Eräänä märkänä syyskesän päivänä ratsasti pitkäliepeinen
kirkonpalvelija Hämeentullista Turkuun sen pikkutalorykelmän läpi,
joka levisi maantien molemmin puolin Ryssänmäelle ja Piispanpellolle
päin. Hänellä oli ohjakset toisessa ja torvi toisessa kädessä, ja
huojuen kuraisen heponsa selässä hän aina tuontuostaan töräytti
torveen, niin että tien vieressä tonkivat siat röhkien pakenivat
huoneiden taa. Teinikadun kulmaan pysähtyi mies hetkeksi ja julisti
Napaturun hölmistyneille kaalinnostajille:
-- Toiviomatkue palaa Pyhän Jaakon juhlilta...
-- No mitäpä Renkoon kuuluu? rupesi joku kuokkamies suntiolta
tuttavallisesti kyselemään. Mutta tällä ei ollut nyt aikaa
mieskohtaiseen keskusteluun, hän kehoitti vain:
-- Siistikää kadut ja itsenne ja valmistautukaa vastaanottamaan
hurskasta matkuetta!
Torveensa puhaltaen ajoi hän edelleen Hämeenkatua ja uudisti
uutisensa Raatihuoneentorilla ja Kirkkokadulla, mistä hän kiersi
tuomiokirkolle. Siellä hän vihdoin laskeutui maahan ja kiirehti
kankein säärin viemään viestinsä kirkon papeille ja lukkareille.
Pian siitä virisikin liikettä kirkon ja Kirkkokadun seutuvilla.
Sankka savu läksi nousemaan pappisruokalasta, jonka paistinhuoneeseen
nyt tehtiin isot tulet; eri anetalojen ulkoneville parvekkeille
ripustettiin värikkäitä pyhimyslippuja ja niiden talonrengit
kiirehtivät lakaisemaan rapakkoiselta kadulta pois enintä törkyä.
Sitä tehdessään he keskustelivat tästä päivän merkkitapauksesta.
-- Olisipa pitänyt lähteä sinne Hämeen juhlille jättämään leininsä,
puhui yksi luutamies. -- Mutta en oikein uskonut Rengon Jaakonkin
vielä arvoon pääsevän. Sehän oli jo aivan unhottunut ja jäänyt sekä
kädettömäksi että jalattomaksi.
-- Mutta Mikko Sorvalipa kävi täältä viime kuussa sen korjaamassa,
kertoi toisen anetalon siistijä. -- Hän on nyt tehnyt pyhimykselle
ihan uudet raajat ja uuden hatun, johon hän on simpukankin
veistänyt... Niin kehui Mikko itse.
-- Yhy! Ennen nuoruuteni päivinä kävi paljon väkeä koko maasta ja
ulkomailtakin Rengossa tautejaan parantamassa. Mutta mistä ne nyt
taas hoksasivat tuon vanhan Jaakon?
-- Sen kuuluu keksineen piispan uusi kirjuri, kuiskasi sama
lakaisija, joka tiesi Mikko Sorvalinkin matkoista. -- Lähteenkorvan
kaivolla kerrottiin, että hän on yhdessä Hannus-mestarin kanssa
järjestänyt tämän toivioretken, vieroittaakseen ihmisten mielet pois
Särkilahden saarnoista.
-- Ahaa, vai sitä sotaa! Nytpähän nähdään, ovatko pyhissäkäyneet
todella sieltä terveytensä saaneet.
Kirkkokadun luutamiehillä oli kutakuinkin oikea käsitys sen
toivioretken alkusyistä, joka noin viikko sitten oli pantu
toimeen Hämeeseen ja jolta turkulaiset nyt palasivat. Piispaksi
valittu ruotsalainen prelaatti oli käsikirjurinaan tuonut Turkuun
suomalaisen papin, mestari Gasparuksen, joka monet vuodet oli
ollut kirkollisissa viroissa Ruotsissa. Tämä paavilaisten taattu
luottamusmies oli heti tarmolla ryhtynyt taistelemaan Suomessa
voimistuvaa luterilaista liikettä vastaan. Oli nimenomaan mietitty
keinoja kansan horjuvan pyhimysuskon lujittamiseksi, sillä monet
seikat olivat siitä väestön vieroittaneet. Poissa olivat Pyhän
Henrikin luut, joita ennen kahdesti vuodessa palvottiin, rauennut
oli piispa Hemmingin alullepantu autuuttaminen, Särkilahden joukko
särki vanhoja käsityksiä -- hitaiksi olivat ihmiset käyneet kantamaan
lahjoja tuomiokirkon pyhimysalttareille. Näitä huolia harkitessaan
muistivat prelaatit Rengon vanhan, ihmeitätekevän Jaakonkuvan -- heti
julistettiin juhlallisella kuulutuksella kirkon yleinen toivioretki
Hämeeseen.
-- Jo juoksee ihmisiä Hämeenkadulle, sieltä taitaa jo saattue tulla,
virkahti lakaisijoista toinen, saatuaan katuosansa auttavaan kuntoon.
-- Niin, kellotkin soivat -- lähdetään jo mekin!
Kirkkokorttelin kapeita kujasia myöten ehätti pikkuporvariparvia
ylös Hämeenkadulle, jossa jo aitavierillä tungeksi odottavaa
väkeä. Väkijoukon ylitse näkyi Napaturulta päin pyhiinvaeltajain
punavalkoinen lippu, joka esitti Kristuksen punaista verta
ja Maarian valkoista maitoa, ja sieltä kumahteli rapakossa
astuvain avojalkamunkkien venytetty virsi. Pian näkyi ratsastava
pappisjoukkokin, johon katselijain huomio etupäässä kiintyi.
-- Tuoko pieni, kuivettunut äijä se on nyt uusi piispamme? kysyi
äskeinen luutamies toveriltaan, katsellen eturivissä ajavia
prelaatteja.
-- Se on piispa -- taikka piispaksi valittu, oikaisi toinen. -- Eikö
hän sinusta ole oikein piispan näköinen?
-- Toinen ryhti oli Kurki-vainajalla. Ei tämä sovi ainakaan hevosen
selkään, -- katso, niinhän kippuroi mies satulassa kuin pahkuroita
pakottaisi!
Todellakin kuvastui piispan pieniltä, miltei ujoilta kasvoilta
kärsivä ilme, ikäänkuin hän olisi rasittunut tuosta hitaasta
ratsastuksesta verkkasesti köntystäväin jalkamiesten tahdissa.
Melkein vaivalloisesti kumartui hän tervehtimään puoleen ja toiseen,
siunaten kämmenellään niitä vastaanottajia, jotka pyhimyssaattueen
saapuessa olivat polvistuneet märkään maahan.
-- Toinen ryhti oli Kurjella ja toinen loisto, puhui luutamies
edelleen. Eihän tällä edes ole hiippaakaan.
-- Ei ole, kun ei paavilta ole vielä vahvistusta tullut.
Lokaa oli roiskunut tieltä Erik Svenninpojan pitkäliepeiselle
piispanvaipalle, ja hänen vieressään ratsastava pappi koetti kaapia
sitä vähemmäksi. Tämä kaikki vastasi huonosti turkulaisten vanhaa
kuvaa kirkkonsa esimiehestä. Kun Arvid Kurki aikoinaan liikkui
hiippakunnassaan, ajoivat edellä tilaa tehden kiiltokypäräiset huovit
ja hopealta välkähti piispanvaippa.
-- Miksei tällä piispalla ole sotaväkeä? ihmeteltiin väkijoukossa.
-- Ei saa olla, selitti tietäväinen luutamies. -- Uusi kuningas ei
salli piispojen pitää aseväkeä eikä linnoja, siksipä kuninkaan vouti
nyt Kuusistossakin isännöi...
Mutta jonkinlaisen uskonnollisen vaikutuksen teki kuitenkin tuo
ratsastava pappissaattue, johon kuului kokonainen lauma kanunkeja,
kuoripappeja ja kappalaisia ja jonka keskessä pyhimyslippua
kantoi mestari Gasparus, jäntevä, varmannäköinen mies. Pitkä
oli se pyhiinvaeltajain jono, joka jalkaisin seurasi pappeja
savisella tiellä. Siinä oli kirjavanaan miehiä ja naisia,
kansaa kaikenkarvaista, enimmäkseen kumminkin köyhää väkeä.
Pyhiinvaeltajille oli näet tuomiokirkon puolesta varattu eväät ja
särpimet, perillä oli heillä kestit talonpoikain luona ja kaikille
oli sitäpaitsi luvattu 40 päivän synninpäästö, -- siksi oli Turun
koko se joutoväki, joka muutenkin eli kirkon almuista, lähtenyt
pappien mukana Rengon juhlille. Näiden toivioretkeilijäin joukossa
asteli useita munkkeja, ja heidän perässään tuli saattue Naantalin
nunniakin pitkissä vaipoissaan, joissa sydämen kohdalla oli punainen
risti, ja mustissa hunnuissaan, joissa päälaella oli viisi punaista
täplää -- Vapahtajan viisi haavaa.
Jälkijoukon pyhiinvaeltajat pysähtyivät kadunkulmissa tuokioksi
tuttaviaan puhuttelemaan ja kertoivat kyselijöille:
-- Hyvät oli juhlat, hyvät juhlasyömingitkin.
-- Ja mikäs tuo merkki on, joka kaikkien kaulassa riippuu, -- kas,
onhan siinä pyhän Jaakopin kuva!
-- Se onkin kuitti siitä, että on Jaakon alttarilla käyty ja
synninpäästö saatu.
-- Synnittöminä nyt siis palaatte?
-- Ainakin kuukauden päiviksi!
Kysymyksistä soi hiukan epäilystä, ja vastauksista puuttui
vakuuttavaa hartautta. Mutta saattue eteni torille, jossa suljettujen
kivipuotien luona jo olivat vastassa kaupunkiin jääneet kanungit
arkkiteini Hannus Pietarinpojan johdolla, -- hänpä ei, itseään
säästävänä miehenä, ollut lähtenyt tälle vaivalloiselle retkelle. Yhä
taajenevan väkijoukon keskitse eteni saattue liputettua "kirkollista
tietä" myöten tuomiokirkolle asti, jonka väljät ovet olivat
sepposelälleen avatut.
Koko Turku oli nyt jalkeilla ja seurasi pyhiinvaeltajia kirkkoon,
missä väsynyt piispa messusi. Mutta piispanmessun päätyttyä astui
kirkon itäsivustalle rakennettuun saarnatuoliin mestari Gasparus.
Hän piti sieltä nyt suomeksi jyrisevän saarnan, jossa hän kuvasi
päättyneen retken autuuttavan merkityksen ja varoitti väestöä
uskomasta niitä sadattelevia kerettiläisiä, jotka kertovat, etteivät
kirkon pyhät ihmisille mitään voi ja että niiden puoleen kääntyminen
muka on turhaa ja arvotonta autuudenteillä.
-- Katsokaas, huusi hän, pyhä Jaakoppi on esirukouksillaan
vahvistanut köyhän ja kärsivän kirkkomme, me tunnemme hänen armonsa
taas keskuudessamme, ja hän on meitä edelleenkin auttava. Katsokaa
niitä, jotka Pyhän Jaakon luota tulevat; heidän sydämissään on riemu
ja rauha, heidän sielunsa ja ruumiinsa on terve. Mutta niiltä, jotka
ovat häväisseet kirkon pyhät, niiltä syö mato heidän sydäntään;
heidän sielunsa ja ruumiinsa kuihtuu jo täällä maan päällä, ja
kuoltuaan heitä odottaa helvetin ikuinen tuli ja tuska. Se odottaa
kaikkia, jotka heitä kuuntelevatkin...
* * * * *
Väristyksellä monet ajattelivat, minkä hirmuisen viettelyksen
partaalla he, uudistusoppeja kuunnellessaan, usein olivat olleetkaan.
Mutta itse pyhiinvaellusjoukot eivät enää joutaneet tarkkuudella
kuuntelemaan tätä helvetintulitusta, josta heille matkan varrella
jo tarpeeksi oli puhuttu. Heidän mielensä paloi toivioretken
päättäjäisjuhlaan, tuohon pappisruokalaan, josta heidän tullessaan
oli tuoksahtanut vartaassa paistetun lampaan ihana rasvankäry, he
painautuivat yhä kärsimättömämmin oveen päin. Ja kun saarnaava
maisteri vihdoin pääsi aameneensa ja ovi taas leväytettiin
auki, syöksyivät nuo synneistään paljon vaivaa nähneet ihmiset
juoksujalassa kadun yli varaamaan itselleen palkinnoksi paikkoja
"leivättömäin pappilan" yhteisissä ruokapöydissä.
Kateellinen luutamies, jolla ei ollut "kuittia" juhlaruuille
päästäkseen, pysäytti hetkeksi siinä kadulla erään kiireesti ontuvan
tuttavansa ja virkkoi:
-- Näytäpäs koipeasi, Asarias, -- onpa tosiaan pyhä Jaakko sen
tainnut oikaista, koska noin liukkaasti pääset liikkumaan.
Ontuva mies nauroi vain voitonvarmana, harpatessaan katua pitkin
toisten edelle. Mutta luutamies koetti pysäyttää toisenkin
pyhiinvaeltajan:
-- Hei, Kekrin-Anna, joko kuulosi palasi, hä-ää? -- Köpittävä akka ei
kuitenkaan päätään kääntänyt, ja kysyjä päätteli, ettei Jaakko ole
korvatauteihin kajonnut. -- Mutta hyvän nälän ja janon se on heille
kaikille antanut! --
Pappien musta lauma peseytyi sillävälin sakastissa, jossa
kirkonpalvelijat asettivat esille pitkiä pyyheliinoja. Heidänkin
oli lähdettävä kesteihin. Mestari Hannus oli näet päivän kunniaksi
kutsunut heidät kaikki juhla-aterialle Lehtisten kartanoonsa, ja he
tiesivät, että siellä tulee heille nyt vaivojen palkinto. Mielet
olivat pappien joukossa retken onnellisen päättymisen johdosta
iloiset ja toivehikkaat. Olihan paavilliselle kirkolle voitettu uusi
voitto, sen puoleen olivat taas ihmisten mielet taivutetut. Yhdellä
iskulla oli lyöty lamaan luterilaisen joukkokunnan vaikutus -- niin
uskottiin --, ja tätä näin alettua taistelua aiottiin nyt tarmolla
jatkaa. Onpa taas Suomen kirkossa päämies ja kurinpitomahdollisuus ja
hyvä innon puhti...!
-- Missä on nyt se suurisuinen Pietari, puhui mustaa parransänkeään
kuivatessaan mestari Gasparus ylvästelevällä, syvällä rintaäänellä;
hän näet luki Rengon retken onnistumisen omaksi ansiokseen. -- Miksei
hän nyt nouse todistamaan pyhäinpalvelusta arvottomaksi!
-- Hän pysyttelee nyt viisaasti koulussaan, vastasi hienopiirteinen
Arvid Lille, lepäillen suloisesti nojatuolissa vaivalloisen matkansa
jälkeen.
-- Koulussaan, matki Hannus hammasta purren, -- juuri sieltä hänet
olisi ollut poistettava.
-- Niin, miksei häntä erotettu tuon kuvanraiskausjutun jälkeen?
kyseli Gasparus.
-- Olimme heikkoja taas! mutisi Hannus. Mutta Lille lisäsi totuuden
nimessä:
-- Kapituli harkitsi teinit syyttömiksi. Hannus kuitenkin puristeli
päätään kiukustuneena:
-- Tuomiorovasti kannattaa Pietaria, siinä on tosisyy! Hän ei muka
löydä toista kykenevää miestä koulumaisteriksi...
-- Vennällä on veljenpoikansa samassa liemessä, siksi hän Pietariakin
suojelee, säesti Gasparus silmää iskien. -- Mutta sitä menoa ei voi
enää pitkään jatkua!
-- Eikä jatku, terästi arkkiteini. -- Liian höllällä on Särkilahtea
joukkoineen täällä näihin asti pidelty, se on totta, -- on sallittu
hänen riehua Rooman istuinta vastaan ja repiä kirkkomme kalleimpia
käsityksiä...
-- Sitä ei olisi piispa Brask Ruotsissa koskaan sallinut, huudahti
Gasparus niin moittivasti, että Hannuksen oli pakko käydä itseään
puolustamaan:
-- Olen koettanut hillitä hänen menoaan, sanoi hän, -- mutta minun on
ollut toimittava täällä ylen vaikeissa oloissa. Nyt, kun asema taas
selviää, on käytävä mieheen käsiksi lujemmin kourin.
-- Vihdoinkin! intoili Ruotsista tullut mestari. -- Mies on vedettävä
kapitulin eteen ja erotettava papillisista toimistaan...
-- Puhumme asiasta pian uudelle piispalle, vakuutti Hannus, nousten
vieraitaan sakastista saattamaan. -- Mutta nyt on meidän jo aika
lähteä aterialle. Talooni tulee tänään vähän muitakin vieraita, ja he
meitä kenties jo odottavat.
-- Vieläkö muitakin? kyseli Lille.
-- Niin, eräitä Turunlinnassa nyt vierailevia maallikkoherroja,
sukulaisiani ja tuttaviani. Tämä päivä on juhlapäivä heillekin...
Hannus opasti, edeltä kävellen, papilliset vieraansa veljellisessä
saattokulussa alas rantaan päin. Prelaatit astelivat siinä
nyt väkijoukon halki varmoin, vakavin askelin, sillä heitä
elähdytti varma käsitys siitä, että nyt on taite tapahtunut... Ja
kansanjoukkokin tuntui heille kumartavan tavallista syvempään,
ikäänkuin silläkin olisi ollut tuntoa tapahtuneesta taitteesta.
* * * * *
Rengon kestit Lehtisten kartanossa kävivät sekä pitkiksi että
perusteellisiksi. Innostus oli yleinen. Siihen vaikutti paitsi
kirkonmiesten uutta, rohkeaa mielialaa ja talon mainiota
viinikellaria vielä sekin, että näissä pidoissa oli mukana useita
niitä Suomen aatelissukujen edustajia, jotka kartanoistaan, maan eri
kulmilta, äsken olivat janoisina miehinä saapuneet Turkuun, kuninkaan
käskystä asekatselmukseen.
Oli näet huhuja liikkeellä tanskalaisten aikomasta uudesta
valloitushyökkäyksestä. Sören Norby oli taas lähtenyt laivoineen
Voionmaalta merille. Hän oli julistautunut riippumattomaksi Tanskan
uudesta kuninkaasta ja jatkoi itsenäisesti taisteluaan Ruotsia
vastaan. Kun kuningas Kristian aikoinaan oli määrännyt hänelle
lääniksi suurimman osan Suomea, uhkaili hän nyt tulla ottamaan
takaisin tämän lääninsä, puuhaillen sitä varten liittoa Moskovan
suuriruhtinaan kanssa. Kustaa Vaasa oli näiden huolettavain oireiden
vuoksi kutsunut kaikki Suomen aateliset asemiehineen Turkuun, ja
lisää väkeä oli vielä pestattava niin paljon kuin suinkin maata
varjelemaan.
Tästä syystä liikkui näihin aikoihin taas tavallista enemmän
sotaväkeä Turun pienessä kaupungissa, samasta syystä syödä
rouskuttivat monet ratsut yökauden ohria Lehtisten kartanon tallissa
ja pihalla, sillaikaa kun herrat arkkiteinin pitkissä pidoissa joivat
ja juopuivat.
Varhain Jaakonjuhlan jälkeisenä aamuna näkivät turkulaiset kauppiaat,
avatessaan hämärissä luukkupuotinsa torin laidassa, harvinaisen
paljon tuota aseväkeä liikkeellä. Töyhtöhattuisia, juopuneita
herroja ratsasti täyttä neliä ja kovalla jymyllä, asepalvelijainsa
seuraamina, heräävän kaupungin halki Kirkkokatua pitkin sillalle,
jonka palkit raskaasti kumahtelivat, ja huimassa ajossaan kaatoivat
he armotta syrjään taikka hevostensa jalkoihin jokaisen, joka tielle
sattui. Yhden ryhmän mentyä tuli pian toinen yhtä rajussa ravissa
ja jalkamiesten täytyi taas paeta pihoille tai kadun kulmiin.
Ratsujoukot hupenivat sitten linnantielle. Mutta kotvasen kuluttua ne
sieltä taas palasivat rymyllään kaupunkia säikyttelemään.
-- Miksi ne tänään niin aikaseen ajelevat? kysyi Hannu Kultaseppä,
kumartuen kivipuotinsa aukosta viereiseen myymälään päin.
-- Ne tulevat nyt vasta Rengon juhlilta, kertoi Härkä-Heikki, joka
aina oli asioista selvillä. -- Yökauden ovat he juoneet Lehtisten
kartanossa, Hannuksen pidoissa, siitä ovat he nyt niin hurjalla
päällä.
-- Ovatpa ne olleet oikeat pyhimyspidot! Mutta mikseivät he nyt edes
mene nukkumaan?
-- Herrat ovat nyt muka tarkastavinaan, miten aseväen värväys
luonnistaa linnannihdeiltä, kertoi Heikki edelleen. -- Mutta enin
asiata niillä näkyy kuitenkin olevan tuonne kiltankellariin.
Kuuletko, siellä he taas ovelle koputtavat!
Muita myöhemmin saapuivat Lehtisten pidoista aamu-usvaista
Kirkkokatua myöten käsikynkässä kävellen Klaus-kirjuri ja
linnanpappi, herra Tuomas, jotka hupaisasti rallattivat ja huojuen
mittelivät kadun leveyttä. He hoipertelivat sulimmassa sovinnossa
torin kivipuotien ohitse, mutta yhtäkkiä heillä syntyi riita, joka
heidät pysäytti: He jäivät erimielisiksi siitä, oliko se pidoissa
puheina ollut polttorovio, missä maahan tuodut kerettiläiskirjat
olivat poltettavat, rakennettava raatihuoneen kaakinpuun edustalle
vaiko kirkon luo, missä oli tapana ruoskia noitia. Selvittämään tämän
välinsä istahtivat he hirsikasalle torin laitaan.
Siinä vieressä teki pari linnannihtiä juuri värväyskauppoja muutamain
Rengon juhlilta eilen palanneiden joutomiesten, kantajain ja
työttömäin sällien kanssa, joita he koettivat houkutella antautumaan
iloiseen, huolettomaan huovielämään. Sällejä se tarjous viehättikin,
mutta palkasta oli vielä kiistaa. Silloin sekaantui Klaus kirjuri
kiistan ratkaisijaksi.
-- Mitä palkoista mukisette, rehenteli hän värvättäville. -- Meillä
on oikeus ottaa sotaväkeen työttömät sällit ja muut joutolaiset
ilmankin palkkaa, -- ei muuta kuin marssitte vain Turun linnaan...
-- Eipä niin kiirettä liene, väittivät sällit juopuneelle kirjurille
-- sovitaanpa ehdoista ensiksi...
-- Ei mitään ehtoja, ylvästeli kirjuri. -- Kas näin, tuotapikaa minä
kirjoitan teidät sotaväkeen.
-- Sinustapa ei olekaan nyt kirjoittajaksi, ivasivat sällit
hoipertelevaa kirjuria.
-- Hä, niskoitteleeko täällä roskaväki...! Kiinni ne miehet!
Siinä syntyi äänekäs tora. Kalastajat ja pikkuporvarit asettuivat
tuttaviensa sällien puolelle, estääkseen nihtejä heitä väkisin
viemästä, ja pilkka ja kirosanoja sinkoili pian vastakkain.
Samassa ajoi sillalta kaupunkiin päin räiskivää neliä taas eräs
juhlatuulella oleva vallasherra huovinsa seuraamana. Se oli
Pietari Fleming, Friskalan herra, Hannus-mestarin velipuoli, joka
oli porvareille entuudestaan tuttu hullusta humalastaan. Hänet
pysäytti linnanpappi torille ja kutsui hänet avukseen uppiniskaisia
ryysymiehiä komentamaan.
-- Hä, niskoittelevatko hylkiöt, ärjäsi ylpeä herra huuruavan
ratsunsa selästä.
-- Eivät lähde sotaväkeen, työttömät sällit, valitti kirjuri.
-- Lähtevätpä, huusi Friskalan herra, kääntyen värvääjäin puoleen. --
Miekat esille, näin ajetaan karja navettaan...
Säikähtäneet sällit ja muut joutomiehet väistyivät miekkaansa
heiluttavaa herraa, mikä livistäen käpälämäkeen, mikä lymyten
kivipuotien taa. Joku porvari väitteli ääneensä, ettei linnanmiehillä
ole valtaa ahdistella aseetonta väkeä.
-- Eikö ole valtaa, karjui siihen pikavihainen Friskalan herra,
ratsuaan kannustaen. -- Katsotaan, onko meillä valtaa...!
Mutta sällit pakenivat eri tahoille ja kivipuodeista tirskahti
kerskujaa kohtaan ivanauru. Siitä suuttui tuima herra silmittömäksi;
humalat kuumenivat hänen päässään ja huumautuneena hän karautti
pakenevia takaa-ajamaan, pakottaakseen heidät pysähtymään. Kun miehet
tietysti sitä vinhemmin juoksivat henkensä hädässä, kävi vimmastunut
herra heitä miekallaan hosumaan. Hurjimuksena hän ajoi pienen torin
ympäri, niin että läähättävän ratsun kaviot säkenöivät; miehiä kaatui
hänen iskuistaan toinen toisensa perästä, verta vuoti ja valitusta
kuului. Porvarit vetäytyivät myymälöihinsä, värvääjät pakenivat
sillalle, ja yksin linnanpappi ja kirjurikin ottivat keveän lipetin.
Sillä yhä kiersi villiytynyt ylimys toriaukeaa seisten satulassa ja
heiluttaen veristä miekkaansa.
Kivipuodeista ja portinpielistä, mistä turkulaiset katselivat raivion
riehuntaa, kajahti vihlova kirkaisu toisensa perästä, kun he näkivät
sällien kaatuvan ja jäävän veriinsä makaamaan:
-- Se tappaa meidät kaikki! Jeesus Maaria!
-- Kivittäkäämme houkkio!
Vihdoin kompastui viinin ja vihan huumaaman herran hevonen siihen
hirsikasaan, jolla linnan pappi ja kirjuri äsken olivat istuneet,
itse suistui hän maahan, ja miekka helähti kiviseinään. Silloin pääsi
kauhun valtaamain turkulaisten kiukku irti, he juoksivat esille
luukkupuodeistaan ja portinpielistä, millä kivi, millä korento
aseenaan, nyökäten omaan hurjuuteensa kaatunutta aatelisherraa kohden
yhtä silmittöminä kuin tämä äsken. Paenneet olivat huovit ja nihdit,
kontilleen nousevan yksinäisen Friskalan herran viimeinen hetki
näytti tulleen...
Silloin kuului läheisen Luostarikadun kulmasta turkulaisille tuttu,
voimakas ääni, joka kajahti yli meluavan torin:
-- Korennot pois! Asettukaa hyvät ihmiset...!
Tämä käskijä oli Pietari Särkilahti. -- Hän oli, kirja kädessään,
kulkemassa luostarikorttelista torin yli kouluunsa, -- yhtäkkiä
hän näki edessään verta ja vihaa ja hillitöntä melua. Hän ei heti
älynnyt, mitä siinä oli tapahtunut, näki vain nihtien juoksevan esiin
sillalta, näki kaatuneet miehet torilla, näki tuttavansa porvarit
kiihtyneinä kohotetuin asein, ja hän tahtoi estää heitä enempään
tuhoon eksymästä.
Tuossa paikassa rauhoittuikin meluava tori, kaikki pysähtyivät
Pietarin ääntä kuulemaan. Friskalan herra kömpi pystyyn hirsikasan
juurelta, ja kiitän kellarista juoksi hämmästyneitä herroja ottamaan
selkoa kahakan syistä.
Mutta torilla makasi verissään viisi sälliä, jotka eivät enää pystyyn
nousseet.