Vanha tuomiorovasti Jaakko Vennä oli jo syksyllä 1525 käynyt
sangen huonovoimaiseksi, ja seuraavan vuoden alussa huomasi hänen
kotikappalaisensa, joka samalla oli hänen hoitajansa, ukon voimain
nopeasti heikkenevän. Olipa hänen pappilassaan jo loppuakin
odotettu ja voiteluastia varattu saapuville. Mutta ukko oli sitkeä.
Vielä Kynttilämessun jälkeisenä maanantaiaamuna hän vaati, että
hänet tavallisuuden mukaan nostettaisiin korkeasta, raskailla
verkaverhoilla varustetusta vuoteestaan nojatuoliinsa istumaan.
-- Ehkä tänään kuitenkin jäisit vuoteeseen, isä, kehoitteli
kappalainen, tuntien sairaan sangen hervottomaksi.
-- Ei, ei..., pyyteli vanhus. -- Viekää minut pöytäni luo.
-- Olet heikko tänään, istunko luonasi?
-- Ei, näin on hyvä. Tuokaa vain juomani ja menkää...
Kappalainen työnsi nuoren diakoonin avulla jykeän nojatuolin pöydän
luo, jossa lippaat ja kirjat olivat säntillisessä järjestyksessä
ja reunimmaisena pieni hopeatiuku. Kappalainen peitti vanhuksen
nahkasilla, sovittaen hänen jalkansa jakkaralle, ja diakooni lisäsi
halkoja takkaan, sitten he poistuivat. Niin oli tuomiorovastin tahto,
ja heille se oli sangen mieluista, sillä jäipä heille vielä aikaa
ottaa makeat aamu-unet.
Yksin toimitti vanhus nyt hiljaisen aamuhartautensa ja istui sitten
katsellen takassa lepattavia liekkejä, -- siihen hän oli tottunut.
Ennen hän tuossa tuolissaan pitkinä, yksinäisinä aamuhetkinä vuoroin
luki, vuoroin mietti, nyt ei hän jaksanut enää lukea eikä paljon
miettiäkään. Silmät painuivat umpeen, hän vaipui horrosuneen;
taas silmät aukenivat ja hän näki edessään lepattavain liekkien
valaisemat, suuret uunikivet. Niin vaihtuivat alituiseen valveen ja
unen hetket ja sekaantuivat toisiinsa. Epämuotoisista uunikivistä
kuvastui hänen hämärtyvään näköönsä kasvoja ja kuvioita, jotka
muuttuivat unikuvissa liikkuviksi ja toimiviksi henkilöiksi,
tuttaviksi hänen pitkän vaelluksensa varrelta.
Siinä liikkui piispoja ja prelaatteja takkatulen häilyvässä valossa.
Särmäkäskasvoisella Kurt Bitzillä oli haarniska piispanlevättinsä
päällä, ja sitä sota-asua katseli moittien taempaa tuleva, lempeä ja
hurskas Maunu-piispa. Rinnakkain astelivat hiljainen, nöyrä Suurpää
ja pystyniskainen Paavali Scheel... Mutta miksei Paavalilla ollut
hiippaa pääsään..., niin, todella, hänellehän ei se toivonsa ehtinyt
koskaan täyttyä... Muita prelaatteja tuli pitkä jono, -- itsensäkin
näki vanhus siinä tepastavan tervein jaloin ja kumartavan rahvaalle,
joka polvistui kahden puolen tietä...
Minne sitä kuljetaan? Tie kiemurtelee mäenrinnettä ylöspäin; siellä
kaukana, ylhäällä on valkoinen muuri... Ah, niin, siellähän on
korkea, valoisa taivaanportti..., avaimet näkyvätkin Pyhän Pietarin
väljän viitan väljästä hihasta. Hän puhuttelee perille saapuneita,
kysyy moittivasti Arvid Kurjelta:
-- Mikset tule laumasi kanssa, jonka paimeneksi sinut pantiin?
Piispa näyttää itsekin ihmettelevän, ettei lauma ole hänen mukanaan,
ja sanoo vihdoin jättäneensä sen pyhimysten paimennettavaksi. Mutta
porttimies nuhtelee edelleen:
-- Pyhimyksethän ovat jo täällä, väärin teitte, kun lampaanne
jätitte. Mutta tuolta ne sentään tulevat...
Hän viittasi vuorelle, ja sieltä tulikin suoraan kallioiden poikki
sankka, kirjava parvi kalastajia, talonpoikia, kantajia, naisia,
lapsia... Heidän edessään seisoi pitkä, kalpea pappi, joka rohkaisi
kiipeäviä ja heille julisti: Autuaat ovat hengellisesti vaivaiset...
Niin, oikein, tuolla papillahan on Pietari Särkilahden leveä leuka ja
palavat silmät...
Valkohaiveninen pää oli vaipunut rintaa vasten. Taas se nytkähti,
kohosi hiljaa ja raukeat silmäluomet avautuivat puoleksi. Kapeasta
ikkunasta kajasti aamun harmaja sarastus.
Vanha tuomiorovasti koetti vaivalloisesti kääntää päänsä oveen päin.
Tähän aikaan oli hänen veljenpojallaan, Jaakolla, tapana tulla
häntä tervehtimään, -- missä nyt viipynee...! Ukko olisi tahtonut
lähettää Jaakon mukana terveiset Särkilahdelle, häntä olisi pitänyt
taistelussaan enemmän tukea...
Sairas katseli pientä hopeatiukua, hänen teki mieli kutsua
kotikappalainen luokseen. Laihtunut, kyhmyinen koura liikahti
nahkasten välistä, tapaili pöydän kulmaa, mutta ei jaksanutkaan
nousta siihen asti... hervahti alas. Tuskainen ilme asettui hetkeksi
potilaan kasvoille, mutta pian ne taas rauhoittuivat ja silmät
painuivat umpeen. Tuo mies, joka vuoren yli saapuu, hän kyllä johtaa
joukkonsa perille, hänessähän on uskon voima...
Väsynyt pää painui taas verkalleen rintaa vastaan, takkatulen
laskeutuessa hiilokselle.
* * * * *
Tuomiorovastin pappilan viereisessä talossa, suuressa kivisaunassa,
jota kiukaan kulmalta valaisi hylkeenrasvalta käryävä lamppu, makasi
samana aamuna lauteilla karvainen, laihaluinen, mustapintainen
mies, joka ähki ja mörisi löylyn kuumuudessa. Hän taputti
veltosti vastallaan pulleaa vatsaansa, ja vieressään oli hänellä
kaksikorvainen olutkippo, johon hän, kohottautuen istumaan, tuon
tuostakin upotti harmahtavan, pörröisen päänsä. Sillävälin hän
yhtenään puhui ja pörisi omituisella saksan ja tanskan sekaisella
kielellä:
-- Tiedätkö, nuori mies, miten helvetin tuli on käsitettävä,
nimittäin miksi se ei koskaan pala loppuun? Siksi varmaankin,
että siellä on jotakin märkää kuumuutta niinkuin täällä teidän
saunassanne, -- tämä on ilmeisesti esimakua!
-- Mutta muista, että siellä perillä sinulla ei ole olutkippoa
vieressäsi, vastasi ylempänä lauteilla loikova nuorempi mies.
-- Ei, kuiviltaan saa siellä kyllä höyrytä päästä maallisten
juomaöiden huuru. Mutta eipä hätääkään, jos ei se tämän pahempaa
ole, ihanasti sulattaa tuo valkea löyly kankeita jäseniä. Helvetin
poltto ja enkelien viileä ilo ovat ehkä todella yhtä lähekkäin kuin
täällä teidän jäämaassanne pakkanen ja saunan helle. Tähänpä voisin
suloisesti nukahtaa, ja sinä saisit kirjoittaa lauteen reunaan:
Reqviescat in pace! Levätköön rauhassa!
-- Kunhan ei tulisi siihen piirtokirjoitukseen "in pice" -- levätköön
piessä --, niinkuin kirjoitettiin erään toisen juoppopiispan haudalle.
Tämä nuorempi mies oli Jaakko Vennä, joka nyt saunassa selvittelihe
yöjuominkien jäljestä, -- siksipä hän ei ollutkaan joutunut setänsä
luo. Hänen toverinsa, tuo karvainen otus, joka piti puhetta helvetin
hehkusta, oli Turkuun äsken saapunut vihkipiispa Vincentius
Cadensis. Hänellä oli näet nimihiippakuntanaan Cadizin kaupunki
Espanjassa; mutta kun tämä kaupunki, niinkuin suuri osa Espanjaa,
oli muhamettilaisten, maurien, hallussa, ei hänen ollut sinne
hiippakuntaansa menemistä. Vuosikausia oli hän senvuoksi kulkenut
ympäri Euroopan palkkapiispana, hätävarana, pysähtyen maahan ja
kaupunkiin, missä vain milloinkin tilapäisesti paavin vahvistamasta
piispasta oli puute. Tanskasta oli hänet siten pari vuotta sitten
kutsuttu Upsalaan, jossa uusi arkkipiispa Johannes Magni oli vailla
paavin hyväksymistä. Sieltä taas oli hän nyt talvikelillä tullut
Ahvenanmeren yli Suomeen, jossa ei ollut Arvid Kurjen kuolemasta
asti ollut vihittyä piispaa ja jossa senvuoksi lukuisat papit,
kirkonkellot ja alttarit vihkimistä odottivat. Niin oli etelän poika
kulkeutunut aina Suomen lumimaille asti.
Mutta hän oli tottunut viihtymään missä uusissa oloissa tahansa.
Nytkin hän oli, tehtyään ensimmäisen virkamatkansa Satakuntaan, jo
Turussa saanut tuttavia, -- kynttilänmessu oli remuavasti vietetty
paastoviikosta huolimatta. Näiden pitojen seurausta oli nyt tämä
höyryytys Turun kivisaunassa, joka sijaitsi tuomiokirkon luona ja
pääasiallisesti olikin olemassa hengenmiesten tarpeita varten.
-- Kuinka pääsit lähtemään tänne Upsalasta, eihän arkkipiispaa
vieläkään ole vahvistettu? kysyi Jaakko, laskeutuen lattialle
heittämään lisää löylyä. -- Vai joko sinuun siellä kyllästyivät?
-- Upsalastako puhut, mörisi römeä-ääninen espanjalainen. -- Enhän
tule Upsalasta, vaan Tukholmasta, taikka tarkemmin sanoen sikäläisten
harmaaveljesten luostarista, jonka Kustaa kuningas on muuttanut
tyrmäksi hienompia vankejaan varten. Siellä olisin ehkä vieläkin,
ellei minua teidän ystävällisen kutsunne johdosta olisi lähetetty
tähän karkoitusmaahan.
-- Vai tyrmästä tulet! Jouduitko sinne siivottoman elämäsi vuoksi
vaiko muista syistä?
Jaakko maisteri ei juuri millään kunnioittavalla tavalla puhutellut
tätä piispallista esimiestään, -- samaan tyyliin häntä yleensäkin
kohdeltiin. Eihän Vincentiuksella katsottu mitään piispan arvoa
taikka valtaa olevankaan, hiippakunnan hoitoon hänelle ei myönnetty
mitään osallisuutta, olihan hän vain tuollainen tilauksesta
kuljeskeleva toimitusmies, joka matkusteli missä milloinkin paavilta
kerran saamansa piispanarvon varassa, juopotteli ja retusteli.
Eikä vihkipiispa pitänyt pahana, että häntä noin tuttavallisesti
kohdeltiin, hän oli siihen tottunut. Nytkin hän suuttumatta Jaakolle
vastasi:
-- Ei kuulunut se ankara herra minuun oikein luottaneen, vaikken
pyrkinytkään paljon sekaantumaan hänen mullisteluihinsa. No niin,
preastat tacere, parempi on olla puhumatta mitään, ettei tässä
puhuisi päätään puhki. Eikä siellä muuten enää arkkipiispakaan liene
Upsalassa. Hänen korkea-arvoisuutensa taitaa nyt lepäillä samassa
luostarikopissa, missä minä äsken.
-- Eikö kuningas luota arkkipiispaankaan, ihmetteli Jaakko.
-- Johannes-parka on pulassa, selitti vihkipiispa. -- Toisella
puolella on Hannu Braskin paavillinen ruoska, toisella kuninkaan ja
hänen luterilaisen kanslerinsa pihdit. Hän kai ei ollut kyllin altis
luovuttamaan kuninkaalle kirkkojen omaisuutta eikä... Mutta johan sen
sanoin: Suu poikki! -- nyt siihen tulpan pistän!
Hän upotti taas harmajan päänsä oluthaarikkaan ja rupesi sitten,
vetäytyen selälleen olkipahnoille, ääneensä laulaa jollottamaan
latinalaista juomalaulua:
Convivari
Non tristari
Judet lex in saeculo.
Consolari
Incundari
Mandat Baccus po-pu-lo!
Jaakko istui lauteenreunalla vasta sylissään ja heilutti
miettiväisenä jalkojaan. Hän oli heittäytynyt vihkipiispan
erikoistuttavaksi tutkiakseen, mikäli ja milloin tämä aikoo ryhtyä
toimiin luterilaista liikettä vastaan. Mutta näistä asioista ei
ollut vielä tullut ollenkaan puhetta. Jaakko ymmärsi, ettei vieras
vielä tuntenut uuden "hiippakaupunkinsa" oloja eikä henkilöitä, ja
siksipä hän, aina valtioviisaana, ei tahtonut olla viimeinen vierasta
puhuttelemassa.
-- Joko nyt, ensi matkan tehtyäsi, rupeat täällä Turussa puhdasta
tekemään? kyseli Jaakko rauhallisesti.
-- Mitä puhdasta? -- Ukko ei heti älynnytkään sitä kysymystä.
-- Simallehan on tehtäväksi annettu puhdistaa kirkkomme
kerettiläisistä aineksista, kuten sanotaan, eikö niin?
-- Ah, sinä tarkoitat tuota mestari Peder... Sarkofaagia, taikka mikä
hänen nimensä oli. Ei, poikani, siihen riitaan en näppiäni pistä --
ehei!
-- Kuinka et? oudosteli Jaakko. -- Eikö electus Erik Sveninpoika ole
sinulle puhunut...?
-- On puhunut, hän ja muut. Mutta isä Vincentius on kaikessa
juoppoudessaan viisas ja varova mies, hän ei lähde suotta pakotta
uudelleen tyrmään, jossa ei anneta olutta eikä viiniä. Katsos
Jacobus, ne Lutherin pojat, ne ovat nyt Ruotsissa kuninkaan
lellipoikia, oikeita ruunun nasiireja, ei niiltä enää niinkään
virkoja viedä kuin te täällä luulette.
Espanjalainen vihelsi tuokion äskeistä laulunsäveltään ja jatkoi
sitten:
-- Hoitakoon electus muuten nuo opinasiat miten voi, ne eivät kuulu
minulle.
-- Kumpi teistä nyt on siis oikea piispa? uteli Jaakko, joka jo
rupesi arvaamaan vieraansa vaarattomaksi.
-- Minä tietysti, joka olen vihitty ja voin vihkiä muitakin.
-- Mutta jolla ei ole tuolia kapitulissa, -- vallaton piispa...!
-- Enpä valtaa janoakaan, naureskeli Vincentius. -- Minulle kuuluvat
vain kirkot ja kellot ja alttarikalkit, ja teinit vihin papeiksi,
kun he tarjoavat minulle hyvän teinikannun. Mutta mikäs valta se
on vaalipiispallakaan? Hän ei saa enää nimittää tuomioherroja eikä
kantaa piispankymmenyksiä, -- ne kantaa kuninkaan vouti...
-- Toinen teistä on siis vaalipiispa, toinen vihkipiispa, ja yhtä
pätemättömät molemmat?
-- Jokseenkin niin, vastaili Vincentius harvakseen. -- Tiedätkö, kuka
nyt on oikeastaan paavina?
-- Tietysti Benedictus...
-- Ei, poikani, ei ainakaan täällä pohjolassa. Mutta enpä sano hänen
nimeään, suu tukkoon --! Ukko otti taas kulauksen haarikasta,
mutta viskasi sitten kipon inholla luotaan. -- Hyi, tuo on jo aivan
ummehtunutta, lämmintä lirua. Huudapas akka tuomaan meille raitista
olutta, huuda sinä, joka tämän maan kummallista kieltä taidat!
Jaakko kutsui saunottajan ja heitti samalla haarikasta tähteet
kiukaalle, josta lemahti sakea, väkevä, huumaava olutlöyly. Mutta
kun ovi aukeni, kuului sen löylyn läpi etuhuoneesta ääniä ja
hämmästyneitä huudahduksia. Jaakko kysyi levottomana sauna-akalta:
-- Ketä siellä haetaan?
-- Maisteria haetaan naapuritaloon. Kertovat, että tuomiorovasti on
kuollut...
Jaakko laski täytetyn sarkan rallille ja seisoi siinä alastomana
hetkisen, terävästi tuijottaen sanantuojaan. Hänen eteensä välähti
kaksi kysymystä, jotka tuossa tuokiossa karkoittivat humalat hänen
päästään: Setä kuollut -- miten on hän tehnyt testamenttinsa, onko
hän jättänyt kasvatilleen riittävästi varoja kärttäväin velkojain
tyydyttämiseksi? Ja toiseksi: kenestä tulee seuraaja, pääseekö Hannus
Pietarinpoika nyt lisävallalla vastustajiaan ruhjomaan...?
Tuokion seisoi noiden huolien kietoma mestari siinä löylyn keskellä
kuin patsas. Sitten hän syöksähti etuhuoneeseen pukeutumaan,
vastaamatta mitään olutsarkkaa vaativalle vihkipiispalle, joka
turhaan lauteilla sadatteli saksaksi, tanskaksi ja latinaksi
kysellen, mitä ihmettä on tapahtunut.
Vihdoin kömpi vihkipiispa lauteilta alas ja lähti vaatteitaan
hakemaan, mutta hänen toverinsa oli silloin jo hänet jättänyt.
Päästyään lopultakin kapakkatahroista kiiltävään piispalliseen
pukuunsa ja jouduttuaan kadulle näki hän tuomiorovastin portilla
suuren ihmisjoukon, jonka välitse saattue päänsä peittäneitä
munkkeja, palavat kynttilät kädessään, juuri astui pappilaan,
ilmeisesti ruumiin valvontaa ja sielumessua pitämään. Ja tapulista
soivat kuolinkellot.
Oli pakkaspäivä. Kadulla kohosivat korkeat kinokset, joiden välissä
kulki syvälle painunut ajotie. Isä Vincentius kiirehti punakkana,
horjuvin askelin kapeaa, liukasta tietä, ehättääkseen taloon
painuvaan munkkisaattueeseen. Mutta tiellä töllistelevää väkeä
sivuuttaessaan astui hän harhaan ja hulahti syvään kinokseen.
Hätääntyneenä hän sieltä kompuroi ylös, pääsi tielle, horjahti ja
upposi toiselle puolelle. Portille kokoontunut kansa katseli tuota
kompastelevaa kulkua ja joukossa kyseltiin:
-- Kuka se tuo on, nähkääs, risti on rinnalla!
-- Sehän onkin uusi vihkipiispa, joka on tuotettu tänne Särkilahtea
tuomitsemaan.
-- Vai oikein paavin edustaja, -- mutta ei ole mies nyt veden
jäljiltä.
-- Ei, matalalle on mennyt se paavin mahti!
Ymmärtämättä ympäröivien pilkallisia puheita kahlasi piispa portille,
joutuakseen hänkin suruhuoneeseen. Sinne riensi näet nyt muitakin
prelaatteja keskenään päivitellen, että tuomiorovasti oli kuollut
ehtimättä saada viimeistä voitelusta.
* * * * *
Maanantai-aamuna oli vanha tuomiorovasti kuollut yksinäiseen
lepotuoliinsa, tiistaina hänet juhlallisesti haudattiin tuomiokirkon
pääkuorin juurelle, ja jo keskiviikkona kiirehti kapituli
viikkokokouksessaan valitsemaan hänelle seuraajan.
Tällainen vaalin kiirehtiminen oli hyvin harvinaista. Mutta siihen
oli tällä kertaa omat syynsä. Tuomiokapitulin enemmistö tahtoi saada
tuon hiippakuntansa ensimmäisen prelaatinpaikan täytetyksi, ennenkuin
siihen ehtisi mitään väliin ja nimenomaan ennenkuin kuningas, joka
oli ruvennut kirkon esipappeja ominvalloin nimittämään, pääsisi
asiaan puuttumaan. Ja tuo enemmistö oli jo kauan sitten selvillä
siitä, kenestä oli tehtävä hiippakunnan tuomiorovasti: tarmokas ja
valpas paavillisuuden edustaja, arkkiteini Johannes Pietarinpoika,
mestari Hannus, oli siihen virkaan saatava. Tämä tulos oli viipymättä
pantava lukkoon, siksi juoksi näinä päivinä herra Gasparus yhden
kanungin luota toisen luo vaalia valmistellen.
Eikä ollutkaan hänellä enää huolta kuin yhdestä asiasta: Siitä,
vaatisiko kapitulissa joku vaalin lykättäväksi, kunnes kuninkaalle
olisi ilmoitus tehty kuolintapauksesta ja hänen mieltään kysytty
seuraajasta, kuten hän nimenomaan oli käskenyt. Pelättiin kapitulin
luterilaisten kanunkien tähän keinoon ryhtyvän, tehdäkseen tyhjäksi
sisukkaimman vastustajansa vaalin.
Turvautuuko Särkilahden joukko nyt kuninkaan apuun? Siitä
kirkollisissa piireissä näinä päivinä paljon väiteltiin ja
vaalipäivänä iltapuolella oli "Saksan maisterien" ryhmäkunta
kokoontunut Pyhän Ursulan kiltaan torin laitaan tuon jännittävän
kapitulinkokouksen tulosta odottamaan. Tällainen ryhmäkunta oli näet
jo syntynyt Turussa tuomiokirkon pappien ja heidän seurapiirinsä
joukossa niistä aineksista, jotka Särkilahden puheille enimmän
olivat korvansa kallistaneet. Olipa se aivan viime aikoina
ruvennut ihan julkisestikin esiintymään. Ruotsista oli näet tullut
viestejä, että siellä ei enää ollut vaarallista kuulua äsken vielä
niin vainottuun "luterilaiseen kerettiläiskuntaan", se kun yhä
ilmeisemmin nautti kuninkaan suosiota. Uuden lahkon merkitys ja voima
kasvoi kasvamistaan, ja monet Turunkin papit, jotka ennen olivat
salaa lueskelleet Martti-tohtorin kirjoja, saapuivat nyt iltaisin
arkailematta Pyhän Ursulan kiltaan keskenään keskustelemaan noista
opinkysymyksistä. Tästä porvarillisesta kiltasta oli näet tullut
heidän tyyssijansa, jotavastoin kirkon korkeampain, paavinmielisten
mahtimiesten kokouspaikkana oli kirkkokorttelissa sijaitseva Kolmen
kuninkaan kilta.
* * * * *
Suuren, holvatun kellarin peräseinän peittivät päällekkäin pinotut
oluttynnyrit, joista pyylevä saksalainen laski tinaisiin kannuihin
vaahtoavaa juomaansa. Huone oli nyt talvella kylmä ja kostea, mutta
suuressa, avonaisessa takassa paloi ikuinen tervastuli, joka lämmitti
ja samalla valaisi mustuneen kapakkapöydän ympärillä istuvia vieraita.
Pappien parvi istui pöydän perimmäisessä päässä, hiljakseen
neuvotellen vaalitulosta vartoillessaan. Vihdoin saapuivat siihen
jännityksellä odotetut, vaalista palaavat kanungit, Jaakko Vennä
ja vanha, lihavahko Antti Jaakonpoika Finno, joka hänkin nyt äsken
julkisesti oli liittynyt opinpuhdistajain riveihin. Jaakko poisti
heti odottavain katseista kysyvän jännityksen, huudahtaessaan jo
ovelta: -- Hannus-mestari on valittu!
Hengästyneinä istahtivat vastasaapuneet pöytään, jossa toiset heiltä
kilvan utelivat tärkeimpiä tietoja:
-- Kuinka niin pääsi käymään?
-- Eikö vaadittu lykkäystä? Äänestettiinkö?
Jaakko-maisteri sammutteli ensin oluella tulistunutta mieltään ja
suurinta janoaan sekä vastasi sitten vasta vaahto huulillaan:
-- Yksimielisesti valittiin! Se oli Pietari Särkilahden syy,
yksinomaan hänen!
Pöydän ympärillä istuvain katseet osoittivat, että he eivät tätä
ymmärtäneet. Miten olivat tuli ja vesi voineet sulautua yhteen!
-- Äänestikö hänkin Hannusta? kysyivät he.
-- Te ette sitä usko -- äänesti! vakuutti Jaakko läimäyttäen kiinni
tyhjentyneen tinakannunsa kannen.
-- Äänesti leppymätöntä vihamiestään, joka tahtoo hänet syöstä kirkon
pannaan?
-- Samaa miestä, olenpa suuttumuksesta haljeta, valitti Jaakko,
ojentaen särkkänsä isännälle täytettäväksi. -- Malttakaahan kun
kerron!
Uutta virkistystä saatuaan kävi kiihtynyt kanunki kertomaan kokouksen
menosta. Heti kun siellä vaalipiispa oli ehdottanut, että käytäisiin
tuomiorovastia valitsemaan, oli hän, Jaakko, kysynyt, eikö asiasta
ole ilmoitettava kuninkaalle. Siihen vastasi uusi dekaanus, Pietari
Ragvaldinpoika, että ehditäänhän ilmoittaa vaalin tapahduttuakin ja
että on koetettava säilyttää kapitulin vaalioikeus loukkaamattomana.
Silloin sai sananvuoron Pietari Särkilahti ja kaikkien ihmeeksi hän
lausui: En halua minäkään vedottavan kirkon asioissa maalliseen
hallitukseen...
-- Sillä se olikin jo asia ratkaistu, jatkoi Jaakko. -- Mitäpä me
muut siihen enää mahdoimme, vaali toimitettiin, tuloshan oli selvä.
Neuvottomina puistelivat pöytäkunnan miehet päätään, kysellen
kuiskaten, mikä meni Pietariin, oliko hän ruvennut arkailemaan.
-- En tiedä, vastaili Jaakko. -- Hän on omituisesti muuttunut
viimekesäisen tautinsa jälkeen, on ikäänkuin lamautunut...
Mutta joku nuoremmista papeista vastasi vahvalla innostuksella:
-- Ei hän arkaile. Pelottomasti taistelee Pietari yhä saarnoissaan
puhtaan opin puolesta. Muistatteko, miten hän syksyllä ajoi sanansa
voimalla koko kaupungista pois saksalaisen anekauppiaan, sen, joka
kirkonmäellä muutteli syntejä rahaksi muka Rooman Pietarinkirkon
rakennuksen hyväksi.
-- Muistammehan sen ja hänen monet muut saarnansa, myönsi Jaakko. --
Mutta tämä oli tuhma päähänpisto!
-- Eikö hän edes neuvotellut kenenkään kanssa?
-- Ei hän koskaan neuvottele, murahti Jaakko vallan loukkautuneena.
-- Hän oleskelee paljon yksin ja keskustelee enimmäkseen vain Mikael
Karpalaisen kanssa, jota hän aina saattelee koulusta luostariin...
-- Niin, Mikkohan on nyt hänen apulaisensa, kummasteli vanha
Anttikin. -- Kuinka se on selitettävä, Pietari ryntää munkkilaitosta
vastaan ja Mikkohan oli ennen paavillisten ylpeys ja toivo.
-- Toivonaan he häntä vieläkin pitävät, mutta hän on nyt selvästi
Pietarin vaikutuksen alainen.
-- Niinkuin me olemme kaikki, myönsi eräs nuoremmista papeista
puoleksi ihaillen, puoleksi katuen. -- Hän leimahtaa ja voittaa,
mutta on sitten taas kuin lukossa!
Näin kävi keskustelu kellarin perällä tuossa kirkollisessa seurassa,
joka nyt masentuneena istui ihmetellen päivän noloa tulosta. Vanha
tuomiorovasti oli ollut opinuudistukselle suosiollinen, uusi oli
tekevä kaikkensa sen kitkemiseksi, sen kaikki älysivät. Ja siksi he
huolella ajattelivat tulevaisuutta.
Mieliala oli matala. Rinnassakin tuntui kolkolta. Aina kun ovi
aukeni, tulvahti pakkasilma paksuna huuruna sisään, jäähdyttäen
kivisen huoneen. Mutta yhtäkkiä ilmestyi pakkashuurun keskestä
kellarin perälle -- Pietari Särkilahti itse. Hän saapui Sillan
kanssa ulkoa pakkasen puremana, reippaana ja nuorteana, eikä siitä
kärsivästä piirteestä, mikä hänen sairaudestaan asti usein oli
hänen kasvoillaan nähty, nyt ollut merkkiäkään. Suoraan hän astui
tuttavainsa pöytään, heitti turkkinsa auki, haki tynnyrimieheltä
olutta ja lausui iloisena Jaakkoa tervehtien:
-- Joko perintökannuja juodaan, Jaakko? Ei taida meiltä nyt olut
äkkiä loppuakaan, sillä setäsi oli rikas!
Jaakko-maisterin suu kääntyi katkeraan irveen. Tosin ei vanhan Vennän
testamenttia vielä oltu avattu, mutta hän aavisti pahaa ja vastasi
sangen happamasti:
-- Vanhan rovastin varoja ovat piispat ja prelaatit olleet jakamassa,
he kyllä ovat niille reijät löytäneet. Ei, Pietari, nyt juomme täällä
tietysti uuden rovastin maljat, niinkuin Kolmen kuninkaan killassakin
kai tänä iltana juodaan.
-- Sehän onkin kaunista sopua -- salutem! -- Pietari oivalsi hyvin,
mihin tähdättiin, ja hänen leveä suunsa vetäytyi hymyyn. Mutta Jaakko
jatkoi:
-- Kaunista se on. Ja viikon perästä juomme uuden arkkiteinin,
mestari Gasparuksen maljan, -- me tietysti äänestämme häntäkin!
-- Mahdollisesti...
-- Sitten on taas Suomen paavillinen kirkko ehyt ja luja.
Edesmenneenä asiana ehkä joskus kerrotaan, että täällä kyllä muutamat
huimapäät yrittivät levittää luterilaista kerettiläisyyttä, mutta he
toki ajoissa huomasivat erehdyksensä...
Jaakko puristi kouransa kovasti umpeen ja avasi sen sitten,
siroittaen tyhjää maahan, -- merkiksi, kuinka tyhjiin
uskonpuhdistuksen kylvö tulisi raukeamaan. Toiset nyökäyttivät
hänelle hyväksyen päätään. Katkerasta äänen sävystä ja miesten
kalseista katseista oivalsi Pietari nyt selvästi, mitä pöytäkunnassa
oli hänen saapuessaan puhuttu, ja hän kävi vakavaksi. Tuo hänen
joukkoonsa äsken liittynyt, vanha, rehellinen Antti Finnokin virkkoi
suoraan:
-- Niin, etköhän Pietari tänään unhottanut, miten ratkaisevasti
hierarkinen hallinto voi vaikuttaa opinpuhdistukseen, sitä miesten
mukaan joko edistäen tai taannuttaen. Hannus Pietarinpoika tahtoo
nujertaa meidät, sen tiedät, ja tuomiorovastina on hänellä siihen
sitä enemmän valtaa, kuta hatarampi piispanvalta on...
Pietari tuijotti kivipermantoon ja kysyi päätään korottamatta:
-- Kenen olisitte tahtoneet valita tuomiorovastiksi?
-- Sinut, vastasivat äänet pöydän eri kulmilta.
-- Minut, huudahti Pietari, kohauttaen vallan säikähtyneenä päänsä,
mutta hän löi sitten heti asian leikiksi: -- Miehen, jolta ehkä
huomenna papintakki riisutaan!
-- Juuri siksi, huudahtivat hänen nuoret ystävänsä innoissaan. Mutta
Jaakko virkkoi, kääntyen taas tuttavallisemmin Pietariin päin:
-- Eikä sitä sinulta riisutakaan. Uusi vihkipiispa ei olekaan niin
intohimoinen kuin nämä täkäläiset, jotka ovat paavillisempia kuin
itse paavi. Hän on sovinnon mies.
-- Niin näkyy olevan...
Piispa Vincentius astui näet juuri sillä hetkellä linnanpapin
seurassa pakkasesta sisään. Hän kumarsi madonnankuvan edessä
ja asteli sitten, kohmettuneita käsiään hieroen, varovasti ja
arvokkaasti takan luo. Mutta toinen jalka ei häntä oikein totellut,
se löi linttaan, ja piispa tuli siten tehneeksi hieman aaltoilevia
liikkeitä. Tosiaankin oli hän harmittoman juopporatin näköinen, --
kaikki myhähtivät Pietarin huomautukselle. Mutta tämä jatkoi:
-- Vai minusta tuomiorovasti ja sinusta Jaakko tietysti sitten
arkkiteini, -- oikeinhan me päästäisiin lihapatain ääreen! Minä
hoitaisin terveyttäni ja sinä juopottelisit vihkipiispan kanssa, ja
te muut kilpailisitte jäljelläolevista parhaista palkkapitäjistä, --
Lutheruksen uskonpuhdistus olisi noin vain kädenkäänteessä toteutettu
isänmaassamme!
-- Meillä olisi silloin kokonaan toinen vaikutus, oikaisi Jaakko.
-- Prelaattiviittain vaikutus! -- Pietari joi kannunsa pohjaan ja
nojautui taapäin seinää vastaan. -- Istuisimme viroissamme kuninkaan
armosta, hänen suosioonsahan nytkin olisi ollut vedottava. Hän meille
määräisi, mitä uskon asioita saisimme kansalle opettaa, mitä ei, ja
me olisimme hänestä riippuvaisempia kuin katooliset papit paavistaan.
-- Eihän Kustaa kuningas ole pyrkinyt opinasioista määräilemään,
intti Antti Finno.
-- Ei, mutta hän omaksuu uskonpuhdistuksesta vain sen, mikä on hänen
maalliselle vallalleen sopivaa. Ja ihmisten sydämet jäävät kylmiksi.
Pöytäkunta istui ääneti ystäväänsä täysin ymmärtämättä, ja Jaakko
virkkoi hetken kuluttua:
-- Puhut tänään, Pietari, samaan tyyliin kuin Gasparus. Mitenpä
aatteemme vilustuisi siitä, jos opinpuhdistus maallisen vallan turvin
vaikkapa nopeamminkin toteutettaisiin?
Mutta nyt Pietari jo puhui lämmöllä:
-- Se voi toteutua ulkonaisena kuorena, jommoisena paavinusko
vuosisatoja on verhonnut ihmisten sydämet, joiden pohjalla yhä
asuu pakanuus. Virallisesti voidaan luterilaisuus julistaa voimaan
vaikkapa huomenna; kirkonmenot muutetaan ja me paapatamme saarnat
ulkolukuna niinkuin nyt pyhäintarut. Mutta siitä puuttuu jotakin.
-- Mitä?
-- Elävä kristinusko, sille emme ole tuossa kiireessä ehtineet
sydämiä muokata. Jumalan sana kaikuu edelleen kylmänä kylmissä
kirkoissa pääsemättä kansaa lämmittämään. -- Ei, ystäväni, meidän
täytyy tehdä paljon, paljon enemmän raivaustyötä, kyntää paljon
syvemmältä, siinä juuri on Martti-tohtorin opin ydin. Meidän täytyy
opettaa siksi, kunnes meidät ymmärretään, -- vain siten voimme luoda
paavista ja ruhtinaista riippumattoman, luterilaisen kirkon Suomeen.
Mutta tässä työssä ovat meillä myrkyksi prelaatinpalkat, jotka meistä
hengen kuolettavat ja himmentävät taistelumme tarkoituksen!
Pöytäkunta oli vaiennut. Vieläkään eivät kaikki käsittäneet
Pietarin pelkoa maallista valtaa kohtaan, ja monen papin salaista
ylenemisunelmaa oli hän sanoillaan iskenyt. Mutta he oivalsivat
sentään hänen tarkoitusperänsä puhtaiksi ja tunsivat vaistomaisesti,
että hän käsitti uskonpuhdistuksen tehtävän syvemmin ja vakavammin
kuin he muut. Siksi ei kukaan enää häntä vastaan väittänyt.
Näin syntyneen äänettömyyden vallitessa nousi uunin luota hiiloksen
ja viinin taas lämmittämä vihkipiispa, kädessään tuoksahtava
maustejuomamalja, ja astui kellarin perälle Saksan maisterien
pöydänpäähän. Pietarin viime lauseet olivat kajahtaneet yli koko
kellarin, vaimentaen porvarienkin porinan, ja vihkipiispakin oli
hänen ääntään kuunnellut, vaikkei tietysti hänen suomalaisista
lauseistaan mitään ymmärtänyt. Mutta hän oli linnanpapilta kuullut,
kuka oli tuo lujaleukainen, leimusilmäinen kanunki ja mitä pappien
keskustelu koski. Hän tahtoi nyt tehdä tuttavuutta Pietarin kanssa ja
rupesi latinaksi sopertamaan:
-- Tämäkö siis on se kuuluisa kirkonrynnistäjä, terve! Sinähän et ole
ainoastaan voiman mies, vaan myöskin järjen mies! Juuri niin, miksi
pitäisi kirkon kulkea yhdestä Baabelilaisesta vankeudesta toiseen,
-- näetkös, minäkin olen lukenut Lutherin kirjoja. Ja sinutko minun
olisi pitänyt julistaa pannaan, -- ehei! Meistä tulee hyvät ystävät,
meistä kaikista, elämme täällä sulassa sovussa keskenämme... ja
kuninkaan kanssa..., ja paavin kanssa -- eikös niin!
Vihkipiispan puhuessa oli Pietari noussut, pieni väsymyksen piirre
kasvoillaan. Häntä suretti, etteivät hänen ystävänsä olleet häntä
täysin ymmärtäneet, ja tuo juoppo piispa häntä iletti. Karvalakin
painoi hän syvemmäs korvilleen, sitoi turkiskauhtanansa vyöllään
tiukasti ohkasille uumenilleen ja virkkoi lähtiessään:
-- Juuri tuollaiseen tahraan vie hengetön kirkko ja nautinnonhimo,
-- katsokaas siinä prelaattia, piispaa paavin voitelemaa, piispaa
kuninkaan armosta! Ei, pojat, olkoot juopot, ahmarit ja aasit
ristirintaisia prelaatteja, kunnes ne kansan varttuva uskonelämä
lakaisee pois, me sitävastoin herätelkäämme tuota vielä umpiunessa
nukkuvaa kansaamme. Terve!
Pietari läksi. Vihkipiispa, joka ei nytkään ymmärtänyt poistuvan
suomalaista puhetta, seisoi kotvan mykistyneenä äänettömäksi jääneen
pöytäkunnan kupeilla ja kysyi sitten:
-- Mitä hän sanoi?
-- Hän sanoi, että sinä olet aasi, vastasi Jaakko hiukan
kärsimättömänä.
-- Niin, asinus, sen ainoan sanan olin ymmärtävinäni. No, siitä ei
vihoja. Mutta hän on tuima herra, tuo teidän johtajanne, hän kohtelee
teitä kuin teinejään. Per Bacho! -- ankarampi kuin paavi. Ehkä on hän
erehtymätönkin!
Pöytäseurasta ei kukaan enää vastannut vihkipiispalle, joka pian
hoipertelikin takaisin linnanpapin luo. Vasta hetken kuluttua
katkaisi Silta äänettömyyden, virkkaen suomeksi tovereilleen:
-- Erehtyy kyllä Pietarikin, taistelee paljon, enemmän kuin me. Mutta
hänen pohjansa on luja. Hänen uskonsa on hänen voimansa.
Toverukset nyökäyttivät hyväksyvästi päätään. He eivät käsittäneet
itsekään, miksi he sen tekivät: Äskenhän he vielä kaikki olivat
selvillä siitä, että Pietari Särkilahti oli pahasti erehtynyt, eikä
hän sanoillaan ollut saanut heitä täysin vakuutetuiksi tapahtuneen
vaalin tarpeellisuudesta. Mutta sittenkin he itsekseen tunnustivat,
että hänen kantansa oli oikein ja johdonmukaisin.