Syksy ja talvi oli kulunut, taas oli kevät käsissä.
Pienen kaupunkitalonsa pihalla seisoi Pietari Särkilahti katsellen
kasvitarhaa, johon hänen vaimonsa yhdessä veli Paavalin, teiniveikon,
kanssa oli taimia istuttanut. Lämpöä huokui väkevä, kostea multa,
voimakkaalta tuntui auringon lämmittämä kevätilma, Pietaria ihan
raukaisi. Liian rasittava oli hänelle ollut se kulunut talvi töineen
ja taisteluineen, hän tunsi olevansa levon tarpeessa. Mutta lepoon ei
ollut vielä aikaa...
Kadulta rupesi kuulumaan ohikulkevan väkijoukon ääniä, joiden
joukosta kajahti virren säveleitäkin. Paavali-veli ja Margareeta,
jotka nyt viimeksi olivat kylväneet peräpenkkiin nauriita,
ojentautuivat kuuntelemaan ja kiiruhtivat kadulle. Pietarikin nosti
jalkojensa luona leikkineen, vuoden vanhan tyttönsä syliinsä ja
käveli hänkin toisten jäljestä portille.
Katua kulki verkalleen komea kirkollinen saattue, jonka edessä
tuomiokirkon diakoonit kantoivat punaveralla peitettyä alttaria.
Alttarille, jota katos verhosi, oli kaikkien nähtäväksi "ylennetty"
kullalta kimalteleva öylättiastia, ja sen jäljessä asteli laulava
pappisjoukko. Aina muutamain askelten perästä pysähdytettiin alttari,
jolle katuvierillä tungeksivat luostarikorttelin pikkuporvarit
kävivät uhraamassa mikä kolikon, mikä lämpöisen leivän, mikä tinaisen
pikarin.
Se oli "pyhän lihan" saattue, joka näin teki kierroksensa kaupungin
ympäri, -- tämän juhlapäivän johdosta Pietarillakin oli tänään
koulustaan lupa. Tuossa lasireunaisessa monstranssiastiassa
saattoivat lähinnä seisovat nähdä leiväksi muuttuneen
Kristuksen ruumiin, jota koko kristikunnassa tänään, torstaina
kolminaisuudensunnuntain jälkeen, juhlittiin. Surumielisesti katseli
Pietari tuttaviensa pikkuporvarien häärimistä tämän saattueen
ympärillä: toiset olivat polvillaan katupölyssä, toiset liittyivät
laulavaan kulkueeseen.
-- Mikset ole saattokulussa mukana sinä, Pietari? kysyi nuori
Paavali, joka oli kiivennyt portille istumaan komeutta paremmin
nähdäkseen.
Pietari ei veljelleen oitis vastannut, mutta hetken kuluttua hän
virkkoi puolittain itsekseen:
-- Suosituin keksintö katolisessa kirkossa on tämä ruumiinjuhla, --
omituista, se kuitenkin perustuu kaikkein ilmeisimpään eksytykseen!
-- Kuinka niin? uteli Paavali-veli tarkkaavaksi käyneenä. -- Näkihän
pyhä Juliana kahdesti ilmestyksen: täysikuun, jonka kehästä yksi
tähti puuttui...
-- Tarvittiin tähti entisten lisäksi, tarvittiin suuri kirkollinen
juhla -- se luotiin!
-- Oliko siis Julianan ilmestys petosta? kysyi nuori teini, ikäänkuin
vastahakoisesti valveutuen mielikuvistaan. Hän oli Pietarin oppilaana
sydäntään myöten innostunut hänen uudistusaatteihinsa, mutta siihen
sydämeen pulppusi kuitenkin alituiseen vallitsevan paavillisen kirkon
käsitteitä, joiden ympäröiminä elettiin ja joihin siis mielikuvat
alati palmikoituivat.
-- Petosta, matki Pietari harvakseen, -- älkäämme sanoko niin. Tuo
nuori frankkilainen nunna oli varmaankin hurskas ja harras nainen,
kenties hän syvissä rukouksissaan näki näkyjä. Kirkko on sitten
muovaillut hänen ilmestyksensä omien tarkoitustensa mukaisiksi,
perustanut tuoksi puuttuvaksi tähdeksi hostiajuhlan, jossa sille
uhreja kannetaan. Mutta onhan eksytystä koko tuo lihan ja leivän
oppi; ajattele, Paavali, kuinka voisi lukkarin akan leipoma leipä
muuttua Vapahtajan ruumiiksi?
* * * * *
Nuori teini vaikeni, ja hänen piirteensä kävivät alakuloisiksi.
Hänen kuvitusmaailmastaan tuntui jotakin sortuvan... Äskenkin hän
oli kadunkulmassa kuullut munkin, joka kansalle selitti pyhän-lihan
juhlan merkitystä, kertovan tarinoita tästä ihmeestä..., kertovan
m.m., kuinka eräs eukko, joka itse leivän oli leiponut, oli epäillyt,
olisiko siinä todella mitään pyhää. Mutta silloin oli öylättileipä
hänen edessään muuttunut Kristuksen sormeksi... Satuako se siis on
kaikki, -- valhetta...!
Hän laskeutui alas portinpatsasta myöten, asettui hehkuvin silmin
veljensä eteen ja kysyi kuiskaten:
-- Ovatko, Pietari, kaikki pyhimystarut valhetta...?
-- Ne ovat taruja. Niitä ovat usein hurskaat miehet keksineet
vilpittömässä tarkoituksessa, herättääkseen ihmisissä herkkää,
uskonnollista mieltä. Mutta tuo tarkoitus on vienyt harhaan; eiväthän
ihmetarut meitä auta autuuden tiellä. Enkö ole teille opettanut, että
vain yksi tarina on tosi, se, joka on kirjoitettu siihen suureen
kirjaan...
Juhlasaattue kiemurteli kauniin laulun kajahdellessa eteenpäin kapeaa
katua. Nuori teini silmäili sitä kuin kaihoten ja kääntyi sitten
portista sisään. Pietari seurasi murheellisin katsein nuoren veljensä
verkkaisia askeleita. Paavalin kysymykset ja mielialat olivat hänelle
taas yhtäkkiä kuin väläyttämällä näyttäneet, kuinka matalaan hän oli
saanut uudistusaatteensa kylvetyksi yksin koulussaankin, jonka nuoria
taimia hän kuitenkin oli koettanut kasvattaa nimenomaan ajatteleviksi
työapulaisikseen. Vanhain käsitysten juuret ovat liian syvässä, ne
imeytyvät tiedottomasti polvesta polveen.
-- Ja minä olen niitä juuria katkoakseni liian yksin ja liian rikki,
huoahti hän, antaessaan lapsen äidin syliin. -- Ja ruumiillisestikin
liian heikko, lisäsi hän ajatuksissaan, -- melkeinpä oli pienokainen
tuntunut raskaalta hänen käsivarrellaan. Olivatko hänen voimansa
todella noin heikontuneet? Ei, hän on hiukan vain rasittunut, niin
lohdutti hän itseään, koettaen pullistaa sisäänvajonnutta rintaansa.
Mutta tuo lohdutus ei häntä rauhoittanut. Hän oli riehunut paljon
itseään säästämättä, mutta mitä oli siitä jälkeä...? Pietari tunsi
nyt selvemmin kuin ennen tarvitsevansa apua työssään koulussaankin,
jos mieli maaperää raivata kasvuvoimaiseksi puhdistetulle opille.
-- Nyt lähden Pyhän Olavin luostariin, virkkoi hän äkkiä ääneensä
vaimolleen, joka odotti häntä huoneeseen palaamaan.
-- Luostariinko, Pietari, ihmetteli tämä. -- Ei sinulla siellä ole
ystäviä.
-- Ehkä on sentään, siitä tahdon juuri tänään saada selon.
Verkalleen käveli hän taas tyhjäksi jäänyttä katua pitkin matalain
pikkutalojen lomitse Kaskenmäen rinteelle sen rakentamattoman paltaan
poikki, joka erotti luostarin kaupungin laitimmaisista taloryhmistä.
Päivänpaisteessa hohti hänen edessään suuri, moniosainen
luostarirakennus, umpeenmuuritettuna kuin linna. Tuota linnaa aikoi
hän nyt siis lähteä valloittamaan! Taistelu riehui edelleen, se
oli ollut kiivasta koko talven, eikä Pietarin asialle erittäin
voitokasta. Päinvastoin, taantumusta oli hän tuntenut mielissä
työnsä herättämän ensimmäisen innostuksen jälkeen; uusi piispa oli
katoolisia menoja virkistämällä todella vieroittanut hänestä hänen
entisiäkin ystäviään. Saisiko Pietari nyt avukseen sen liittolaisen,
jota hän koko talvikauden oli uneksunut ja toivonut, vaikka hän aina
sen toivonsa toteuttamisen oli siirtänyt toistaiseksi?
Pietari vallan hengästyi tuosta pienestä kävelystään, mutta hän
ei tahtonut sitä itselleen tunnustaa; rientoaskelin hän saapui
luostarin portille, jonka kankeata, kumahtavaa kolkutinta hän
kävi heiluttamaan. Hän muisti vanhastaan, että tällä portilla
sai aina kotvan odottaa, ja silmäili sillävälin siitä ylängöltä
mielihyvällä kevätpäivän kilossa kylpevää kotikaupunkiaan. Läheisen
luostarikorttelin matalain puutalojen turvekatoilla loisti kevään
heleä vihreys, joka hauskasti taittui kivitaloisen, vakavan
kirkkokorttelin tummanpunaisia tiilikattoja vastaan. Tulviva Aurajoki
vieri mahtavan näköisenä Aningaisten puolen vastakynnettyjen
peltosarkojen vieritse, ja sen takaa välkähtelivät uusien puutalojen
kellertävät seinät... Olipa siitä aikaa, kun Pietari tältä
luostarinmäeltä oli kotikaupunkiaan katsellut.
Jo rasahti rautainen lukko, ja Pietari astui luostarinportista
sisään. Palveleva veli peräytyi ällistyneenä Pietarin nähdessään...,
niin, tosiaankin, taisipa hänen hämmästyksensä olla ymmärrettävä.
Usein oli Pietari saarnoissaan säälittä suominut luostarilaitosta,
jonka kaavamaista ulkokullaisuutta ja hedelmätöntä toimettomuutta hän
piti sielujen hautana, usein oli hän kuvannut munkit yhteiskunnan
loisiksi, jotka omaksi mukavuudekseen käyttivät hyväkseen ihmisten
herkkyyttä. Varmastikaan ei tuo laiskannäköinen likanaama ollut
oppinut häntä, Pietaria, myötätunnolla ajattelemaan!
-- Pyrin priorin puheille, virkkoi hän avaajalle.
-- Mestari Mikaelin?
-- Niin juuri.
-- Teidän tulee odottaa refektooriossa. Äsken lannoitettujen
kaalimaiden kupeitse ja Pyhälle Annalle omistetun luostarinkirkon
ohitse käveli Pietari melkein kolmionmuotoiseen pihaan, jonka
keskessä oli pieni puistikko. Pihan joenpuoleisella reunalla, johon
päivä suvesta paistoi, oli pylväiden kannattama katoskäytävä:
siinä loikoili ryhmä kaupungin kerjäläisiä, jotka päivittäin
olivat tottuneet saamaan veljespöydästä jääviä ruuantähteitä. Joku
maallikkoveli kantoi laahustavin askelin kalisevia pahka-astioita
ruokahuoneesta keittiöön, jonka ovelta lemahti rasvaisen rokan
tuoksu. Pietari asteli uteliaiden katseiden seuraamana vanhalta
muistilta ruokahuoneeseen, jossa hän tervehti eräitä unisina
murkinaansa sulattelevia elättejä, jotka olivat lahjoittaneet
luostarille kaikki varansa ehdolla, että kuolemaansa asti saisivat
ravintonsa veljesten pöydästä. Pitkän, kapean huoneen perältä
nousi pari pappismunkkia, jotka sieltä pimennosta kotvasen tulijaa
katselivat ja sitten poistuivat. Pietari oli tuntevinaan isä
Anselmuksen vihaisen silmänvälkkeen. Taas tunsi hän mielessään sen
pingoituksen, joka häntä teiniaikanakin aina oli ahdistanut, milloin
hän vain oli käynyt tässä huoneessa, -- hänen mielikuvitustaan olivat
aina vaivanneet nuo monet suljetut, salaperäiset ovet, joiden takana
munkit asuivat. Tässä luostari-ilmassa oli hänestä nytkin jotakin
raukeutta ja kyllästymistä, melkein tylsyyttä, -- pari munkkia,
jotka viereisessä kirjastohuoneessa puolinukuksissaan jotakin kirjaa
kopioivat, olivat hänestä tuon tylsyyden perikuvia.
Kauan saikin Pietari siinä hämärässä huoneessa yksin istua. Vihdoin
kuuli hän yhden noista pikkuovista narahtavan ja tummaa taustaa
vastaan näkyivät kalpeat kasvot ja valkeat kädet, -- tuokion kuluttua
vasta erottautui hoikkanen mustapukuinen mies, joka häntä kohden
käveli. Se oli Mikko, -- nuo hienot kasvojenpiirteet tuntuivat
vain entistään ohkaisemmilta, ja valkea otsa näytti entistä
enemmän ulkonevan mustasta tukasta. Katse oli usein ennenkin ollut
rauhaton, mutta nyt se tuntui vielä rauhattomammalta. Mikko kiirehti
askeleitaan ja ojensi kätensä eteenpäin ikäänkuin syliksi käydäkseen,
mutta hillitsi itsensä samassa, tervehti Pietaria tyyneesti ja ohjasi
hänet viereensä istumaan perärahille, mistä ääni ei ovensuuhun
kuulunut.
-- Aavistin sinun tulevan, lausui Mikko, puristaen uudelleen
harvinaisen vieraansa kättä.
-- Odotit? kysyi Pietari, tarkaten mielenkiinnolla vanhan ystävänsä
verettömiä kasvoja.
-- Enhän tiennyt odottaa, tunsin sen vain...
-- Pelkäsit?
-- Ehkä pelkäsin... Ei, en nyt, vaan väliin taistellessani, -- minä
olen, Pietari, näinä vuosina paljon taistellut!
-- Itseäsi ruoskinut, vapautuaksesi epäilyksistäsi, jotka sinua eivät
kuitenkaan jätä. Niinkö?
-- Niin, niin. Mutta sinähän et hyväksy yksityisrippiä, tuomitset
siitä meitäkin...
Pietari laski huoahtaen kätensä munkin polvelle ja lausui vakavana:
-- En tullut sinua ripittämään enkä tuomitsemaankaan, Mikko.
-- Miksi siis tulit? kysyi levotonna istuva isäntä.
-- Tulin pyytämään apuasi.
-- Minun apuani -- sinäkö? Apuani mihin?
-- Työhöni, taisteluuni. Näetkös, vanha veli, olen minäkin näinä
vuosina taistellut, joskin toisella tavalla.
-- Olenhan kuullut, sinä saarnaat, väittelet, kaadat, isket;
sinullahan on jo puolue Turussa.
-- Moititko minua siitä?
Pietari heitti tuon kysymyksen esille äkkiä ja terävästi, ikäänkuin
yhdellä repäisyllä tunkeutuakseen vierustoverinsa sydämeen. Tämän
levottomat katseet lainehtivat tuokion kuin hämmennetty lähde, -- hän
ei voinut Pietarille suoraan vastata. Vältellen hän sitten rupesi
puhumaan:
-- Me elämme eri maailmoissa, Pietari. Sinä rynnistät kirkkoa
vastaan, minä kamppailen itseni kanssa, syrjässä elämästä,
jonka humua pakenen, pyrkien voittamaan ne ajatukset, jotka
sieluani riuduttavat. En pyydä muuta kuin saada sopusoinnun omaan
pikkumaailmaani...
-- Ja kaipaat kumminkin jotakin enempää..., virkkoi Pietari varmalla
äänellä. -- Kävit kerran saarnaani kuulemassa.
-- Niin, en voi olla johdonmukainen. Kaipaan jotakin, mutta kartan
ja pakenen taas sitä kaipaustani. Sillä jokainen tuulahdus sen
ulkomaailman humusta, joka on sinun taistelutanteresi, Pietari,
särkee rauhani. Ei minusta ole sinulle auttajaksi!
Pietari ei puhunut mitään, katseli vain melkein säälien ystäväänsä,
jonka päättäväisen kiellon hän jo tunsi kestämättömäksi. Mutta Mikko
käänsi keskustelun toisaalle, virkkaen äkkiä keveämmin:
-- Olen kuullut, että äsken olet ollut opillisissa väittäjäisissä.
Siellä oli meidänkin miehiä...
Kuluneen pääsiäisen aikana oli kapitulissa tavanmukaisten
pääsiäisjuhlain yhteyteen järjestetty väittäjäiset, joissa mestari
Gasparus oli ottanut kumotakseen luterilaisia opinkappaleita ja
joissa Pietari oli niitä puolustanut. Tuo tilaisuus, johon oli
saapunut maalaispappeja, luostariveljiä ja latinankieltä ymmärtäviä
maallikoitakin, oli herättänyt Turussa melkoista huomiota. Molemmin
puolin oli oltu hyvinkin kiihtyneinä, ja väittäjäisiä oli sitten
pienemmissä piireissä jatkunutkin. Pietari, jonka toiminta oli
yhtenäistä väittelyä, ei tuota tapausta pitänyt niin erittäin
tärkeänä.
-- Sainhan kerran papeille ja prelaateille esittää Lutherin
päätotuudet ja puhua suuni puhtaaksi, se oli pääasia, virkkoi hän.
-- Leimusit liekkinä ja voitit?
Miltei ynseänä huudahti sen luostarinpriori, mutta Pietarin kasvot
kirkasti samassa valoisa muisto, jonka hän tiesi heidän yhteiseksi
wittenbergiläisiltä oppivuosilta.
-- "Tohtori Eck on kerrankin lopullisesti murjonut tuon ryntäävän
munkin", -- muistatko, Mikko, tuota vastustajaimme huutoa, joka
eräänä kevätpäivänä meitä vihlasi ja sapetti. Sillä meissä
itsessämme asui syvänä ja kirkkaana vakaumus, että päinvastoin juuri
Martti-munkki oli täydellisesti kukistanut vastaväittäjänsä. Molemmat
luulivat voittaneensa!
Jo leimahti iloinen, virkistävä muistonvälke priorinkin
sisäänpainuneesta katseesta, ja hänen kasvoilleen kohosi kuin
yhtäkkiä avautuneesta hetteestä elämän tervettä väriä. Mutta
seuraavassa tuokiossa hän jo kuristi kokoon sen riemahtavan tunteensa
ja sammutti muistonvälkkeen silmistään. Pietari jatkoi, ikäänkuin hän
ei tuota ilmeenvaihtelua olisi huomannutkaan:
-- Tiedätkö, mistä nämä pääsiäisväittäjäiset alkujaan johtuivat?
-- Tiedän kovin vähän teidän kiistoistanne.
-- Siitä, että minut tahdottiin -- ja kai edelleen tahdotaan --
erottaa papillisesta arvostani ja julistaa kirkonkiroukseen.
Karpalainen koetti pakottaa itsensä välinpitämättömäksi noita
ulkomaailman riitakysymyksiä kohtaan, mutta hän seurasi kuitenkin
ilmeisesti vilkastuneena vanhan ystävänsä tarinaa, kysyen:
-- Olen siitä jotakin kuullut, -- luuletko heidän panevan uhkauksensa
toimeen?
-- Panevat jos voivat, -- ja ehkä se selventäisikin aseman. Mutta
toistaiseksi siitä tuskin tulee mitään.
-- Saitko heidät vakuutetuiksi asiasi oikeudesta?
-- En, sen pahempi. Mutta täällä ei ole nyt vihittyä piispaa, joka
voisi erottaa kanungin, -- kuten näet, paavi minua nyt suojelee!
Mestari Hannus Pietarinpoika on talvikauden ollut matkoilla,
hankkiakseen Rooman istuimelta vahvistuksen nykyiselle valitulle
piispalle, mutta hän on palannut sieltä tyhjin toimin, jopa kuninkaan
nuhteiden evästämänä.
-- Kuninkaan!
Mikael Karpalainen tarttui terävästi kiinni siihen sanaan. Hänen
hienopiirteiset kasvonsa rupesivat elämään, ja suuttumusta syttyi
hänen äsken arkailevaan katseeseensa. Pietari ei tätä mielenmuutosta
ymmärtänyt, ennenkuin Mikko, joka oli noussut rahilta kävelemään,
vallan kiihtyneenä jatkoi:
-- Kuninkaan! Niin, Lutherin miehet ajavat kuulemma nykyisin
puhdistetun opin asiaa maallisten hallitusten suojassa ja apureina
ruhtinaille, jotka opinpuhtaudesta eivät mitään välitä, vaan pyrkivät
käyttämään kirkkoa astinlautanaan ja tulolähteenään. Pakkoverot
viedään jo veljeskunniltakin. Täälläkin käyvät linnan hevoset
laitumella luostarin niityillä, joilta linnan huoveille lohkaistaan
palstoja...
Pietari kuunteli kummissaan tätä hiljaisen, itseensä sulkeutuneen
priorin sanatulvaa. Jotakin hän siis kumminkin tiesi ulkomaailmasta.
Mutta ne oireet, joihin Mikko viittasi, olivat toistaiseksi siksi
satunnaiset, että Pietari saattoi hyvällä omallatunnolla ja
rauhoittavasti vastata:
-- Mitenkä kuningas Kustaa Vaasa suhtautuu puhdistusliikkeeseen,
siitä emme vielä tiedä mitään varmaa. Hän kuuluu vielä tuonaan
tunnustaneen paavin yliherruuden ja varoittaneen pappeja
luterilaisuudesta, joskaan hän toisaalta ei ole suostunut sen
levittäjiä Ruotsissa vainoamaan. Veroja hän tarpeihinsa vaatii
kaikilta: porvareilta, luostareilta, kirkolta ja talonpojilta. Jos
hän meidän asiatamme käyttää masentaakseen vastustajansa, on siitä
meille, pelkään minä, enemmän vahinkoa kuin hyötyä.
Pietari puhui tyynesti, esitti asian niin kuin hän Ruotsista
tulleiden tietojen mukaan sen oli ymmärtänyt. Mikko oli tarkkaavana
seisahtunut vieraansa eteen ja kysyi tämän lopetettua:
-- Miksi sai Hannus Pietarinpoika kuninkaalta nuhteet?
-- Siksi, että täällä piispallisiin juhlakulkueisiin ja
pyhimysmatkoihin on tuhlattu varoja, joita Kustaa herran mielestä
pulassa oleva kruunu olisi tarvinnut.
-- Puolellanne on siis kuitenkin maallisen vallan suosio, virkkoi
Mikko, joskin äskeistä tyynemmin. -- Sinä moitit sitä, että kirkot
ja luostarit ottavat porvareilta ja talonpojilta maita ja rahoja
maksuksi sielumessuista...
-- Niin teen.
-- Eikö ole asia sama, jos sinä ja ystäväsi saatte kuninkaalta
suosiota ja palkintoja siitä, että saarnaatte paavia vastaan? --
Hän käveli kierroksen kuluneella permannolla ja jatkoi: -- Minusta
tuntuu aikaa olevan äärettömästi siitä, jolloin me Wittenbergissä
yhdessä innostuimme, mutta muistanpa: meitä lämmitti silloin ajatus
taistella väärinkäytöksiä vastaan, ajaa opinpuhdistusta sen omalla
voimalla! Onko sillä liikkeellä vielä se puhdas pohjansa, Pietari,
taisteletteko edelleen samaa, epäitsekästä taistelua?
-- Samaa, vastasi Pietari. Mutta hän tunsi samalla mielensä käyvän
rauhattomaksi.
Taas istahti munkki ystävänä vanhan toverinsa viereen ja jatkoi:
-- Niin, sen olen sinusta aina uskonut. Sinä olet johdonmukainen ja
luja, itse vain hapuilen...
Mutta Pietarin mieli lainehti jo levotonna. Hänen rintansa kohoili,
hän tarttui vierustoverinsa käsivarteen:
-- Hapuilen usein minäkin... Kuule, Mikko, miksi minulta tuota
kyselet?
-- Miksi? Siksi, että itse aina epäilen ja saan käräjöidä itseni
kanssa. Tulit pyytämään apuani, niin sanot, minä jo senvuoksi
haarniskoin itseni joutumasta takaisin sinun vaikutuksesi alle, jota
olen koko ajan tuntenut ja jota vieläkin pelkään...!
Pietari tuskin tällä hetkellä kuuntelikaan puhetoverinsa
heikkoudentunnustusta, sillä hän tunsi avuttoman heikkouden avautuvan
omaan rintaansa ja ponnisteli turhaan sitä vastaan. Vasta tuokion
kuluttua hän kuin tempautuen irti uuvuttavasta unesta lausui
vavahtavalla äänellä:
-- Niin, Mikko, suurta apua ja suurta uhrausta tulin sinulta
pyytämään, mutta nyt tuskin tiedän, uskallanko sen tehdä. Tahdoin
vetää sinut ulos luostarikammiostasi...
Mikael Karpalainen ei hämmästynyt eikä hätääntynyt, niinkuin Pietari
oli olettanut, vaan istui rauhallisena, ikäänkuin olisi hän sellaista
ehdotusta juuri odottanut. Mutta sitten hän kuitenkin näytti
säikähtävän omaa rauhallisuuttaan:
-- Olenhan arpani valinnut, Pietari, en voi jättää veljeskuntaani.
-- En sinua sitä jättämään vaadi, puhui Pietari harvakseen. --
Ajattelin sinua apulaiseksi kouluuni, -- tunnen jo usein voimani
pettävän.
-- Olet rynnännyt liian rajusti, olet polttanut itsesi, lausui
Mikko tarkaten Pietarin kasvoja, joista hän muisti ennen nähneensä
yksinomaan lujuutta, mutta joilta nyt kuvastui hämmentymistä ja
raukeutta. -- Muistatko, Kurki-piispa jo varoitti sinua itseäsi
kesken polttamasta.
-- Muistan. Siksi tarvitsen apuasi.
-- Mutta tuumasi on kummallinen, jatkoi Mikko miettiväisenä. -- Miksi
tulet pyytämään apulaiseksesi minua luostarista, kun tuomiokirkko on
pappeja täynnä.
-- Tarvitsen apumiehen, joka voi opettaa pojilleni, Suomen
vastaisille papeille, tieteitä ja samalla totuutta. -- Pietari
pyöritti hetken sanoja huulillaan, ennenkuin jatkoi: -- Sinun koulusi
täällä luostarissa kituu, on tainnut jo lakatakin?
-- Niin on, etkä ole sinäkään siihen syytön, vastasi Mikael hiukan
katkerasti. -- Ihmiset ovat kylmenneet luostaria kohtaan, he eivät
lähetä enää poikiaan munkeiksi valmistumaan. Rivimme harvenevat...
-- Valitatko sitä? kysäisi Pietari äkkiä.
-- Kuinka en, -- ainakin valitan ihmismielten ynseyttä ja
kovettumista. Harvoinpa saa luostarimme enää lahjojakaan... -- Mikko
puhui kiirehtien, ikäänkuin pyrkien pakoon vieraansa syvemmälle
tunkevaa kysymystä. -- Eivät saa säkkiveljemmekään enää vapaasti
kulkea pitäjillä, voudilta pitää heillä nyt olla lupakirja, niin on
kuningas määrännyt, sekaantuen kirkon asioihin.
-- Ehkä on hänellä siihen ollut syytäkin, lausui Pietari, voimatta
salata moitetta äänestään.
-- Syytäkin, -- niin, onhan rappeutumista meidänkin joukossamme,
niinkuin on papistossakin...
-- Sitä vastaanhan lähdimme kerran taistelemaan ja juuri siksi
nyt apuasi tarvitsen, virkkoi Pietari, taas tarttuen varsinaiseen
asiaansa. -- Sinä olit luostarikouluusi hyvin kiintynyt, etkö
ollutkin, Mikko?
-- Se oli rakkain laitokseni, lohduttajani, kannustajani. Siellä elin
ja toivoin...
-- Senpä uskon, minulle on kouluni sama aarre, -- ei, vielä kalliimpi
se on. Siihen kätkeytyy koko tulevaisuuden uskoni, elämänrohkeuteni...
Lämmenneenä katseli Mikko vanhan toverinsa voimakasta intoa, mutta
hän jäykisti itsensä taas:
-- Miten soveltuisin minä sinne sinulle työtoveriksi, tiemmehän ovat
eronneet. Ehkei ole enää sinun totuutesi minun totuuttani.
Pietari ravisteli päätään:
-- Totuus on vain yksi, sen sydämesi tietää, Mikael. Enkä pyydä
sinulta muuta kuin että annat pojilleni sen totuudenjanon, joka
itsessäsi on ja jota et koskaan voi sammuttaa. Opeta heille, niinkuin
opetit luostarikoulussasi, et tarvitse heitä leipoa luterilaisiksi,
sillä puhdistusopin miehiä heistä kuitenkin tulee, kunhan opetat
heidät ajattelemaan.
-- Sinä luotat minuun yhä? kysyi Mikko kuiskaten.
-- En ole hetkeäkään epäillyt, missä sydämesi on, asupa vaikka
luostarissa ja kielläpä vaikka entisyytesi!
-- Kunpa olisin itse yhtä varma! huoahti Mikko.
-- Ja kumminkin sen tuntosi syvyydessä tiedät. Turhaan koetat kieltää
oikean itsesi...
Mikko tähysteli ylös hämärään, mustuneeseen lakeiseen, mutta niin
tehdessään hänen silmänsä vettyivät. Hän ei voinut sille mitään:
Pietarin puhuessa hänestä ikäänkuin varkain suli jää ja hänen
suoniinsa tulvahti väkisin lämmin virta. Juuri noinhan hän sen
itsekin tunsi kaikista vastaväitteistään huolimatta; se, mikä häntä
kerran elämänsä taipalella oli enimmän innostanut, se oli sittenkin
hänessä pohjalla määrääjänä... Mitä, taipuiko hän jo kuin vaha
Pietarin tahtoon? Hän oli pelännyt tuota Pietaria, joka rynnisti ja
iski, mutta tätä Pietaria, joka hänen sydäntään näin lämmitti, hän ei
voinut pelätä..., niin, hän tunsi tahtovansa tehdä työtä yhdessä sen
Pietarin kanssa, joka kylvi totuuden siemeniä nuorison sydämiin. Tuo
ehdotus häntä ilahdutti, eikä hän sitä nyt voinut eikä tahtonutkaan
salata.
-- Minua kauhistuttaa ajatus antautua taas elämän hyörinään, puheli
hän hiljaa. Poltin itseni kerran, riekaleina täältä jäännökset
löysin... Mutta sittenkin kiitän sinua Pietari, että luokseni tulit...
Hän puristi kuumasti ystävänsä kättä ja Pietari kertoi hänelle nyt
lähemmin suunnitelmistaan. Hän oli järjestänyt kouluunsa erityisen
luokan nuoria pappeja varten, jotka tahtoivat hänen opetustaan
nauttia, ja se luokka vei hänen aikansa ja voimansa. Mutta hän
ei silti tahtonut jättää varsinaista teinikouluaankaan vajoamaan
vanhaan pintapuolisuuteen. Sitä tulevaisuuden tainta oli huolella ja
hellyydellä kasvatettava.
-- Tule katsomaan työtämme, Mikko, ehkä miellyt siihen, kehoitti
Pietari.
Mikon silmään syttynyt liekki suureni suurenemistaan Pietarin
puhuessa, eikä hän vanhan toverinsa kädestä hellittänyt. Mutta
sittenkin koetti hän vielä ponnistella vastaan:
-- Sinun ja ryntääväin ystävääsi liittoonko olisi minun
antauduttava..., Pietari, olenhan munkki!
-- Eikö Martti-tohtori asu vieläkin luostarissa. Vanhat aidat ovat
monesta kohden kaatuneet..., älä hukuta itseäsi muotoihin! Sillä sinä
ikävöit työhömme, näenhän sen!
-- Ikävöin, ja arkailen omaa ikävääni. Mutta tiedänpä jo myös
selvästi, että nyt käyntisi jälkeen en saisi sieluuni rauhaa, ellen
sinua... ja omaakin toivoani... kuuntelisi.
-- Tulet siis kouluuni?
-- Tulen...
Se vastaus tuli huokauksen mukana, mutta tuli kuin tulppana rinnasta.
Hetkeä myöhemmin saattoi priori Mikael Karpalainen itse vieraansa
pylväikössä vetelehtiväin ja tätä omituista paria ihmetellen
katseleväin pappismunkkien ohi sekä uutta ateriaa pihalla odottavain
kerjäläisparvien välitse aina portille asti. Pyhän Annan kappelissa
löi kolmirauta kolme kertaa, kutsuen veljet nona-messuun; sinne
täytyi luostarinpäällikönkin joutua. Lyhyeen mutta lämmöllä hyvästeli
hän senvuoksi vartijan avaamalla portilla poistuvaa vierastaan.
Hänen kätensä vapisi vielä, mutta hänen mielensä oli tyyntynyt
ja kiitollinen. Sillä taas oli hänellä pitkistä ajoista ystävä,
joka hänet ymmärsi. Oli ollut niin raskasta aina yksin epäillä ja
taistella. Pietarin käynti oli lopultakin valanut rohkaisevan ja
sovittavan tunteen hänen hakevaan sydämeensä. Ihaillen hän porttia
sulkiessaan katsoi, kuinka tuo hänen vanha ja uusi ystävänsä varmana
kulki suoraa tietänsä...
* * * * *
Mutta Pietari Särkilahti itse ei luostarista palatessaan tuntenut
askeleitaan varmoiksi. Hän puristi kämmenellä rintaansa, jota
tuntui pakottavan, ja pysähtyi hetken käveltyään kalliolle, kuin
katsellakseen kaupungin nuorisoa, joka nyt juhlapäivänä luostarin
paltaalla leikkiä löi. Mutta hän ei kuunnellut lasten ilonääniä, ei
nähnyt iltarauhassa lepäävää kaupunkiaan eikä tuntenut kevättuulen
hyväilyä kuumenneilla kasvoillaan. Hän tunsi rinnassaan vain outoa,
kovaa polttoa ja hoki itsekseen:
-- Mikko palaa puhtaan opin puolesta taistelemaan, mutta minä...,
taistelenko yksinomaan puhtaan asian puolesta...?
Hänen täytyi paljastaa päänsä ja pyyhkiä hiuksensa, joihin hiki
kihosi.
-- Olenko yhä epäitsekkäästi puhtaan asian puolella -- kysyi hän.
Olenko? Vai petinkö itseni ja toverinkin, häntä totuuden työhön
kutsuessani? Entä kirjeeni mestari Olaville? Entä Tammiston tila,
joka on Birgitan siskoille lahjoitettu? Omaaniko muka vain pyysin
takaisin niiltä, joilla liikoja on, -- ei, olen ajatellut itseäni ja
perhettäni ja työni palkkaa, -- oi, miksi nyt vasta käsitän, että
olin arvoton Mikkoa avukseni pyytämään!
Ikäänkuin paeten noita itsesyytöksiään lähti Pietari nopeasti
kävelemään rantatietä pitkin joensuuhun päin; käveli mäenrinnettä
Katinhännän laituripaikan ohi kauas Korpolaisvuorille ja sitten
kallioita myöten takaisin, yhä itsekseen käräjiä käyden. Mikko
Karpalainen oli tietämättään yhtäkkiä virkistänyt hänen muistoonsa
sen, jota hän ei ollut tältä kannalta ennen ajatellut..., vai oliko
hän tahallaan tukahduttanut itsestään oikeuden äänen?
* * * * *
Pietari oli kuluneena talvena, jolloin hänen erottamistaan
papinvirasta hankittiin, koko joukon ajatellut perheensä vastaista
toimeentuloa ja tehnyt suunnitelmiaan sitä varten. Ne suunnitelmat
olivat silloin kohdistuneet noihin hänen perinnönjaossa saamiinsa
Taivassalon pikkutiloihin, joista hän uneksui itselleen rauhallista
turvapaikkaa jatkaakseen taisteluaan sekä sanalla että sulalla.
Tuo ajatus oli häntä liiaksi lämmittänyt, ja kuultuaan Ruotsista
eräistä samanlaisista tapauksista oli hän kirjoittanut vanhalle
lukutoverilleen Olavi Pietarinpojalle kysyen, eikö hänen äitinsä
vanhaa Tammiston sukutilaa voitaisi hänelle peruuttaa takaisin, --
tätivainaja oli sen omavaltaisesti lahjoittanut pois ja Naantalin
luostari oli sen jättänyt autioksi. Hän oli silloin katsonut tämän
pyyntönsä kohtuulliseksi ja oppinsakin kanssa johdonmukaiseksi, --
nuo munkit ja nunnat, jotka houkuttelevat henkihieverissään olevia,
heikkoja ihmisiä sielunsa pelastuksen nimessä tekemään itselleen
lahjoituksia ja jotka siten "elävät kuolleista", ne ovat jo tuolla
petoksellaan keränneet liian paljon maaomaisuutta haltuunsa.
* * * * *
Näin oli hän kirjeessään Olaville kirjoittanut muka täydellä
vakaumuksella. Mutta Mikko oli kysymyksillään yhtäkkiä järkyttänyt
tuon vakaumuksen, ja hän kyseli nyt käräjiä käydessään itseltään:
-- Eikö sen ajatuksen takana sittenkin ollut toinen? Kuningas, joka
itse tahtoo ruunulle peruuttaa luostarien äärettömiä tiluksia, voisi
samalla osoittaa tunnustuksensa niille, jotka myös taistelevat
kirkon maallista valtaa ja ulkonaista mahtavuutta vastaan...? Enkö
sekoittanut oppiini omaa etuani...?
Vieläkin koetti Pietari itselleen todistaa, että Lutherin työ kirkon
vapauttamiseksi vie juuri tähän aivan oikeaan johtopäätökseen ja että
koko paavillinen kiirastulioppi, johon nuo lahjoitukset perustuvat,
on hävitettävää petosta. Mutta hän ei päässyt irti itsekkyyden
syytöksestä, -- Mikko hänet varmaankin tuomitsee uskonnon varjolla
ahnastelijaksi ja hänellä on siihen täysi syy...!
Hengästyneenä asteli Pietari takaisin luostarikorttelin alaiselle
jokitielle, jonka rannassa kalastajat reilasivat venheitään ja
lapset ahvenia onkivat. Hänen päätään pyörrytti, hän tunsi itsensä
kuin aalloilla kelluvaksi, eikä hän voinut päästä selvyyteen siitä,
mitä hänen nyt oli tehtävä. Juuri tämän laiturin rannasta lähtevään
laivaan oli hän kuukausi sitten vienyt mestari Olaville osoitetun,
mutta Kustaa kuninkaalle tarkoitetun kirjeensä...
Seistessään siinä laiturille tuijottaen kuuli hän takaansa äänen,
joka mainitsi hänen nimeään. Pietari kääntyi ja näki nuoren Vennän
vastaansa kiirehtivän.
-- Sinua juuri etsin, Pietari. Tiedätkö, että prelaatit ovat pitäneet
kokouksen ruumiinjuhlan jälkeen Kolmen kuninkaan kiltassa.
Jaakko puhui vilkkaasti, huomaamatta Pietarin hämmentynyttä katsetta.
Hän jatkoi ponteissaan:
-- Hannus ei suinkaan ole luopunut juonistaan; paimenkirjeitä
laatii Gasparus minkä ehtii ja isä Anselmus valmistaa säkkiveljiä
saarnamatkoille. Tänään puhui heistä jo yksi Lähteenkorvan kaivolla...
-- Arvaan heidän yrittelevän, vastasi Pietari innostumatta.
-- Ja sinut aiotaan sittenkin saada kirkon pannaan. Prelaatit näet
päättivät tilata tänne vihkipiispan, saman, joka on ollut Upsalassa,
-- hänen avullaan saatetaan erottamispäätös toimeen. Se on ovelasti
harkittu juoni, paavin vahvistusta ei enää odoteta...
Torvenaan tulivat sanat kiihtyneen maisterin suusta. Ja kun Pietari
yhä seisoi hänen edessään ikäänkuin ymmärtämättä noiden uutisten
merkitystä, tiukkasi Jaakko:
-- Mitä on meidän nyt tehtävä, sanopas!
-- Niin, mitä nyt? Meidän on tietysti edelleen taisteltava, mutta
ainoastaan totuuden aseilla.
-- Taistelepas sitten, kun olet julistettu virkaheitoksi. Noista
paavillisten juonista olisi heti kirjoitettava kuninkaalle!
Silloin Pietari hytkähti:
-- Ei kuninkaalle, ei... Maallisen vallan turviin meidän ei ole
taistelussamme lymyttävä.
-- Sanopas sitten toinen ja parempi keino; tuollainen vihkipiispa
kitkee pian pois koko kylvömme, valitti Jaakko.
-- Anna hänen vain tulla, Jaakko, totuus sen kyllä kestää.
-- Kestää miten kestää, -- ei, tänään olet mahdoton, Pietari.
Mietipäs asemaa huomiseksi!
Jaakko lähti tyytymättömän näköisenä poispäin. Mutta hän palasi vielä
ja pysähtyi Pietarin luo:
-- Useampiakin metkuja kuuluvat prelaatit nyt keksineen. Torjuakseen
syytökset pappiensa elämää vastaan on piispa määrännyt, että pappien
on aviottomista lapsistaan maksettava sakko. Tiedätkö, kehen tämä
tähtää?
-- En.
-- Sinuun! Vaimosi tahdotaan täten lopultakin julistaa forsiaksi ja
lapsesi äpäräksi, -- hänestä tullaan sinulta sakkoja perimään.
Pietarin kasvot julmistuivat vihdoinkin, ja Jaakko lähti kävelemään
hyvillään, kun lopultakin oli saanut tuon mietteihinsä painuneen
miehen hereille.
Mutta vihan puna poistui pian Pietarin laihoilta luisevilta kasvoilta
ja ne muuttuivat taas avuttoman, kärsivän näköisiksi. Hän kulki
eteenpäin laiturin reunaa pitkin, katsellen laivaa, jota siinä
ilmeisesti taas lähtövalmiiksi laitettiin. Vihdoin hän ikäänkuin
repäsi itsensä irti epävarmuuden painajaisesta ja kiirehti asuntoonsa.
Lapsi leikki lattialla, ja Margareeta hääri lieden ääressä, mutta
Pietari ei pysähtynyt näiden rakkaittensa luo, joita vastaan
nyt vehkeitä viritettiin. Huoneen perälle, ikkunan alla olevan
työpöytänsä ääreen, hän kiiruhti, tempasi hanhensulkansa ja heilutti
sitä nopeasti kirjoittaessaan.
"... Heikkona hetkenä tein pyyntöni sen kantavuutta tarkemmin
ajattelematta. Käsitän nyt erehdykseni. Omaa etuaan ei saa ajatella
se, joka korkean asian puolesta taistelee. Puhtaan opin asiaa olen,
kuten käsität, vähällä ollut vahingoittaa, nyt sitä kadun. Jätä siis,
Olavi, pyyntöni esittämättä kuninkaalle, se oli maallista olemustaan
huolehtivan raukan eikä rohkean uskonsoturin tekemä..."
Nopeasti hän sulki ja sinetöitsi kirjeensä ja riensi taas rantaan,
tuohon Ruotsiin lähtevään laivaan. Hän pyysi laivuria heti Tukholmaan
tultuaan viemään kirjeen Suurkirkon saarnaajalle, ja laivuri lupasi
sen varmasti tuolle hätääntyneen näköiselle mestarille. Keveämmin
askelin palasi Pietari nyt kotiinsa, otti jo riisutun lapsensa
hellästi käsivarrelleen ja suuteli moneen kertaan sen pehmoista
tukkaa, ennenkuin kantoi tytön vuoteeseen. Mutta sitäkin tehdessään
hän tunsi rinnassaan tuota samaa polttoa, -- hetken kuluttua hän
taas pakeni työpöytänsä luo. Hänet valtasi taas tuska, sillä hän
ei tunnossaan päässyt selville siitä, toivoiko hän, että hänen nyt
lähettämä kirjeensä ajoissa ehtisi mestari Olavin käsiin, vai eikö
toivonut...?
Hänen vanha varmuutensa oli poissa. Silloin lankesi hän polvilleen
pöytänsä viereen, väänsi käsiään ja rukoili kovalla ponnistuksella:
-- Älä anna, Jumala, totuutesi kylvön menehtyä minun huonouteni
vuoksi. Rankaise minua siitä, minkä olen rikkonut, mutta anna minun
edelleen tehdä yrttitarhassasi työtä...!
Tuskaisena rukoillessaan tunsi Pietari yhtäkkiä polton helpottavan,
-- se tunkeutui kuin kuumana virtana ylös pakottavasta rinnasta.
Hän avasi suunsa -- ja punainen veri roiskahti lattialle, johon hän
itsekin vaipui.
Siitä hänen vaimonsa, joka lieden luo kuuli romahduksen, hänet löysi
ja nosti vuoteeseen.