Vaivaloisesti helähti Turun tuomiokirkon tapulista sinne jätetty
ainoa, pieni pitäjänkello raskaan, autereisen ilman lävitse
autionnäköiseen kaupunkiin. Heinäkuun helle oli tänä tuulettomana
sunnuntaina perin uuvuttava, painostaen niitä harvoja kirkkomiehiä,
jotka talojen ja ranta-aittain hiiltyneiden raunioiden lomitse
astelivat ruohoreunaista polkua pitkin Aningaisten puolelta
kaupunkiin päin.
He olivat Puolalanmäen köyhiä pikkueläjiä. Mutta heidän joukossaan
asteli kaupunkiin nyt maisteri Pietari Siltakin, hikoillen
mustassa verkakauhtanassaan, jonka liepeet hän oli, niitä pölyltä
suojellakseen, koonnut käsivarrelleen. Turulle ehdittyään pysähtyi
hän tuokioksi pyyhkimään päätään ja katsahti surumielisesti turulle
laskevain kapeiden rantakatujen suihin. Kuollutta oli sielläkin,
ainoastaan joku yksinäinen kulkija näkyi liikkuvan noilla mutkaisilla
kujilla.
-- Eipä saa tapulinkello kokoon turkulaisia edes heidän mahtavan
piispansa sielumessuunkaan, virkkoi hän perässään astuvalle
mekkomiehelle, mutta lisäsi itse samassa: -- Vaan mitenpä saisikaan,
Turussahan ei ole väkeä...
Yksinäinen kello kilkatti edelleen ja pieni matkue jatkoi kulkuaan
kuumuuttaan hehkuvain, tyhjäin kivipuotien ohitse Kirkkokadulle.
Nyt vasta, heinäkuussa 1523, pidettiin piispa Arvid Kurki-vainajalle
hänen tuomiokirkossaan sielumessu, vaikka jo vuosi oli kulunut siitä,
kun hän lähdettyään purjehtimaan Närpiön saaristosta oli hukkunut
myrskyyn Ruotsin rannikolle laivoineen, seurueineen, aarteineen ja
pyhäinjäännöksineen. Myöhään oli näinä levottomina sota-aikoina
Turkuun saatu tietokin tuosta hirmuisesta haaksirikosta, ja niin
lamassa oli maata kohdanneen hävityksen jälkeen koko Suomen kirkko,
ettei mitään säädyllistä muistojuhlaa oltu näihin asti kyetty
viettämään.
* * * * *
Se oli ollut raskas surun vuosi nimenomaan Turulle, joka lähinnä
oli joutunut tanskalaisten ikeen alle. Sen väestö oli, paettuaan
edellisenä keväänä kodeistaan metsiin ja maaseuduille Sören Norbyn
hurjia merimiehiä ja Tuomas junkkarin kiukkuisaa kostoa, suvikauden
pysynyt piilopaikoissaan. Ainoastaan pieni osa Turun asukkaita oli
syksyksikään uskaltanut palata juuttien hallitsemaan kaupunkiin
ja ryöstettyihin asuntoihinsa, pannakseen ne mitenkuten auttavaan
talvikuntoon. Suuri osa porvareista pysytteli vieläkin, vierasten
komentoa kammoksuen, sukulaisissaan ja tuttavissaan maaseudulla. Oli
aina vain toivottu, että Ruotsista, jossa juuttien ies jo oli saatu
murretuksi, vihdoinkin tulisi apua pelastamaan Suomikin vihollisten
käsistä, ja sitä odottivat turkulaiset vieläkin. Mutta kesä oli
kulumassa, eikä apua kuulunut.
Siitä keskustelivat nuo pienet, kirkkoon kävelevät parvet nytkin
hiljaa ja varoskellen, vaijeten aina, milloin kulkivat tanskalaisten
sotilasvahtien ohi.
-- Ruotsin puolelle läksivät Fleming-veljeksetkin väkineen, jättäen
meidät avuttomiksi. Ja sinne jäivät uuden kuninkaan luo. -- Niin
kuiskasi valitellen Sillan rinnalla asteleva sarkamekko porvari, joka
kyllä ennen oli kulkenut hienoissakin veroissa, -- nyt ei uskaltanut
veroissa kulkea sekään, jolla niitä ehkä vielä olisi ollut.
-- Niin, siellähän on jo huudettu uusi kuningas ja ruvettu taas
elämään, säesti toinen seurueesta. -- Mutta meidät he ovat kokonaan
unhottaneet. Kuka tietää, tuleeko sieltä apua koskaan! Juuttien alle
jäätiin!
-- Niitä ei täällä enää vastustele kukaan muu kuin Niilo Grabbe
saaristovenheillään, huoahti ensimmäinen mekkomies. Mutta jo lisäsi
toinen alakuloisesti siihenkin:
-- Niilo on uljas soturi, mutta eipä hänkään voi muuta kuin ärsyttää
juutteja. He kostavat meille, siksi on koko eläminen lamassa!
Joka askeleella sen näki, että lamassa oli koko yhteiskunnan elämä.
Täällä kaupunginpuolellakin, kirkkokorttelissa, joka toki oli tulelta
säästynyt, olivat useimpain talojen ovet poissa ja aidat kumossa;
ohdakkeet ja horsmat pensastivat seinänvierustoilla ja kodittomat
koirat juoksentelivat autioissa asunnoissa. Lapsia ei leikkinyt
asuttujenkaan talojen edustalla: harvalla pihamaalla kukkivat herneet
tai humalat.
Yhtä lamassa kuin porvarillinen on kirkollinenkin elämä, ajatteli
Silta, astuessaan noiden ennen rikkaiden, nyt autioiden, anetalojen
ohi. Kurki-piispan mukana olivat hukkuneet paitsi tuomiokapitulin
dekaanusta, maisteri Konradia, useat sen kanungeista ja monet
pääkirkon papit. Toiset taas olivat pakosalla taikka panttivankeina
Juutinmaalla, kuten arkkipresbyteri Arvid Lille. Vanha, rikas,
mutta kivuloinen tuomiorovasti Jaakko Vennä piiloili yhä
palkkapitäjässään, puuttumatta hiippakunnan hoitoon. Siten oli
kirkollishallinnon jäsenistä, tuomiokapitulin prelaateista, Turussa
ainoastaan arkkiteini Hannus Pietarinpoika, joka kuului Friskalan
Flemingien vallassukuun ja joka liukkaana miehenä näkyi saaneen
jonkinlaiset sopimukset aikaan tanskalaisten kanssa. Asuen komeassa
Lehtisten kartanossaan hoiteli hän sieltä mitenkuten hiippakunnan
välttämättömimpiä, juoksevia asioita.
Hänen toimestaan oli kevään kuluessa tuomiokirkko, jonka senkin
juutit olivat ryöstäneet, saatu siksi auttavaan kuntoon, että vihdoin
voitiin piispavainajalle pitää juhlallinen sielumessu. Ja kuitenkin
esiintyi kirkko vielä ulkopinnaltaankin perin ränstyneen näköisenä.
Sen raskaista rautaovista olivat juutit vieneet kallisarvoiset,
hopeoidut ristikoristukset, pärettä oli monin paikoin rikottujen
väri-ikkunain tilalla ja yksin katon kimaltavassa vaskipeitteessäkin
oli pälviä, -- ahnas voittaja oli sitäkin ruvennut kiskomaan irti,
mutta näkyi siihen työhönsä toki kyllästyneen.
Mätäjärvestä Aurajokeen laskevan ojan eli "kroopin" partaalta
katseli Silta kirkon rikkinäistä kattoa. Siihen ojan taa oli
näet kirkkoonmenijöitä sittenkin kokoontunut pieni ruuhka. Sillä
Kirkkokadun päästä "kroopin" yli vievä Pikkusilta oli nyt tulvan
jäliltä korjaamatta ja ne hirret, joita oli puron yli portaaksi
viskattu, olivat kapeat ja liukkaat kulkea, -- siinä täytyi toisten
toisiaan odottaa.
Silta tunsi, että odottavasta parvesta joku häntä takaapäin tiukasti
tarkasteli. Yhtäkkiä hän kääntyi ympäri ja seisoi vastakkain --
Pietari Särkilahden kanssa. Tämä syöksyi toveriinsa syliksi ja
huudahti:
-- Terve, Silta, rauha kanssasi!
Ällistyneenä tuijotti Silta tervehtijään, jonka ruskeiksi
päivettyneet, leveät kasvot iloisesti hymyilivät. Vasta kotvan
kuluttua sai hän vastanneeksi:
-- Todellako olet siinä sinä, Pietari, jota viime syksystä asti
olen hävinneeksi surrut. Terve Turkuun! Mistä putoat yhtäkkiä tähän
kroopin rannalle?
-- Lyypekistä tulen jokseenkin suoraan, kertoi päivettynyt mies yhä
ystävänsä kättä puristaen. -- Tulin pormestari von Aakenin laivalla,
jonka hän on hansalaisten avulla lunastanut juuteilta vapaaksi. Ja
sinua juuri olen hakemassa.
Iloinen välähdys valaisi nyt lyhyemmän papin hidasilmeiset kasvot:
-- Olet siis ollut Saksassa, mestari Martin luona?
-- Häneltä tuon rohkaisevat terveiset sinulle ja meille kaikille,
vastasi Pietari.
-- Tulet vahvistuneena mieleltäsi, reippaana miehenä, päätteli Silta.
Ja Pietari myönsi päätään nyökäyttäen:
-- Nyt vasta olen selvillä siitä, mitä on tehtävä, -- mistä
alotettava. Turkukin kai rupee taas elpymään.
-- Hyvin hitaasti, kuten näet, -- vaikeaksipa taitaa näissä oloissa
vieläkin käydä se alku, vastasi Silta taasen synkistyen. Mutta
hänen katseensa tuijotti yhä vielä kysyvänä Pietariin, hän ei ollut
vieläkään oikein selvinnyt hämmästyksestään, vaan uteli: -- Kuule,
miksi sinä viime syksynä täältä kenellekään virkkamatta katosit?
Minne sinä hävisit ja miten, -- kerro!
Jo oli tullut keskustelevain pappienkin vuoro päästä hirsiportaan
ylitse, ja ojantakaista, loivaa rinnettä noustessaan kertoi Pietari:
-- Se on varsin lyhyt juttu. Kuten muistat, oli mielemme synkkä ja
karvas, kun vuosi sitten palasimme Pohjanmaalta autioksi hävitettyyn
Turkuun. Jaakko oli poissa, Mikko upottausi tuonne luostariin...
Tyhjässä kaupungissa mellasti vieras väki. Ei ollut ketään, jolle
puhua, ei mistään päässyt työn alkuun. Omaa rintaani rupesi
riuduttamaan epäilys, -- se riudutti samoin sinuakin...
-- Muistan..., se raatelee minua yhä vieläkin, huoahti Silta.
-- Sinä menit silloin kuoripapiksi hävitettyyn, tyhjään
tuomiokirkkoon, minä kiertelin maaseudulla hakien ihmisiä ja olin
toivottomuuteeni lannistua. Retkeilylläni tapasin vihdoin erään
munkin, jonka seuraan lyöttäysin...
-- Minkä munkin?
-- Se oli tarkemmin katsottuna väärä munkki, -- se oli Niilo Grabbe,
joka köysimekkoisena kulki maissa vakoilemassa.
-- Puhu hiljemmin, veljeni, se nimi vie täällä pian hirteen, vastasi
Silta.
-- Senpä arvaan -- juutit eivät Niiloa rakasta. Hän oli silloinkin
äkkihyökkäyksellä hävittänyt koko parven rannikkoa ryösteleviä
tanskalaisia, jotka lepäilivät muutamassa rantatalossa, ja oli nyt
vaanimassa uutta saalista. Mutta hän olikin silloin saanut vihiä,
että kokonainen tanskalainen laivasto oli hänen jälillään, -- ei
auttanut hänen muu kuin kiireimmän kautta purjehtia venheineen,
miehistöineen pakoon Viron rannalle.
-- Ja sinä lyöttäysit mukaan? kyseli Silta, ruveten jo ymmärtämään,
miks'ei Pietarin matkasta kukaan ollut tiennyt mitään kertoa.
-- Tarvitsin lohdutusta ja lähdin sitä hakemaan, kun en täällä
kotona saanut mitään aikaan. -- Pietari kertoi raskain mielin
noista toivottomista ajoista, mutta samassa taas kirkastuivat hänen
merimatkalla ahavoituneet kasvonsa, kun hän leikkisästi lisäsi: --
Elinpä muutaman kuukauden merisissinäkin, ennenkuin pääsin Saksaan
menevään laivaan. Mutta nyt olen täällä taas uudella innolla ja
toivolla.
Hän kertoi vielä Sillalle, kuinka nopeasti uskonpuhdistusliike siellä
syntymäsijoillaan laajenee ja voimistuu, kuinka nuoret, nerokkaat
miehet Saksassa ovat ruvenneet Lutherin aatteita kannattamaan ja
leimuavin kirjoituksin paavia vastaan taistelemaan.
Mutta Silta näytti kuuntelevan häntä vain puolella korvalla. Hän
aavisti Pietarin paluun ennustavan jotakin muutosta ja iloitsi
siitä. Mutta koettaessaan mielessään kuvitella uskonpuhdistustyön
alottamista, josta tulija puhui, ei hän voinut siitä itselleen
muodostaa mitään kuvaa. Niitä miettien hän kysyi:
-- Yksinkö tulit?
-- En tullut aivan yksinkään, vastasi Pietari vältellen ja kävi nyt
vuorostaan kyselemään: -- Mutta entä sinä, miten olet elänyt, mitä
olet saanut täällä aikaan?
Alakuloisesti vastasi Silta:
-- Mitäpä minä..., tänne olen jähmettynyt vanhoihin kaavoihin ja
temppuihin. Pidän sielumessuja, luen vigilioita...
-- Etkä sano ihmisille, että tämä on oikeastaan turhaa...
Luottamuksesi horjuu, -- tuon kyllä tunnen!
-- Anna sitä sinä minulle, yksin olen heikko.
-- Koettakaamme taas yhdessä! virkkoi Pietari rohkaisten. -- Tulet
Aningaisista, sielläkö asut?
-- Tuttavissani siellä kävin..., asun kuoripappien talossa kapitulin
vieressä...
He olivat tarinoidessaan astuneet autioksi jääneen "leivättömäin
pappien" yhteisasunnon ja tuomiorovastintalon ohi, sekä kirkkoa
kiertäen joutuneet sakastin ovelle. Sillan oli kiirehdittävä sinne
sisälle, hänen kun oli toimittava mukana juhlamessussa. Mutta vielä
Pietari häntä tuokioksi pidätti kyselläkseen:
-- Entä kärsivä veljemme Mikael?
-- Olavin luostarissa hän on edelleen, katuu ja ruoskii itseään.
Ei hän näyttäydy kenellekään, mutta hänellä on jo suuri hurskauden
maine, -- hänestä taitaakin nuoruudestaan huolimatta nyt tulla sinne
priori.
-- Niinkö kävi, huoahti Pietari raskaasti. -- Olisipa hän seurannut
minua retkilläni! Mutta sittenkin! Toivottomuus heitetään nyt pois,
Silta, tiedäpäs se!
-- Näen sen rohkeasta katseestasi, vastasi Silta, melkein kadehtien.
-- Pian minusta kuulet taas. Minne menet kirkosta?
-- Asuntooni kai.
-- Käyn sinua siellä messun jälkeen tapaamassa. Ystävykset erosivat
ja tuokion kuluttua rupesi kirkosta, jonka pääovelle Pietari astui,
kuulumaan messun sävel. Ei sellaisen suuren, mahtavan juhlamessun,
jommoisia tässä kirkossa usein ennen oli pidetty, kun prelaatit ja
kanungit ja kymmenet muut messupapit ja vikariot sekä kuorilaulajain
lukuiset laumat olivat juhlamenoissa mukana. Nyt oli pääalttarilla vain
puolenkymmentä pappia eikä ollut lukkarilla mitään laulavaa teinijoukkoa
johdettavanaan. Itse alttari, jonka peitoksi ei vielä oltu verkaa
saatu hankituksi, oli alastoman näköinen; sen kalliit hopeaiset
kalkit ja kynttiläjalat olivat poissa ja tinasta valettu kömpelö
rasia, jossa Kristuksen ruumista säilytettiin, riippui nyt sillä
paikalla, mistä ennen taidetekoinen, kirkonmuotoinen monstranssi oli
kimaltanut. Samoin oli kirkko kokonaisuudessaankin kuin paljaaksi
kynitty. Sen lukuisat sivukappelit, joissa ennen paloivat värikkäät
tulet ja hohtivat hopeaiset muistokilvet, olivat nyt autiot ja pimeät
ja pääkuorin alle koverrettu reliikkisäiliö ammotti aukinaisena ja
tyhjänä. Yksin pyhältä Neitseeltäkin oli Lauritsan alttarilta viety
hopeainen kruununsa ja huntunsa, ja sekin peräseinällä sijainnut
korkea vaskitaulu, johon pyhän Henrikin ja pyhän Hemmingin elämäntyö
oli kauniisti kuvattu, oli kiskottu pois. Ovensuussa töröttivät
uhritukit, joilla siteinään oli ollut jykevät rautavanteet,
kolokylkisinä ja vyöttöminä. Poissa olivat kattokruunutkin ja
käryäviä talikynttilöitä paloi vain siellä täällä puisissa
jalustoissa.
Messu loppui. Alttaripalvelija soitti entisen kirkasäänisen
hopeakellon asemesta pientä lammastiukua ja arkkiteini Hannus
Pietarinpoika nousi latinaksi lukemaan pitkää luetteloa piispa
vainajan hyvistä töistä ja hänen hurskaasta, nuhteettomasta
vaelluksestaan. Lopuksi hän suomeksikin lyhyesti kertoi piispan
kuolemasta ja ilmoitti, että jahka hiippakuntalaisten hurskas mieli
ja huolenpito sielujensa autuudesta tuottaa kirkolle tarpeeksi
varoja, rakennetaan kirkkoon uusi kappeli Kurki-piispan muistolle.
Siten, sanoi hän, korvataan se surkea häviö, jonka kirkko nyt
on kärsinyt, kun sen kalliit pyhäinjäännöksetkin ovat ryöstetyt
vieraille maille...
Tämän viimemainitun asian, nimittäin valituksen kirkkoa ja kaupunkia
kohdanneesta hirmuisesta hävityksestä, ymmärsi seurakunta ilmeisesti
parhaiten koko toimituksesta, ja siitä nuo yhteisen, kovan kohtalon
alaiset ihmiset hiljalleen tarinoivat vielä kirkosta poistuessaan sen
viereiselle, ympärysmuurin kiertämälle hautuumaalle.
Silta käveli messun jälkeen asuntoonsa odotellakseen siellä
kaivattua, nyt palannutta ystäväänsä. Pienestä, aukinaisesta
ikkunasta, josta tuulenhenki vilvoittaen leuhahti ummehtuneeseen
kivihuoneeseen, katseli hän noita nurmettuneiden hautojen välissä
tarinoivia porvariryhmiä. Lähellä Sillan ikkunaa kuului joku
kalastaja kertovan, että juuttien vouti on äsken asettunut asumaan
Kuusiston piispanlinnaan, joka sekin nyt on heidän merisankarilleen
Sören Norbylle läänitetty, -- kaikki merkit osottavat heidän aikovan
oikein vakinaisesti pesittyä Suomeen.
-- Mutta Tukholman on Kustaa Vaasa heiltä äsken valloittanut, niin
kuului kovemmalla äänellä kertovan Härkä-Heikki, joka oli ollut Turun
toimeliaimpia porvareita ja joka nähtävästi tuttavuuksiensa kautta
vieläkin sai meren takaa tietoja.
-- Johan Kristian-kuningas kuuluu karkoitetun Juutinmaaltakin pois,
väitti kimakkaääninen Hannu kultaseppä, joka ei nykyoloissa tahtonut
kuulla ammatistaan puhuttavankaan.
-- Niin kerrotaan, totesi Heikki. -- Mutta meille taitaa siitäkin
olla vähän apua: Merellä isännöivät Norbyn laivat ja maissa hänen
voutinsa.
-- Heistä emme pääse, huoahti Sillan äskeinen kävelytoveri,
sarkamekkoinen porvari. -- Eikä tule Erik Flemingkään meitä
pelastamaan, vaikka lupasi...
Mutta tästä muisti tuo tietäväinen Härkä-Heikki taas kertoa:
-- Oletteko kuulleet, millä tavoin Tuomas Junkkari täältä hävisi?
-- Niin, hän ei ole laivoineen palannut Turkuun.
-- Eikä palaa. Erik herra valtasi Ruotsin rannalla hänen laivansa ja
hirtti itse junkkarin...
-- Hirttikö heittiön, -- roikkukoon syntiensä palkaksi!
Niin riemuili vahingoniloinen kultaseppä. Mutta eri tahoilta hänelle
varotellen suihkastiin:
-- Hiljemmin puhu! -- Ja sarkamekko valitti alakuloisesti:
-- Juuteilla on täällä kyllä toisia Tuomaita tilalla, jospa yhdestä
päästiinkin.
Kiintyneinä näihin tarinoihinsa, joihin Turun harvoilla, vainotuilla
porvareilla nykyisin harvoin oli tilaisuus, viipyivät he, päivän
noustessa yhä korkeammalle, sen tuomiokirkon suuren siipirakennuksen,
uuden kuorin, katveessa, jonka Kurki-piispa oli teettänyt hautuumaan
puolelle. Uuteen kuoriin meni ovi suoraan hautuumaalta ja sen
rappusilta kuuli Silta yhtäkkiä tarinan yli kohoavan saarnaäänen.
Hän ei voinut ikkunastaan nähdä saarnaajaa, mutta hän tunsi heti
tuon sointuvan äänen, joka vähitellen vahvistuen pani keskustelijat
vaikenemaan. Hänellä vavahti sydän; hän terästi korvansa, kuullakseen
puhujan jokaisen sanan.
Eihän tällainen ulkosaarna ollut turkulaisille outo, päinvastoin sekä
papit että säkkimunkit ennenaikaan useinkin pitivät niitä, myöskin
tällä samalla hautuumaalla, ja olihan Uxiden kuorin tilalla ennen
ollut saarnastuolikin. Mutta puhujan ilmestyminen siihen näytti
kuitenkin ällistyttävän porvarit. Mistä tuo outo mies nyt siihen
tipahti...? Kuiskaillen he toisiltaan kyselivätkin:
-- Kuka on tämä uusi pappi?
Hannu kultaseppä tunsi miehen ja kuiskaili tuttavilleen:
-- Sehän on pormestarin, Niku-vainajan, poika. Johan hän takavuosina
oli täällä kuoripappina.
Jo sen muisti Heikkikin, mutta hän ihmetteli:
-- Siitä on jo kauan aikaa, missä on mies senjälkeen ollut?
-- Ulkomailla kuuluu maisteriksi lukeneen, niin kerrottiin toissa
keväänä, kun hän kotona kävi.
-- Mutta kuulkaapa mitä juttua hän puhuu, huudahti sarkamekko. --
Merenpohjassako ovat pyhän Henrikin luut!
Niin todella kertoi tuo rappusille noussut, päivänpaahtama pappi.
Tuomiokirkon pyhäinjäännökset olivat olleet Kurki-piispan laivassa
hänen paetessaan ja hukkuivat hänen mukanaan. Mutta niiden mukana
ei Suomen kirkko ole mennyt, lohdutti saarnamies, niitä luita ei,
enempää kuin pyhän Olavin vaipanviipaleita, tarvitakaan autuuden
tiellä. Nuo vainajat eivät, vaikka ovat olleet hurskaita ja hyviä
ihmisiä, voi meitä kadotuksesta pelastaa, -- huusi hän, -- kuinka
paljo rahoja ja lahjoja heidän kappeleihinsa kantanemmekin.
Ainoastaan jokaisen oma katumus voi hänet synneistä vapauttaa.
Paavit, piispat ja prelaatit ovat keksineet sen, että ihminen hyvillä
töillä ja kirkolle lahjoja kantamalla tulisi autuaaksi, keksineet sen
kansalta varoja kerätäkseen...
-- Mitä, puhuuko se tuollaista paavista ja piispoista? kyseli joku
ymmälle joutunut kuuntelija.
-- Taisimme kuulla väärin, vastasi toinen. -- Mutta maltahan!
Saarnamies saneli edelleen Uuden kuorin rappusilta:
"Ymmärrämmehän me sen helposti itsekukin. Jos lyöt kuoliaaksi
naapurisi ja siitä annat kymmenen talaria tai kaupunkitalosi
tuomiokirkolle, niin et sillä hinnalla synnittömäksi pääse: olet
kuitenkin miehen kuoliaaksi lyönyt. Ja väärinpä olisikin, jos siitä
rahalla pääsisit. Annappas, että olet köyhä mies ja sinulla ei
ole kymmentä talaria eikä taloa, pitäisikö sinun silloin joutua
helvettiin vain senvuoksi, että olet köyhä? Ja jos ennen kuolemaasi
lahjoitat luostarille niityn, niin munkit lupaavat messuillaan auttaa
sinut pois kiirastulesta, mutta jos sinulla ei ole niittyä antaa,
saa sielusi palaa ja roihuta. Ei, näin vääryyttärakastava ei Jumala
ole, että hän köyhille yhä kuolemankin jälkeen jatkaisi heidän
varattomuudestaan johtuvia kärsimyksiä ja pitäisi vain niiden puolta,
jotka jo täällä yltäkylläisyydessä elävät, -- ei, hyvät ihmiset, se
on kaikki paavin ja munkkien keksintöä! Autuuteen vie aivan toinen
tie, sielun nöyryyden kautta, ja se on yhteinen tie niin rikkaille
kuin köyhille..."
Saarnamies puhui elävästi, kirkkaaksi paisuvalla äänellä. Mutta
Silta vetäytyi edemmäs ikkunakomerossaan ja puisteli päätään: Tämän
kaiken ymmärsi hän, mutta tuo oppimaton väkijoukko... ei, ei! Jo hän
kuulikin hautuumaalta saarnaäänen sekaan hämmästyneitä huudahduksia,
mutta kuuli taas toisia ääniä, jotka vaativat välihuutajia
vaikenemaan. He siis kumminkin halusivat Pietaria kuulla...!
Tämä jatkoi puhettaan, kertoen, kuinka ihminen voi, ilman munkkien
tai pyhimysten apua, hädässään kääntyä suoraan Jumalan puoleen. Eikä
siihen tarvita kirkkoa hopeoineen eikä reliikkeineen, hän voi sen
tehdä tuvassaankin, taikka ulkona työssään, jopa vuoteessaankin,
jos mieli vain on harras ja nöyrä. "Te olette oppineet käsittämään
Jumalan ylpeäksi kuninkaaksi, jonka luo voi päästä ainoastaan
lahjottujen hovimiesten välityksellä. Mutta taivaassa ei tarvita
hovimiehiä, ei välittäviä pyhimyksiä, joista teillä on niin paljon
tarinoita kerrottu. Maasta taivaaseen on olemassa suora silta, ja se
silta on oma rukouksenne, kunhan se lähtee sydämestä eikä huulilta..."
Puhujan äänen vaijettua -- hän laskeusi rappusilta ja poistui
hautuumaalta yhtä äkisti kuin oli sinne tullutkin -- istuivat
turkulaiset siinä vielä kotvan ääneti ällistyneinä ja katselivat
toisiaan, eräät epäilevinä, toiset melkein suuttuneina. Mitä se oli
tuo saarna? -- siinä oli varmaankin jotakin luvatonta, sehän kävi
kirkkoa ja pappeja vastaan.
-- Mitä se sanoikaan? -- Niin puhkesi vihdoin Härkä-Heikki ääneensä
kyselemään. -- Etteikö tarvita munkkeja eikä pappeja ja ettäkö ei
pyhimyksistäkään ole mitään apua? Sehän oli pakana!
-- Sanoi, että kirkonmiehet meiltä vain rahoja keplottelevat...
-- Ja vääräksi sanoi, että rahalla ja tavaralla ostetaan autuutta...
Näin purki yksi toisensa perästä moittivalla äänellä esille
muistojaan. Mutta hetken kuluttua virkahti sentään suopeammin eräs
Puolalanmäen ryysyläisistä:
-- Mutta kohtuutontahan se onkin: Rikkaat täällä meitä köyhiä
nylkevät ja sitten vielä...
-- Ei, älä puutu sinä vielä tässä sananselittäjäksi, tämä on
kovin sotkuinen asia, lausui edelliselle ojennukseksi Sillan
toinen sarkamekkoinen tuttava, pystyyn nousten. -- Kun ei lie mies
kerettiläinen, kun ei kulkene vihtahousun asioilla...
-- Mutta onhan se pormestarivainajan poika, entisen piispan
veljenpoika..., väitteli Hannu kultaseppä, joka oli puhujan ensiksi
tuntenut ja jolla oli suuri auktoriteettiusko.
-- Ja selvästi se puhui, kehui joukosta joku rohkeampi ääni. -- En
ole ennen mitään saarnaa näin ymmärtänyt, juttelihan hän aivan kuin
sinä tuossa...
-- Selvästi puhui, mutta kun ei se juuri lienekin saatanan koukkua,
arveli kuitenkin yhä tuo ensimmäinen epäilijä. -- Näinä sekasorron
aikoina lähettää paholainen meille jos jonkinlaista vitsausta.
Kerrotaan Saksassa nousseen Antikristuksen sellaisen, joka tahtoisi
panna paavinkin viralta..., sitä sietää varoa, varsinkin kun maa on
vailla piispaa ja tuomiokapitulia.
-- Sietää kyllä, -- parasta on ristiä silmänsä ja mennä kotiin!
-- Ja ottaa Pyhä Henrikki turvakseen!
-- Jonka luut ovat meren pohjassa! huudahti Härkä-Heikki, yhä
vieläkin suuren kaimansa kohtaloa ihmetellen. -- Merkillinen saarna
ja saarnamies, mikä lie lopulta ollutkin!
Näin juttusivat miehet vakavina, laskeutuessaan alas tuomiokirkon
hautuumaalta, ja naiset ristivät silmänsä moneen kertaan. He näet
eivät saaneet silmistään eikä mielestään lähtemään tuota kuin
pilvistä pudonnutta ilmestystä ja he pelkäsivät, että se voimakas
ääni, joka heidät oli äsken ikäänkuin kiehtonut, todellakin mahtoi
sisältää sielunvihollisen lumetta. He sylkäsivät kolme kertaa
kirkonrappusille ja kiirehtivät sitten, katvepaikkoja etsien, kukin
kotikulmalleen aution näköiseen kaupunkiin. --
Sillan kolkossa kammiossa, hautuumaamuuriin rakennetussa kivitalossa,
istuivat tällä välin jo molemmat ystävykset vilkkaasti keskustellen,
-- sinne oli näet Pietari saarnansa lopetettuaan suoraan kiirehtinyt,
koska hän tunsi olevansa liian kiihtynyt käydäkseen kuulijoitaan
puhuttelemaan. Silta arvosteli siellä nyt ankaranlaisesti hänen
saarnaansa, kertoen mitä lauseen katkelmia hän oli porvarien
keskusteluista kuullut. Harkitummin, varovammin olisi asia ollut
pantava alulle, arveli hän melkein huolestuneena.
-- Me harkitsemme aina ja yhä, eikä sillä tavoin koskaan päästä
alkuunkaan, intti Pietari.
-- Totta on sekin, myönsi Silta, oman saamattomuutensa tunnustaen.
-- Mutta muista, nämä ihmiset eivät ole tottuneet tällaisia asioita
kuulemaan eikä ajattelemaan, se, minkä äsken puhuit, oli heille liian
uutta...
-- Mutta kerranhan heidän on herättävä, väitti Pietari.
-- Niin on, mutta pelkään, ettei ole hyvä herättää näin rynnistämällä.
-- Eikö Luther rynnistänyt, eikö hän rynnistä vielä joka päivä!
-- Häntä kuuntelemassa on enimmäkseen maistereita ja ylioppilaita.
-- Silta ojensi ystävänä kätensä Pietarille, jonka hän näki
käyneen surumieliseksi, ja jatkoi lauhkeammin: -- En tiedä, olenko
väärässä, mutta ajattelen, että näin uusia ajatuksia olisi annettava
oppimattomalle rahvaalle muun jumalanpalveluksen ohessa kuin
lusikoittain...
-- Oh, se olisi toivotonta, huoahti Pietari. -- Eikä silloin minua
kukaan kuuntelisikaan, enemmän kuin kuunnellaan legendanlukua tai
latinalaisia messuja.
-- Vähitellen kuunneltaisiin. Esiinny kirkossa, hoida kuoriston
tunnit ja tässä virassa opeta, silloin meihin paremmin luotetaankin.
Kiitä onneasi, ettei tänään ollut hautuumaalla munkkeja taikka
kanunkeja, siitä olisi silloin voinut heti syntyä aika jyry --
asiallemme vahingoksi.
Pietari kuunteli pää kumarassa tyynen, harkitsevan ystävänsä neuvoja
ja myönsi itselleen niissä olevan tottakin, -- tunsihan hän itse,
että hän äsken oli herättänyt kuulijoissaan ennen kaikkea hämmästystä
ja säikähdystä. Mutta hän uskoi sittenkin, että suoran, selvän
totuudensanan voima oli pystyvä oppimattomiinkin, ja että kuuma
into oli täällä kotonakin puhkaiseva jään. Eheä hän tahtoi olla
ja johdonmukainen työssään ja sellaisena pysyäkseen ei hän ollut
aikonut ruveta kirkon palvelukseen, vaan oli aikonut liikkua vapaana
saarnamiehenä. Hetken kuluttua hän senvuoksi kuin puolustautuen
virkkoikin:
-- Miten säilytän sopusoinnun opissa ja elämässä, jos asetun
katoolisen kirkon kaikkiin valjaisiin?
-- Onhan Luther vieläkin luostariveljenä, vastasi Silta. -- Ja papin
puvussahan nytkin kuljet, pappeja tarvitsee puhdistettukin kirkko.
Pietari käveli hetkisen kumajavalla kivilattialla punniten vastakkain
Sillan mietelmiä ja omia aikeitaan. Kotvan kuluttua hän pysähtyi
toverinsa eteen virkkaen:
-- Osaksi voit olla oikeassa: kenties pappina pysyen voin
tehokkaammin ajaa puhdistetun opin asiaa. Sitä tahdon miettiä ja
itseäni tutkia, -- tutkia, säilynkö silloin joutumasta liukkaalle
tielle. Mutta siihen en suostu, että vain varoskellen ja kuin
tinkimällä rupeaisin levittämään opinuudistusta, -- ei Silta! Emme
saa pelätä jyryäkään, vaikkemme sitä toivoisikaan. Totuus selvään
ja rohkeasti julki, ei lusikoittain, vaan täysimittainen, voimakas
totuus, joka voi uurtaa vuoretkin! Se vie asiamme eteenpäin, niin
totta kuin sen oikeaksi uskomme.
Näin sanoen tarttui hän reippaasti, mieleltään taas varmistuneena,
Sillan käteen tätä hyvästelläkseen. Silta yritti häntä vielä
pidättämään, kysellen:
-- Minne menet, etkö tule asumaan tähän samaan taloon, tilaa on
täällä nyt kyllin. Ja pappisruokalakin pannaan pian taas kuntoon...
-- Ei, Silta, vastasi Pietari harvakseen. -- Asun vävyni, Eerikki
Skalmin talossa, -- riennän sinne, sillä en ole yksin. Pian taas
tavataan.
Silta jäi yksin seisomaan keskelle hämärää huonetta, katsellen ovea,
josta Pietari oli poistunut, ja hautoen mielessään hänen sanojaan.
Hän iloitsi sydämessään Pietarin paluusta ja toivoi hartaasti
menestystä hänen rohkeille aikeilleen. Mutta hänen toivoonsa
sekaantui epäilystä: alotettava työ tuntui hänestä yhä niin tuiki
toivottomalta, maaperä oli niin mahdoton. Eihän hän itse ollut
päässyt askeltakaan eteenpäin!
Mutta kenties se johtui juuri siitä, että hän aina epäili eikä
lujasti luottaen antautunut tehtäväänsä, niinkuin Pietari. Kenties
juuri usko ja antautuminen voi aikaansaada jotakin suurta, kenties
lopultakin vain rohkea ryntäys kykeneekin viemään perille...
Kenties! Mutta Silta ei sittenkään voinut ehyeltään luottaa heidän
yhteisen asiansa voittoon. Ja siitä hän itse kärsi, oi, hän tunsi
tuon ainaisen epäilyksensä runtelevaksi onnettomuudekseen!