Turun lounaiskulmalla, käsityöläisten ja porvarien asumassa
luostarikorttelissa, ei ollut toista niin hyvää kaivoa kuin
Lähteenkorvan kaivo, joka sijaitsi pienellä aukealla kujien ja
katujen yhtymäpaikassa. Siksipä vinkuikin sen veivi aamusta iltaan,
kun sieltä talojen naiset täyttivät vesikorvojansa ja miehet
juottivat hevosiansa. Mutta monet asiattomatkin pysähtyivät siihen
tuttaviaan tervehtimään ja tarinoimaan päivän kuulumisista. Näihin
tarinoihin ottivat osaa viereisten talojen käsityöläisetkin; Mikko
Sorvari rakenteli rukkeja tai pyhimyskaappeja asuntonsa edustalla,
kertoen kaivomiehille kaskuja, joita kuunteli aukeaman toiseen
laitaan asti Eenokki Tinanvalaja, siinä ulkosalla veistellessään
särmiä pois valamistaan kannuista ja sitten latoessaan kannuja
seinänvierelle kauniiseen, kiiltävään riviin.
Lähteenkorvan kaivolle pysähtyi usein, läheisestä asunnostaan
lähtiessään taikka sinne mennessään, Pietari Särkilahtikin
puhuttelemaan noita naapureitaan, joista jo syksyn kuluessa oli
tullut hänen hyviä tuttaviaan. Milloin väkeä sattui enemmän koolle
ja hänellä oli aikaa koulustaan ja kirkkotoimistaan, seisahtui
hän heille pienen saarnan muodossa selittämään jotakin kysymystä,
josta tarinoidessa oli tullut puhe taikka joka hänen omaa mieltään
sillä hetkellä painosti. Vedenkantajat laskivat silloin saavinsa ja
korentonsa hetkeksi maahan ja jutustajat katkasivat keskustelunsa
jatkaakseen niitä taas, kun maisteri oli lopettanut. Ja kotiin
mennessään he sitten usein muistelivat hänen puheitaan.
Tällaisessa opetustoimessa liikkui Pietari Särkilahti, senjälkeen
kun hänen saarnansa kirkonaituuksessa olivat kielletyt, muuallakin,
missä kaupunkiinsa palanneita turkulaisia oli koolla. Joskus
pysähtyi hän puhumaan elonkorjaajille Pyhän Henrikin vainiolla,
taikka niille kirvesmiehille, jotka Multavierun rinteillä kyhäsivät
itselleen taloja ja mökkejä poltettujen tilalle. Kävelipä hän, siellä
Aningaisten puolella kulkiessaan, väliin Räpälänmäelle asti, jossa
oli Pyhän Hengen suuri vaivaistalo ja sairaala, ja toisin päivin
asteli hän joen toiselle puolelle luostarin ohi Kaskenmäen rinnettä
kiertävään, pahamaineiseen esikylään, "Helvettiin", jossa piiloilivat
ilotytöt ja rikoksentekijät: Näiltäkin retkiltään kotiin palatessaan
istahti hän usein vielä huokasemaan kaivon hirsikannelle, kuunnellen
porvarien juttua ja ottaen osaa heidän huoliinsa. Siinä istui hän
eräänäkin aamupäivänä syyskuun lopulla puhutellen pientä miesryhmää,
joka oli hänen ympärilleen kertynyt.
-- Onneksesi olkoon, Taavetti Kouta, sait hyvän sadon kaalimaistasi,
virkkoi hän pienelle punaparralle. Toinen mies siihen heti kadehtien
selitti:
-- Saihan Taavetti, kun uskalsi keväällä peltonsa kuokkia, me muut
emme sitä arvanneet.
Mutta punaparta ei arvostellut onneaan kovinkaan suureksi.
-- Vähänpä tuosta oli iloa, valitti hän. -- Jo kävi juutin vouti
siitä saalista neljänneksen linnaan korjaamassa, en ehtinyt satoa
kellariinkaan saada.
-- Tämäpä nyt vahinko! vähäksyi kankealiikkeinen,
hylkeennahkasaappainen kalastaja tuon valituksen kuullessaan. -- Toin
viime viikolla mereltä lastin silakoita, -- jo linnan kohdalla siitä
puolet sotaväelle korjattiin, joten kevyttä oli soutaa loppumatka.
Keskustelu katkesi hetkeksi, kun ryhmä tanskalaisia talutti
luostarin paltaalta, syöttömaaltaan, hevosiaan kaivolle. He kulkivat
ylimielisesti hoilaten ja hirvennahkavöistä riippuvia, leveitä
miekkojaan heilutellen. Kaivolla nipistivät leuvasta veivin luota
väistyvää tyttöä, roiskauttivat vettä hänen niskaansa, kun tyttö
juoksi pakoon, ja nauraa hohottivat sitten sillalle päin kävellessään.
Porvarit eivät vainonmiesten kuullen mitään puhuneet. Vasta heidän
huvettuaan nurkan taa virkahti Kissa-Iisakki myrtyneenä:
-- Nuohan meiltä elämän hävittävät. Majoitappas heitä taas talvikausi
tuvassasi, jossa he syövät lapsiltakin puuron padasta. Toivotonta on
yrittääkään mitään, ei saa elämistä kuitenkaan alulle!
-- Mutta yritämme kuitenkin, niinkuin pitääkin, virkkoi Pietari
rohkaisevasti. -- Juuteillakin taitaa pian tulla kylmä linnassaan,
he eivät liiku täällä enää entisellä varmuudellaan. Lähes vuoteen
eivät he ole saaneet mitään apua Tanskasta ja Niilo Grabbe sieppaa
pois heidän muonalaivansa. Kauan he eivät näissä oloissa säily
vihollismaassa.
-- Niinhän sitä luultiin jo kaksi vuotta sitten, intti Iisakki,
-- mutta täälläpä he yhä ovat. Niilo herra vie heiltä joskus
viljavenheen, mutta sen elon he heti kiskovat meiltä. Ja millä heitä
elätät, kun sinulla ei ole varoja käydä edes korvaripillä syntiesi
huojennukseksi.
Pietarin silmään nosti tämä viimeinen valitus veitikan. Hän ei
tällaisia tilaisuuksia juuri koskaan laiminlyönyt ja virkahti nytkin
vallan vakavin kasvoin:
-- Mutta huokeassa hinnassahan täällä nyt synnit ovat, pienellä
kolikolla voit niitä mustilta veljiltä saada anteeksi koko sarjan.
Miehet katsoivat hiukan epäillen Pietaria, jonka opista heillä jo
alkoi olla vähän vihiä, vaikkeivät he aina häntä ymmärtäneet eivätkä
aina edes tienneet, puhuiko hän leikkiä vaiko totta.
-- Niin, vähemmän hintaa nyt ripittäjät vaativat kuin takavuosina,
myönsi punaleukainen Taavetti. -- Ottavat kernaasti kanan tai kyrsän,
jollei äyriä ole...
-- Suuremmistakin synneistäsi, -- lisäsi Pietari puolivakavana, --
syödäkseen sitten suuhunsa sinun syntisi hinnan. Mutta entäpä, jos ei
sitten Jumala pitäisikään munkeille myötyä kanaasi minkään arvoisena,
-- jos joutuisitkin petokseen, hä?
-- Niinkö saattaisi käydä, mietiskeli Taavetti. -- Vielä minä maksan
sielurahoja äitivainajanikin puolesta, että häneltä aika lyhenisi
kiirastulessa.
-- Maksa, maksa! kehotti Pietari. -- Munkit ovat tietenkin laskeneet,
paljoko se aika lyhenee viidellä äyrillä vuodessa ja paljoko
kolmella. Mutta oletko sinä, Taavetti, itse laskenut, paljoko
rahoistasi äidillesi jää, sittenkuin munkit ovat äyrisi olueen
juoneet?
Taavetti vaikeni miettiväisenä ja äänettömiksi jäivät toisetkin
miehet. He olivat vähitellen ruvenneet aavistamaan, että tuossa
kirkkojen ja luostarien syntiverotuksessa mahtaa olla jotakin kieroa.
Jo ennen Pietarin tuloa Turkuun olivat he käyneet näihin maksuihin
haluttomiksi. Tuokin Kaskenmäeltä kuultava luostari, joka maksamalla
juuteille lunnaat oli säilynyt hävittämättä ja ryöstämättä, eleli
vain rennosti, samalla kun porvarit köyhtyivät, ja kumminkin sinne
alituisesti vaadittiin heiltä, tyhjiksi raastetuilta ihmisiltä, yhä
uusia lahjoja ja maksuja. Pietarin saagat olivat tätä mielialaa
sitten paljon terästäneet. Tosin nuo oppimattomat ihmiset eivät häntä
aina käsittäneet, mutta toisinaan hänen sanansa ikäänkuin väläyksenä
iskivät heidän murjottuihin mieliinsä ja he ymmärsivät hänet silloin
ystäväkseen, joka ei itselleen mitään pyytänyt.
-- Eihän meikäläinen, tiedä, mikä on petosta, mikä ei, huoahti
Kissa-Iisakki. -- Mutta entistä tiukemmalle kääräsen kuitenkin
näistäpuolin säkkiveljien kulkiessa kuikannahkani, sen sanon suoraan.
Pietari oli noussut kaivolta ja seisoi nyt kadulla katsellen, kuinka
Mikko Sorvali, kaivoväen tarinaa kuunnellen, talonsa edustalla
maalaili sädekehää pyhän Annan turpeaposkiseen puunveistokuvaan, joka
häneltä oli johonkin kirkkoon tilattu.
-- Tuokin on petosta, virkkoi hän maalaajaan viitaten harvakseen.
-- Hä? ärähti Mikko.
-- Tuota sinun vuolemaasi puukuvaa meidän sitten kirkossa on
kumarrettava. Mutta sanoppas, Mikko: miten ja mihin sinä siihen sen
autuuttavan ja pelastavan voiman puhallat?
-- Kuvapa siunataan, ennenkuin se kirkkoon palvottavaksi pannaan,
vastasi Mikko rauhallisesti, sivellen paksusti keltamaalia
sädekehään. -- Ja se on taas pappien tehtävä se!
-- Mutta jos nyt sen sijaan siunaan tuon seinustalla kuivavan
rukkisi, kumarratko sitäkin, kysyi Pietari. -- Ei, ukko, veistämäsi
kuvan päämerkitys on kyllä sen alaisessa lippaassa, johon raha
pistetään, -- eikö olekin reikä tehty sitä varten?
Katsottiin miehissä: olihan siinä rahan reikä. Mutta Pietari kyseli
vielä, minkätähden ihmisten pitää Kristuksen äidinäidiltä, josta ei
raamattu tiedä mitään, ostaa syntejään anteeksi, mikseivät he käänny
suoraan Vapahtajan puoleen saamaan lohdutusta. Eikä sitä voineet
selittää kuvan tekijä eikä katsojat. Vedenhakijat lähtivät vakaviksi
käyneinä ja hautoen itsekseen noita Pietarin kylvämiä mietteitä
kantamaan vesikorvojaan kaivolta.
Mutta samassa juoksi Rantakadulta kaksi poikaa kertoen, että juuttien
koko joukko on liikkeellä joentakaisella tiellä. Ratsuväki edellä,
jalkaväki perässä, rientävät he tulista vauhtia linnasta kaupunkiin
päin.
-- Mitä se merkitsee?
Tarinamiehet kiirehtivät Rantakadulle. Harmaapartainen tinanvalajakin
kantoi kalisevat kannunsa sisään ja saapui rantatielle samaan
aikaan kuin Mikko Sorvali, joka oli jättänyt pyhän Annan kuivamaan.
Todellakin: siellä juutit hölkkäsivät lippuineen ja rumpuineen kuin
sotimaan. Joen suulta juuri saapunut purjehtija kertoi vielä, että
Kuusistosta oli Norbyn vouti äsken tulisella kiireellä soutanut
Turunlinnaan, josta juuttien väki heti senjälkeen oli lähtenyt ulos.
-- Olisiko Niilo Grabbe taas liikkeellä, kuiskailivat turkulaiset,
toisilleen merkitsevästi silmää iskien.
-- Onpa kuin juutit rientäisivät suurempaa vihollista vastaan,
huomautti Kissa-Iisakki ehostuneena. -- Katso, tykkejäänkin vetävät
perässään.
-- Jo kääntyvät sillalle, heillä on siis kaupungin puolelle asiaa,
viittaili Taavetti levottomana.
-- Juostaan katsomaan! kehotti sotainnon sytyttämä pyhimyksentekijä.
Torvet soivat torilla, missä tanskalaiset nyt rivejään järjestelivät.
Kivipuotien säikähtyneet kaupustelijat sulkivat kiireellä luukkunsa,
ja pyhän Ursulankiltan kellarissa, josta juuttien etujoukon miehet
olivat käyneet juomassa olutta, siitä taas mitään maksamatta,
kiroili nahkaesiliinainen saksalainen krouvari synkästi, ja vannoi,
oveaan sulkiessaan, kiskovansa heiltä hinnan ensi kerralla takaisin
kaksinkertaisesti.
Sotaväki riensi Karjakatua pitkin Uudenmaan tielle, ja Turun
vähäinen väestö, joka tuota pikaa oli jalkeilla, seurasi sitä
etäämmällä sänkipeltoja ja mäkiä myöten pyhän Gertrudin hautuumaalle
ja Vartiovuoren rinteille. Täällä rupesi toiveita herättävänä,
lamautuneita mieliä sytyttävänä leviämään miehestä mieheen aluksi
epämääräinen, sitten yhä vahvistuva kuiske:
-- Erik Fleming on palannut! Häntä vastaan nyt juutit juoksevat!
-- Mutta miten hän täältä maistapäin tulisi? epäili notkeajalkaisena
hyppivä vanha tinanvalaja, joka aina mielikuvissaan oli vapauttajaa
odottanut meritse joensuuhun.
-- Hän on laskenut laivansa Kuusiston salmeen, -- ovela mies! kertoi
Härkä-Heikki, joka jo juutteja torilla oli puhutellut. -- Sieltä hän
nyt sotaväkineen ryntää Turkua kohden.
-- Ja häntä karkoittamaan siis juutit juoksevat, huoahti Taavetti, --
äiti Jumalan, anna voitto Erik-herran aseille!
Lippuaan seuraava sotaväki oli jo laskeutunut siihen metsäiseen
alankoon, josta kuusten yli kuulsi pyhälle Henrikille omistetun
kappelin kullattu risti. Vuorenrinteillä ja pensaikoissa
hiiviskelevät turkulaiset pidättivät hengitystään kuullakseen
laaksosta jotakin; he eivät uskaltaneet vielä uskoa nouseviin
toiveihinsa. Kotvaan aikaan ei mitään kuulunutkaan. Sitten törähti
torvi ja toinen, -- oliko ne tanskalaisten torvia? Mutta niiden ääni
läheni... Jo pärisivät rummut, jo paukahti tykki, toinen, kolmas, eri
äänillä sätkähtivät...
Kaupungin laidunmaalla, Kupittaan alangolla, taisteltiin, -- se oli
nyt selvää.
-- Siis on Erik-herra todella palannut!
-- Vihdoinkin! -- Helpotuksen huokaus pääsi riutuneista rinnoista.
-- Mutta mihin johtaa tuo kiihtyvä pauke?
Levottomin mielin ja sykkivin sydämin odottivat pensaiden takana
hiiviskelevät porvarit vastausta tuohon kysymykseensä: Jaksaako
Erik-herra karkoittaa juutit, joiden valta jo kolmatta vuotta on
Suomeen juurtunut, vai jatkuuko ennallaan sorto ja vaino?
Luostarikorttelin pikkuporvareita oli Vartiovuorelle seurannut
Pietari Särkilahtikin. Siellä hän Sillan tapasi ja kävi tälle
innoissaan todistamaan, että nyt eivät juutit enää Suomessa kauan
kestä, vaikkapa he tuolla Kupittaalla vielä voittaisivatkin.
-- Sinä odottaisit siis kirkonpuhdistusasialle hyvää Erik Flemingin
voitosta? kysyi Silta paljon talttuneemmin ja melkein epäillen.
-- Tietysti, hän on Kustaa Vaasan miehiä, vastasi Pietari. Mutta
Silta väitteli harvakseen:
-- Sanottiin, että Kristian kuningas oli suosiollinen Lutherin
opinpuhdistukselle, mutta Kustaa kuninkaasta ei tiedetä mitään.
Pietari luotti sittenkin asiain uuteen käänteeseen:
-- Tanskan valta juonittelevine piispoineen ja ahneine ylimyksineen
tukee täällä aina paavillista pimeyttä. Mutta sorrosta vapautunut
kansallinen liike särkee ennakkoluulot, puhdistaa ilman, -- se vie
pakostakin uudistuksiin. Flemingin aseille rukoilen voittoa minä
niinkuin me kaikki.
-- Niinhän teen minäkin, myönsi Silta. -- Ja nyt siellä pian jo
jotakin ratkaistaankin -- kuule!
Taistelu alangossa oli kiihtynyt. Sieltä kuului laukausten seasta jo
hurjia sotahuutoja ja hätäistä rumpujen räiskettä.
-- Melu lähenee, juutit peräytyvät! kuiskailtiin katajikoissa
kallionrinteillä. Poikasia juoksi Kupittaan notkosta tietä pitkin
kaupunkiin päin huutaen, että Fleming-veljekset ja Niilo Grabbe ja
oudot ruotsalaiset ritarit ajavat juutteja edessään. Joutoväen oli
pian väistyttävä taistelevain tieltä.
Hyvässä järjestyksessä palautti tanskalaisten päällikkö Maurits
Oldenburg joukkonsa valtatietä myöten kaupunkiin päin, aina väliin
pysähtyen kahakoimaan. Niin soluttiin vähitellen kaupunkiin asti.
Siellä, Raatihuoneen luona, järjesti juutti vielä joukkonsa
vastarintaan, ja kauan ja kuumasti oteltiin kapealla Karjakadulla
ja sen viereisillä kujilla, missä tanskalaiset pitelivät puoliaan
turvekattoisten talojen suojassa, harvennellen ryntääjäin rivejä.
Kaupunkilaiset pakenivat luostarikortteliin ja lymyilivät siellä
nurkkien takana. Mutta sinnekin hyökkäsi pian sotaväkeä, -- Ivar
Fleming _näkyi_ sieltä miehineen kiertävän tanskalaisten kylkeen,
torin laitaan. Hikiset, likaiset miehet ryntäsivät käheästi huutaen
torille, missä nyt juuttien rivit särkyivät ja syntyi tavaton tungos
ja sekasorto. Koko tanskalaisväki ei ehtinyt siinä hälinässä enää
perääntymään sillalle, vaan osa siitä pakeni itsensä Oldenburgilaisen
johdolla Hämeenkatua myöten ja kirkkokorttelin halki Hämeentielle.
Erik Fleming karjui kimonsa selästä Raatihuoneen luona, lähettäen
saksalaisen palkkapäällikön ratsumiehineen väistyviä kiertämään.
Mutta saksalainen hölmö kahluutti ratsut Mätäjärven suohon ja päästi
siten pakenevan vihollisjoukon käsistään.
Torilla yhä jatkui rymyä. Ryhmä toisensa perästä tanskalaista
linnanväkeä vetäytyi sillalle ja puolustautui siinäkin vielä
tiukasti, ampuen tykeillään toria pitkin. Turun porvarit, jotka
vaappuivat toivon ja pelon vaiheilla, olivat kiivenneet talojensa
katoille taistelua seuraamaan ja sieltä he, turpeiden takaa
kurkistellen, vihdoin ilokseen näkivät juuttien vetäytyvän joen taa.
Flemingin väki hyökkäsi esille ja kun Erik-herra itse, hatussaan
korkea sulka, karautti torille ratsumiehineen, järjestääkseen väkensä
rynnäkköön siltaa vastaan, silloin kajahti katoilta ja nurkkain
takaa, jossa juuttien kulkiessa oli ollut kuolonhiljaista, raikuva,
riemuinen huuto:
-- Terve Erik-herra!
-- Terve pelastajamme!
Urhea ylimys heilautti sulkahattuaan, komentaen väkensä nopeasti
eteenpäin, -- mutta samassa hän suistui kimonsa selästä maahan.
Tuskainen humina kävi piiloilevain porvarijoukkojen läpi. Mutta Erik
Fleming, jolta vain oli hevonen alta ammuttu, oli pian taas pystyssä
ja uuden oriin selässä, -- ja taas rämähti riemuhuuto katoilta ja
kadunkulmista, joihin turkulaiset jo rohkeammin asettuivat.
Aina toimekas ja iloinen Niilo Grabbe keräsi venheitä porvarien
laitureista, soutaakseen siltaa vielä puolustavain juuttien selkään.
Silloin nämä vihdoin lähtivät peräytymään sillaltakin. Mutta vielä
jäi heitä sinne joukko ahertamaan.
-- Mitä, siltaako repivät heittiöt! huudahtivat turkulaiset.
-- Ja joku häärää siinä tulisoihtu kädessään, sytyttää olkia...,
aikoo panna palamaan purkamansa palkit!
-- Polttavat meiltä sillan, riiviöt!
Porvarit juoksivat hätääntyneinä esille kadunkulmista käsillään
viittilöiden ja hämmentyneinä toinen toistaan kovemmin huudellen.
Mutta kun ei kukaan heistä ruvennut sammutushommiin, vaikka
viholliset jo väistyivät sillan sytytettyään, silloin huusi heille
Pietari Särkilahti rantaan kiirehtäen:
-- Hei miehet, korvoja ja kiuluja tänne, joessahan on vettä...!
-- Järjestetään vedennosto!
Jo pääsivät turkulaiset vauhtiin. Tuota pikaa oli pikkuporvareista
ja käsityöläisistä syntynyt jono, jonka päässä pitkänhuiskea Erik
Skalm, rantakivillä seisten, ammensi vettä virrasta, pannen kiulut ja
korvot kädestä käteen kulkemaan. Palavan sillan päässä, irtonaisilla,
vaappuvilla palkeilla, seisoi parin miehen kanssa Pietari Särkilahti
itse papillisessa puvussaan valellen vettä roihuavaan lieskaan. Vielä
sinkoili luoteja joentakaiselta törmältä ja höyryävän savun lävitse
näki hän vastassaan miehen, joka keihäällään kohenteli nuotiota.
Mutta vaaraa säikkymättä lähestyi Pietari lähestymistään tulen
pesää. Pian seisoi hän ihan savun keskellä, ja kotvasen kuluttua
oli jo syttynyt silta sammutettu ennenkuin se vielä oli päässyt
pilalle palamaan. Erik Fleming hyökkäsi nyt hengähtäneine joukkoineen
voitonvarmana sen yli linnaan päin pakenevain juuttien kintereille.
Mutta porvarit kokoontuivat sillankorvaan ja ryhmittyivät Pietari
Särkilahden ympäri, joka rantakivillä pesi nokea käsistään ja
kasvoiltaan. Ja Härkä-Heikki huusi riemuavana:
-- Hyvin teit, Pietari, kun meille sillan pelastit. Olet pappi ja
ihminen yhtaikaa!
-- Johan minä sanoin kesällä, kun ensi kerran saarnasit kirkkomaalla,
että sinä olet oikeita Turun poikia, kehui Hannu kultaseppä
miesjoukosta.
-- Mutta nyt tarvitset, lankomies, kulauksen olutta savun
huuhtimeksi, intoili Skalm lämmenneenä. -- Tule!
Mieleltään keventyneet porvarit, jotka jo näkivät juuttien paenneen
linnaan, veivät Pietarin mukanaan Pyhän Ursulan kiitän kellariin,
jonka isäntä jo taas oli uskaltanut avata ovensa ja jonne taistelua
katsomasta palanneita miesjoukkoja yksi toisensa perästä kiirehti
ketterin askelin ja iloisin kasvoin. Tapit lyötiin auki ja
seisaaltaan juotiin kiltanpyhimysten maljat.
Tuo suurin talo torin laidassa oli näet sen turkulaisen veljeskunnan
oma, joka suojeluspyhimyksekseen oli valinnut yhtä hurskaan kuin
sotaisan englantilaisen naisen Ursulan ja hänen impisotajoukkonsa.
Legenda kertoi, että kun hunnit muinoin vitsauksena rasittivat
Eurooppaa, lähti mainittu hurskas nainen, mukanaan 11,000 neitosta,
saarimaastaan asein heitä vastaan, karkoittaakseen nuo arojen
hurjimukset pois nuorta kristikuntaa tyyten hukuttamasta. Mutta
Attilan hillittömät hunnit hävittivät viimeistä neitoa myöten
tuon naissotajoukon, niinkuin olivat tuhonneet monta miehistäkin
asejoukkoa, ja sen jälkeen nämä veriin sortuneet naiset julistettiin
pyhimyksiksi. He olivat nyt varsinkin porvariskiltain suosittuja
suojeluspyhiä. Vuosittain heille turkulaisenkin veljeskunnan
suuressa juhlatuvassa messut pidettiin ja maljat juotiin. Juhlatuvan
alaisessa kiitän kellarissa muistettiin heitä pitkin arkipäiviäkin,
jolloin kellarintynnyreistä olut vuoti jokaiselle, joka vain kykeni
haarikastaan äyrityisen maksamaan. Siellä nytkin Turun porvarit
nuoren ilonsa huumauksessa tyhjensivät toisen ja kolmannen sarkkansa
kaupunkinsa pelastumisen kunniaksi.
-- Taas on Turku vapaa, nyt täällä taas ruvetaan elämään, hihkaisivat
he kannujaan kalistellen.
-- Se kävi kuin kädenkäänteessä. Aamulla vielä orjia oltiin, nyt
vapaita porvareita!
-- Kiitos kaikkien pyhien!
Mutta kun Erik Flemingkin parin tunnin perästä saapui kiitän
kellariin kiitollisten raadinherrain saattamana, hänkin sammuttamaan
pitkää janoaan, silloin vasta riemu riemulle remahti. Erik vakuutti
hänelle ominaisella varmuudella turkulaisille, ettei valkene enää
montakaan aamua, ennenkuin viimeiset juutit ovat Suomesta poissa.
Vielä olivat tosin tanskalaisjoukon tähteet päässeet sulkeutumaan
Turun linnaan, jota Iivar-herra heti oli ruvennut piirittämään. Mutta
Erik oli itse kolkuttanut kolme kertaa linnan portille ja julistanut
juuteille, että "teidän on parempi antautua tänään kuin huomenna", --
ja hän uskoi, että he sitä tottelevat. Toista kertaa piiritti näet
Fleming nyt Turun linnaa, mutta voimat olivat nyt päinvastaiset kuin
ensi kerralla.
-- Eläköön Erik-herra!
-- Turun vapauttaja, terve!
Niin huutelivat porvarit yhä uudelleen suosikilleen ja monet kannut
sai karski sotaherra nyt porvarien kanssa kallistaa. Mutta iloa
säteili tänään hänenkin ankarasta katseestaan, hän tunsi taas
olevansa kotonaan ja suuntasi reippaana tervehtien särkkänsä joka
taholle. Kerran hän sen suuntasi pöydän yli pikkuporvarien ryhmässä
istuvaa Särkilahteakin kohti, jonka hän entuudestaan tunsi ja jonka
toimista hän jo oli kertomuksia kuullut.
-- Terve Pietari, huudahti hän. -- Kautta pyhän Ursulan, sinähän
kuulut olevan taistelija maalla ja merellä. -- Vietkö voittoon
joukkosi sinäkin, sotapappi?
-- Niin koetan, Jumalan avulla!
Riemu remahteli korkeana kiitän kellarissa ja se olikin vilpitöntä,
tuskasta sulaneiden sydänten ihanaa iloa. Kaikkien harteilta oli
painajainen pudonnut, -- Pietarikin tunsi välittömästi sen mielten
keventymisen ja antautui valtoinaan sen tunnelmaan. Mutta ilonsa
keskellä hän yhtäkkiä muisti virkansa ja tuntinsa, -- olipa hän
ollut melkein unhottaa alttarinsa iltapäivämessun. Viisivanteisten
oluthaarikkain kierrellessä yhä tiheämpään hurmaantuneiden miesten
piirissä hiipi hän siitä hiljaa syrjään ja astui ulos pyhän Ursulan
kellarista. Hetkeksi pysähtyi hän vielä ovelle torin laitaan. Niin
omituisen rauhallista ja hiljaista oli taas kaupungissa; ihmiset
kävelivät iloisina jo avattujen kivipuotien edustalla ja heidän
joukossaan juoksenteli lapsiakin, joita ei Pietari muistanut pitkiin
aikoihin kaduilla nähneensä. Kellarin nahkaesiliinainen kapakoitsija
seisoi tikapuilla ovensa vieressä ja vaihtoi pihtipuuhun uudet,
tuoreet merkkilehvät vanhojen, kuivaneiden tilalle. Häneltä Pietari
kysäsi:
-- Mitenkä saat nyt, krouvari, juuteilta maksamatta jääneen oluesi
hinnan, kun heille tuli niin äkkiä lähtö kaupungista?
-- Pitäkööt, riiviöt, ryöstämänsä, kunhan menivät...!
Turkulaisten yhteinen helpotuksentunne oli tuon vieraan olutsaksankin
vallannut, sen näki Pietari selvästi hänen välkähtävästä katseestaan.
Unholaan kaikki menneet kärsimykset, -- taas päästään elämään, se oli
kaikkien yhteinen, riemuisa tunnus!