Leppoisa kesätuuli leuhahti aukinaisesta ovesta tupaan, tuoden
mukanaan yhtaikaa raittiin meren ja lämpöisen mullan tuoksun. Se pani
korkean perhevuoteen syrjäänvedetyt kaihtimet hiljaa lepattamaan ja
hiveli miellyttävästi sen miehen hipiätä, joka yksin tuvassa lepäili
peiton päällä, kädet ristissä pään alla.
Miehen miettivät katseet tähystelivät vastassaan olevan,
leveäotsaisen uunin tummunutta pintaa, johon päivän säteet sattuivat
korkealla olevan ikkunan läpi. Hänen ajatuksensa liitelivät kaukana,
mutta vähitellen kiintyi hänen tajuntansa kumminkin yhä enemmän
tuohon uuninrintaan: -- eikö olekin tuossa palaneessa pinnassa
kuvioita? Päästäkseen siitä selville hyppäsi villaiseen kotimekkoon
puettu mies pystyyn ja kävi vierestä tarkastamaan kalkittua
uuninotsaa.
-- Aika veitikkapa on ollut se kirkonmaalaaja -- hymähti mies,
Pietari Särkilahti, itsekseen. -- Hän on pappilanuuniin, kai täällä
asuessaan, piirtänyt niitä samoja kuviaan, joilla hän on kirkon
koristanut. Noin, siinähän on piru kirnunmäntää pitämässä! Entä
tuossa...?
Pietari tutki noita himmenneitä ääriviivoja. Siinä oli kaksi miestä,
jotka seisoivat vastakkain, kaulainsa ympäri kiedotulla hihnalla
toisiinsa kytkettyinä. Heidän välissään paloi tuli ja kumpainenkin
koetti, taappäin painuen, paeta kuumuutta. Mutta köysi kiinnitti ja
tietysti se, joka taappäin pääsi, veti toista liekin ylitse. Miesten
asento kuvasi rajatonta ponnistusta ja taistelua.
-- Taistelua! -- Pietari palasi verkalleen äskeiselle lepopaikalleen.
-- Miksi pitää aina olla taistelua? Miksi pitää meidän vetää
toisiamme tuleen? Itsekö pelastuaksemme? Mikseivät ihmiset voi elää
sovinnossa, -- sitähän vanha tuomiorovastikin aina kyselee...
Nyt hänen sielussaan oli rauha, koko ympäristökin siihen tuuditti.
Luonto uinui sunnuntailevossa. Jostakin kaukaa vain kilahti
karjankello. Pihalta kuului lapsen hiljaista jokellusta, -- Pietari
tiesi, että pihapihlajan alla istui äiti, lapsi sylissään...
-- Miksen voisi minäkin viettää päiviäni täällä pappilan hiljaisessa
rauhassa, niinkuin muut. Pakkoko on rimpuilla alituisissa
taisteluissa? Turussa minut aina niihin vedetään..., revitään tuleen
ja minun täytyy repiä muita..., ja kumminkin saa Jumala varmasti
minuttakin valtakuntansa toteutetuksi...
Hän ojentautui vielä mukavampaan lepoasentoon vuoteellaan niin että
kissan, joka jalkopäässä kehräsi, oli pakko siirtyä hiukan taaemmas.
-- Suloista on elää sopusoinnussa ympäristönsä kanssa, -- ja eiköhän
se olekin ihmisen tarkoitus!
Pari viikkoa sitten oli Pietari perheensä kanssa saapunut
Turusta kotipitäjäänsä Taivassaloon, joka hänelle oli annettu
kanunkipitäjäksi, ja hän asui nyt palkkapitäjänsä pappilassa,
hoitaen itse väliaikaisesti kirkkoherran tehtävät. Rasittavan
talvikauden jälkeen nautti hän sanomattomasti maaseudun rauhasta ja
häntä oli ruvennut lämmittämään ajatus jäädä sinne pitemmäksikin
ajaksi. Miksei se tuuma voisi toteutuakin? Äsken oli hän laskenut
teininsä pitäjänkierrolle, ja pitihän kapitulikin kesälomaa. Täällä
elivät Särkilahden vanhassa sukutalossa hänen omaisensa, äitinsä ja
nuoremmat veljensä, ja syntymäseudun rahvaskin oli hänelle tuttua.
Täällä on hyvä nauttia levosta -- ja levon työstä!
-- Jään tänne koko kesäksi, hoitakoon Turku itsensä, virkahti hän
ääneensä vuoteeltaan.
Ulkoa rupesi silloin kuulumaan keveitä askeleita. Hänen vaimonsa,
joka oli istunut pihlajan alla sillaikaa kun Pietari kirkosta
palattuaan oli hetkisen levännyt, oli nyt kuullut hänen yksinäisen
huudahduksensa ja riensi lapsi sylissä sisään.
-- Jää Pietari! kehoitti nuori vaimo vallan innostuneena. -- Täällä
soutelet, lasket verkkoja Paavalin kanssa...
Margareeta puhui jo suomea, vaikka sekaan vielä usein tuli
saksalainen äänensävy ja saksalainen sanakin.
-- Ja kalasta tultua on saunassa valmiina oman vaimon lämmittämä
löyly..., virkkoi Pietari vuoteelta nousten ja nuorikkonsa mielialaan
antautuen.
-- Ja kirjoitustöittesi lomassa liekutat kehtoa, -- katso, tyttösikin
pyytää sinua jäämään.
Nuori, säteileväsilmäinen äiti, jonka maidonvalkeita kasvoja päivä
vain heikosti oli ruskettanut, ojensi muutamain kuukausien ikäisen
pienokaisen isälle. Pietari piteli lasta kotvasen käsivarrellaan ja
laski toisen kätensä onnellisena vaimonsa vyötäreille. Tämä kotihan
oli hänen onnelansa, miksei hän saisi siitä nauttia, -- Turussa jouti
hän niin vähän olemaan rakkaimpainsa luona.
-- Ehkäpä jäänkin, mietitään sitä vakavasti, Margareeta...
Hän laski lapsen kehtoon ja astui ovelle, johon sydänpäivä
helteisesti paistoi. Keltakukkaisen rantaniityn yli katseli hän
lahdelle, jossa keveät laineet leikkivät ja jonka takainen lehtoranta
oli niin heleänvihreä, että ihan silmiin sattui. Mutta lehdosta
nousevalla ylängöllä seisoi kuin vartijana vakava kuusikko.
-- Olenhan ihminen minäkin, kaipaan sitä, mikä ihmismieltä
ilahduttaa, vakavilta ylängöiltä ikävöin lehtorantaan...
Hänen nuoret veljensä, Paavali ja Kustaa, onkivat venhelaiturilta.
Pikkuveljen koukkuun näkyi juuri tarttuneen ahven niin iso, että
pojan oli sitä vaikea saada ylös. Pietari innostui: poikasena oli hän
tuollaisessa tapauksessa vetänyt kalan hiekkapohjaa myöten maihin ja
tarttunut siihen sulin käsin... Juosten laskeutui hän rantaan päin
veikkojaan auttamaan, mutta samassa hän huomasikin miesjoukon, joka
kylätietä asteli pappilaan.
-- Ah, vieraani, muisti hän silloin ja palasi tupaan pukeutumaan
papinkauhtanaan. Hän oli aamulla kirkkomäellä kutsunut joukon
talonpoikia pappilaan, ja ne sieltä nyt tulivat. -- Nyt, Margareeta,
huusi hän keittiöön, nyt leipää ja voita, kalaa ja olutta pöytään!
Hän oli kutsunut heidät ikäänkuin tupaantulijaisiinsa, sillä useat
noista isäntämiehistä, jotka perättäin astuivat pappilan tupaan,
olivat hänen lapsuudentuttaviaan. Tuttavana hän heitä puhuttelikin.
-- Sinä Antres katselet ja kaipaat pyhän Neitseen kuvaa, virkkoi hän
vanhimmalle vieraistaan. -- Se oli niin likanen, otin sen seinältä
pois, sydämessäni on puhtaampi kuva.
-- Etteikö enää Maariata seinällä tarvitakaan? kysyi mies.
-- Saa sen pitää ken tahtoo, kunhan vain muistaa, että se ei ole muu
kuin kuva.
Pietari oli messun jälkeen pitänyt kirkossa pienen saarnan,
jossa hän aivan lyhyesti ja konstailematta oli selittänyt
oppinsa armosta ilman hyviätöitä ja pyhimysten välitystä, ja
vieraittensa kysymyksistä hän huomasi heidän toki siitä jotakin
ymmärtäneen. Nyt hän tahtoi antaa noille kotipitäjäläisilleen pienen
havainto-opetuksenkin siitä, mihin hän pyrki. Hän esitti heille
perheensä. Olivathan talonpojat kyllä ennenkin nähneet pappilassaan
emännöitsijöitä, joilla oli lapsia, mutta näitä oli aina ennen
vieraiden käydessä koetettu pitää poissa näkyvistä. Mutta Pietari
asettui Margareetan rinnalle, kun tämä kantoi pöytään olutsarkan, ja
puhui:
-- Tämä on vaimoni, tervehtikää häntä, niinkuin tervehditte toistenne
emäntiä.
Talonpojat ujostelivat ensin, mutta kävivät kuitenkin nuorta emäntää
kättelemään. Ja Pietari selitti:
-- Katsokaa, tarvitseehan pappikin kodin ja perheen. Ja onhan Jumala
kaikille sanassaan sanonut, että lisääntykää ja täyttäkää maa.
Näin puhuessaan kosketti hän työpöydällään auki olevaa, suurta,
lautakantista kirjaa.
-- Onko tuossa se Jumalan sana? kysyi talonpoika Pietarin liikettä
seuraten.
-- Se on pyhä Raamattu, vastasi Pietari hartaana ja lisäsi
talonpoikain kunnioittavan ihmettelyn johdosta: -- Vielä se teille on
ummessa, mutta se aukenee kyllä kerran!
Hän siirtyi siitä kehdon luo, jossa lapsi kahnaili käsiään kapalosta,
ja puhui reippaasti vierailleen:
-- Ja tämä on minun lapseni. Sitä ei ole lehdosta löydetty, vihitystä
liitosta se on syntynyt ja tulee nimeäni kantamaan...
Talonpojat katsoivat pappiaan osaksi ihmetellen, osaksi ihaillen.
Outoahan heille oli, että pappi noin lapsensa tunnusti, mutta heistä
se oli rehellisempää ja ihmisellisempää kuin jättää se isättömänä
mierolle, niinkuin tämänkin talon entiset haltijat olivat tehneet.
Mutta Pietari jatkoi vakavana kasvoiltaan:
-- Juuri tämän pienokaisen takia teidät tänne tänään kutsuinkin.
Vaikka tunnustankin vaimoni ja lapseni, voisi sattua, ettei heille
kuoltuani kuitenkaan myönnettäisi perintöoikeutta -- että se vähän,
mitä minulta tavaraa jää, heiltä riistettäisiin kirkolle, jolla
paljon on. Sitä en tahdo. Siksi olen teidät kutsunut kuulemaan
jälkisäädöstäni, ja selvyyden vuoksi olen sen pannut tähän kirjaan,
jossa näette vaakunasinettini. Pyydän teitä puumerkillänne tämän
todistamaan.
Hän levitti pöydälle kirjoittamansa ja nyt lukemansa pergamentin ja
laski hanhensulan sen viereen. Mutta samassa hän vielä kysyi:
-- Vai pelottaako teitä? Lapsi on papin lapsi, ja minusta olette
varmaankin kuulleet paljon pahaa...
Talonpojat seisoivat tuokion kuin ymmällä. Mutta vanhin heistä,
Antres, astui rohkeasti esille ja tarttui hanhensulkaan kankealla,
mutta varmalla kädellä.
-- Olemme sinusta juttuja kuulleet, mutta sinuun luotamme kuitenkin,
sillä sinä olet suora ja rehellinen pappi.
Samaa varmuutta säteili toistenkin talonpoikain kasvoista,
kun he todistivat hänen lahjakirjansa ja sitten myöskin sen
perintösopimuksen, jonka Pietari äsken oli omaistensa kanssa tehnyt.
Hän oli luopunut Särkilahden suuresta sukutilasta, koska hän jo
lukuaikanaan oli suvultaan paljon perintöjä saanut. Jaossa oli
hänelle jäänyt ainoastaan pari pikkutilaa ja niistäkin oli toinen,
Tammiston tila -- joka oli kuulunut hänen äitinsä, Kirveen, suvulle
-- nykyisin Naantalin luostarilla, jolle hänen tätivainajansa sen
oli antanut. Talonpojilla oli täysi luottamus uutta kirkkoherraansa
kohtaan, jota heidän mielestään suotta oli kerettiläiseksi sanottu.
Ja Pietarista tuntui, että ehkäpä hän täällä maalla, näiden
yksinkertaisten, luonnollisten ihmisten joukossa, pikemminkin
löytäisi vastakaikua puhdistetun opin aatteille kuin kaupungissa,
joka oli paavillisten muotojen ja käsitysten vallassa. Siitäkin
kiertyivät hänen mietteensä taas äskeiseen haluunsa jäädä maalle...
Päiväsydän kului näiden kylänmiesten seurassa vaatimattoman aterian
ääressä. Ja kun Pietari vihdoin saatteli vieraansa tielle ja nämä
toivottivat häntä pysyväisesti jäämään heidän luokseen, vastasi hän
vallan riemulla:
-- Se on mielihaluni, sitä olen tänään koko päivän haaveillut.
Minulla on täällä mielityö, joka minua viehättää ja vetää, ja teidän
luonanne hyvin viihdyn. Ehkä jään...
Se mielityö, jonka ääreen Pietari Särkilahti nytkin heti --
vieraitten lähdettyä kiirehti, oli tuo pöydällä levällään oleva
raamattu, -- Erasmuksen uusi käännös. Sitä hän oli täällä maalla
hartaasti lukenut ja lukiessaan tarttui hän silloin tällöin
hanhensulkaan: hän tahtoi koetella, miltä Jumalan sana suomeksi
tulkittuna tuntuisi. Sitä saattoi kyllä suomeksikin saarnata, siitä
oli hänellä paljon kokemusta, mutta saattoiko sitä myöskin kirjoittaa
ja lukea? Pietari tiesi, että hänen ystävänsä ja yliopistotoverinsa
mestari Olavi Ruotsissa yritti tulkita evankeliumeja kansan kielelle,
mutta suomeksi se tuntui hänestä usein perin mahdottomalta. Toisinaan
se sentään tuntui mahdolliselta, hän olisi tahtonut sitä koetella
enemmänkin. Juuri siksi tuntui Pietarista nyt tuo ajatuksensa viettää
ehyt kesäkausi maalla kahta houkuttelevammalta. Mutta niin oli
hänestä kuitenkin rohkea tuo työunelmansa, ettei hän uskaltanut siitä
kenellekään puhua, tuskin sitä itselleenkään mahdolliseksi myöntää.
* * * * *
Pitkään viipyi Pietari tuvassa suuren kirjansa ääressä. Vasta illan
suussa sulki hän sen lautakannet vahvoilla vaskisäpeillä ja astui
törmälle perheensä luo. Lapsi nukkui äitinsä sylissä, ja Pietari kävi
suojelemaan kämmenellään sen pieniä kasvoja hyttysiltä. Luonnossa oli
harras rauha. Päivällä helakalta paistanut lahdentakainen vesakko
oli nyt kuin nukahtanut kuusikon suojelevaan siimekseen. Kaukaa
metsän takaa kuului kuikan yksinäinen uikutus. Heikko iltatuuli, joka
mereltä päin toi suolaisen tuoksun, kahisti hiljaa rannan lepikkoa ja
loi lahdelle välkähtäviä väreitä. Mutta ainoastaan puoleksi jaksoi
se pullistaa lahden suulta näkyvää purjetta, joka verkalleen solui
pohjukkaan päin.
Illan rauha oli äänettömäksi vaivuttanut tuon pienen perhepiirinkin.
Vihdoin virkkoi Pietarin veli, nuori Paavali-teini, joka oli kauan
selälle katsellut:
-- Tuo venhe näyttää tulevan tänne.
-- Taitaa olla Turusta palaava kalavenhe, vastasi Pietari, -- Se
laskee kai naapurin rantaan.
-- Tänne se laskee pappilan rantaan, intti Paavali. Kotvan kuluttua
hän jo juoksi alas laiturille, johon purjevenhe todellakin pysähtyi.
Sieltä hän toi kirjeen veljelleen.
-- Se on Sillalta, virkkoi Pietari iloisena, käyden kirjettä
avaamaan. -- No, mitä nyt Turkuun kuuluu, jokohan siellä on tullut
veljille ikävä...!
Nurmikolla lepäävän papin piirteet olivat leppeän iloiset, kun hän
tarttui ystävänsä kirjeeseen, mutta kävivät hänen sitä lukiessaan
vähitellen vakaviksi. Silta kertoi, että uusi piispa nyt on saapunut
Turkuun, jossa kirkolliset viranomaiset ovat hänet vastaanottaneet
kaikella kirkollisella komeudella. Jo ensi messunsa jälkeen puhui
piispa tuomiokirkossa sitä kerettiläisyyttä ja luterilaista epäuskoa
vastaan, jota tähänkin hiippakuntaan on tyrkytetty, ja hän varotti
kansaa sellaista oppia kuuntelemasta. Mutta harvat olivat, kertoi
Silta, häntä ymmärtäneet, Erik-piispa kun ei puhu suomea. Ikävämpi
tapaus oli se, joka muutamia päiviä myöhemmin sattui Pyhänhengen
kappelissa Vartiovuorella. Samassa laivassa kuin piispaksi valittu
oli Turkuun tullut pari ruotsalaista uskonintoilijaa, niitä samoja
näynnäkijöitä ja uudestikastajia, jotka keväämmällä olivat Tukholman
Suurkirkossa panneet opinpuhdistuksen nimessä toimeen meteleitä ja
siitä syystä sieltä karkoitettiin. He olivat nyt Turussakin kuvanneet
Särkilahden uudistustyön tehottomaksi, sanoneet sitä uudeksi paikaksi
vanhaan mekkoon, ja sitten olivat he -- vähemmin puheillaan kuin
haltioituneilla tempuillaan -- villinneet pienen joukon uteliaita,
jotka heitä seurasivat. Tuosta vanhasta kappelista oli särjetty Pyhän
Pärttylin puinen kuva. "Tämä villitys pannaan nyt meidän tiliin",
kertoi Silta, "ja pahinta on, että melussa on ollut mukana eräitä
teinejäkin, jotka nyt ovat suljetut kapitulin karseriin. Liike käy
nyt meitä vastaan, isä Anselmus on ahkerasti jalkeilla ja mestari
Hannus koettaa ilmeisesti käyttää tätä tapausta, niin mitätön kuin
se olikin, päästäkseen koulusi kimppuun, jonka johdon uusi piispa jo
kuuluu uhanneen siirtää toisiin käsiin..."
Pietari oli kirjettä lukiessaan noussut nurmikolta ja seisoi kauan
ääneti törmällä. Hänen vaimonsa saattoi heti hänen kasvojensa
vilkkaista eleistä lukea, että jotakin on tapahtunut, joka on
pannut hänessä voimakkaat mielikuvat vaihtumaan. Mutta ensiksi
oli alakuloisuutta Pietarin äänessä, kun hän harvakseen vastasi
Margareetan levottomiin kysymyksiin:
-- Niin, rakkaani, minun täytyy heti taas palata Turkuun.
-- Nytkö jo, juuri kun iloitsit rauhaisasta kesästä hiljaisessa
pappilassamme?
-- Ei ole rauhaa minulle suotu. Taistelua jatkuu...
-- Niitäkö taisteluita varten sinun täytyy jättää lapsesi ja minut,
-- valitti vaimo katkerasti.
-- En saa ajatella yksin teitä, vastasi Pietari, sivellen hellästi
vaimonsa valkeaa poskea ja pienokaisen pulleaa kättä. Mutta
nyyhkyttävä Margareeta napisi vielä:
-- Kuulin sinun päivällä sanovan: olenhan minäkin ihminen...
Pietari huoahti kuin kaipauksella:
-- Niin tuntui minusta silloin. Se oli kaunis unelma -- mutta unelma
vain!
Hyvin tunsi Pietari tuon kumousliikkeen, joka Lutherin opin
kasvannaisena oli pari vuotta sitten ruvennut Saksassa riehumaan,
sieltä Pohjoismaihinkin leviten, ja jota vastaan Lutherin itsensä
oli ollut noustava ankarasti saarnaamaan. Uskonnollinen kiihko oli
noussut huimaluontoisten ihmisten päähän, he olivat ruvenneet, ei
yksin sanan voimalla, vaan nyrkein ja vasaroin, karsimaan pois
paavilaisuuden ulkokultaisuutta. Tätä uskonnollista villitystä,
kuvainsärkemistä ja kasteintoilua, olivat munkit sitten ruvenneet
salaa lietsomaan, ja paljon pahaa oli tuo liike siten jo
uskonpuhdistuksen asialle tehnyt. Pietari oli iloinnut, ettei tämän
kiihkon oireita toki ollut Turussa esiintynyt ja hän olikin sitä sekä
opillaan että esiintymisellään koettanut torjua. Mutta nyt oli siis
tuosta myrskyävästä kuvainraastosta kuitenkin saapunut kuohunpärske
Suomeenkin.
-- Sen kuohun pian asetamme, puhui Pietari, jonka piirteet taas
olivat koviksi pingoittuneet, tyynnyttäen itseään ja vaimoaan. --
Mutta koulun takia on minun viipymättä palattava Turkuun, -- ei,
mestari Hannus, et sinä niin vähällä sitä minulta riistä!
Kapitulinkoulu, jonka johtoon Pietari, kanungiksi valittuna, nyt
oli virallisesti päässyt, oli hänelle kallis kuin silmäteränsä; sen
puolesta oli hän valmis kovatkin ottelut taistelemaan.
-- Se on myöskin lapseni, virkkoi hän vaimolleen, joka silmät vesissä
tuijotti maahan. -- Ja se lapsi on nyt vaarassa, siksi pitää minun
lähinnä ajatella sitä... Sinä täällä sillaikaa peippostamme vaalit...
Nuori emäntä taisteli ilmeisesti hänkin pientä taistelua siinä
laskevan päivän kultaamalla törmällä. Vihdoin hän kuin voittaneena
virkkoi:
-- Jos velvollisuutesi sinut kutsuu luotamme, niin tietysti
matkustat, Pietari...
-- Tiesinhän sen, pieni, urhea vaimoni!
Paavali Särkilahti, teinipoika, joka oli veljensä innokas ihailija,
kiirehti kylältä tiedustamaan aamulla Turkuun lähtevää venhettä.
Sellaisen hän löysikin, ja päivän noustessa oli Pietarin siihen
jouduttava. Siksi oli nyt ajoissa laittauduttava levolle. Pietari
kantoi nukkuvan lapsensa tupaan ja suuteli sen rusottavaa poskea.
Mutta kehdon äärestä siirtyi hän pöydällä olevan aarteensa luo.
Hän lehteili vielä hetkisen rakasta raamattuaan, katseli tuokion
kuin hyvästellen noita alullepantuja kirjoituspätkiään, jotka vielä
olivat niin hajanaiset ja hapuilevat... Sitten laski hän hellävaroen
"Jumalan kirjan" suureen, rautavanteiseen arkkuun, jonka kannen hän
huolella lukitsi.
-- Ei vielä, huoahti hän itsekseen avainta irroittaessaan, -- ei
vielä! Mieleni palaa siihen rauhan työhön, mutta tämä ikäväni on
minun vielä hillittävä. Sanan kirveellä on ensiksi kaski kaadettava,
sitten vasta päästään siementä kynällä kylvämään. Ensin on
taisteltava, aina yhä taisteltava -- ei auta! -- sitten ehkä joskus,
vuosien perästä...
Huoneeseen hiipi kesäillan pehmoinen hämärä, sillä aurinko oli jo
painunut länsirannan tumman kuusikon taa, valmistaakseen siellä uuden
päivän.