Keskiviikkona oli pyhän Lauritsan päivä. Pietari Sillan, jolla
kanunkipalkkana oli hallussaan Lauritsan alttari ja siihen kuuluva
pappila, oli tänään hoidettava juhlamessu, ja säntillisenä
miehenä oli hän jo edellisellä viikolla ryhtynyt asiaankuuluviin
valmistuksiin, hankkien messuapulaiset. Mutta juuri se huolellisuus
häntä nyt itse juhlapäivän aamuna vaivasi: liian varhain oli
hän valmistuksiin ryhtynyt! Lauantaina oli hän pyytänyt Pietari
Särkilahden pitämään messun jälkeisen saarnan, mutta heti sunnuntain
perästä hän oivalsi, että se oli ollut varomatonta. Mielet olivat nyt
Särkilahtea vastaan kovin kuohuksissaan, siitä saattoi syntyä uusi
pahennus, jopa itsessään tuomiokirkossa.
Ennen juhlamessun alkamista käveli Silta senvuoksi Hämeenkatua
myöten Pietaria vastaan, taivuttaakseen hänet viime hetkessä
luopumaan tämänpäiväisen saarnan pidosta. Mutta hän käveli siinä
hyvin verkalleen ja usein pysähtyen, sillä häntä hävetti esittää
_ystävälleen_ tuo pyyntönsä -- olihan se ilmeistä arkuutta! Olisihan
hänen, Sillan, päinvastoin pitänyt esiintyä rohkeasti puhdistetun
opin puolesta joka tilaisuudessa harmeja ja taisteluita säikkymättä.
Eihän Pietari ollut viime pyhänä tehnyt muuta kuin ankarasti
tuominnut paavilliset väärinkäytökset, jotka Siltakin sydämessään
tuomitsi, -- siitä oli Pietari joutunut kirkon mahtavain vihoihin.
Siksikö tahtoi nyt hänkin tukkia totuudenpuhujalta suun...?
-- Ei, -- takaisin Silta jo pyörähti. Mutta hän jäi sittenkin
seisomaan aidanvierelle, katsellen Mätäjärven notkosta kortetta
korjaavia heinämiehiä, jotka suossa kahlaten haravoivat niitoksensa
kuivalle maalle. Arkuutta se on ja raukkamaisuutta, mutta kuitenkin
tahtoi Silta varoittaa ystäväänsä... Hän ei tiedä, kuinka kiihtynyt
on mieliala pappispiireissä..., tuli voi syttyä pienimmästäkin
aiheesta, -- eikä Pietari sellaisia aiheita koskaan vältä! Yksinpä
porvarienkin kesken ovat mielet kuin veitsen terällä...!
Kun Silta taas kääntyi jatkamaan matkaansa, näki hän Särkilahden jo
tulevan vastaansa rauhallisena ja varmana kuin ainakin, etäältä häntä
jo kädellään tervehtien. Tuiki vaikea oli Sillan nyt saada kerrotuksi
hänelle huolensa ja pelkonsa. Hajanaisesti hän sopersikin, että ehkä
olisi Pietarin viisainta pysyä tänään poissa tuomiokirkosta, jotta
myrsky vähän pääsisi asettumaan...
-- Poissako? kysyi Pietari kummissaan. -- Ja juuriko tänään?
-- Niin, munkit ovat lietsoneet kaupunkiin suuren kuohun tuon sinun
hautapuheesi johdosta. Rynnistit rajusti...!
-- Puhuinko mitään väärin?
-- Et tietysti minun mielestäni, mutta prelaatit ovat kauhuissaan, he
ovat pitäneet kokouksia...
Pietari tarttui ystävänsä käsivarteen ja lähti häntä verkkaan mutta
varmasti taluttamaan kirkkoon päin.
-- He eivät pidä siitä, mitä me opetamme, sehän on luonnollista.
Mutta ajattelepas: jos juuri tänään laiminlöisin tehtäväni, niin
sillähän tunnustaisin, etten olekaan puhunut totta, -- ethän toki
tuollaista perääntymistä puolusta, veljeni.
-- En, en! -- Siinä nyt Silta taas tunsi umpimutkassa olevansa.
Mutta hän koetti selittää tarkoituksensa: -- Et tunne mielialaa
kaupungissa, toiset ovat puolellasi, toiset sinua vastaan, tarvitaan
vain kypene... Olisihan hirveätä, jos tuomiokirkossa jotakin
tapahtuisi...
-- Minun saarnaniko johdosta? kysyi Pietari.
-- Niin, jos taas haastat taistelua...
-- Taistelu on välttämätön, Silta, sitä emme saa väistää, emme
kirkossakaan. Mutta -- lisäsi Pietari hymähtäen -- tämänpäiväisestä
saarnastani voit olla aivan levollinen... Pidä vain rauhassa
Laurinmessusi, minä en tuota tänään sinulle enkä kirkolle pahennusta,
-- vaikkapa se olisikin siellä viimeinen saarnani.
Silta ei ollut vielä täysin rauhoittunut. Mutta Pietarin viimeiset
sanat tempasivat hänen ajatuksensa toisaalle. Hän nosti katseensa
maasta, jonne hän oli puhuessaan tähystellyt, ja kysyi:
-- Olet siis jo kuullut sinäkin...?
-- Että messun jälkeen pidetään kapitulinkokous juhlapäivästä
huolimatta, -- olenhan saanut kutsun minäkin.
-- Ja että siellä nostetaan kysymys...?
-- Minun erottamisestani, -- huhu on liidellyt jo
luostarikortteliinkin. Äsken juuri lohduttelin kotiportilla vaimoani,
joka huolehti, miten me sitten elämme, jos minulta virka viedään.
Mutta tunnusta pois, Silta, juuri tänään en saa olla messusta poissa
-- enkä kapitulista. Tule!
Kirkossa oli tänään väkeä enemmän kuin tavallisesti toisen luokan
juhlissa, ja korkeakuorissa olivat kaikki prelaatinpaikat täynnä,
yksin vanha tuomiorovastikin oli sinne kannettu. Piispantuolissa
kyyhötti pieni Erik Svenninpoika levottoman näköisenä. Hänen takanaan
istuvan Hannus Pietarinpojan harmailla kasvoilla ei sitävastoin
värähdystäkään näkynyt, mutta mestari Gasparuksen poskien tumma
parranpohja näytti voitonvarmana säteilevän. Kanunkien kasvoilta
kuvastui odottavaa jännitystä.
Juhlamessu, jossa tavanmukaisesti pyhä ruumiskin lasisesta
monstranssista rahvaalle näytettiin, meni säännöllistä menoaan.
Juhlallisena kertoi Silta sitten koristeellisessa puheessa pyhän
Lauritsan legendan. Hän kertoi tuosta hurskaasta miehestä, joka
1250 vuotta sitten oli ollut Rooman kristillisen alkuseurakunnan
rahanvartijana. Häneltä vaativat pakanalliset prefektit uskovaisten
keräämiä köyhäin varoja. Mutta Lauritsa ei suostunut ilmaisemaan
niiden kätköpaikkaa, -- ei sittenkään, vaikka keisari käski
kärventää häntä paistinraudalla. Lauritsa paistettiin todellakin
halsteritulella, hän kärsi kauheimman kidutuksen ja kuoli hiljaiseen
rukoukseen, joka hänelle antoi voimat kestää rääkkäyksen. Silta
lopetti siron esityksensä panemalla painoa vähemmän itse tuohon
vanhaan pyhimystaruun kuin sen osoittamaan hiljaisen, välittömän
rukouksen voimaan...
Mutta harvat hänen viittauksiaan huomasivat. Ja kun pitkä legenda
vihdoin oli päättynyt ja kuorilaulajain virsi sen jälkeen vaiennut,
kohdistuivat kaikkien, niin pappien kuin maallikkojen, katseet
jännityksestä vallan hehkuvina saarnastuoliin. He tiesivät, kenen
siihen oli määrä nousta ja tahtoivat nähdä, uskaltaako se mies siihen
nyt todella astua saarnaamaan. Monet tiesivät senkin, että Pietari
Särkilahti juuri tänään aiottiin erottaa papillisista viroistaan
ja he olivat uteliaat kuulemaan, mitä hänellä itsellään oli sen
johdosta sanottavana, -- odottivat, että hän nyt jäähyväisiksi
pitäisi jyryävän riitasaarnan samaa maata kuin äsken pyhän Kertun
kirkkomaalla.
Pietari oli sakastissa riisumassa messupukunsa. Siellä jo
nuoremmatkin papit häntä kohtelivat kuin mennyttä miestä. Mutta
kuitenkin tuli Jaakko Vennä vielä häntä varoittamaan.
-- Puhuit itsesi satimeen, Pietari, viime sunnuntaina hautuumaalla,
virkkoi punanenäinen pappi lempeästi nuhdellen. -- Sitä älä tee
enää tänään, -- onhan asia, jota voit pahasti vahingoittaa, meidän
kaikkien yhteinen.
-- Ehkä vahingoitamme sitä vähimmin, jos nukumme tai juopottelemme,
vastasi Pietari pistävästi, -- hän ei tätä liittolaistaan vieläkään
rakastanut.
Mutta nuori Vennä tarttui hänen käsivarteensa ja puhui hänelle aivan
sydämellisesti:
-- Älä käännä Pietari kärkeäsi minua vastaan, joka olen heikko. Sinä
olet luja, sinua tarvitsemme. Puhdistetun opin asia ei voita meidän
oloissa liiaksi rynnistämällä! Kuinka sanoikaan Luther: lapsille
annetaan ensin ravinnoksi maitoa ja velliä, kunnes he niin kasvavat,
että voivat niellä lihaa ja leipää...
Pietari hymähti vastatessaan:
-- Hän sanoi myöskin: toiset tulevat luoksemme juosten, toiset
käyden, toiset ryömien. Sinä Jaakko harrastaisit ilmeisesti enin
tuota viimemainittua keinoa. Mutta miksi minua vielä varoitat,
Jaakko, tiedäthän mitä tänään joka tapauksessa tulee kapitulissa
tapahtumaan...
Jaakko keskeytti hänen lauseensa, kumartui hänen korvansa luo ja
kuiskasi, Pietaria kirkonovelle saatellen:
-- Emme tiedä sitä vielä varmaan, vielä on mutkia matkassa... Älä
heitä kirvestä mereen...!
Pietari ei joutanut häntä enää kuuntelemaan. Hänen oli noustava
saarnastuoliin, kirkontäyteinen rahvas häntä jo kärsimätönnä odotteli
ja näytti nielaisevan hänet silmillään, kun hän vihdoin astui
näkyville sakastinpuoleiselle seinämälle rakennettuun, pyöreään
pönttöön.
Saarnamiehen ääni rupesi kuulumaan hartaana ja vakavana, -- se
vaikutti heti rauhoittavasti monien huhujen ja ärtyneiden mielikuvain
kiihoittamiin ihmisiin. Eihän hän nyt haastanutkaan toraa, ei
hyökännyt paavia eikä munkkeja vastaan -- hiipipä toisten kuulijain
mieleen melkein pettymystä!
Pietari puhui näet tänään pyhästä Raamatusta, tuosta unhoittuneesta
kirjasta, joka kuitenkin on kaiken totuuden oikea lähde. Kaikkinaiset
erehdykset ja väärinkäytökset ovat juuri johtuneet siitä, että tämä
Jumalan alkuperäinen sana on jäänyt ihmisille tuntemattomaksi, ja
tähän on taas osaltaan syynä sekin, ettei Raamattua ole käännetty
kansan ymmärrettävälle kielelle. Elävän uskon herättämiseksi on
kuitenkin välttämätöntä, että tästä kirjasta ruvetaan kristityille
tietoja antamaan ja senvuoksi tahtoi puhuja nyt siitä lukea pienen
kappaleen, kappaleen Kristuksen omaa opetusta. -- Vapahtaja oli
kerran opetuslapsineen vuorella -- niin kertoi Pietari lämmöllä ja
hartaasti -- ja sinne tuli heidän luokseen paljon kansaa. Tuolla
vuorella hän silloin piti kansalle saarnan. Harvat meistä ovat
kuulleet sen Vapahtajan oman saarnan; sen nyt luen tässä meidän
omalle kielellemme tulkittuna...
Pietari oli kreikkalaisesta Mateuksen evankeliumista koettanut
suomeksi kääntää vuorisaarnan. Tämän käännöksen oli hän ottanut
mukaansa kirkkoon ja hän kehitti nyt eteensä kankean paperin.
Äskeisestä jännityksestään lauenneelle ja nyt uuteen uteliaisuuteen
virinneelle kuulijakunnalleen rupesi hän siitä lukemaan voimakkaalla
äänellä, joka täytti suuren temppelin:
"Autuaat ovat hengellisesti vaivaiset, sillä heidän on taivaan
valtakunta -- -- --"
Se oli outoa kuulla prelaateista, jotka vuorisaarnan latinaksi
tunsivat, ja vielä oudompaa kirkkorahvaasta, joka ei tätä kaunista
saarnaa tuntenut ja nyt ensi kerran kuuli raamattua suomeksi
luettavan. Kankeasti tuntui kansan kieli sopeutuvan noiden korkeiden
käsitteiden esittämiseen, mutta se kaikui kumminkin juhlalliselta, se
vaikutti nähtävästi suomalaisten sydämiin, jotka tuon saarnan hyvin
ymmärsivät. Koko suuressa kirkossa ei kuulunut muuta kuin saarnaajan
miehekäs ääni, henkeään sanankuulijat pidättelivät, -- niin kauas
olivat häipyneet kaikki melun ja kiihtymyksen aikeet. Kuorissakin
istuivat esipapit tuijottaen saarnaajaan suurin silmin. Mikä heihin
niin voimakkaasti vaikutti? He eivät olleet koskaan ajatelleet, että
Raamattua voisi näin suomeksi lukea taikka että sen sana rahvaan
kielellä tuntuisi elävältä Jumalan sanalta. Yksin pieni piispakin,
joka ei luetusta mitään ymmärtänyt, tunsi voimakkaan väristyksen
ytimiään myöten, ja vanhalta tuomiorovastilta sumensivat silmiin
kihonneet vedet kokonaan näön. Mutta hänen sydämessään tulvaili
lämmittävä, elävöittävä virta ja hänestä tuntui, kuin olisi uusi,
valoisa aika pulpahdellut häntä vastaan saarnaajan sanoista...
Kirkon toisessakin osastossa, kansan puolella, lämpenivät ja sulivat
sydämet, sen Pietari puhuessaan välittömästi tunsi. Tuhannet silmät
seurasivat kuin hiilostaen hänen huuliensa liikettä eikä noihin
ahmiviin katseisiin nyt mahtunut katkeruutta eikä vihaa. Mutta
Pietarin tajuntaan tarttui erityisesti kahden mustan silmän hiilos.
Hän ei voinut nähdä, kenen ne silmät olivat, -- tummapukuinen, kalpea
mies seisoi liian kaukana ovensuussa, puolittain pylvään pimennossa,
-- mutta hänen herkkä sielunsa aavisti noiden palavain katseiden
ahjon ja se aavistus toi hänen rintaansa uuden, nousevan toivon...
* * * * *
Lauritsan juhlasta huolimatta oli kapitulinkokous määrätty täksi
keskiviikkopäiväksi, koska viime päivinä kärjistynyt asema ei
prelaattien mielestä sietänyt viikon viivytystä. Tuomiorovastin tuoli
kannettiin juhlamessun päätyttyä suoraan kapitulin taloon ja hetken
kuluttua sinne kokoontuivat muutkin esipapit ja tuomioherrat.
He istuivat siellä ääneti ja vakavina paikoillaan. Ennen messua
olivat Pietarin ystävät selvästi huomanneet heidän silmissään
ilkkuvan, voitonvarman hymyn, mutta nyt kapitulinhuoneessa näytti
kirkosta tuotu mieliala taltuttaneen tuon ivan. Pitipä mestari
Gasparus tarpeellisena ennen kokouksen alkamista vielä sipsuttaa
tuolilta tuolille kuiskaamassa:
-- Se oli ovelasti keksitty saarna. Mutta olihan siinä kuitenkin
uhmaa ja kerettiläisyyttä. Pyhä istuin ei tahdo luettaa Raamattua
kansalle, joka ei sitä voi sulattaa eikä selittää.
-- Mitähän mies aikonee noin uhmaillessaan? kysyivät katooliset
kanungit.
-- Hän pyrkii marttyyriksi, jotta häntä paremmin kuunneltaisiin,
selitti Gasparus silmää iskien.
-- Kaikki siis kansaa kiihoittaakseen!
-- Mutta juuri siksi on hänet tehtävä vaarattomaksi!
Pietarin astuessa sakastista, jossa hän oli pukunsa muuttanut,
kapitulinsaliin, tervehti hän säädettyyn tapaan piispaa, mutta tämä
vastasi karttaen hänen katsettaan, -- jokainen ymmärsi tällaisen
tervehdyksen tarkoittavan, että nyt astuu siinä kanunki viimeisen
kerran tuomiopöydän ääreen. Mutta Erik Svenninpoika kiirehti, yhä
tuo levoton ilme kasvoillaan, heti esittämään päivän juoksevia
pikkuasioita, jotka pian suoritettiin.
Silloin sai sananvuoron harmaja prelaatti ja kaikki kääntyivät
kuuntelemaan Hannus Pietarinpojan odotettua syytöspuhetta. Hänessä
kauan kytenyttä kiukkua olivat munkkien äskeiset nuhteet vielä
terästäneet ja alunpitäen puhui hän senvuoksi jyrkästi, joskin
kylmästi. Vihdoinkin hän sanoi ajan tulleen tuomiokapitulille
käydä kitkemään pois pellostaan sen kerettiläisyyden rikkaruohon
ja uskonpilkan, jota yksi kapitulin omista jäsenistä kylvää --
häneltä on jo liian kauan turhaan odotettu katumusta ja parannusta.
Nyt on tämä mies lopuksi saanut aikaan julkisen pahennuksen.
Vihityllä hautuumaalla on hän solvannut kirkkoa, sen pyhimyksiä,
sen esipappeja, jopa Rooman pyhää istuintakin, lainoittaen kansan
melkein tappeluun. Hän on kirkolle vaarallinen mies ja arvoton sitä
palvelemaan. Sellainen jäsen on leikattava pois ja heitettävä sen
kirkon kiroukseen, jota hän on herjannut...
Hannus näytti ankaroilla sanoillaan tahtovan karkoittaa uhrinsa kuin
saastaiseksi julistetun suoraapäätä pois koko kapitulinsalista ja
monet jo kääntyivätkin Pietari Särkilahden puoleen katsomaan, eikö
hän jo sillä manauksella lähde. Mutta Pietari nojautui pinnaltaan
tyynenä tuolinsa selustaan, -- tätä hetkeähän hän juuri oli
odottanut, siihen hän oli valmistautunut. Juuri täällä kapitulin
edessä, sen virallisessa istunnossa, oli hän kauan halunnut saada
esittää asiansa paavillisille prelaateille, ja hän pakotti nyt liian
vilkkaiksi pyrkivät ajatuksensa kokoon voidakseen vastata kyllin
ytimekkäästi, selvästi ja sitovasti. Verkalleen hän nousi tuolistaan,
kumarsi piispalle ja kysyi:
-- Saako jo syytetty vastata?
Mutta piispa katseli levottomasti ympärilleen, ikäänkuin hakien
tukea toisten prelaattien katseista, ja vastasi sitten, nähtävästi
ennakolta sovitun ohjelman mukaan:
-- Vielä ei ole olemassa syytöskirjaa. -- Prelaatit olivat päättäneet
laatia Särkilahtea vastaan varsinaisen syytöskirjan, johon aikoivat
koota kaikki hänen syntinsä ja väärät opetuksensa, mutta se teos ei
ollut vielä valmis. -- Kapitulille on vasta tehty ehdotus...
-- Enkö saa puolustautua? uudisti Pietari kysymyksensä terävämmällä
äänellä, josta jo värähti suuttumusta ja voimaa, vaikka hän koettikin
pakottaa itsensä kylmäksi. Hänen kalpeilta kasvoiltaan säteili niin
lujaa varmuutta, että tuomioherrat häntä katsellessaan melkein
kävivät ymmälle. Hän ei ollut ollenkaan altavastaajan näköinen, ja he
puolestaan eivät olleet valmiit käymään hänen kanssaan nyt opilliseen
väittelyyn. Toiset kapitulin jäsenistä taas myönsivät Pietarin
vaatimuksen oikeutetuksi.
-- Syytetyn täytyy saada puolustautua, virkkoi vanha tuomiorovasti
melkein kiivaasti.
-- Sen määrää jo kanooninen laki.
Näin lausui varmalla äänellä nuori Vennä, jolla oli jonkinlainen
maine kirkollisten säädösten tuntijana ja joka nyt, dekretaalit
kädessään, otti selittääkseen kanoonista lakia vähän pitemmällekin.
Pappeja on erotettu ja voidaan erottaa eri rikoksista, sittenkuin
heitä on tuomiokapitulissa kuulusteltu ja he ovat saaneet itseänsä
puolustaa. Ja kieltämättä voidaan julistaa pappi ja kanunki
pannaankin, saneli hän edelleen. Mutta sen kaiken on oikeutettu
tekemään vain piispa, jolle yksin on annettu valta sitoa ja päästää.
Toisetkin prelaatit painautuivat jo tutkimaan noita vaikeatajuisia
dekretaaleja, joita oli tuomiopöydällä, mutta Hannus-mestari kävi
kärsimättömäksi ja urahti lyhyeen:
-- Ja mitä tuo sitten kuuluu asiaan? Kapituli käsittelee sille tehdyn
esityksen ja piispa erottaa...
-- Juuri niin, mutta meilläpä ei ole piispaa, vastasi Jaakko melkein
venytellen sanojaan ja ilmeisesti nauttien saadessaan singauttaa
esille tuon ennakolta keksimänsä mutkan. -- Suomessa ei ole paavin
vahvistamaa piispaa, joka voisi pappeja vihkiä taikka erottaa...
-- Onhan valitulle piispalle vahvistusta pyydetty..., selitteli
Hannus, jota tämä muodollinen käänne jo rupesi huolettamaan. Mutta
Jaakko keskeytti hänet ilmeisellä vahingonilolla.
-- Vahvistusta on kyllä pyydetty, mutta ei ole saatu!
Kaikkihan sen tiesivät. Jo kahteen kertaan oli Turun kapituli
paavilta hakenut vahvistusta Erik Svenninpojalle. Sitä oli pyytänyt
myöskin Ruotsin kuningas ja valtiopäivät sitä olivat pyytäneet --
sillä valtakunnassa oli vahvistuksetta jääneitä piispoja useampia --,
mutta aina turhaan! Ei tullut vahvistusta arkkipiispalle eikä muille
piispoille ja aivan pulassa tästä syystä oltiinkin koko maassa. Siitä
ei johtunut ainoastaan piispain ulkonaisen vallan ja merkityksen
heikontuminen, vaan paljon jokapäiväistäkin harmia ja haittaa:
Pappeja ei saatu seurakuntiin, uudet kirkot ja kirkonkellot jäivät
vihkimättä ja käyttämättä, -- valittu mutta vihkimätön piispa ei
saanut puuttua sellaisiin tehtäviin. Eipä siis myöskään ryhtyä pappia
erottamaan.
-- Kanooninen laki on tässä kohden selvä, myönsi vihdoin
harvapuheinen arkkipresbyteri Arvid Lillekin, joka oli tarkka
muotojen mies.
-- Onhan Ruotsissa äsken erotettu tuomiorovasteja, jopa piispojakin,
väitteli Hannus, joka ei tahtonut jättää alkamaansa yritystä tuolle
karille kaatumaan.
-- Sen on tehnyt kuningas paavin luvatta, vastasi Jaakko, sitaisten
kerta kerralta Hannuksen väitteet solmuun.
-- Niin ollen voinee valittu piispakin siihen ryhtyä, tässähän on
kysymys kirkon eheydestä! intti sitkeä arkkiteini.
-- Jos hän katsoo voivansa ottaa sen vastuulleen...
Jaakko tiesi kyllä, ettei Erik Svenninpoika, joka oli käynyt piispa
Braskin ankaranmuodollista koulua, koskaan uskalla ryhtyä sellaiseen
omavaltaisuuteen, mutta hän katseli kumminkin vakavana ja kysyvänä
silmiin tuota pientä piispaa, joka kärsivän näköisenä liikahti
laidasta laitaan suuressa piispantuolissa, minkä Kurki-vainaja
aikoinaan hyvin täytti. Häneen tähystivät nyt kysyvinä ja
neuvottomina toistenkin tuomioherrain katseet. Mutta Erik vastasi
hetken kuluttua hiljaa ja melkein valittaen:
-- Kuinka minä asettuisin kanoonisen lain ja katoolisten säännösten
yläpuolelle...! Ei, meidän täytyy odottaa..., lykätä tämä ikävä asia,
kunnes Roomasta saapuu vahvistus...
-- Siihen voi mennä vuosia..., eikä meillä ole varojakaan Roomaan
lähettää! huokaili haikeasti mestari Gasparus.
-- Sittenkin, vastasi vaalipiispa, päätöksessään nyt yhä varmistuen.
-- En saata uskoa, että paavi on halvan rahan vuoksi minulta
vahvistuksen kieltävä...
Jo huomasi Hannus, että hänen voimalla viritetty yrityksensä lyödä
kapitulin tuomiolla maahan paavillisuuden pahin vastustaja, oli
sittenkin rauennut tyhjiin. Tuomioherrain juhlallisesti aloittama
istunto kävi sekavaksi ja hajanaiseksi, monet puhuivat yhtaikaa mikä
mitäkin keinoa ehdottaen. Kävi välttämättömäksi saada vahvistus
valitulle piispalle, jos mieli hiippakuntaa saada hoidetuksi, sen nyt
kaikki selvästi oivalsivat, ja huomio kääntyikin Pietari Särkilahden
kerettiläisyydestä pois siihen kysymykseen, mitä olisi tehtävä, jotta
vihdoinkin ja viipymättä tuo välttämätön vahvistus saataisiin. Piispa
tunsi itse asemansa kovin onnettomaksi ja ehdotti, että arkkiteini
Hannus heti lähtisi matkoille tätä asiata tarmolla ajamaan. Ensin
piispa Braskin luo, jolta taas neuvoja oli kysyttävä, ja sitten,
jos on välttämätöntä, vaikka Roomaan asti. Ja kaikki kirkon varat,
kymmenykset ja Heikin-penningit, mitä voitiin irti saada, olivat
tähän tarkoitukseen koottavat -- niistä asioista nyt kapitulissa
kiireiset päätökset tehtiin.
Tuomioherrat hehkuivat uutta intoa, -- Pietari Särkilahden asia
sai siirtyä toiseen sijaan, kunnes taas kuri ja järjestys oli
hiippakuntaan palautettu. Pietari itse oli noussut tuolistaan ja
seisoi syrjässä oven luona, kuunnellen hajamielisenä tuota hajanaista
väittelyä. Hän ei tuntenut erityistä iloa siitä, että hänelle nuoren
Vennän muodollisen kepposen kautta oli poimukauhtanansa pelastettu,
mutta hän iloitsi sittenkin katoolisen kapitulin ilmeisestä
hämmennyksestä. Tuo muotojen ja sääntöjen vanha, lahonnut rakennus
kulkee loppuaan kohden, se kaatuu omiin temppuihinsa, -- tämä käsitys
nyt hänen mielessään vahvistui. Se kiirehtii itse omaa häviötään.
Paavi ei ahneudessaan vahvista piispaa siksi, ettei tällä ole kyllin
lahjuksia lähettää Rooman hekumoitsijoille, ja siksi tuo kaikkia
paavillisia hairahduksia alttiisti puolustava piispa-raukka on
vailla valtaa vastustaakseen puhdistettua oppia... Ja nuo katoliset
prelaatit, joilla olisi niin hyvä halu häntä iskeä, istuvat nyt
avuttomina tuossa pyhässä innostuksessaan, -- koko hierarkia on
sotkeutunut omiin lankoihinsa! Ne langat katkeilevat kyllä toinen
toisensa perästä, mutta silloin koko laitos luhistuu läjään...
Tuomioherrat rakentelivat vielä kapitulinpöydän ympärillä
suunnitelmiaan, ja nuori Vennä, jonka punaiset kasvot säteilivät,
kuului siellä antavan heille sivulta pistoksia:
-- Paavi pelasti nyt ahneudellaan Pietarille kanunginviran, -- tuota
ette ajoissa ajatelleet!
-- Kysymys teidän kerettiläisopeistanne ei ole vielä rauennut,
vastasi Hannus kylmänharmajana, mutta uhkaa äänessään: -- Kirkko ei
ole vielä keinoja vailla!
-- Eihän toki, veisteli Jaakko. -- Mutta Pietari ei luultavasti
sillävälin vaikene...
-- Ehkä ei. Mutta minä koetan toimia niin, ettei hänen
vaikutusaikansa jää pitkäksi.
Syrjässä seisten kuuli Pietari katkelmia tästä hammastelusta, joka
hänestä tuntui niin tuiki köykäiseltä. Hänen mielessään oli melkein
pettymystä sen johdosta, että juttu oli näin nolosti loppunut,
ilman että hän oli saanut puhua suutaan puhtaaksi kapitulille,
jonka istunto nyt oli päättynyt. Toisten siinä vielä väitellessä
viittasi hän Sillan luokseen ja yhdessä lähtivät he kävelemään
kapitulintalosta, suunnaten askeleensa Hämeenkadulle, jota myöten
he aamullakin olivat astelleet kirkkoon. Silloin oli Silta ollut
alakuloinen ja levoton; nyt hän oli asiain onnellisesta käänteestä
ennen kaikkea hämmästynyt eikä osannut heti pukea tunteitaan sanoiksi.
Iltapuoli oli käsissä. Heinäväkeä palaili niittämästä kortetta
Mätäjärveltä. Sinne toverukset ääneti kävellessään katselivat.
Korkeita rukoja oli kasvanut märälle alangolle ja niiden välissä
välähteli ruohon alta paljastuneita lammensilmiä. Silmiään sieltä
kääntämättä virkkoi Pietari vihdoin:
-- Oletko iloinen nyt, Silta?
-- Olen. Entä sinä!
-- Olen minäkin. Katolinen mahtavuus valmistelee loppuansa, meidän
asiamme kulkee eteenpäin...
Taas he kävelivät kotvasen äänettöminä kaalimaan aitaa pitkin.
Yhtäkkiä pysähtyi Pietari, kääntyi Siltaan päin ja katseli tätä
terävästi silmiin, kysyen:
-- Näinkö väärin, vai oliko Mikael Karpalainen tuomiokirkossa tänään?
-- Oli, saarnaasi kuunteli, vastasi Silta, ymmärtäen ystävänsä
äänestä sointuvan riemun.
-- Hän on siis astunut ulos luostaristaan?
-- Ensi kerran tänään. Mutta hän tulee kyllä useammin!
-- Mistä sen tiedät? kysyi Pietari, taas toveriaan terävästi
tähystäen. Tämä näytti tuokion epäilevän, karahti punaiseksi ja
vastasi vähän tankkaillen:
-- Tiedän..., olen käynyt hänen luonaan.
-- Luostarissa, mitä siellä? uteli Pietari.
-- Olen häntä rippi-isänä puhutellut... Pietari katseli nuhtelevasti
ystäväänsä ja virkkoi vakavana:
-- Sinä heikko sielu! Etkö voinut sitä tutkimusta toimittaa
hiljaisessa kammiossasi, -- pannassa pohjassako ovat vielä juuresi
kiinni! -- Mutta taas suli Pietarin katse leppeämmäksi, kun hän kysyi:
-- Mistä päätät, että Mikko tulee useammin luoksemme luostarista?
-- Siitä, että hän epäilee. Näin sen, tunsin sen, Mikko epäilee
yksinäisessä luostarikopissaan!
Kauan seisoi Pietari nyt ääneti ystäväänsä tuijottaen, ja valoisa
riemu rupesi kirkastamaan hänen luisevat kasvonsa. Sitten hän puhui
vilkkaasti:
-- Älä häiritse häntä, Silta, anna totuuden tehdä hänessä työtään.
Sitä olen odottanut, olinpa väliin aivan varma, että hän luoksemme
palaa! Ja siitä nyt enin iloitsen, paljon enemmän kuin Jaakon
ovelasta laintulkinnasta taikka prelaattien pahasta pettymyksestä...
Näin itse hänen katseensa kirkossa, hän ei ole meiltä hukassa!
Niin reippain, niin kevein askelin käveli nyt Pietari hernepeltojen
ja kaalimaiden aidan kuvetta, että hänen toverinsa oli häntä vallan
vaikea seurata. Ne heinämiehet, jotka juuri astuivat pellolta
veräjälle, olisivat varmasti uskoneet hänen kovin iloitsevan
voitostaan kapitulissa, jos olisivat siitä mitään tietäneet. Nyt he
vain ihmetellen katselivat, mihinkä heidän tuttavallaan maisterilla
on noin tulinen kiire.