Ulkona oli vielä joulukuun aamupimeä. Keltasin liekein paloivat
koulutuvassa talikynttilät, joita kenkänsä riisunut teini
aika-ajoin kulkea sipsutti niistämässä. Mataloilla penkeillä istui
puolihämärässä huoneessa monta sankkaa riviä poikia, joiden silmät
pimennosta kiiluivat opettajaa kohden.
Pietarin opettava ääni soi kirkkaana ja varmana eikä se keskeytynyt,
vaikka eteisen ovi aukeni ja siitä sisään astui kaksi pappispukuista
miestä, jotka viittasivat opettajaa puheilleen. Vasta lauseensa
lopetettuaan laskeutui Pietari hiukan haluttomasti vieraita
puhuttelemaan.
Ovella seisoi Silta yhtenä ja toisena Jaakko Vennä, ulkomailta äsken
palannut maisteri, molemmat sangen tärkeän näköisinä.
-- Saat keskeyttää opetuksesi nyt, Pietari, meidät on kutsuttu
tuomiorovastin luo, puhui tuo jälkimäinen, kookas, pyyleähkö pappi,
jonka hiukan turpeita kasvoja tummensi liiaksi syöneen ja juoneen
puna.
-- Mitä sinne? kysyi työstään noussut Pietari melkein tylysti.
-- Setävanhus tahtoo meitä puhutella ennen ratkaisua, vastasi Vennä
silmää iskien.
-- Mitä ratkaisua? -- Pietari oli aivan ymmällä.
-- Etkö muista, nythän on keskiviikko, kapitulinpäivä, siellä
tapahtuu tänään vaali, selitti Silta ystävälleen. Mutta Pietari ei
siitäkään innostunut, urahti vain:
-- Uudesta piispastahan ollaan jo ennakolta selvillä, ja mitäpä se
muuten meihin kuuluu?
-- Kuuluu se sentään, vastasi Jaakko vallan neuvovalla äänellä. --
Kapitulissa tapahtuu nyt muutakin: viiden kanungin vaali. Oletko
sinä Pietari ainoa muukalainen Jerusalemissa, joka et tiedä, kuinka
suurella jännityksellä koko Turun, papillisen ja maallisenkin, huomio
on tähän päivään kiintynyt!
Mutta Pietari katseli kylmästi, melkeinpä halveksuen, tuota
oven edessä viittoilevaa, rotevaa pappia, johon kaikkien hänen
poikainsakin katseet nyt tähystivät. Hyvin hän tiesi, mikä Jaakko
oli miehiään: Rikkaan sedän kasvatti, pohjaltaan hyvä poika, mutta
heikko, pintapuolinen luonne. Ulkomailla oli hän paljon matkustellut
ja elänyt iloisesti eri yliopistoissa, Pariisissa, Bolognassa...,
olipa eräitä vuosia sitten käynyt Roomassakin, vaikkei hän siitä
halunnut kuulla puhuttavankaan. Siellä kristikunnan keskuksessa oli
hän näet joutunut sen hekumoivan, ylellisen elämän pyörteeseen,
jota siellä hengenmiehetkin paavista alkaen viettivät. Mutta siinä
menossa olivat kuitenkin huvenneet sedän antamat runsaat matkarahat,
Jaakko oli joutunut velasta kiinni ja Hemming Gaddin, joka silloin
oli Ruotsin edustajana paavillisen istuimen luona, oli täytynyt
lunastaa hänet irti. Sitten oli Jaakko tullut Wittenbergiin ja siellä
todellakin innostunut Lutherin uudistusoppiin, eikä hän ollut sitä
kotimaahankaan palattuaan salannut. Mutta voimatta luopua myöskään
vanhasta luonteestaan ja tavoistaan oli hän jo Turussakin elostajana
esiintynyt. Pietari ei paljokaan luottanut tähän liittolaiseensa.
Mutta Jaakko puhui yhä pohteissaan ja kiirehtien:
-- Aamulla lähetti setä minulle sanan, hän odottaa meitä jo
luokseen...
-- Enpä tahtoisi noiden vaalien vuoksi poikiani jättää, virkkoi
Pietari vieläkin haluttomasti. -- Kanungeiksikin valitkoot ketä
tahansa; puhtaan opin menestys ei riipu siitä.
-- Ei riipu, mutta vaikuttaa asiaan sekin, missä asemassa olevat
miehet sitä ajavat, vastasi Jaakko valtioviisaasti. -- Vastustajamme
ovat levittäneet meistä, ja varsinkin sinusta, hirmuisia valheita...
Mutta juuri tuo valtioviisailu vaikutti Pietariin tympäisevästi. Hän
katseli yhä kalseasti mokomaa opinuudistajaa, joka elostellakseen
haali itselleen isotuloisimmat kirkonvirat, -- heti Turkuun tultuaan
oli Jaakko ottanut haltuunsa Uuden kuorin kappelin. Mutta Sillan
silmäys sai Pietarin luopumaan tuosta vastenmielisyydestään.
-- Ethän ole missään arkaillut avonaisesti esittää sitä, minkä
oikeana pidät, virkkoi Silta. Silloin heitti Pietari vaipan
hartioilleen, huudahtaen reippaammin:
-- En arkaile nytkään, menkäämme! -- Poikien puoleen kääntyen hän
lausui: -- Luvan saatte nyt aamutunneiksi, mutta muistakaa, että
teillä on lukunne Donatosta päiväksi selvillä!
Talvipäivän myöhäinen sarastus rupesi juuri valaisemaan mustaa,
lumetonta, jäätynyttä maata. Tulia näkyi tuomiokirkosta, mutta sitä
ympäröivät kivitalot, joista pappien askelten ääni terävänä kaikui,
olivat pimeät ja synkät. Niiden ikkunat olivat enimmäkseen laudoilla
peitetyt, ja ovet ja portit olivat vielä poissa hävityksen jäliltä.
Syksyn kuluessa, jolloin Erik Fleming sotaväkineen oli karkoittanut
tanskalaiset vähin erin pois Suomesta, olivat olot Turussa kyllä
palailleet vanhoille urilleen, mutta paljon oli vielä keskeneräistä.
Suomen kirkon hallintoonkin vasta nyt ruvettiin vanhaa järjestystä
vakiinnuttamaan. Piispa oli jo toki tiedossa. Kun ei sopivaa
piispanehdokasta nyt ollut oman maan harvenneiden prelaattien
joukossa, oli toimelias arkkiteini Hannus Pietarinpoika ryhtynyt
sellaista Ruotsista hankkimaan, ja hän oli kyllä tiennyt, keneltä hän
neuvoja kysyi: Lindköpingin piispa Hans Brask oli tunnettu uuden,
Ruotsissakin orastavan luterilaisopin ankarimmaksi vastustajaksi, ja
hän se oli Suomen piispaksi ehdottanut oman hiippakuntansa prelaatin
Erik Sveninpojan, jonka paavillisesta mielestä hän oli varma. Tähän
mieheen oli Suomessakin suostuttu; mestari Erikillä, joka nuorempana
oli Turussa palvellut, oli näet vielä Suomessa palkkapitäjä,
joten hänet voitiin tavallaan lukea suomalaiseen hiippakuntaankin
kuuluvaksi. Kaiken varalta oli piispa Brask hankkinut suojatilleen
nuoren kuninkaankin suostumuksen, Tässä piispakysymyksessä oli siten
vain muodollinen vaalintoimitus kapitulissa enää jälellä.
-- Piispaksi saamme nyt siis työmme selvän vastustajan, siitä on
Hannus huolen pitänyt, puhui Jaakko, kun he kirkonmuuria kiertäen
kulkivat tuomiorovastin taloa kohden. -- Ja jos Turussa olisi
maistereita enemmän, ei hän laskisi meistä yhtään kapituliin.
-- Kantaako hän kaunaa teitäkin vastaan? kysyi Pietari hiukan
pisteliäästi. Mutta Silta ehätti vaatimattomasti vastaamaan:
-- Hän vainuaa meitä sinun kannattajiksesi.
Luterilaisia mielipiteitään ei Silta tosin ollut huomattavalla
tavalla työssään esittänyt, ja vielä vähemmin oli sitä tehnyt
Jaakko, jota erotukseksi sedästään sanottiin "nuoreksi Vennäksi".
Mutta he olivat kuitenkin pappispiireissä tunnustaneet kannattavansa
kirkollisia uudistuksia ja puhuneet aneita ja kuvainpalvelusta
vastaan. Ja pahinta heille oli, että he seurustelivat Pietari
Särkilahden kanssa, joka kaduilla ja kujilla julkisesti ryntäili
paavia vastaan. Pietari arvasi kyllä, että hänet tovereineen tästä
syystä oli nytkin kutsuttu siihen kirkkoa vastapäätä sijaitsevaan
pääpappilaan, jonka avonaisesta portista he juuri astuivat sisään.
Vielä näkyi tässäkin komeassa talossa vuosikausia kestäneen
hävityksen jälkiä. Harvat olivat enää ehjät niistä porraskäytävän
kivipylväisiin hakatuista apostolinkuvista, jotka tuomiorovasti
Scheel-vainaja oli vuosikausien kuluessa saksalaisella mestarilla
sinne teettänyt, ja viluiset naakat lentelivät lasittomissa
ikkuna-aukoissa. Mutta kodikas lämmin lehahti saapuvia vastaan
tuomiorovastin tilavista, taas upeaan kuntoon korjatuista
sisähuoneista, joiden takoissa hiilokset hehkuivat.
Vanha rovasti istui väljään villamekkoon verhottuna nojatuolissaan
pöydän luona. Pöydällä oli kasa kirjoja ja pyhäinjäännöslippaita
sekä niiden vieressä hopeatiuku, jota vanhus soitti, kun hän halusi
kotikappalaisensa puheilleen. Vanha Jaakko vietti näet enimmäkseen
yksikseen päivänsä tässä tuolissaan, josta hänen jalkansa eivät
voineet häntä enää kantaa, ja siinä tuolissa hänet kannettiin
kapitulin kokouksiinkin. Siksi hän ei nytkään noussut vieraitaan
tervehtimään, mutta hänen silmänsä hymyilivät ystävällisesti, kunhan
heille tarjosi pehmeän kätensä ja kutsui heidät luokseen istumaan
patjalla päällystetylle seinärahille. Hän oli pyylevä, nykerönenäinen
äijä, jonka päälakea peitti musta kalotti, minkä alta korville
kiertyivät kauniit, valkoiset tukankiehkurat.
Hyvänsuopa on hänen hymynsä, hän on varmaankin sydämen mies, päätteli
Pietari, jonka mielestä levottomuus suli hänen vanhusta katsellessaan.
Leppoisalla äänellä rupesi tämä heti vierailleen kertomaan, että
useat kapitulinjäsenet epäilivät valita heitä kanungeiksi, koska
he olivat ruvenneet arvostelemaan katoolista kirkkoa. Mutta omasta
puolestaan olisi hän pahoillaan, ellei hiippakunta saisi käyttää
niiden harvojen pappien apua, jotka olivat yliopistoissa opiskelleet
ja joiden kyvystä jo oli kokemustakin saatu.
-- Olenhan teistä ja uusista tuumistanne jo kuullut, mutta halusinpa
itse nähdä, kuinka hirmuisiksi miehiksi oikein olette siellä
ulkomailla muuttuneet, puhui vanhus leikkisästi. Hän oli nähtävästi
veljenpoikansa takia jonkunverran ottanut perehtyäkseen Lutherin
opetuksiin eikä niitä senvuoksi niin summamutikassa kauhistunut, kuin
useimmat muut Suomenkin papit.
Mutta Pietari tahtoi heti helpottaa hänen vaalihuoliaan, virkkoen:
-- Jos olisi kysymys vain minusta, olisi juttu pian selvä, -- en
tiedä itsekään, sovellunko kapituliin.
Vanha rovasti vastasi vilkkaasti:
-- Sinusta juuri onkin kysymys -- sinua juuri tarvitsemme. Olen
kuullut, miten olet yksin koulumme järjestänyt kuntoon ja kirkossakin
olet meille arvokas voima -- henkeä täällä tarvitaan! Mutta miksi
pitää sinun niin rynnistää ja riehua?
Niin mutkaton ja hyvänsuopa oli tuo vanhuksen kysymys, että
Pietarista tuntui melkein vaikealta siihen vastata. Vihdoin hän
virkkoi yhtä mutkattomasti:
-- Vähemmällä ei kuulla, mitä tahdon sanoa.
-- Katso, jatkoi rovasti vakavammin, tuossa ovat edessäni Lutherin
kirjat. Jaakko ne minulle toi ja minä ne tunnen. Ystäväni Hannus
kauhistuu aina, kun näkee minun niitä lukevan. Mutta miksei, Pietari,
miksei noita aatteita voi ajaa rauhan tietä, asteettain...?
Taas tuo yksinkertainen, harmiton kysymys. Mutta nyt siitä Pietarista
jo tuntui kuilu ammottavan. Hän päätti vastata perusteellisemmin:
-- Miten se on mahdollista, isä. Katsokaamme: katoolinen kirkko myö
aneita...
Vanha tuomiorovasti viittasi kädellään torjuvasti, ikäänkuin merkiksi
että hän jo tiesi, mitä toinen tahtoi todistaa, ja lausui sävyisästi:
-- Näen kohta, että olet taistelujen mies, Pietari. Isket heti
arimpaan paikkaan... Niin, arkoja paikkoja on. Tunnustan teille
suoraan, nuoret ystäväni, että Lutherin kirjat luettuani olen siellä
maalla yksinäisyydessäni paljon miettinyt, onko anekauppa ja siihen
liittyvä kirkkomme oppi hyvistätöistä kristikunnan alkuperäisten
totuuksien...
-- Raamatun, pisti Pietari väliin.
-- Niin, sanokaamme: Pyhän raamatun mukainen. Todistukset sitä
vastaan ovat sangen selvät...
-- Mutta jos ei paavillinen oppi aneista ja hyvistätöistä pidä
paikkaansa, niin romahtaa koko rakennus, väitti Pietari.
-- So, so, ei niin kiirettä, rauhoitteli vanhus vakavammin. --
Oksiahan voidaan karsia, ja puu kasvaa kuitenkin. Mutta en kutsunut
teitä tänne väittelemään, lisäsi hän taas hymähtäen. -- Minähän
olen jo vanha ukko, te pistätte minut helposti pussiin. Ja uskonpa
teidän etsivän totuutta, siksi juuri tahtoisin teidät kapituliimme
kiinnittää, vaikkapa sitten taistelemaankin. Tänään mieluummin kuin
myöhemmin, jolloin vastakohdat käyvät yhä kärjekkäämmiksi. Emmekö voi
löytää sovinnollisempaa työn muotoa, keskitietä...?
-- Isä, ei ole keskitietä, lausui Pietari varmasti. -- On vain oikea
tie ja väärä...
-- Ja paljon paljon polkuja niiden välissä, paljon polkuja poikaseni,
lausui ukko Pietaria polvelle taputtaen. -- Tiedänhän, ettet sinäkään
sentään ole niitä rajuimpia rynnistäjiä. Et ole särkenyt kuvia
kirkostamme, niitä harvoja, jotka sinne juutti eheiksi jätti. Messuat
pääalttarilla ja rukoilet Ave Mariasi, -- olen kuullut Lutherin
oppilaissa olevan niitäkin, jotka ovat särkeneet kuvat ja riisuneet
alttarit ja panneet jumalanäidin viralta.
-- Liioitteluja vastaanhan on Luther itse noussut saarnaamaan,
selitti Jaakko sedälleen. Mutta tämä piti yhä katseensa kiintyneenä
Pietariin, puhuen:
-- Tosiaan, en huomaa sinua niin vaaralliseksi, kuin miksi sinut on
huudettu.
Taas kävi Pietari levottomaksi, sopertaen:
-- Ehken ole saanut kyllin rehellisesti ilmaistuksi...
-- Olet, tiedän, keskeytti vanhus. -- Luonasi on nainen, jota sanot
vaimoksesi. Sano miksi sanot, meidän joukossamme on tuskin sitä, joka
kykenisi heittämään ensimmäisen kiven. Ja vielä: Käsitykseni on,
että henkisessä elämässämme tarvitaan myöskin suolaa ja hiivaa...,
kyllä meillä sitä sitovaa jauhotavaraa on. Mutta muista, Pietari,
kun sinä suolaasi sirottelet kankureille kaivolla ja talikkomiehille
lantapellolla, niin nostat kirkolliset voimat vastaasi.
-- Isä, eksytyksiä vastaan tahdon puhua kaikille, joita eksytetään,
vakuutti Pietari.
-- Entäpä jos sinut uusi piispa siitä julistaa kirkonkiroukseen?
-- Sekin ase on jo menettänyt kärkensä. Paljoko välitti edeltäjäsi,
Paavali Scheel, jo kymmenen vuotta sitten paavin pannakirjasta, kun
oli kysymys jostakin palkkapitäjästä, -- ajamamme asia on meille toki
suurempi! Luther puolestaan poltti sen kirokirjan. Sitäpaitsihan
pannankin saa maksaa rahassa, jos varoja on ja halua!
-- Oletpa oiva skolastikko! Mutta silmistäsi loistaa vakavuus ja
siihen panen suuremman arvon. Kutsuin teidät tänne juuri nähdäkseni,
onko teissä vakavuutta...
Ukko lepäsi tuokion etukumarana nojatuolissaan, peittäen silmänsä
kämmenellään. Sitten hän harvakseen puhui:
-- En tahdo olla tuomarinne. Ehkä viette totuuden asiaa eteenpäin, ja
mikä olisin minä, jotta yrittäisin siltä katkasemaan tien...
Kyynel kimalteli ukon lempeässä silmässä, kun hän vielä jatkoi:
-- Taistelua näen edessämme. Mutta tulkaa tänne, tule sinäkin
Pietari, minä vanha katoolinen rovasti tahdon teitä siunata
taipaleellanne. Rehellisesti ajakaa sitä, minkä tiedätte totuudeksi,
joko sitten kapitulissa taikka sen ulkopuolella. Sulipa nuorten
pappienkin mieli melkein kyyneleihin, kun he notkistivat polvensa
vanhuksen nojatuolin edessä ja kiitollisina vastaanottivat hänen
siunauksensa. Ukon hyväntahtoinen, sovittava ääni soi vielä kauan
heidän korvissaan sittenkin, kun he olivat poistuneet tuomiorovastin
talosta. Pietari Särkilahtikin tunsi omituisen, leppoisan laineen
rinnassaan ja hän kysyi, katua kävellessään, ihmetellen itseltään,
olisiko todellakin hänen suurelle asialleen odotettavissa
ymmärtämystä kirkon mahtimiestenkin taholta. Vai johtuiko tämä
jostakin erehdyksestä, oliko hän ukon lempeyden voittamana todellakin
joutunut jollekin keskitielle...!
Näistä mietteistä havautti Pietarin väkijoukko, joka näytti
keräytyvän tuomiokirkon ympärille.
-- Mitä nämä ihmiset tässä odottavat? kysyi hän toveriltaan.
-- Kapitulin vaalia tietenkin, vastasi Jaakko itsetyytyväisyydellä.
-- Jännitys on kaupungissa suuri.
-- Ja useimmat ovat kyllä sinun vuoksesi liikkeellä, selitti Silta
Pietarille. -- He tahtovat nähdä, saako Hannus sinut syrjäytetyksi;
heidän myötätuntonsa on sinun puolellasi.
Nämä puheet hämmensivät taas Pietarin rauhaisan mielialan. Olivatko
nuo kelpo ihmiset, hänen kaivo-ystävänsä, tosiaankin ymmärtäneet
hänet niin väärin, että luulivat hänenkin varsinaisena pyrkimyksenään
olevan rimpuilla yhä ylemmäs kirkollisella virka-asteikolla... Hiki
kihosi Pietarin otsalle, kun hän näin oivalsi, ettei hän vielä ollut
saanut pientäkään totuuden siementä kylvetyksi, vaan että kaikki
kylvö oli langennut kalliolle. Veren kohistessa korvissaan tunkeutui
hän väkijoukon läpi ja kiirehti, eroten tovereistaan, kouluunsa.
Kaksinkertaisella innolla hän siellä antautui työhönsä, nuorten
teiniensä sydämissä maaperää muokkaamaan.
Mutta hän ei saanut nytkään kauan pysyä työssään. Ulkona odottava
väkijoukko oli nähnyt prelaatin toisensa perästä astuvan
kapitulintaloon, jonne jo vanha tuomiorovastikin kannettiin, ja monen
nuoremman papin olivat he nähneet väsyneenä ja kalpeana taivaltavan
sakastiin -- rukoillen, valvoen ja paastoten oli kanunginehdokkaiden
näet ollut tätä päivää varten valmistauduttava. Pietari Särkilahdelta
oli tämä ehdokkaille kuuluva valmistelu jäänyt suorittamatta. Mutta
nyt saapui kuitenkin suntio kutsumaan hänetkin koulusta sakastiin,
jonne kaikki muut jo olivat kokoontuneet.
-- Kuulenpahan sitten tuloksen, vastasi Pietari sangen ynseästi
häiritsevälle kirkonpalvelijalle.
-- Mutta kirkonmeno-ohjeita ei sovi syrjäyttää, niin käski
tuomiorovasti sanoa.
-- No, tulenpahan tästä...
Vanhan rovastin tervehdys hänet ikäänkuin velvoitti tottelemaan.
-- Tänään ei työpäivämme jää ehyeksi, virkkoi Pietari oppilailleen
melkein valitellen. -- Saatte nyt täällä ominpäin harjoitella
opettamiani joululauluja, jotka sitten juhlilla kirkossa esitämme.
Pian onkin jo joulu käsissä.
Suntion perästä puikahti Pietari siihen holvattuun käytävään,
joka vanhoilta ajoilta kulki kirkonviereisten talojen, koulun ja
kapitulin, alitse sakastiin ja sieltä edelleen piispalaankin.
Sakastissa, joka oli suuri, soikea huone tuomiokirkon itäkulmalla,
paloivat vahakynttilät tiheässä pitkin pitkiä seiniä. Seinämillä oli,
melkein vieri vieressään, rukousjakkaroita kirkon eri pyhimysten
sekä apostolien veistokuvien juurella. Tuossa muuten autionkolkossa
huoneessa, jossa messuvuoroaan odottavain yksinäisten pappien oli
tapana Henrikin kellarista haetun viinikannun seurassa lyhentää
odotushetkiään, oli nyt pappeja niin taajassa, että siitä määrästä
kyllä huomasi kymmenysten ja muiden säätäväin taas sota-ajan jälkeen
lähteneen kirkolle juoksemaan. Heidän vasta-ajetut tonsuurinsa
paistoivat melkein joka jakkaralta ja kirjavat, värikkäät messupuvut
välähtelivät kymmenien kynttiläin valossa, joista lämpö höyrysi
köynnöksillä koristettua kattoa kohden. Toiset kuoripapit,
kappalaiset ja vikariot, istuivat käsiään lämmitellen hehkuvain
hiili-patain ympärillä kuiskaavaa tarinaa pitäen.
Pietari pukeutui messupaitaansa ja laskeutui sitten hänkin polvilleen
rukousjakkaralle, katsomatta, osuiko hän puukolla varustetun
Bartolomaeuksen vaiko siivelliseksi häräksi esitetyn Luukkaan kuvan
eteen. Hän tunsi ahdistusta rinnassaan ja rukoili siinä hartaasti,
ettei se suuri ja kallis asia, jonka puolesta hänen oli taisteltava,
hämärtyisi siihen hierarkiseen ulkokuoreen, jonka muodoissa hänen
oli raivattava maaperää, voidakseen ne muodot kerran muuttaa. Mutta
rukouksensa keskelle kuuli hän katkelmia vieressään kuiskivain
pappien tarinoista, jotka koskivat pidettävää vaalia.
Kahden papin vaali on varma, sanottiin. He ovat opiskelleet Upsalassa
piispa Trollen aikana, eivät ole maistereita, mutta paavillisina
perin luotettavia.
-- Varma on myöskin Vennän ja Sillan vaali, vaikka he
kallistunevatkin uudistusliikkeeseen, kuiskaili joku ääni Pietarin
takana. -- Jaakolla on setänsä ja Silta on siivo...
-- Mutta se viides paikka...!
Keskustelijat painautuivat lähekkäämmäs supattamaan. Kotvan kuluttua
taas kuului tuo äskeinen ääni:
-- Hannus on vannonut, ettei häntä lasketa tuomiopöydän ääreen. Ja
vaikeahan sitä olisikin ajatella...
-- Mutta kuka tulisi sitten hänen tilalleen?
-- Todellakin, olisihan häpeä, jos hänen kykyisensä maisteri
syrjäytettäisiin jonkun oppimattoman vuoksi.
-- Ehkäpä hänet juuri kapitulissa taltutettaisiin ja vieroitettaisiin
pikkuväkeä villitsemästä.
-- Tuskin, nytkin porvarit tuolla ulkona ovat vallan kiihkoissaan...
Oli ilmeistä, että tuo kuiskiva tarina koski Pietaria ja että hänestä
pappien piireissäkin oli kahtalaisia mielipiteitä. Vanhemmat papit
kantoivat yleensä kaunaa häntä, nuorta viisastelijaa vastaan, joka
toi maahan heille outoja oppeja, kerettiläisiä aatteita. Nuorempain
joukossa oli sitävastoin miehiä, jotka noita aatteita salaa
kannattivat, vaikkeivät uskaltaneet itseään täysin paljastaa. Pietari
koetti olla kuuntelematta noita juttuja, koetti painua jakkarallaan
yhä hartaammin rukoukseensa. Näistä tuomitsevista papeista olivat
ani harvat itse syventyneet ajan suureen opinkysymykseen, sen
Pietari tiesi. Useimmat heistä tunsivat vain vaistomaisesti uuden
opin jollakin tavoin uhkaavan heidän asemaansa ja vastustivat sitä
siksi, toiset sitä taas ihailivat siksi, että se oli uutta...
Pietari rukoili nöyrästi itselleen voimaa valaista tuota pimeyttä,
mutta hänen sielunsa kylpi tuskassa, sillä hänestä oli taas, kuten
äsken tuolla ulkona, niin toivotonta puhkaista tietämättömyyden
mustaa seinää. Työn varrella hän aina oli toivehikkaampi, mutta hän
lamautui aina, kun rupesi tuloksiaan mittaamaan... Itse vaalia hän
vähemmän ajatteli, mutta hänessä kyti kuitenkin salainen toivo, että
hän jäisi kanungiksi valitsematta, koska hän siten mielestään voisi
vapaammin ja tehokkaammin rynnätä. Mutta hän ei tahtonut tätäkään
tulosta rukoilla Jumalalta, sillä hän ei tiennyt, oliko tuo salatoivo
vilpitön ja itsekkyydestä vapaa...
-- Vaali on päättynyt! kajahti yhtäkkiä hänen korvissaan.
-- Nyt kaikki kapituliin!
Niin julistivat tuomiokirkon koreiksipuetut lukkarit, jotka saapuivat
sakastista saattamaan odottavia pappeja, sekä kanunginehdokkaita että
muita kapituliin, päätöstä kuulemaan. He kertoivat kuiskaten, että
piispa oli valittu yksimielisesti, "per viam inspiratsionis", mutta
kanunginvaalissa oli ollut käytettävä toisenlaista äänestystä, "via
scrutinii", koska yksimielisyyteen ei oltu päästy.
Kun ovet kirkkaasti valaistuun, korkeaan kapitulisaliin lyötiin auki,
istui sisäänastuvia odottelemassa pitkän, leveän, punaverkaisen
pöydän ympärillä kolmetoista miestä. Piispantuoli oli tyhjänä pöydän
päässä ja tyhjänä oli vielä mestari Konradin jälkeen dekaanuksenkin
paikka -- se oli jätetty vasta uuden piispan saavuttua täytettäväksi.
Vasemmalla piispan korkeasta tuolista istui vanha tuomiorovasti
Jaakko Vennä ja hänen vieressään hienonnäköinen, kalpea herra
-- arkkipresbyteri Arvid Lille, jonka hänen Viipurissa asuva
veljensä nyt vihdoin oli saanut lunastetuksi irti panttivankeudesta
Juutinmaalta. Heitä vastapäätä, selin oveen, jurotti arkkiteini
Hannus Pietarinpoika, jonka kaikki tiesivät kapitulin johtavaksi
sieluksi, vaikka hän vähäpätöiseksi tekeytyikin. Näillä
hiippakunnan esipapeilla oli virkapukunaan väljät, sinipunervat,
kaulusniekat prelaatinviitat, joista heidät helposti erotti muista
tuomioherroista, kanungeista, joiden paikat olivat alempana pöydän
ympärillä. Tuomiokapitulin kymmenestä kanungista oli vihollisten
lähdettyä viisi vähinerin palannut Turkuun, ja niiden toisten viiden
tilalle, jotka olivat hukkuneet Arvid Kurjen mukana tai sortuneet
sodan jalkoihin, oli nyt lähipitäjäin kirkkoherroja kutsuttu
apujäseniksi. Pöydällä paloi jokaisen kohdalla vaali-istuntoa varten
valettu korkea, paksu vahakynttilä -- kaiken varalta, sillä joskus
saattoi vaalitoimitus kestää hyvinkin kauan.
Vanha tuomiorovasti lausui, nuoria pappeja tervehtiessään, että
vanhan tavan mukaan olisi vielä, ennen vaalituloksen julkaisemista,
ollut toimitettava julkinen tutkinto, osotettava valittujen tiedot,
henkilökohtaiset ominaisuudet ja heidän oikeaoppisuutensa. Mutta
kapituli on päättänyt, että tällä kertaa, kun valittavia on näin
monta, ei voida pitää tällaista tutkintoa, jota ei kanooninen laki
nimenomaan vaadikaan...
-- Eivätpä uskaltaneet ukot virittää opillista väittelyä, kuiskasi
nuori Jaakko vieressään seisovalle Sillalle. -- Pelkäsivät, etteivät
pidä puoliaan...!
Tuomiorovasti jatkoi puhettaan harvakseen, totesi kaikkien valittujen
täyttävän kanooniset ehdot: ovat avioliitosta syntyneet, ovat
puhdasmaineiset, ovat perillä jumaluusopissa ja heillä on tonsuuri...
Sitten luetteli hän nimet peräkkäin, mainiten lyhyesti heidän
ansionsa. Viimeisenä tuli Pietari Särkilahden nimi.
Tuokion hiljaisuus vallitsi vahakäryn täyttämässä salissa, sitten
kävi kuin humahtava liike läpi mustatakkisten rivien. Se tiesi
kaikkia painostaneen jännityksen laukeamista, mutta eri tunteista
kertoivat ne kuiskeet, joita nyt huoneen eri kulmilta yhä
äänekkäämmin kuului. Kuului sekaisin ihmettelyä, kuului suuttumuksen,
kuului ilon ääniä, ja kaikkien katseet tähystivät pappisjoukossa
kalpeana seisovaa maisteria.
Mutta tuomiorovastin ääni kaikui huminan yli edelleen tyynenä ja
lempeänä. Hän tervehti vastavalittuja kanunkeja yhteiseen työhön
ja muistutti heille, mitä heidän uusi, korkea virkansa heiltä
vaati: ennen kaikkea kapitulin käsittelyjen salassapitoa ja lujaa
veljeyshenkeä.
-- Astukaa siis tänne luoksemme, te uudet veljemme, ja tervehtikää
säädettyyn tapaan kapitulin vanhoja jäseniä. Sitten on teillä oleva
paikka tämän tuomiopöydän ääressä ja Suomen kirkon hallinnossa.
Vakiintuneisiin vaalimenoihin kuului, että valitun kanungin tuli
jokaista sen entistä jäsentä tervehtiessään langeta polvilleen,
jolloin vanhemman jäsenen oli, nöyryyteensä viittaamalla, se
estettävä; ja sitten oli vaihdettava veljeyden suudelma. Tarkalleen
tämä temppu suoritettiin, kun nuo viisi valittua miestä nyt
kiersivät peräkkäin punaverkaisen pöydän. Mutta kun Särkilahti
viimeisenä, ja mielessään kärsien koko tästä uuden opin hylkäämästä,
ulkonaisesta temppuilusta, saapui Hannus Pietarinpojan kohdalle ja
kumartui suutelemaan tuota harmajata ihoa, silloin hän ikäänkuin
vaistomaisesti tuokioksi pysähtyi. Ei senvuoksi, että hän olisi
tällä hetkellä tuntenut erityistä vastenmielisyyttä tuota kiihkeintä
vastustajaansa kohtaan -- koko seurassa oli hänen tukala olla, --
vaan hänessä välähti yhtäkkiä ajatus, oliko tämä enää rehellistä...
Harmajapintainen mies näytti hyvin oivaltavan hänen epäilyksensä ja
virkahti purevasti:
-- Sinä varot antavasi Juudaksen suudelman, eikö niin?
-- Niin, pelkään että me petämme itsemme ja toisemme näillä
tempuilla, vastasi Pietari, harmajaa miestä lujasti silmiin katsoen.
-- Käy ohi vain! kehotti arkkiteini, äänensä korottaen, -- En
minäkään tähän veljeyteen luota.
Hän silmäili kuin voitonvarmana ympärilleen: eikö hän ollut tätä
ennustanut! Mutta Pietari tunsi tässä huoneessa mielensä omituisesti
herpautuneen, hän tunsi seisovansa kaltevalla pinnalla, häntä melkein
pyörrytti. Hän ajatteli, miten hänen johdonmukainen ystävänsä Olavi
Pietarinpoika, joka juuri Ruotsissa raivasi alaa uudelle opille,
olisi hänen sijassaan menetellyt, -- ei, hän ei varmaankaan olisi
lähtenyt näille paavillisille poluille. Ja kun vastavalitut kanungit
nyt astuivat arkkipresbyterin eteen tekemään säädetyn valansa,
luvaten sitoutua kapitulin sääntöihin ja niiden vaatimaan puhtauteen,
uskollisuuteen ja vaiteliaisuuteen, silloin Pietarikin puolestaan
varmana korotti äänensä lausuessaan:
-- Lupaan julistaa Jumalan puhdasta sanaa pyhän raamatun pohjalla,
enkä mitään muuta...!
Ja taas silmäili arkkiteini voitonvarmana ympärilleen, ikäänkuin
huomauttaakseen virkatovereilleen: Katsokaa jo nyt, minkälaisen
jäsenen kapituliin valitsitte!
Juhlallisessa saattokulussa lähdettiin vaalitoimituksen kapitulissa
päätyttyä astumaan äskenmainittua, tuohuksilla valaistua käytävää
pitkin kirkon korkeakuoriin. Vastavalitut kulkivat sinne prelaattien
johdattamina, jotka kuorissa osoittivat kullekin heidän paikkansa
siinä puoliympyräisessä tuolirivissä, jossa piispantuolin takana
olivat prelaattien ja kanunkien paikat.
Kirkko oli väkeä täynnä. Aamusta asti olivat nuo ihmiset tätä
hetkeä jännityksellä odottaneet ja nyt he saivat, uusien kanunkien
paikoilleen asettuessa, omin silminsä nähdä vaalin tuloksen. He
kurottautuivat varpailleen, kiipeilivät surukappelien aidoille
paremmin nähdäkseen ja tungeksivat eteenpäin ihan pääalttaria
vastaan, jonka alapuolella suntio sauvallaan järjestystä hoiti.
Ja kun Pietari Särkilahti viimeisenä, tavallista kalpeampana ja
ikäänkuin väsyneenä, istuutui hänelle osotetulle tuolille, silloin
kuului kuoriin asti pikkuporvarien iloisia kuiskeita:
-- Ompahan siinä Pietari-maisterikin!
-- Eipä auttanut muu, valita se piti!
Mutta Pietarin mieli oli murheellisempi kuin vuosikausiin, ja kun
hän nyt ensi kerran kanunkina messusi, soi hänen ennen hartaalta
raikuvassa äänessään alakuloista itsesyytöstä ja katumusta.
Messun päättyessä oli jo iltahämärä. Päivän kestänyt jännittävä
näytelmä oli loppunut. Uudet kanungit palasivat pappien lukuisan
lauman keskellä sakastiin, mistä vanhan tavan mukaan oli mentävä
Pyhän Henrikin kellariin, -- siellä tarjottiin näet vaalipäivänä
viinikannu kapitulin kustannuksella ja vietettiin vihkiäisten
iloisempi osa. Jaakko Vennä astui, messupuvun riisuttuaan,
säteilevin, punoittavin kasvoin Pietarin luo, iski hänelle
ymmärtävästi silmää, tarttui hänen käsipuoleensa ja virkkoi
voitoniloisella äänellä:
-- Tämä päivä kyllä kannun kannattaakin! Mutta Pietari solahti kuin
paeten hänen kainalostaan irti.
-- Mitä, etkö tule mukaan, ihmetteli Jaakko. -- Onhan tämä oikein
sinun päiväsi, -- ajatteleppas!
-- Minulla ovat vielä pojat koululla laulamassa.
Pietarin rintaa ahdisti, hän pakeni melkein juosten pappisseurasta
pois, kääntyen sakastin ovelta Kreikanlinnaansa, joksi hänen kouluaan
nyt oli ruvettu sanomaan, kun siellä Uutta Testamenttia oli käyty
alkukielellä lukemaan. Koulussa oli hänen parempi olla. Siellä
olivatkin hänen teininsä vielä koolla maisteriaan odottamassa, ja
tämän nuoren laumansa keskellä tunsi Pietari mielensä vähitellen
keventyvän ja rauhoittuvan. Iloisena pani hän itse alulle äsken
opitun latinaisen joululaulun, johon pojat kirkkain äänin yhtyivät:
Ecce novum gaudium
Ecce novum mirum.
Virgo parit filium,
Qva e non novit virum...
(Katso uutta riemua,
Ihme meille suotiin:
Neitseen puhtaan kohdusta
Poika maailmaan luotiin...)
Mutta työaika oli jo päättynyt. Rukouksen toimitettuaan lähti Pietari
niinkuin tavallisesti teinijoukkonsa kanssa yhdessä koulusta. Heistä
asui suurin osa luostarikorttelissa tai Aningaisten puolella, ja
Pietarin oli tapana seurata nuorta parveaan sillalle asti, saatellen
nälkäisimpiä heistä tuttavainsa porvarien ruokapöytiin ja varoen,
etteivät pojat koulumatkallaan ilkitöihin eksyneet.
Kirkkokadulla oli vielä tungokseen asti tuomiokirkosta palailevaa
väkeä. Monet Pietarin kaivoystävät näkyivät häntä siinä
oikein odotelleen. Koko väkijoukko kuului yhä keskustelevan
tapahtuneesta vaalista, josta jo porvareillakin oli, kaikista
vaiteliaisuussäännöistä huolimatta, yksityiskohtaiset tiedot.
-- Terve maisteri, voittajanapa palaat, huudettiin hänelle
kadunkulmissa.
-- Se yksi vasta-ääni oli Hannus-mestarin, kyllä me se tiedetään!
Uusi surun ja häpeän puna nousi taas Pietarin kasvoille, kun hän
kuuli noita hyväätarkoittavia tervehdyksiä. He luulivat hänelle
iloa tuottavansa, -- oi kuinka vähän he olivat häntä ymmärtäneet.
Pietarin teki jo mieli pysähtyä siihen keskelle katua, korottaa
äänensä ja puhua noille erehdyksiin eksyneille ihmisille, puhua
heille ankarasti, opettavasti, itseäänkin kurittavasti... Mutta hän
hillitsi halunsa, oivaltaen, että tässä häntä nyt vielä vähemmin
ymmärrettäisiin. Sen sijaan kääntyi hän yhtäkkiä poikaparvensa
puoleen ja komensi reippaasti: -- Lauletaan, pojat!
Itse hän alotti uuden säe jakson samaa joululaulua, jota he juuri
äsken olivat harjoitelleet, ja helein äänin yhtyi siihen poikain
iloinen parvi:
In obscuro nascitur
Illustrator solis.
Stabulo reponitur
Princeps terrae molis.
Fasciatur dextera
Qvae affixit sidera
Et coelos ascendit.
Concrepat vagitibus
Qvi tonat in nubibus
Ac fulgor accendit.
(Yössä syntyy auringon
Kirkastaja jalo.
Seimi hänen suojansa,
Jok' on maailman valo.
Käden tuon, mi tähden loi
Emo käärii, kapaloi:
Heikko vahvan suoja.
Itkee lailla lapsosen
Jylisijä pilvien,
Salamoiden luoja.)