Kolme päivää oli häitä juotu Laukon vanhassa kartanossa, josta
Porkkalan jo elähtänyt herra Steen Jaakonpoika Ille nai Anna Kurjen,
piispan sisaren Elinan ja ruotsalaisen ritarin Knut Juhonpojan
keskimmäisen tyttären. Viimeisen hääpäivän remuavia iltailoja siellä
juuri vietettiin, kun Lempäälästä soutaneet maisterit saapuivat
perille piispan seurueeseen yhtyäkseen.
Heidät saatettiin kolkon, harmaakivisen päärakennuksen väljään
ruokahuoneeseen, jossa pitkät honkapöydät vielä olivat kukkuroillaan
ruokia ja juomia äsken päättyneen aterian jäliltä; kaatuneet kannut
ja kosteat pöytäkankaat osoittivat vieraiden olleen täydellä
juhlatuulella. Myöhään tulleille katettiin rääpiäiset pöydänpäähän
ja korkeaselkäisestä isäntäpenkistä he nyt aterioidessaan katselivat
jatkuvia häämenoja ja kuuntelivat viereensä istahtaneen toverinsa,
talon vanhimman pojan, Jaakko Kurjen, tarinoita. Tämä oli roteva,
lihavahko, tummasilmäinen nuorukainen, jolle papinkauhtana näytti
liian ahtaalta, -- kiiltävä sotisopa taikka väljä, värikäs
ylimyslakki olisi varmaankin hänen pystyä varttaan paremmin pukenut.
-- Aamulla jo lähdetään, kertoi nuori Kurki. -- Talossa on tosin
varustauduttu vielä pariinkin hääpäivään, mutta eno ikävöipi töihinsä
Kuusistoon eivätkä piiritysjoukosta saapuneet aatelisherratkaan enää
voi viipyä poissa Turusta.
-- Turkuunko siis nyt suoraan palataan? kysyi Pietari, intoaan
salaamatta.
-- Niin, kunhan hääväki ensiksi on saatettu Hämeenlinnaan. Sinne
lähtevät myötäjäiskuormat jo tänään venheillä.
Viereisestä, suuresta arkituvasta, jonka mustuneet seinät juhlan
kunniaksi olivat vaaleilla verhoilla peitetyt, kuului tanssin
tahdikas, verkkanen jyske, jota vuoroin säesti remakka laulu,
vuoroin pehmeiden säkkipillien hempeä sävel. Yläkerran komeasta
ritarisalista, jossa ylimykset ja hengenmiehet istuivat juomapöytäin
ympärillä, helähti tuontuostakin hopeamaljain ja tinakannujen
taistelua, ja yhtenäinen porina puhkesi siellä usein meluisaan
toraan, joka pian asettui, pian taas uudistuakseen. Ruokahuoneen
läpi hulmahteli tanssitupaan väliin väljähelmaisia naisia, joita
ihonmyötäisiin kaatioihin puetut nuoret herrat sormenpäistä
taluttivat, ja väliin taas horjahtavia ylimyksiä tai punanaamaisia
prelaatteja, toiset pysähtyen vastatulleita maistereita tervehtimään,
toiset heitä huomaamatta.
Tuokioksi seisahtui Laukon isäntäväki juomaan myöhästyneiden
vieraittensa maljan. Elina-rouva, pystypäinen, harmaatukkainen
nainen, kulki siinä ryhdikkäänä, valvoen silmänheitoillaan tarjoilua
ja antaen kiirettä väsyneille edeskäyville, jotka kuin unessa
suhahtelivat keittiön, kellarin ja vierashuoneiden välillä. Helppo
oli huomata, että tämä itsetietoinen rouva se Laukossa avaimet
hallitsi ja että hänen Ruotsista tullut miehensä, kaljupäinen,
harmaapartainen Knut Juhonpoika, oli ainaiseksi jäänyt kotivävyn
asemaan.
Jaakko Kurki, joka vain varhaisimman lapsuutensa oli syntymäkodissaan
viettänyt -- senjälkeen oli hän ollut enonsa kasvattina Turussa
ja sitten ulkomailla -- esitteli mikäli osasi tovereilleen talon
vieraita, joita heidän ohitseen liikkui.
Siihen pysähtyi siten keskustelemaan kaksi nuorta ylimystä. Toinen
oli vikkeläliikkeinen mies, joka tuuheiden viiksiensä takaa aina
näytti hymyilevän, -- Niilo Grabbe, Grabbakan herra. Hän oli äsken
vesiteitse tuonut Uudeltamaalta apuväkeä piiritysjoukolle Turkuun
ja oli sieltä nyt lähtenyt huvittelemaan Laukon häihin. Hänen
tarinatoverinsa oli nuoruudestaan huolimatta vakavan ja ankaran
näköinen herra: Erik Fleming, Yläneen ja Kuitian isäntä. Hän olikin
jo kuuluisa sotaurho. Jaakko kertoi kuiskaten tovereilleen:
-- Hänpä juuri petti viime talvena pahasti Turun linnassa riehuvan
juutinjunkkarin, joka rupesi hirttämään kaikki linnassa olevat
suomalaiset. Erik oli ajavinaan tanskalaisten asiaa...
-- Mutta karkasikin miehineen piirittäjäin puolelle ja tuotti
juuteille tappion, -- siitä meille jo matkalla kerrottiin, lisäsi
Silta. -- Uteliaisuudella katselivat nuoret papit tuota jäntevää,
hartiakasta ylimystä, jonka vakavilla kasvoilla hänen puhuessaan ei
värähdystäkään näkynyt.
-- Häneen piiritysväki parhaiten luottaa, selitti Jaakko. -- Porvarit
ja yksin talonpojatkin häntä ihailevat, vaikka hän onkin heille
ankara herra.
Neuvottelevain ylimysten luo saapui nyt tanssisalista kaksi nuorta,
korkeapovista naista, jotka sekä nahkasilla reunustettujen pukujensa
komeudella että jalopiirteisten kasvojensa kauneudella vetivät
kaikkien huomion puoleensa. Siinä oli Erik Flemingin äsken Ruotsista
haettu, kukoistava puoliso, Hebla Sparre, maansa ylhäisintä sukua,
ja hänen sisarensa Ingeborg, jonka päälaelta jo lesken huntu selälle
riippui, -- hänen puolisonsa Kristiern Horn, Joensuun isäntä ja Turun
entinen linnanherra, oli näet vuosi sitten kuollut. Heitä saatteli
Hämeenlinnan vouti Arvid Stålarm, joka oli Laukossa tavallaan
kotiväkenä, hänellä kun talon vanhin tytär oli puolisona. Mutta
pian tuli näitä ylimyksiä taas tanssisaliin kutsumaan sulhasen eno,
suuripäinen Henrik Tavast, ja vanha, pienenläntä mutta ketterä Erik
Bitz, joka, vaikka jo polvet vähän pettivätkin, suippokärkisillä
kengillään myötäänsä takoi tanssin tahtia.
-- Siellä nyt morsiamelta kruunu tanssitaan, kaikki sisään! leperteli
tihrusilmäinen äijä, sysien vieraita ovesta tanssitupaan. Mutta
lopulta turvautui hän itse mielellään sisään mennessään orpanansa,
vakavan Björn Klaunpojan, Lepaan herran, tukevaan käsivarteen. Sinne
lappoi nyt yläkerrasta ja joka taholta vieraita: Finkejä, Djeknejä,
Illejä. Tarkoin olivat näissä häissä Suomen vapaasuvut edustettuina,
vaikka niiden monet parhaat miehet äsken olivatkin menettäneet
henkensä Kristian kuninkaan verenjanoon ja häntä vastaan virinneeseen
taisteluun.
Laulu ja nauru helähti entistä äänekkäämmin avoimesta ovesta: tuvassa
kilpailivat nyt neitoset siitä, kenen vuoro on ensiksi morsiuskruunu
kantaa. Tuokion kuluttua talutti jo uupunut sulhanen kruununsa
jättäneen morsiamensa tanssihuoneesta pois ja heitä seurasi morsiamen
sisar, neiti Brita Kurki, nuori, notkea, pehmytposkinen impi, jonka
silmissä vielä kiilsi lapsen riemu. Tämä viehkeä tyttö pysähtyi nyt
veljensä viereen pöydän luo tervehtimään saksanmaistereita, jotka
juuri olivat ateriansa lopettaneet. Hän viserteli siinä iloisena,
nostellen viinikannua vieraalta vieraalle ja kertoen, kuinka korkea
ja kaunis oli se morsiusvuode, johon hänen sisarensa hääpäivän iltana
oli juhlallisesti saatettu ja kuinka suuret ja raskaat olivat arkut,
joissa hänen myötäjäisiään nyt juuri venheisiin vietiin.
-- Ja teillekö tanssittiin nyt morsiuskruunu? kysyi Mikko,
vilkastuneena uudesta seurasta.
-- Ei minulle, ilman jäin...
Tyttö käänsi säteilevät, lapsekkaan avomieliset kasvonsa nuoreen
maisteriin päin, ikäänkuin sääliä pyytäen. Mutta hänen silmiinsä
kasvoi vähitellen kypsempi katse. Hän tarkkasi nuoren, mustapukuisen
miehen hienoja piirteitä, joihin kuitenkin jo raskasmielisyys oli
lyönyt leimansa, ja nosti sillä katseellaan rutosti veret Mikon
valkoisille ohimoille. Yhtäkkiä hän virkkoi:
-- Tekin olette noin nuori vielä, ainiaaksiko itseltänne olette
kieltäneet kaikki nuorten ilot?
Mikko kävi hämilleen ja hänen toverinsa katsahtivat merkitsevästi
toisiinsa. Jaakko rupesi sisarelleen selittämään, että heille on ilo
elämästä määrätty toisenlaiseksi. Mutta nuori Brita peitti kasvonsa
kämmeniinsä, virkkaen anteeksipyytävästi:
-- Minä lörpöttelen tyhmästi. Ajattelin oikeastaan itseäni, joka nyt
Annan lähdettyä jään yksin vanhusten kanssa tänne Laukkoon, kuin
erakko minäkin.
-- Mutta lähdethän sinäkin nyt isän ja äidin kanssa matkoille,
uudelle tilallemme Anolaan, lohdutteli Jaakko siskoaan.
-- Niin, kesäksi, -- onhan sekin jotakin vaihtelua.
Tyttö kohotti taas kenon kaulansa, mutta nyt katsoi hän vuorostaan
säälivästi Mikkoon, jonka silmät pöydän takaa herkeämättä ja kuin
hiilostaen häneen tuijottivat.
-- Pahoitinko mielenne, enhän toki! Mutta siellä sisällä soi vielä
leikarin huilu -- tulkaa toki edes katsomaan nuorten karkeloa, sehän
ei lie kielletty!
Hän ojensi kätensä maisterille, joka miltei vavahtaen siihen tarttui
ja talutti sipsuttavan neitosen vierasjoukon keskitse tanssitupaan.
-- Ai, ai, virkkoi Pietari hymähtäen, seuraten silmillään tuon sorjan
parin loittonemista. -- Ystävämme on tulenarka...
Mikon uinailevaan luonteeseen kuului, että hänessä asui salainen
lemmenkaipuu, joka hänet herkästi sytytti. Sitä kaipuutaan oli hän
aina koettanut sammutella, -- sitä varten hän jo melkein poikasena
luostariinkin meni --, mutta se saattoi kuitenkin helposti tehdä
hänelle yhä uusia kepposia.
-- Pelkäätkö, että tuo kävely voi maksaa hänen rauhansa? kysyi
kummeksuen Silta, joka hidasluontoisena miehenä ei sellaista vaaraa
voinut ymmärtääkään.
-- Eihän toki, lohdutti Jaakko. -- Nyt lähdetään jo levolle ja
aamullahan matkustamme.
Varhainen oli vielä kevät-ilta, mutta todella jo huudettiin
juhlahuoneissa julki, että piispa on käskenyt lopettaa pidot ja
vieraiden laittautua maata, -- päivän noustua tulee kaikkien aamulla
olla jalkeilla! Sitä käskyä oli sekä talonväen että vierasten
toteltava. Sillä piispa Arvid Kurki oli todella käskijänä sekä näissä
häissä että vanhassa kotitalossaan, jonne hän monen vuosikymmenen
kuluttua nyt ensi kerran oli palannut. Kaikki tiesivätkin, että
nykyiset Laukon juhlat yhtä paljon vietettiin piispa-enon harvinaisen
vierailun kuin Anna-neiden häitten johdosta.
Tanssi taukosi ja laulu katkesi ja nuo Turusta tuodut puhaltajatkin,
jotka vuoroin pihalla, vuoroin tuvassa, olivat juhlivain
iloksi päiväkausia soitelleet, saivat pistää pillinsä pussiin.
Ritarisalista, jossa viinikannut olivat yhä tiheämmin kierrelleet,
oli maallisten ja hengellisten herrain tahtoen tai tahtomattaan
siirryttävä makuutiloilleen. Samat nopsajalkaiset palvelijat, jotka
päivällä olivat heille Laukon kellarista juomia kantaneet, avustivat
nyt väsyneet uhrinsa nukkumaan. Ennen pitkää olivat naiset ja miehet
jaetut eri puolille, kullekin määrättyihin vierashuoneisiin, ja äsken
remuava, valoja välkkyvä häätalo lepäsi taas hiljaisena valjussa
yössä.
* * * * *
Päivän punertavana noustessa Säijänselän takaa olivat Särkilahti ja
Silta, jotka yhdessä useiden muiden pappien kanssa olivat nukkuneet
puisessa kylkirakennuksessa, todellakin pystyssä ja pihalla, missä
aamukylmä aluksi selkäpiitä karmasi. Mutta muita vieraita ei vielä
näkynyt, siksi uuvuttavat olivat olleet nuo monipäiväiset pidot.
Ainoastaan alapihalla harjasivat tallirengit jo niitä komeita
ratsuhevosia, jotka olivat satuloitavat lähteviä varten.
Toverukset kävelivät pihalla kierroksen, katsellen tuota vanhaa
taloa, joka oli ollut Kurkien suvussa satoja vuosia, aina siitä asti
kuin kantaisä, Matti, muinainen pirkkalaispäällikkö, "Kurjen ukko
saapasjalka, kulki kivistä vuorta" ja verotti Hämeen lappalaisia. Se
oli neliön muotoon umpinaiseksi rakennettu, ja vanhassa, jylhässä
kivirakennuksessa, jonka harjalta liehui Kurkien vaakunaviiri,
-- miekka tähtien välissä -- oli kuin linnassa räystään alla
ampuma-aukot. Jykevät portit olivat raudoitettua petäjätä.
-- Mutta tuo pohjoinen kolkka portin kupeella, johon nyt on kirkko
tehty, se oli vielä kymmenen vuotta sitten auki ja autio, kertoi
Silta, joka siinä nyt veresteli lapsuutensa muistoja. -- Vanhat
multimukset ja hiiltyneet hirrenpäät töröttivät vain viholaispehkojen
välitse.
-- Siihenkö juuri poltti Klaus Kurki vaimonsa ja lapsensa? kysyi
Pietari, joka lapsuutensa ajoilta hyvin muisti nuo kamalat tarinat.
-- Siihen. Usein kertoi Jaakon äiti siitä pojalleen ja minulle.
Eräänä talviyönä olivat -- niin hän kertoi -- sisarukset, Arvid ja
Elina, heränneet lastenhuoneessa huutoon ja meluun, jota pihalta
kuului. He olivat tunteneet savun käryä, olivat kuulleet isänsä
julmat kiroukset, jotka kajahtivat pakkasyössä, ja laskulaudan raosta
olivat he nähneet tulen hohtavan, -- aamulla oli leivintupa poissa
portinpielestä ja poissa oli emintimä lapsineen.
-- Siitä yöstäkö heihin jäivät kauhunmuistot isästään? tiedusti
Pietari.
-- Siitä. He muistavat hänet vain yksin harhailevana, synkkänä
miehenä, jota palvelijatkin pakenivat ja jonka rauhattomat, raskaat
askeleet yökaudet kolisivat ritarisalissa. Juuri niitä muistoja
mainitaan Arvid Kurjen paenneen kotitalostaan, antautuakseen
kirkolliselle uralle, vaikka hän olikin Laukon ainoa miehinen perijä.
Eikä ole hän sen koommin täällä käynyt.
-- Mutta nyt tuli... katso, tuossa hän on itse!
Toverukset olivat tarinoidessaan istahtaneet häitten johdosta
pihalle rakennettuun ja sammalköynnöksillä koristettuun huvimajaan
ja katselivat siitä Arvid Kurkea, joka nyt täydessä piispallisessa
asussaan, hiippa päässään ja kourusauva kädessään, pysähtyi vanhan
rakennuksen kiviselle kynnykselle. Hän oli varreltaan kookas, paksu
mies, pysty ja vankannäköinen, ja väljä piispanviitta teki hänet
vieläkin leveämmäksi. Hänen kasvonsa olivat lihakkaat mutta samalla
jäntevät ja hänen katseensa oli kuin harson peitossa, -- se oli
sellaisen miehen katse, jonka alituisesti on pakko tukahduttaa
leimuamaan pyrkivän luonteensa hiilos.
Piispa hengitti siinä tuokion raikasta aamuilmaa, eikä näyttänyt
erityisesti suuttuneen siitä, että häävieraat eivät olleet häntä
vielä totelleet. Nähtävästi hänkin eli lapsuusmuistoissaan, sillä
kun Jaakko Kurki hetken kuluttua astui hänen rinnalleen, ei hän heti
päätäänkään kääntänyt.
-- Isä, miksi olet täydessä kirkkoasussa nyt matkalle lähdettäessä?
kysyi nuori pappi hämmästyneenä.
-- Tahdon vielä ennen lähtöämme itse toimittaa messun Laukon uudessa
kappelissa, vastasi piispa. Nuorukainen astui silloin askeleen
lähemmäs enoaan ja virkkoi hiljakseen:
-- Sen olet rakentanut sukumme sovitukseksi, niinkö, isä?
-- Niin, Kurjen suku vaatii paljon sovitusta, sitä painaa uhmasynnin
kirous, huoahti piispa. -- Laukossa on nyt iloittu ja naurettu, mutta
kun kymmenenvuotiaana tuosta portista läksin, en ollut täällä ilon
ääntä kuullut, -- siitä on nyt kulunut yli neljäkymmentä vuotta.
Nämä vuodet olen isäni rikosta koettanut sovittaa hartaudella ja
hyvillätöillä, mutta sen painon yhäti hartioillani tunsin. Näin
sitten kerran unissani kirkon, joka sijaitsi tuolla vanhalla
palopaikalla, ja silloin sen oivalsin Jumalanäidin neuvoksi ja
armoksi.
-- Silloin lähetit tänne kirkonrakentajat?
-- Koetin heille neuvoa unissani näkemäni kuvan ja sen mukaan
hankin tänne pyhäinkuvatkin, alttarihopeat ja monstranssit. Rooman
istuimelta olen ostanut sovituskappeliimme neljänkymmenen päivän
aneet jokaiselle, joka tänne saapuu Pyhää Barbaraa, pyhää Henrikkiä
taikka pyhää Lauritsaa heidän merkkipäivinään kumartamaan.
Nuori pappi, joka juuri äsken Lutherin koulussa oli itseensä syvälle
imenyt vakaumuksen aneiden ja hyvientöiden arvottomuudesta autuuden
tiellä, laski melkein häveten katseensa alas, kun ei hän voinut
siinä ruveta noita erehdyksiä vastustamaan. Mutta piispa jatkoi
innostuneena:
-- Nyt on kirous poistettu Kurjen suvusta, niin toivon. Kappelimme
olen itse vihkinyt, sisaresi häissä se on uudistettu ja sinun
avullasi, Jaakko, toivon pian pyhän paikan maineen Laukosta leviävän!
Vanha piispa ei huomannut, miten alakuloisena hänen nuori
heimolaisensa katseli huvihuoneeseen, jossa hänen toverinsa
kuunnellen istuivat. Tuloksiinsa tyytyväisen kirkkoruhtinaan huomio
kiintyi näet niihin rampoihin ja sairaisiin, joita nyt niinkuin
edellisinä päivinä tungeksi Laukon portilla saadakseen piispan
esirukouksista apua. Heillä oli mukanaan puuleilit, joihin he
piispanmessun jälkeen vihkivettä kokosivat vastaistenkin tautiensa
varalle. Piispa antoi heille luvan tulla aamumessuun, mutta
lähetti samalla mukanaan kulkevan dekaanon, mestari Konradin, joka
jonkinverran taisi lääketiedettä, heidän vammojaan katsomaan ja
hoitamaan.
-- Hän ei siis luota yksin esirukoukseensa, kuiskasi mestari Pietari
huvihuoneessa vierustoverilleen.
-- Ei, vastasi tämä. -- Ja hän kyllä tietää, millä tavalla uudelle
kirkolle on hankittava pyhän maine.
Jo oli vihdoinkin ruvennut häävieraita laskeutumaan ulos talon eri
rakennuksista. Miehet tulivat sieltä unisina ja harmajina pitkäin
juominkien jäliltä, naiset hiukan aamukylmissään, mutta kaikki jo
matkatamineisiinsa sonnustautuneina. Sillä heti kun messun jälkeen
oli pala haukattu, oli satulaan noustava. Huvihuoneesta lähteneet
papit katselivat kolmatta toveriaan ja lähtivät vihdoin Mikkoa
makuusuojasta hakemaan.
-- Hän makasi levottomasti yöllä, kertoi Silta. Valvoi ja kääntelihe
ja rukoili.
-- Siis meni rauha sittenkin!
Aivan oikein, siellä lepäsi Mikko polvillaan madonnankuvan edessä
kuoppaisin kasvoin, verestävin silmin, ilmeisessä sielun hädässä.
Hän kertoi mielensä kiintyneen naiseen, jonka kuvaa hän ei saanut
sydämestään pois, hän tunsi itsensä arvottomaksi toisten kanssa
kirkkoon tulemaan.
-- Pieniä viettelyksiä ne ovat meille, joiden on suurempiakin
voitettava, virkkoi Pietari miltei ivallisesti avuttomalle
toverilleen.
Mutta Mikon hienopiirteisiä kasvoja pingoitti tuskainen ilme, kun hän
pyyteli:
-- Älkää ivatko heikkoutta, joka voi minulle käydä ylivoimaiseksi.
Näettehän, taistelen sitä vastaan ja tahdon sen voittaa, mutta
tunnen epätoivoa sydämessäni... tuo kytevä taipumus on liian herkkä
syttymään.
Pietari, joka ystävänsä herkkyyden ennestään tunsi, vastasi nyt
vakavammin:
-- Meillä ei ole varaa kiinnittää ajatuksiamme eikä voimiamme oman
mielen maallisiin unelmiin.
-- Tiedän, Pietari, mutta minkä sille voin, valitti pystyyn noussut
pappi. -- Se iski kuin salama eilen... Ja jos on syytä pelkooni,
etten jaksa taistella vastaan, eikö ole silloin parempi, että luovun
kaikesta, mihin en kuitenkaan kelpaa, ja pakenen...
-- Luovut kaikesta -- herää jo mies! torui Pietari. -- Minne pakenet?
-- Oi, en tiedä. Voisin olla valmis heittämään pukuni, kutsumukseni,
teidät... ja asettumaan maallikoksi sukutilalleni Viaisiin, -- niin
heikko olen!
-- Ja tuomaan sinne emännäksi Brita Kurjen Laukosta, eikö niin?
Karpalaisten suku on sekin vanha vapaasuku -- eikö niin! -- Pietari
paljasteli näin ystävänsä hätäiset mielikuvat, ja jatkoi. --
Joutavia, sairaita houreita! Eilen kiitit, Mikko, minua siitä, että
rohkasin Siltaa hänen epäilyksensä hetkellä. Nyt sanon sinulle:
Mikael Karpalainen, huolla pukusi, huuhdo kasvosi ja tule kirkkoon!
Pieni voitto itsestäsi, se on nyt pakosta, -- katso, toiset jo
menevät!
Sen sanottuaan käveli Pietari edellä ulos ja tuokion kuluttua asteli
todella Mikkokin Sillan rinnalla, kalpeana ponnistuksestaan ja
sivulleen katsomatta, pihan yli Laukon uuteen kappeliin.
Siellä upeasti sisustetussa pyhätössä jo odotettiin piispanmessun
alkamista. Naisten puolella seisoi äitinsä rinnalla talon nuori
neitonen ja hän tervehti hyvän ystävän luottavalla katseella kirkkoon
viimeisenä astuvaa, murheellisen näköistä maisteria. Jopa tervehti
toisenkin kerran. Messu rupesi alttarilta soimaan, hyvänhajun savu
täytti pienen pyhätön, ihmiset kumarsivat päänsä rukoukseen. Mutta
neitosen silmä pälyi kulman alta kysyvänä. Miksei vastannut kalpea
maisteri hänen tervehdykseensä ja miksi oli noilla hienopiirteisillä
kasvoilla, joista kuva jo oli pureutunut hänen hentoon mieleensä,
vielä eilistä kärsivämpi ilme...?
Mutta Silta nyökkäsi päätään Pietarille: Mikkoveli taistelee
urhoollisesti ja voittaa kyllä lopuksi.
* * * * *
Piispa ei malttanutkaan saattaa hääjoukkoa Hämeenlinnaan asti, josta
suuri valtatie, "Hämeenlinnan härkätie", vei Turkuun. Yön levättyään
Sääksmäen Akaan kylässä oikaisi hän seurueineen sieltä kangaspolkuja
pitkin suoraan Satakunnasta tulevalle vanhalle huovitielle.
Nummi kumisi ja somer soi ja saattueen etunenässä ajavain
piispansoturien vaskiset kypärät välkähtelivät, kun ratsut
notkosta nousivat kankaalle, missä päivä kultasi suorarunkoiset
petäjät, joiden lomitse kiemurteli tuo loppumaton jono. Siinä oli
aatelisherroja loistavissa asepuvuissa ja höyhenhatuissa, oli mustia,
lierihattuisia pappeja ja väljäviittaisia prelatteja, jotka varovasti
ratsujaan ohjasivat, ja näiden lomissa vilahtivat helakoilta
vaaleat, pitkäliepeiset naispuvut. Saattueen päättivät kuormahevoset
ja henkivartijat -- niitä oli piispalla toki vielä mukanaankin,
vaikka hän enimmät aseväkensä olikin luovuttanut Turunlinnan
piiritysjoukkoon. Vara oli näet pidettävä, aika oli rauhaton. Kuta
lähemmäs rantaseutuja jouduttiin, sitä yleisemmin koskikin keskustelu
noissa ratsastavissa ryhmissä sota-aikoja ja tuota pitkällistä
piiritystä. Sitkeä tanskalainen, Tuomas-junkkari, piti Turun linnassa
aina vain puoliaan, vaikka Suomen väki Ruotsin uuden valtionhoitajan,
Kustaa Vaasan, lähettämäin apujoukkojen kanssa jo talvikauden oli
taistellut karkoittaakseen juutit pois Suomesta.
Erik Fleming selitteli juuri piispalle piirityksen vaikeuksia.
Tanskalaisilla on niin paljo paremmat varustukset, heillä on
säännöllistä palkkaväkeä ja linna on luja.
-- Mutta nyt kun veljesi Iivar on tullut laivoillaan Ahvenasta, nyt
pistämme kyllä Tuomaan lopullisesti vasaran ja alasimen väliin, kehui
aina toivehikas Niilo Grabbe, joka Erik herran rinnalla ratsasti.
-- Kiirettä nyt onkin pidettävä, virkkoi Fleming. -- Tanskalaiset
voivat saada apuväkeä minä päivänä tahansa; he olisivat kai jo
saaneetkin, ellei Sören Norbyn olisi sitä pitänyt ensiksi viedä
Tukholmaan, joka myöskin on pulassa.
-- Huimaan hyökkäykseen käymme heti palattuamme, intoili Niilo herra.
-- Olkoon onni aseillanne, uljuutenne tunnemme, virkkoi piispa,
seisottaen huokasemaan ratsuansa, joka, vaikka olikin harvinaisen
kookas ja lujaluinen, jo pahasti hikoili raskaan taakkansa alla.
Hän laski ilmeisesti tahallaan sotaherrain korskuvat orhiit ohitseen,
jättäytyäkseen jälemmäs. Sieltä saapui näet hänen perässään pieni
pappisparvi, jossa kulkivat nuo neljä Saksasta äsken palannutta
maisteria, Jaakko Kurki tovereineen, ja siihen seuraan piispakin
nyt liittyi. Mestari Konrad selitti juuri näille ulkomailta äsken
palanneille miehille, miten olot heidän kotimaassaan olivat päässeet
ajautumaan siihen onnettomaan perukkaan, missä monet heidänkin
sukulaisistaan äsken olivat mestauslavalla sortuneet.
-- Kaksi vuotta sitten sai vihdoin Tanskan nuori Kristian-kuningas
Ruotsin valtikan käsiinsä ja hän ryhtyi heti sammuttamaan kaiken
vastarinnan vereen.
-- Täällä Suomessakin, ihmetteli Pietari. -- Täällä ei häntä
kuitenkaan liene juuri vastustettukaan.
-- Niin, me täällä Suomessa koetimme aluksi alistua uuteen
esivaltaan, kertoi dekanus. -- Mutta pian lähti meren takaa tulemaan
hirmuviesti toisensa perästä, sitten rupesi mestauskirves täälläkin
heilumaan..., taisteluun hirmuvaltaa vastaan ryhdyimme silloin mekin.
-- Ja nyt toivomme pian siitä selviytyvämme, lisäsi piispa,
rohkaisevasti pakinaan puuttuen. -- Silloin on ryhdyttävä
lääkitsemään sota-ajan haavoja ja järjestämään monia hämmennyksiin
joutuneita kirkollisiakin oloja maassamme.
Nuoret papit ratsastivat ääneti, ymmärtäen, että piispa nyt aikoi
heille jotakin puhua, ja odottaen jännityksellä, mitä hän heille
puhuisi. He tiesivät, että hän kiinnitti heihin suuria toiveita; hän
oli valppaasti seurannut heidän opintojaan ulkomaillakin ja heitä
taloudellisesti paljon auttanut, mutta hän tiesi epäilemättä myöskin,
että he olivat siellä liittyneet paavilaista kirkkoa arvostelevaan
liikkeeseen. Matkan varrella ei piispa vielä ollut heitä tarkemmin
puhutellut eikä tiedustellut heidän aikeitaan -- nyt hän siis siihen
kävi käsiksi.
-- Rauhan työhömme tulette te maisterit hyväksi avuksi, virkkoi Arvid
Kurki kotvasen kuluttua äskeistä ajatustaan jatkaen. -- Opintonne
ovat nyt päättyneet, eikö niin, ja ulkomaan yliopistoihin teitä ei
enää mikään sido?
-- Ei muu kuin pieni velka Lyypekkiin, ja sekin on jo pantu sinun
tiliisi, eno, vastasi leikkisästi tuo harteikas Jaakko.
-- Ahaa, ystäväni Herman Bremen on teitä taas lainalla avustanut,
huudahti piispa, jota tämä pila näkyi huvittavan. -- Hän on avustanut
kaikkia suomalaisia maistereita, sillä hän tietää maksuksi aina
saavansa Turun piispantuolilta voita ja lohta. Hän ei teitä kiristä,
-- olette siis nyt vapaat Suomen kirkon palvelukseen. Miten olette
sen työnne itse ajatelleet?
Niin äkkiä singahti tämä kysymys nuorille papeille, että he hetkeksi
kaikki vaikenivat. Olihan heillä suuret suunnitelmansa, joita he
eivät suinkaan aikoneet pitää salassa, mutta miten esittää ne
muutamin sanoin piispalle, jonka kysymys ei nähtävästi opin asioihin
kohdistunut? Vältellen vastasi senvuoksi Jaakko enolleen:
-- Olemme ajatelleet työssämme soveltaa sen, mitä olemme oppineet.
-- Niin, tietysti, puhui piispa harvakseen. -- Ja kukin
luonnonlahjojensa mukaan, eikö niin, alalla, johon hänen
taipumuksensa parhaiten soveltuvat. Teistä nuorista täytyy meidän
vanhojen nyt valmistaa työmiehiä hiippakuntaamme. Kirkkomme tarvitsee
uutta voimaa, kapitulimme uutta vauhtia. Ja teidän tieteellisistä
opinnoistanne olemme saaneet hyviä tietoja, varsinkin sinusta,
Pietari.
-- En matkallani yksinomaan tieteelle elänyt, vastasi Pietari hiljaa,
vielä epävarmana siitä, mihin piispa puheillaan tähtäsi.
-- Mutta perusteellisia opintojasi nyt etupäässä tarvitsemme,
kiirehti piispa lisäämään, tahtoen ilmeisesti itse johtaa
keskustelun. -- Kapitulin koulu on ruvennut kangistumaan, sinusta
olen toivonut siihen verestäjää, -- eikö totta, siihen työhön suuret
lahjasi viittaavat.
Pietari vastasi vielä epävarmana, mutta nousevin toivein:
-- Siihen ilolla ryhdyn, kun vain voinen toivoa teidän
korkea-arvoisuutenne kannatusta uudistuspyrinnöilleni.
-- Kuinka et voisi, kunhan saat teinit oppimaan...
Piispan katse osotti, että hän kyllä oivalsi Pietarin tähdänneen
sanoillaan syvemmällekin. Mutta hän ilmeisesti tahallaan vältti ajan
polttavaa opinuudistuskysymystä, jonka hänkin epäilemättä kuitenkin
jo tunsi. Hän jatkoi vain suunnittelultaan:
-- Niin, kouluamme olen ensiksi ajatellut, toiseksi olen ajatellut
-- itseäni. Tarvitsen apulaisen, -- olen jo vanha, -- käsisihteerin,
kansellariuksen, sellaisen nimittäin, joka ei ainoastaan voi
käskystäni kirjoittaa, vaan myöskin avukseni ajatella. Siihen olen jo
kauan ikävöinyt sinua, Jaakko, olethan minulle läheisin, poikani.
Jaakolle se ehdotus oli yllätys, pitihän piispan jo paremmin tuntea
hänen pyrkimyksensä. Hän vastasi senvuoksi vakavana:
-- Se tehtävä olisi minulle kunniakas ja rakas, ellei se vain kävisi
minulle liian vaikeaksi, eno.
-- Se voi vaikeaksi käydä, milloin meistä toisen täytyy alistua.
Mutta sellainen on aina vanhan ja nuoren suhde. Olenpa tässä sinunkin
etuasi ajatellut. Olet Kurjen sukua, itsepäistä ja kiivasta, juuri
meidän täytyy oppia varsoina valjaissa kulkemaan.
Sen lausui piispa melkein ankarasti, mutta heittäysi samalla taas
leikilliseksi. Hän ratsasti leveähartiaisen sisarenpoikansa rinnalle
toisten edelle, pysähdytti molemmat hevoset tuokioksi aukealle aholle
ja virkahti:
-- Katsokaa, emmekö olekin komea parivaljakko Suomen kirkkoa
johtamaan. Ja kun minä kerran kaadun, olet sinä Jaakko yhtä tukevana
pystyssä.
Todella, se oli komea pari: Ryhti luja ja vakaa molemmilla, pää
pysty, voimaa koko vartalo. Niin olivat he siinä kuin isä ja poika,
se mielikuva tuli jokaiselle saattueen jäsenelle, jotka nyt peräkkäin
ratsastivat esiin metsästä kaikuvalle mäelle; Ja moni varmaankin
itsekseen ajatteli, että kun kerran Arvid-piispan aika jättää,
silloin on jo seuralainen tiedossa.
Mutta pian kannusti piispa taas väsynyttä juhtaansa ja kääntyi
jälleen vakavaksi käyneenä Mikael Karpalaisen puoleen, joka ääneti
oli omissa murheissaan toisten sivulla pysytellyt:
-- Entä sinä, Mikael, et kai aijo enää palata takaisin pyhän Olavin
luostariin?
-- En ollut aikonut...
-- Oikein, poikani, -- juuri sinuakin on kapitulimme kaivannut.
Eiväthän veljeskunnat ole suorastaan piispallisen hallintomme
alaiset. Mutta niiden esimiehet ovat tästä maasta kaukana ja elämä
luostareissa ei ole moitteetonta..., ne alentavat kansan silmissä
kirkon arvon..., meidän on pakko niitäkin valvoa. Sinä olet vielä
veljeskunnan jäsen..., meidän on ryhdyttävä koventamaan luostarikuria!
-- Puhdistusta siellä kaivataan, vastasi hiljainen miettijä. -- Mutta
minä siihen tuskin olen oikea mies..., kunpa voisin pitää itseni
kurissa...!
Toverit hymähtivät ja piispakin, vaikkei hän tuntenut hymyn syytä,
jatkoi naurahtaen:
-- Niin itsemme..., se on usein vaikeinta, mutta se on taas toinen
asia. Sinullekin olemme siis nyt löytäneet tärkeän uudistustehtävän.
Kurki-piispa ilmeisesti nautti jaellessaan nuorille maistereille
jo ennakolta suunnittelemiaan elämäntehtäviä. Viimeksi kääntyi hän
Sillan puoleen, puhuen:
-- Ja sinut, Pietari Manunpojan, tarvitsemme vihdoin tuomiokirkossa.
En erehtynyt silloin, kun sinut Vahvajärven salolta teiniksi
valitsin, olet uskollinen työssäsi, vähässäkin tunnollinen.
Kirkossamme ovat työt uusien alttarien ja sielumessujen kautta
nopeasti lisääntyneet eivätkä kaikki kuoristat, sen pahempi, täytä
hutiloimatta tehtäviään. Sinä et luottamustani petä.
-- En, isä, en sitä tahdo, kaikesta olen sinulle velkaa. Pelkään
vain...
-- Elä pelkää mitään, hoida vain huolella tuntisi! -- Piispa korotti
taas äänensä reippaaksi ja rohkaisevaksi, jatkaen: -- Ilolla teitä
kaikkia nyt tervehdin työhön, jonka toivottavasti voimme hiljalleen
alottaa jo "inter arma", kunnes rauha maahan palaa.
Silta istui kärsivän näköisenä satulassa. Hän oli huono ratsumies,
mutta pahemmin kärsi hänellä kuitenkin sielu kuin ruumis. Olihan
häneltä tukkeutunut suu juuri kun hän oli aikonut suoraan ja
avomielisenä purkaa piispalle sydämensä huolet. Tiukkaan oli
hän ajatellut vastausta asemaansa ja ristiriitaansa ja lopuksi
tullut siihen päätökseen, että hänen on alunpitäin ilmaistava
hyväntekijälleen kaikki... Mutta nyt katkasi piispa hyväntahtoisella
hymyllä koko keskustelun. Avuttomana katseli Silta tovereitaan, jotka
kaikki olivat käyneet alakuloisiksi. He olivat vihdoin oivaltaneet
piispan tarkoituksen. Hän oli heille kullekin valinnut soimet
ja sopet, joihin hän aikoi pistää heidät oman valvontansa alla
työskentelemään, hän aikoi heidät tosiaankin aisoihin valjastaa,
estääkseen heitä ominpäin kulkemasta. Nuoret papit tunsivat, että
heidän olisi heti ollut selvemmin esitettävä piispalle se, jota
varten he olivat kotimaahan palanneet.
Ja kaikkien iloksi korottikin Pietari Särkilahti vielä äänensä:
-- Isä, se mitä Silta pelkää, se huolettaa meitä kaikkia. Meille
on opintomatkallamme avautunut uusi maailma, sitä emme saa sinulta
salata. Vanhat käsitykset kirkon opista ja tehtävistä ovat
muuttuneet...
Piispa hymähti, ikäänkuin sangen pieneksi arvaten maisterin
mainitseman huolen:
-- Ah, niin, minä ymmärrän. Tehän olette nyt viimeksi kaikki
opiskelleet Wittenbergissä ja siellä kätkeneet mieleenne niitä
uudistusoppeja, joita levittää tuo tarmokas augustiiniläistohtori,
Martti..., mikä olikaan taas hänen sukunimensä?
-- Luther...
-- Juuri niin, olenhan hänestä minäkin kuullut. Erinäisistä
dogmeista, aneista ja sakramenteista, on hän joutunut riitaan
esimiestensä ja Pyhän Istuimenkin kanssa, ja hän on koonnut
ympärilleen suuren lahkon... Te olette tietysti kuunnelleet häntä ja
innostuneet..., nuorten mieli on herkkä..., en teitä siitä moiti,
päinvastoin. Omaksukaa vain mieleenne se, mikä tuossa uudistusopissa
saattaa olla hyvää..., mutta käytännölliseen työhömme täällä kaukana
Suomessa ei se toki paljoa vaikuttane.
Pietari Särkilahden leveät leuvat värähtivät. Hän kiirehti hevosensa
lähemmäs piispaa ja rupesi lämmöllä puhumaan:
-- Ei, isä, se uusi käsitys kirkon tehtävistä, joka meihin on syvälle
vakaantunut, ei voi jäädä meissä vain kylmäksi tiedoksi, meidän
täytyy koettaa toteuttaa se elämässämme ja työssämme. Eihän ole
yksin Luther todistanut välttämättömäksi perusteellisia uudistuksia
paavillisen kirkon kangistuneisiin jäseniin...
Piispa nyökäytti päätään myöntävästi:
-- Sehän on totta. Kirkkomme kaipaa nuortumista, kristillinen tieto
syventämistä...
-- Uutta henkeä se kaipaa, huudahti Jaakko, -- totuutta ennen
kaikkea...
-- Rauhoitu, Jaakko! -- lausui piispa lujemmin. -- Uuden heräämisen
siunauksia saamme kyllä tännekin, jahka siellä ensiksi akanat nisusta
seulotaan... Älä keskeytä minua -- en ole sokea, katoolisessa
kirkossa on epäkohtia, ja vaikka en Lutherinne oppeja vielä paljon
tunne, niin lienee niissä hyvääkin: Opetus kansan kielellä,
ihmisten välittömämpi suhde Jumalaan... Totuutta on teillä oleva
tilaisuus työssänne toteuttaa, mutta syöksähtäviltä uudistuksilta on
säilytettävä itse perustus, jolla kaikki lepää.
Piispa puhui rauhallisesti, odottamattoman suvaitsevasti, hän ei
näkynyt tahtovan vieraantua nuorista apulaisistaan, joihin hänen
lemmikkipoikansakin kuului. Mutta Pietari tunsi, että tuo piispan
kanta juuri oli heille vaarallisin, koska se pian oli heidät
soppiinsa nukuttava, ja siksi hän vallan kiihtyneenä laukasi
täpötäydestä sydämestään:
-- Ei, isä, juuri tuo perustus on kirkosta hengen kuolettanut.
Se on kuolleisiin muotoihinsa jäykistynyt ja käynyt pimeäksi, me
tarvitsemme siihen valoa!
Nyt eivät piispan kasvojen jäykät piirteet enää äskeiseen hymyyn
sulaneet. Mutta tyynenä hän vieläkin vastasi:
-- Käytät suuria sanoja, Pietari, veresi on liian kuuma, varo ettei
se sinua kesken polta! Mutta olethan samalla järkimies. Olisihan
hölmöläisten oppia repiä perustuksia myöten alas rakennus, jotta
siihen saataisiin valoa. Mihin valoa -- raunioihin!
Jaakko Kurjen kasvoille kohosi nyt samanlainen tumma puna, joka jo
ruskoitti hänen edellään ajavan enonsa niskassa, ja hän virkahti
melkein läähättäen:
-- Paavillisen kirkon täytyy kaatua, jotta uskonnollinen elämä
pääsisi kansoihin leviämään. Ja meidänkin työnämme on oleva sen
eksytysten murtaminen...
Kurki-piispa käännähti nyt perässään ajavain nuorten pappien puoleen
ja pari kertaa kuohahti hänen korkea rintansa huomattavasti. Hänen
silmistään näytti harso hetkeksi hälvenevän, paljastaen yhdellä
väläyksellä pohjattoman intohimojen ahjon. Mutta hetkeksi vain.
Lujalla kädellä tarttui hän hevosensa ohjaksiin. Mutta ennenkuin hän
niitä nykäsi, virkahti hän rintaäänellä:
-- Korjaustyötä voidaan tarvita kirkossamme, varottava vain on, ettei
pääse pimeydenruhtinas rakennusmestariksi. Mutta sen me varommekin.
Teitä nuoria koetamme ymmärtää: teissä on intoa ja lämpöä ja se on
hyvä, sitä tarvitaan. Eikä tee mitään, vaikka sitä aluksi läikähtäisi
yli laitojenkin, kun kuitenkin on ohjaksissa voimakkaampi käsi ja
johtava tahto. Tervetultua työhön --, pysytte luonani toistaiseksi ja
odotatte vain lähempiä määräyksiäni.
Nyt nykäsi piispa ohjaksista ja hänen roteva ruunansa hölkkäsi
eteenpäin nuorten pappien parvesta. Nämä katselivat kalpeina ja
vakavina karua kangasmaisemaa, joka juuri rupesi metsästä aukenemaan.
Kotvaan aikaan ei heidän piirissään mitään puhuttu. Vihdoin virkkoi
Mikko, joka kärjistynyttä keskustelua sivulta oli kuunnellut:
-- Se on siis taistelua!
-- Taistelua siitä, kumman into ja tahto on lujempi, totesi Jaakko
varmasti, salaamatta kuitenkaan äänessään soivaa surua. Mutta Pietari
lisäsi rohkeasti:
-- Niin täytyy ollakin, siten vain on työmme mahdollinen!
Mutta Silta hautoi hiljaisissa mietteissään tapahtunutta keskustelua.
Se oli hänelle kylläkin aseman kärjistänyt, mutta ei sitä
selventänyt, -- ei, sen pahempi!
* * * * *
Metsäiseltä harjutieltä laskeutui piispan seurue pitkänä,
kiemurtelevana jonona hiekkaista rinnettä pitkin aukealle alangolle,
missä pienen, harmajan kylän paikkeilla oijustie yhtyi vanhaan
huovitiehen. Siihen kanervikkorinteelle pysähtyisivät etummaiset
parvet ja ryhmä ryhmän jälkeen laskeutui satulasta. Piispalle oli
näet siinä vaihdettava uusi ratsu ja hetkisen sai seurue samalla
hevosiaan syöttää ja itsekin levätä. Mielihyvällä venyttivät kaikki
pitkästä ratsastuksesta kangistuneita jäseniään. Eväät otettiin
esille ja paisteisella ahteella haukattiin, kylän lasten aidan
takaa kurkistellessa, kiireinen pala. Sillä pitkään ei ollut aikaa
syöttöpaikalla viipyä, piispa kun aikoi jo iltapäivämessuksi ehtiä
Turkuun ja sieltä vielä samana iltana Kuusistoon.
Mutta kun orhiit vielä parhaillaan rouskuttelivat ohriaan tien
varrella ja ajajain lepäilevät parvet olivat eväihinsä kiintyneet,
silloin saapui Turusta päin huimaavaa vauhtia viilettäen ratsumies,
sama, jonka Erik Fleming edellisenä iltana oli ennakolta lähettänyt
viemään saapumisestaan sanaa piiritysjoukkoon. Hengästynyt huovi
kysyi hätäisesti herraansa ja tuokion kuluttua nähtiin Erik Flemingin
nopeasti rouvaansa hyvästelevän ja sitten nousevan vereksen ratsun
selkään. Häntä seurasi Niilo Grabbe ja pari asepalvelijaa ja he
lähtivät täyttä neliä karauttamaan Turkuun päin.
Piispan seurueessa ei kotvaan aikaan käsitetty, mitä siinä oikein
oli tapahtunut. Vasta vähitellen lähti ryhmästä ryhmään kulkemaan
kuiskiva sanoma:
-- Tanskalaisten laivasto on laskenut Turunlinnan alle.
-- Sören Norby on sinne itse saapunut, mukanaan suuri sotajoukko!
-- Tuomas junkkari on apua saatuaan käynyt ryntäämään piirittäjiä
vastaan. Taistelu on alkanut Tallinmäellä.
-- Juuttien ylivoima on suuri, Turussa on hätä...!
Sellainen oli viesti. Piispan ympärille, joka viitta hartioillaan,
kookkaana ja leveänä seisoi kanervikossa, keräytyivät hänen
kanunkinsa ja jälellejääneet aateliset hölmistyneinä neuvoja
kysymään, ja hätääntyneet naiset häärivät siinä yhä udellen uusia
tietoja. Tuokion seisoi piispa pää kumarassa. Sitten viittasi hän
henkivartijoilleen ja käski satuloida ratsut.