Rantakylän pihoilla helähtivät rautakellot, kun siellä pimeistä
navetoista vasta laskettu karja teutaroi, karaten rajuna kodan ja
veräjän väliä. Ensi kerran olivat elukat tänä kevätaamuna päässeet
talvisista kytkyistään ja kömpelösti hypellen nauttivat ne nyt
vapaudesta ja valosta.
Mutta talonväet, jotka veräjältä katselivat tuota tolkutonta laukkaa,
eivät vielä laskeneet lehmiään metsään. He odottivat ensiksi sitä
saattuetta, joka verkalleen laskeusi laitimmaisen rantatalon kujosia
kohden mäntymäeltä, minkä takaa kuului kirkonkellon yksitoikkoinen
kumahdus.
Sieltä läheni näet ristinkantoväki. Se seisahtui kujansuuhun
siunaamaan vielä ruskeanpuhuvia ruislaihoja ja vasta tehtyjä
toukosarkoja, ja rantaan asti kaikui sieltä pyylevän pitäjänpapin
oluensamea ääni, kun hän, pientareella avopäin seisten, luki
latinaista rukousta ja sulki keväisen kasvun pyhimysten suojelukseen.
Vasta siinä virren viritettyään laskeutui laulava saattue taloon
päin. Edessä pitäjän lukkari pitkässä kirkkoviitassaan, kantaen
korkeaa riukua, jonka päässä notkui ristiinnaulitun kuva, ja lukkarin
rinnalla suntio, joka toisella kädellään heilutti savustusastiaa ja
toisella varoi vihkivesimaljaa läikkymästä. Heitä seurasivat papit
puettuina laahustaviin, valkoisiin, väljähihaisiin messupaitoihin,
joita polviin asti peittivät kirjavat kasukat. Kirkkoherran ja
kappalaisen jälessä käveli vielä kolme nuorta hengenmiestä, jotka
säestivät virkapappien virttä ja siten ylensivät juhlamenojen
vaikutusta. Lopuksi liittyi tähän hengelliseen kulkueeseen kylän
sarkapukuista väkeä, miehiä ja naisia ja avojalkalapsia, jotka
seurasivat toukojen siunaamista talosta taloon, samalla kuokkiakseen
ristiruokia.
-- Jo tulevat, tilaa tehkää!
-- Veräjä auki! Missä paimenet?
-- Alas lapset aidalta!
Niin kävi kuiskiva komento, sillaikaa kun virsikäs saattue teki
kierroksen talon ympäri pysähtyen vihdoin veräjälle, jossa esipappi
heti ryhtyi vihkivedellä priiskoittamaan mylvivää karjaa, rukoillen
pyhää Blasiusta ja pyhää Katariinaa varjelemaan sitä metsänpedoilta
ja taudeista ja pahansuopain ihmisten elkeistä. Suntio heilutti,
aidalla seisten, imelältä höyrähtävää savustustaan lehmiä kohden,
jotka suurin, kirkkain, mutta tylsin silmin mulkoilivat tuota outoa,
hulmuliepeistä joukkoa. Mutta kun lukkari ojensi ristiriukunsa
sarvipäiden ylitse ja koko väkijoukko pappien mukana lyyhähti
polvilleen, silloin ottivat elukat, hännät suorina, uuden laukan
omettaa kohden, jonka ovi päivän kunniaksi oli pihlajanvarvuilla
reunustettu. Ainoastaan leveäotsainen sonni jäi etukumaraisena ja
kankein polvin vastaanottamaan pappien loppusiunauksen.
Nyt vasta ajoivat paimenet kiroilta siunatun karjan suurella melulla
metsään. Papit ja lukkarit astuivat korkean kynnyksen yli matalaan
tupaan, missä heille tarjottiin ruokaa ja olutta sekä antimet
kotiinkin vietäviksi.
Nuo kolme nuorta pappia, jotka juhlajoukossa olivat saapuneet
taloon, eivät kuitenkaan kauan viipyneet ristiruoilla. He riisuivat
porstuassa messupukunsa, hyvästelivät pitäjänpappeja ja laskeutuivat
rantaan väkijoukon välitse, joka nyt tyhjenneellä pihalla odotti
toukoretken jatkumista toisiin taloihin. Nuorukaisia varten oli
siinä jo varattu venhe, joka virsujalkaisen saattomiehen soutamana
pian läksi loittonemaan kylästä, minkä toisissa rantataloissa
karja vielä teutaroi ja mylvi, odottaen keväistä vapauttajaansa,
ristinkantojoukkoa.
* * * * *
Päivä paahtoi helteisen herttaisesti, melkein uuvuttavasti;
keltaisessa kevättervassaan kimalteleva venhe kuvastui tyyneen järven
pintaan. Perässä istuva lyhyenläntä, tanakkaruumiinen pappi, joka
huoparimella tottuneesti auttoi soutajaa ja samalla tarkkana väylän
tuntijana ohjasi venheen saarien ja niemien lomitse, oli laskenut
kuumentavan, tasalakeisen barettilakkinsa polvelleen ja jätti leveät,
terveenpunakat kasvonsa auringon vapaasti haudottaviksi. Hän oli
äsken kehottanut vastassaan istuvia tovereitaan avustamaan sountia
alahangan airoilla, mutta kotvan kiskottuaan olivat nämä jo jättäneet
aironsa lepäämään.
-- Laiskottaako, virkahti perämies hymähtäen. -- Teillä onkin
molemmilla niin korkealla polvet, ettei jää airoille tilaa.
-- Eikä ole kiirettäkään, vastasi toinen, hoikkasempi, sovittaen taas
airoa venheeseen.
-- Miksei ole kiire, Mikko, vastasi hänen vieressään istuva pappi. --
Pitäähän meidän toki ehtiä Laukkoon ainakin rääpiäisiin.
-- Kiireempi on sinullakin, Pietari, Turkuun kuin Laukkoon.
Nuo alahangan soutajat, joiden mustat latuskalakit varjostivat
venheen peräpuolen, olivat vartaloltaan toistensa näköiset: molemmat
pitkänhuiskeat ja hoikkaluiset, niin että heidän oli todellakin
vaikea pienessä venheessä saada tilaa pitkille koivilleen. He
olivat sukulaismiehiä, mutta sitä ei voinut kasvoista nähdä.
Toisella heistä, Pietarilla, joka ilmeisesti oli vanhempi, olivat
kasvojenpiirteet kovat, ja hänen leukansa oli niin leveä, että sen
luut pullistuivat ylös korvain alle. Suu oli hänellä suurenlainen,
mutta huulet kapeat ja kuivat, -- hän olisi ollut melkein
synkännäköinen kasvoiltaan, ellei niiden ankaruutta olisi lieventänyt
silmien eloisa, hyvänsuopa hymy. Toinen sitävastoin oli kaunis mies.
Maisterilakki varjosti hienotekoisia, melkein naisekkaita kasvoja,
ja hänen silmissään, jotka tarkkasivat tervalaidan kuvan taittumista
veteen, näytti asuvan uinailijan surumielistä mietiskelyä.
-- Niin, todella, Turkuun palaa jo mielemme, virkahti Pietari
vakavammin. -- Pianpa sinne nyt pääsemmekin, joskin mutkan kautta,
pääsemme työhön ja taisteluun!
Punakaksi ahavoittunut perämies katseli kauas seläntakaista maisemaa,
jossa kevään vehreys vasta heikosti mursi rannikon kylmän harmauden,
eikä näyttänyt täysin yhtyvän toverinsa ikävään.
-- Minuapa vetää kaipuu takaisin kotoiseen korpeen, virkkoi hän
vihdoin. -- Melkein kadun, etten sinne erämaille jäänyt.
-- Mitäpä sinne olisit jäänyt, puhui Pietari, kääntyen vilkkaasti
perämieheen päin. -- Sysikorven pappilassahan näkyi vanha
Varsa-Tuomas vielä elävän hyvin teerevänä.
-- Olisi hän minut kappalaisekseen ottanut. Siellä saisin elää
kotiheimoni keskuudessa ja elää rauhassa, -- rakastan rauhaa.
Pietarin äsken valoisana hymynnyt katse muuttui nyt nuhtelevaksi.
-- Ei, Silta, meillä ei nyt ole aikaa elää rauhassa, olemmehan juuri
taistelemaan tulleet.
-- Onko minusta taistelijaksi? kysyi perämies, toverinsa sanoja
kotvasen haudottuaan.
-- On, -- raivaustyöhön, rikkaruohoja kitkemään, kuinka
sanonemmekaan, siihen meidät nyt tarvitaan kaikki. Koti-ikävä pois!
-- Miksen voisi sitä kitkemistyötä tehdä sydänmaallakin, puhui
perämies vielä vastustushaluisella äänellä. -- Paljo olisi työtä
sielläkin. Mikä on tämäkin ristinkanto, josta juuri tulemme, --
pakanallinen tapa, jonka papit ovat omaksuneet itselleen antimia
kerätäkseen...
-- Totta sekin, vastasi Pietari miettiväisenä. -- Mutta tyvestä on
puu kaadettava, ennenkuin lähdetään oksia rapsimaan, ja se tyvi
on Turussa. Siitä työstä, minkä siellä teemme, saa kyllä sitten
kotiheimosikin osansa, jos vain tarmolla käymme suureen tehtäväämme!
Pietari yritti jo innostumaan, mutta tuokion kuluttua hän sentään
lisäsi rauhallisemmin:
-- Sitäpaitsi ei sinua piispakaan laskisi maapapiksi. Turussa ei ole
nyt liiaksi yliopiston käyneitä maistereita, sen pahempi, -- taikka
ehkä: parempi.
-- Miksi parempi? kysyi perämies.
-- Siksi, että meitä nyt täällä kotona tarvitaan. Ja onneksipa meitä
onkin neljä innon miestä, -- tänä kesänä jo rynnistetään paavin
valheita vastaan Suomessakin, eikö niin, veljet!
Mutta perämies näkyi yhä pysyvän äskeisessä mielialassaan. Venhe
oli jo aikoja sitten jättänyt näkymättömiin Lempäälän rannan,
jonne ristinkantojoukko oli jäänyt seisomaan, ja lähellä olivat
jo Tautonselän takaiset saaret, perämiehelle tutut maisemat. Ne
palauttivat hänen mieleensä teinivuosien muistoja, niitä aikoja,
jolloin hän Laukon kasvattina näitä vesiä souteli. Hiljaa huoahtaen
hän virkkoi:
-- Turkuun! Taistelemaan siis piispa Arvid Kurkea vastaan...
-- Häntäkin vastaan, jos tarvitaan, totesi Pietari.
-- Hyväntekijääni vastaan, jota minun on kiittäminen kaikesta...
-- Ei sitä kysy ystävämme Jaakko Kurki, ja piispa on kuitenkin hänen
enonsa...
-- Jaakko on toinen mies, niinkuin olet sinäkin, Pietari. Minulle käy
vaellukseni vaikeaksi.
Nämä alakuloiset väitteet panivat elämään Pietarin luisevat kasvot.
Hän kumartui eteenpäin, katsoi tiukasti perämiestä silmiin ja puhui
vallan suuttuneena:
-- Missä nyt ollaankaan? Eikö me palattu kotiin suuria tehtäviä
varten ja täälläkö meitä heti jänistäisi! Missä ovat ne miehet,
hehkuvat ja herkät, jotka intoa säteilivät Elster-portilla, kun
Martti-tohtori siellä poltti paavin bullan ja kanooniset lait, ja
jotka hänelle, kun hän Wormsiin lähti, sulanein mielin ja kättä
lyöden vannoivat taistelevansa paavillisten eksytysten poistamiseksi
kaukaisesta, pohjoisesta kotimaastaan? Hä? Mieskohtainen
kiitollisuusko taikka arkuusko tai maallinen mahtiko saisi meidät
peräytymään siitä tehtävästä, joka vielä muutama kuukausi sitten
meidät lämmitti, kun kotimaahamme lähdimme! Ei toki!
-- Ei, ei...
Perämies oli jo voitettuna laskenut katseensa alas ja tähysteli nyt
melkein häpeissään laineiden leikkiä venheen kupeella. Pietarin
säkenöivä nuhde oli vaimentanut hänen kalvavat epäilyksensä ja
hän valitteli nyt vain sydämessään heikkouttansa; sillä vieläkään
hän ei voinut tuntea samaa varmuutta, kuin tuo edessään istuva,
tulisilmäinen mies. Mutta Pietarin olalle laski kätensä hänen
vieressään ääneti istunut toveri ja lausui:
-- Kiitos, Pietari. Vahvista meitä aina näin sanasi kurilla, jos
uskomme ja uskalluksemme yrittää pettämään.
-- Se ei saa pettää, eikä se petä, vastasi Pietari lohduttaen. --
Pieni koti-ikävä vain Siltamme valtasi nyt kun erämaa taaksemme jää.
Mutta se ikävä on jo poissa ja epäilys myös. Lue, Mikko, meille
kappale siitä "Kristityn vapaudesta", jota povellasi kannat, se meitä
aina parhaiten vahvistaa.
Nuori, hienopiirteinen pappi laski nyt hänkin lakin päästään,
paljastaen jalomuotoisen, korkean, valkoisen otsan, jota kiersi
tummanruskea, lyhyydestään huolimatta kähertyvä tukka. Hartaudella
otti hän kätköstään esille pienen, nahkakantisen kirjan ja
pian kaikuivat Suomen sisäjärven selällä saksalaisen munkin ja
uskonpuhdistajan voimakkaat, ytimekkäät sanat ja selkeät, rohkaisevat
neuvot.
Venheessä istuvat nuoret papit olivat näet kaikki Saksasta äsken
kotimaahan palanneita suomalaisia maistereita. Yhdessä olivat he
siellä vieraalla maalla opiskelleet, yhdessä innostuneet niistä
uusista, ilmaa puhdistavista aatteista, jotka juuri näihin aikoihin
Keski-Europassa mieliä elähdyttivät ja raivasivat maaperää uudelle
opille. Ensiksi olivat he jo Rostockissa opiskellessaan kuulleet
siitä merkillisestä munkista, joka kuusi vuotta sitten Wittenbergistä
rupesi singauttelemaan salamoitaan paavillista kirkkoa vastaan,
sitten olivat he lähteneet häntä itseään kuulemaan. Heistä oli
kaikista tullut uuden opin innokkaita kannattajia ja tuolla vieraalla
maalla olivat he keskenään solmineet lujat ystävyysliitot.
Tuo leveäleukainen mies, jonka älykkäissä silmissä luetut lauseet
ikäänkuin elävinä kuvastuivat, oli Pietari, Särkilahden vanhaa
vapaasukua. Hän oli Turun pormestarin, Kiukku-Nikun poika, jonka
hänen mahtava sukulaisensa, isänsä orpana, piispa Maunu Särkilahti
oli ohjannut papilliselle uralle ja joka jo varhemmin oli ollut
Turun tuomiokirkossa kuoripapin virassa. Mutta nyt oli hän kauan
ollut ulkomailla, kauemmin kuin nuo toiset; oli Rostockissa päässyt
maisteriksi, vaan sitten viipynyt monta vuotta Wittenbergissä,
aste asteelta seuraten, miten hänen oppi-isänsä, Martti Luther,
kävi taisteluun ensiksi anekauppaa vastaan ja sitten paljasteli ja
ruhjoi paavillisen kirkon eksytyksiä ja petoksia toisen toisensa
perästä. Sinne oli Pietari jäänyt Martti-tohtorin innokkaimmaksi
opetuslapseksi, seuraten koko rikkaan sielunsa voimalla hänen
kehitystään, kunnes hän itse vihdoin, Lutherin vetäydyttyä
yksinäiseen Wartburgin linnaan, katsoi uskaltavansa lähteä alottamaan
kaukaisen kotimaansa kirkossa uuden opin raivaustyötä.
Nyt oli hän palannut kotiin, lujauskoisena ja toimihaluisena,
rinnassaan vereksenä poltto alkavaan työhönsä. Hänen mukanaan
oli Saksasta palannut tuo hänen sukulaisensa, joka nyt hänen
vieressään istui, Mikael Karpalainen: levoton, hakeva sielu,
syvältäkyntäjä, mietiskelijä ja samalla uinailija. Jo aivan
nuorena oli tämä aatelispoika, Turun kapitulikoulun käytyään,
raskasmielisenä ja umpinaisena, ilmoittautunut noviisiksi Pyhän
Olavin dominikaaniluostariin Turussa ja sinnehän oli sulkeutunutkin
pappisveljenä elämään moniksi vuosiksi. Luostarissa oli hän lukenut
ja tutkinut paljon ja siitä oli hänessä syntynyt yhä suurempi
tiedonjano, jota sammuttamaan hän vihdoin oli lähtenyt ulkomaille
ja päätynyt hänkin Wittenbergiin. Yhdessä Pietarin kanssa ja tämän
opastamana oli hänestäkin tullut uuden opin mies, joskin häneen
Melanchtonin tyynemmät, tieteelliset esitykset olivat vaikuttaneet
syvemmin kuin Lutherin rynnistävät, käytännölliseen elämään
kohdistuvat iskut. Hänkin oli nyt, luovuttuaan Wittenbergissä
luostaripuvustaan, tullut kotimaahansa, omistaakseen työnsä
evankelisen opin juurruttamiseen sinne.
Mikko lopetti lukunsa ja kätki taas kalliin kirjan viittansa
poimuihin. Hän tarkasti vastassaan istuvaa perämiestä, jonka
pienten, harmajain silmäin katse näytti vieläkin hiukan levottomana
harhailevan, -- epäilys ei ollut hänestä siis vielä kokonaan
sammunut. Mikko sääli tuota hyvänahkaista toveriaan, joka aina epäili
ja aina itse epäilyksistään kärsi.
-- Muistoissa elät, Silta, virkkoi hän tälle. -- Poikanen kai olit
vielä, kun sinut tänne salolta tuotiin?
-- Poikanen olin, oli pelkkä sattuma, että piispan silmä
veljesjoukosta sattui minuun, vastasi perämies muistoistaan heräten.
-- Varmaankin olisi hän sieltä löytänyt ehyemmän ja lujemmankin
luonteen.
-- Mutta niin oli nyt sallittu, että hän sinuun silmänsä kiinnitti,
virkkoi Pietari. -- Elä napise, tunnollisempaa miestä hän ei
kuitenkaan olisi löytänyt!
Tämä kolmas joukossa, tervakeulan tanakka perämies, oli päinvastoin
kuin molemmat toverinsa talonpoikaista juurta. Hän oli kotoisin
kaukaa Sysikorven laidasta, sieltä, mistä nuo kolme toverusta nyt
matkasivat Laukon kartanoon. Oli Suomen mahtavan ja rikkaan piispan,
Arvid Kurjen, ansiota, että tämä salon poika lukutielle joutui.
Vuotta, paria piispaksitulonsa jälkeen oli Arvid Kurki tehnyt sen
pitkän ja vaivaloisen tarkastusmatkan, minkä Suomen kirkon esimiehet
ainakin kerran piispakautenaan tekivät: kulkenut Hämeen erämaan
rajaseutuja myöten Päijänteeltä poikkimaisin savolaisten asunnoille
Saimaan vesille. Tällä matkallaan oli hän, niinkuin piispat
ainakin, yöpynyt siihen Vahvajärven majataloon, joka Maunu Tavastin
säännöksen mukaan yhä vielä nautti verovapautta. Tässä Juuritaipaleen
erämaantalossa -- jota nyt, sittenkuin kesämatkain lyhentämiseksi
silta oli rakennettu Juuriojan yli, sanottiin Sillan taipaleeksi
-- oli piispa tavannut vanhalla Manu-isännällä suuren poikueen.
Niistä otti hän yhden kasvatikseen. Laukossa kasvoi näet näihin
aikoihin Kurki-piispan sisarenpoika, Jaakko Kurki, jonka hän aikoi
ohjata papilliselle uralle. Tälle lemmikkipojalleen tarvitsi piispa
lukutoverin ja hänen silmänsä sattui silloin erämaanmatkalla Pietari
Manunpoikaan, häneen, joka nyt Vesilahden selällä perää piti ja jota
lyhyesti yleensä vain Sillaksi sanottiin.
Täten oli Silta joutunut Kurki-piispan holhokkina ja hänen
kustannuksellaan yhdessä Jaakko Kurjen kanssa opiskelemaan Laukossa,
Turussa ja ulkomailla. Ja juuri tästä syystä hänestä tuntui
vaikeammalta kuin noista toisista nousta Arvid Kurkea vastaan, juuri
siksi hän yhä vielä alakuloisena mietiskeli sitä suurtyön alkamista,
joka toiset innosti kirkkain toivein, mutta joka hänelle yhä hämäränä
kajasti.
Noihin ystävänsä mietteisiin kävi taas Pietari käsiksi, virkahtaen:
-- Kuka on muuten sanonut, että meidän on taisteltava Kurki-piispaa
vastaan. Miksei yhdessä hänen kanssaan? Hän on älykäs mies,
tietorikas, aikaansa seuraava, miksei hän ryhtyisi karsimaan
kirkostaan niitä paavillisia valheita, jotka hän epäilemättä tuntee
ja tunnustaa.
Mutta perämies pudisteli päätään:
-- Hän on vanhan polven mies, on itse paavillisen hierarkian
edustaja, meidän ajatusmaailmamme on hänelle vieras.
-- Emmekö voi häntä puolellemme voittaa?
-- Perämies viittasi pieneen kalliosaareen, jonka ohi juuri
soudettiin.
-- Istutappas tuo tasalatva petäjä toiseen maaperään. Sen juuret
uppoavat syvälle kallion halkeamiin ja punoutuvat toisten petäjäin
juuriin.
-- Sellaisten petäjäin on siis kaaduttava, huudahti Pietari
varmuudella.
-- Ei ole meistä sen puun kaatajiksi, huoahti Silta.
-- Ei omalla voimallamme, mutta totuuden voimalla, vastasi Pietari.
-- Mitä arvelet sinä, Mikko, asiasta?
Uinaileva pappi, joka ääneti oli katsellut sivulle jääviä
pikkusaaria, kääntyi nyt päin ja vastasi hiljaa:
-- Kurki on Pariisin maisteri: Pinta pääasia, katooliset muodot
kuuluvat hänen olemukseensa. Onhan hän kirkkoruhtinaana ja ylimyksenä
kuin paavillisen komeuden perikuva -- mitä jäisi jälelle, jos se
komeus riisuttaisiin pois?
-- Se on siis sama juttu kuin paavillisen kirkon yleensä, virkkoi
Pietari hymähtäen.
-- Niin, se tarvitsee loistoa ja valtaa, niitä tarvitsee hänkin.
Näithän matkallamme: Kansa polvistuu hänen lähestyessään syvemmälle
kuin jumalanäidin kuvan edessä ja hän käsittää sen kumarruksen
itselleen kuuluvan. Kuinka voisi hän suostua liikkeeseen, joka
tahtoo poistaa aisteja kiehtovan ulkokuoren ja saattaa ihmiset ilman
välittäjiä Jumalan luo? Ei, tuossa kuoressa on hänen voimansa, meidän
voima on toisaalla...
Pietarin täytyi itselleen myöntää ystävänsä käsityksen oikeaksi,
vaan se ei häntä suinkaan lamauttanut, se kannusti vain hänen
työ-intoaan ja ikäväänsä. Pari, kolme viikkoa oli heiltä jo mennyt
hukkaan. Nuo kolme ystävystä olivat ensi laivakululla saapuneet
Lyypekistä Turkuun varmassa aikomuksessa ruveta siellä heti uutta
oppia saarnaamaan. Mutta he olivatkin nyt joutuneet piispan
mukaan hänen tavanmukaiselle, keväiselle tarkastusmatkalleen.
Arvid Kurjella olivat kiireiset ajat Kuusistossa eikä ollut
hän ulkomailta palanneita maistereita ennen matkalle lähtöään
ehtinyt paljon tavatakaan. Siksi oli hän kutsunut heidät mukaansa
ristinkantomatkalle, -- sitä pidettiin erityisenä suosionosotuksena.
Komea oli näet se seurue, joka näillä matkoilla aina piispan mukana
kulki. Siihen kuului toistasataa hevosta ja miestä, pappeja ja
maallikoita, aseväkeä ja alttariväkeä ja kaikki varustukset olivat
sen mukaiset. Kuulu kaiku oli näillä piispan toukoretkillä, -- jotka
tehtiin samaan aikaan kuin maapapit kulkivat ristinkannolla ja
samassa tarkoituksessa -- ja onnen maana pidettiin sitä maakuntaa,
missä piispa kulloinkin kulki siunaamassa kasket, karjat, kalavedet
ja tietysti ihmisetkin.
Tällä kertaa oli retki tehty pohjoiseen Hämeeseen, ja vasta
ulkomailta palanneille maistereille, jotka siten yhtäkkiä
joutuivat Sisä-Suomea kiertämään, oli se matka ollut opettava
jospa masentavakin. He olivat saaneet nähdä, kuinka ne paavilliset
käsitykset, joita heidän oli aikomus ruveta kitkemään, olivat
yleisiksi levinneet Suomessakin, vaikka ehkä eivät olleetkaan yhtä
syvälle juurtuneet kuin eteläisemmissä maissa. -- Päijänteellä he
sitten olivat piispan seurueesta poikenneet. Silta oli näet sieltä
halunnut käväistä kotonaan Sysikorven takamailla ja hänen molemmat
ystävänsä olivat piispan luvalla seuranneet häntä sinne. Siellä eli
vielä hänen isänsä, vanha Manu Laurinpoika Karmalan sukua, sama mies,
joka kolmisenkymmentä vuotta sitten kerran oli kotoaan lähtenyt
kostonhiihdolle Karjalaan, siellä puskivat hänen veljensä kaskimailla
ja kalavesillä. Vain muutamia päiviä olivat nuoret papit siellä
viipyneet, vaan niin karmiva kaipuu noille kotoisille sydänmaille
oli sieltä jäänyt kytemään syntymäsijoillaan vierailleen korvenpojan
mieleen, että hänestä vieläkin toisinaan tuntui, kuin koti ja heimo
olisi vetänyt häntä väkisinkin luokseen.
Tältä retkeltä he nyt palailivat, yhtyäkseen taas piispan seurueeseen
Vesilahden Laukossa. Matkan varrella olivat he vielä ottaneet osaa
ristinkantojuhliin niissä kylissä, joiden läpi he kulkivat, kuten
viimeksi Lempäälässä. Mutta heidän mielensä ja mietteensä olivat koko
ajan tähdätyt eteenpäin siihen tehtävään, jota suorittamaan he olivat
kotimaahansa saapuneet ja jonka he kutsumuksekseen käsittivät. He
koettivat keskusteluissaan väliin epäillen, väliin toivoen, mitellä
voimainsa suhdetta tehtävänsä suuruuteen.
-- Työhön on vain nyt päästävä, toisti Pietari vielä hetken kuluttua
kärsimätönnä, ikäänkuin jatkoksi jo katkenneeseen keskusteluun. --
Silloinpa näemme senkin, missä määrin Suomen piispa on vastassamme ja
muuttuuko työmme heti kohta taisteluksi. Jos niin käy, on toimintamme
kyllä vaikeampaa, mutta asiallemme siitä ehkä onkin vain etua.
-- Kuinka niin? kysyi Silta epäillen.
-- Katsos, vasta taistelun kautta käy ihmisille riittävän selväksi
niinhyvin se, mitä tahdomme purkaa, kuin sekin, mitä tahdomme
rakentaa. Saarnaamasta ei piispa toki voi meitä estää, eivätpä ole
voineet piispat, legaatit eikä kardinaalit Saksassakaan kaikilla
ponnistuksillaan tukahduttaa pienen munkin totuutta.
-- Kaikki riippuu siitä, missä määrin meissä on samaa antautumisen
voimaa kuin hänellä sitä totuutta julistaessamme, virkkoi Karpalainen
vakavana. -- Ja sitä on meidän kyllä syytä yhä uudelleen tutkia.
Hänkin mittasi, niinkuin Silta, tehtävän voimiaan suuremmaksi. Mutta
rohkaisevana puhui heille Pietari edelleen:
-- Emmepä liiku omalla voimallamme, toverit. Uskomme tulee vain olla
lujan, niinkuin se on ystävällämme Jaakko Kurjella, siitä silloin
voimiakin saamme. _Hän_ ei epäile, että totuus voi uurtaa vuoretkin,
saatikka sitten valheiden tokeet. Hänen luokseen jo rientäkäämme,
hän meitä ikävällä Laukossa odottaa, sydämessään palava kipinä. Nyt
käymme jo airoihin mekin, Mikko, kas näin, reippaasti ja luottavin
mielin!
Pietari oli taas tarttunut airoonsa ja hänen vierustoverinsakin
sai pian omansa veteen. He vetelivät nyt tarmolla, ikäänkuin
kiirehtiäkseen siihen tehtävään, joka heitä poltteli ja pelotti,
ja tosiaankin, nyt helpotti takahangan avustus jo virsujalkaisen
Lempäälänpojan sountia. Perämiehenkin leveillä kasvoilla oli taas
levollinen ilme ja rauhallisina tähystelivät hänen pienet, harmajat
silmänsä kimaltelevan aallokon takaisia kivikkorantoja. Hän viittasi
kädellään keulan taa ja virkkoi:
-- Noiden saarten lomitse kuultaa jo Laukon selkä. Sen selän takana
on Kurki-piispan syntymäkartano.
-- Häätalo! lisäsi Pietari. -- Mutta niinollen on meillä jo aika
peseytyä matkojen pölystä, että perille tultua olemme mahdolliset
häähuoneeseen astumaan. Laske, Silta, tuohon hiekkaniemeen, --
käväiskäämme taas kerran kotijärven laineissa!
Vasta alotti toukokuu jälkimmäistä puoliskoaan -- leikattiin vuosi
1522 -- ja vaikka suvi oli tullutkin varhain tänä vuonna, oli
keväinen vesi vielä karmivan kylmää. Mutta ihanasti se virkisti
noita nuoria pappeja, jotka -- saattomiehen ihmeeksi -- iloisina ja
vapaina kuin poikaset loikkasivat selälliseltä saarelta laineisiin
ja sitten rantakivillä kevätahavassa ihonsa kuivasivat. Kuumasti
hautoi päivä kosteaa maata, josta nurmen oraat kuin heräten nousivat
sakeina sikerminä ja rantavesakossa se aukoili vihannalta helottavia
hiirenkorvia. Raikkaana ja puhtaana heräsi kotimaan luonto ja siinä
paisteisella rinteellä oli pappisviittoihin taas pukeutuneiden
saksanmaisterienkin mieli jälleen kevyt ja valoisa, kuin kukkeimmalla
teiniajalla.
Suloinen siinä oli levätä, ennenkuin lähdettiin ihmisten ilmoille,
töihin ja taisteluihin. Seläntakaiselta rannalta näkyi Pairekallion
kivitörmä, jolta kerran -- niin kertoi Silta -- kuumaverinen Klaus
Kurki, piispan isä, intohimojensa raatelemana ja kolttosiaan katuen,
puolensataa vuotta sitten ratsasti syvänteisiin. Sen kallion takana
oli kahden selän välisellä kannaksella Laukon kartano, jossa nyt
piispa viipyi seurueineen ja jossa paljon muutakin väkeä vieraili.
Mutta vasta kaukana sen kannaksen takana oli matkan määrä, alkava
työ...
Sinne ihmisvilinään oli nuorten pappien nyt lähdettävä rauhaisalta
leporannaltaan.