»Tänä aamuna lähdimme matkaan etelätuulella purjeen auttamina ja

hyvää kyytiä, kulkien jälleen tienviitan ohi. Mutia puolen rupeamaa

marssittuamme muuttui viima tuikeaksi länsituuleksi, joka puhalsi

tuulipukumme läpi kintaihin saakka. Wilson-parka oli niin kohmettunut,

ettei hän hyvään aikaan saanut suksia jaloistaan riisutuksi. Bowers

ja minä saamme kahden laittaa leirin kuntoon, ja kaikki värisimme

vilusta vihdoinkin telttaan päästessämme. Puolenpäivän aikaan oli —42

astetta pakkasta! Siitä huolimatta meidän _täytyy_ päästä eteenpäin,

vaikka leirin teko käykin yhä vaikeammaksi ja vaarallisemmaksi.

Loppu on lähellä — siitä tulee sangen armelias loppu. Oates-parka on

jälleen palelluttanut jalkansa; minua kammottaa ajatellessani, miltä

hän huomenna näyttää. Vain suurimmalla vaivalla voimme muut varjella

jäsenemme paleltumiselta. Ei kukaan meistä osannut ajatellakaan, että

täällä tähän aikaan vuodesta olisi tämmöiset pakkaset ja tuulet! Teltan

ulkopuolella on aivan hirmuista. Mutta meidän täytyy taistella loppuun

— niinkauan kuin on yksikin korppu jäljellä; mutta annoksia emme voi

vähentää.

»Lauantaina 16 tai sunnuntaina 17 p:nä maaliskuuta. En ole aivan

selvillä päivämäärästä, mutta luulen, että jälkimmäinen on oikea.

»Surunäytehnä on täydessä menossa. Toissapäivänä Titus (Oates)-parka

selitti toista aamiaista syödessämme, ettei hän jaksanut kulkea

kauemmaksi, ja hän senvuoksi ehdotti, että jättäisimme hänet jälkeemme

makuusäkkiinsä. Siitä ei tietysti voinut olla puhettakaan ja saimme

hänet lähtemään kerallamme vielä iltapäivänkin taipaleelle. Varmaan

se hänelle oli sanomaton kärsimys! Siitä huolimatta hän hoiperteli

mukana ja laahustelimme vielä moniaan kilometrin eteenpäin. Yöllä hänen

tilansa kävi yhä huonommaksi ja näimme, että loppu oli lähellä.

»Jos tämä päiväkirjani löydetään, niin pyydän julkaisemaan seuraavat

seikat: Oatesin viimeiset ajatukset kohdistuivat hänen äitiinsä; sitä

ennen hän oli lausunut julki ilonsa siitä, että hänen rykmenttinsä

olisi ilolla kuuleva, kuinka rohkeasti hän oli ottanut vastaan

kuoleman. Me kolme voimme todistaa hänen urheutensa. Viikkokausia hän

valittamatta kärsi sanomattomia tuskia ja oli toimelias ja avulias

viime hetkeen saakka. Viimeiseen saakka hän toivoi — tahtoi toivoa.

Hän oli urhea sielu ja tämä oli hänen loppunsa. Hän vaipui viimeistä

edellisenä yönä uneen siinä toivossa, ettei hän enää heräisi;

mutta aamulla — eilisaamuna — hän kuitenkin heräsi! Ulkona riehui

hirmumyrsky. 'Käyn ulkona', hän lausui, 'ja ehkä viivyn vähän aikaa!'

»Sitten hän lähti ulos hirmumyrskyyn — emmekä sen koommin häntä nähneet.

»Tahdon tässä lausua, että viimeiseen saakka uskollisesti autoimme

molempia sairaita tovereitamme. Kun Edgar Evans oli kuolemansairas

eikä meillä ollut enää kerrassaan mitään syötävää ja hän jo makasi

tainnoksissa, näytti muitten turvallisuus vaativan, että jättäisimme

hänet; mutta armollinen Kaitselmus juuri tällä kovanonnen hetkellä

riisti häneltä hengen. Hän kuoli luonnollisen kuoleman ja jätimme hänet

vasta kaksi tuntia sen jälkeen kuin hän oli kuollut. Me tiesimme, että

Oates-parka meni ulos kuolemaan ja me koetimme saada hänet aikeestaan

luopumaan, mutta hän menetteli kuin sankari ja englantilainen

gentlemanni. Me kolme eloon jäänyttä toivomme yhtä rohkeasti käyvämme

kuolemaan, joka varmaankaan ei enää ole kaukana.

»Sunnuntaina, maaliskuun 17 p:nä. Kirjoittaa en enää voi muuta kuin

toisen aamiaisen aikana enkä silloinkaan aina. Hirmuinen pakkanen,

päivällisaikaan 40 astetta. Toverini ovat ylen iloisella päällä, mutta

meitä uhkaa vakaasti vilukuolema, ja vaikka alati puhumme siitä, että

tästä lopultakin perille pääsemme, ei sitä sydämessään enää usko

kukaan, siitä olen vakuutettu.

»Meitä viluttaa nyt hirveästi kulkiessamme ja muutoinkin, paitsi

ei syödessämme. Eilen täytyi meidän maata alallamme hirmumyrskyn

vuoksi ja tänään on marssimme kauhistuttavan hidasta. Olemme nyt

neljännessätoista hevosleirissä, vain kahden päivämatkan päässä yhden

tonnin leiristä. Tähän jätimme teodoliittimme, yhden valokuvauskoneen

ja Oatesin makuupussin. Päiväkirjat y.m. ynnä Wilsonin erikoisesta

pyynnöstä mukaan otetut kivennäisnäytteet tavataan joko meidän luotamme

tai reestämme.

»Maanantaina, maaliskuun 18 p:nä. Tänään toista aamiaista syödessämme

olemme 39 kilometrin päässä varastosta. Onnettomuus edistyy yhä. Eilen

meillä jälleen oli vastatuuli, joka puhalsi luoteesta voimalla 4 ja

tuiski lunta kasvoihimme; meidän täytyi keskeyttää kulkumme; 37 asteen

pakkanen. Ei ainoakaan ihminen kestäisi semmoista säätä ja meidän

voimamme ovat _melkein_ aivan lopussa.

»Oikea jalkani on paleltunut, melkein kaikki varpaat — vielä kaksi

päivää takaperin olin parhaitten jalkain ylpeä omistaja. Täten

vähitellen menehdymme. Minä aasi kun sulatettuun pemmikaaniini sekoitin

pienen teelusikallisen curry-jauhoa — se tuotti minulle ankaria

ruoansulatustuskia. Koko yön makasin kipujen vuoksi valveillani ja

taipaleella tunsin itseni heikoksi. Palellutin jalkani enkä edes

huomannut sitä. Hetkisenkin huolimattomuudesta on seurauksena jalka,

jota ei ilkeä edes katsella. Bowers on terveyteen nähden numero

yksi, mutta suurta eroa ei meidän välillämme perältäkään enää ole.

Toiset vielä luulevat meidän tästä suoriutuvan — taikka ehkä ovat

vain luulevinaan — en tiedä kumpaako! Olemme vielä kerran täyttäneet

primuskeittiön puoleksi, viimeisen kerran, ja sitten meillä on vain

vähän väkiviinaa — jonka jälkeen meidän täytyy nääntyä janoon. Tuuli

on tällä haavaa suotuisa — ehkä on siitä apua. Matka varastolle olisi

menomatkalla tuntunut meistä naurettavan pieneltä.

»Tiistaina, maaliskuun 19 p:nä. Toinen aamiainen. Eilen illalla oli

teltan pystyttäminen sangen tukala tehtävä ja olimme kohmettua,

ennenkuin olimme illallisemme nauttineet; siihen kuului laivaleipää,

kylmää pemmikaania ja puolen pientä kannullista kaakaota, jonka keitin

väkiviinalla. Sitten vastoin luuioamme kerrassaan lämpenimme ja

olemme kaikki maanneet hyvin. Tänään lähdimme tavalliseen laahustavan

hitaaseen tapaamme liikkeelle. Reki tuntui kamalan raskaalta. Olemme

20 kilometrin päässä varastosta ja voisimme päästä sinne kolmessa

päivässä. Se on kulkua! Ruokavaroja meillä on vielä kahdeksi päiväksi,

mutta polttoaineita vain yhdeksi. Meidän kaikkien jalkamme alkavat

olla huonossa kunnossa — Wilsonin sittenkin parhaassa, minun oikea

jalkani kaikkein huonoin, vain vasen jalkani on aivan kunnossa. Mutta

kuinka voisimmekaan säästää jalkojamme, ennenkuin olemme saavuttaneet

varaston ja jälleen voimme vahvistaa itseämme lämpimällä ruoalla?

Jalan poikkileikkaaminen on vähintä, jolla voin pahasta päästä, mutta

eikö vamma mahda yhä pahentua? Siinä vakava kysymys. Sää ei tarjoa

meille helpotusta — tuuli puhaltaa tänään pohjoisesta ja luoteesta ja

lämpötila on -40 astetta.

»Torstaina, maaliskuun 21 p:nä. Maanantai-iltana olimme vielä 20

kilometrin päässä varastosta; eilen emme koko päivänä voineet liikkua

paikastammekaan raivoisan hirmumyrskyn vuoksi. Tänään uudelleen

menetetty toivo — Wilson ja Bowers aikovat lähteä varastolle noutamaan

polttoainetta.

»Perjantaina ja lauantaina, maaliskuun 22 ja 23 p:nä. Hirmumyrsky

raivoaa yhä edelleen — Wilson ja Bowers eivät uskaltaneet lähteä

matkaan — huomenna on viimeinen mahdollisuus — meillä ei ole enää

ensinkään polttoainetta eikä ravintoa kuin yhdeksi, korkeintain

kahdeksi päiväksi — loppu on lähellä. Olemme päättäneet kuolla

luonnollisen kuoleman — lähdemme tavaroinemme tai ilmankin niitä

varastolle pyrkimään, vaikka jäljillemme sortuisimme.

»Perjantaina, maaliskuun 29 p:nä. Jälkeen 21 päivän on herkeämättä

myrskynnyt länsilounaasta tai lounaasta käsin. 20 p:nä meillä vielä

oli sen verran polttoainetta, että saatoimme 'kullekin valmistaa kaksi

kuppia teetä, ynnä kuivaa ruokaa kahdeksi päiväksi. Joka päivä aioimme

lähteä varastollemme, jolle ei ollut kuin 20 kilometriä matkaa, mutta

teltan ulkopuolella koko maisema on vain riehuvaa lumituiskua. Minä en

luule, että me nyt voimme enää toivoa mitään apua. Tahdomme kuitenkin

kestää loppuun saakka; mutta yhä heikommiksi käymme, eikä kuolema voi

enää olla kaukana.

»Surkeata, mutta en luule voivani enää kirjoittaa.

R. Scott.

»Viimeiset sanat

»Jumalan tähden — pitäkää huolta jälkeen jääneistä omaisistamme!»

Wilson ja Bowers tavattiin makuupusseissaan, jotka he olivat kiskoneet

päänsä yli kuten ainakin nukkumaan ruvetessaan.

Scott kuoli myöhemmin. Hän oli kääntänyt auki makuupussinsa kannen

ja avannut takkinsa. Pieni laukku, jossa hänen kolme päiväkirjaansa

olivat, oli harteiden ja pään alla, toisen käsivartensa hän oli

kietonut Wilsonin ympäri.

Näin heidät löydettiin kahdeksan kuukautta myöhemmin.

Palaamme nyt Scottin retkikunnan muihin osastoihin.

Retki pingviinien pesimäsijoille.

Ensinnä on mainittava retki, jonka tohtori Wilson ja Cherry-Garrard

luutnantti Bowersin kanssa ensi talven pimeimpänä aikana tekivät Rossin

saaren itäpäähän Kap Crozieriin tutustuakseen keisaripingviineihin

niiden hautoma-aikana; tämä lintu nimittäin hautoo munansa

sydäntalvella.

Matka oli erinomaisen rasittava ja vaarallinen ankarain pakkasten

vuoksi — lämpömittari osoitti ajoittain jopa -60°C — halkeamain vuoksi,

joita on saaren rantaan ulottuvan Barrier-jäätikön reunalla hyvin

taajassa ja joita oli pimeässä hyvin vaikea välttää, ynnä vihdoin

hirmumyrskyjen vuoksi, jotka Kap Crozierissa puhalsivat erikoisella

voimalla ja monta vuorokautta yhteen mittaan. Retkeilijät rakensivat

itselleen niemelle kivistä majan, kattaen sen vaatteella, jäällä ja

lumella, sekä pystyttivät telttansa ulkopuolelle, kuivatakseen siinä

vaatteensa ja makuupussinsa, jotka ruumiin haihtumisesta kastuivat

ja jäätyivät. Eräs hirmumyrsky yhdellä repäisyllä vei katon heidän

majansa päältä ja teltan teille tuntemattomille ja yht'äkkiä

retkikunta täten oli joutunut mitä suurimpaan vaaraan, sillä ilman

telttaa olisi paluumatka ollut melkein toivoton. Myrskyn tauottua

'teltta kuitenkin löytyi kilometrin päästä ja oli säilynyt ehjänä.

Sangen vaivalloisen ja vaarallisen marssin jälkeen retkeilijät sitten

kulkivat keisaripingviinien hautomapaikalle ja kokosivat muutamia

munia, pistäen ne kintaihinsa, joissa kuitenkin vain osa saapui perille

ehjinä. Paluumatka päämajaan oli sekin kovin rasittava ja retkeilijät

näyttivät viiden viikon poissaolon jälkeen niin huonoilta, ikäänkuin

olisivat olleet viimeisillään.

Mac-Murdo-salmen lännenpuolisille maajäätiköille ja vuorille lähti

Taylorin johtama geologinen retkikunta, joka teki sinne kaksikin

matkaa, kartoittaen rannikon ja sille purkautuvat jäävirrat sekä

tutkien vuoriston geologista rakennetta.

Pohjoisosasto.

Enimmän seikkailuja sai pohjoisosasto kokea, suoriutuen niistä

kuitenkin onnellisesti.

Scottin ohjeiden mukaan se lähti Kap Adareen, kun ei päässyt Kuningas

Edward VII:nnen maassa maihin. Sen piti tutkia Wilkesin maata länteen

päin niin kauas kuin suinkin. Kap Adaren länsipuolella suistuivat

vuoret kuitenkin niin jyrkästi mereen, ettei ollut mahdollista sille

puolelle asemaa laittaa, ja kun ei »Terra Novalla» ollut riittävästi

hiiliä viedäkseen retkikuntaa takaisin etelämmäksi Etelä-Viktorianmaan

itärannallekaan, täytyi sen asettua Kap Adareen Borchgrevinekin

vanhan majan viereen. Täältä piti rantaa länteen päin tutkittaman

rekiretkillä, mutta sekin osoittautui liian vaaralliseksi, koska

hirmumyrskyt yhä uudelleen lakaisivat meren jäistä puhtaaksi

rantavuoria myöten, repien auki jo puolen metrin vahvuiset jääkentät

ja glasieereista lohkeilevat jäävuoret. Keväämmällä retkikunta siitä

huolimatta lähti rekiretkelle, mutta tapasi niin petollisia jääoloja,

että sen piankin täytyi palata takaisin, ja sai se onneaan kiittää,

etteivät myrskyt sitä vieneet valtamereen. Asemahavainnot ja vuorista

otetut geologiset näytteet olivat sen vuoksi ainoat tulokset Kap

Adaressa vietetystä talvesta.

Joulukuussa 1911 »Terra Nova» palasi takaisin ja vei retkikunnan

etelämmäksi niille seuduille, josta Mawson ja David v. 1909 olivat

nousseet sisämaan ylängölle tunkeutuessaan magneettiselle navalle. Sen

piti pelastaa professori Davidin tänne jättämät kivennäisnäytteet.

Tammikuun 8 p. 1912 retkikunta lähti laivasta maihin ja 18 p.

helmikuuta »Terra Novan» MacMurdo-salmesta muun retkikunnan keralla

palatessaan piti ottaa se jälleen mukaansa. Eväitä se sen mukaan otti

maalle vain niukasti ja talvimajansa se oli jättänyt Kap Adareen.

Pohjoisosasto, jonka johtaja oli meriluutnantti Campbell, teki sitten

pienen retken pohjoista kohti löytäen hietakivestä erittäin hyviä

kasvifossiileja ja palasi sovittuun aikaan takaisin maallenousupaikalle

laivaa odottamaan. Mutta »Terra Novaa» ei kuulunut ei näkynyt.

Odotus ohuissa rikkinäisissä teltoissa, suojattomalla rannalla,

hirmumyrskyille ja tuiskuille alttiina, alkoi käydä yhä kolkommaksi

ja samalla alkoivat ruokavarat arveluttavassa määrässä huveta. Kun

annoksia täytyi vähentämistään vähentää, olivat miehet lopulta niin

huonossa kunnossa, että tuskin kykenivät paria kolmea kilometriä

kulkemaan.

Kamala talven vietto.

Maaliskuun alussa täytyi retkikunnan sen vuoksi kovin karvain mielin

ruveta varustautumaan talven viettoon tällä hirmurannalla ilman majaa,

ilman eväitä — suurin osa siitä, mitä oli, täytyi jättää kevääksi,

jolloin aiottiin rantaa pitkin pyrkiä MacMurdo-salmeen. Täytyi

tulla toimeen »maan antimilla». Viipymättä ruvettiin hylkeitä ja

pingviinejä varastoon tappamaan ja kun ei kuukauden puolivälissäkään

laivaa kuulunut, täytyi ryhtyä vakinaista talvimajaa puuhaamaan.

Se koverrettiin suureen tiiviiseen luminietokseen ja vaikk'ei se

ollutkaan niin korkea, että siinä olisi voinut seisoa suorana, soi se

kuitenkin riittävän suojan kaikkia tämän julman rannikon hirmusäitä

vastaan. Hylkeistä ja pingviineistä saadulla rasvalla keitettiin ruoka

ja lämmitettiin ja valaistiin maja. Leipää oli 80 kiloa kuudelle

miehelle, kaakaota sen verran, että sitä riitti viiteen kuppiin

viikossa miestä kohti, teetä yhteen kuppiin, mutta seitsemäntenä iltana

täytyi uudelleen keittää samat teelehdet, jonka jälkeen ne poltettiin

tupakkana. Sokeria sai jokainen sunnuntaina kahdeksan palaa, joka

lauantaina suklaapalan ja juhlina ja jäsenien syntymäpäivinä jaettiin

jokaista kohti viisikolmatta rusinaa. Geologi, joka varastoja hoiti,

valitti vain, että miehet väittivät heillä olevan syntymäpäivän joka

kuukausi. Muutoin täytyi tulla toimeen hylkeen ja pingviinin lihalla

ja syödä rannalle ajautuneita merileviä höysteeksi, merivedestä saada

suolaa.

Tässä kurjassa asumuksessa, tällä todellisella raakalaisruoalla

retkikunta säilytti henkensä ja melkein kaikki terveytensäkin

kevääseen saakka, jolloin se saattoi lähteä rantoja pitkin Mac

Murdo-salmelle pyrkimään. Campbell kohteli veljinään ja vertaisinaan

molempia aliupseereja ja matruusia, jotka retkikuntaan kuuluivat, ja

kun kaksi heistä pahoin sairastui — toinen hylkeenlihan syönnistä —

vedettiin heitä sitten rekiretkellä reellä, milloin eivät jaksaneet

kunnolla kulkea, ja täten säilyi retkikunnan sopu mitä parhaana. Kun

»Terra Nova» lopullisella kotomatkallaan taas poikkesi tälle rannalle

ottaakseen mukaansa retkikunnan keräämät kivennäisnäytteet, kävi

kapteeni Pennell muiden retkikuntalaisten keralla tätä talviasumusta

katsomassa ja kuvaa hän vaikutuksiaan seuraavasti:

»Mistä ankaran puutteen ajasta tämä käynti meille puhuikaan! Kuinka

paljon tämä kurja maja meille paljastikaan semmoista, mitä Campbell

ei milloinkaan ollut meille myöntänyt! Koko tässä savun nokeamassa

luolassa ei ollut kuin yksi kohta, jossa vähänläntä mies saattoi

seisoa suorana, ja nurkissa lojuivat retkeilijäin keväällä hylkäämät,

rasvaa tiukkuvat, pikimustat vaatekappaleet, jotka olivat suunnattoman

painavat. Ei ainoankaan vangin ole koskaan tarvinnut näin katalan

kurjasti asua ja mieleemme kohosi outo tunne katsellessamme tätä

pöyristyttävää kuoppaa, joka oli kuudelle urheimmalle toverillemme

tarjonnut ainoan suojan. Useimmat meistä ottivat mukaansa muiston tästä

ainutlaatuisesta ihmisasunnosta.»

Liikkeelle lähdettyään Campbell tovereineen matkasi verraten ripeästi

etelää kohti pitkin Etelä-Viktorianmaan rantoja. Lähempänä Mac Murdon

salmea he löysivät edellisten retkikuntain jättämiä varastoja, jotka

suurenmoisesti virkistivät heitä ja väleen saivat sairaat merimiehetkin

paranemaan.

Saapuessaan vihdoin vanhalle »Discovery-asemalle» he saivat surusanoman

eteläosaston tuhosta. Campbell olisi halunnut heti lähteä kadonneita

etsimään, mutta etsimään lähtenyt retkikunta oli jo ennättänyt niin

kauas, ettei se ollut mahdollista.

Scott oli navalle lähtiessään määrännyt, että molempain

koiravaljakoiden tuli pääasemalta lähteä palaavaa napaosastoa vastaan

niin pitkälle kuin mahdollista, mutta kun viimeinen palaavista

apuretkikunnista oli jäänyt taipaleelle johtajansa, luutnantti Evansin

keripukkiin sairastumisen vuoksi yksi jäsenistä toi siitä tiedon

kulkien yhtä mittaa 60 kilometriä — ja tämä oli ensin autettava, niin

viivästyi koiravaljakoiden ja lisäeväitten lähetys. Vasta 4:ntenä

maaliskuuta Cherry-Garrard ja venäläinen Dimitri, jotka olivat

retkikunnan heikompia, pääsivät »yhden tonnin varastolle», jolle

»Discovery»majalta oli 200 kilometriä, mutta sieltä apuretkikunta

ei enää ankaran hirmumyrskyn ja pakkasen vuoksi kyennyt edemmäksi

tunkeutumaan, sekä miehet että koirat kun olivat menehtyä. Melkein

puolikuolleina he taas saavuttivat »Discovery»-majan. Kun he maaliskuun

10 p:nä lähtivät paluumatkalle, oli Scott tovereineen Mount Hooper

nimisellä varastolla, jonne »Yhden tonnin varastolta» oli enää 90

kilometriä. Voimallisempi apuretkikunta olisi epäilemättä voinut

pelastaa heidät. Mutta pohjoisosaston pakoilisen talvenvieton johdosta

oli pääasemallla liian vähän väkeä. Cherry-Garrardin palattua lähti

t:ri Atkinson yhden miehen keralla apua viemään, mutta täytyi palata

takaisin jo ensi asemalta. Pimeä, pakkanen ja riehuvat myrskyt estivät

kauemmaksi kulkemasta. Asemalla sitä paitsi luultiin eteläosaston

tuhoutuneen jo kaukana Beardmoren jäävirralla. Napayön pimeydessä,

MacMurdo-salmen jäitten poikki, jotka hirmumyrsky milloin hyvänsä

olisi saattanut repiä rikki ja ajaa miehineen päivineen valtamerelle,

Atkinson sitten vei Etelä-Viktorianmaan itärannalle varaston

pohjoisosastoa varten, jonka hän otaksui eväittensä loputtua väkisinkin

yrittävän päästä sitä tietä asemalle.

Viimeinen palvelus.

Syksy 1912 oli siis englantilaisen retkikunnan pääasemalla sangen

synkkä. Heti kevään tullen varustettiin rekiretkikunta kadonnutta

eteläosasten etsimään, eikä sen tarvinnut kauaksi kulkea, ennenkuin

tapasi tuhoutuneiden teltan tarkkaan tien suunnassa ja hautasi vainajat

Barrieri-jäätikölle. Oatesiakin retkikunta etsi, mutta hänet oli lumi

haudannut ikipäiviksi jäätikköön.

Helmikuun 10 p:nä 1913 »Terra Nova» retkikunnan keralla palasi Uuteen

Seelantiin, josta sähkölennätin levitti maailmalle tiedon kapteeni

Scottin ja hänen toveriensa onnettomasta kohtalosta. Se herätti

vilpitöntä surua vainajien kotimaassa ja laajalti sen ulkopuolella.

Antarktika oli siihen saakka päästänyt hengissä kotia ne uteliaat,

jotka olivat tulleet sen hyisiä uutimia kohottamaan, mutta nyt se oli

ensi kerran iskenyt kaikella ankaruudella tuhoisan iskun, eivätkä nämä

edes olleet ainoat uhrit, mitä se samoihin aikoihin vaati.

Amundsenin retki etelänavalle.

Amundsen, luoteisväylän purjehtija, oli varustanut retkikunnan

pohjoisnavan seuduille, ja sinne hän ilmoitti Beringin meren kautta

pyrkivänsä vanhalla »Framilla» ja sinne hänen kaikki miehensä

luulivat matkan pitävän, kun retkikunta toukokuun 3 p:nä 1910

lähti Kristianiasta liikkeelle. Mielessään hän kuitenkin oli jo

vuosi takaperin päättänytkin suunnata etelänavalle, toivoen sen

valloittamalla sitten saavansa paremmin varoja pohjoisnaparetken

varustamiseen. Sitä paitsi Amundsen tietenkin halusi voittaa ainakin

toisen navan seppeleen, Pearyn valloitettua pohjoisnavan. Hän tosin

hyvin tiesi, että Scott myös pyrki etelänavalle, mutta sanoo luulleensa

Scottilla olleen etupäässä tieteellisiä tarkoituksia, joten navan

valloittaminen muka oli hänelle toisarvoinen asia. Canarian saarilla

Amundsen miehistölleen ilmoitti huonosti harkitun päätöksensä ja miehet

ilolla suostuivat matkasuunnitelman muutokseen.

Tammikuussa 1911 »Fram» saapui Rossin Barrier-jäätikölle Borchgrevinkin

aikanaan löytämään Valaslahteen, josta jäätikölle on verraten helppo

nousta. Viipymättä lähti retkikunta viemään ruokavaroja matkan varteen

varastoon ja toiset sillä välin pystyttivät retkikunnan talvimajan

jäätikölle, kuuden kilometrin päähän sen reunasta. Varastoretkikunta

kävi 82:lla leveyspiirillä saakka, jättäen sinne kuormansa.

Talven huomattavin uutuus oli se, ettei hirmumyrskyjä koko talven

kuluessa ollut kuin päivä kuukautta kohti, vaikka ne Barrier-jäätikön

länsirannalla, jossa brittiläinen asema oli, ovat niin tavalliset ja

rajut. Framheimissä tosin oli koko joukon kovempia pakkasia, mutta

kun säät muutoin olivat tyynet, ei niistä ollut suurta haittaa.

Englantilainen ilmatieteilijä Simpson, joka hoiti havaintoja

brittiläisellä asemalla, arvelee hirmumyrskyjen paikallisuuden johtuvan

siitä, että kylmä ilma Barrier-jäätiköltä lämpöistä Rossin merta kohti

virratessaan maan pyörimisen johdosta, jolla näin lähellä napaa on

erikoisen suuri vaikutus, pusertuu Etelä-Viktorianmaan alppimuuria

vastaan ja näin patoutuneena kahta suuremmalla raivolla syöksyy

pohjoiseen merta kohti. Amundsen ei sitten matkalla napaakaan kohti

joutunut hirmumyrskyihin ja siinä suurin syy, miksi hänen matkansa

menestyi niin hyvin.

Lokakuun 20 p:nä, eteläisen pallonpuoliskon kevätkuussa, Amundsen

saattoi lähteä napaa kohti yrittämään. Hänellä oli valiokoirat ja kun

retki muutoinkin oli kaikin puolin mallikelpoisesti järjestetty, sujui

matka hyvillä säiliä sangen hyvin.

Kuljettuaan Barrier-jäätikön päähän Amundsen tapasi

Etelä-Viktorianmaasta jatkuvan alppijonon 300 kilometriä idempänä kuin

englantilaiset retkikunnat ja löysi suuren neliosaisen jäävirran,

jota pitkin hän pääsi nousemaan etelänapaylängölle. Lähellä tätä

jäävirtaa alppijonosta haarautui vuorenselänne, joka näytti kulkevan

Barrier-jäätikön itäreunaa, muodostaen sen itärannan ja ehkä myöhemmin

kääntyen Kuningas Edward VII:n maata kohti. 15 p. marraskuuta

retkikunta lähti nousemaan Axel Heibergin glasieeria ja sen jatkoa,

Pirun glasieeria, ja saapui parin viikon kuluttua napaylängölle ja

joulukuun 14 p. 1911 navalle, jossa se viipyi kolmisen päivää, määräten

navan paikan sekstantilla ja kulkien piirin, jonka sisälle navan

piti jäädä, ja pystyttäen sille vihdoin Norjan lipun. Paluumatkalla

retkikunta alkoi koiriaan teurastaa ja syödä ja ruokkia niillä muita

koiria. Tämä ruokavalio oli kylläkin omiaan kiiruhtamaan kulkua

— Amundsen mainitsee erityisenä ystävyydenosoituksena, kun joku

matkatovereista antoi hänelle säästämänsä kappaleen hylkeenlihaa. 26 p.

tammikuuta 1912 retkikunta onnellisesti saapui takaisin Framheimiin.

Memomatkalla se oli viipynyt 56, paluumatkalla 39 päivää. Amundsenin

kulkema reitti oli toistasataa kilometriä lyhempi kuin Scottin. Hän

oli navalla kuukautta aikaisemmin kuin Scott, jonka vuoksi hänen ei

tarvinnut kokea niin kovia pakkasia kuin englantilaisen retkikunnan ja

ennen kaikkea hän säästyi hirmumyrskyiltä.

Amundsen oli tosin ensimmäinen, joka saavutti etelänavan, mutta

väärin olisi sanoa häntä etelänavan valloittajaksi; se kunnia kuuluu

etupäässä Shackletonille ja Scottille. Nämä valaisivat navan kaikki

maantieteelliset seikat ja heidän tulostensa nojalla Amundsen saattoi

pikamatkansa järjestää. Ja molemmat englantilaiset tovereineen myös

sankariuden ja urhotyön kannalta arvostellen ovat ehdottomasti ensi

sijalle asetettavat.

Saksalaisten retki Weddellin merelle.

Samaan aikaan kuin »Terra Novan» ja »Framin» retkikunnat toimi

Antarktikassa useita muitakin retkikuntia.

Rossin maasta yritti luutnantti N. Shirasen johtama japanilainen

retkikunta tunkeutua navalle, mutta kovin puutteellisesti varustettuna

ja valmisteltuna se ei saanut mitään aikaan.

Australian neljänneksessä, s.o. siinä osassa Antarktikaa, joka on

viidennen maanosan eteläpuolella, toimi australialainen retkikunta,

jonka työhön saamme tuonnempana tutustua.

Weddellin mereen oli t:ri Wilhelm Filchnerin johtama saksalainen

retkikunta lähtenyt, noustakseen Coatsin maahan ja tutkiakseen sieltä

käsin Länsi-Antarktikan ja muun etelänapamaan yhteyttä. On otaksuttu,

että salmi ehkä erottaa ne toisistaan.

Retkikunta lähti Etelä-Georgian saarelta joulukuussa v. 1911. Weddellin

meren suulla se kohtasi paljon ahtojäitä, jotka kymmeneksi päiväksi

kokonaan sulkivat laivan joukkoonsa. Tammikuun lopulla v. 1912 alkoi

häämöittää maata ja meri nopeaan madaltui. 28 p. tammikuuta näkyi

edessäpäin verkalleen parin kolmen sadan metrin korkeuteen kohoava

maajäätikkö läntisellä pituudella 30°25'. Tammikuun 31 p. retkikunta

läntiseltä pituudelta 34°39', eteläiseltä leveydeltä 77°48' löysi

lahden, joka laivan kapteenista sai Vahselin lahden nimen, ja tästä

lahdesta Filchner päätti yrittää sisämaahan.

Vahselin lahti oli omituinen muodostuma. Lahden itärannan muodosti

maajäätikkö, josta kauempana sisämaassa pisti esiin paljaita

nunatakkeja ja joka sille suunnalle kohosi 1,000 metrin korkeuteen,

mutta länsirantana oli muutaman kymmenen metrin korkuinen epätasainen

jääpengermä, jonka monimutkainen salmisokkelo erotti mantereita.

Filchner päätti, että se oli samanlainen merenlahden täyttävä

jääpöytämä kuin Rossin Barrier-jäätikkökin, ja todella sitä länttä ja

lounatta kohti ulottui silmän siintämättömiin. Mereen se suistui 10—25

metriä korkeana seinämänä.

Kun sisämaan jäätikölle oli mahdoton purkaa laivasta tavaroita — se

suistui mereen 20—30 metriä korkeana seinämänä — päätti Filchner nousta

tavaroineen tälle merijäälle. Purkaminen aloitettiin viipymättä ja

helmikuun 6 p:stä 14 p:ään rakennettiin majaa, jossa jo asui kuusi

miestä, kun helmikuun 18 p:nä jäävuoriksi, jotka toinen toisensa

jälkeen lähtivät pohjoista kohti liikkeelle. Sumussa, uiskentelevain

jäävuorien keskellä täytyi ryhtyä pelastamaan miehiä ja koiria ja

tavaroita, minkä niitä pelastaa voitiin. Helmikuun 24 p. Vahselin lahti

oli levinnyt parinkymmenen kilometrin laajuiseksi eikä enää suonut

minkäänlaista suojaa laivalle. Filchner yritti sitten saada tavaransa

maajäätikölle; mutta kun sekin oli aivan mahdotonta, täytyi hänen

tyhjin toimin lähteä paluumatkalle.

Maaliskuun 6 p. »Deutschland» kuitenkin takertui ahtojäihin ja jäi

niihin kiinni marraskuun loppuun saakka, ajellen jäiden kanssa

tänä aikana kymmenen astetta pohjoista kohti. Laivalla kuitenkin

toimitettiin kaiken aikaa tieteelliset asemahavainnot ja saatiin muun

muassa selville, että Weddellin meri muodostaa alhaisen ilmapaineen

alueen, jossa keskimääräinen paine on vain 735 millimetriä.'

Ilmavirrat, jotka siihen suuntautuvat, kuljettavat siinä vettä ja jäitä

koillisesta lounatta kohti, sitten länttä ja vihdoin pohjoista kohti.

Tästä päätettiin, että Coatsin maan ja Grahamin maan välillä on laaja

merenlahti. Alhaiset ilmapaineet kokoavat jäitä tähän umpimutkaan,

korkeat taas näyttävät hajoittelevan niitä. Kauempana etelässä taas on

maatuulien vaikutuksesta usein sulaa vettä.

Talven kuluessa kapteeni Vahsel kuoli.

Löydetyn rannan eteläisimmän osan Filchner nimitti »Hallitsijaprinssi

Luitpoldin maaksi». Se on Coatsin maan jatkoa lounatta kohti.

Filchner aikoi laivansa Buenos Ayresissa korjautettuaan palata etelään

uudelleen yrittämään, mutta kotimaastaan saamansa määräyksen mukaisesti

hänen oli palattava takaisin.

Hirmutuiskun kodissa.

Australialaisten retki Adélie-maahan.

Australialainen t:ri Douglas Mawson, joka Shackletonin

etelänaparetkellä vv. 1907—1909 yhdessä professori Davidin kanssa

saavutti magneettisen navan, vannoi tosin, samoin kuin moni muukin

napamatkustaja, kotia palattuaan pyhät valat ei enää lähtevänsä

tuohon hirmumyrskyjen, pakkasten ja jäitten maanosaan, mutta samoin

kuin niin moni muukin, joka jäitten ja lumiaavikoiden autiudessa on

elämänsä suurimman ponnistuksen tehnyt, samoin hänkin jo muutaman

vuoden kuluttua alkoi himoita sinne uudelleen, tällä kertaa oman

australialaisen retkikunnan johtajana. Yritys sai commonwealthissa

kannatusta ja innokas joukko vilvoittelun haluista australialaista

yliopistonuorisoa keräytyi Mawsonin kohottaman retkeilijälipun

ympärille. Retki voitiin runsailla varoilla, joita sekä Australian

hallitukset että yksityiset antoivat, varustaa mitä parhaiten. Sillä

olikin Australialle tavallista suurempi merkitys, koska se oli

tutkimusalueekseen valinnut maanosan vastassa olevan osan Antarktikaa,

jonka rannikon ilmastollisten olojen tunteminen on tärkeä Australian

oman ilmaston tuntemiselle.

Mawson päätti ensinnäkin perustaa Macquarien saarelle, joka on

moiempain maanosain välisessä etelämeressä, sen myrskyisimmässä

leveysvyöhykkeessä, havaintoaseman ja langattoman sähkölennätysaseman,

jonka välityksellä hän toivoi voivansa vuoden umpeensa ylläpitää

kotimaansa kanssa sähkölennätinyhteyttä. Antarktikan manterelle hän

aikoi perustaa kaksi asemaa, joista Shackletonin entisen toverin Wildin

piti johtaa läntisempää, ja vihdoin piti retkikunnan ostaman laivan

— se oli kuulunut Newfoundlandin hylkeenpyyntilaivastoon — muiden

osastoiden retkeillessä suorittaa meritutkimuksia.

»Aurora» — se oli retkikunnan laivan nimi — tunkeutui, Macquarie-saaren

aseman kuntoon saatuaan, etelämeren laineista ja myrskyistä kunnialla

suoriuduttuaan, vielä monin verroin vaarallisemmalle rannikolle, jolla

jäävuoret päivin lumituiskujen sakeuden, öisin pimeän vuoksi monta

kertaa uhkasivat retkikunnan tien katkaista, ennenkuin se oli edes

jalkaansa astunut »luvattuun maahansa»..

Kauan ei tarvinnut kulkea, ennenkuin todettiin, että Wilkesin ja

muiden vanhempain purjehtijain näkemät »maat» olivatkin olleet

jäätikköä, koska retkikunta nyt purjehti niiden yli, mutta toiselta

puolen osoittivat mereen kauas pistävät glasieerikielekkeet ja korkea

pöytämäjäätikön reuna, ettei manner voinut olla kaukana. Adélie-maan

kohdalla »Aurora» odottamatta pääsi tunkeutumaan aivan tämän maan

rantaan, poukamaan,-joka sai nimekseen Commonwealth Bay. 19 p.

tammikuuta 1912 Mawson alkoi siirtää retkikunnan varustuksia maihin.

Äärettömän rajujen maatuulien vuoksi oli tämä työ ylen vaarallista,

mutta se saatiin kuitenkin suoritetuksi ilman suuria vahingoita, ja

»Aurora» saattoi lähteä viemään Wildin osastoa kauemmaksi länteen.

Se ei siellä enää päässyt maalle saakka, vaan osaston varastot oli

vivuttava suoraan monen kymmenen metrin korkuisen jääseinämän päälle.

Työ oli erinomaisen / vaikeata, mutta saatiin kuitenkin muutamassa

päivässä suoritetuksi.

Myrskyisellä rannalla.

Pääasema ankkuroi majansa lujaan kallioon ja ympäröi sen kivivalleilla,

mutta siitä huolimatta, ja vaikkei majasta kohonnut ilmaan muuta kuin

laaka katto, pelkäsivät asukkaat useinkin sen sortuvan. Myrskyn pauhu

oli tällä rannalla niin ainaista, että se, sään joskus lyhyeksi aikaa

tyyntyessä, edelleen kohisi kaikkien korvissa. Kun sen ulvona yöllä

hiljeni, eivät majan asukkaat voineet enää maata, niin he olivat siihen

tottuneet. Ulkona oli mahdoton liikkua ilman piikkianturoita. Myrskyt

toivat mukanaan suuret määrät lunta, jonka alle maja joskus kokonaan

hautaantui. Ilmatieteellisiä koneita, joita varten oli eri majat vähän

matkan päässä päämajasta, oli usein hengenvaarallista käydä katsomassa.

Tuiskuava lumi muutamassa päivässä kulutti ulos jätetyt vaatekappaleet

repaleiksi, söi puusta lustojen välistä pehmeän puuaineen pois,

ruostuneet rautakappaleet kiilloitti, j.n.e. Maaliskuun 15 p. myrsky

riehui yhtämittaa 24 tuntia 145 kilometrin tuntinopeudella.

»Kun hirmumyrskyn ei onnistunut tuhota meitä itsepintaisella

hellittämättömyydellä, alkoi se maaliskuun 24 päivän iltana käyttää

uutta taktiikkaa, hirmuisia, jaksollisia, jättiläismäisiä puuskia.

Niiden nopeus nousi, kuten myöhemmin selvisi, varmaan 320 kilometriin

tunnissa. Kello 11.30 illalla keskustelimme aivan rattoisasti

tilastamme, vaikka yleinen hermostus olikin kohonnut korkeimmilleen,

mutta sitten toisiaan seuraavat myrskypuuskat äkkiä saivat koko majan

rytisemään ja vapisemaan. Epäilimme syystä kyllä, kestäisikö katto nämä

vihurit, ja pohtelimme, emmekö voisi käyttää lihakellaria viimeisenä

pakopaikkana. Aina kun myrskypuuska oli mennyt yli, laski ilmapuntari

ja nousi jälleen... Suurin näistä äkillisistä heilahduksista oli 5

millimetriä.»

Toukokuussa ilma jäähtyi niin kylmäksi, että ulkona myrskyssä oli

melkein mahdoton liikkua saamatta kylmän kyhmyjä kasvoihinsa. »Olimme

tulleet kamalaan maahan. Asuntomme oli mittaamattoman mannermaan

reunalla... jossa laajan, navalle ulottuvan erämaan hyytävä henkäys

tunkeutuessaan ulos pohjoisille merille, paisui loppumattomien

lumimyrskyjen raivoisaksi voimaksi. Ja nyt olimme moneksi pitkäksi

kuukaudeksi joutuneet talven jäätävän synkän katseen alle.»

Suunnattomalla vaivalla, myrskyssä ja pakkasessa työskennellen, sai

retkikunta langattoman lennättimensä maston pystyyn, mutta myrsky

kaatoi sen, ennenkuin sillä saatiin ainoatakaan vastausta lähetettyihin

sähkösanomiin.

Keväämmällä alettiin päämajasta tehdä lyhyitä rekiretkiä eri tahoille

viemään ruokatavaroita varastoon niiden reittien varteen, joita

pitkin aiottiin tehdä varsinaiset tutkimusretket. Näiden varastojen

suuruudesta ja siitä, kuinka kauas ne voitiin päämajasta toimittaa,

riippui ensi sijassa retkien onnistuminen. Ainoastaan yhden retkikunnan

oli määrä kulkea sisämaahan, tavoitellakseen magneettista napaa —

siellä ei olisi ollut mitään muuta haettavaa, se kun on vain tasaisesti

nousevaa ääretöntä lakeutta — muiden retkikuntain piti tutkia rannikko

kahden puolen.

Marraskuun alkupuoliskolla lähtivät retkikunnat matkaan. Toisilla oli

oivat koiravaljakot, toiset kuljettivat eväänsä miesten vedettävillä

reillä.

Mawsonin onneton retki.

Mawson itse, mukanaan englantilainen luutnantti Ninnis ja sveitsiläinen

t:ri Mertz, lähti itää kohti, tutkimaan antarktisen manteren rannikkoa

jos suinkin aina Kap Adareen saakka. Tällä retkellä voitettavat

vaikeudet olivat erittäin suuret sen johdosta, että maajäätikkö

manteren reunalta jotenkin jyrkkään laskee ja muodostaa jäävirtoja,

jonka vuoksi tavan takaa oli kuljettava hyvin röykkiöisen jään ja

kaikkialla väijyväin halkeamain poikki.

Retkikunnan tehtyä matkaa kuukauden verran ja nähtyä ja tutkittua

muutamia »nunatakkeja», vuorenhuippuja, joita pisti esiin

mannerjäätiköstä, oli se jouluk. 13 p. saapunut taas sangen vaikeaan

seutuun. »Iltapäivällä oli taas jyrkkää nousua», kertoo Mawson

matkakertomuksessaan. »Halkeamia oli niin paljon, että meidän täytyi

ryhtyä erikoisiin toimiin ne kiertääksemme. Toiset olivat jopa 30

metriä leveät ja lunta täynnään. Toiset olivat kuin suuria pyöreitä

reikiä tai jätinkattiloita. Illalla saavuimme lumikentälle, jossa niin

monen vaarahetken jälkeen taas tunsimme olevamme paremmassa turvassa.

»Kulkiessamme lumisen alhon poikki kuulimme äänen, joka muistutti

etäistä kumeata tykinjyrinää. Tämä ääni epäilemättä johtui

pintakerroksien laskemisesta. Kaikesta päättäen oli lumen alla

muodostunut suuria luolia, niin että lumikentät meidän ja rekiemme

painosta laskeutuivat ja puhalsivat ulos allaan olevan ilman.

»Myöhään iltapäivällä alkoi aurinko paistaa ja kun oli melkein tyyni,

olivat viimeiset marssihetket oikein miellyttävät. Sydänyön aikaan

leiriydyimme 570 metrin korkeudessa.

»Kävi vieno itäkaakkoistuuli, kun reet joulukuun 14 p:n aamuna lähtivät

liikkeelle. Sää oli päivänpaisteista, lämpötila 6 astetta pakkasta.

»Mertz ja minä iloksemme kuulimme, että Ninnis oli maannut hyvin ja

jaksoi paljon paremmin.

»Puolenpäivän aikaan keskeytimme marssimme leveysmittausta varten,

sitten Mertz, ylioppilaslauluja laulaen, jälleen suksillaan kiiti

edellemme. Koirat pian yhtyivät vauhtiin ja vetivät innokkaasti ja

hyvin. Kaikki kävi vihdoinkin taas aivan niin kuin saatoimme toivoa, ja

alkoi lähestyä se aika, että jälleen saattaisimme kääntyä kotia päin.

»Mertz oli hyvän matkaa edellä, kun näin hänen kohottavan

suksisauvaansa ja sitten taas jatkavan tietään. Tämä oli merkki,

että asiat eivät olleet niinkuin piti, ja kun siis lähestyin tuota

paikkaa, aloin tähyillä halkeamia ja etsiä selitystä hänen merkilleen.

Suoraan sanoen emme nyt odottaneet jäähalkeamia, kun olimme sileällä

lumikentällä ristiin rastiin halkeilleiden rannikkorinteitten

eteläpuolella.

»Mertzin osoittamalla paikalla en huomannut mitään erinomaista.

Istahdin reelle, otin tauluni esiin ja aloin laskea leveysmittausta,

jonka varemmin olimme suorittaneet. Kun vähän myöhemmin vilkaisin

maahan, huomasin hieman halkeaman merkkejä. Se oli yksi sadoista

samanlaisista, joitten poikki olimme kulkeneet, eikä näyttänyt

ensinkään erikoisen vaaralliselta. Siitä huolimatta käännyin sukkelaan

ympäri, huusin Ninnis'ille varoitussanan enkä sen koommin ajatellut

asiaa.

»Ninnis, joka kulki rekensä vieressä seuraten aivan lähellä minun

rekeäni, kuuli huudon, sillä ympäri kääntyessäni näin, että hän

paikalla pidätti etupäässä kulkevia koiriaan ja ohjasi ne siten,

etteivät ne kulkisi halkeaman poikki viistoon, kuten minä olin tehnyt,

vaan suoraan. Sitten jatkoin työtäni.

»Ei hiiskaustakaan kuulunut selkäni takaa, ei muuta kuin jonkun

koiran hiljaista valittavaa vinkunaa, jota luulin vastaukseksi

Ninisin piiskansivallukseen. Muistan kuitenkin, että huusin Yrjölle,

laiskimmalle koiristani: 'Saat vielä tuota samaa sinäkin, ellet vedä

paremmin.'

Jäätikön nielemä.

»Mertz oli seisahtunut ja kääntynyt ympäri ja hänen huolestunut

katseensa sai minutkin uudelleen katsomaan taakseni. Takanani ei

näkynyt mitään, ei mitään muuta kuin omat jalaksenjälkeni, jotka

häipyivät etäisyyteen. _Entä missä oli Ninnis ja hänen rekensä?_

»Riensin nopeaan jälkiäni taapäin; ajattelin, että joku epätasaisuus

ehkä esti näkemästä. Valitettavasti ei asian laita ollut niin. Pian

seisoin ammottavan, noin 3 1/2 metriä leveän aukon partaalla. Erään

halkeaman silta oli murtunut. Toisella puolella kulki sen reunalle

saakka kahden reen jäljet, mutta vain yhdet reen jäljet jatkoivat

matkaa toiselta reunalta.

»Melkein mielettömänä viitoin Mertzille, että hän toisi rekeni, jolla

oli alppiköysi. Kumarruin eteenpäin ja huusin pimeään syvyyteen.

Ei hiiskaustakaan noussut sieltä takaisin, ei muuta kuin koiran

vikinää, joka oli jäänyt riippumaan 45 metriä syvällä näkyvälle

pykälälle. Eläin-paralta näytti selkäranka katkenneen, sillä se

koetti etujaloillaan nousta pystyyn, jotavastoin takaruumis oli kuin

halvaantunut. Sen vieressä makasi toinen koira liikkumattomana. Aivan

vieressä oli, sen mukaan mitä pimeys salli erottaa, teltan jäännöksiä

ja liinasäkki, jossa oli kolmelle miehelle 14 päivän eväät. Mursimme

lumisillan aivan auki, kumarruimme, nuoraan itsemme sidottuamme,

sisään päin ja huusimme pimeyteen siinä toivossa, että toverimme vielä

olisi hengissä. Kolme tuntia huusimme herkeämättä, mutta emme saaneet

sanaakaan vastaukseksi. Koira oli lakannut vikisemästä eikä enää

liikahtanutkaan. Jäätävä viima kohosi kuilusta. Kaikki toivomme katosi.

»Miksi oli ensimmäinen reki onnellisesti päässyt yli? Minulla varmaan

oli erikoisen hyvä onni, minä kun olin kulkenut yli viistoon, jonka

olisi pitänyt saada lumisilta vielä helpommin murtumaan. Molempain

rekien paino oli aivan sama, korkeintaan saattoi olla 13 kilon ero.

Asia näyttää saavan selityksensä siitä, että Ninnis astui rekensä

vieressä, jotavastoin minä istuin rekeni päällä. Kulkevan jalkamiehen

täysi paino on melkoinen kuormitus ja se epäilemättä riitti saamaan

aikaan lumikannen luhistumisen.

»Mittasimme langalla matkan siihen näkyvään pykälään, jolla jäännökset

makasivat. Sitä oli 45 metriä. Kahden puolen halkeama katosi pimeyteen.

Se näytti meistä niin hirvittävän syvältä ja koirat niin pieniltä, että

käytimme apuna kiikaria. Mutta silläkään ei enää mitään erottanut.

Kaikki köydet, mitä meillä oli, eivät yhteen sidottuinakaan olisi

ulottuneet pykälälle saakka ja meidän täytyi senvuoksi luopua kaikista

enemmistä tutkimuksista ja ruokatavarain pelastamisyrityksistä.

»— — — Raskain sydämin ja murheesta turtuneina käänsimme ajatuksemme

koneentapaisesti lähimpiin asioihin.»

Sillä yhdellä reellä, joka oli jäänyt jäljelle, oli kahdelle miehelle

niukat eväät 1 1/2 viikoksi, koirille ei mitään. Kaikki esineet, joita

ilman suinkin voitiin tulla toimeen, jätettiin tapaturmapaikalle

reen keventämiseksi. »Keitimme laihan liemiruoan kaikista tyhjistä

eväspusseista, mitä meillä oli. Koirille annoimme pilalle kuluneet

nahkarannikkaat, poronnahkaiset pieksut ja muutamia raakavuodan

kaistaleita, jonka kaiken ne ahnaasti nielivät:

»Yhä vielä huusimme säännöllisin väliajoin alas halkeamaan siltä

varalta, ettei toverimme olisikaan paikalla kuollut, vaan vähitellen

tointunut pyörtymyksestään. Mutta vastausta ei tullut.

»Kiinnitimme painon nuoraan ja laskimme sen alas sen koiran luo, joka

oli osoittanut elonmerkkejä. Ei hiiskaustakaan. Kaikki olivat kuolleet,

syvyyden yht'äkkiä nieleminä!

»— — — Kello 9 illalla seisoimme jäähalkeaman reunalla ja minä luin

ruumiinsiunausrukouksen. Sitten Mertz pusersi kättäni lausuen lyhyen

»sydämellinen kiitos», jonka jälkeen käännyimme koiria valjastamaan.»

Paluumatka kävi äärettömän vaikeaksi ja kohtalokkaaksi. Retkeläiset

olivat aikoneet paluumatkalla kulkea korkeammalta sisämaan kautta,

jossa maajäätikön pinta oli tasaisempi, eivätkä senvuoksi olleet

jättäneet matkalle ruokatavaravarastoita. Samoilla vähillä eväillä

oli jaksettava pääasemalle saakka. Koirista toinen toisensa jälkeen

teurastettiin syötäväksi, mutta ne olivat ylenmäärin laihoja,

jotapaitsi niiden liha liikarasituksen johdosta oli epäterveellistäkin.

Joulupäivänä oli päämajalle vielä 258 kilometriä ja retkeläiset olivat

160 kilometrin päässä rannikolta Antarktikan lumisella ylängöllä.

Lumisokeus vaivasi tuontuostakin Mawsonia. Päivin lumi suli ja keli oli

huonoa, jonka vuoksi molemmat matkamiehet usein tekivät taivalta yöllä.

Tammikuun 1 p. Mertz alkoi sairastella, epäillen koiranlihaa

sairautensa syyksi. Joku päivä, milloin sää oli huonoa, täytyi

senvuoksi levätä. 160 kilometriä oli enää pääasemalle matkaa, mutta

retkeilijät olivat niin heikontuneet, että tämä taival tuntui melkein

mahdottomalta voittaa. »Iho alkoi kesiä ruumiistamme ja sen alle

muodostunut uusi iho oli niin ohutta, että se halkeili ja rohtui.

Muistan vielä tarkkaan, kuinka Mertz eräänä päivänä huudahti:

'Luvallasi', ojensi kätensä ja korvastani korvastani repäisi koko

ihoverhon. Samoin saatoin minä tehdä hänelle. Kun emme enää koskaan

riisuutuneet, joutuivat kesinyt ihomme ja lähtevät karvamme sukkiimme

ja alusvaatteihimme.»

Uupumuksesta kuollut.

Tammikuun 7 p. Mertz oli niin heikkona, että Mawson aikoi nostaa

hänet reelle ja koettaa vetää häntä purjeen avulla, mutta siihenkään

ei sairaasta enää ollut miestä. Hän sai kohtauksia, alkoi hourata ja

jonkun tunnin kuluttua kuoli.

Mawson itse oli mitä kurjimmassa tilassa. »Ruumiillinen tilani oli

semmoinen, että luulin joka hetki sortuvani. Vatsan kalvava tunne oli

jättänyt semmoisen heikkouden, että minun oli mahdoton joissakuissa

asennoissa pysyä pystyssä. Toiset varpaistani mustenivat, alkoivat

märkiä ja kynnet lähteä. Ulkopuolella riehui hurja lumituisku ja

ihmettelin itsekseni, kykenisinkö enää yksin telttaa kokoon ottamaan

ja taas pystyttämään. Vähän oli minulla enää toivoa jaksaa majalle

saakka.» Hän toivoi kuitenkin jaksavansa niin pitkälle, että voisi

rakentaa lumiukon, jonka joku apuretkikunta löytäisi, ja siihen kätkeä

päiväkirjansa.

Sitten alkoi Mawsonin »kaksintaistelu valkoisen kuoleman kanssa», jolla

otsikolla hän matkakertomuksessaan kertoo tämän loppumatkan.

Kaksintaistelu valkoisen kuoleman kanssa.

Pienellä taskusahalla hän sahasi rekensä poikki, saaden toisesta

jalaksen pätkästä maston, toisesta raakapuun. Kuormasta hän jätti

jälkeensä kaikki esineet, joita ilman mitenkuten oli mahdollinen

toimeen tulla. Vainajan päällystakista hän neuloi purjeen. 11 p.

tammikuuta hän kauniilla säällä lähti matkaan, mutta jo 1 1/2

kilometrin vaelluksen jälkeen alkoi hänen jalkojansa siihen määrään

pakottaa, että hänen täytyi pysähtyä ja tarkastaa ne. »Istahdin reelle

auringonpaisteeseen. Jalkani kauhistuttivat minua, kun ne näin.

Jalkapohjan kovettunut nahka oli kummastakin jalasta lähtenyt irti

ja sukkani olivat vetisestä nesteestä märät. Alla oleva uusi nahka

oli kovin kipeä ja halkeillut.» Mawson siveli uuden nahkan päälle

vaseliinia ja sitoi vanhan nahkan haavasiteillä sen päälle, se kun

tuntui haljenneilta paikoilta pehmeältä ja miellyttävältä. Tämän

siteen päälle hän veti kuudet paksut villasukat, turkissaappaat ja

pehmeät nahkaiset päällyskengät, jonka jälkeen hän riisuutui alasti ja

otti ilmakylvyn ihanassa, kuumassa päiväliekkosessa. Pistelevä tunne

kävi kautta koko ruumiin ja hän tunsi itsensä entistä terveemmäksi ja

reippaammaksi.

Jo iltapäivällä hän kuitenkin, lyhyen päivämatkan tehtyään, tunsi

itsensä niin heikoksi, ettei hän olisi jaksanut telttaa pystyttää,

ellei ilta olisi ollut niin ihmeen ihana. Leirissä levätessään hän

asetti siteitä kaikille sairaille ruumiinosilleen, sitoi märkivät

sormensa ja tulehtuneet sieraimensa. Seuraavana päivänä tuuli ja

tuiski ja kipeät jalat pakottivat yksinäisen vaeltajan viettämään

sen teltassaan. Tammikuun 13 p. menestyi matka paremmin, mutta jalat

olivat vielä entistäkin kipeämmät. 9 1/2 kilometriä lyheni taival.

Paljon halkeamia oli matkalla yli kuljettava, mutta ne eivät vaatineet

uhriaan. Illalla jäävirta paukkui kuin olisi tykeillä ammuttu.

Seuraavina päivinä Mawsonin täytyi kulkea suuren jäävirran poikki,

jolla iltaisin aina uudistui sama paukkuna; nuoskat kelit ja pehmeä

lumi kovin haittasivat kulkua. Aika-ajoin satoi sakeaan lunta. Tammik.

16 p. taivas seestyi, ja aurinko alkoi paistaa. »Verkalleen, lyhyin

tempauksin, onnistui minun päästä tämän lumenpaisumuksen läpi. Lumi

takeltui möhkäleinä anturain alle, joten minun yhä uudelleen täytyi

ne puhdistaa. Kuljin hajonneitten harjanteiden ohi ja vaivuin monta

kertaa reikiin. Ne veivät halkeamiin, joista kuitenkin vaivatta jälleen

saatoin kömpiä ylös. Olin juuri raskaitten ponnistusten jälkeen päässyt

pitkän rinteen päälle ja hengähdin helpotuksesta. Reki luisti kevyesti.

Äkkiä huomasin, että lumen pinta aivan jalkaini juuresta jyrkkään

suistui alaspäin. Silmänräpäyksessä älysin olevani kuilun partaalla,

joka oli suuri kuin kivilouhos. Reki luisti itsestään ja sai tietysti

äkkivauhdin jyrkällä rinteellä. Käänsin sen senvuoksi ja pinnistäen

kaikki voimani sain vetonuorasta kiskoen sen pelastetuksi kuiluun

menemästä. Luulen seisoneeni siinä kokonaisen minuutin liikkumattomana,

saamatta sitä takaisin kulkemaan». Vasta sitten se alkoi hitaasti

totella ja uhkaava vaara oli vältetty. 8 erinomaisen raskasta

kilometriä sain tänä päivänä kuljetuksi.

Tammikuun 17 päivänä näytti kulku sujuvan paremmin, mutta vain 3

kilometriä lyheni sinä päivänä matka. Päivän seikkailuista retkeilijän

päiväkirja kertoo:

»Hitaasti noustessani jyrkkää rinnettä paksussa pehmeässä lumessa

putosin halkeamaa kattavan lumisillan puhki, jäin lanteistani läpeen

kiinni, pääsin jälleen ylös, käännyin 45 metriä pohjoista kohti ja

koetin sitten viistoon kulkea erään halkeaman yli huomaamatta, että

jo olin sen päällä. Pari sekuntia myöhemmin kiikuin vetonuoran päässä

4 1/2 metriä syvällä jäätikön halkeamassa — reki luisti verkalleen

aukkoa kohti — ennätin vain itsekseni sanoa: 'Jaha, tämä nyt siis on

loppu!' ja odotin reen joka silmänräpäys pudota rusahtavan päähäni ja

riuhtaisevan kaikki mukanaan pohjattomaan syvyyteen. Tällä hetkellä

ajattelin niitä ruokatavaroita, joita reessä vielä oli syömättä. Kun

kuitenkin reki luisti edelleen suistamatta minua syvyyteen, tunsin

Kaitselmuksen vielä kerran pelastaneen minut.»

Mawson oli kuitenkin niin heikontunut, että hänellä oli kovin vähän

toiveita päästä halkeamasta ylös. Halkeama oli parin metrin levyinen.

Hän kiikkui ilmassa aivan vapaasti, kiertäen hitaasti ympäri.

»Suurella vaivalla sain käsiini köyden solmun. Vähän levähdettyäni sain

kiskotuksi itseni sen verran ylemmäksi, että saatoin tarttua toiseen

solmuun ja täten vähitellen ponnistellen vetää itseni päälläni olevan

lumisillan luo, johon nuora oli uurtanut raon. Kun sitten varovasti

kiipesin pinnalle, lohkesi sillasta uusi kappale ja suistuin uudelleen

koko köyden mitan syvyyteen. Uupuneena ja kohmettuneena — käteni

olivat paljaat ja silmäni olin saanut lunta täyteen — kiikuin sitten

siinä vahvasti vakuutettuna siitä, että kaikki nyt oli lopussa. Allani

ammotti musta syvyys. Sekunnin työ olisi ollut irtautua vetovaljaistani

ja päästä kaikesta tuskastani ja kurjuudestani. Tilaisuus oli suotuisa,

se houkutteli minua. Saatoin vaihtaa vähemmän suurempaan, planeetan

pienistä tutkimushommista siirtyä yleviä, korkeampia maailmoja

näkemään. Mutta jäihän minulle kuitenkin kaikitenkin siihen koko

iäisyys, ja nykyisyys oli pahimmassakin tapauksessa vain rajoitettu.

Tämä ajatus teki minulle hyvää.

»Voimani nopeaan vähenivät. Vielä muutama minuutti, niin olisi kaikki

liian myöhää. Nyt oli tilaisuus tehdä vielä vihoviimeinen yritys. Uusi

voima näytti tulleen minuun, kun täten yllytin itseäni vihoviimeiseen

valtavaan ponnistukseen. Taistelu kesti melkoisen ajan, mutta kuin

ihmeen kautta kohosin verkalleen pinnalle. Tällä kerralla tulin ulos

jalat edellä, pitäen käsin nuorasta kiinni. Sitten työnsin itseni ulos

ja kävin lumelle pitkäkseni, vahva jää allani. Nyt tuli jälkivaikutus

— kokonaiseen tuntiin en kyennyt liikkumaan. Hitaasti pystytin, vähän

väliä levähtäen, telttani ja nautin hieman ruokaa. Tämän jälkeen

makuusäkissä mietin, mitä oli tapahtunut.

»Nyt oli päätettävä, oliko parempi syödä ja maata muutama päivä

oikein kylläkseen, kunnes kaikki varastot loppuivat, vaiko kituutella

eteenpäin alttiina sille vaaralle, että täytyisi äkkiä lähteä

iäisyyteen saamatta maistaakaan kaikkia näitä herkkuja! Sitten

mieleeni juolahti aate, joka melkoisesti paransi toiveitani. Päätin

alppiköydestä tehdä nuoratikapuut, sitoa niiden toisen pään reen

nenään, toisen pään ripustaa vasemmalle Olalleni ja löyhästi sitoa

valjaisiin kiinni. Jos vielä kerran putoisin halkeamaan, olisi minun

kaikesta heikkoudestani huolimatta helppo kiivetä ylös, ellen — niin,

ellen vetäisi rekeä mukanani.»

19 p:nä Mawson siis jatkoi matkaa. Tuon tuostakin jalat vaipuivat

lumen läpi halkeamiin ja kerran mies putosi sinne kokonaan, mutta

reki jälleen jäi pinnalle. »Köysitikapuut osoittautuivat loistavaksi

keksinnöksi. Parin silmänräpäyksen kuluttua sama juttu uudistui.

Vapauduin kuitenkin ilman kovin suuria ponnistuksia, vaikka lumi oli

vähällä tukahduttaa minut. Heikkouden kohtaus pakotti minut lyhyen

matkan kuljettuani lepäämään.»

Tammikuun 19 p. retkeilijä vihdoin pääsi jäävirran poikki ja alkoi

nousta laaksosta, jossa se oli, halkeamattomalle ylängölle. Säät olivat

myrskyiset, tuiskuiset, mutta myötätuulesta oli usein apua, etenkin kun

sen voima oli niin kova, että se usein työnsi rekeä ja sillä istuvaa

matkamiestä purjeettakin eteenpäin lumen pehmeydestä huolimatta.

Päivän taival ei kuitenkaan ollut kuin neljästä kymmeneen kilometriin

ja parhaina päivinä 14. Kaukana pohjoisessa alkoi näkyä avoin meri.

Kovalla myrskyllä kului parikin tuntia, ennenkuin illalla teltta oli

pystyssä. Pahimpina myrskypäivinä täytyi matkamiehen jäädä telttaansa,

jossa hän hoiteli kipeitä tulehtuneita ruumiinosiaan. Parta ja hiukset

lähtivät tukottain, ja joka leirissä oli teltan lumilattia niistä

kirjavanaan. Tammik. 28 p. oli vihdoin kaunis ilta, joka häntä suuresti

ilahutti: talvimaja lähenemistään läheni. »Riemastukseni kiihtyi, kun

Madigan-nunatakki hetken näkyi kirkkaassa iltavalossa. Kuljettu matka

13 kilometriä.»

Seuraavana päivänä oli taas voimakas tuuli ja kova tuisku. »8

kilometriä kuljettuani minulla oli ihmeteltävä onni. Laskeuduin

sileätä rinnettä. Pohtelin juuri, kauanko kestäisivät ne 2 naulaa

ruokatavaroita, mitä minulla vielä oli, kun aivan lähelläni

oikealla puolella lumesta kohosi jotakin tummaa. Kaikki ajateltavat

mahdollisuudet lensivät pääni läpi, kun ohjasin sinne rekeni. Oli

tapahtunut, mitä tuskin olisin voinut odottaa — seisoin lumiukon

edessä, jonka McLean, Hodgeman ja Hurley olivat rakentaneet käydessään

meitä etsimässä. Ylinnä oli eväspussi, jonka he olivat meille

jättäneet, ynnä tieto, että laiva oli saapunut talvimajamme luo, että

Amundsen oli saavuttanut navan ja että Scott aikoi viipyä Antarktikassa

vielä yhden vuoden.» Apuretkikunta oli tältä paikalta lähtenyt samana

aamuna, jona Mawson lumiukon löysi! Edellisen yön auttajat ja autettava

siis olivat nukkuneet vain 8 kilometrin päässä toisistaan.

Runsas ravinto paikalla virkisti matkamiehen voimia, jopa siihen

määrään, että hän päivässä tai parissa luuli voivansa kulkea

lopputaipaleen — matkaa oli enää vain 37 kilometriä. Mutta esiintyikin

uusi vaikeus: Mawsonilla ei ohut mukanaan anturarautoja — ne hän oli

jättänyt taipaleelle kuormaansa keventääkseen — mutta ilman niitä

taas oli myrskyjen herkeämättä riehuessa mahdoton kulkea liukkaalla,

viettävällä rannikkorinteellä. Hän istui senvuoksi reelle ja purjehti,

mutta tuuli kantoi rekeä, niin että hän joutui pois oikeasta suunnasta.

Hän teki nyt kahdesta laudanpalasesta, joihin hän väänsi ruuveja,

piikkianturat, ja nämä jalassaan hän tuulen tauottua pääsi eteenpäin.

Penikulman vaelluksen jälkeen laudat kuitenkin menivät rikki. Tammikuun

31 p. hän vietti päivän teltassaan, ankaran lumimyrskyn raivotessa, ja

koetti turhaan saada piikkianturansa korjatuiksi. Seuraavana päivänä

hänen kuitenkin onnistui päästä »Aladinin luolaan», jäähän louhittuun

asumukseen, jonka retkikunnan jäsenet ennen rekiretkelle lähtöään

olivat kaivaneet ensimmäiseksi levähdyspaikaksi — sinne oli päämajasta

vain 8 kilometriä matkaa. Mutta lopputaival oli rinteen liukkauden,

kaltevuuden ja rajujen myrskyjen vuoksi niin vaikea kulkea heikontuneen

miehen, että Mawsonin täytyi tässä suojaisessa luolassa odottaa

kokonainen viikko, ennenkuin saattoi lähteä matkaan. Aina helmikuun

8 päivään riehui ankara myrsky, kiihtyen toisin ajoin oikeaksi

hirmumyrskyksi ja tuiskuttaen sakeaa lunta. Semmoinen myrsky olisi

helposti vienyt vaeltajan maajäätikön korkealta reunalta sulaan mereen,

etenkin kun hänen olisi ollut mahdoton pitää tarkkaa suuntaa, kompassi

kun täällä magneettisen navan läheisyydessä on epäluotettava.

Lopulta Mawson kuitenkin päätti lumimyrskystä huolimatta lähteä

matkaan, istua reelleen ja antaa tuulen viedä sitä mukanaan. Sitten

tuuli kuitenkin äkkiä asettui. Parissa tunnissa hän kulki 2 1/2

kilometrin päähän majasta ja tähyili ahnain silmin, vieläkö laiva,

jonka määräyksen mukaan piti tulla retkikuntaa pois noutamaan, olisi

asemalla. Mutta se näytti lähteneen! Hänen viimeinen toivonsa raukesi!

Mutta talvimajan luona näkyi vielä ihmisolentoja! Oliko se mahdollista?

Eikö se ollut unta? »Mutta jo muutaman minuutin kuluttua huomasi

eräs heistä minut ja viittoi minulle. Minä viitoin vastaan, syntyi

yleinen liike, ja kaikki juoksivat majaan. Sitten jyrkkä rinne peitti

heidät näkyvistä. Näytti melkein siltä kuin he olisivat juosseet pois

piiloutuakseen.» Pian he kuitenkin läähättäen ja juosten saapuivat,

tervehtivät johtajaansa ja kuulivat surusanomat, mitä hänellä oli

kerrottavana. Viisi miestä oli jäänyt, mutta laiva oli lähtenyt, sen

kun piti ennen meren jäätymistä ennättää pelastamaan Wildin osasto.

Langaton oli taas kunnossa ja Mawson senvuoksi koetti kutsua »Auroran»

takaisin, se kun vielä oli aivan lähellä, mutta laiva ei hirmuisen

myrskyn vuoksi voinut palata, ja Mawsonin täytyi viiden asemalle

jääneen miehen keralla varustautua sillä toista talvea viettämään.

Marssi magneettiselle navalle.

Mainittakoon lyhyesti muutkin pääasemalta tehdyt retket. Kolme miestä

R. Bagen johdolla koetti tunkeutua magneettiselle ravalle saakka.

Alkutaipaleella heidän mukanaan kulki apuretkikunta, joka vei varastoon

ruokatavaroita paluumatkaa varten.

Tämän retkikunnan täytyi menomatkalla ponnistaa ainaisia vastamyrskyjä

vastaan, säännöllinen tuulen suunta kun on napaylängöltä joka suuntaan

alas merelle. Lumen pinta ja sen mukaan keli oli sangen vaihteleva,

enimmäkseen oli lumi kuitenkin kokoontunut nietoksiksi, joiden

suunta oli niin vakaa, että sitä voitiin pitää matkan ohjauksena.

Hyvin taajaan tehtiin magneettisia havainnoitu, myrskypäivinä joskus

vuorokausi yhteen mittaan. Niin kauas, että magneettineula olisi

asettunut aivan pystyyn (90 asteen inklinaatio), ei retkikunta

ajan niukkuuden vuoksi voinut tunkeutua. Jouluk. 21 p. se oli

kaikkiaan kulkenut 484 kilometriä talviasemalta, kun päätti kääntyä

kotomatkalle, ja inklinaatio oli silloin 89°43,5', korkeus merestä

noin 1,800 metriä. Jos olisi tahdottu saavuttaa täydelleen 90 asteen

inklinaatio, olisi täytynyt kulkea vielä satakunta kilometriä, johon

olisi kulunut vähintään viikko. Jouluk. 21 p:nä, joka vastasi eteläisen

pallonpuoliskon juhannusta, oli tällä päätekohdalla 32 asteen pakkanen.

Helppo on arvata, kuinka kylmä siellä talvella on.

Paluumatkalla oli tuulesta paljon apua, jonka vuoksi retkeläiset

saattoivat tehdä paljon nopeammin taivalta. He olivat menomatkalla

rakentaneet suuria lumiukkoja leiripaikkoihin ja muihinkin sopiviin

kohtiin osatakseen kulkea niiden mukaan takaisin, ja ne olivatkin

hyvänä apuna, koska niiden johdolla löydettiin menomatkalla kätketyt

eväsvarastot. Pitkällisillä tuiskuilla ei niistäkään kuitenkaan ollut

apua ja viimeinen varasto jäi kuin jäikin löytämättä ja retkeilijäin

täytyi loppumatka kulkea melkein tyhjin vatsoin, nälkäkuolema läheltä

uhkaamassa. Sitä paremmin maistuivat Aladinin luolassa herkut, ja

tammik. 11 p. retkeläiset söivät siinä juhla-aterian, joka kesti kello

5:een iltapäivällä.

Retki merenrantaa pitkin.

Kolmas retkikunta kulki yhdensuuntaisesti Mawsonin kanssa itää kohti

meren jäätä pitkin, taistellen niinikään suuria vaikeuksia vastaan,

mutta suoriutuen niistä miestä menettämättä. Samoin kuin muille,

samoin tällekin retkikunnalle lumisokeus teki paljon haittaa. Tuulet

eivät sitävastoin yleensä olleet yhtä rajut kuin mannerylängöllä ja

talvimajan luona. Retkikunta kulki samain valtavain, 40 kilometrin

levyisten jäävirtain kielekkeitten poikki — toinen on Ninnisin, toinen

Mertzin glasieeri — jotka Mawsonin retkikunnalle tuottivat niin paljon

vastusta. Kymmeniä kertoja putosivat tämänkin retkikunnan jäsenet

pohjattomiin glasieerihalkeamiin — yksi heistä 7 metriä syvään yhdellä

humauksella — mutta lujat valjaat ja nuorat pelastivat miehet. Toverit

helposti vetivät pudonneen pinnalle. Kelit olivat merellä paremman ja

kuljetut päivämatkat verraten pitkät.

Tällä retkikunnalla epäilemättä oli kiitollisin työmaa, se kun seurasi

Antarktika-manteren rantaa, ja monessa kohden näki sen korkein

kalliojyrkäntein suistuvan Jäämereen. Suurenmoinen oli varsinkin

Hornbluff-nokka ja Urkupiippuseinämä, joka oli retken itäpäässä, ei

aivan sillä kohdalla, mistä Mawson ja Mertz korkeampana maalla olivat

paluumatkalle kääntyneet.

»Katselimme tätä maailman rannan suuruutta kammolla ja mykkinä.

Kolkosta lakeudesta, jonka poikki olimme kulkeneet, kohotti tässä

suunnaton, pystyyn nouseva kallioseinämä otsansa korkealle pilviin

saakka. Kahdeksan kilometriä leveältä näytti koko vuorenseinämä olevan

rivi komeita urkupiippuja. Jään loisteen vuoksi esiintyi sen luoma syvä

varjo sitä selvemmin. Tämä toden totta oli oikea luonnon temppeli,

jossa ihmisääni vallitsevan järkähtämättömän levon vuoksi kuului vain

heikosti. Kuin valkoisia perhosia lepatteli lumimyrskylintuja korkealla

kallioseinämän edessä...» Kallioseinämän juurella oli rapautumisen

johdosta syntynyt 60 metrin korkuinen rauniolieve, sitten oli 40 metriä

kerrostuneita kallioisia, hiekkakiviä, ja näiden päällä 200 m korkea,

kuusitahoisiin patsaihin jakautunut pystysuora doleriittiseinämä,

seinämän päällä 60 metriä vahvalti jäätä ja lunta. Retkikunta sai tästä

arvokkaita kivennäisnäytteitä ja luonnontieteellisiäkin esineitä.

Lähempänä talviasemaa oli Pingviininokka, jota retkikunta

paluumatkallaan tutki; sen jyhkeät seinämät olivat karkeata graniittia.

Rantarailoissa, joita vuorovedet pitivät sulana, elosteli pingviinejä,

kallioilla sadoittain myrskylintuja ja skualokkeja. Hylkeitä loikoili

huoletonna railojen partailla.

Paluumatka sujui muutoin verraten nopeaan, mutta lopulla oli

tällekin retkikunnalle tuho tulla, vaikka se oli laskenut eväiden

hyvin riittävän viimeiselle varastolle, jonka he menomatkalla

olivat ensimmäiseksi rakentaneet, ja vaikka tien piti olla aivan

selvä. Niin ylivoimaiset ovat tuolla lumen ja myrskyn maanosassa

luonnonvoimat. Varasto oli eräällä jäästä kohoavalla nunatakilla,

jonne johti turvallinen notkelma. Tammik. 8 p. oli varastolle vielä

12 1/2 kilometriä matkaa, jonka miehet helposti luulivat kulkevansa

yhdessä päivässä. Mutta tie kävikin lumisemmaksi, niin että jalat

upposivat polvia myöten ja reki pohjaansa saakka. Nykäyksittäin vain se

kulki eteenpäin, eikä se luistanut paljon paremmin, vaikka jätettiin

jäljelle kaikki, mitä ilman suinkin voitiin toimeentulla. Jalat

vaipuivat reisiä myöten lumeen, ja uutta lunta satoi niin sakeasti,

ettei eteensä nähnyt. Kello 7 illalla syötiin viimeiset eväät, vain

700 grammaa pingviininlihaa ja vähän teetä oli jäljellä. Kello 10

1/2 kävi lumimyrsky niin sakeaksi, että miesten täytyi leiriytyä ja

uupumuksesta nukkua vuorokausi umpeensa. Kahdeksassa tunnissa he

olivat päässeet 7 kilometriä eteenpäin, ja matkan pahin osa oli vielä

jäljellä. Yritettiin kulkea taas vähän eteenpäin, mutta vain 10 metriä

päästiin, ennenkuin taas täytyi levätä. Lunta tuli kuin olisivat kaikki

taivaan portit olleet selällään. Vaikka lumeen upposi metriä syvälle,

ei kovaa hankea vieläkään tuntunut. Lopulta ei ollut muuta neuvoa kuin

jättää reki ja kaksi miestä telttaan, ja johtaja Madigan päätti lähteä

yksin 5 kilometrin päässä olevalle varastolle pyrkimään. Viimeinen

lihapala syötiin, jonka jälkeen hän, heikkoudestaan huolimatta, lähti

vaikealle taipaleelleen, leväten aina 100 metriä kaaleltuaam Lopulta

hän saavutti varaston, jonka 2 1/2 metriä korkean lumiukon tuisku oli

melkein kokonaan peittänyt. Kahden metrin vahvuisen lumikerroksen alta

löytyivät ruokatavarat ja 11 1/2 tuntia poissa oltuaan Madigan palasi

toveriensa luo leirille.

Etelänavan maalla kelit yleensä ovat kovat ainaisten myrskyjen

vuoksi, mutta tämä seikkailu osoittaa, että luonnonoikut tuottavat

poikkeuksiakin. Loppumatkalla — talvimajaan oli varastolta 85

kilometriä — keli nopeaan parani, ja rekeä autteli eteenpäin vielä

myötätuulikin.

Päämajasta länteenkin päin tehtiin rekiretki. Tämä osasto

alkutaipaleella käytti entisestä lentokoneesta tehtyä moottorirekeä,

mutta moottori ei toiminut kunnollisesti. Reki oli sitäpaitsi näissä

myrskyissä yhtä voimaton kuin pieni vene Niagaran pyörteissä. Rekeä

veti ilmapropelli.

Länsiosasta.

Länsiosaston oli laiva vienyt 2,400 kilometriä kauemmaksi länteen,

jossa se oli, kun ei maanrantaan päästy, noussut maihin meren päällä

lepäävälle pöytämäjäätikölle ja sen päälle, Vähän kauemmaksi reunasta,

majansakin tehnyt. Mannerrantaan oli asemalta 27 kilometriä. Sinne

Wild niin pian kuin, suinkin vei osan varastoistaan seuraavan kevään

rekiretkeä varten.

Ensimmäinen matka tehtiin sinne maaliskuun puolivälissä, talven jo

alkaessa näyttää mahtiaan. Mannerrannikko kohosi jotenkin jyrkkään,

aaltomaisesti, ja oli kauttaaltaan jäätikön peittämä. Suurella vaivalla

retkeläiset saivat tavaransa nostetuksi lähes 700 metrin korkeuteen,

jonne ne jätettiin varastoon; 21 p. maalisk. alkoi lumimyrsky,

jota kesti viikon — se alkoi samana päivänä, kuten myöhemmin

huomattiin, jona Scott Etelänavalta palatessaan Etelä-Viktorianmaan

pöytämäjäätiköllä kuoli nälkään ja viluun. Lumimyrskyn aikana oli

melkein mahdoton lähteä teltasta ulos, ja lumi tunkeutui telttaankin,

peittäen makuusäkeissään loikojat korkealla kinoksella. »Kaikkiaan oli

päällämme satakunta kiloa lunta, joka kaikki oli telttaan tunkeutunut

7 1/2 senttimetrin suuruisesta venttiiliaukosta.» Toisessa teltassa

oli lunta 1,20 metriä vahvalta. Keli kävi niin pehmeäksi, että

lumimyrskyn tauottua vain suurimmilla ponnistuksilla päästiin vähääkään

eteenpäin. Vaikka tie kulki alaspäin, ei paluumatkalla alussa päästy

eteenpäin kuin pari kilometriä päivässä. Uudet lumimyrskyt yllättivät

retkeläiset, haudaten kerran toisen teltan miehineen päivineen

puoleksitoista vuorokaudeksi kinoksien alle. Wild kertoo siitä:

»Lumimyrsky (130 kilom. tuntinopeus) raivosi vähentymättömällä

nopeudella k:lo 11:een seuraavana aamuna. Sitten se tunnissa laimeni

tavalliseksi tuuleksi. Kömmimme ulos makuusäkeistämme ja söimme

lämpöisen kunnon aterian. Sitten lähdimme katsomaan tovereitamme

ja huomasimme kauhuksemme, että heidän telttansa oli luhistunut

maahan. Paikalla livahdimme tuulipukuumme, lensimme ulos ja näimme

sanomattomaksi kauhuksemme, että Harrison makasi makuusäkissään

lumessa. Mutta hän vakuutti, ettei hänellä ollut mitään hätää.

Kannoimme hänet makuusäkkineen päivineen telttaamme. Hän kömpi siitä

esiin terveenä miehenä, mutta oli kovin nälissään. Jones ja Moyes

olivat niinikään pelastettavat; he makasivat luhistuneen telttansa alla

kovin epämukavassa asennossa. Tuuli näyttää sen kaataneen edellisenä

aamuna k:lo 10 aikaan, joten he siis olivat olleet syömättä 36 tuntia.

Kaivoimme heidät esiin kiiruimman kautta.»

Talvimaja oli vain puolen kilometrin päässä pöytämäjäätikön

monenkymmenen metrin korkuisesta pystysuorasta, helposti lohkeilevasta

reunasta, suurien halkeamien ympäröimänä, joten sitä lumituiskussa

oli sekä vaarallinen hakea että vaikea löytää. Se oli lisäksi niin

kokonaan lumen peittämä, ettei se näyttänyt kuin tavallista suuremmalta

nietokselta.

Kamala leiripaikka.

Myöhemmin tehtiin talven kuluessa useita muitakin rekiretkiä, muun

muassa mannerrannalle varastoa viemään, ja löydettiin tällä matkalla

sekä kaksi paljasta nunatakkia että osaksi paljas 120 metrin korkuinen

rantaseinämä, jonka päällä oli 60 metrin korkuinen jäävaippa. Tämän

kallion alla leirissä ollessaan ankarain lumimyrskyjen pidättäminä

olivat retkikunnan jäsenet vähällä joutua hirmuisten lumivyöryjen

uhreiksi. Peloittavalla jyrinällä ne syöksyivät jäälle ja lohkareita

lensi sadan metrin päähän teltoista. Myrsky puhalsi molemmat teltat

kumoon, repien toisen harjasta maahan saakka.

»Moyes ja minä lensimme nurin. Päästyämme taas pystyyn riensimme

auttamaan omita, joiden teltta oli kestänyt vihurin. Myrsky riehui

vielä entistäkin rajumpana, eikä meillä ollut muuta neuvoa kuin ottaa

tangot irti ja laskea teltta alas. Etsimme nyt tuulen suojaa. Tuulen

puolella olisi 270 metrin päässä ollut halkeama, joka ehkä olisi tullut

kysymykseen. Myrsky oli kuitenkin saanut semmoisen voiman, ettei

ollut mitenkään mahdollista kuljettaa tavaroitamme tätäkään lyhyttä

matkaa. Toinen toisensa jälkeen menetimme jalansijan, ja tuuli kuljetti

meitä pari-, kolmekymmentä metriä mukanaan. Ei jaäkirveelläkään

aina ollut mahdollista pysyä paikallaan. Ainoa pelastuksen keino

oli kuopan kaivaminen. Loimme senvuoksi lapioilla ensinnäkin metriä

syvän, puoltakolmatta pitkän ja kahta leveän kuopan. Lumi oli niin

kovaa, että tähän kului kolme tuntia. Reet ja telttatangot pantiin

kuopan poikki, ehyt teltta levitettiin näiden päälle ja painoksi

pantiin lunta ja jäälohkareita. Tämä kuuluu hyvinkin yksinkertaiselta,

mutta todellisuudessa se oli sangen hidasta ja vaivalloista työtä.

Monet näistä tuulenpuuskista varmaan puhalsivat 160 kilometrin

tuntinopeudella, koska esim. yksi tempasi valtoihinsa vieressäni

seisovan Harrisonin, kohotti hänet ilmaan aivan pääni yli ja nakkasi

sitten 6 metrin päähän! Kuoppaan kasattiin kaikki — mikä ei ollut

kiinni naulattua. Päivällistä syötyämme ryömimme makuusäkkeihimme. K:lo

3 aikaan vyöryi vuorelta suuri laviini, jonka kamala jyrinä voitti

tuulenkin ulvonan. En tiedä kaameampaa tunnetta kuin näiden laviinien

aikaansaama.»

Monta päivää myrskyä kesti ja kaiken aikaa miehet olivat kuoppaansa

sullottuina, voimatta edes pystyssä istua. Vielä monta lumi- ja

jäävyöryä suistui vuorelta ja ne tuntuivat kaikki olevan peloittavan

lähellä. Iltaisin miehet lauloivat hengellisiä lauluja, saaden yhteisin

ponnistuksin ainakin kahdentoista sanat kokoon. Viisi päivää he täten

viettivät kuopassaan, syöden kylmää ruokaa, kun kuoppa sään lämmetessä,

sitä myöten kuin myrskyä kesti, alkoi käydä kovin lämpimäksi ja sen

mukaan märäksikin. Kun makuusäkitkin kastuivat ja niitä oli mahdoton

matkalla kuivata, olivat ne sään taas kääntyessä purevaksi pakkaseksi

niin kylmät, etteivät miehet yöllä uupumuksestaan huolimatta saaneet

silmiinsä vähintäkään unta. Kotimatkalla he vielä pahoin eksyivätkin,

mutta pääsivät kuitenkin lopulta kaikki elävinä majaan.

Eräällä keväämmällä tehdyllä retkellä, jonka tarkoitus oli kuljettaa

ruokatavaroita kesäretkeä varteen, täytyi miesten yhteen mittaan

viettää 17 vuorokautta teltassaan ja sen haljettua lumikuopassa,

ennenkuin sää salli jatkaa matkaa.

Rannikkoretkikunta.

Marraskuun ensi päivinä Wildin johtama rekiretkikunta lähti itää

kohti tutkiakseen Antarktikan rannikkoa sinne päin niin pitkältä kuin

suinkin. Matka ei kuitenkaan muodostunut varsin pitkäksi, sillä jo 160

kilometrin päässä tuli vastaan valtava manterelta laskeva jäävirta,

joka oli satoja metrejä vahvan pöytämäjäätikön kyntänyt auki niin

hurjaksi jääröykkiöksi, ettei kukaan siivittä olisi päässyt siitä yli.

Yli 20 kilometriä leveänä jääkoskena vyöryi tämä jäävirta, Denmanin

glasieeri, 900 metriä korkealta mannerylängöltä, sulkien ehdottomasti

tien.

Denmanin glasieeri.

Retkikunta koetti ensin kiertää glasieerin meren puolelta, jossa

tasainen pöytämäjäätikkö ulottui satoja kilometrejä pohjoiseen.

Jäätikön pinta oli kuitenkin täälläkin täynnään halkeamia ja kuiluja,

joiden keskellä päivämatka supistui kuuteen kilometriin. »Monta kertaa

kuulimme tässä sekavassa seudussa selviä ääniä, jotka merkitsivät

liikuntoa. Sitäpaitsi kuului kuin metsästyspyssyjen pauketta tai

etäistä tykin jyrinää. Siihen liittyi kaamea, ähkyvä ääni, ikäänkuin

glasieerin kulkiessa kallioiden yli.» Kuljettuaan vielä 8 kilometriä

eteenpäin päätti Wild koettaa, eikö jäävirran poikki voisi kulkea.

Siinä kohdassa, missä jäävirta kohtasi paljon hitaammin liikkuvan,

ainakin ulkoreunoillaan meren päällä lepäävän pöytämäjäätikön, joka

oikeastaan on maajäätikön jatkoa, oli valtava, yli 300 metriä pitkä,

100 tai 120 metriä leveä kuilu, jonka pohjalla ammottavat halkeamat

näyttivät johtavan pohjattomaan syvyyteen. Sen seinämät olivat rosoiset

ja halkeilleet ja kimaltelivat auringonpaisteessa kuin miljoonat

valokipunat. Korkealla yläpuolella oli roukkioissa jättiläismäisiä

jäälohkareita. Se oli hurjin, villein ja suurenmoisin näky mitä

ajatella saattoi.

»Maanantaina, marraskuun 25 p. Ilman ja maiseman puolesta päivä oli

suurenmoinen/ Mutta kaikki muu olikin vain vaivaa ja rasitusta. Koko

päivän olimme jääroukkioissa. Tuskin olimme saaneet reem vedetyksi

alppiköydellä jonkun kukkulan päälle, ennenkuin se taas täytyi laskea

alas. Käännämme ja yritämme joka suuntaan, joka puolella jääaaltoja,

jääkukkuloita, puserrusröykkiöitä, muistopatsaita, taikalinnoja, aivan

matalista aina 100 metrin korkuisiin. On mahdoton nähdä eteensä tässä

maisemassa kuin parisataa metriä. Siitä syystä etenemme aina kerrallaan

vain lyhyen matkan, kiipeämme sitten kukkulalle tai lumivallille,

valitsemme tien ja ponnistamme jälleen kappaleen matkaa eteenpäin...

»Kärsimme tänään kaikki auringon vaikutuksesta, Kennedy pahimmin. Hänen

huulensa, poskensa, nenänsä ja otsansa ovat täynnään rakkoja. Hänellä

on vaaleanpunertavat hiukset ja arka iho, joka siihen tavallisesti

kuuluu.

»Tiistaina, marraskuun 26 p. Jälleen kulutettu päivä mitä ankarimpaan

työhön. Kolme tuntia kului, ennenkuin pääsimme ensimmäiset 800 metriä

eteenpäin. Monessa paikassa täytyi meidän kirveellä ja lapiolla raivata

tie ja sitten rakentaa railon poikki silta. Klo 1 iltapäivällä olimme

saaneet kulkeneeksi vain I 1/2 kilometriä. En ole milloinkaan nähnyt

enkä kuvitellutkaan mitään niin ihanaa, kaunista, kuin ne muodostumat,

joiden kautta tiemme tänä aamuna kulki. Lunchin jälkeen maisema muuttui

aivan toisenlaiseksi. Sekavain, ahtaantuneiden jääröykkiöiden jälkeen

tulimme lumirinteille, valtaviin, kilometrin ja puolentoistakin

levyisiin aaltoihin, joissa halkeamia kulki ristiin rastiin...

»Ei ainoakaan meistä välttänyt sinä päivänä lähempää tuttavuutta

glasieerihalkeaman kanssa. Harrison putosi 4 1/2 metriä syvälle.

Minä sain aika häijyn ruhjevamman pudotessani rinnettä laskiessamme

reikään. Reki kulki ylitseni, ennenkin painoi minut alas. Niin pitkälle

kuin saatoimme nähdä, oli maisema samanlaista, ja meidän täytyi

muistaa, että meidän paluumatkalla täytyi vielä kerran kulkea tämän

noidankattilan kautta. Tänään pääsimme eteenpäin vain 955 metriä!»

Seuraavana päivänä oli mahdotonta millään keinoilla päästä kauemmaksi,

joka puolella oli vain valtavia jääaaltoja, näissä joka suuntaan

risteileviä halkeamia, joista useat olivat 60 metrin levyiset,

päähalkeamat yleensä kulkien pohjoisesta etelään. Wildin täytyi

senvuoksi kääntyä takaisin yrittääkseen, olisiko kauempana pohjoisessa

mahdollista kulkea jäävirran yli. »Olisimme tosin täälläkin voineet

tunkeutua vielä kauemmaksi itään, mutta meidän olisi yhä uudelleen

täytynyt laskea matkavarustuksemme pienin erin 15—30 metrin syviin

hautoihin ja jälleen samalla tavalla vetää ne ylös toisella puolella.

Täten olisimme joka halkeamaan tarvinneet kaksi tuntia. Näin hitaaseen

etenemiseen en pitänyt itseäni oikeutettuna, kun se olisi voinut maksaa

osastoni hengen.»

Paluumatkalla satoi paljon lunta, kelit olivat huonot, halkeamat kahta

petollisemmat, ja varsinkin joulukuun 4 p:nä kuljetut 4 kilometriä

olivat peloittavan vaikeat. »Putosimme halkeamiin kaikki ja kiikuimme

usein kuin hirsipuussa syvällä jäärotkoissa.» Sillä lyhyellä ajalla,

joka oli meno- ja paluumatkan välillä kulunut, olivat jäät jo sen

verran liikkuneet, ettei samaa tietä enää kaikin paikoin ollut

mahdollinen palata.

Mannerrannalle päästyään retkikunta pyydysteli skualokkeja ja kokosi

niiden munia saaden täten verestä lihaa, joka maistui paremmalta kuin

koiranliha. Retkikunta matkasi nyt yöllä, koska keli silloin oli

kovempi, valo ei häikäissyt silmiä eikä kasvoihin tullut pakkasen

puremia. Toiselta puolen oli sillä haittansakin, jään pohja kun

päivällä matkatessa kovin kastui ja sitten jäätyi kivikovaksi. Sama oli

makuusäkkien laita. Ne eivät koskaan päässeet kuivamaan, vaan olivat

aina jääkylmät ja kankeat.

Ylängölläkin keli oli kovin huono paljon pehmeän lumen vuoksi, ja

vetäminen kovin raskasta. Jäävirrasta ei tullut minnekään päin loppua;

se virtasi laaksossa useiden vuorenhuippujen välissä. Noustuaan eräälle

vuorelle ja kartoitettuaan eteisiä ilmoja niin pitkälti kuin silmä

kantoi, retkikunta päätti kääntyä takaisin. Paluumatkalla tutkittiin

rantakallioita, jotka Antarktikan tällä osalla kaikkialla olivat

gneissiä ja graniittia. Laviinikallion alla käydessään retkeläiset

huomasivat, että useita vähintään 20 tonnin painoisia jäälohkareita oli

vyörynyt vielä 200 metriä sen kuopan ohikin, jossa he varastomatkallaan

olivat viettäneet viisi vuorokautta.

Wild oli alkujaan aikonut tehdä matkansa vain kahden muun seuralaisen

keralla, mutta myrskyn vietyä mukanaan talvella varastoon jätetyn

reen hänen täytyi ottaa mukaansa saattajaksi lähtenyt neljäskin mies,

koska tämä ei olisi voinut reettä päästä asemalle ja retkikunta itse

välttämättä tarvitsi toisenkin reen. Asemalle oli senvuoksi jäänyt

vain Moyes, joka tietysti luuli hänelle toveriksi jätetyn Harrisonin

paluumatkalla kuolleen... »Kun tulimme riittävän lähelle asemaa,

viritimme laulun ja parin sekunnin kuluttua Moyes hyökkäsi ulos

vastaamme. Kun hän näki meitä olevankin neljä, kävi hän hämmästyksestä

päälleen seisomaan», ja oli tietysti sanomattoman iloinen. Kaikkiaan

retkikunta oli matkallaan kulkenut 381 kilometriä.

Jonesin retki.

Vähän myöhemmin kuin Wildin lähti Jonesin johtama osasto, joka matkusti

länteen päin, saavuttaen Gauss-vuoren, jonka Drygalskin johtama

saksalainen retkikunta v. 1901 oli löytänyt ja tutkinut, voimatta

kuitenkaan retkeillä sen kauemmaksi kummallekaan suunnalle. Tämä

retkikunta löysi rannikolla muutamia, saaria, joilla oli erittäin rikas

eläinkunta, varsinkin pesiviä lintuja. Muutoin retkikunta ei matkallaan

kokenut muuta kuin Antarktikan tavanmukaisia vastuksia.

Wildin osaston kaikki retkikunnat saapuivat siksi ajoissa takaisin,

että oltiin valmiina lähtemään, kun »Aurora» ilmestyi taivaanrannalle.

Ei ole ihmettelemistä, että kaikki kaipauksetta lähtivät tästä

maasta, jossa olivat saaneet niin paljon kovia kokea ja joka ainakin

ilmastollisten olojen puolesta epäilemättä on maailman ynsein.

Pääasemalle jääneiden, retken johtajan t:ri Mawsonin viiden

toverinsa keralla, täytyi viettää Adélie-maassa vielä toinenkin

vuosi ja kokea uudelleen sen talven synkkä raivo. Paljon vaihtelua

tuotti kuitenkin toisena talvena langaton sähkölennätin, joka

vihdoinkin saatiin kuntoon, laivan tuotua sitä varten lisätarpeita.

Tavalliset ilmatieteelliset ja magneettiset havainnot toimitettiin,

kivennäisnäytteitä koottiin maajään kasaamista röykkiöistä, merestä

pyydettiin alempia eläimiä, maaeläinkokoelmia täydennettiin, mutta

mainittavia rekiretkiä ei enää tehty. Retkikuntalaisten mielestä tämä

toinen talvi tuntui todelliselta vankeudelta, jonka päättymistä he

odottivat yhtä innokkaasti kuin koulupojat konsanaan lukukauden loppua.

Enimmin rasitti heidän hermojaan ainainen myrsky.

Joulukuun 12 p. 1913 »Aurora» vihdoin saapui Commonwealth-lahteen

ja viipymättä sille kuljetettiin kokoelmat ja se mitä varastoista

mukaan otettiin — siinä oli viikon työ, jota tällä kertaa vaihteeksi

suosi kaunis sää. Mutta tuskin oli viimeinen kuorma tuotu laivaan,

ennenkuin hirmumyrsky hyökkäsi sen kimppuun ja jouluaatto ja -päivä

muodostuivat epätoivoiseksi taisteluksi tuulta vastaan. Vaikka laivan

koko konevoima, mitä pannusta suinkin ylipainetta lähti, oli käynnissä,

oikeni ankkurin sakara ja hädin tuskin »Aurora» vältti haaksirikon.

Kotomatkalla laiva teki pitkän kierroksen länteen tutkiakseen tarkemmin

sen puolen jääsuhteita ja muita maantieteellisiä seikkoja sekä

jatkaakseen laivan merimittaustöitä ja tieteellisiä pyydystelyitä.

Vasta helmikuun viimeisinä päivinä »Aurora» saapui Adelaiden satamaan.

Tulokset.

Australialaisen retkikunnan maantieteellisistä saavutuksista oli

tärkein melkoisen rannikkomatkan kartoittaminen. Pääaseman kartoittama

ranta sai nimeksi »Kuningas Yrjön maa», läntisen osaston kartoittama

»Kuningatar Maryn maa». Tämä ranta on sen luontoista — maajäätikön

peittämää mannerta — kuin jo edeltäpäin osattiin arvata, mutta nyt

siitä saatiin varmuus. Jäätikkö suistuu hitaasti edeten mereen,

paitsi missä kalliopohjan muoto saa sen puristumaan suurenmoisiksi

jäävirroiksi, joiden nopeus on suhteellisesti hyvinkin suuri.

Vallitsevista tuulijärjestelmistä näyttää johtuvan se, että merijäät

toisin paikoin nopeaan ajautuvat pohjoista kohden lämpöisemmissä

vesissä sulamaan, toisin paikoin taas muodostavat suunnattoman vahvoja

tasaisia »barrier-jäätiköitä». Retkikunnan pääaseman ja läntisen aseman

välillä oli »Shackletonin »barrier-jäätikkö», joka ulottuu laajana

niemekkeenä kauas mereen, mutia pääaseman kahden puolen oli vain

ajojäitä.

Useassa paikassa pistää manteren peruskallio rannoilla näkyviin,

ja sorasta ja kiviraunioista, joita jään alta on toisin paikoin

paljastunut, on saatu selville Amarktikan tämän osan reunain ja osaksi

sisäosainkin rakenne.

Magneettiset havaintojaksot ovat tärkeät etenkin senvuoksi, että samaan

aikaan myös toimitettiin havainnoita magneettisen navan toisella

puolella, Scottin retkikunnan asemalla. Rekiretkellä tuli magneettisen

navan paikka entistä tarkemmin määrätyksi.

Retkikunnan laiva suoritti suuriarvoisia syvän meren mittauksia

seuduilla, joista ei ennen ollut juuri mitään tietoja, ja kartutti mitä

tuntuvimmin kokoelmia.

Retkikunnan eläin- ja kasvitieteelliset kokoelmat napamanteren

reunoilta, jonne lukemattomia lintuja lähtee kesällä pesimään, olivat

osaksi ainutlaatuiset.

Antarktika.

Maapallon etelänavan niin ollen peittää paksu jäälakki, keskeltä

tuhansia metrejä korkea, kilven muotoinen, äärettömän laaja jääkakko,

joka lumesta vahvenemistaan vahvenee ja vahvuutensa painosta valuu

ulospäin joka puolelle, mutta sitä myöten myös syrjiltä lohkeilee

ja kylvää valtamerien piirin täyteen äärettömiä jäävuoria.

Jäävuoria lohkeilee joka rannalla, suurimmat kuitenkin nykyisten

tietojemme mukaan Rossin meren pohjukassa olevasta jääseinämästä,

Barrier-jäätiköstä, ja muista samanlaisista pöytämäjäätiköistä.

Lähimpänä emojäätikköään nämä jäävuoret ovat tahoiltuja, säännöllisen

muotoisia, ikäänkuin pöytiä, mutta sitä myöten kun ne ajelevat meressä

pohjoisemmaksi ja aallot saavat niitä jäytää, sitä myöten ne kuluvat.

Aallokko uurtaa toiselle puolelle syvän pengermän, jonka kautta

vuoren tasapaino vähitellen muuttuu, sen yläpinta vähitellen kääntyy

kaltoksi. Vähitellen ne lohkeilevat pienemmiksi, vähenevät, murenevat,

sulavat, kuta kauemmaksi etenevät pohjoista kohti lämpöisempiin vesiin.

Muoto muuttuu yhä epäsäännöllisemmäksi, huippuiseksi, holviseksi

ja onteloiseksi, ja lopulta ne hajoavat irtaimeksi jääsohjoksi ja

vihdoin katoavat. Merenkulkija kammoo näitä jääpöytiä, joiden päälle

hän ei näe mastonhuipustakaan. Mutta niiden suurenmoinen kauneus on

kaikkiin tehnyt syvän vaikutuksen, varsinkin kun myrskyaallot hyökyvät

äkkijyrkkiä seinämiä vastaan. Syvällä alusvedessä leväten ne eivät

valtavimpainkaan laineitten hyökkäyksissä huoju sen enempää kuin

kallio. Jäävuorien korkeus merestä on usein 50 metriä ja enemmänkin ja

sen mukaan syvyys seitsemän kertaa suurempi, joten vuoren vahvuudeksi

kaikkiaan saadaan 50 metriä veden päällä ja 350 metriä veden alla,

yhteensä 400 metriä. Suurimmatkaan valtamerenaallot eivät vapaudessa

kohoa 15 metriä korkeammaksi, mutta jääseinän kohdatessaan ne nousevat

niin korkealle, että tyrskyt ryöppyvät sen päälle. Merimiehet

nimittävätkin näitä jäävuoria jääsaariksi, koska ne aallokossa ovat

niin tunnottomia. Mutta alallaan ne eivät silti ole, ne vaan eivät

välitä tuulista, vaan liikkuvat merivirtain mukana, usein vastatuuleen

ja vasten aallokkoa. Jäävuoret hyisessä majesteetillisuudessaan eivät

suinkaan ole vailla asukkaita. Hylkeet niille kiipeilevät, missä vain

huomaavat aaltojen sorvaamaa pykälää, ja napameren lukuisa siipikarja

niillä lepäilee eräretkiensä välillä, vaikka lähteekin varsinaiselle

mannermaalle taikka saarille pesimään ja sikiämään. Toisinaan

jäävuoria ilmestyy mereen tavallista runsaammin, ne jäähdyttävät

meriveden tavallista kylmemmäksi, ennättävät silloin pohjoiseen

lauhkeille vesille, joilla muutoin harvoin nähdään luntakaan. Syytä

tähän jaksollisuuteen ei varmaan tiedetä, arvellaan sen ehkä johtuvan

maanjäristyksistä. Maanjäristyksiä on kyllä riittävästi syytä epäillä

alueella, jossa on toimivia tulivuoria ja jonka ympärillä meressä on

kokonainen kiehkura sammuneita tulivuorisaaria. Tämmöisiä jäävuosia oli

menneellä vuosisadalla kymmenkunta, ja sekä Intianmeressä että Tyynessä

meressä jäävuoret silloin kulkivat yli 40:nnen leveyspiirin, jopa

etäisimmät näyttelivät' itseään Hyväntoivonniemenkin edustalla, s.o.

Gibraltarin ja Maltan asteleveyksillä, jos pohjoisen pallonpuoliskon

leveyksiin vertaamme. Vuosina 1892 ja 1893 oli niinikään tavallista

enemmän Antarktikan jäävuoria matkalla lauhkeisiin vesiin. Atlantin

meren eteläosa oli niin täynnään jäitä, että niistä oli paljon haittaa

Kap Hornia kiertäville laivoille. Silloin uiskenteli meressä jääsaaria,

jotka olivat hyvinkin yhtä laajoja kuin Bornholm tai Wightin saari, ja

lähempänä napapiiriä ne olivat olleet vielä suurempia..

Etelänapaseutujen ilmastolliset seikat ovat viimeisten retkien kautta

joutuneet aivan uuteen valoon.

»Urheitten länsituulien» rengas, joka 40:nnen ja 60:nnen leveyspiirin

välillä vallitsee, on seurauksena erinomaisen alhaisesta ilmapaineesta.

Maata kiertävään kaukalon tapaiseen minimiin virtaa ilmaa käännepiirien

seuduilla olevasta korkean ilmapaineen alueesta, tuulet yleisen

tuulilain mukaan matkalla muuttavat suuntaansa, kunnes muodostavat

maata kiertävän länsituuleenkaan. Kaikilla niillä saarilla, jotka

ovat tässä vyöhykkeessä, vallitsee niin kehittynyt meri-ilmasto, s.o.

verraten kylmät kesät ja lauhkeat talvet, ettei muualla maapallolla

ole sen vertoja. Tämän johdosta luultiin, että kauempana etelässäkin

ilmaston laatu olisi jotenkin samanlainen. Mutta onkin tavattu

aivan päinvastaiset olot: Etelänapamaalla vallitseekin kehittynyt

mannerilmasto ja se synnyttää toisen omituisen tullijärjestelmän,

joka on edellisen vastakohta. Napamanteren keskiosissa vallitsevan

tavattoman kylmyyden vuoksi sen päällä syntyy korkean ilmapaineen

alue, maksimi, josta ilma pitkin jääylängön kaltevaa pintaa valuu

ulospäin joka taholle, muuttaen maan pyörimisen johdosta kaiken aikaa

suuntaansa, niin että tuulet usein myrskyisinä kaakko- ja itätuulina

saapuvat jäälakin reunoille. Siten syntyy Etelänavan ympärille kaksi

rinnakkaista tuulijärjestelmää, joista toinen, pohjoisempi, on

länsituulien, toinen eteläisempi, itätuulien vyöhyke. Näitten molempien

vyöhykkeiden välillä on kapeahko tyvenempi alue, jossa vallitsevat

vaihtelevaiset tuulet. Reunoille virratessaan ja samalla alemmaksi

laskeutuessaan sisämaan tuulet, vaikka alussa ovat tavattoman kylmät,

melkoisesti lämpiävät, niillä on toisin sanoen föhn-tuulien luonne.

Antarktikan lauhkeimpien osien lämpötiloista antavat seuraavat numerot

käsitystä: Grahamia maalla on vuoden keskilämpö noin -12°C, Keisari

Wilhelm II:sen maalla -11,5°, Etelä-Viktorianmaalla -17,8°. Eri vuosina

keskilämmöt kuitenkin melkoisesti vaihtelevat, varsinkin manteren

reunoilla, koska keskilämmöt pohjoista kohti meren päällä hyvin nopeaan

lisääntyvät ja lämpöisen ja kylmän alueet aina jonkun verran siirtyvät

puoleen ja toiseen. Korkein Etelä-Viktorianmaalla kesällä huomattu

lämpö oli +3°C, mutta semmoisia päiviä ei ollut useita. Enimmäkseen

on lämpömittari kesälläkin jäätymäkohdan alapuolella, ja kuvaavaa

on, että retkeilijät yleensä jo valittavat hellettä, milloin on

lämpöasteita. Jo muutamilla pakkasasteillakin saattaa auringon paahde

käydä rasittavaksi. Varsinaisella etelanapaylängöllä vuoden keskilämpö

luultavasti on alhaisempi kuin missään muualla maan pinnalla.

Lumen tulo ei varsinaisella etelämaalla ole suuri, ja senkin,

minkä sataa, lakaisevat rajut myrskyt mennessään pois. Tämä onkin

luonnollista, koska tuulet säteilevät mannermaan keskeltä ulospäin,

tulevat siis kuivalta keskiylängöltä ja matkalla lämmetessään yhä

kuivuvat. Pohjoisempana, meren päällä, sitä vastoin sataa lunta sitä

runsaammin, ja sen vuoksi Eteläjäämeren kaikki saaret kantavatkin

vahvoja lumi- ja jääpeitteitä, jotka enimmäkseen ulottuvat alas mereen

saakka. Näiden maajäätiköiden muodostumiseen ei ole syynä alhainen

keskilämpö, sillä Eteläjäämeren keskilämmöt ovat verraten korkeat, vaan

ylen runsas sademäärä. Kapinaan eteläpuolella esim. on valtameressä

pieni Bouvetin saari, jota sitä ympäröiväin ainaisten sumujen vuoksi

harva merenkulkija näkee, ellei aivan lähelle satu. Vaikka tämä saari

on Bornholman leveydellä ja siis jo kaukana varsinaisen Jäämeren

ulkopuolella, on s kuitenkin runsaan lumentulon vuoksi melkein

kauttaaltaan maajäätikön peitossa. Bouvetin saarikin on sammunut

tulivuori.

Etelänapamaalla ei luonnollisesti voi olla sanottavaa kasvimaailmaa,

koska lumetonta maatakaan ei ole juuri ensinkään, muuta kuin jyrkimmät

vuoristorinteet. Etelänapamanterelta tunnetaan muutama kymmenkunta

sammalta ja jäkälää, sekä joku vähäpätöinen ja ylen harvinainen

putkilokasvikin Länsi-Antarktikasta, jossa olot ovat kasvistolle

edullisimmat. Runsaampi on kasvullisuus niillä saarilla, jotka

ympäröivät etelämaata, vaikkei niilläkään metsä menesty ankaran tuulen

vuoksi. Meri sitä vastoin, sekä varsinainen Jäämeri aina napamaan

rannoille saakka, että varsinkin viileä Etelämeri, on erinomaisen

rikasta leväkasveista. Siellä tavataan suurimmat tunnetut ruskolevät.

Tavattoman paljon rikkaampi on etelänapamaailman eläinkunta. Se on

omituisuutensa vuoksi erinomaisen mieltäkiinnittävä. Varsinaisia

maaeläimiä ei tosin ole muuta kuin Etelämeren saarilla, esim.

Kerguelenillä muutamia hyönteisiä, kotiloita ja matoja.

Mutta meressä on sitä runsaampi eläinmaailma, sekä pohjassa, vedessä,

että pinnalla ja ilmassa. Muutamat alimmat elimistöt ovat siihen

määrään sovelluttaneet itsensä kestämään alhaisimpiakin lämpömääriä,

että niitä on mahdoton tappaa kylmyydellä. Valaita on runsaasti,

vaikka ne viime vuosisadan keskivaiheilla jo yhteen aikaan hävitettiin

hyvin vähiin. Erinomaisen runsaasti on hylkeitä, jotka kauttaaltaan

ovat toisia lajeja kuin pohjoisnavan vesissä. Sumin hylje on

merielefantti (_Cystophora proboscidea_). Tavallisempi on merileopardi

(_Stenorrhynchus leptonyx_). Sitä paitsi on viljalti pienempiä

hylkeitä. Yhteinen luonteenominaisuus Etelänapamaan eläimille on se,

että ne hyvin vähän pelkäävät ihmistä. Niitä voi sen vuoksi tiloiltaan

tappaa, ottaa melkein kuin varastohuoneesta. Tämä koskee varsinkin

etelänapamaailman kaikkein mieltäkiinnittävimpiä eläimiä, pingviinejä,

jotka ovat kaikista linnuista parhaat uijat. Maalla ne liikkuvat

kömpelösti, kävellessään pitävät evämäisillä, lentoon kelvottomilla

siivillään tasapainoa, levätessään taas istuvat hännällään, lyhyillä

jaloillaan tukien ruumistaan. Mutta vedessä ne ovat sitä nokkelammat.

Etelänapamatkustajat kertovat ihmeitä niiden uimataidosta. Helposti

ne seuraavat täydessä vauhdissa kulkevaa laivaa pitkät matkat, jopa

uivat sen sivukin mielin määrin. Niiden uimanopeus on niin suuri,

että ne vedestä ylös sukeltaessaan voivat sillä vauhdilla hypätä

muutamaa metriä korkealle jäänreunalle. Pingviinejä on montakin lajia,

suurin on noin 1,3 metriä korkea. Nämä linnut elävät sulan veden

reunassa, peräytyvät talveksi sen mukana pohjoista kohti ja kesällä

vaeltavat Etelämaan reunoille munimaan ja poikasiaan hoitelemaan.

Maalla ja jäällä matkatessaan ne varovasti astuvat hanhenmarssissa,

siipityngillään tasapainoa pitäen, säännöllistä tuntumusta noudattaen,

leiriytyvät tuhansittain samoille paikoille, eivätkä vähääkään pelkää

ihmistä, vaan päinvastoin uteliaina lähenevät häntä, missä vain

näkevät. Liha ei tosin ole aivan maukasta, mutta sillä on kuitenkin

tuoreena ravintona suuri arvo.

Etelämeren huomattavimpia lintuja ovat monenlaiset myrskylinnut ja

lokit, joita ilma joskus kiehuu täytenään. Nämäkin jotenkin vähän

pelkäävät ihmistä, mutta ovat niin rosvoluontoisia, että esim. prof.

Davidin johtamalta magneettisen navan retkikunnalta joskus ryöstivät

paistin pannusta. Retkeilijät kertovat ilmiöitä niitten erinomaisesta

vainusta ja petomaisuudesta. Myrskylinnut ovat valtameren väsymättömät

lentäjät. Oli sää kuinka ankara tahansa, alati ne yhtä keveästi

kiitävät aaltoilevan meren päällä, tähystellen saalista.

Matelijat ja sammakkoeläimet puuttuvat kokonaan etelänavan maista,

kaloja sitä vastoin on runsaasti, vaikka niitä vielä on vähän tutkittu.

Monet niistä ovat hyvinkin samanlaisia kuin pohjoisessa jäämeressä

tavattavat, mutta ratkaisematon asia toistaiseksi on, ovatko ne

alkujaan olleet samoja lajeja. Kivettymät epäämättömästi todistavat,

että etelä-napamaalla on ollut lauhkean ilmaston kasveja ja eläimiä.

Kaikesta päättäen ovat nykyiset pingviinitkin alkujaan olleet lauhkean

ilmanalan eläimiä ja vasta mukautumisen kautta vähitellen muuttuneet

napameren eläjiksi. Ruotsalainen retkikunta löysi Länsi-Antarktikasta

nykyisiä lajeja vielä paljon suurempien pingviinien jäännöksiä niiltä

ajoilta, jolloin Länsi-Antarktikassa varmaan vallitsi lauhkea ilmasto.

Jo ennenkuin Etelänapa-manteren olemassaolosta oli mitään varmaa

tietoa, olivat geologit Etelä-Amerikan, Etelä-Afrikan ja Australian

kivettymiä ja nykyisiä eläin- ja kasvimuotoja toisiinsa vertaamalla

tulleet siihen johtopäätökseen, että näitten maanosain välillä,

menneinä geologisina aikoina, tarkemmin määritellen jurakaudella, on

ollut maayhteys, niin että kasvit ja eläimet ovat voineet vaeltaa

maanosasta maanosaan. Etelämaan geologian tutkiminen viittaa siihen,

että tämä mantere juuri on jäännös tuosta sillasta. Länsi-Antarktikan

ja Patagonian maantieteelliset ja kasvitieteelliset muinaisolot

selvään viittaavat siihen, että ne ovat ennen yhteen kuuluneet.

Antarktikan muista osista on löydetty kivettymiä, joitten nojalla

voidaan päättää sillan jatkuneen edelleen Australiaan. Näitä

todistuskappaleita toi Wilson Beardmoren jäävirralta Shackletonin

löytämistä kivihiilikerroksista. Kun todistuskappalten sarja saadaan

täydelliseksi, on sen kautta eräs mieltäkiinnittävimpiä ja suurimpia

geologisia kysymyksiä saanut ratkaisunsa. Sekä ruotsalaisen retkikunnan

löytämät kivettymät, jotka ovat tulleet manteren sisäosista jäävirran

pohjaravan kanssa, että Etelä-Viktorianmaalta tuodut epäämättömästi

todistavat, että vielä tertiääriajalla etelänapamanteretta peittivät

suuret metsät, joissa muun muassa kasvoi Chilessä nykyjään tavattavia

araukariapuita.

Shackletonin retki osoitti, että etelänapa on laajalla korkealla

jääylängöllä. Scottin, Davidin y.m. retkien kautta tiedetään, että tämä

ylänkö ulottuu kauas pohjoista kohti meren rantoihin saakka, vaikka

se tosin reunoja kohti alenee. Näistä seikoista, ynnä Antarktikan

sisäosissa vallitsevista ilmastollisista seikoista, sen korkean

ilmapaineen alueesta, jonka keskusta näyttää olevan vielä navan

takana, on eräs saksalainen maantieteilijä laskenut, että Etelänapamaa

luultavasti on kaikista maanosista korkein.

Kuinka vahva Antarktikaa peittävä jää on navan seuduilla, se arvatenkin

jää kaikiksi ajoiksi tietämättömäksi. Shackleton kuitenkin luuli

jääylängön pengermistä ja halkeamista voivansa päättää, ettei jääkerros

ole aivan vahva, ja samaan viittaa se seikka, että lumentulo siellä,

korkean ilmapaineen alueella, välttämättä on hyvin pieni. Sen mukaan

olisi Etelänapamaan kallioalustakin siis ylänkö, joka vetää Tibetille

vertoja.