Shackletonin toinen etelänaparetki.
Hyisellä etelällä on, samoin kuin hyisellä pohjolallakin, kaikista
hirmuistaan huolimatta salainen viehätysvoimansa, joka on saanut monen
retkeilijän sinne takaisin haluamaan, vaikka hän kuinka täperältä
olisikin siellä kohtalon iskun välttänyt. Tuskin oli Shackletonkaan
kotia päässyt, ennenkuin hän alkoi uutta retkeä miettiä. Hän aikoi
kulkea Weddellin meren pohjukasta etelänavan poikki Rossin merelle,
jonka perukasta, Erebus vuoren juurella, hän oli edelliselle retkelleen
lähtenyt. Varat hän sai yksityisiltä lahjoittajilta.
Maailmansota puhkesi aivan samoina päivinä, joina Shackleton
»Endurancella» lähti matkaan. Etelä-Georgian valaanpyyntiasemalle hän
saapui samoihin aikoihin, jolloin saksalainen laivasto Falklandin
saarilla tuhottiin. Sieltä etelää kohti jatkaessaan retkikunta
Weddellin meren suulla tapasi paljon ajojäitä, sillä Etelä-Jäämerellä
oli hyvin huono jäävuosi, mutta se pääsi kuitenkin tammikuun toisella
viikolla 1915 ajojäävyöhykkeen läpi avoveteen — jossa sivuutettiin 500
jäävuorta päivässä — ja tätä kesti aina Coatsin maahan saakka.
Retkikunta sivuili etelämanteren rantaa eteläänpäin — ranta oli
yhtämittaista jääseinää — tavaten leveydellä 75° S. suojaisen,
glasieerikielekkeen muodostaman sataman, josta olisi päässyt manterelle
ja maamatka olisi voitu alkaa, mutta Shackleton toivoi pääsevänsä
vielä kauemmaksi saksalaisen Filchnerin retkikunnan löytämään
poukamaan, josta navalle olisi ollut 300 km lyhempi matka. Kuljettuaan
kappaleen tuntematonta rantaa, jonka hän nimitti Cairdin maaksi erään
mesenaattinsa kunniaksi, hän pyrki Prinssi Luitpoldin maahan, mutta
leveydellä 76°44' S. »Endurance» takertui jäihin kiinni, eikä sen
koommin irti päässyt.
Se ajautui ensinnä etelää kohti ja Shackleton toivoi vielä irti
pääsevänsä. Helmikuun lopulla se oli vain 100 km päässä Luitpoldin
maasta, Vahselin poukamasta, mutta oli niin kovassa jäissä kiinni,
ettei ollut yrittämistäkään pyrkiä rantaa kohden, eikä myöskään ollut
mahdollista kuljettaa varastoja röykkiöisen merijään poikki maihin.
Shackleton toivoi seuraavana kesänä parempaa onnea, mutta jääkenttä
alkoikin nyt liikkua pohjoista kohti. Elokuun lopussa se oli leveydellä
70° S. ja oli siten kulkenut lähes 400 km takaisin päin eteläisimmästä
kohdastaan. Talvi kului jotenkin rattoisasti, mutta keväällä jäät
alkoivat liikkua, sysäytyä vastakkain ja halkeilla ja laiva joutui
kovain puristusten alaiseksi. Lokak. 18:ntena, jäät kohottivat
»Endurancen» korkealle ilmaan, mutta jakaantuivat sitten, niin että se
vaipui takaisin sulaan railoon, voimatta kuitenkaan kulkea sitä pitkin
minnekään. 21:senä jäät uudelleen rutistivat laivan väliinsä painaen
keulan alas ja laidat kuhmuihin, niin että se alkoi vuotaa pahoin.
27:ntenä lokak. täytyi kantaa varastot ja veneet jäälle ja leiriytyä
siihen ja ajatella pelastusta. Paulet-saarelle, jossa O. Nordenskjöldin
retkikunta oli talven viettänyt ja jonka majaan oli jätetty eväitä,
olisi ollut vain 580 km, mutta jään poikki ei ollut sinne yrittämistä
eikä mikään apuretkikunta olisi tiennyt haaksirikkoisia sieltä etsiä.
Etelä-Georgiaan, joka oli lähin asuttu paikka, oli 1,600 km.
Retkikunnan leiri ajautui edelleen hiljalleen pohjoista kohti
Länsi-Antarktikan itärannan kanssa yhdensuuntaisesti, seudun poikki,
missä joku edellinen purjehtija oli luullut maata nähneensä, mutta
jossa Shackletonin tiedemiehet tapasivat 2,400 m syvän meren. Marrask.
21:senä -»Endurance» keula edellä sukelsi syvyyteen.
Haaksirikkoiset yrittivät nyt kulkea jään poikki Pauletin saarelle,
mutta matka varastojen ja veneitten keralla edistyi niin hitaasti,
että yrityksestä täytyi luopua ja leiriytyä uudelleen. Tämä uusikin
leiri ajautui edelleen pohjoista kohti ja sula meri alkoi tulla
yhä lähemmäksi. Retkikunnan ainoa pelastuksen toivo oli nyt päästä
jollekulle Etelä-Shetlandin saarista, sillä jääkentät alkoivat
hajaantumistaan hajaantua. Maaliskuun viimeisinä päivinä 1916 satoi
rankasti ja elämä jäällä kävi yhä vaikeammaksi. Jääkentät lohkeilivat
ja ohenivat ja alkoivat valtameren suurissa mainingeissa kellua.
Petovalaat kiertelivät jäätelejä ahnaina kuin haikalat, toivoen
saavansa leirin asukkaat syödäkseen. Teltoissa tuskin uskallettiin enää
nukahtaa, jää kun halkeili milloin mistäkin, joskus telttain altakin,
niin että miehiä vierähti veteen. Huhtikuun 9:ntenä täytyi veneet
työntää vesille ja soutaa jäätelien välitse pohjoista kohti.
Jäät alkoivat nyt tuulen mukana kulkea itää kohti, jossa ei olisi ollut
pelastuksen rantaa ennenkuin Australiassa, eikä sen vuoksi ollut muuta
neuvoa kuin pyrkiä myrskyisen meren poikki Elefantin saarelle, joka on
Grahamin maan edustalla ja jossa ei siihen saakka kukaan ollut maissa
käynyt. Matkaa sinne oli 160 km aavan meren poikki. Oli niin kylmä,
että miehet palelluttivat kätensä ja kasvonsa, aallot olivat niin
suuret, että toinen puoli oli meritautisena ja kauhusta mielettömänä,
vesi loppui, kun ei enää ollut jäätä saatavana. Ensimmäinen yö aavalla
merellä oli suunnattoman vaikea. Veneitten täytyi olla alallaan
vesiankkurissa, jotteivät kulkisi saaren ohi pimeässä. Hyrsky jäätyi
ja silasi veneessä kaikki ja jää täytyi pimeässä hakata pois, koska
se muutoin uhkasi upottaa veneet. Kylmää oli 18 pakkasastetta. Kaikki
kuitenkin kestivät aamuun saakka, jolloin auringonpaiste lämmitti
haaksirikkoisia. Seuraavana iltana oltiin muutaman kilometrin päässä
Elefantin saaren kalliorannasta, joka jyrkkään kohoaa 300 metriä
korkein seinämin hyrskyävistä aalloista, mutta seuraavakin yö täytyi
vielä viettää veneissä ja vasta sitä seuraavana aamuna retkikunta
pohjoisrannalta löysi laitea rantaa ja saattoi uupuneena, valvoneena
ja viluisena laskea maihin. Tuskin oli kuitenkaan veneet saatu maalle,
ennenkuin huomattiin rannan olevan niin matalan, että tulvavuokset
peittäisivät sen, ja täytyi taas lähteä rantahyökyjen läpi merelle
ja muuttaa kauemmaksi länteen, jossa oli korkeampi rantakaistale.
Kaikkialla muualla aallot hyökyivät korkeita mustia kallioseiniä tai
glasieerien jyrkkiä rintamia vastaan, joita purkautui mereen joka
laaksosta ja rotkosta.
Sankarillinen veneretki.
Kun ei ollut toivoa siitä, että mikään apuretkikunta tänne löytäisi,
päätti Shackleton lähteä suurimmalla veneellään Etelä-Georgiasta apua
hakemaan. »James Caird» oli vain 6 1/2 metrin pituinen, runsaasti kahta
metriä leveä avoin valaanpyyntivene, jonka parraspuita korotettiin ja
keulapuoli ja perä kangaskannella peitettiin. Purje ei ohut suuri,
mutta tuulta tiedettiin riittävän. Viiden miehen keralla, kuukauden
eväin, hän sitten lähti tälle toivottoman vaaralliselle retkelle.
Matkaa oli 1,300 km ja meri, Kap Hoornin meren jatkoa, on maailman
myrskyisin ja pahamaineisin. Elefantin saarelle jäi 22 miestä Frank
Wildin kokeneeseen johtoon.
Huhtikuun 24:ntenä »James Caird» lähti merelle. Jäät alkoivat
jo piirittää Elefantin saarta ja pingviinit olivat muuttaneet
lauhkeammille seuduille ja jäätelien välisiä railoja pieni vene
pujotteli ulapalle. Rannalle jääneet taas kumosivat veneensä ja
leiriytyivät niitten alle odottamaan.
Se oli epätoivon yritys. Retkeilijät olivat jo ennaltaan lopen
uupuneet pitkän seikkailunsa vaaroista ja rasituksista, heidän
vaatteensa olivat kuluneet ja repaleiset, iho joka jäsenestä rikki
ilkeäin rakkojen johdosta, joita suolainen vesi, kylmä ja karkean
vaatteen hankaus tapaavat merellä synnyttää. Vaikea heidän oli seistä
muuta kuin hetkinen mastoon nojautuen, mahdoton istua muuta kuin
peräpuolessa kansiaukossa, työläs maatakin vuotavan vaatekannen alla
epätasaisella painolastilla ja laatikoilla. Vuoron takaa istuivat
miehet kaksi tuntia peräsimessä, josta vapautuessaan he usein olivat
niin turtuneet, että tuskin saattoivat kättään liikuttaa tai polveaan
taivuttaa. Priimuksella keitettiin, milloin voitiin, mutta tuulen ja
aallokon vuoksi se enimmäkseen oli mahdotonta. Auringon pilkistäessä
kapteeni Wersley, joka hoiti suunnan määräyksen, nousi ja toisella
kädellä mastoa seväten, toisessa kädessä sekstantti, katsoi auringon
korkeuden veneen kohotessa aallon harjalle ja taivaanrannan hetkisen
näkyessä. Pieni alus vaipui vuoron aaltojen laaksoon, joissa oli
hetkisen pettävää tyyntä, vaikka hyrsky lensi korkealla pään päällitse,
vuoron nousi aallon harjalle ja kiljuvan tuulen riuhtaisemana syöksyi
aallonharjan hyrskyyn ja kuohuun, vaipuakseen siitä jälleen laaksoon
ja uudelleen myrskyyn kohotakseen. Merilinnut saattelivat purtta
matkalla, pieni Kapin kyyhky ja suuret albatrossit, jotka lensivät niin
alahatse, että purjehtijat olivat näkevinään niiden silmäin elottoman
uteliaisuuden. Jäätä muodostui herkeämättä ja sitä oli uupumatta
hakattava pois, ja vähän lämpöisemmille vesille päästyä oli taas vettä
herkeämättä viskattava.
Niin taitavasti Wersley johti purtta, että Etelä-Georgian vuoret
toukokuun 8:ntena kohosivat näkyviin. Saari ei ole suuri, mutta 1,300
kilometrin päästä hän oli myrskyisen meren poikki ohjannut veneen
suoraan siihen. Vielä viimeisen myrskyn kestettyään, jossa se oli
mastonsa menettää, »James Caird» pääsi Haakon kuninkaan vuonoon, josta
täytyi kulkea 2,500 m korkean, lumen ja jäätiköiden peittämän vuoriston
yli pohjoisrannalla olevalle valaanpyyntiasemalle. Kolme miestä
jätettiin »James Cairdin» alle- makailemaan, kaksi heistä kun oli niin
lopen uupunut, etteivät he olisi kyenneet vuoriston yli kiipeämään,
ja kahden miehen keralla Shackleton nousi lähimpään solaan. Matkaa
oli 28 km. Toukok. 19:ntenä aamulla liikkeelle lähdettyään ja yötä
päivää pimeässä ja sumussa kuljettuaan retkeilijät seuraavana päivänä
aamupäivällä repaleisina, likaisina ja lopen uupuneina pääsivät hyvin
varustetulle valaanpyyntiasemalle, jossa ystävällinen vastaanotto ja
kaikenlaiset sivistyneen elämän mukavuudet heitä odottivat. »Koska
sota päättyi?» oli Shackletonin ensimmäinen kysymys. »Ei se ole vielä
päättynyt...» Pieni höyrylaiva nouti etelärannalle jääneet kolme miestä.
Shackletonin ensi huoli oli nyt pelastaa Elefantin saarelle jääneet
miehet ja ensi yrityksen hän teki 80 tonnin valaanpyyntihöyryllä, joka
oli Etelä-Georgiassa talviteloilla. Tämä ei kuitenkaan päässyt 115 km
lähemmäksi Elefantin saarta, jonka ajojäät olivat piirittäneet, eikä
Shackletonilla ollut muuta neuvoa kuin lähteä Falklandin saarille,
jossa hän pääsi sähkölangan päähän ja saattoi ryhtyä suurempiin
avustustoimiin. Uruguayn hallitus lupasi lähettää pienen höyryn
ja sillä Shackleton 10:ntenä kesäkuuta uudelleen lähti Elefantin
saarelle yrittämään myrskyssä ja pakkasessa. Yritys oli nytkin
turha. Hän lähti silloin Punta Arenakseen, Magalhãesin salmeen, ja
sai sieltä vuokratuksi »Emma» nimisen vanhan purjelaivan, johon hän
pestasi kymmenen kahdeksaan eri kansallisuuteen kuuluvaa miestä —
joukossa oli joku suomalainenkin. »Yelcho» niminen pieni chileläinen
höyrylaiva lähti hinaamaan »Emmaa» Kap Hoornin meren poikki. Kaikki
touvit kuitenkin katkesivat ja »•Emman» täytyi omin neuvoin purjehtia
perille. Yhä kuitenkin jäät estivät lähestymästä Elefantin saaria ja
töin tuskin »Emma» itse pelastui Falklandin saarille, myrskyisimmän
matkan jälkeen, mitä vielä kukaan laivalla olleista oli kokenut.
Falklandin saarilla Shackleton kuuli, että Englannin meriministeriö
oli varustanut »Disccveryn» pelastamaan haaksirikkoiset Elefantin
saarelta, mutta hän pelkäsi heidän kuolevan nälkään, ennenkuin
apu saapuisi, ja jatkoi hellittämättä omia yrityksiään. Hän sai
Chilen hallituksen lähettämään »Yelchon» hinaamaan »Emman» takaisin
Magalhãesin salmeen ja yritys lopulta onnistuikin, vaikka tällä
kertaa olikin tulla tuho luoteismyrskyn valtavan rajuuden vuoksi.
Sitten hän sai Chilen hallituksen lainaamaan pienen »Yelchon» vielä
viimeiseen yritykseen ja elokuun 25:ntenä hän uudelleen lähti matkaan.
Ilma eli tällä kertaa jotenkin suotuisa ja 30 p. elokuuta »Yelcho»
pääsi Elefantin saaren rantaan. Haaksirikkoiset alkoivat juuri syödä
päivällistä, kun huomasivat laivan, ja se päivällinen kerrankin jäi
syömättä. Vene souti maihin, keulassa Shackleton, joka jo matkan päästä
nakkeli savukelaatikoita kurottaviin käsiin. Kaikki haaksirikkoiset
olivat terveinä ja tervehtivät hurjalla riemulla tietoa johtajansa
onnistuneesta purjehduksesta Etelä-Georgiaan. Syyskuun alussa »Yelcho»
palasi Chileen, jossa tieto pelastuksesta herätti suurenmoisen
innostuksen.
Valparaison kautta, jossa Chilen hallitus otti hänet mitä
suosiollisimmin vastaan, Shackleton sitten matkusti San Franciscoon ja
sieltä Tyynenmeren poikki Uuteen Seelantiin lähteäkseen pelastamaan
sitä retkikuntansa osaa, joka oli Erebus vuoren luota vienyt varastoja
Barrieri-jäätikön eteläpäähän hänen aiottua maaretkeään varten.
»Auroralla», Davis kapteenina, hän joulukuun 20:ntenä lähti matkaan ja
saapui jo tammikuun 10:ntenä Erebus vuoren juurelle, jossa tavattiin
kuusi etelästä merijäätä pitkin matkaavaa miestä. Surulliset olivat
heidän tuomansa uutiset.
Se osasto, joka oli vienyt eväitä Barrieri-jäätikölle, oli saavuttanut
leveyden 80° S. ja hyvin ajanut asiansa, mutta paluumatka oli ollut
tavattoman vaikea. Vähissä hengin he pääsivät Erebus-vuorelle, yhden
miehen heitettyä uupumuksesta henkensä.
Tämän joukon retkellään ollessa oli hirmumyrsky reväissyt retkikunnan
laivan kiinnityksistään irti, ennenkuin kaikkia varastoita vielä oli
maihin tuotu, eikä laivalla ollut muuta neuvoa kuin palata Australiaan.
Kun eväitä vienyt retkikunta palasi Erebus-saaren länsirannalla olevaan
Discovery-majaan, ei laivaa siis näkynyt, ei kuulunut. Palanneet miehet
tapasivat kuitenkin Scottin retkikunnan majassa runsaasti eväitä ja
lepäsivät ja virkistyivät siellä kaikin puolin. Lepo olikin tarpeen,
sillä 160 päivässä he olivat kulkeneet 2,400 km. Pari miestä halusi
kuitenkin kulkea pohjoisemmaksi Kap Evansiin, jossa Scottin töinen
talvimaja oli ja jossa otaksuttiin olevan toisia miehiä, mutta kun
Erebus-saaren rantaa oli jyrkkyytensä ja jäävirtainsa vuoksi mahdoton
kulkea, täytyi sinne pyrkiä meren kavalaa jäätä. Tuskin he olivat
lähteneet matkaan, kun myrsky kuori salmesta nuoren jään ja vei
miehet merelle hyiseen hautaan. Vasta kesäkuun puolivälissä vanhaan
Discovery-majaan jääneet pääsivät lähtemään Kap Evansiin, jossa
he tapasivat neljä miestä ja saivat tiedon laivan ennenaikaisesta
pakollisesta poislähdöstä. Shackleton otti miehet »Auroraan» ja palasi
Uuteen Seelantiin.
Shackletonin toisen retken tärkein tulos oli sen merivirran toteaminen,
joka kiertää Weddellin merta, kulkien itäpuolta etelää kohden,
länsipuolta, summattomia jääpaljouksia mukanaan kuljettaen, palaa
pohjoiseen. Kotimaassa herätti varsinkin rohkea veneretki Elefantin
saarelta Etelä-Georgiaan suurta innostusta ja sitä pidetään yhtenä
brittiläisten merimiesten loistavimmista mainetöistä.
Kotiutuneet naparetkeilijät palvelivat sitten maataan sodassa,
Shackleton muun muassa Muurmannin rannalle lähetetyn englantilaisen
retkikunnan varusosastossa. Sorokan asemalta hän talvisydännä ajoi
Arkangeliin ja takaisin, aikoen ruveta Pohjois-Venäjällä metsäkauppoja
tekemään. Yrityksestä ei kuitenkaan tullut mitään.
Sodan päätyttyä hän sai varustetuksi vielä yhden retkikunnan
Etelä-Jäämeren tutkimiseksi, mutta Etelä-Georgiaan saavuttuaan hän
äkkiarvaamatta uupui, kuolema tapasi paljonkokeneen ja kestäneen miehen
ja hän sai Etelä-Georgian rannalla hautansa.
Pohjoisnaparetkiä.
Peary luuli nähneensä Grantin maan luodepuolella maata, jonka hän
nimitti »Crockerin maaksi», ja tätä maata etsimään lähti Yhdysvalloista
v. 1913 retkikunta Mac Millanin johdolla. Jääesteiden vuoksi laiva
ei päässyt Etahia kauemmaksi (Smithin salmen itärannalle), mutta
Mac Millan teki seuraavana keväänä yhden toverin keralla Smithin
salmen ja Ellesmeren maan poikki pitkän rekiretken Nansenin salmeen
Grantin maalle ja edelleen luodetta kohti valtamerelle 240 km päähän,
löytämättä maasta merkkiäkään. Useita muitakin pitkiä rekiretkiä tämä
retkikunta teki, muun muassa Amund Ringnesin maalle, jonka Sverdrupin
retkikunta oli löytänyt.
Beaufortin meressä, joka on Alaskasta pohjoiseen, Parryn saaristosta
länteen, on otaksuttu ehkä vielä olevan maata ja sitä lähti v. 1913 V.
Stefanssonin johtama retkikunta etsimään »Karluk»-nimisellä laivalla,
jota Pearyn laivan kapteeni R.A. Bartlett johti.
»Karluk» takertui kuitenkin jäihin 30 km päässä Amerikan
pohjoisrannasta ja ajeli jäiden keralla, kunnes tammikuun 11:ntenä
ruhjoutui Herald saaren luoteispuolella. Retkikunta pelastui
varastoineen jäälle, mutta kun napayö ei vielä ollut päättynyt, päätti
Bartlett odottaa valoa, ennenkuin lähti joukkoineen maihin pyrkimään.
Viisi miestä, jotka vasten hänen neuvoaan lähtivät yrittämään,
katosivat tuntemattomiin kohtaloihin. Maaliskuun 12:ntena Bartlett
johti eloon jääneet Wrangelin saarelle ja kulki sieltä muutaman miehen
kanssa manterelle apua hakemaan. Retki onnistui, saarelle lähetettiin
laiva, mutta kolme miestä ennätti kuolla Wrangelin saarella, ennenkuin
apu tuli. Stefansson itse oli jäänyt Alaskaan, hän kun sattui olemaan
maalla metsästysretkellä »Karlukin» ajautuessa myrskyn käsissä ulos
merelle.
Stefansson kahden miehen keralla kulki merijäätä Banksin maahan, josta
hän retkeili Prinssi Patrickin saarelle ja kartoitti sen, löytäen
sitten v. 1916 Gustav Adolfin merestä uuden saaren, toisen pienemmän
Ellef Ringnesin saaren pohjoispuolelta, ynnä vielä kolmannenkin. Ellef
Ringnesin saaren hän huomasi kahdeksi saareksi ja Kristianin saaren
olevan pienemmän kuin oli otaksuttu. Myöhemmin hänen toverinsa teki
retken Beaufortin merelle ja tämä retki samoin kuin »Karlukinkin»
ajelu, supisti hyvin vähäksi sen mahdollisuuden, että Beaufortin
meressä olisi tuntematonta maata.
Useita vaillinaisesti varustettuja venäläisiä retkikuntia lähti v. 1912
pohjoisnapamaihin, saamatta kuitenkaan suuria aikaan.
G.L. Sedoff lähti Frans Josefin maahan, jonne hän, Novaja Zemljan
pohjoispuolella eräässä saaressa talvea vietettyään pääsikin. Kahden
toverin keralla hän lähti 24 koiralla napaa kohti pyrkimään, mutta
kuoli matkalla, jonka vuoksi retkikunta palasi takaisin.
G.L. Brusilow koetti v. 1912 kulkea koillisväylän »Santa Annalla»,
mutta laiva takertui Kara-meressä jäihin ja ajeli puolentoista vuotta
niiden keralla, saapuen lopulta Frans Josefin maan läheisyyteen.
Huhtikuussa 1914 yksitoista miestä lähti laivasta ja kaksi näistä
pääsi Frans Josefin maalle Kap Floraan Sedoffin laivaan, muut matkalle
sortuivat. »Santa Annasta» ja siihen jääneistä miehistä ei sen koommin
ole mitään kuultu.
V.A. Rusanowin johtama retkikunta näyttää Kara-meressä tuhoutuneen.
Venäjän hallitus lähetti 1914 Otto Svedrupin Brusilowia ja Rusanowia
pelastamaan ja hän etsi rannikon Taimyrin niemelle saakka, viettäen
siellä talvea, mutta ei kadonneista löytänyt jälkeäkään.
Paremmalla menestyksellä ovat venäläiset jäänmurtajaretkikunnat
tutkineet Pohjois-Aasian rantoja. Kesällä 1913 »Taimir» ja »Vaigatsh»
B.A. Vilkitskin johdolla lähtivät Siperian rantavesiä mittaamaan.
Tshaunin lahden kartoitettuaan laivat erosivat, »Vaigatsh» länttä
kohden kulkeakseen, »Taimir» kääntyen pohjoista kohti Uuden Siperian
saarille. Tämän saariston itäpuolelta löydettiin pieni saari, joka
nimitettiin kenraali Vilkitskin saareksi. Bennettin saari huomattiin
paljon pienemmäksi kuin oli otaksuttu ja Sannikowin saaresta, jonka
useat retkeilijät olivat luulleet Kotelnoista nähneensä, ei matkalla
Taimyrin niemelle tavattu merkkiäkään. Taimyrin niemen luona molemmat
laivat kohtasivat toisensa ja jatkoivat rannikon kartoitusta. Kap
Tsheljuskinin pohjoispuolelta löydettiin uusi maa, Nikolain maa, joka
leveydeltä 77°50' N. ja pituudelta 99° E. ulottuu ainakin leveydelle
81° N. Itärannikko kartoitettiin ja leveydellä 80°04' N. käytiin
maissa. Maan korkeus on 300 m ja se on suurien maajäätiköiden peitossa.
Geologiselta rakenteeltaan se on samanlaista kuin manner. Nikolain
maan ja manteren välistä löydettiin kaksi pientä saarta. Nikolain maan
löytö selvittää ajojäiden patoutumisen Kara-mereen. Laivat palasivat
sitten Uuden Siperian saarien pohjoispuolitse Vladivostokiin talvea
viettämään. Seuraavanakin vuonna ne kävivät Nikolain saaren vesillä,
mutta jäät estivät suuria aikaan saamasta. Talvea vietettyään Siperian
rannalla ne v. 1915 saapuivat Arkangeliin.
Etelänaparetkeltä palattuaan Amundsen taas alkoi valmistella
pohjoisnaparetkeään, johon hän sai niin riittävästi varoja, että
hän, koska vanha »Fram» alkoi rappeutua, saattoi rakentaa aivan
uuden laivan, »Maudin», ja hankkia mitä täydellisimmät tieteelliset
varustukset. Alkuaan hänen aikomuksensa oli ollut lähteä matkalle
Beringin salmen kautta, mutta aikaa voittaakseen hän sittemmin
päättikin kulkea koillisväylää ja tunkeutua napajäihin Uuden Siperian
saarien koillispuolelta, Jeaneten saaren seuduilta, 800 km idempää siis
kuin Nansen. Täten hän otaksui laivansa kulkevan lähempää pohjoisnapaa
kuin Nansenin »Fram».
Kesäkuun 25:ntenä 1918 »Maud» lähti Kristianiasta matkaan. Elokuun
31 p. retkikunta saapui Jenissein suulle, mutta lokakuussa »Maud»
takertui jäihin Kap Tsheljuskinin luona eikä päässyt matkaa jatkamaan
ennenkuin syyskuussa 1919. Jääolot olivat koko Siperian rannikolla
hyvin epäedulliset eikä »Maud» päässyt tunkeutumaan Jeanette saarelle,
vaan täytyi sen kulkea rannikkoa itään päin ja uudelleen talvehtiakin
Tshaun lahden edustalla, jotenkin samoilla seuduin siis kuin »Vega» vv.
1878—79. Seuraavana kesänä »Maud» lähti Alaskan Nomeen, täydentääkseen
siellä varastojaan, ja yritti tämän jälkeen uudelleen tunkeutua
napamereen, mutta nytkin jäät sen estivät. Amundsenin täytyi palata
Oregonin Seattleen parantelemaan laivaansa ja varustuksiaan. Monista
vastoinkäymisistään ja viivästyksistään huolimatta ei hän kuitenkaan
napamatkaansa sikseen heittänyt.
»Maud» lähti v. 1922 uudelleen napamerelle varastonsa täydennettyään,
mutta matka ei nytkään ottanut luonnistuakseen. Se pääsi tosin
tunkeutumaan Beringin salmen pohjoispuolella jäihin, mutta jäät eivät
ottaneetkaan kuljettaakseen sitä napameren poikki kuten aikanaan
»Jeannettea», vaan sai. »Maud» kiittää onneaan, että se mitä kovimpia
jääpuristuksia kestettyään,, v. 1925 kesällä pääsi palaamaan takaisin.
Retkikunnan tutkimukset epäilemättä ovat olleet Jäämeren tuntemiselle
suuriarvoiset.
Amundsen itse ei ollut mukana »Maudin» viime retkellä, sillä
lentokoneiden niin suuresti edistyttyä maailmansodan aikana hän päätti
ruveta napamerta lentäen tutkimaan, käyttäen »Maudia» asemana, josta
retkeilisi eri suunnille. Ensin hän yritti lähteä lentoon Alaskan
pohjoisrannalta, mutta kun yritys heti alussa epäonnistui, muutti hän
suunnitelmansa ja lähti Huippuvuorille, lentääkseen sieltä navalle.
Keväällä 1925 — lentoretket ovat tehtävät varhain keväällä, koska
napamerellä kesäaikaan on alati sumua — hän kahdella koneella lensi
navalle, sitä kuitenkaan saavuttamatta. Toinen lentokoneista sai
matkalla vaurioita ja oli jätettävä napamereen, mutta toisella Amundsen
kaikkine tovereineen pääsi onnellisesti palaamaan Huippuvuorille.
Amundsenin lentoyritykset ovat osoittaneet, että lentokoneet napameren
tutkimiseen ovat epäkäytännölliset, koska niiden on jään rosoisuuden
ja railojen harvinaisuuden vuoksi erittäin vaikeata tavata semmoista
kohtaa, johon voisivat alas laskeutua ja josta voisivat jälleen matkaan
lähteä. Mutta siitä huolimatta aikovat muut vielä yrittää.
Paremmin kuin lentokoneiden toivotaan ilmalaivain sopivan napameren
tutkimiseen.
Keväällä 1926 Amundsen amerikkalaisen Ellsworthin keralla saattoikin
tehdä ensimmäisen ilmalaivamatkan Jäämerelle ja lentää koko Jäämeren
poikki Huippuvuorilta Alaskaan. »Norgen» matka sujui kaikin puolin
hyvin. Onnellisesti lennettyään Roomasta Huippuvuorille se Kings Baysta
45 tunnissa 45 minuutissa lensi navan poikki Point Barrowiin Alaskan
rannalle, navalta alkaen aloja, joita ei kenenkään kuolevaisen silmä
ollut siihen saakka nähnyt. Sumu tosin haittasi havaintojen tekoa,
mutta Amundsen luuli kuitenkin voivansa vakuuttaa, ettei koko välillä
ole pienintäkään maata — yhtämittaista röykkiöistä jääkenttää vain,
jonka poikki olisi ollut mahdoton kulkea muuta kuin ilmojen kautta.
Amundsen ei kuitenkaan ollut ensimmäinen, joka ilmateitä saavutti
navan. Se kunnia kuuluu amerikkalaiselle Byrdille, joka pistäysi siellä
lentokoneella Huippuvuorilta joku viikko ennenkuin »Norge» lähti
retkelleen.
Luultavaa on, että Jäämeren tutkiminen tämän jälkeen suoritetaan
pääasiallisesti »linnuntietä».
Edistyksiä Arabiassa.
Arabiassa on viime aikoina tehty matkoja, jotka ovat luoneet valoa sen
kaikkein tuntemattomimpiin sisäosiin.
Englantilainen H.St.J.B. Philby kävi v. 1917 hallituksensa asioilla
Nedjdin emiirin luona ja matkusti silloin niemimaan poikki merestä
mereen. Kapteeni Sadlierin jälkeen (v. 1819) ei yksikään toinen ollut
sitä matkaa tehnyt.
V. 1918 Philby tutki Nedjdin sisäosia matkustaen Riadista 500 km
etelämmäksi Damiin kokonaan tuntemattomain keitaitten kautta. Aflajssa
ja Kharjissa hän löysi melkoisia rauniokenttiä, jotka näyttivät olevan
hyvin vanhoja kalmistoja. Ummel Djebelistä löytyi järvi, jonka pituus
oli 1,200 m, leveys 400 ja joka luultavasti on Arabian suurin järvi.
Tavattoman suuria vesisäiliöitäkin täällä oli ja katettuja maanalaisia
maankastelukanavia. Makranin keitaassa oli vesilampareita, joiden
ympärillä kasvoi metsiköitä. Damin keitaassa asui noin 9000 henkeä,
jotka enimmäkseen olivat neekerien jälkeläisiä. Nedjdistä ei Asiriin
eikä Jemeniin ole keidasjonoa, eikä Nedjdin eikä Omanin välillä ole
hedelmällistä seutua eikä Nedjdin eikä Hadramautin välillä ainoatakaan
asuttua paikkaa.
Pohjois-Arabiassa everstiluutnantti G.E. Leachman vv. 1910—1912 tutki
karavaanireitin Palestiinasta Djofin kautta Mesopotamiaan ja oli
ensimmäinen joka kävi näissä erämaissa olevassa Leinan keitaassa ja
näki sen sadat lähteet.
Vuosina 1913—14 neiti Gertrude Lowthian Bell matkusti laajalti
Pohjois-Arabiassa. Damaskosta liikkeelle lähdettyään hän kävi Teimassa,
Shammarissa ja Hailissa ja kulki sitten samoja teitä kuin Wallin v.
1848 Mesopotamiaan.
V. 1914 kapteeni Shakespear, brittiläinen diplomaattinen asiamies,
matkusti laajalti Pohjois-Arabiassa ja Nedjdissä, kunnes hän eräässä
taistelussa sai surmansa.
Useita muitakin matkustajia on retkeillyt Pohjois-Arabiassa.
Läntisten maakuntain ja Jemenin oloja englantilaiset saattoivat melko
lailla selvitellä maailmansodan aikana, jolloin he joutuivat niiden
ruhtinaitten kanssa tekemisiin, missä ystävinä, missä vihamiehinä.
Arabiankin olot sota on saattanut uudelle kannalle, mutta vielä ei
ole toiveita siitä, että niemimaa tulisi entistä paremmin avatuksi
tieteelliselle tutkimukselle.
Afrikka.
Suurimmat alueet, mitä Afrikassa v. 1910 oli tuntemattomia, olivat
Saharassa, jota vain keskiosa oli pääpiirtein tutkittu. Sen jälkeen
ovat ranskalaiset upseerit kuitenkin herkeämättä retkeilleet etenkin
erämaan länsiosissa, niin että nekin nykyään osapuilleen tunnetaan.
Länsi-Saharassa on keskellä kilpimäinen ylänkö, jota melkein joka
puolella suuret hietadyynialueet ympäröivät. Tämä keskiylänkö on
asumaton, mutia siinä kuitenkin on asuttavia seutuja. Etelä-Marokosta
säännöllisesti lähtee rosvojoukkoja, jotka sen poikki samoavat
Mauretanian ja Keski-Nigerin heimoja ryöstämään. Lukuisat jäännökset
osoittavat, että Länsi-Saharassa ennen on ollut asutusta. Ne ovat
kaikki muhammedilaisuutta varhaisemmilta ajoilta.
Suurimmat aukot olivat kuitenkin Etelä- ja Itä-Saharan tuntemuksessa.
Paljon on sielläkin aikaan saatu.
Everstiluutnantti Jean Tilho selvitteli muitten ranskalaisten
upseerien kanssa vuosina 1912—17 Tshad järven hydrografiaa. Vanhan
traditsion mukaan pitäisi Nigerin ja Niilin välillä olla Tshadin kautta
vesiyhteys mutta Tilho osoitti nyt että Tshad järven itäpuolella
kulkee pohjoisesta etelään vuorijono, joka kokonaan erottaa sen Niilin
vesistöstä. Tshadin koillispuolella on kuitenkin notko, jonka pohja
on 150 m alempana Tshadin pintaa. Tämä kohta on hiljakkoin kuivuneen
Kirrijärven pohjalla, noin 400 km päässä Tshadista. Nykyinen Tshad on
siis vain jäännös paljon suuremmasta, Kaspian meren kokoisesta järvestä.
Tilhon retkikunta tutki myös Tibestin ja Ennedin vuoristot ja löysi
niiden väliltä Erdin vuoriston. Sen saamain tietojen mukaan on Libyan
erämaassa noin 240 km Kufrasta kaakkoon Djebel el Auniat niminen vuori,
jonka korkeus luultavasti on yli 1,200 m. Tshadin ja Niilin välisissä
vuoristoissa kohoavat korkeimmat kukkulat 3,300 m merestä. Eiffelin
tornin langattomain merkkien avulla saatettiin tarkkaan määrätä monen
paikan pituusaste. Suurinta mielenkiintoa herätti Tibesti, jossa
ennen vain Nachtigal oli käynyt. Tibestistä oli toivottu löytyvän
hedelmällisiä seutuja ja runsaasti vettä, ja siellä todella onkin
laidunmaata, palmulehtoja ja jokia, mutta yleisluonne on kuitenkin karu
ja kuiva. Se on suurenmoinen, syväin rotkojen halkoma vuoristo, joka
itää kohti alenee valtavin portain, länttä kohti yhtyy rannattomaan
tasankoon.
Ranskalaisten automobiilimatka Saharan poikki on avannut erämaan
tutkimukselle uusia mahdollisuuksia.
Libyan erämaasta Harding King kokosi maanasukkailta paljon tietoja ja
tutki itse sen luoteisreunan.
Tammikuussa 1921 rouva Rosita Forbes, nuori englantilainen nainen,
matkusti Kyrenaikasta Kufraan ja seuraavassa kuussa Jarubabiin uutta
reittiä. Sen jälkeen kuin Rohlfs v. 1879 kävi Kufrassa, oli siellä
oleskellut vain yksi ranskalainen, jota v. 1916 pidettiin siellä
sotavankina. Rouva Forbes huomasi keitaat suppeammiksi alaltaan,
kuin oli luultu, ja niiden aseman väärin määrätyksi. Monet merkit
viittasivat siihen, että seudun kuivuminen edistyy. Eräällä 560
km pituisella taipaleella ei ollut ainoatakaan kaivoa eikä muuta
vesipaikkaa.
Niilin latvapuolella on tutkittu Sobatin, Vuoristo-Niilin ja Rudolfin
järven välisiä seutuja. Niilin ja Rudolfin järven välinen vedenjakaja
suistuu suurella jyrkänteellä viimeksimainittua järveä kohti,
Niiliä kohti alenee verkalleen. Ylimpäin kohtain korkeus on noin
3,000 m. Toiset ovat tutkineet Kongon ja Niilin välistä maanselkää,
jolla vedenjakaja toisin paikoin on vain muutaman metrin levyinen.
Vedenjakaja on avointa tasaista pensasmaata, jolle helposti voitaisiin
rakentaa rautatie.
Juban maassa ovat retkeilleet useatkin matkustajat.
Kivu-järven seuduilla eräs retkikunta v. 1912 näki uuden tulivuoren
muodostuvan. Mfumbiron vuorimaasta löydettiin ennen tuntematon
terveellinen ylämaa, joka soveltuu valkoisten asuttavaksi.
1911—14 kansainvälinen komissioni kartoitti Kongon ja Sambesin välisen
vedenjakajan kokonaan. Luapulan, Kongon tärkeimmän lähdehaaran,
huomattiin olevan Tshambesin suoranaista jatkoa, eikä alkavan
Bangweulusta, kuten oli ennen luultu.
Maailmansodan aikana sotatoimet melkoisessa määrässä laajensivat
maantuntemusta.
Chalmers Mitchell, joka lentokoneella lensi koko Niilin syvänteen yli
pitkin pituutta, löysi Atbaran ja vanhan Meroen välistä tuntemattoman
tertiääriaikuisen tulivuorimaiseman keiloineen ja kraatereineen.
Pastori J. Roscoe löysi v. 1920 Ugandan mäkimaasta seemiläisen heimon,
joka on jäännös paljon ennen ajanlaskumme alkua Aasian puolelta
tulleista seemiläisistä siirtolaisista.
Luettelemme edelleen muutamia tärkeimpiä tutkimustöitä.
V. 1913 Hamilton Rice ja Koch-Grünberg tutkivat Amazon joen syrjäjokia,
kooten paljon arvokkaita havainnoita.
Afrikassa eräs saksalainen retkikunta mittasi Tanganjikan syvyyden,
tavaten yli 1,250 m syvän kohdan. Järven pohja on siis 460 m
merenpinnan alapuolella.
Aasiassa kapteeni F.M. Bailey v.' 1913 tutki Tsangpoa ja totesi sen
Brahmaputran yläjuoksuksi.
Brahmaputra-Tsangpon uoma Himalajan poikki.
Bailey huomasi Tsangpon katkaisevan Himalajan syvässä rotkolaaksossa
ja polveavan paljon kauemmaksi koillista kohti kuin oli luultu, mutta
maasto oli niin mahdotonta, ettei hän voinut tutkia tätä mutkaa perille
saakka — sen kapean niemen, jonka mutka ympäröi, täyttää vuorijono,
jonka korkein kukkula, Namtshabarwa, kohoo 7,500 metriä merenpinnan
yläpuolelle. Mutkan kautta Tsangpon vuorimatka piteni niin paljon, että
Bailey arveli tämän joen ja Brahmaputran suuren korkeuseron käyvän
ymmärrettäväksi ilmankin korkeita putouksia. Viiden- tai kuudenkymmenen
kilometrin vaiheilla jäi rotkolaaksosta tutkimatta. Bailey arvosteli
Tsangpon rotkolaakson olevan noin 160 km pitkän ja 3,000 metriä syvän.
Tällä kannalla tietomme pysyivät aina vuoteen 1925, jolloin lordi
Cawdor ja kapteeni Ward tutkivat senkin osan rotkolaaksosta, joka
Baileylta jäi näkemättä. Kapteeni Ward kirjoittaa tästä retkestä:
»Vietettyämme Tibetissä kahdeksan kuukautta päätimme jos suinkin
talvella tunkeutua rotkoon ja sitä varten lähdimme marraskuussa (1924)
matkaan 23:n tibetiläisen kantajan keralla.
»Tsangpon laakson yläosa Tibetin ylängöllä on siksi karua, että
hämmästyimme tullessamme äkkiä sankkoihin metsiin, joissa kasvoi
jättiläispuita. Nämä puut sitä paitsi vaihtuivat aina muutaman
päivän kuluttua, sitä myöden kuin laskeuduimme yhä alempiin ja
alempiin kasvillisuuskerroksiin. Ylinnä oli petäjämetsiä, sitten
kuusi- ja bambumetsiä, tämän jälkeen itkumänniköitä, tammi- ja
magnolia-metsiköitä, sitten tsuga-metsiä ja vihdoin subtroopillista
djungelia. Ja mimmoisia puita! Paljon oli semmoisia, joiden pituus
oli 60 metriä ja tyven läpimitta 2,4 metriä. Kaikkialla — kallioilla,
puilla, vuorilla, jokirannasta lumirajaan saakka, kasvoi isoja ja
pieniä alppiruusuja.
»Matkustimme sangen kepein varustuksin. Kahdestakymmenestäkolmesta
kantajastamme kaikki, viittä lukuunottamatta, kantoivat retkikunnan
ruokavaroja. Telttoja meillä ei ollut, emmekä olisi voineet niitä
vuorenrinteille pystyttää, vaikka olisi ollutkin. Makasimme
kivien ja puitten suojassa, miten sattui. Kaiken päivän marssimme
auringonpaisteessa, lumessa tai sateessa ja yöksi kävimme nukkumaan,
peitteisiimme kietoutuneina. Mutta eteenpäin pääsimme hitaasti. Meidän
täytyi kirvein raivata tiemme metsän kautta, kaataa puita tikapuiksi,
nuoralla laskeutua kallioilta, kulkea purojen poikki ja kaikkeen tähän
kului aikaa, jonka vuoksi harvoin pääsimme eteenpäin muuta kuin neljä
mailia päivässä. Mutta hyvin tulivat vaivamme palkituiksi. Ihmeellinen
kasvisto, suurenmoiset maisemat, metsät ja jäävirrat ja jyrisevä
joki ja ennen kaikkea löytämisen ilo olivat meille runsas korvaus.
Olimme uranaukaisijoita vieraassa maassa, selvittämässä historiallisen
salaisuuden viimeisiä ongelmoita.
»Verkalleen tunkeuduimme rotkolaaksoa eteenpäin, ohi Pemakochungin,
jossa pundiitti Kinthup viisikymmentä vuotta takaperin lepäsi voimatta
kulkea kauemmaksi ohi kallioseinämän, joka kolmetoista vuotta sitten
katkaisi väsymättömän Baileynkin matkan, ja edelleen tuntemattomiin
seutuihin, kunnes meidänkin oli mahdotonta päästä kauemmaksi.
Kallioseinämät kohosivat siinä joesta äkkijyrkkinä tuhansien
jalkain korkeuteen ja joki täytti rotkon seinästä seinään, kaatuen
putouksena 12 metrin korkuiselta kynnykseltä. Putouksen nimitimme
Sateenkaari-putoukseksi.
»Kiipesimme sen vuoksi rotkosta pois ja kuljimme lumisen selänteen
poikki ja sen toisella puolella laskeuduimme alas metsiin, jotka
nopeaan muuttuivat yhä troopillisemmiksi, kunnes lopulta tulimme
erääseen kylään. Etelää kohti rotkolaakso alkoi allamme väljetä,
näkyi kyliä ja viljeltyjä vainioita, valtavat kalliopolvet etenivät
toisistaan ja lumiset harjanteet alenivat Assamin pyöristyneiksi
kukkuloiksi. Olimme kulkeneet Himalajan poikki.
»Tehtävämme ei kuitenkaan ollut vielä loppuun suoritettu. Vielä
oli jäänyt näkemättä parikymmentä mailia joen rotkolaaksoa. Joki
nimittäin teki ison mutkan ja me olimme kulkeneet mutkan täyttävän
vuoriharjanteen poikki. Ensin tunkeuduimme siihen salaperäiseen
kohtaan, jossa Tsangpoon laskee pohjoisesta, tuntemattomista seuduista
tuleva suuri Po-Tsangpo. Sitten me päivän toisensa jälkeen koetimme
tunkeutua siihen rotkolaakson osaan, joka vielä oli näkemättä.
Koetimme kulkea joen uomaa pitkin, mutta valtavat kallioseinämät
lyhyeen katkaisivat matkamme. Ja kaikkialla alkuasukkaat vakuuttivat
olevan mahdotonta päästä näkemään sitä, joka meiltä oli salattu.
Vihdoin kuitenkin lumimyrskyssä löysimme tien vuoren selänteen yli
ja laskeuduimme 1,200 metriä aivan maan uumeniin. Ja viisi viikkoa
rotkolaaksossa oltuamme näimme nyt senkin osan virrasta, joka oli tähän
saakka pysynyt kätkettynä. Siinä ei ollut putousta!
»Mutta Tsangpo oli luovuttanut viimeisenkin salaisuutensa. Rotkolaakso
oli voitettu.»
V. 1914 herra ja rouva Workman tutkivat Himalajan Siachen glasieereja,
jotka ovat Aasian suurimmat.
Amerikkalaiset virastoretkikunnat totesivat, että Cuban ja
Bahamasaarien välillä on kaksi suurta merivirtausta päällekkäin,
vastakkaisiin suuntiin virraten.
V. 1915 Yhdysvaltain maantieteellinen seura lähetti ensimmäisen
retkikunnan Alaskaan tutkimaan Katmain v. 1912 tapahtuneen suunnattoman
räjähdyksen vaikutusta kasvistoon. Retkikunta huomasi vulkaanisesta
tuhkasta nousseen mitä rehevimmän kasvullisuuden.
Yhdysvaltain lounaisosista löydettiin auringon temppeli, suuri
rakennus, jota on käytetty uskonnollisiin menoihin. Se on rakennettu
noin 1300 e.Kr.
Aasiassa Aurel Stein »Tuhannen Buddhan temppelissä» käytyään löysi osan
Kiinan muuria, joka on rakennettu ainakin sata vuotta ennen Kr.
V. 1916 prof. R.F. Grigg, joka johti Amerikan maantieteellisen seuran
toista retkikuntaa Alaskaan, kiipesi Katmain huipulle ja sitten löysi
»Kymmenentuhannen savun laakson», joka on herättänyt suurta huomiota.
Tämän laakson arvosteltiin purkavan maasta enemmän kaasuja kuin kaikki
muut uuden maailman kraaterit ja fumarolit yhteensä.
Yalen yliopiston retkikunnat, jotka olivat monena vuotena tutkineet
Perun vuorimaitten inkkasivistystä, tulivat löytöjensä ja havaintojensa
johdosta siihen johtopäätökseen, että Perun ylämaissa oli kehittynyt
vakaa maanviljelys jo niin varhaisina aikoina, että Euroopassa
esi-isämme silloin vielä elivät metsästyksestä ja pukeutuivat nahkoihin.