Pyhän Gertrudin armotalon hautuumaahan, joka sijaitsi pienessä
kuusikossa, maantien varrella, haudattiin paitsi majatalon omia
hoitolaisia, myöskin Turun eteläkulman köyhää väkeä, sillä
tuomiokirkon aituus oli käynyt ahtaaksi. Siihen kuusikkoon kätkettiin
torikahakan jälkeisenä sunnuntaina siinä surmansa saaneet sällitkin.
Hautamessu oli pidetty sisällä Kertun kappelissa, paarit olivat
sitten lasketut rinnakkain suureen, yhteiseen hautaan, ja se oli jo
siunattu. Paarien kantajat ja saattajat, sällivainajain sukulaiset ja
tuttavat, seisoivat kuitenkin vielä kuusten alla, ikäänkuin odotellen
jotakin. Ääneti he siinä seisoivat, mutta heidän vakavat kasvonsa
näyttivät kysyvän: Eikö sanota enää mitään?
Heidän mietteensä olivat katkerat. Viiden köyhän miehen henki oli
lyhyeen kuitattu. Pormestari ja raati olivat kyllä puuttuneet
murha-asiaan, mutta se oli ollut heille vaikea juttu, kun surmaaja
oli ylimys ja liikkui ruunun toimessa. Friskalan herra oli maksanut
tuomiokirkkoon sakon ja lähtenyt maatilalleen. Nyt olivat hänen
raivonsa uhrit maan povessa. Siinäkö kaikki?
Miehet katselivat kulmainsa alta Pietari Särkilahtea, joka seisoi
syrjemmällä kanervikossa, ja Pietari puolestaan tunsi, että he
odottivat häneltä vielä hautapuhetta. Sellaista ei ollut tapana pitää
muiden kuin ylhäisten haudoilla, mutta kuitenkin ymmärsi Pietari tänä
pilvipoutaisena syysaamuna niin hyvin noiden pikkueläjäin odotuksen,
jotka ääneti nojautuivat kiviaitaan. Hänen oma rintansa oli näet yhtä
paljon kevennyksen tarpeessa kuin heidänkin...
Mutta sittenkin Pietari, joka muuten oli hanakka puhumaan koska ja
missä tahansa, tällä hetkellä vitkasteli, epäili -- ja ihmetteli sitä
itsekin.
-- He odottavat, -- mikset heille puhu, kuiskasi Margareeta, joka oli
miestään seurannut tähän hiljaiseen kalmistoon. --
-- Mitä heille puhun? kuiskasi Pietari vastaan kuin itsekseen.
Hänestä oli nyt todellakin vaikea koota sanottavansa, jota tuntui
olevan liiankin paljon. Luonnon raskas syystunnelma häntä ikäänkuin
painosti, hänen ajatuksensa hapuilivat, hän ei tuntenut nyt täysin
hallitsevansa mielialaansa eikä sanottavansa sisältöä.
-- Puhu sitä, mikä mieltäsi enin painaa, kehoitti nuori vaimo.
-- Niin lie parasta...
Hiljaisella äänellä, ikäänkuin jutellen lähimpänä seisoville, rupesi
Pietari puhumaan siitä, ettei hän tiennyt vainajain elämästä eikä
hyvistä töistä mitään kertoa. He olivat elää retustaneet, ja sitten
elämä heiltä yhtäkkiä katkaistiin.
-- Miksi? -- Jo korotti puhuja äänensä. -- Miksei pyhä Jaakko, jonka
juhlilta vainajat juuri olivat palanneet ja jonka suojelusmerkki
heillä oli kaulassaan, estänyt viattoman veren vuotamista? Siksi,
etteivät pyhimykset, ei pyhä Jaakoppi enempää kuin pyhä Olavi taikka
pyhä Birgitta taikka ne tuhannet muut, jotka paavillinen kirkko on
pyhiksi nimittänyt, puutu elävien askareihin, vaan antavat jokaisen
itsensä vastata teoistaan ja selvittää välinsä Jumalan kanssa.
Toivioretket ja pyhäinpalvelukset ovat valheita, huudahti hän. Tällä
petoksella koetettiin täällä taas turruttaa ihmisten mielet totuutta
kuulemasta, mutta heidän sydämensä jätettiin kylmiksi.
Puhujan ääni yhä terästyi, kun hän näin suoraan siirtyi siihen
asiaan, joka hänen sydäntään enimmän kalvoi. Hän ei tosin ollut
alkujaan aikonut käydä tässä hyökkäämään, mutta hänen sisässään viime
päivinä kyteneet mietteet tempasivat hänet mukaansa. Hetken kuluttua
pääsi hän jo siihen tuttavalliseen, välittömään puhesävyyn, jota
hänen kuulijansa aina parhaiten ymmärsivät.
-- Tiedättekö, miten pyhäintekeminen tapahtuu, kysyi hän yhtäkkiä
mekkomiehiltä. -- Niin, olivathan monet teistä mukana, kun piispa
Hemming vainaja -- muuten perin kunnollinen piispa -- kymmenen
vuotta sitten autuutettiin Turun tuomiokirkossa. Te näitte lentäväin
kyyhkysten liitelevän siellä katon ja juhlalavan väliä, vieden tulia
nokassaan, näitte öylättilehtien kuin armosateena putoilevan alas ja
salamain näitte kirkossa singahtavan. Ne olivat kaikki ihmemerkkejä
piispavainajan pyhyydestä, niinhän? Minä olin siellä myöskin mukana
ja apuna nuorena pappina, ja näin, miten ne ihmeet tehtiin. Salamat
olivat sytytettyjä pyssynrakeita, kyyhkyset olivat puuta ja kangasta,
ja niitä kiidätettiin edestakaisin, palava taula nokassaan, kirkon
lakeen kiinnitettyjä lankoja pitkin. Ja öylättilehtiä heitteli
ullakkoon kiivennyt suntio alas suuresta tuohivakasta...
-- Niin, te ette uskoneet näitä ihmeitä silloinkaan, mutta ette
silloin ajatelleet, että se oli tahallista petosta, jolle kirkon
kehitysoppi oli rakennettu. Nyt me ajattelemme enemmän, nyt me
kysymme, kuinka voisikaan ihminen siten julistettujen pyhimysten
kautta tulla paremmaksi taikka saada suojelusta. Kuinka olisikaan
Rengon Jaakko, jolle Mikko Sorvali äsken oli rakentanut raajat,
voinut kesyttää Friskalan herran hurjaa luontoa!
Pietari tunsi kiihtyvänsä. Hän näki munkkikaapuja vilahtelevan
kuusien lomissa, ja hänessä heräsi halu puhua juuri noille pimeille
veikoille nyt suorat sanat. Mutta samalla hän tahtoi varoa, että
hänen kuulijansa häntä ymmärsivät, ja rupesi senvuoksi taas
puhumaan noista äkkiä poistemmatuista vainajista. He eivät olisi
ehtineet, jos heillä olisi ollut halua ja varojakin, ostaa itselleen
helpotuksia kiirastulessa, sanoi hän. Mutta heillä on varmaankin
siitä huolimatta siellä yhtä hyvä olo kuin niillä rikkailla, joiden
puolesta papit ja munkit vuodet umpeensa joka päivä ulkomuistilta
paapattavat sielunmessuja. Siksipä ei ole myöskään Friskalan
herralle taivaallisen tuomarinsa edessä miksikään helpotukseksi
se, että hän rikoksensa sovitteeksi lahjoittaa pyhän Birgitan
taikka pyhän Olavin luostarille maatilan, jonka viljelijöiltä nyt
munkit saavat hänen sijastaan kiskoa veron. Luostariveljet elävät
siten ehkä sitä suuremmassa ylellisyydessä ja talonpojat ehkä sitä
suuremmassa köyhyydessä. Mutta Pietari-herran luonto ei ole siitä
pehmennyt, hän on kyllä ensi humalassaan taas valmis tappamaan
ihmisen, päästäkseen siitä synnistä taas jollakin niittymaalla. Tuo
niitty ei häntä kuitenkaan iankaikkisuudessa auta, yhtävähän kuin
sekään, että hänellä on prelaattina velipuoli, joka hänen puolestaan
puhuu ja messut luettaa. Koko tämä aneoppi on sielun myrkkyä, joka
taivaan portit sulkee eikä niitä suinkaan avaa, ja kirkko, joka
maallisesta hinnasta ihmisille autuutta tarjoo ja toivioretkistä
antaa synninkuitit, se johtaa nuo ihmisraukat itsepetokseen ja
kadotukseen. Sillä aneet ja saattokulkueet ovat helisevä vaski ja
kilisevä kulkunen, ja niiden jäljissä kulkee rikos ja kirous...
Koskaan ennen ei ollut Pietari näin rajusti rynnännyt paavin oppia
vastaan. Tuo äsken luotu hauta oli valanut katkeruutta hänen
sanoihinsa, ja nuo kuusten takana kuuntelevat munkit panivat hänet
näin pohjiaan myöten purkamaan sydämensä, -- hän ei tahtonut eikä
voinutkaan tukkia sen tulvaa. Jo puhuessaan hän näkikin sanansa
voimakkaasti vaikuttavan sekä vainajain saattajiin että syrjästä
kuunteleviin. Hän huomasi erityisesti erään munkin, isä Anselmuksen,
kerran jo syöksähtävän esiin hiilostavin silmin kuusten takaa,
ikäänkuin häntä keskeyttämään, ja hän näki myöskin vaimonsa
pelästyneet, varoittavat kasvot kanervikkomättäältä. Mutta hän
jatkoi yhä puhettaan, jyristen ja salamoiden. Ahmien kuunteli
hautuumaantäyteinen rahvas, -- tuo sydämissään katkeroittunut
pikkuväki, hänen voimakkaita, melkein raakoja sanojaan, joiden
sisällön se nyt ymmärsi selvemmin kuin koskaan ennen. Mutta oli
joukossa niitäkin, jotka arvelivat Pietarin rynnänneen liiaksi, ja
he tulivat siitä hänelle puhumaan, kun hän hetken kuluttua lopetti
hautasaarnansa.
-- Näitkö isä Anselmuksen kuusikossa, kysyi Kissa-Iisakki,
huolestuneena Pietarin vuoksi, jota hän vilpittömästi ihaili.
-- Näin, vastasi Pietari rauhallisesti: -- Hän yritti katkaista
puheeni, mutta jätti sen kuitenkin tekemättä.
-- Hän luimisti silmillään pahasti -- se ei tiennyt sinulle hyvää,
Pietari.
-- Usko pois, vakuutti Taavetti Koutakin, -- sinun hautapuheestasi on
pian tieto piispalla ja prelaateilla.
-- Sen kyllä arvaan, vastasi Pietari, tarttuen samalla rohkaisevasti
vaimonsa käteen, joka vavisten hänen kainaloonsa hiipi. -- Taistelu
kiihtyy. Mutta taistelutta vaivuttaisiin taas vanhaan uneen. Ja
siihen ei ole meillä lupa vaipua.
Ääneti palasi hautasaattue Pietari Särkilahden jäljestä pölyävää
Karjakatua myöten kaupunkiin päin. Muita jäljempänä seurasi sieltä
parvi munkkeja ja pappeja, jotka päät vastakkain painuneina
keskustelivat, tehden aina väliin kauhunliikkeitä väljähihaisilla
käsivarsillaan. Hämeenkadun kulmasta he hautasaatosta poikkesivat
omille teilleen.
* * * * *
Taistelu kiihtyikin.
Vielä samana sunnuntai-iltana saivat turkulaiset, jotka kesäisen
juhla-illan ratoksi ja toisiaan tavatakseen liikkuivat ulkosalla,
nähdä tapahtuman, joka ilmaisi tuota kärjistynyttä kirkollista vihaa.
Porvaristolla ja varsinkin sen nuorisolla oli tapana pitää
iltakävelyjensä tienä tuota kapeata Kirkkokatua, joka kaupungin
pääväylänä yhdisti kauppatorin ja tuomiokirkon aukeat. Iloisia
ääniä kaiuttivat silloin nuo synkät, kirkolliset kivitalot, jotka
reunustivat muuten hiljaista ja juhlallista katua. Porvarisneitoset,
jotka ankaroista kodeistaan pääsivät iltahetkeksi jaloittelemaan,
kulkivat siellä silloin tiheinä, kikattavina parvina jutellen
lemmenunelmistaan, ja tuollaista parvea seurasi aina yhtä sakea
nuorukaisjoukko, joka vastakkain tultaessa viskasi milloin lempi-,
milloin kompasanoja neitoparveen. Sillä sillalta käännyttiin aina
takaisin vastakkain, ja toinen pyörähdyspaikka oli kirkon edustalla.
Mutta nuorten parvien välissä asteli myöskin vanhempia porvareita,
jotka pitivät lapsiaan silmällä ja juttelivat päivän kuulumisista.
Tämän kapean, kolkon ja ummehtuneelta tuoksahtavan kävelytien
varrella oli yksi ainoa kosteikko: Pyhän Eerikin ja Kaikkien pyhien
anetalojen välissä oleva pieni aukea, jossa ennen oli ollut Eerikin
kaalimaa ja jota siitä syystä sanottiin yrttitarhaksi eli latinan
mukaan "hortukseksi". Siinä oli parin pensaan siimestämä kiikkulauta,
jossa jaloittelijain oli tapana istahtaa. Mutta tänä sunnuntai-iltana
ei siihenkään päässyt levähtämään, sillä tiheänä tungeksiva
väkijoukko täytti koko hortuksen.
-- Mitä ne siinä seisovat? kyseltiin jaloittelevissa parvissa. --
Onko siellä taas joku tempuntekijä?
-- Ei, isä Anselmus siellä kuuluu saarnaavan.
Tempuntekijöillä ja kerjäläismunkeilla oli näet väliin tapana
seisottaa väkijoukot tälle paikalle, kerätäkseen niiltä lantteja.
Mutta nyt oli tuo Pietari Särkilahden hautapuheesta julmistunut
luostarin pappisveli, joka aamulla oli kuunnellut kalmiston
kuusistossa, asettunut tähän puhumaan kerettiläisiä vastaan, ja hänen
äänensä kajahti kiihtyen yrttitarhan ohitse kulkevalle kadullekin.
Hänen kuulijakuntansa oli liikkuvaa väkeä eikä aivan harrastakaan,
sillä tyttöjen tirskunta ja poikien pilapuhe jatkui taas kohta, kun
he olivat ehtineet aukean ohi. Kulkija toisensa perästä pysähtyi
sentään kuuntelemaan munkin kiivaita sanoja, ja siten oli siihen
tungos syntynyt.
Isä Anselmus pauhasi ankarasti ajan uutta epäuskoa ja sen levittäjiä
vastaan. Kuumin, tuomitsevin sanoin puhui hän niistä, jotka saatanan
lähettiläinä vieroittavat ihmisiä pois kirkon helmasta, syöstäkseen
heidät helvettiin. Saarnaaja käytti räikeitä vertauksia, sinkautti
raskaita syytöksiä ja tuomitsi luterilaiset opinväitteet yhtä
armottomasti kuin rutosti. Kadulle pysähtyneitä kulkijoita vihlasivat
toisen puhujan voimakkaat huudahdukset:
"Uutta evankeliumia ovat he opettavinaan, mutta mitä tarkoittaa se
uusi sanoma? Kaataa kirkot ja hävittää luostarit, -- johtaa ihmiset
takaisin pakanuuteen...!"
"He sanovat puolustavansa kristityn vapautta. Mistä he siis tahtovat
vapauttaa ihmiset? Hyvistätöistä, ripistä ja synninpäästöstä,
saattaakseen uhrinsa sinne, missä on ikuinen tuskan kahle ja
hammasten kiristys..."
Tällaisia katkelmia kuulleet parvet jatkoivat vallan säikähtyneinä
vaellustaan. Mutta jos he, unhotettuaan tuon väristyksensä, taas
palasivat samaa tietä, kuulivat he isä Anselmuksen edelleen jyrisevän:
"Totuuden ja rakkauden opiksi nimittävät oppinsa ne, jotka kylvävät
sieluihin epäuskoa ja kylmyyttä. Näillä juonillaan sulkee perkele
kristityiltä jo armeliaisuuden kädenkin, mutta -- voi aikoja!
-- näitä juonia suvaitsevat ja suosivat kuitenkin itse kirkon
esimiehetkin. Katsokaa, kauhistukaa! Sielujen vihollinen on täälläkin
kietonut verkkoihinsa pappeja ja kanunkeja, tehden heistä apulaisiaan
kadotustyössä, eikä ole kirkolla enää voimia sylkeä pois ruumiistaan
tätä myrkyttävää saastaa..."
Karmasipa kulkijain selkäpiitä sellainen puhe, ja he tekivät
ristinmerkin karkoittaakseen pois saatanan, jonka melkein tunsivat
hiipivän ympärillään. Astelijat vaihtuivat illan hämärtyessä, mutta
kadulla vieri yhä katkeamaton ihmisvirta. Ja toisia suruttomia
sunnuntaikulki, joita harmitti, että kadulle oli syntynyt ruuhka,
joka esti virtaa vapaasti vierimästä. Etäämpänä olevat, jotka eivät
saarnaajan helvetinkuvauksia kuulleet, napisivat ja tyrkkivät, ja
kiitän kellareista saapui oluenrohkeita kannutoveruksia, jotka
työnsivät kyynärpäänsä ihmisjoukkoon ja hihkasivat:
-- Syltä suutarin sijaa! Mikä siellä pidättää!
-- Mustaveli siellä kuuluu saarnailevan Särkilahtea vastaan.
-- Taitaa puhdistella Friskalan herraa, joka Jaakon juhlilla sällit
tappoi.
-- Syrjemmäs ne juhlijat, tie auki!
Väittelyä syntyi väkijoukossa, jossa toiset puolustivat munkkia,
toiset taas pitivät sällien ja Särkilahden puolta. Meluun hukkui
puhujan ääni, mutta tungosta jatkui sittenkin. Sen pahimmillaan
ollessa saapui siihen kolmen kuninkaan kiltasta pari prelaattiakin,
mestarit Hannus ja Gasparus, joilta siis tie nousi pystyyn. He olivat
vähällä puristua väkijoukkoon ja peräysivät pelästyneinä.
-- Kaikki tämä johtuu Särkilahden hautasaarnasta, kuiskaili
Hannus, kun he, saatuaan tietoonsa tungoksen aiheen, laskeutuivat
Rantakadulle, sitä tietä kirkolle kiertääkseen. -- Hän tänä aamuna
laski intohimot irti.
-- Näin aiheuttaa hän yleistä pahennusta, vastasi piispankirjuri. --
Nyt hänen mittansa vihdoinkin lie täysi!
-- Täysi on. Ensi keskiviikkona olkoon hänen viimeinen
pappispäivänsä, -- itsepähän mertaan meni!
-- Ja me menemme nyt suoraan piispalaan!
Väljävaippaiset miehet kiirehtivät Erik Svenninpojan luo vaatimaan,
että Pietari Särkilahti ensi kapitulinkokouksessa pantaisiin
syytteeseen kerettiläisyydestä ja kirkollisen pahennuksen
aiheuttamisesta. Voitonvarmoina he, kävellessään tuomiorovastintalon
ohi, katsahtivat sinne, tietäen, että nyt ei vanha rovastikaan enää
kykene suojattiaan pelastamaan, -- jalat ovat poikki nyt Lutherin
liikkeeltä Suomessa!
Kapealla Kirkkokadulla jatkui vielä hetkisen tungosta ja melua,
kunnes syysillan pimeä hajoitti kiistelevät parvet. Mutta vielä
kotimatkalla nuo kuumiksi sähähtäneet ihmiset väittelivät siitä, kuka
oli syypää pahennukseen, kenen puolta on pidettävä -- ja he jäivät
kotiporteillaan erotessaankin siitä vielä erimielisiksi.