Kellertävässä kevättulvassaan virtaavaa Aurajokea ylöspäin souti
illansuussa raskaita lastivenheitä toinen toisensa perästä,
ponnistellen sen parin neljänneksen päässä kaupungista olevan
multarannan ohitse, jossa vanha Turku oli sijainnut, ennenkuin
tuomiokirkko rakennettiin Unikankarin mäelle. Vihaisimmin puski
virta vastaan sen jyrkkätörmäisen niemen kohdalla, missä Vähäjoki
laskee pääjokeen, eivätkä joutaneet vastasenvetäjät siinä kuin
ohimennen ihmettelemään, mikä suuri pappisjoukko nyt seisoi vanhan
piispanlinnan raunioilla. Mutta sen pienen haapion soutajat, joka
lastivenheiden lomitse laski viistoon joen poikki juuri linnantörmän
rantaan, ne tiesivät, mitä pappiskokousta nyt Koroisissa pidettiin:
Siellä odotti piispa seurueineen tietoja Turusta ja käymässä olevasta
taistelusta.
Näitä tietoja palasivat juuri nuo pikkuvenheen pappispukuiset
soutajat piispalle hankkimasta.
-- Olisipa täällä Kurjella nyt turvallinen pesä, jos Koroisten
linna vielä olisi pystyssä, virkkoi heistä vanhempi raunioita
katsellen, kun venhe virrasta solui rantasuvantoon. -- Mutta tämä
linna katsottiin kai liian halvaksi asunnoksi Suomen mahtaville
kirkkoruhtinaille.
-- Sehän kuuluu palaneen sata vuotta sitten tämä linna, josta
alkujaan kristinuskoa Suomeen levitettiin. -- Niin tiesi toinen
pappi, sauvoen rantaa myöten valkamaan. -- Tänne oli silloin palanut
linnan kappalainenkin, eikä senjälkeen enää ruvettu Koroisia
korjaamaan.
-- Ei, rakennettiin piispoille kahta uljaampi linna Kuusistoon, jonne
Kurjen mieli nytkin palaa. Mutta sinne taitaa hänen näissä oloissa
käydä vaikeaksi lentää.
-- Mikä tulee siis eteen meille ja koko suurelle seurueelle? kysyi
ensiksi maihin noussut, katsellessaan törmällä liikkuvaa väkeä.
-- Niin, sanoppas se! En tiedä muuta, kuin että me seuraamme
joukkoa...
Miehet läksivät jo nousemaan törmälle. Siellä korkealla
linnanrauniolla, jonka keskiosa vielä oli vyörymättä säilynyt,
seisoi piispa turkislevätissään, levotonna tähystellen Turkuaan,
josta tuomiokirkon vaskitettu katto ilta-auringon kiilloittamana
kimalteli matalan rantavesakon ja piispanpeltojen yli. Hän oli
Laukosta palatessaan pysähtynyt tähän vanhaan piispankartanoonsa,
jossa muinoin oli ollut Suomen kirkkohallinnon tyyssija ja jonka
matalassa puurakennuksessa piispat vielä viime aikoihin asti olivat
asustaneet silloin tällöin, kun kulku Kuusiston saareen oli hankala.
Huonoenteiseltä näytti lännen ranta. Aningaisten puoli Turkua oli
sakean savun peitossa; savun keskeltä leimahteli yhä leveneviä
liekkejä ja kuului torvenpärinää ja tykinpauketta. Piiritysjoukon
oli täytynyt peräytyä linnan luota, siitä oli jo päivällä sanoma
saapunut. Nyt varrottiin, jaksoivatko Fleming-veljekset pidättää
vainonväkeä edes kaupunkiin pääsemästä.
Jännittynein mielin kääntyi piispa törmälle kiipeäväin pappien
puoleen, odottaen näiden viestiä.
-- Sillalla jo taistellaan, kertoi hengästyneenä nuorempi papeista,
joka ensimmäisenä raunioille ehti.
-- Meikäläiset ovat siis väistyneet Aningaisten puolelta? kysyi
piispa.
-- Niin ovat. Peräytyessään sytytti Ivar Fleming siellä ruutiaitan,
ettei se joutuisi juuttien saaliiksi, ja siitä nyt palo leviää.
-- Kirkon puoli on siis vielä meikäläisten käsissä?
-- On, mutta kauan he eivät voi sitä puolustaa. Sören Norby on jo
laskenut laivoistaan väkeä luostarin rantaan...
Airut viittasi Kaskenmäeltä valkoisena paistavaan
luostarirakennukseen ja jatkoi:
-- Turkulaiset pakenevat kaikille suunnille, kantaen tavaroitaan
minkä jaksavat ja ajaen lapsiaan ja karjaansa edellään. Siellä on
sanomaton sekasorto.
-- Kuuluuhan se tännekin, huoahti piispa, katsahtaen joentakaiselle
rannalle. Siellä hämeentieltä kajahti iltatyyneessä juoksevan karjan
kellojen kilinää ja tientäydeltä pakenevain perhekuntain hätäisiä
huutoja. Turun asukkaat tunsivat juuttien julmuuden heidän entisiltä
retkiltään ja muistivat varsinkin tuoreesti sen verisen hävityksen,
johon Otto Rud merisisseineen 13 vuotta sitten oli upottanut heidän
kotinsa ja omaisensa. He eivät nyt millään hinnalla tahtoneet samaan
verilöylyyn joutua, vaan koettivat henkensä edestä paeta. Toisia
pakolaislaumoja näkyi juoksevan peltoja pitkin metsään päin, toisia
taas joella souti.
-- Tapasitteko kapitulissa ketään? kysyi piispa edelleen.
-- Tyhjä oli, niin kuin kirkkokin. Tuomiorovastintalosta oli vanha
Vennä jo aamulla lähtenyt maatiloilleen, eikä näkynyt enää toisiakaan
prelaatteja.
Piispa vaikeni, syventyen taas tuota yhä sakovaa savumerta
tähystämään. Muutamat papit hänen seurueessaan kuuluivat hätäilevän
ja huokailevan, että miksi tässä viivytään, miksei lähdetä pakosalle.
Mutta piispa ei ollut heitä kuulevinaankaan. Tuokion kuluttua hän
hiljemmin kysyi Turusta palanneilta:
-- Näittekö Kuusiston huoveja siellä taistelupaikalla?
-- Oli toisten joukossa niitäkin, sekasin ovat siellä nyt eri herrain
väet...
Kaikki tiesivät piispan vielä tuumivan päästä Kuusistonsa muurien
turviin. Hän oli sitä varten jo taipaleelta lähettänyt mestari
Konradin muutaman henkivartijansa seuraamana Piikkiöön ottamaan
selkoa, olisiko hänellä nyt tuossa lujassa linnassaan suojapaikkaa.
Sen väki ja aseetkin olivat kyllä pahaksi onneksi luovutetut
Turunlinnan piiritysjoukolle, mutta piispa toivoi, että Kuusiston
linnanvouti olisi viime hetkessä palauttanut väkensä piispanlinnaa
puolustamaan. Siinä tapauksessa olisi hän kiertotietä vieläkin
seurueineen pyrkinyt sinne, -- ennenkin oli Kuusisto kestänyt
juuttien piirityksen.
Tiedettiinpä siinä törmällä syykin, miksi piispa niin hartaasti
ikävöi linnaansa. Siellä ei ollut ainoastaan hänen suuri
perintöomaisuutensa, kultansa ja hopeansa, hänen kirkkokalleutensa,
arvokas kirjastonsa ja brevaarionsa, -- siellä oli hänelle jotakin
vieläkin kalliimpaa. Jo Otto Rudin retken aikana olivat toimeliaat
kanungit saaneet sinne salaa pelastetuksi tuomiokirkon kalleimmat
pyhimysjäännökset, ennen kaikkea Pyhän Henrikin hopeoidut luut. Asia
oli ollut papiston salaisuutena -- se arkku, jota Heikinmessuissa
tällävälin oli Turun rahvaalle näytetty, oli ollut väärä -- ja nämä
Suomen kirkon suojelusaarteet tahtoi piispa Kurki nyt ennen kaikkea
pelastaa millä hinnalla tahansa.
-- Mutta miten? puheli hän itsekseen, astellessaan edestakaisin
raunion laella. -- Tuoko Konrad sieltä ajoissa tietoja ja
minkälaisia? Ja jos ei Kuusisto kestä, mitä sitten? Jätämmekö
kirkon kalleudet vihollisten ryöstettäviksi, vai jättäydymmekö
tänne juuttien armoille, koettaaksemme sovitteluilla pelastaa, mitä
pelastaa voi?
Päivä laskeutui jo matalalle, paistaen himmeästi kuin harson
läpi läntisten savumäkien takaa. Joensuulta soinut tykinpauke
talttui ja lakkasi: ja taas oli kaikki kaamean äänetöntä. Mitä
se merkitsee? Hätäilevinä kulkivat piispan seurueeseen kuuluvat
naiset, jotka, samoinkuin enimmät papitkin, olivat majoittuneet
Koroisten puurakennukseen, törmällä, kysellen, miksei lähdetä jotakin
pakopaikkaa hakemaan. Piispa kuuli illan kolakassa tyyneydessä ne
kuiskivat kysymykset, mutta ei ollut niitä vieläkään kuulevinaan.
Vihdoin rupesi joen takana taas näkymään liikettä ja sieltä kuului
rientävän sotaväen raskasta töminää. Taas viiletti venhe, jonka
perässä ratsuja uitettiin, viistoon joen yli Koroisten rannalle.
-- Onko se Kuusiston airut? kysyi piispa malttamatonna
seuralaisiltaan.
-- Ei, siinä näkyy tulevan herra Erik Fleming, vastattiin.
-- Hänkin on siis jo lähtenyt Turusta!
Vankkaryhtinen soturi, turkulaisten suosikki ja toivo, nousikin
kotvan kuluttua parin huovin seuraamana ravakasti törmälle ja
kiirehti puurakennukseen, odottavain naistensa luo. Kohta sieltä
palattuaan käski hän asepalvelijain viipymättä satuloida rouville
ratsut. Heitä odottaessaan puhui hän alhaalta pihalta ylös piispalle.
-- Isä, täällä ei ole sinullakaan nyt enää turvallinen olinpaikka.
Juutti on voitostaan juopuneena.
-- Vihollinen on siis voittanut ja te peräydytte? kysyi piispa.
-- Pakko on peräytyä ylivoiman alta, jotta taas toisen kerran
voitaisiin taistella ja voittaa.
-- Tanskalaisten käsiin jää siis jälleen onneton maamme, huoahti
piispa raskaasti. -- Ajaako vihollinen teitä takaa tännepäin?
-- Ei ole tietoa, seuraako hän meitä vai toisia, jotka peräytyvät
Kupittaan tietä, vai jääkö hän Turkua ryöstämään, kertoi Erik herra,
lisäten: -- Mutta jos junkkari Tuomas von Greendorp vain tietäisi
meidän kahden täällä olevan, niin hän varmasti joukkoineen tänne
hyökkäisi.
Piispa katsoi tutkivasti nuorta ylimystä ja virkkoi sitten:
-- Niin, hän ei rakasta suuria, Erik, koska hänen silmukastaan
luiskahdit.
-- Ei, ja se lemmettömyys on kyllä molemminpuolista: Hän hirttää
minut taikka minä hänet! Mutta ei juutti arkaile sinunkaan
piispallista pukuasi, isä, enempää kuin niiden piispojen hiippoja,
jotka vuosi sitten Tukholmassa telotettiin.
Piispan katse oli jo levoton, mutta tyyneesti hän vastasi:
-- Olen rauhan mies, miekkojen kalske käy minusta syrjässä.
-- Turha toivo! huudahti soturi varmasti. -- Ne vihaavat sinua nyt
yhtä katkerasti kuin minua siksi, että oltuasi kerran Kristianin
suosiossa heittäydyit meidän puolellemme. He ovat kyllä tunteneet
henkivartijasi piiritysjoukossa ja Kuusiston tykit ovat heitä monasti
puraisseet.
Piispa koetti vieläkin epäillen väittää vastaan: -- Minä elin
kuitenkin ohi sekä Tukholman että Turun verilöylyn.
Mutta Erik herra puisteli päätään:
-- Silloin Kristian sinua ja Kuusistoasi pelkäsi, -- nyt, kun hänen
ei tarvitse sinua pelätä, ei hän sinua säästä.
Itsekseen myönsi Kurki-piispa nuoren ystävänsä väitteet oikeiksi ja
taas hän kaihoten huoahti:
-- Jospa olisin nytkin lujan linnani ja kelpo väkeni suojassa!
Erik Fleming huomasi samassa ratsut satuloiduksi ja lausui piispalle
hyvästit. Hän oli lähdössä saattamaan nuoren vaimonsa siskoineen
syrjään sodan jaloista Yläneen kartanoon, sieltä sitten itse
kiirehtiäkseen Hämeenlinnaan, johon hänen veljensä Ivar ja Niilo
Grabbe nyt juuri johtivat hänen peräytyvää sotaväkeänsä, -- siellä
oli suomalaisten joukkojen määrä yhtyä. Mutta vielä hyvästeltyään hän
tuokioksi pysähtyi ja lausui piispalle vakavasti:
-- Älä toivo, arvon isä, voivasi toisen kerran asettua voittavain
tanskalaisten puolelle. Muistappas piispa Hemming Gaddia! Hän
ajeli pari vuotta sitten täällä kuningas Kristianin asiamiehenä ja
taivutteli puheillaan meitä juuttien puolelle, mutta kuitenkin hänet
Kristianin käskystä hirtettiin Raaseporin valleille. Ja muista:
Tanskalaisten voitto ei ole nyt pitkä, me palaamme kyllä Turkuun!
-- Sitä toivokaamme. Pyhä äiti suojanasi, poikani!
Entistä levottomampana käveli piispa nyt nurmettuneella vallilla.
Pihalla kuului joku pakolainen kertovan hätääntyneelle pappis- ja
naisväelle, että viholliset jo ryöstävät Turkua ja että he ovat
saartaneet panttivangikseen arkkipresbyteerinkin -- eivät säästä
pappeja eikä maallikoita! Ja taas sieltä kyseltiin, miksei jo lähdetä
pakosalle. Mutta piispa viipyi vain raunioilla, kävellen yksin
tasaista tahtiaan edestakaisin muurinharjalla. Joskus pysähtyi hän
sentään melkein tuskallisella kuiskeella itsekseen lausumaan:
-- Pakoonko...? Tuuliajolleko hylkäisi Kurki hiippakuntansa?
Kirkkonsa vihollisten jalkoihin -- ei, ei...!
-- Siinä hän on oikeassa, virkahti tuon kuiskeen kuullessaan Pietari
Särkilahti tovereilleen, joiden seurassa hän odotellen oli istahtanut
suistuneen vallin rinteelle. He olivat päiväkauden vielä suuremmalla
jännityksellä kuin piispan muu saattue seuranneet Koroisista
tapausten menoa, oivaltaen hyvin niiden vaikutuksen heidän suuriin
toivoihinsa ja alotettaviin toimiinsa. Piispan käskystä olivat he
pysyneet hänen matkuessaan, mutta levottomina he olivat toisiltaan
kysyneet: minne asti, kuinka kauan? -- Nyt, jos koskaan olisi
kirkon paimenten pysyttävä laumansa luona, sitä hädässä avustaen ja
rohkaisten, lisäsi Pietari.
-- Mutta jospa Kuusistokin menee ja piispa vangitaan...? epäili Silta
tapansa mukaan.
-- Kaiken uhalla, intti Pietari. -- Miksi on papeista tehty
ruhtinaita, heidänhän tulisi olla vain paimenia.
Vallitsi hetken äänettömyys vallin rinteellä niinkuin sen
harjallakin. Vihdoin virkkoi kuumaverinen Jaakko Kurki:
-- Jääkäämme me tänne paimeniksi, saarnatkaamme sorretuille
valloittajista välittämättä!
-- Tuskinpa vihollinenkaan meistä välittäisi, köyhistä
saarnamiehistä, lausui Siltakin innostuen.
-- Toisenlaiseen taisteluun tänne palasimme, huoahti Särkilahti. --
Mutta ehkä tästä meille tarjoutuukin työmme lähtökohta. Yrittäkäämme,
ilmoittakaamme piispalle toivomme...
Hän lähti jo Jaakko Kurjen kanssa nousemaan vallin harjalle
piispan luo. Mutta siellä katkasi heidän retkensä kaikkien huomion
kiintyminen ratsastajaan, joka täyttä neliä lasketti joenvartta
alaspäin Koroisiin. Piispan tyyneenkylmiltä kasvoiltakin kuvastui
pingoitettua jännitystä, sillä kaikki tunsivat jo ratsastajan
dekaanon mukana Kuusistoon lähteneeksi huoviksi, -- miehen oli vain,
vihollista välttääkseen, täytynyt ajaa pitkät kierrokset Viljasuon
ympäri, ja siksi oli hän viipynyt.
Piispa laskeutui vallille nousseiden ohi puolitiehen alas
linnanraunioilta ja uteli kärsimättömänä airueelta:
-- Palaatko yksin, missä dekanus?
-- Hän nousi Kuusiston rannassa piispanlaivaan.
-- Siis ei linnamme kestä?
-- Siellä ei ole miehistöä, ei tykkejä. Ja vihollisten aluksia
purjehtii jo salmessa.
Piispa hengähti raskaasti, ikäänkuin olisi hän tuntenut kohtalonsa
ratkaistuksi. Mutta taas hän ojentausi ruhtinaalliseen arvokkuuteensa
ja tutki rauhallisesti huohottavaa airutta:
-- Saatiinko edes tavarat sälytetyiksi laivaan?
-- Mikäli ehdittiin, mutta paljo täytyi jättää, eikä kaikkia
kiireessä löydettykään.
-- Ettekö kyselleet kappalaiselta, tiukkasi piispa kiivastuneena. --
Hänhän tunsi talletuspaikat.
-- Kappalaista ei näkynyt linnassa.
Piispa tarkasteli airutta kuin epäillen, hän ei näyttänyt tätä
käsittävän.
-- Mutta kalliimmat kirkon aarteet saitte toki laivaan? uteli hän
edelleen.
-- Niin sanoi mestari. Hän purjehti jo ulos merelle, pyrkiäkseen
yöllä vihollislaivoja kiertäen pohjoiseen. Raumalla sanoi odottavansa
teidän korkea-arvoisuuttanne.
Verkkasin, raskain askelin laskeutui piispavanhus, nämä viestit
kuultuaan, alas hämärtyvälle pihalle. Kaikki keräytyivät hänen
ympärilleen neuvottomin, hätäisin katsein, odotellen hänen
ratkaisuaan. Hetkisen siinä piispakin seisoi ikäänkuin taistellen,
mutta seuraavassa tuokiossa hän jo rupesi antamaan lyhyviä,
täsmällisiä määräyksiään, käskien kaikkien heti hankkiutua yölliselle
matkalle.
-- Siis pakoretkelle!
-- Vihdoinkin!
Sitä käskyä ei tarvinnut saattueelle kahdesti toistaa; se oli,
pelon valtaamana, sitä sanaa jo pelastuksenaan odottanut.
Nopeasti riensivät kaikki illan pimeässä järjestymään entiseksi
saattoseurueeksi. Saksanmaisterien pieni ryhmä vain pysyi
vitkastellen koossa ja vihdoin sai nuori Jaakko esitetyksi enolleen
heidän äskeisen, yhteisen toivomuksensa. Arvid Kurki katseli
tuokion lemmikkipoikaansa, katseli hänen vakavia, päättävännäköisiä
tovereitaan, mutta nousi sitten sanaa puhumatta ratsunsa selkään,
jonka henkivartija hänelle siihen talutti. Ja vasta satulasta hän
harvakseen saneli:
-- Te seuraatte minua. Hiippakuntaamme hallitaan sieltä, mihin me
asetumme. Ja kirkkomme säilyy, niinkauan kuin sen pyhät reliikit, --
ne ovat pelastetut!
Hän käänsi kookkaan ratsunsa poispäin. Tuo tukeva, pinnaltaan tyyni
piispa oli nähtävästi sanoillaan koettanut rohkaista itseään ja
seuralaisiaan. Mutta nuoret maisterit kuulivat, että tavallista
varmuutta ei nyt soinut hänen äänessään ja he ymmärsivät, että hän,
sen itse oivaltaen, niin äkkiä ohjasi ratsunsa aitojen väliselle,
kapealle kujatielle, siten alottaen pakoretkensä.
Ääneti läksi Kurki-piispan seuruekin esimiehensä jälessä pitkänä
jonona solumaan Koroisten pihalta. Se painui pimeään, pohjoiseen
metsään ja siellä se pian kiirehti vauhtiaan, niinkuin pakotiellä
ainakin.
Raskaalta tuntui se matka vanhasta piispasta, jonka näin täytyi
väistyä valtansa keskuksesta. Mutta vielä raskaammalta se tuntui
niistä nuorista papeista, jotka olivat palanneet kotimaahansa uuden,
puhdistetun opin intoahehkuvina apostoleina paavillista kirkkoa
ojentamaan, mutta jotka siinä nyt, työnsä alkuunkaan pääsemättä,
kulkivat paavillisen piispan jälkijoukkona, tietämättä minne. He
eivät nyt, niinkuin tavallisesti, voineet keskustelemallakaan
toisiaan lohduttaa, ääneti he vain katselivat yönharmaata luontoa.
Ajettiin juuri Pyhän Maarian seurakunnan pimeään peittyvän kivikirkon
ohi. Sen rappusilla seisoi surullista saattuetta katsellen omituinen
olio: pitkätukkainen, liuhupartainen mies säkkimunkin harmajassa,
repaleisessa viitassa. Kotvan hän katseli siinä suu auki, mutta
rämäytti sitten raikuvan naurun, niin että kivinen kirkko yön
hiljaisuudessa kaameasti kajahti.
-- Piispahan siinä pakenee Turusta, hoki hän nauraessaan. -- Eikä hän
koskaan enää Turkuun palaa!
Hevoset korskahtivat sitä naurua säikähtäneinä tiepuoleen ja
painuivat sitten juosten läheiseen lehtoon.
-- Kuka se oli tuo heikkomielinen nauraja? kysyi Silta vesakkoon
ehdittyään vierustoveriltaan.
-- Sehän oli Suupalttu, mieronkiertäjä, maailmantietäjä, kuului
vastaus. -- Heikkomielinen kyllä, mutta hyviksi ilmoiksi hän ei
koskaan naura...
Se näkyi olevan matkalaisten yleinen käsitys, sillä melkein joka
hevosen selässä vaihdettiin nyt ohjakset vasempaan käteen oikeasta,
joka kiireisesti teki ristinmerkin. Ja öisessä lehdossa kuuli Silta
edestään ja jälestään pelokkaan, hartaan huokauksen:
-- Jesus-Maaria retkemme suojelkoon!