Tasaista perälaitasta purjehti Arvid Kurjen suuri, korkea
piispanlaiva eräänä pilvipoutaisena heinäkuunaamuna Pohjanlahden
selkää luoteeseen päin. Hämäränä viivana häämöittivät kaukaa idästä
Pohjanmaan eteläisen rannikon ulommaiset riutat, muuten suli veden ja
taivaan harmaja joka taholla katkeamatta yhteen. Ei luotoa merellä,
ei purjetta näkyvissä. Ainoastaan kalalokit soutelivat laivan
ympärillä sulavin kaarin, pujahtaen joskus purjeidenkin lomitse;
mutta silloin ne aina säikähtäneinä kaikkosivat loitommalle, -- ne
olivat nähneet miehen, tähystäjän, siellä ylhäällä keskimastossa.
Lokkien lentoa katselivat korkean peräkajuutan eli "komppanian"
kupeelta ystävykset Silta ja Pietari, jotka tapansa mukaan muita
varhemmin aamulla olivat liikkeellä. Sitä tehdessään he matkansa
määrästä harvakseen haastelivat.
-- Liian katkeraa on, -- puheli Pietari -- jos meidät, jotka
palasimme kotiin vaikuttamaan oman kansamme keskuudessa, nyt kaiken
lisäksi viedään meren yli Ruotsiin.
-- Mikäpä tässä muu päätynee neuvoksi, vastasi Silta alistuvampana.
-- Meitähän on nyt täällä kohta kaksi kuukautta ajettu takaa kuin
metsän hirviä.
-- Ja siihen on mennyt kallis kesämme!
Se oli tosiaankin ollut piispalle ja hänen seurueelleen kärsimysten
kesä. Raumalle väsyneenä saavuttuaan oli piispaa kohdannut tieto,
että mestari Konrad siellä kyllä oli laivoineen käynyt, mutta
taas heti paennut merelle, koska Norbyn kaapparit olivat hänen
kintereillään. Ratsain oli piispansaattueen senvuoksi täytynyt
jatkaa matkaansa pohjoisemmas, ja se oli joksikin ajaksi asettunut
Kokemäen vanhaan kuninkaankartanoon, joka oli entisiltä ajoilta
auttavasti linnoitettu. Mutta liian vähän oli piispalla aseväkeä
sitäkin puolustaakseen ja kun juuttien partiojoukkoja rupesi linnan
ympärillä parveilemaan, oli hänen seurueineen täytynyt taas väistyä
niiden edestä. He olivat samonneet halki tiettömäin salojen ja
ryöstettyjen kylien, missä tuskin ruokaa saatiin ihmisille tai
hevosille. Raastettu rahvas valitti haikeasti, että kun juuttijoukko
tulee tupaan, niin se ensiksi juo oluen tynnyristä ja sitten täyttää
tynnyrit talojen voivaroilla sekä vie ne mennessään laivoihinsa.
Ja ylpeä piispavanhus sai tällä retkellään vielä lukea kirkkojen
oville naulattuna paavin painetun pannajulistuksen itseään vastaan,
-- hänet, samoin kuin Ruotsin muut hiipankantajat, oli näet
julistettu kirkonkiroukseen syystä, että he pari vuotta sitten olivat
virastaerottaneet isänmaataan vastaan vehkeilevän arkkipiispan,
Kustaa Trollen, joka oli Kristian kuninkaan ja paavin yhteinen
suosikki. Näitä pannajulistuksia nyt kirkonoville naulasivat raa'at,
ryöstelevät tanskalaiset merimiehet ja palkkasoturit.
Vihdoin oli Arvid saanut Anolaan, jossa hän muutamia päiviä oli
lymynnyt sukulaistensa, Laukon Kurkien, luona, viestin, että hänen
laivansa määräpäivänä odottaa häntä Ulvilassa, ja tässä virkeässä
kauppakylässä hän lopulta tapasikin kaivatun, kalliita aarteita
kuljettavan aluksensa. Kiireellä oli sieltä merelle lähdetty, sillä
Sören Norbyn laivoja saatettiin odottaa joka hetki väylänsuulle. Tämä
kesytön, rohkea merisankari, joka aina ilmestyi sinne, mihin häntä
vähimmin toivottiin, ja joka tuntui olevan yhtaikaa monessa paikassa,
hän oli jo Suomenkin saaristoväkeen ajanut niin kaamean pelon, että
se uskoi hänen paholaisen taikavoimalla liikkuvan.
Mutta onnellisesti oli piispan nopeakulkuinen laiva toki edellisenä
iltana päässyt Reposaaren ohitse ja se purjehti nyt vapaana väljiä
vesiä. Pitkistä ajoista oli siten piispakin saattanut täysin
turvallisesti nukkua yönsä ja hänen seurueensakin viipyi nyt pitkään
kannen alle laitetuilla yötiloillaan.
-- Muut kaikki iloitsevat siitä, että ollaan kulkemassa Ruotsiin,
Kustaa Vaasan turviin, virkkoi Silta hetkisen kuluttua. -- Siellä on
jo maa tanskalaisista puhdistettu ja uusi aika koittanut.
-- Mutta hyljättäisiinkö siis tämä kotoinen kolkka? -- ei, sitä ei
toki Kurkikaan toivone, huudahti Särkilahti. -- Ja meille juuri tämä
maa uskottiin työmaaksi; meidän oli tuotava uusi aika Suomeenkin.
-- Niin oli aikomus, mutta tiedäthän: me seuraamme nyt joukkoa!
-- Kuinka pitkälle, -- oh, me olemme kuin vangit...!
Aamun edetessä rupesi toki vähitellen laivan uumenista nousemaan
pienin parvin esille pappeja ja naisia, niin että he ennen pitkää
melkein täyttivät aluksen avaran kannen. Piispan seurue oli näet
tällä pakomatkalla vielä melkoisesti kasvanutkin, sillä monen
aateliskartanon rouvat ja neitoset olivat niistä pitäjistä, joissa
juutit riehuivat, liittyneet pakojoukkoon. -- Niinpä oli Anolasta,
jonka Knut-isäntä aseväkineen oli rientänyt yhtymään Flemingien
joukkoon, Arvid Kurjen sisar tyttärineen paennut piispanlaivaan.
Juuri sitä pientä ryhmää, jossa Elina-rouva ja Brita-neito levon
jälkeen iloisina ja verevinä nyt liikkuivat, tarkkasivat perässä
seisovain nuorten pappien katseet. Sillä he näkivät heikon toverinsa,
Mikael Karpalaisen, taas lähentelevän tuota hänelle vaarallista
seuraa.
-- Katso, -- kuiskasi Silta, -- katso, miten mies tähystelee selälle
ja laineisiin, mutta kuitenkin hänen silmänsä, ikäänkuin itseltään
varkain, yhtämittaa singahtelevat neitoseen päin.
-- Mikko-veljemme luonne soveltuu huonosti selibaattisääntöön,
vastasi Särkilahti säälien. -- Liekki vetää kärpäsparkaa!
-- Ja neiden katse kertoo, että hän sen huomaa ja että se on hänelle
mieluista.
-- Mutta sangen herttaista on oikeastaan tuo nuorten leikki.
-- Katso, liekki jo nykäsi...!
Nuori, haavesilmäinen pappi oli, ohjattuaan jo askeleensa pois
keulaan päin, taas kääntynyt ympäri ja siinä hän nyt seisoi
maston luona Laukon naisia haastattamassa. Molemmilla nuorilla
oli huulillaan hymy ja poskillaan kaunis puna, kun he kaiteen yli
toisilleen lokkien lentoa näyttelivät.
-- Anolasta asti on Mikko kuitenkin taas urheasti taistellut,
sen olen nähnyt, kertoi Silta kajuutan kupeella. -- Väliin hän
taipaleellakin kuin pistettynä ratsasti syrjään, milloin tunsi
joutuneensa liian lähelle Kurjen väkeä, ja majapaikoissa olen hänet
usein polviltaan tavannut... Mutta nyt on taas kaikki hukassa, nyt en
mene takuuseen, ettei Mikko uudelleen uhkaa heittää pois kauhtanaansa
ja lähteä Viaisiin maamyyräksi.
Pietari Särkilahti katseli kauan ääneti tuota nuorten ilmeistä
lämpenemistä ja hänen leveältä leuvaltaan rupesivat kasvolihakset
pingoittumaan, niinkuin aina, milloin hänessä voimakkaat mielikuvat
syntyivät. Kaunis on tuo nuorten lempi, raitis ja puhdas kuin meren
laine, -- miksi sen pitää olla toivottoman? Niin kysyi hän itseltään.
Ja siitä kysymyksestä lähtivät hänen vilkkaassa mielessään taas uudet
mietteet puhkeamaan. Sillan huomioihin hän ei mitään vastannut,
mutta kun Jaakko Kurki samassa astui ulos "kompaniasta", jossa
hänellä enonsa kanssa oli ollut makuutilansa, käveli Pietari kohta
tämän rotevan ystävänsä luo. Hän viittasi kaiteen vieressä seisovaan
ryhmään ja uudisti Jaakolle ääneensä äsken itselleen tekemänsä
kysymyksen. Ja kun Jaakko vain hymähti noille kainoille kuhertaville,
virkahti Pietari:
-- Mitähän jos lemmensairas veljemme pappiudestaan huolimatta
menisikin avioon!
Nuori Kurki vastasi hilpeästi:
-- Niin, jos Wittenbergissä oltaisiin, niin me varmaankin noista
merkeistä päättäen pian olisimme Mikon kanssa langokset.
-- Mutta miksei täällä? kysyi Pietari terävämmin.
-- Sinä tarkoitat...? -- Hilpeys kaikkosi vähitellen Jaakko Kurjen
mustista silmistä, joiden katse rupesi värähtelemään. Mutta Pietari
vastasi:
-- Tarkoitan, että astuisimme rohkean askeleen, jolla oppimme elämään
soveltaisimme. Sellaista opetusta meille Luther aina suositteli...
Mutta nyt on kysymyksessä ylhäinen neito, sisaresi...
Nuori, harteikas, pappispukuinen ylimys seisoi kauan kuin
kivettyneenä, tuijottaen harmajaan avaruuteen, jossa pilvet
vähitellen tuulen ajelemina ohenivat. Hänessä murtelivat omaksumansa
uudistusaatteet ankarasti voimiaan perinnäisiä ennakkoluuloja
vastaan, hänen innostuksensa kirkonreformiin painiskeli sen
kunnioituksen kanssa, jota hän tunsi olevansa velkaa suvulleen ja
ennen kaikkea piispa-enolleen, isänsä sijaiselle. Pietarin kysymys
tupsahti häntä vastaan niin äkkiä, että se ensi hetkellä hänestä
tuntui aivan mahdottomalta -- hänen sisarensako, Kurjen ylpeää sukua,
antautuisi asemaan, jota yleisesti ja syvästi halveksuttaisiin! Mutta
tämän tunteensa oivalsi hän samassa heikkoudeksi. Pietarin sanat
olivat johdonmukaiset ja terävät ja tuo hänen edessään kaiteen luona
kuiskaileva nuori pari, se oli vakuuttava.
-- Sisareni on nuori, hän ei uhraustaan ymmärtäisi, puhui hän hiljaa,
kuin itsekseen perustellakseen tuota mahdottomuutta. Itse hän
kuitenkin tuokion kuluttua kumosi väitteensä: -- Mutta jos hän Mikkoa
rakastaa, niin hän voi murtaa tavan ja suvun kahleet. Hänessäkin on
Kurjen verta...
Mikko Karpalainen oli sillävälin huomannut, että hänen toverinsa
häntä tarkastivat; samassa hetkessä oli hänelle selvinnyt, kuinka
hän jälleen oli kulkemassa kuilun partaalla. Kalveten ja ikäänkuin
kokoonpainuen pakeni hän äkkiä keskikannelta ja hiipi kauas
keulapurjeen taa, taasen itsensä kanssa vaikeita käräjiä käymään.
Mutta Jaakko viittasi sisarensa luokseen ja virkkoi, punastuvaa
neitosta tiukasti silmiin katsoen:
-- Sinä pidät toveristani..., ei, en sinua siitä moiti! Mutta kuule
Brita, jos sinua Mikko omakseen pyytäisi, uskaltaisitko hänelle mennä?
Tyttö säpsähti, tuo kysymys sisälsi jotakin, jota hän ei ollut
koskaan ajatellut..., ehkä oli hänen mieltymyksensä aivan
sopimatonta! Ujostellen hän senvuoksi änkytti:
-- Mutta hänhän on pappi...
-- Juuri siksi kysyn: uskaltaisitko! Kuten olen sinulle kertonut,
Saksassa ovat jo monet toverimme naimisissa, monet ylhäisetkin naiset
ovat papeille ruvenneet vihityiksi vaimoiksi, -- täälläkin tahdomme
kumota vanhat, nurjat käsitykset. Tuo liittonne ei siis ehkä olisi
mahdoton -- uskaltaisitko?
-- Sehän ei riipu minusta, vastasi tyttö nyt käsittävämpänä, mutta
hänen silmänsä katsoivat jo kirkkaan terävinä. -- Tiedäthän, eno...
-- Tiedän. Mutta jos se sinusta riippuisi, niin uskaltaisit, --
arvasinhan sen, pikku, urhea siskoni!
Tyttö kiirehti ujona pois, rukousnauhaansa turvautuen. Mutta nuoret
papit seisoivat vakavina vastakkain ja lukivat toistensa silmistä
yhteisen, alakuloisen mietelmän. Joka askeleella kohtasi heidän
pienintäkin aloteaijettaan heti sama mahtava este: Hievahtamaton,
voittamaton Kurki-piispa ja hänen mieliä kahlehtiva valtansa...!
Jo astui vihdoin piispakin kannelle ja kävi pitämään aamumessuaan,
jota hän ei matkoillaankaan laiminlyönyt. Sen suoritettuaan asteli
hän reippaana, terveennäköisenä seurueensa joukossa, tervehtien
ryhmää toisensa perästä ja tarinoiden sekä pappien että maallikkojen
kanssa iloisempana kuin pitkiin aikoihin. Olihan hän nyt muhkeassa
laivassaan kalliiden aarteidensa luona ja lähimpäinsä ympäröimänä,
eikä vihollista kuulunut. Taas kajasti maailma hänelle kirkastuvana,
niinkuin se kesäinen päivä, joka juuri pilvien takaa pilkisti esille.
Hetken kannella käveltyään pysähtyi kankealiikkeinen piispa
perämiestä varten rakennetulle kohokkeelle ja katseli siitä, miten
laiva halkoi loivia laineita, aina yhtä oikoseen länsipohjaa kohden.
Syrjemmässä saksanmaisterit yhä kuiskaillen keskustelivat. Jaakko
kertoi enonsa aikovan, vihollislaivat eksytettyään, lähteä Kustaa
Vaasalta pyytämään apua juuttien karkoittamiseksi Suomesta. Mutta
siitä avusta ei ollut nyt valitettavasti suuria toiveita; uudella
valtionhoitajalla, jonka vielä oli turvauduttava rahvaanjoukkoihin,
oli Ruotsissa liian monet raudat tulessa.
-- Miksemme hae apua oman maamme rahvaalta? kysäsi Pietari äkkiä.
-- Siitäkin puhuimme enon kanssa, kertoi Jaakko. -- Ehdotin, että
kääntyisimme Pohjanmaan ripeän kansan puoleen, nostattaisimme sen
miehet aseisiin ja sitten rientäisimme kuin ristijoukon voimalla
vapauttamaan kotimaamme.
-- Entä ukko? uteli Pietari.
-- Tuumani miellytti häntä aluksi, mutta sitten hän lausui: Se on
unelma; talonpoikia et saa täällä liikkeelle, heille on yhdentekevää,
kuka heitä raastaa, ruotsalainenko vai tanskalainen...
-- Siinä on totuutta, myönsi Pietari. -- Liian usein on täällä
vieras esivalta vaihdellut ja aina se on talonpoikia kiskonut. Mutta
sittenkin. Jos enosi luottaisi itseensä, jos hän, piispa, astuisi
itse kansansa eteen ja haastaisi sitä nousemaan sortajia vastaan...
-- Ehkäpä hän vielä astuukin. Katso!
Arvid Kurki oli kauan seisonut perämiehen vieressä ääneti tähystellen
kirkastuvaa taivaanrantaa. Sillävälin oli vähitellen oikealta kädeltä
kasvanut merestä esille suurenlainen, vihanta saari, jota laiva
lähestymistään lähestyi, vaikka sen suunta jätti saaren selänpuolelta
sivulle. Tuohon rannikkoon, josta merenpoimuttamat hiekkasärkät
ja käppyrät männyt jo erottautuivat, kiintyi piispan huomio yhä
terävämmin, se näytti häntä ikäänkuin puoleensa houkuttelevan. Ja
juuri kun laiva saapui saaren kohdalle kääntyi piispa yhtäkkiä
ruorimiehen puoleen, kysyen:
-- Onko suojattua satamaa tuossa saaressa?
-- On, kaakon rannalla on syvä poukama, vastasi perämies.
Piispa silmäili vielä ikäänkuin kaiken varalta ympärilleen: Vieläkään
ei purjetta näkynyt millään taholla, taivas oli sees ja tuuli
tyyntyi...
-- Lasketaan siihen poukamaan, virkkoi hän yhtäkkiä perämiehelle. --
Käydään maissa pitämässä ainakin päivämessu...
Laivan suunnan nopean käännöksen olivat nuoret papit ilokseen
huomanneet ja he katselivat nyt mielenkiinnolla, miten piispanalus,
saaren eteläisen kärjen kierrettyään, laski korkearantaiseen
lahteen, johon ankkuri upotettiin. Koko seurueeseen tämä matkan
keskeytys vaikutti virkistävästi; ketterinä kaikki papit ja maallikot
soutivat laivasta lahden suviselle rannalla, jossa kypsät mansikat
punersivat metsäistä ahoa ja vehmas, kukkainen nurmi kutsui lepäämään
tummalehtisten tuomien siimekseen.
Tässä saaressa selällisessä, jossa ei ollut asukkaita -- ainoastaan
muutamia Närpiön rannikon kalavenheitä saapui sinne joskus
saunalleen pyyntimatkalta -- ja jonka suviselle rinteelle telttoja
pystytettiin, piti piispa sen päivän messut ja vielä seuraavankin
ja koko pakolaisseurue lepäili nautinnolla siellä kesäisen luonnon
helmassa. Vartijat tähystelivät lakkaamatta kukkulan laelta, mutta
vihollispurjeita ei näkynyt. Ja lepäilevissä ryhmissä rupesi
viriämään toivo, että kentiespä ei ole tarvis enää pakoretkeä
jatkaakaan, ehkä on juutti jo juoniinsa väsynyt. Ja toisissa orasti
siitä toivo: ehkä nyt jäädäänkin kotimaan rannikolle!
Mutta nuo herttaiset sydänkesän päivät eivät tuossa piiloilevassa
kirkollisessa yhteiskunnassa sittenkään päässeet sorasoinnutta
kulumaan. Jo pitkin matkaa oli vanhempain kuoripappien ja kanunkkien
joukossa kytenyt kaunaa noita ulkomailta palanneita maistereita
kohtaan, jotka pysyttelivät muista erillään ja joita heidän
mielestään piispa liian lempeästi kohteli, vaikka he ujostelematta
arvostelivat pyhää kirkkoa ja uhkasivat uhmailla itse kanoonista
lakia vastaan. Välit olivat kankeat, katseet karsaat. Ja niin se
sorahti...
Mikko Karpalainen oli siihen syypää. Hänelle kävi taistelunsa
ylivoimaiseksi.
Rehellisesti oli hän täällä leposaaressakin kamppaillut. Oli paennut
yksinäiseen notkoon aina kun tunsi tunteensa lämpenevän ja pitkään
oli hän telttarannalle pystytetyn alttarin luona rukoillut mieleensä
lujuutta. Mutta usein veivät hänet askeleensa alttarin äärestä
suoraan sen hempeän neitosen luo, jonka katse jo kaukaa hänet
kiehtoi. Niin kävi kolmantenakin saaressa vietetyistä päivistä.
Kaikista hyvistä päätöksistään huolimatta käveli Mikko taas Briitan
kanssa kahden pitkin lämpöistä hiekkarantaa, istui hänen rinnallaan
kanervamättäällä ja -- jo poimikin mansikan neitosen huulilta.
Tuokion lepäsi pehmyt poski hänen poskeaan vastaan...
Tuokion vain, mutta sen näkivät vaanivat kanungit. Veivät sanan
telttarannalle ja Kurki-piispalle ja hetken kuluttua kutsui piispa
tuon säätynsä ja valansa unhottaneen papin puheilleen.
Raskain mielin, suru sydämessään, seisoivat siinä rinteellä nyt
toiset toverukset ystävänsä onnettomuudesta keskustellen. Pilkkaajat
olivat saaneet syytä heidän yhteistä, suurta asiaansa halventaakseen
ja he tunsivat myös itse itsensä heikoiksi sitä edustamaan, -- ehkä
arvottomiksikin! Näin Silta heidän mielialansa tulkitsi ja katkerina
toiset kaikki häntä vaitiollen kuuntelivat.
Mutta jo tuokion kuluttua Pietari väitti vastaan:
-- Ei, Mikko on puhtaampi kuin noista toisista yksikään. Meidän
täytyy vain särkeä tuo vanha valhe!
-- Särkeä, miten? epäili Silta.
-- Meidän olisi pitänyt jo heti, ennenkuin kotimaahamme palasimme,
esimerkillämme kumota koko paavillinen naimattomuushoure, pahoitteli
Särkilahti. -- Olimme arkoja, -- nyt on se askel astuttava. Piispalle
on puhuttava totuus koristelematta!
Kalpeana seisoi Jaakko Kurki toveriensa keskellä, oivaltaen, että
raskas velvollisuus nyt kohdistuu juuri häneen. Hän tunsi piispan
ennakkoluulot liian hyvin, mutta ymmärsi samalla, että kerran on se
askel kuitenkin astuttava. Vihdoin hän suoraksi ojentautuen virkkoi:
-- Menen enoni luo...
Päättäväisin askelin käveli hän kentän poikki piispantelttaan,
pyytäen saada puhua sisarensa ja ystävänsä puolesta.
Arvid Kurki seisoi siellä kylmänä, mahtavana kirkkoruhtinaana, jonka
ensimmäinen tehtävä oli ylläpitää kirkkonsa arvoa ja omaansa, ja jota
ei mikään vastoinkäyminen ollut masentanut eikä mikään heimolaistunne
heikontanut. Koko piispallisella ankaruudellaan kuulusteli hän
rikoksensa tunnosta aivan lamaannuksiin painunutta hentoa pappia ja
virkkoi tylysti kutsumatta saapuneelle sisarenpojalleen:
-- Tämä on vakava asia, Jaakko, miksi siihen sinä sekaannut? Mitä
tahdot?
Nuori Kurki ei voinut estää ääntään vapisemasta pyytäessään ankaralta
enoltaan:
-- Isä, anna noiden nuorten päästä onnellisiksi, laske heidät
avioliittoon, sillä he rakastavat toisiaan.
Piispa repäsi korkealle tuuheat kulmakarvansa ja astui lähemmäs,
ikäänkuin oikein kuullakseen.
-- Houritko, Jaakko, tehtäisiinkö Briita Kurjesta torsia? Taikka
miten naimisiin papin kanssa?
Hänen sisarenpoikansa vastasi jo rohkeammalla, kirkkaalla äänellä:
-- Ihmisten on säännös eikä Jumalan se, ettei pappi saa ottaa
aviokseen vaimoa, jota rakastaa. Salli sisareni mennä naimisiin
Mikael Karpalaisen kanssa ja siunaa itse heidän liittonsa!
Piispa unohti nyt syrjään kuritettavanaan olevan syntisen ja iski
uhkaavan vihansa vasamat yksinomaan kasvattiinsa:
-- Tämäkö siis on sinun puhdistettua oppiasi, Jaakko, tämä
lihanhimojen evankeliumi! Sitäkö myrkkyä siellä ulkona sieluusi imit?
Älä puhukaan sisaresi puolesta, hän on sinun rinnallasi puhdas...
-- Puhdas hän on, mutta hän suostuu, jos saa sinulta siunauksen.
-- Mitä, saastutitteko jo lapsenkin mielen! -- Piispa oli tuokion
melkein neuvoton, pyörähti punoittavana Mikkoon päin, mutta pysähtyi
taas Jaakon eteen, puhuen kumealla äänellä: -- Sinä, Jaakko Kurki,
jota työni arvokkaaksi jatkajaksi kasvatin, sinä vaadit siis minua,
piispaa, häväisemään pyhän virkani ja pukuni ja sukuni kunnian...!
Vielä yritti nuorukainen puhuttelemaan piispaenoaan, yritti lämmöllä
ja taivuttavasti. Mutta Arvid Kurki ei häntä enää kuunnellut. Hän
astui kylmänä teltan ovelle ja lausui käskijän varmalla äänellä:
-- Seuratkaa minua!
Siellä ulkona seisoi koko matkue eri ryhmissä odottaen piispan
ratkaisevaa rangaistusta. Hänen syväjuovaisiksi jäykistyneet
kasvonpiirteensä osottivatkin, että hän nyt oli päättänyt yhdellä
syvällä iskulla katkaista viisastelevain maisterien epäterveet
opinkaavat. Tummahko puna varjosti hänen otsaansa ja hänen äänensä
oli ankaran kirkonpäämiehen, kun hän nyt kutsui äitinsä syliin
vaipuneen Briitan eteensä. Ja kun Elina-rouva itkien saattoi
vavahtavan lapsen hänen luokseen, puhui piispa kolkosti ensin
sisarelleen:
-- Näen, Elina, että kirous vieläkin seuraa Kurjen sukua. Mutta
meidän on katkaistava siltä kärki, kuinka raskaan uhrin pyhä äiti
meiltä vaatineekin. Briita, kirkon rutsa ei saa koskaan sukuamme
häväistä! Nuoruutesi syntiä saat, tyttäreni, tutkia jälellä olevan
ikäsi Naantalissa, pyhä Birgitta siellä sielusi puhdistakoon.
Jo laskivat kaikki ympärilläseisovat katseensa alas vallan
hytkähtäen, -- näin kovaa kuritusta he eivät toki olleet odottaneet.
Mutta piispa kääntyi Karpalaisen puoleen:
-- Ja sinä, Mikael, käsität itse, missä sinun on katumuksesi
tehtävä; sieltä ei sinun olisi koskaan ollut poistuttava. Mutta
sovitusta hakiessasi älä lue itsellesi lievennykseksi sitä, että
olet kerettiläisopein eksytetty, sillä avoimin silmin olet niiden
riettauteen antautunut...
Mikon kasvoja ei se tuomio väräyttänytkään, hän näytti itse jo
ennakolta tuomionsa langettaneen. Mutta säälillä katselivat kaikki
kalpeaa impeä, joka siinä äitiinsä nojaten seisoi vavisten kuin
haavoitettu karitsa, vielä täysin ymmärtämättä, mitä hänelle oli
tapahtunut ja miksi hänen nuoren elämänsä kukka oli katkaistu. Briita
ei saanut vielä kyyneltä silmästään, mutta äiti itki ääneensä.
Hänelle nyt piispa puhui:
-- Kaltoin kasvatit tyttäresi, saata hänet nyt sinne, missä pestään
pois sydämien tahrat.
Piispan silmissä leimahteli nyt valtoinaan Kurkien kiihko. Mutta
nuoressa Jaakossa oli samaa tulista verta; hänen sisartaan säälivä ja
tuskasta pakahtuva sydämensä oli halkeamaisillaan, hän ei voinut sitä
enää salvata, vaan kävi katkonaisesti puhumaan:
-- Isä, sisareni ei ole sukuamme tahrannut, eihän puhdas lempi voi
olla rikosta..., isä, ei lemmityn virka eikä puku sitä siksi muuta.
Mutta rikosta on sulkea nuori elämä tekopyhyyden uhriksi luostariin,
joka juuri on tahrain paikka...
Piispan, joka jo oli luullut ankaran tehtävänsä suorittaneensa, mutta
jonka silmästä ei hehku vielä ollut sammunut, sytytti uuteen kiihkoon
tämä lemmikkipoikansa uusi kapina. Hän tunsi niiden ohjasten, joilla
hän aina itseään hillitsi, häipyvän käsistään, mutta ei sitä tahtonut
näyttää.
-- Vaikene, onneton, huudahti hän. -- Pitääkö sinun vielä turmiotamme
lisätä häväisemällä pyhää kirkkoa ja kapinoimalla minua, piispaasi,
vastaan...
Mutta nuori Kurki oli jo ehtinyt saada itselleen aseman selväksi ja
virkkoi tyyneemmin:
-- Eno, minä näen, että tiemme ovat eronneet.
-- Eivät ole, eivätkä ne eroa, jyrisi Arvid Kurki. -- Surunikaan ei
saa minua estää ojentamasta sinut pois saastaisen kerettiläisyyden
tieltä. Sinä seuraat minua ja alistut!
-- Tiemme ovat kuitenkin jo eronneet... Mutta piispa ei sitä
myöntänyt ja hän tahtoi sen heti osottaa koko seurueelle. Rantaan
kääntyen kutsui hän sieltä henkivartijansa lähemmäs ja käski
dekaanon, mestari Konradin, heidän avulla saattaa Jaakko laivaan ja
sulkea hänet siellä yksinäiseen koppiin. Ja tuntien kiihtyneensä
liiaksi hän ikäänkuin tekoaan puolustaen puhui:
-- En voi sallia pimeydenruhtinaan hajoitustyötä edessäni
harjoitettavan, en, vaikka läheisimpäni sen tekisi. Minun on
vastattava kirkkoni eheydestä.
Esimiestään totellen läksi Konrad saattamaan rantaan Jaakkoa, joka
enonsa ankaruuden iskemänä häntä seurasi kuin hetkeksi turtuneena.
Hiiskahdustakaan ei kuulunut koko telttamäeltä, peljästyneet naiset
pidättivät hengitystään ja pappien musta rintamakin seurasi kauhua
kertovin katsein tuota tapausten nopeaa, terävää kärjistymistä. Sen
äänettömyyden keskestä astui nyt esille Pietari Särkilahti, joka ei
enää voinut syrjässä pysyä, ja virkkoi varmalla äänellä:
-- Sulje, piispa, meidät koppeihin kaikki, jotka olemme raamatun
puhtaan opin omaksuneet, ja sulje kaikki nekin, jotka sen edelleen
tulevat omaksumaan. Mutta totuutta et voi kahlehtia, sen ääni on sitä
kovemmin Suomessakin kaikuva...
Kiihtynyt piispa yritti vastaamaan uhmailijalle. Mutta Jaakko Kurki,
jonka rinnassa hetkeksi tukahtunut tuli taas leimahti, pysähtyi äkkiä
rinteelle, riuhtausi dekaanosta irti, hyppäsi kivelle ja huusi kuin
julistaen:
-- Se on kaikuva jo tältä paikalta! Tietäkööt sen kaikki, paavillinen
kirkko on mätä perustuksiaan myöten: se, mitä se teennäisen
ankaruutensa alle peittelee ja mitä se suojelee aseilla ja kahleilla,
se on petosta...
Kätensä ojentaen viittasi piispa vihaisesti henkivartijoilleen, jotka
nyt kävivät repimään riehahtanutta pappia kiveltä alas. Voimakas
nuorukainen ponnisti vastaan kuuman verensä kiivaudella; siinä syntyi
tuokioksi käsirysy..., jossa ylivoima tietysti voitti. Kiveltä alas
kiskaistaessa horjahti Jaakko ja suistui hervotonna henkivartijan
terävää hilperokeihästä vastaan. Hän voihkasi kerran ja kaatui
tantereeseen.
Harvat heti älysivät, mitä siinä oli tapahtunut, ja vasta
Elina Kurjen vihlova kiljahdus sai piispankin kiirehtimään
tapahtumapaikalle. Mutta nähdessään nuoren lemmikkinsä siinä
vaalein huulin ja verta vuotavana, silloin hän unhotti vihansa ja
piispautensa. Rusahtaen raskaasti polvilleen haavoittuneen viereen
hän vaikerrellen hoki:
-- Jaakko, poikani, ethän kuole! Mestari Konrad, pelasta hänet,
hän on minulle rakas, rakkaampi kuin oma elämäni. Jaakko, sinä
heikkouteni, sinä toivoni, herää...!
* * * * *
Iltaan kului aamu ja yöhön kului ilta. Tuuli oli kiihtynyt, se tohisi
törmän hongikossa, ravisti rannan lehtipuita ja repi hienoa sadetta.
Mutta Suomen piispa käveli tuulta tuntematta edestakaisin telttansa
edustalla, ketään puhuttelematta, itselleen lepoa suomatta.
Puolenyön jälkeen astui mestari Konrad ulos piispanteltasta
laahustavin askelin. Arvid Kurki pysähtyi hänen eteensä, ei puhunut
mitään, mutta hänen verestävästä katseestaan sammui toivo.
-- Niin, se on lopussa, lausui prelaatti hiljaa, todentaen sen, minkä
piispa jo oli arvannut.
-- Hän on kuollut -- hän oli siis minulle liian rakas!
Näin huoatessaan näytti ankara kirkkoruhtinas kerrankin murtuvan. Hän
istahti kostealle mättäälle ja istui siinä kauan kohisevassa yössä,
eikä hänen seuralaisistaan kukaan uskaltanut käydä häntä pyytämään
levolle. Mutta kun päivä valkeni idästä, silloin hän jo taas oli
pystyssä ja kylmänä, varmana Kurki-piispana hän antoi käskyjään:
-- Luokaa hauta vainajalle!
-- Eikö häntä viedä siunattuun maahan? kysyi dekanus.
-- Siunaan hautuumaan tähän.
Papinviitalla peitetyt paarit laskettiin kohisevain honkien alle
luotuun hautaan. Piispa siunasi sen varmalla, myrskyn keskitse
kajahtavalla äänellä. Alottaessaan loppu virttä "De profundis"
värähti hänen äänessään vielä sointu sitä katumusta ja tuskaa, jonka
kanssa hän yökauden oli kamppaillut. Mutta hän pakotti äänensä
eheäksi taas. Ja kun toimituksen loppumista odottanut vartija nyt
kiirehti hänelle ilmoittamaan, että suviselta taivaanrannalta näkyy
mustia laivoja, silloin piispa rauhallisesti, ikäänkuin olisi hän
tuota viestiä odottanutkin, käski:
-- Nostakaa purjeet, lasketaan Ruotsin rannikolle!
Kiireellä souti nyt seurue piispanlaivaan. Kun Arvid Kurki itse oli
astunut törmältä venheeseen, silloin tuli hänen sisarensa, ennen
ylpeä, nyt masentunut Elina-rouva häntä hyvästelemään ja kietasi,
itse itkettyneenä, kuin lohduttaen kätensä veljensä kaulaan. Hänelle
piispa lämmöllä virkkoi:
-- Sinä Elina tiedät, minkä uhrin minulta veremme vaati! -- Mutta
heti hän taas irroitti itkijän käden kaulastaan ja kysyi kylmemmin:
-- Miksi hyvästelet minua, sisar, etkö seuraa mukana laivaani?
-- Saatan tyttäreni Naantaliin, vastasi rouva hiljaa ja nöyrästi. --
Kalastajavenheessä lähdemme, odotamme vain myrskyn asettumista.
Piispa seisoi kotvan ikäänkuin jo kaukaisia muistoja kooten ja sitten
harkiten, voisiko hän peruuttaa ankaran tuomionsa. Mutta hänen
piirteensä jäivät jäykiksi, hän laski vain kätensä nunnaksi lähtevän
kiireelle ja lausui:
-- Apunasi olkoon Maaria, armoa täysi!
Laivan purjeet jo levottomina hulmusivat ja heti kun piispa oli
alukseensa astunut, vivuttiin ankkuri rymyllä ylös. Korkea laiva
läksi lipumaan poukamasta. Juuri lahdensuulla liiti se pienen
kalavenheen ohi, jossa ylähangan puolella istui kolme tasalakkista
pappia. Ohiliitävässä laivassa viittoilivat väljähihaiset kanungit
piispalle lähtevää pikkuvenhettä. Piispa astui kaiteen luo ja huusi
puoleksi ihmeissään, puoleksi suuttuneena alas saksanmaistereille:
-- Minnekkä te erkanette?
-- Suomeen, vastasi Pietari Särkilahden kaikuva ääni. -- Siellä on
työmaamme!
Piispa teki kädellään terävän liikkeen, ikäänkuin
käskeäkseen jotakin, mutta hillitsi itsensä samassa, ehkä muistaen
vastasiunaamansa haudan. Hetkeä myöhemmin tarttui lahdensuulla aavan
meren tuuli korkean laivan purjeisiin, painoi aluksen kallelleen ja
kiidätti sen vinhasti selälle niiden mustien purjeiden ohitse, jotka
etelästä saapuen heti sen perään käänsivät suuntansa. Piispa siirtyi
laivan perään ja näytti vielä huutavan jotakin hyrskyssä hytkivään
närpiöläisvenheeseen, mutta sen ylähankaan nojaavat papit eivät enää
voineet hänen ääntään kuulla. Eivätkä he saaneet koskaan tietää,
oliko Suomen piispa siinä lähettänyt siunauksen heidän retkilleen,
vaiko kirouksensa.
Läheisen rannikon kalastajat rupesivat tämän kesän jälkeen sanomaan
tuota Pohjanlahden ulkosaarta Hautasaareksi, ja heidän keskensä kävi
polvesta polveen tarina, että siellä meren metsäisessä salossa lepää
haudattuna kovaonnisen piispan poika.