Sitä kaarevaa katua myöten, joka etelänpuolelta kiersi tuomiokirkon
kylkeen liittyvät, yhteenrakennetut kirkolliset kivitalot, käveli
eräänä tihkusateisena elokuunpäivänä tanakka, varmaliikkeinen
pappismies, väljä prelaatinviitta miehekkäillä hartioillaan ja
toinen käsi tukevasti selän takana. Hän oli kääntänyt viitan
poimitetun kauluksen sateensuojaksi päänsä yli, mutta nyt se kaulus
häntä häiritsi. Kuului näet kolinaa jostakin noista hiljaisista
kirkontaloista, eikä prelaatti saanut selvää, mistä se ryske kuului
-- kapitulistako vai sen viereisestä talosta -- ja mitä se merkitsi.
Kuka siellä uskaltaa jyrytä? Vihdoin heitti hän sateesta välittämättä
kauluksen alas ja seisahtui selkäkenossa, käsi yhä ristiluiden
takana, keskelle katua katselemaan.
Hän oli voimakkaan näköinen, keski-iän mies; kauluksen alta
paljastuivat pitkät, kapeat, harmajat kasvot, jotka näyttivät aivan
ilmeettömiltä. Mutta hänen puoliumpinaisissa, tutkivissa silmissään,
jotka nyt kiinteästi tuijottivat ylöspäin viereiseen taloon, kuvastui
hämmästystä, joka vähitellen koveni suuttumukseksi.
-- Kuka kumma riehuu autiossa koulutuvassa, virkahti hän hammastensa
välitse. -- Kun ei lie tämäkin taas sen uuden saksanmaisterin
vehkeitä!
Kolina kuului näet siitä kapeasta, korkeasta, kuutionmuotoisesta
kivirakennuksesta, jossa kapitulinkoulu oli ollut, kunnes sen
toiminta tanskalaisvalloituksen jälkeen oli keskeytynyt. Sen
kadunpuolisesta ikkuna-aukosta roiskahti tuontuostakin alas
rikkakasoja ja törkyä, ja rappusista kuului askelten töminää ja
luudansuhinaa.
Tuokion katseli harmajapintainen mies tuota räiskettä ja astui sitten
päättävästi kuutionmuotoiseen kivitaloon, koettaen pimeitä rappusia
noustessaan varjella kosteita hermojaan sorakasoihin sotkeutumasta.
Tämä kylmännäköinen mies oli tuomiokapitulin arkkiteini Johannes
Pietarinpoika, mestari Hannuksen nimellä yleisimmin tunnettu. Turun
kirkolliset laitokset olivat näinä lainauksen aikoina juuri hänen,
ainoan kaupungissa olevan prelaatin, -- johdettavina ja hän tahtoi
myös sen johtavan asemansa säilyttää. Siksi hän nytkin halusi tietää,
kuka hänen käskyttään oli koulutalossa ryhtynyt raivaustöihin.
Mestari Hannus astui yläkerran vanhaan koulutupaan, joka jo toista
vuotta oli ollut autiona, -- talvella vain oli siellä majaillut
palkkasotureita. Näiden jättämiä pehkuja raivasi nyt Pietari
Särkilahti pois neljän, viiden poikaviikarin avulla; toiset pojat
lakaisivat pois lukinverkkoja, toiset asettelivat paikoilleen
hajoitettua kateederia. Tuokion seisoivat papit vastakkain, toisiaan
silmiin katsellen.
-- Kenen käskystä olette, mestari Pietari, tulleet tänne jyryämään,
kysyi vihdoin prelaatti, jonka kuivanankarat kasvot pysyivät
värähtämättöminä.
-- Enpä käskyjä odottanut, vastasi Pietari reippaasti. -- Onhan
asia ilmankin selvä. Suomen kirkko tarvitsee pappeja, sitä varten
tarvitaan koulu ja sellainen on nyt saatava pystyyn.
-- Kai senkin asian tuomiokapituli järjestää, kunhan kapituli ensiksi
saadaan kokoon.
-- Kunhan saadaan, mutta siihen mennessä ehtivät jo nämä nuorukaiset
jotakin oppia.
Niin tylysti silmäili ankarannäköinen arkkiteini noita risamekkoisia,
paljasjalkaisia poikia, että nämä melkein peljästyneinä vetääntyivät
Pietarin selän taa. Hannus oivalsi kyllä, että tässä oli kysymys
muustakin, kuin noista vekaroista. Hän käsitti hyvin tiedon ja
opetuksen merkityksen kirkolle; olipa hän itsekin oppinut mies,
ulkomailla oli hänkin toistakymmentä vuotta sitten oleskellut
tieteitä ahmimassa. Mutta hän oli omistanut skolastisen oppinsa ja
elämänviisautensa Köln'issä, jonka yliopisto näihin aikoihin jo oli
nuorta, humanistista liikettä vastustavan taantumuksen pesäpaikka,
ja sieltä oli hän veriinsä imenyt itsepäisen kammon kaikkia ajan
uudistusliikkeitä kohtaan. Ja hän tiesi, että Särkilahti oli oman
intonsa imenyt tieteiden päinvastaisessa navassa..., häntä senvuoksi
oli tuo Wittenbergin liian toimelias kasvatti heti epäilyttänyt...
Tässä ei todella ole ainoastaan kysymys noista kymmenkunnasta
pojasta, vaan paljosta muusta, sen hän käsitti, mutta noihin poikiin
hän kuitenkin yhä suuntasi kylmänankarat katseensa, kysyen Pietarilta:
-- Mistä olette kerännyt nämä ryysyläiset?
-- Kaduilta ja kujilta...
Hannus kohautti olkapäätään, virkkaen Pietarille latinaksi
epäilyksensä, voiko noista katupojista tulla pappeja, ovatko he edes
aviosta syntyneet ja terveruumiiset. Pietari vastasi suomeksi ja
poikiin iloisesti viitaten:
-- Kyllä teistä papinainesta tulee, jahka tästä päästään teitä
muokkaamaan, ja sitten pappeja myös, kunhan teidän aikanne on tullut.
Vielä tuokion katseli harmajapintainen prelaatti tuota edessään
seisovaa, pientä ryhmää: kieltämättä siinä oli syntymässä
koulunalku..., hänen tietämättään, hänen vaikutuksestaan sivussa!
Hetkisen mietti hän jo kieltää koko homman ja ajaa lakasijat pois,
mutta siihenkin hän sentään epäili ryhtyä, niinkauan kuin ei koulua
muuten saatu toimeen. Hän murahti senvuoksi vain lyhyesti, käytävään
taas kääntyen:
-- Tuomiokirkon taloudenhoitaja, herra Hermannus palaa pian Turkuun
ja hänen asiansa on panna kuntoon kirkon rakennukset.
-- Jää tähän työtä vielä hänellekin, vastasi Pietari. Mutta mestari
Hannus oli jo enempää puhumatta poistunut, sulkien jälestään
saranoillaan pahasti keikkuvan oven.
Hän pysähtyi kuitenkin, ikäänkuin kahden vaiheilla oven taa
käytävään. Hän oli aikonut lähteä jatkamaan kävelyään, mutta nyt
itivät hänessä jo toiset mietteet. Tuota miestä olisi hänen pitänyt
puhutella pidempään ja ankarammin..., miksi oli hän näinikään paennut
koulutuvasta! Siitä idusta leviää pian kirkon tarhaan vaarallinen
rikkaruohosto, ellei hänen epäilyttäviin puuhiinsa ajoissa käydä
käsiksi. Edesvastuu kirkon eheydestä on nyt hänen, Hannuksen... Hän
oli tänään ensi kerran tarkemmin katsellut tuota miestä..., hänen
silmissään ja äänessään on jotakin vetävää..., jotakin voittavaa
varmuutta, -- pojat häntä ilmeisesti ihaillen katselivat!
Tuvasta kuului taas Pietarin iloinen, rohkaiseva ääni, kun hän
puhutteli nuoria apulaisiaan:
-- Johan tässä tulemmekin auttavasti toimeen. Penkkejä saamme
myöhemmin hankkia lisää ja kirjoja myös. Mutta patukan varustan
minä jo huomiseksi. Sillä huomisaamuna, kun kirkossa prima-messuun
soitetaan, tulee teidän olla täällä, -- tässä koulussa ei laiskotella!
-- Saammeko nyt mennä? kuului pehmeä pojanääni kysyvän.
-- Menkää, pax vobiscum, ottakaa huomiseksi niistä sanoista selko
mistä saatte! Ja peskää silmänne, pojat!
Mestari Hannus kuuli poikain tulevan ja pistäysi sisään käytävän
päässä olevasta ovesta, joka vei kapitulin nyt pahasti raastettuun
kirjastoon. Hänellä oli siellä munkki järjestämässä juuttien jättämiä
kirjoja ja kääröjä ja jakkaralla istuen katseli hän hetkisen tämän
työtä. Mutta hänen ajatuksensa kulkivat toisaalla.
Tiesihän hän, mitä asia koski, vaikka hän viimeisinä sotavuosina
olikin kuullut ulkomaailmasta hyvin vähän: hyökkäystä suunnitellaan
oikeauskoista kirkkoa vastaan -- nyt siis Suomessakin! Pietari
Särkilahti oli jo kuukauden ajan joka sunnuntai saarnata paukutellut
Uuden kuorin rappusilta, ja Turun pikkuporvaristoa, joka ensiksi oli
hänen puheitaan peljästynyt, oli yhä enemmän käynyt häntä kuulemassa,
-- niin, niin, miehessä on kieltämättä jotakin voimantapaista...
Maassa vallitseva yleinen sekasorto sekä kirkollisen hallinnon
heikkous oli miestä avustanut, vapaasti oli hän saanut saarnata
niinkuin säkkimunkit ja muut. Hannus oli kerran Uudesta kuorista
salaa kuunnellut hänen saarnaansa ja havainnut sen kirkkoa repiväksi
ja olipa jokunen munkki hänelle varottaen kuiskannut, että mies on
kerettiläinen, mutta Hannus ei ollut häntä voinut puhumasta estää,
sillä varsinkin opinkysymyksissä olivat vielä hänen valtuutensa
sangen heikot.
Mutta jos mies yrittelee liiaksi, silloin on hänelle raja pantava,
päätteli Hannus jakkaralla miettiessään. Hän saarnaa tekopyhyyttä
ja ulkokultaisuutta vastaan, mutta hänen tarkoituksensa on käydä
paavillisen kirkon kimppuun, -- sitä ei ole sallittava varsinkaan
Suomessa, jossa kristinuskon juuret vielä ovat niin matalassa. Jos
niitä juuria ruvetaan repimään ja julistetaan valheeksi se, mitä
kirkko on totuutena opettanut, niin viedään kansalta kaikki usko, --
se lankee pian takaisin pakanuuteen... Ei, mestari Pietarilla olkoon
vaikka totuuskin tarkoituksenaan, mutta hän näkee siitä vain yhden
puolen, siksi häntä on estettävä vahinkoa tekemästä...
-- Jo heti on minun häntä varotettava, päätteli tuumissaan yhä
varmistunut arkkiteini ja lähti, munkkia sen enempää puhuttelematta,
kävelemään takaisin koulutupaan.
Siellä istui nyt Pietari, poikain mentyä, yksin äsken häthätää
korjatulla opetustuolilla, kädet ristissä, kuin rukoukseen
vaipuneena. Hän rukoilikin siinä hiljaa menestystä työlleen,
jota hänen nyt oli alotettava. Nuorisosta hän tahtoi kasvattaa
itselleen ja opinpuhdistukselle työjoukon. Ilokseen oli hän
kyllä huomannut, että nekin vanhemmat ihmiset, jotka hänen ensi
saarnaansa eivät käsittäneet, olivat kuitenkin kerta kerralta häntä
paremmin ymmärtäneet. Mutta heissä ovat sittenkin vanhat käsitykset
syvälle kovettuneet. Ennen kaikkea on nuorten mieltä muokattava,
tulevaisuutta on ajateltava...
Siinä istuessaan sattuivat hänen silmänsä katon rajaan maalattuun,
nyt jo kuluneeseen piirtokirjoitukseen, jossa latinalaisina sakeina
ja katkonaisin sanoin oli lueteltu ne oppineet, jotka olivat
kuuluneet keskeytetyn kapitulinkoulun opetusohjelmaan. Tuon värsyn
hän niin hyvin muisti omilta teiniajoiltaan ja hän luki sen nyt siinä
itsekseen ääneensä ulkomuistilta:
Gram loqvitur, Dia vera docet, Rhe verba colorat,
Mus canit, Ar numerat, Geo ponderat, As colit astra.
[Oppiaineet: Grammatiikka, dialektiikka, retoriikka, musiikki,
aritmetiikka, geometria ja astronomia.]
Niin, näitä tieteitä on täällä pojille edelleen opetettava, mutta
vielä muutakin lisäksi, tuumi seinälle tähystävä pappi, vastaista
työtään ajatellessaan. Raamattua on luettava alkukielellä ja sitä on
teinien opittava ymmärtämäänkin; ennen kaikkia ovat vastaiset papit
opetettavat itsenäisesti ajattelemaan ja ajatuksensa kansankielellä
esittämään...
Kun Pietari Särkilahti siirsi katseensa alas katonrajasta, näki hän
arkkiteinin taas seisovan ovella, kylmin, ankarin kasvoin niinkuin
äskenkin. Pietari laskeusi kateederista kävelläkseen tulijaa vastaan,
mutta tämä virkkoi, ikäänkuin pysäyttääkseen hänet matkan päähän:
-- Kenen valtuudella aijotte te, maisteri Pietari, ruveta koulumme
johtajaksi, -- se virka kuuluu, kuten tietänette, jollekin
tuomiokapitulin jäsenelle.
-- Mutta eihän kukaan kapitulin jäsen siihen ryhdy, vastasi Pietari,
älyten heti, että arkkiteini nyt oli palannut vielä äskeistä
ankarampana miehenä. -- Sitäpaitsi se oli piispavainajankin tahto...
-- Epäilen, tunsiko hän teidät silloin. Joka tapauksessa on teidän
saatava hankkeellenne kapitulin vahvistus.
-- Työhöni ryhdyn nyt kuitenkin, -- keskeyttäköön sen kapituli sitten
jos tahtoo, vastasi Pietari melkein uhmaten. Mutta aina yhtä kylmänä
ja värähtämättömänä jatkoi Hannus:
-- Palasin oikeastaan puhumaan teille toisesta asiasta: Nuo teidän
saarnavuoronne Uuden kuorin edustalla eivät kuulu virkatehtäviinne.
-- Ei, puhun siellä virattomasti, vastasi Pietari, voimatta pidättää
hymähdystä. Mutta Hannus jatkoi kuivasti:
-- Ne ovat nyt lopetettavat?
-- Miksi?
-- Siksi, että kirkko ei palvelustanne sillä paikalla tarvitse.
-- Olenko siis puhunut jotakin väärää?
-- Mitä olette puhunut, se kai aikoinaan tutkittanee sekin. Siihen en
nyt puutu...
-- Mutta eihän kiellettäne minua Jumalan puhdasta sanaa saarnaamasta!
Mestari Hannus, joka oivalsi Pietarin haluavan saada hänet kiedotuksi
opinväittelyyn, mihin hän ei tahtonut antautua, liikahti nyt
ensi kerran hiukan kipakasti puolen askelta eteenpäin, ja lausui
terästyvällä äänellä:
-- Me oivallamme kyllä, mitä asiata te, Pietari Särkilahti, yritätte
täällä ajaa, käyttäen hyväksenne kirkon sekasortoista tilaa. Mutta
olkaa huoletta, mestari, me asetamme näissäkin oloissa hajoittaville
hankkeillenne sulut. Saksasta tuomanne tuumat eivät sovellu tänne...
-- Eivätkö paavillisen kirkon epäkohdat täällä ole samat kuin siellä?
kysyi Pietari, taas opinväittelyyn pyrkien.
Mutta arkkiteini ei hänen kysymykseensä vastannut. Hän astui vieläkin
askelta lähemmäs ja virkkoi nyt, melkein tuttavallisella äänensävyllä:
-- Mestari Pietari, te olette suomalainen, älkää yrittäkö irroittaa
Suomen kirkkoa paavin vallan alta pois. Se olisi monesta syystä
turmioksi kirkolliselle elämällemme ja... ja ehkä muutenkin...
Saksassa ovat olot toiset, täällä on kotimaisella kirkolla
hallinnollinenkin merkitys, ja merkitys sitä suurempi, kuta kauempana
päähallinto on, kuta vähemmin se oloihimme sekaantuu... Ymmärrättekö?
-- Kenties ymmärrän -- erehdyksenne...
-- Varotan vain, älkää heikontako kirkon jäsen hallinnon vaikutusta
kansaan...
Pietari paloi intoa päästä väittelemään tuon kieltämättä lahjakkaan
ja tarmokkaan prelaatin kanssa noista kysymyksistä, jotka hänelle
muodostivat koko hänen elämänsä. Mutta arkkiteini ei siihen nytkään
antautunut. Tuokion oli hänen kuivettuneilla kasvoillaan liikahtanut
lämmenneen mielen väriä, mutta taas hän jo melkein samassa
hengenvedossa kylmästi ja kuivasti jatkoi:
-- Niin, Uuden kuorin kappeli on jo annettu toiselle miehelle
hoidettavaksi, siitä vain oli minun teille ilmoitettava.
Tuomiorovasti on sen määrännyt veljensäpojalle palkkatuloksi, -- hän
yksin on siellä tai sen edustalla oikeutettu saarnaamaan...
Vai siihen oli siis Hannus-mestari vain pyrkinytkin, hymähti Pietari
itsekseen. Tuon veljenpojan hän ulkomailta hyvin tunsi. Nyt hän
kysäsi melkein ivallisesti:
-- Onko Jaakko Vennä jo palannut ulkomailta? Ja tuomiorovastiko
myöskin maapappilastaan?
-- Molemmat palaavat näinä päivinä. Teille, mestari Pietari, on
tuomiokirkossa järjestetty omat tehtävänne eikä niihin kuulu
saarnaaminen kansan kielellä.
Arkkiteini tarttui jo oven kääkkään lähteäkseen, mutta hän näki
Pietari Särkilahden rauhallisesta, iloisesta, melkein ilkkuvasta
katseesta, ettei hän kiellollaan ollut tuon ryntäyshaluisen
maisterin innostusta saanut ollenkaan masennetuksi. Vaistomaisesti
hän tunsi nuhteittensa rauenneen turhiin. Hänen esiintymisensä
olikin ollut heikkoa. Pietarin opin sisältöön puuttumatta oli
hän vain ylimalkaisesti tahtonut sulkea suun mieheltä, jonka hän
tiesi lahjoillaan herättäneen ulkomaillakin huomiota; sen hän ei
todellisuudessa itsekään uskonut onnistuvan. Jollakin tavoin olisi
hänen pitänyt terästää vaikutustansa ja arvokkuudellaan masentaa
tuo uusi ryntäävä voima. Ovelle pysähtyen hän hetkisen huohotti
-- kirkollinen kiukku kuohahti hänen sapekkaassa sisussaan tuota
ivakatseista miestä vastaan ja hän virkkoi pisteliäästi:
-- Olipa totta, vielä oli minun tehtävä teille pieni, ystävällinen
huomautus. Te olette, mestari Pietari, tuonut tänne Saksasta
mukananne forsian, jalkavaimon...
Särkilahti oli koko Hannuksen käynnin ajan pysynyt rauhallisella,
melkein hilpeällä tuulella, suuttumatta hänen nuhteistaan ja
säikähtämättä hänen uhkauksiaan. Hän oli kyllä jo oivaltanut Hannus
Pietarinpojan uudistusasiansa kiihkeimmäksi ja tarmokkaimmaksi
vastustajaksi, mutta sekään huomio ei ollut saanut häntä kuumenemaan.
Nyt vasta iski arkkiteini arkaan paikkaan, nyt vasta värähti Pietarin
leveä leuka, kun hän kiihtyneenä sähähti:
-- Se on vihitty vaimoni!
Mutta ovella seisova harmaa prelaatti ei ollut häntä kuulevinaankaan,
jatkoi vain:
-- En sano mitään siitä, että teillä niinkuin monella muulla papilla
on sellainen ystävä..., taloudenhoitaja..., kirkko ei tahdo puuttua
näihin yksityissuhteisiin...
-- Ei, se ummistaa kainosti silmänsä, purasi Pietari väliin.
-- niinkauan kuin niistä ei synny mitään pahennusta, jatkoi
arkkiteini yksitoikkoisesti ja harvakseen lausettaan, ikäänkuin ei
toinen olisi äännähtänytkään: -- Mutta teitä, mestari, tahdon aivan
yksityisesti varottaa: Kirkko ei salli, että papit asuvat julkisesti
yhdessä jalkavaimojensa kanssa...
-- Mutta sallii kyllä, että he sen salaa tekevät...
-- Ja toiseksi: älkää liikkuko ulkona saksattarenne seurassa, jatkoi
Hannus yhä, johdonmukaisesti sivuuttaen Pietarin väliväitteet. -- Se
herättää pahennusta, älkää varsinkaan hänen kanssaan enää kirkkoon
tulko.
-- Mutta hänhän on vihitty vaimoni! huudahti Pietari vihdoin
uudelleen tulistuneena. Tuo pahasilmä prelaatti oli todellakin
ilkeillä pistoksillaan saanut hänet suuttumaan, paljastaessaan
kainostelematta paavillisen tekopyhyyden koko rajattoman aavikon.
Hetkisen seisoi nuori pappi kalpeana kylmänharmajan miehen edessä,
jonka puoliumpinaiset silmät Pietarin mielestä hänen viimeksi
puhuessaan olivat auenneet, kuvastaen ilkeän sielun. Leimuavain
vastaväitteiden ja tuomioiden kokonainen tulva tunkihe jo Pietarin
kielelle, mutta kun hän näki Hannuksen, varoituksensa lausuttuaan,
jo taas tarttuvan oven koukkuun, kysyi hän vain mahdollisimman
rauhallisesti:
-- Onko totta, mestari Hannus, että teillä Lehtisten kartanossa on
nainen, -- niin, salaa tietysti, mutta kaikki sen tietävät...?
Salavihan salama leimahti nyt arkkiteinin puoleksi ummistetun
silmäluomen alta, välähdys. Sellainen, joka kertoo syvän ja
sammumattoman vihan syttymisestä. Mutta hänen pitkulaisilla
kasvoillaan ei vieläkään yksikään lihas värähtänyt. Prelaatin
arvokkuudella aukasi hän verkalleen oven. Mutta Pietari jatkoi
äänellä, jota hän ei enää voinut kiihtymästä pidättää:
-- Ja teillä on siellä lapsikin, eikö totta? Juuri niin pitää
ollakin. Väärin on vain se, että ette tuota liittoanne julkisesti
tunnusta, vaan esipappina esimerkillänne puolustatte salavuoteutta ja
siveettömyyttä papiston keskuudessa. Sillä valhetta on, että papit,
jotka jättävät isättömiä lapsia pitkin pitäjiä, olisivat nuhteettomia
ja arvokkaita kirkon palvelijoita, ja että sitävastoin perhe, joka on
Jumalan säätämä laitos...
Pietari katkasi itse sanatulvansa. Sillä arkkiteini oli jo lähtenyt
huoneesta. Värähtämättömin kasvoin, joiden tuhanharmaa väri vain
hiukan oli tummentunut, oli hän Pietarin puhuessa astunut eteiseen ja
painanut saranoillaan notkuvan, raskaan lautaoven kiinni. Siellä hän
jo kuului kolajavan rappusissa, kun Pietari kurkkunsa salpasi.
Hetkisen seisoi Pietari liikahtamatta yksinäisessä, äänettömässä
koulutuvassa. Hän harasi pari kertaa hiuksiaan..., hänen mieleensä
oli jäänyt ilkeä kuva poistuvan prelaatin jäähyväiskatseesta, jossa
kiilsi vihan ja koston myrkkyä. Yksin jäänyt väittelijä harkitsi
samalla, oliko hän kiivastuessaan ehkä turmellut kallista asiaansa.
Mutta seuraavassa tuokiossa hänen kasvonsa taas entiselleen
kirkastuivat, hänen mielestään karisi sekä suuttumus että
levottomuus, ja miltei ääneensä naurahtaen istahti hän kuluneelle
koulupenkille, puhuen itsekseen:
-- Mitä tässä siis tapahtuikaan? Tuo ankara esimies luuli kai
tukkivansa ääneni sillä, että kielsi minut kirkkomaalla saarnaamasta,
-- ikäänkuin ei Turussa olisikaan muita paikkoja, missä totuutta
julistaa. Ja tahtoiko hän säikyttää minut luopumaan vaimostani, --
ei, prelaatti, se asia on jo ajoissa selväksi harkittu. Tuleppas
erottamaan meidät...! Suuttumaan minut sait, mutta hetkeksi vain.
Vielä pyöritteli hän vakavamminkin mielessään arkkiteinin
varoituksia, oivaltaen kyllä, että ne ennustivat hänelle vaikeita
taisteluita ja ponnistuksia. Mutta se tieto ei hänen mieltään
masentanut; reippaasti hän taas penkiltä nousi, huudahtaen:
-- Juuri tuota pimeyttä vastaanhan olen tullutkin taistelemaan. Hei,
Pietari, nyt alkaa työ!
Siistittyään raivaustyössä rypistyneen pukunsa läksi Pietari kevein
askelin koulutuvasta tuomiokirkkoon. Sillan neuvoa noudattaen oli
hän näet todella ruvennut entiseen kuoripapin virkaansa ja hoiti
säännöllisesti messuvuoronsa sen mukaan kuin viikottain laadittu
ja sakastiin julkinaulattu työjärjestys kullekin tehtävät jakoi.
Hartaudella hän messunsa lauloikin, kajahuttaen vanhaa pyhättöä
voimakkaalla äänellään ja valaen säveleihinsä sielunsa innostusta.
Mutta varsinaiseen opetustyöhönsä hänen mielensä kuitenkin oli
palanut ja sen hän nyt oli saamaisillaan alulle, -- siksikö hän
tänään tunsi itsensä niin elinvoimaiseksi ja nuoreksi, vai oliko tuo
väittely arkkiteinin kanssa häntä tosiaankin vain virkistänyt!
Samassa mielialassa oli hän vielä kun hän kirkkotuntinsa päätyttyä
astui ulos tuomiokirkosta. Sää oli sateen jälkeen seestynyt,
tuoreelta tuoksahti luonto. Pietari seisoi kotvasen sakastin ovella,
vetäen raitista ilmaa keuhkoihinsa ja katsellen ympärilleen. Miksei
Margareeta ollutkaan nyt häntä vastassa niinkuin tavallisesti,
jolloin he messun jälkeen yhdessä kävelivät kierroksen kaupungin
ympäri, -- juuri nyt hän olisi Hannuksen kiusaksikin tahtonut astella
vaimonsa rinnalla. Ei liene nuorikko sateen takia lähtenyt ulos, --
siispä käveli Pietari suoraan hänen luokseen kotiinsa.
Juuri suurta taisteluaan vartenhan Pietari olikin Wittenbergissä nyt
vihittänyt vaimokseen sen nuoren porvarineitosen, johon hän siellä
jo opintoaikanaan oli mieltynyt ja jonka hän viime matkallaan oli
omakseen suostuttanut. Ainoastaanko taisteluaan varten? kysyi hän
kuitenkin siinä yksin kosteaa katua kävellessään. Ei, myöskin itseään
varten, olihan hän kotia ja onnea kaipaava ihminen. Lemmen houreita,
kuumia rakkaustunteita, sellaisia, jotka Mikon olivat polttaneet,
ei Pietari kyllä ollenkaan tahtonut tunnustaa. Avioliitto, perhe,
oli hänestä ennen kaikkea ihmisen luonnollinen velvollisuus ja itse
oli hän avioliittonsa käsittänyt velvollisuudekseen myöskin vanhoja
paavillisia ennakkoluuloja särkeäkseen. Mutta tuo velvollisuus oli
hänen onnekseen muuttunut; se pieni koti, johon hän nytkin riensi
vaimonsa luo, se oli hänelle onnen ja rauhan satama.
-- Ja tuostako satamasta tahtoisi minut harmaja prelaatti karkoittaa!
Ei, Margareeta Corneliantyttären toin tänne vaimokseni, ja sellaisena
hän pysyy!
Näissä mietteissä poikkesi Pietari hengellisten rakennusten
reunustamalta Kirkkokadulta alas rantaan päin. Eerikki Skalmin
kauppatalo, johon Pietari ulkomailta palattuaan oli asettunut asumaan
nuoren vaimonsa kanssa, sijaitsi näet joen ja Jokikadun varrella.
Luostarikorttelissa oli kyllä Pietarin isävainajan, Niku-pormestarin
talo, mutta se oli vielä tanskalaisten äskeisen hävityksen jäliltä
autiona: ovet kiskotut irti, arinat puhki, yksin silta-palkkejakin
olivat vainolaiset tarvinneet, -- siksi oli Pietari asettunut
lankomiehensä väljän kauppapihan syrjässä olevaan pikkupirttiin ja
sinne hän nyt myötämaata portilta harppaili pitkin, malttamattomin
askelin.
Hänen vaimonsa seisoi jo siellä pirtinovella häntä vastassa:
nuori, solakka nainen -- pieneltä ja hennoltakin hän nyt siinä
kyyhöttäessään näytti, vaikka hän kylläkin oli urhea ja topakka
emäntä. Kasvoja ei nyt paljon näkynyt, sillä hän oli vetänyt huivin
silmilleen..., mutta mitä kummaa, näyttiväthän nuo muuten aina
iloiset silmät nyt itkettyneiltä... Pietari tempasi huivin syrjään:
Niinpä oli, silmät kyynelissä, pyöreät posket kalpeat, ja siro leuka
vavahteli vieläkin...
-- Mitä, Margareeta, oletko itkenyt? kysyi Pietari saksaksi. --
Miksi? Ikäväkö tuli, olisit kävellyt vastaani kirkolle niinkuin
tavallisesti.
Mutta nuori keltatukka nyyhkytti, Pietarin käsivarteen nojaten, taas
rajummin eikä saanut sanaa suustaan.
-- Vai onko jotakin tapahtunut, uteli Pietari hämmästyneenä. -- Onko
joku tehnyt kyyhkylleni pahaa?
Pelotetun kyyhkyn arkuudella katseli Margareeta todellakin miestään
kyynelten takaa ja vastasi vihdoin haikeinta surua kertovalla äänellä:
-- Meidän..., taikka minun täytyy muuttaa täältä pois.
-- Muuttaa! Meidän taikka sinun! -- Pietari rupesi aavistamaan
jotakin: -- Kuka sellaista on sinulle kuvitellut?
-- Lankosi...
-- Eerik -- se nahjus! -- Pietari puristi nyrkkiään.
-- Ei, häntä on käsketty. Martha-siskosi ei sitä tahtoisi, hän kävi
äsken täällä luonani itkemässä...
-- Kuka siis on käskenyt ja miksi? Margareeta kuiskasi murtuneena:
-- Minä kun en ole oikea vaimosi..., sanotaan, enkä saa olla...
-- Mutta olethan, tiedäthän sen itse, kirkossahan meidät
vihittiin..., ja tulet aina vaimoni olemaan. -- Niin lohdutteli
Pietari nuorikkoaan, oivaltaen jo yhä selvemmin, mitä tämä kaikki
merkitsi. -- Rauhoitu, vaimo, ja odota hetkinen.
Pietari nousi talon pitempään rakennukseen, jonka pääty oli
Jokikadulle päin ja jossa hänen lankonsa perheineen asui. Tuota
lankomiestään, pituudestaan pöyhkeilevää porvaria, jonka pyöreähköjä,
hiukan typerännäköisiä, kasvoja kiersi harva, vaalea poskiparta, ei
Pietari juuri rakastanut. Hänen luonteessaan oli liiaksi saksanvikaa,
hän oli viekas ja ahnas ja samalla arka; mies oli kai käynyt hiukan
itsetietoiseksi sen johdosta, että hän oli saanut jalosyntyisen
neitosen vaimokseen, mutta se ei ollut hänen luonnettaan suinkaan
parantanut. Pietari kohtelikin usein yliolkaisesti sisarensa miestä
ja kysyi häneltä nytkin tuikeasti, mitä tuhmuuksia hän on käynyt
Margareetalle puhumassa.
Skalm vastasi äsken Kirkkokadulla tavanneensa mestari Hannuksen ja
tämä oli pysähdyttänyt hänet puheilleen. Oli varottanut..., ei ole
soveliasta pitää talossaan pappia, joka julkisesti asuu yhdessä
naisen kanssa ja siten aiheuttaa kirkollista pahennusta.
-- Ja sinä tottelit mestari Hannuksen käskyä, kysyi Pietari kylmästi
ja pilkallisesti.
-- Niin. Enhän sitä asiata minä ymmärrä, mutta paljon siitä jutusta
todellakin puhutaan, vastaili lankomies arasti. -- Eikä ole hyvä
joutua riitaan kirkon mahtimiesten kanssa, heillä on paljon valtaa...
-- Mutta eikö tämä ole minun asiani?
-- Minulle arkkiteini siitä puhui. Sitä paitsi juttu on ikävä näihin
aikoihin juuttienkin vuoksi, jotka täällä isännöivät.
-- Puuttuvatko juutitkin tähän asiaan? ihmetteli Pietari.
-- Kuuluvat kyselleen, mikä mies se on, joka on täällä ruvennut
kansaa villitsemään, -- epäilevät sinua hekin. Ja kun täällä kauppa
ja elämä on ahtaalla...
-- Hyvä, et tarvitse peljätä enää, virkkoi Pietari, lähtien
hyvästelemättä poistumaan tuvasta, jossa hänen sisarensa yhä ääneti
silmiään kuivaili. Mutta Eerik Skalm yritti toki suuttunutta
lankomiestään vielä lohduttamaankin:
-- Älähän suutu, saathan jäädä pikkupirttiin elämään, löydetään me
Margareetalle asunto tästä ihan läheltä...
Mutta Pietari laskeutui jo loivaa pihamaata alaspäin, leveä leuka
rintaa vastaan painuneena. Saipahan harmaja mies sittenkin säretyksi
hänen äskeisen, varman ja luottavan mielialansa, osasipahan se
uudelleen iskeä arkaan paikkaan. Mutta ei..., hänen ei pidä saada
mieltäni masentaa... ei Hannus, niin helposti et toki minua
uraltani suista etkä kotionneanikaan säre..., minun on noustava kun
teräsjousen iskujesi alta!
Pihan poikki verkalleen kävellessään hän jo suunnitelmansa rakensi ja
hetken perästä mätettiin pikkupirtissä nuoren perheen vähiä tavaroita
arkkuun. Pietari jutteli siinä työssä rohkaisevasti ja hilpeästi
vaimonsa kanssa, joka heti oli reipastunut, kun ymmärsi, ettei hänen
tarvinnut täällä vieraalla maalla erota miehestään, joka oli hänen
ainoa turvansa.
-- Isävainajani autiossa tuvassa voimme nyt lämpimillä ilmoilla
rennosti asua, kunhan asetamme ovet paikoilleen ja tukimme ikkunat,
kertoi Pietari. Hän oli näet päättänyt muuttaa Luostarikortteliin
sukunsa kaupunkitaloon, joka oli aivan joutilas, hänen äitinsä kun
perheineen asui Särkilahden vanhalla sukutilalla Taivassalossa.
-- Katto pitää veden ja uuni korjataan jo huomenna. Ja sitten
uusitaan koko talo. Siitä tulee vielä mainio talo, meille oma
yhteinen pesä, josta ei meitä kukaan pysty karkoittamaan!
-- Ja siellä pysymme aina yhdessä, eikö niin Pietari, puheli hänen
vaimonsa, joka nyt jo kirkkain, sinisin silmin latoi arkkuun astioita
ja vaatteita, mutta jonka mielessä yhä vielä se kamala eron uhka
pelottavana asui.
-- Aina, mies ja vaimo, jotka Jumala on yhteen liittänyt!
-- Silloin en välitä kenenkään loukkaavista puheista.
Jo säteilivät taas iloisina Pietarinkin luisevat kasvot. Hän ei
ollut aatelisesta syntyperästään huolimatta mikään varakas mies;
pitkillä ulkomaanmatkoillaan oli hän kuluttanut perintöosuutensa.
Mutta senverran hän aina tiesi saavansa kokoon, että hän isänsä talon
korjaa asuttavaan kuntoon ja luo sinne itselleen kodin. Rohkealla
mielellä tarttui hän senvuoksi arkkunsa kantimeen:
-- Koetappas, Margareeta, jaksatko kantaa toisesta päästä, ehkemme
tarvitsekaan vierasta apua.
Mutta Pietarin sisar, pyyleähkö, hyvänsuopa Martha-emäntä, joka
aina oli ihaillut veljeään, käveli alapihalle häädettyjä vieläkin
lohduttamaan ja auttamaan. Syvästi hän suri, että tuo veli, josta
koko perhe oli odottanut niin paljon, nyt oli joutunut mahtavain
epäsuosioon, eikä hän tahtonut sietää, että hänet noin kylmästi
asunnostaankin ajettiin. Siksi hän vieläkin pyyteli, että Pietari
siirtäisi muuttonsa toki toiseen kertaan, ainakin kunnes isäntalo oli
saatu korjatuksi ja asuttavaksi.
-- Ei, sisko, siirretä, vastasi Pietari arkkuaan köyttäen. -- Älä
itke, vielä päivä valkenee minulle ja sinulle ja meille kaikille.
-- Mutta eihän teillä siellä ole vuodettakaan..., eikä ruokaa edes
alkaaksenne...
-- On vakassa papuja ja kuivattuja särkiä. Ja näin lämpösellä säällä
voi maata lattiallakin...
Sisar ei ymmärtänyt veljensä äänestä soivaa varmuutta eikä kälynsä
rohkeaa katsetta, hän luuli sen uhmaksi ja kostoksi. Mutta ei ollut
vihaakaan Pietarin äänessä kun hän virkkoi:
-- Kas niin, nyt olemme valmiit. Autappas sisko Margareetaa siitä
toisesta kantimesta, ja ota vakka käsivarrellesi. Minä kannan itse
nämä kirjat kainalossani, sillä ne ovat sangen kalliit.