V. 1898 norjalaiselle Borchgrevinkille monien ponnistuksien jälkeen

onnistui saada kokoon päälle puolen miljoonaa markkaa varustaakseen

retken etelänapamaahan. Rahat antoi muuan rikas englantilainen

sanomalehden kustantaja. Englantilaisten ja norjalaisten

tutkijatoveriensa keralla Borchgrevink astui maihin Kap Adaressa,

joka pistää Viktorian maasta kauimmaksi koilliseen, lähetti laivan

takaisin Australiaan ja sai sitten kokea etelänavan talven koko

synkän ankaruuden. Paikka ei kuitenkaan ollut retkeilyyn otollinen,

koska korkea vuorijono, joka erottaa matalan niemimaan sisämaasta,

sillä kohdalla oli ylipääsemätön. Lisäksi Kap Adare on myrskyisimpiä

koko myrskyisen Antarktikan tunnetuista seuduista. Vaikka retkikunta

oli tuonut mukanaan kunnollisen majan, kävi talvi kylläkin miehiä

koettelevaksi, ja lyhyillä, valiokoirilla tekemillään rekiretkillä

retkikunnan jäsenet enemmän kuin yhden kerran olivat suurimmassa

hengenvaarassa. Mukana oli kaksi lappalaistakin ja näistä varsinkin

toinen enemmän kuin yhden kerran pelasti muitten hengen. Yksi

retkikunnan jäsenistä, luonnontieteellisten esineitten täyttäjä Hanson,

kuoli ja haudattiin Kap Adaren rannalle.

Uuden vuoden, Antarktikan kesän tullen laiva palasi ja retkikunta

tunkeutui sillä etelää kohti pitkin Viktorian maan rannikkoa, joka

nyt voitiin lähemmältä tutkia ja kartoittaa kuin Rossin matkoilla.

Kuljettiin Erebuksen ohi, joka yhä suitsui, ja seurattiin itäänpäin

Rossin löytämää jäämuuria, Barrier-jäätikköä, jonka huomattiin

taantuneen koko joukon etelämmäksi Rossin ajoista. Onnistuipa

Borchgrevinkille päästä sen päällekin eräästä matalasta kohdasta ja

ensimmäisenä kulkea sitä pitkin koiravaljakolla kappaleen matkaa etelää

kohti. Matkan kautta selvisi tämän jäämuurin oikea luonne entistä

paremmin. Se oli suunnaton meren päällä lepäävä glasieeri, jonka pinta

oli aivan tasainen. Borchgrevinkin havainnot ja kokemukset olivat

kaiken kaikkiaan hyvänä valmistuksena niille suurille retkikunnille,

joita sitten muutaman vuoden kuluttua lähti matkaan monesta maasta.

Englantilainen »Discovery» retkikunta.

Kesällä 1899 ruvettiin Englannissa valmistelemaan suurta hallituksen

kannattamaa retkikuntaa, jota varten rakennettiin vankka tamminen

laiva, sekä purjeilla että höyryn voimalla kulkeva. Suuri osa tämän

laivan rungosta oli aivan vapaa magneettisista metalleista, jotta

hienompiakin magneettisia havainnoita saatettiin merellä toimittaa.

Retkikunnan johtajaksi määrättiin kapteeni R.F. Scott, tieteihin hyvin

perehtynyt meriupseeri, ja muut upseerit ja koko miehistö valittiin

sotalaivastosta. Retkikunnan tieteellisistä apuvoimista osa oli

siviilimiehiä, osan tieteellisistä töistä suorittivat meriupseerit.

Elokuussa 1901 »Discovery» lähti matkalleen, kulkien ensin Uuteen

Seelantiin, josta matka vuoden lopulla suunnattiin Etelä-Jäämerelle.

Viikossa se kulki ahtojäävyöhykkeen läpi, joka sulkee Ross-meren,

ja poikkesi Kap Adaressa ja edelleen monessa muussakin kohdassa

Viktorian maan rannikolla. Tammikuun lopulla osa retkikunnan jäsenistä

vietiin maihin Terror-vuoren juurelle, laivan itse jatkaessa matkaa

Barrier-jäätikön reunaa itää kohti aina sen maan luo, jonka Ross oli

sen itäpäässä nähnyt ja jonka Scott nyt nimitti »Kuningas Edward

VII:nnen maaksi». Paljaat kalliot, jotka kohosivat lumen alta näkyviin,

selvästi osoittivat, että otaksuttu maa todella oli maata. Eräässä

kohdassa, jossa jäämuuri oli aivan matala, vietiin asemailmapallo

maihin ja siitä tähystettiin maan laatua etelää kohti ja samalla

tehtiin valmisteleva rekiretki pitkin jäätikön aaltoilevaa pintaa.

»Discovery» sitten palasi Erebus- ja Terror-vuorien luo ja laski niiden

ja merenrrannan väliseen salmeen. Rossin nimittämään McMurdon lahteen,

joka näytti suovan talveksi hyvän suojan. Rannalle pystytettiin majat

ja monta pientä retkeä tehtiin ympäristöön, jotka Ross oli vain mereltä

näkemänsä mukaan kartoittanut, suureksi osaksi väärin. Eräänä päivänä

lumimyrsky yllätti osaston, joka kulki mereen jyrkästi päättyvän

kaltevan lumikentän poikki, ja yksi merimiehistä putosi jyrkänteen

reunalta mereen ja hukkui.

Huhtikuussa 1902 alkoivat ankarat pakkaset, vaikkei lämpömittari

laskenutkaan alle -40°C, ja ankaria myrskyjä raivosi, mutta talven

vietto oli niin hyvin järjestetty, että se kului hauskasti tasaisessa

työssä. Keripukki tosin alkoi näyttää hampaitaan, mutta se voitettiin.

Keväällä, s.o. syyskuun alussa, alkoivat rekiretket. Aluksi vietiin

varastoita joka suunnalle.

Barrier-jäätikköä etelään.

Marraskuussa Scott Shackletonin ja erään kolmannen seurassa lähti

tunkeutumaan Barrierin pintaa etelää kohti. Pitkin matkaa jätettiin

ruokavarastoja, »depoteja», paluumatkan varalle, mutta matka edistyi

hitaasti, kun se oli kuormain raskauden vuoksi kuljettava moneen

kertaan. Oikealla kädellä näkyi toisin paikoin korkea vuorijono,

joka oli Viktorianmaan alppien suoranaista jatkoa, mutta sitä oli

mahdoton saavuttaa, sillä lähempänä vuoriston juurta jäätikön pinta

oli täynnään vaarallisia halkeamia ja se oli muutenkin epätasaista.

Nähtiin korkeita kukkuloita, joista korkeimman huippu kohosi noin

4,600 metriä merestä. Se sai nimeksi Mount Markham. 59 päivää retkellä

oltuaan Scott tovereineen oli päässyt 608 kilometrin päähän navasta.

Suurin osa koirista oli joko menetetty tai uupunut ja ravintoaineet

oli kulutettu niin vähiin, että niillä hädin tuskin annoksia vähentäen

päästiin takaisin leiriin, jos jokainen välille jätetty varasto

löydettiin. Paluunmatkalla ei koirista ollut sanottavasti mitään apua

ja sää oli sangen huonoa. Shackletonin voimat loppuivat, niin että hän

tuskin saattoi tyhjänä kulkea, Scottin ja Wilsonin oli vedettävä reet.

34 päivässä kuljettiin sama matka takaisin sankarillisten ponnistusten

jälkeen ja helmik. 3 p. 1903 uupunut joukko saapui takaisin McMurdon

salmeen. Tällä retkellä saatiin hyvä yleiskäsitys Barrier-jäätikön

luonteesta ja vuoristosta, joka sen länsireunaa kulkee etelää kohti.

Jääylänkö.

Kaksi miestä oli sillä aikaa erästä jäävirtaa pitkin noussut McMurdon

salmesta länteen olevan vuoriston päälle ja siellä tavannut 2,700

metriä korkean jääylängön. Kuljettuaan yli 200 kilometriä laivalta

he palasivat takaisin. Monta pienempääkin retkeä oli tehty ja koottu

paljon arvokkaita geologisia ja luonnontieteellisiä esineitä ja

kaiken aikaa toimitettu säännölliset ilmatieteelliset ja magneettiset

asemahavainnot.

Tammikuun lopulla 1903 saapui McMurdon salmeen kotimaasta lähetetty

muonalaiva, mutta kun jää ei ollutkaan sinä vuonna lähtenyt salmesta,

niin täytyi sen purkaa kuormansa lähes kahden penikulman päähän jäälle,

josta se reillä kuljetettiin retkikunnan asemalle. Muonalaiva tämän

jälkeen palasi takaisin ja sen keralla luutnantti Shackleton, jonka

sijalle astui uusi mies. »Discovery» jäi paikoilleen vielä toiseksi

vuodeksi ja uutteraan käytti retkikunta hyväkseen täten saamaansa

lisäaikaa. Ammuttiin hylkeitä ja merilintuja talveksi, niin että

verestä lihaa riitti kevääseen saakka. Talvi kului vielä rattoisammin

ja nopeammin kuin edellisellä kerralla, eikä ainoakaan mies ollut

sairaana. Aikaisin keväällä alkoivat rekiretket ankarasta pakkasesta

huolimatta — lämpömittari kerran osoitti -55°C.

Kapteeni Scott kulki nyt kahden toverin keralla vuoriston poikki

länttä kohti ja saapui sen takana olevalle jääylängölle. Tämä ylänkö

oli niin tasaista, että vain tarkin teodoliittipunnitus osoitti siinä

olevan aaltoja. Tällä kertaa ei ollut koiria mukana ensinkään, vaan

kaikki varastonsa täytyi retkeilijäin itse vetää. Marrask. 30 p. 1903

Scott oli edennyt 460 kilometrin päähän laivasta ja siitä hän kääntyi

takaisin, saapuen jouluaattona leiriin. Vuoriston takana ei tavattu

mitään, mitä olisi voitu karttaan piirtää, ei muuta kuin lunta ja

taivas, ei elonmerkkiä, ei maallista väriä, ei muuta kuin tasainen

yksitoikkoinen lakeus. Pinnan laadusta Scott päätti, että haihtuminen

tällä ylängöllä on ainakin yhtä suuri ellei suurempikin kuin lumentulo.

Ryhdyttiin nyt toimiin jään särkemiseksi, jotta laiva saataisiin

avoveteen, mutta tänä kesänä sula näytti jäävän vielä kauemmaksi.

Tammik. 5 p. 1904 apulaiva saapui jään ulkoreunaan tuoden käskyn, että

retkikunnan oli ehdottomasti palattava, vaikkapa täytyisi »Discovery»

hylätä, ja raskaalla mielellä Scott tovereineen valmistautui hylkäämään

rakkaan laivansa siirtyäkseen kolmannelle laivalle, joka oli apulaivan

mukana. Mutta kun kaikki koneet, kokoelmat ja varastot oli saatu

laivoihin saatetuiksi, lähenikin sula siksi lähelle, että »Discovery»

saatiin vapautetuksi, ja helmik. 18 p. kaikki kolme laivaa lähtivät

pohjoista kohti. »Discovery» oli heti jäistä päästyään joutunut ankaran

myrskyn käsiin, joka sorti sen karille, mutta pelastui kuitenkin suurta

vahinkoa saamatta.

Paluumatkalla Scott kulki eri teitä ja ohjasi Ballenyn saarien

eteläpuolitse, kulkien pitkät matkat semmoista merta, jonka Wilkes

oli karttaansa merkinnyt korkeaksi vuorimaaksi. Kovin kaukana ei maa

kuitenkaan voinut olla niillä seuduin. Hiilien vähyys esti häntä

pidemmälti seuraamasta tätä suuntaa, vaikka avointa vettä olisi ollut.

Oltuaan eteläisen napapiirin eteläpuolella yhteen mittaan kaksi vuotta

ja kaksi kuukautta »Discovery» 5 p. maalisk. 1904 laski sen poikki ja

saapui onnellisesti Uuteen Seelantiin ja sieltä Kap Hoornin kautta

Englantiin syyskuussa 1904. Kotimaassa oli tyytymys saavutettuihin

tuloksiin suuri ja Englannin maantieteellinen seura antoi Scottille

kaksi kultamitalia.

Matkan tuloksista mainittakoon, että Scottin käsityksen mukaan

Barrier-jäätikkö on suunnattoman jääkentän jäännös, joka jääkenttä

muinoin on täyitänyt Etelä-Jäämeren, mutta sen jälkeen ohennut pinnan

sulamisen kautta, että se nyt ui veden kannattamana. Viktorianmaan

glasieeritkin, jotka laskevat vuoriston poikki Barrierille, ovat

entisestään paljon vähentyneet. Etelänapamaailmassakin on siis jää

varsinaisella jääkaudella ollut nykyistä paljon valtavampi.

Muiden kansain retkiä.

Saksalainen retkikunta.

Saksalainen retkikunta, jota johti tunnettu Grönlannin tutkija

prof. E. v. Drygalski, matkusti v. 1901 »Gauss» nimisellä, »Framin»

malliin rakennetulla laivalla ensinnä Kerguelen saarelle Intian meren

eteläosiin, jonne perustettiin havaintoasema retken ajaksi, ja suuntasi

sieltä matkansa Antarktikaa kohti.

Napapiirin kohdalla se tapasi matalan, kauttaaltaan maajäätikön

peittämän mannerrannan, josta ainoastaan yksi kolmensadan metrin

korkuinen keila »nunatakkina» kohosi ilmoille, paljastaen kappaleen

Antarktikaa kiitollisten tutkijain käsiteltäväksi. Kukkula, joka⁻

huomattiin sammuneeksi tulivuoreksi, sai Gaussin vuoren nimen ja maa

nimitettiin Keisari Wilhelmin maaksi.

Retkikunta asui talven laivassaan, joka oli kymmenisen penikulman

päässä rannasta vankkain ahtojääkenttäin saartamana, tehden sieltä

useita retkiä löytämälleen vuorelle. Kaikkien maamerkkien puute tällä

jäätyneellä maalla ja kompassin epäluotettavuus vaikuttivat, ettei

prof. Drygalski uskaltanut lähettää retkikuntia pidemmälle maamatkalle,

vaikka laivan kapteeni itse tarjoutui lähtemään, jotteivät saksalaiset

joutuisi aivan häpeään englantilaisten rinnalla. Retkikunnan johtaja

pysyi jäykkänä, koska rajut kaakkois- ja itämyrskyt, jotka raivosivat

koko talven, helposti olisivat voineet repiä laivan irti jääkenttineen

ja rekiretkikunta palatessaan olisi jäänyt rannikolle, jolle ehkä olisi

ollut mahdoton tuoda apua. Saksalainen retkikunta sen vuoksi tyytyi

toimeenpanemaan erittäin huolellisia magneettisia, ilmastollisia ja

biologisia havainnoita, joihin siten riittikin enemmän aikaa. Prof.

Drygalski tutki eri oloissa muodostuneen jään sisällistä rakennetta

ja sai selville määritelmiä, joitten nojalla jääpalasta mikroskoopin

avulla voidaan sanoa, onko se maalla vaiko meressä muodostunut. Sekä

talviasemalla että Gaussin vuorella lintumaailma tarjosi runsaasti

tilaisuutta havainnoihin, mutta vielä rikkaampi elämä vallitsi

matalan rantameren pohjassa, josta pienillä nuotilla kohotettiin

ilmoille aavistamattoman runsaat saaliit alempia elämän muotoja.

Antarktikan reunamerien runsas pohjaeläimistö ja leväkasvisto ovat

sitä omituisemmat, kun niiden täytyy viettää suurin osa vuotta melkein

täydellisessä pimeydessä vahvan jääpeitteen alla. Monta vuotta kesti

kootun runsaan aineiston käsittelyä ja tulosten julkaisua.

Ruotsalaiset Länsi-Antarktikassa.

Vaihtelevammat kohtalot oli sillä retkikunnalla, jonka Otto

Nordenskiöld, A.E. Nordenskiöldin veljenpoika, varusti Ruotsissa

yksityisien lahjoittamilla varoilla. Hän osti »Antarktikin», saman

laivan, joka valaanpyyntiretkellään oli »Erebuksen» ja »Terrorin»

jälkeen ensimmäisenä käynyt Viktorianmaan rannoilla ja tätä johtamaan

hän sai saman kapteeni C.A. Larsenin, joka »Jasonilla» oli niin

hyvällä menestyksellä tutkinut Länsi-Antarktikan itärantoja, ja monta

ruotsalaista tiedemiestä seurasi matkalle.

»Antarktik» lähti Gööteporista lokakuussa 1901 ja ohjasi kulkunsa

Etelä-Shetlannin saarille sekä sieltä ensin Louis Philippen maan

länsirantaa etelää kohti, kunnes huomattiin, ettei tämän maan poikki

ollutkaan salmea, kuten d'Urville oli otaksunut, jonka jälkeen

palattiin sen itäpuolelle Weddellin mereen.

»Antarktik» pyrki nyt Kuningas Oskari II:n rantaa etelää kohti, mutta

jääolot olivat niin epäsuotuisat, ettei edes napapiiriä saavutettu,

eikä myöskään voitu laskea mannerrannalle eteläisimmällä kohdalla,

koska rantueella oli paljon jäitä.

»Antarktik» sen vuoksi palasi pohjoista kohti ja Nordenskjöld itse

ja osa hänen apulaisiaan ja laivamiehiä perusti talviaseman Snow

Hill-saarelle, joka on Louis Philippen maan itärannikolla. Laiva palasi

pohjoisemmaksi meritutkimuksia toimittamaan, mutta sen koommin ei

Nordenskjöld saanut sitä nähdä. Talvi 1902 vietettiin tällä asemalla

ja monta pitkää rekiretkeä tehtiin. Pisin retki kävi etelää kohti sen

leveän laakean jääkentän poikki, joka on Kuningas Oskarin maan rannikon

edustalla ja josta Hyijesaaret kohoavat nunatakkeina. Norddnskjöldin

mielestä tämä jääkenttä on verrattava Barrieriin, joka Rossin laivat

pysäytti, vaikka se tietenkin on paljon pienempi. Hän oli sitä mieltä,

että se on paikallaan muodostunutta meriveden jäätymisen ja lumen sen

päälle kerrostumisen kautta.

Talvella vallitsivat kamalat säät, ankarat pakkaset ja myrskytuulet,

jotka pakottivat retkeläiset pysymään kuusi kuukautta kotonaan. Onneksi

he olivat tuoneet Ruotsista mukavan hirsirakennuksen. Tuli kesä, mutta

ei palannut laiva, ja oli vietettävä samoilla paikoilla vielä toinenkin

talvi. Kun kevät lokak. 1903 taas teki tuloaan, lähti Nordenskjöld

rekiretkikunnan keralla tutkimaan lännessä kohoavan Haddingtonin vuoren

ympäristöä ja huomasi vuoren olevan saarella, jonka hän nimitti Rossin

nimellä. Kulkiessaan edelleen salmen poikki, joka erottaa tämän saaren

Louis Philippin maaalla, hän äkkiä huomasi kaksi olentoa, joita koirat

kiljuen pakenivat ja joita hänen oli vaikea ihmisiksi tuntea. He olivat

mustat kiireestä kantapäähän, olkapäälle valui pitkät mustat hiukset ja

rinnalle musta pörhöinen parta. Siinä olivat t:ri J. Gunnar Andersson

ja luutnantti Duse, jotka olivat lähteneet »Antarktik» laivasta

edellisenä kesänä heti kun huomattiin, että oli mahdotonta saavuttaa

laivalla talvileiriä, pyrkiäkseen siihen jalan. Talven he olivat

viettäneet rakentamassaan majassa ja niukkojen eväittensä jatkoksi

syöneet hylkeenrasvaa, jota myös olivat polttoaineeksi käyttäneet.

Nordenskjöld paikalla palasi heidän kerallaan asemalle, jossa alettiin

laivaa odottaessa uutterasti jatkaa geologisia ja luonnontieteellisiä

tutkimuksia.

Marraskuun 8 p. nähtiin vieraita tulevan. Vieraat olivat

argentiinalaisen sotalaivan »Uruguayn» kapteeni Irizar ja yksi hänen

upseereistaan, jotka olivat tulleet retkikuntaa pois viemään, kun

»Antarktikista» ei mitään kuulunut. Mutta ihmeellisen yhteensattuman

kautta ilmestyi Larsen, »Antarktikin» kapteeni, vielä samana yönä

leiriin viiden miehen keralla. He kertoivat laivan tammikuussa

tarttuneen jäihin Erebuksen ja Terrorin lahdessa, ja kuukauden niissä

taisteltuaan se oli siihen määrään vahingoittunut, ettei ollut muuta

neuvoa kuin hylätä se. Ruotsin lippu mastossa liehuen tämä hyvä laiva,

joka oli niin paljon uusia väyliä Antarktikassa vakoillut, pahasti

runneltuna vaipui meren pohjaan. Miehistö oli viettänyt talvea Paulet

saarella, joten retkikunnan jäsenet olivat olleet kolmella taholla

hajallaan. »Uruguay» otti kaikki vieraanvaraisesti vastaan ja iloisena

ja ylpeänä kapteeni Irizar saattoi kääntää laivansa keulan Tulimaata

kohti. Harvoin on apuretkikunta niin oikealla ajalla perille saapunut

ja pahemmasta pulasta naparetkikuntaa pelastanut. Ruotsista oli

lähetetty apulaiva, mutta retkikunta oli jo ennen sen tuloa pelastettu.

Ruotsalainen retkikunta toi Antarktikasta ensimmäisen suuren

kivettymäkokoelman, joka kauas taapäin aikaan valaisee tämän kylmän

maailman menneisyyttä ja osoittaa, ettei se ole aina ollut yhtä kyimä

ja jään peittämä kuin nykyisin. Antarktikassa on menneinä geologisina

aikoina vallinnut lauhkea ilmasto, ja silloin siellä eli pingviinejä,

jotka olivat nykyisiä vielä paljon suuremmat. Vielä tertiääriajalla

etelänapamannerta peittivät suuret metsät, joissa muun muassa kasvoi

Chilen nykyistä araukariapuuta.

Charcot.

Ranskalainen lääkäri Jean B. Charcot oli niinikään varustanut

apuretkikunnan lähteäkseen etsimään Nordenskjöldiä; saatuaan tiedon

ruotsalaisen retkikunnan pelastuksesta hän päätti itse lähteä

tutkimusretkelle. Retken hän oli omilla varoillaan varustanut.

Palmer-saariston läpi kuljettuaan hän vietti talvea Gerlachen

salmen eteläpäässä ja joulupäivänä v. 1904 lähti laivallaan

jatkamaan matkaansa etelää kohti pitkin Grahamin maan rantaa, 67:llä

leveyspiirillä hän löysi uuden rannan, voimatta kuitenkaan saada

selville, oliko se yhteydessä Grahamin maan ja Aleksanteri I:n maan

kanssa. Lähestyessään tätä maata »Français» törmäsi kallioon ja

vahingoittui niin pahasti, että matkan jatkaminen oli mahdotonta. Uusi

maa nimitettiin Loubetin maaksi.

V. 1908 Charcot jälleen omilla varoillaan, varusti toisen retkikunnan

ja joulukuussa lähti »Pourquois Pas'illaan» Punta Arenaasta,

Magelhãesin salmesta, ja v:n 1909 kuluessa tutki Loubetin maan

tarkemmin, huomaten sen olevan yhteydessä pohjoisessa Grahamin maan ja

etelässä Aleksanteri I:n maan kanssa. Biscoen löytämä Adelaiden saari

tutkittiin ja koko Biscoen saaristo niinikään. Vietettyään talvea

Petermannin saarella Charcot yritti tunkeutua Grahamin maan sisäosiin,

mutta huonolla menestyksellä. Tammikuussa 1910 »Pourquois Pas» palasi

Aleksanteri I:n maan luo ja löysi kauempaa lounaasta uuden rannan sekä

jatkoi matkaa samaan suuntaan yhä kauemmaksi, kunnes hiilien puute

pakotti lähtemään pois. Merta, jolla ei siihen saakka vielä kukaan

ollut käynyt, hän tunkeutui jotenkin lähelle Kuningas Edward VII:nnen

maata ja saattoi merkeistä päättää, että maata oli etelässä jotenkin

lähellä sitä paikkaa, josta hänen täytyi takaisin palata.

Charcot on etevä tutkija ja hänen retkellään toimitetut havainnot ovat

saaneet yleisen tunnustuksen osakseen.

Bruce Weddellin meressä.

Skotlantilaisetkin ottivat osaa tähän kansainväliseen tutkimustyöhön,

johon heillä mielestään oli sitä parempi oikeus, kun Weddell, Ross ja

monet muut Etelä-Jäämeren purjehtijat olivat olleet skotlantilaisia

tai ainakin skotlantilaista sukujuurta. W.S. Bruce, joka ensimmäiseltä

valaanpyytäjäin keralla tehdyltä Etelä-Jäämeren retkeltään palattuaan

kävi Jacksonin keralla Frans Josefin maalla, sai Coats-suvulta

varoja skotlantilaisen retkikunnan varustamiseen Weddellin merelle.

Hän uudisti ja vahvisti pienen norjalaisen valaanpyyntilaivan ja

siitä tuli siroin kaikista aluksista, mitä XX:nnen vuosisadan alussa

purjehti Antarktikan vesillä. »Scotia» lähti matkalleen 2 p. marrask.

1902 ja Falklandin saarien kautta kulkien saapui helmikuun alussa

Etelä-Orkney-saarille. Siellä alkoi taistelu ahtojäitä vastaan, mutta

helmik. 18 p. »Scotia» kulki eteläisen napapiirin poikki ja tapasi

sen takana aivan jäättömän meren, jolla se eteni etelää kohti aina

leveyspiirille 70°25', mittaillen syvyyksiä. Mutta sitten tuli vastaan

niin paljon jäitä, ettei ollut mahdollista kauemmaksi tunkeutua, jonka

vuoksi se palasi Etelä-Orkney-saarille,ja vietti niillä talven.

Laurie-saarelle rakennettiin kivestä vankka huone ja asematyöt alkoivat

siinä viipymättä. Marrask. 27 p. 1903 »Scotia» pääsi lähtemään merelle.

Se jätti saarelle vakinaisen havaintoaseman, kävi Buenos Ayresissa ja

toi sieltä argentiinalaisia ilmatieteilijöitä jatkamaan vielä toisenkin

vuoden havainneita. Itse Bruce apulaisineen lähti laivallaan uudelle

retkelle etelää kohti.

Ajojäistä ei ollut paljon mitään haittaa ja meren syvyyksiä mittaillen

»Scotia» pääsi tunkeutumaan vielä kauemmaksi etelää kohti kuin

edellisellä kerralla. Lopulta vesi alkoi madaltua ja kohosi näkyviin

korkea, lumen ja jään peittämä maa, joka sai nimeksi Coatsin maa.

Rantaa ei tosin voitu saavuttaa jäiden vuoksi, mutta etelää kohti

tunkeuduttiin aina leveyspiirille 74°1', kauemmaksi kuin aikanaan

Weddell huomioita herättäneellä ja mahdottomaksi luullulla retkellään.

Vuodenajan myöhäisyyden vuoksi oli sitten palattava takaisin.

Paluumatkalla jatkettiin merimittauksia ja uudelleen osoitettiin, että

Rossin mittaamat suurimmat syvyydet olivat aivan väärät. Voimakas

virtaus oli syvemmissä kerroksissa taivuttanut hänen mittaköyttänsä

syrjään, niin ettei hän ensinkään tavannut pohjaa, vaikka lappoi mereen

neljin tuhansin sylin nuoraa.

Brucen matka avasi Weddellin meren. Varain vähyys esti häntä itseään

enää tälle työmaalleen palaamasta.

Shackletonin retki vuosina 1907—1909.

Scottin johtamalla »Discovery»-retkellä vv. 1902—1904 mukana ollut

E. Shackleton, jonka sairauden vuoksi täytyi jo ensimmäisen talven

jälkeen palata kotimaahan, halusi päästä takaisin ja koettaa omin

päin jatkaa edellisen retkikunnan työtä. Kun varoja kuitenkin oli

vaikea saada kokoon, niin hän muutamain ystäväinsä takauksella lainasi

puolen miljoonaa markkaa, joka summa retken toteuttamiseksi oli

välttämättä tarpeen, osti ja perinpohjin korjautti vankan norjalaisen

valaanpyyntilaivan, »Nimrodin», kokosi joukon nuoria tiedemiehiä

ja lähti kuin lähtikin matkaan, huolimatta vastuksista ja monessa

suhteessa puutteellisista varustuksistaan. Australiasta hän sai

150,000 markkaa matkarahastonsa vahvistukseksi ja etevän tiedemiehen,

prof. Davidin, seuralaiseksi, ynnä muutamia nuorempiakin voimia.

Rahain vahvistuksen kautta hän saattoi vuokrata höyrylaivan hinaamaan

»Nimrodia» lähemmäksi tutkimusaluetta, säästääkseen siten oman,

apukoneella varustetun laivansa hiilivarastoa.

Matka ahtojäävyöhykkeeseen, joka sulkee Rossin meren, oli kylläkin

seikallinen »kiljuvilla piireillä», »Nimrod» kun oli niin syvässä

lastissa, mutta ilman suurempia vaurioita päästiin kuitenkin Rossin

meren suulle, johon hinaaja jätti napamatkustajat. Toisilta kuluu tässä

ahtojäävyöhykkeessä viikkoja, Shackletonin retkikunta sitä vastoin

pääsi verraten helposti sen poikki. Mutta se ei kuitenkaan voinut

tunkeutua Rossin meren itärannalla olevalle »Kuningas Edward VII:nnen

maalle», jossa olisi ollut uusia aloja tutkittavana, eikä uskaltanut

itse Barrierillekään nousta, koska huomattiin, että siitä oli

Scottinkin retken jälkeen lohkeillut laajoja aloja ja koska sille tehty

leiri sen vuoksi olisi voinut joutua jäävuorella mereen uiskentelemaan.

Shackletoninkin täytyi niin ollen laskea Erebus-vuoren juurelle ja

rakentaa leirinsä vain parin penikulman päähän tulivuoresta, vielä

koko joukon lähemmäksi sitä kuin Scottin retkikunta. Jo retkikunnan

tavarain maihin vienti kohtasi melkein voittamattomia vaikeuksia, kun

satamaa ei ollut, tavarat piti purkaa jääkentille, nämä lohkeilivat ja

ajautuivat merelle, ja ainoastaan suurimmilla ponnistuksilla voitiin

silloin kuormat ja ihmiset pelastaa. Milloin pakotti suunnattoman raju

äkillinen myrsky — vaikka olikin kesäsydän — paikalla keskeyttämään

työt ja laivan loittonemaan väljemmälle, milloin sen uhkasivat

sulkea satimeen ajelevat jäälautat taikka merivirtain kuljettamat

jäävuoret, jotka eivät tuulista mitään huolineet, vaan uiskentelivat

omia menojaan ja musertivat kaikki, mitä eteen sattui. Tavarain,

koirain ja Mandshuriasta ostettujen pienien hevosien maihin kuljetus

saatiin kuitenkin lopulta suoritetuksi ja »Nimrod» saattoi palata

talveksi Uuteen Seelantiin, ennenkuin jäät sulkivat tien. Retkikunta

— toistakymmentä miestä — ryhtyi paikalla pystyttämään mukaan otettua

huonetta, kiinnittäen sen jänteillä lujasti paikoilleen, sillä

niin rajut olivat myrskyt, että ne muutoin ehdottomasti olisivat

vieneet koko talon mukanaan. Vaikea ja usein vaaranalainen työ oli

suoritettava, ennenkuin talvikortteeri oli kunnossa ja säännölliset

asematyöt saattoivat alkaa.

Päästyään näin valmiiksi maaliskuun alussa, ennenkuin aurinko vielä

oli taivaalta paennut ja napayö alkanut, retkikunta alkoi suunnitella

ensimmäisiä matkojaan, käyttääkseen syksyn loppua hyväkseen — jos

syksystä saattaa puhua maassa, jossa ei talven ja kesän välillä ole

muuta suurta eroa kuin valo. Hyväksyttiin heti ensi työksi rohkea

tuuma, päätettiin valloittaa Erebus-vuori, joka kohotti suitsuavaa

lakeaan 4,000 metriä ilmaan aivan retkikunnan talon edessä. Yritys

näytti kuitenkin siksi toivottomalta, ettei retkikunnan johtaja itse

mukaan lähtenyt. Scottin retkikunta ei ollut yrittänytkään nousta

Erebukselle, koska se piti sitä mahdottomana.

Käynti Erebus-vuorella.

Retkeilijäjoukko oli jakaantunut kahteen osaan, toinen oli varsinainen

kiipijäosasto — sitä johti prof. David — toisen piti apuosastona

seurata puolitiehen, mutta se ei malttanutkaan jäädä sinne, vaan tuli

perille saakka.

Erebuksen korkuiselle vuorelle on kaikkiallakin maailmassa vaikea

nousta, mutta varsinkin Etelänavan seuduilla, jossa kylmyys vuoren

juurellakin on niin tuima. Meren rannasta noin 1,800 metrin korkeuteen

tulivuoren kaltaat nousevat jotenkin loivasti, mutta siitä nousu

muuttuu yhä jyrkemmäksi aina ensimmäisen kraatterin reunalle saakka.

Rinteet ovat laajalti lumen ja jään peitossa merenrannasta alkain,

ja jäätiköt päättyvät mereen joko äkkijyrkin seinämin taikka

glasieerikielekkeinä, joista yksi kapean aallonmurtajan tavoin ulottui

8 kilometriä ulos mereen. Vuoren juurella on kuitenkin vanhoja

moreeneja ja kalliota. Keskivyöhyke taas on melkein ympäriinsä jäätä

ja lunta, ainoastaan siellä täällä paljastuu tummia laavakallioita,

taikka pieniä »loiskeiloja», jotka ovat vähäisien sivupurkauksien

kautta syntyneet ja erinomaisen selvään esiintyvät rinteen valkoista

lumipeitettä vastaan. Noin 1,900 metriä korkealla on musta rosoinen

kallionharjanne, jäännös kaikkein vanhimmasta kraatterista. Tästä

kohoaa ulkokraatteri synkein seinämin; laavakalliot kannattavat sitä

ikäänkuin pilarit, välillään jyrkkiä lumiluisuja. Tämän kraatterin

reuna on 3,450 metriä korkealla, kita itse on sammunut. Vielä sitä

korkeammalla on uusi toimiva kraatteri, joka Rossin ajalla purki

laavaa. Siinä on yhä vieläkin sulaa laavaa pohjalla, josta melkein koko

pitkän napayön näkyi taivaalla hehkua. Milloin ilmapaine oli tavallista

alhaisempi, silloin hehku oli kirkkaimmillaan. Kraatterista kohosi

ilmaan ainainen höyrypatsas, joka retkikunnalle oli hyvä ilmastollinen

merkki, koska siitä aina saattoi nähdä tuulen suunnan korkeammissa

ilmakerroksissa. »Se on tärkein ilmatieteellinen viisari, mitä on koko

maapallolla». Mitenkä muutoin olisikaan voitu saada tietoja Etelämaan

korkeammissa ilmakerroksissa vallitsevista, tuulista. Joskus tämä

höyrypatsas kohosi kohtisuoraan 1,000—1,300 metriä, ennenkuin se levisi

ilmavirran mukaan. Toisinaan näytti kraatteri olevan niin reunojaan

myöden täynnään hehkuvaa laavaa, että retkikunta talvimajassaan

huolestuneena pohteli, minkälaisia vaikutuksia laavavirta voisikaan

aikaan saada, jos se äkkiä valuisi jäisille rinteille.

Maaliskuun 5 p. retkikunta lähti matkaan, vetäen perässään rekeä,

jossa oli 226 kiloa eväitä ja muita varustuksia. Reen kuljettaminen

tietysti oli vaikeata, etenkin kun toisin paikoin täytyi taivaltaa

aivan paljaitten kivikoitten yli. Toisin paikoin taas täytyi vetää

rekeä jyrkkiä jäärinteitä, joilla kiipijäin täytyi ryömiä nelin kontin,

jos mieli päästä eteenpäin. Suurena vastuksena olivat nietokset, joita

myrskyt olivat lietsoneet hangen pinnan täyteen. Nämä nietokset olivat

kiusalliset varsinkin semmoisissa kohdissa, joissa ne juoksivat yhtä

suuntaa kuin retkikunnan matka. Illalla tehtiin leiri, kun oli kuljettu

11 kilometriä ja noustu noin 840 metriä merenpintaa korkeammalle.

Aamulla jatkettiin matkaa -23 1/2° pakkasessa. Nousu muuttui yhä

jyrkemmäksi. Seuraava yö vietettiin jo 1,717 metrin korkeudessa, vaikka

oli kuljettu vain 4 3/4 kilometriä eteenpäin. Sinä yönä lämpömittari

osoitti yli -33° pakkasta. Matkalla tavattiin yhä enemmän kaikenlaista

vulkaanista kuonaa, josta prof. David saattoi päättää, että Erebuksella

oli aivan viime aikoina ollut purkaus.

Osa ruokavaroista jätettiin tähän toiseen leiriin, kun lähdettiin

matkaa jatkamaan. Lumijyrkänteet kävivät yhä pystymmiksi. Muuan

osanottajista, jonka jalka petti, luisti huimaa kyytiä alaspäin melko

rinteen, mutta ei taittanut niskaansa eikä muitakaan jäseniään.

Kolmantena iltana oltiin 2,670 metriä korkealla. Ilman lämpötila oli

lähes -29° kylmää. Tämä lämpeneminen suuremmasta korkeudesta huolimatta

ennusti lumimyrskyä. Se alkoikin yöllä ja kiihtyi seuraavana päivänä

yhä, puhaltaen kauhealla raivolla rotkoon, johon retkikunta oli

leirinsä pystyttänyt. Lunta tuiskui niin tiheään, tuuli rymysi niin

julmasti, että vaikka molemmat teltat olivat vain 10 metrin päässä

toisistaan, niin ei kumpikaan tiennyt toisestaan mitään, niinkauan kuin

myrskyä kesti. Kiipeilijät makasivat kaiken päivää makuusäkeissään.

Ulos ei ollut yrittämistäkään. Eräältä retkikunnan jäsenistä, joka

pisti nenänsä ulos teltasta, myrsky riuhtasi rukkasen ja hänen

lähtiessä sitä takaa ajamaan nakkesi miehen alas erääseen kuiluun

ja vielä toisen miehen perässä, joka riensi edellistä auttamaan.

Kolmannella teltan asukkaista oli sillä välin epätoivon työ pitää

koossa telttaa ja tavaroita. Nelin kontin ryömien pääsivät molemmat

myrskyn ryöstämät palaamaan, mutta toiselta olivat voimat siihen

määrään uupunet, että hän oli vähällä jähmettyä, ennenkuin pääsi

makuupussiin. Sanomattoman vaikea työ oli miesten vielä suoritettava,

ennenkuin olivat saaneet yhteisen makuupussinsa tyhjennetyksi lumesta,

jota oli siihen tuiskunnut. Koko päivän ja seuraavan yönkin täytyi

retkeilijäin olla juomatta, kun ei voitu pitää edes sen -vertaa tulta,

että olisi voitu lunta sulattaa. Vasta seuraavana aamuna oli myrsky

asettunut, niin että voitiin lähteä matkaa jatkamaan.

Tie kohosi nyt niin jyrkäksi, että se oli kolmasosa suorasta kulmasta.

Eräässä pystyssä jäätikkörinteessä valtasi ilman ohuuden vuoksi

äkillinen väsymys erään kiipeilijöistä, niin että hän ilman joutuisaa

apua olisi syössyt alas. Sinä päivänä saavuttiin vanhalle kraatterille,

joka enimmäkseen oli täynnään lunta ja jäätä, toisin paikoin melkein

reunainsa tasalle. Kraatterissa oli ihmeellisen muotoisia jäämöykkyjä,

jotka huomattiin »fumaroleiksi», tulivuoren henkirei'iksi, joitten

päälle halkeamista nousevat höyryt olivat tiivistyneet jääksi. Teltassa

taas huomattiin, että eräs retkeilijöistä oli palelluttanut kaksi

varvasta, joista myöhemmin, kun oli pääkortteeriin palattu, yksi oli

leikattava. Yhteisin neuvoin saatiin mies kuitenkin kävelykuntoon.

Missä kallio oli paljaana, löydettiin suuret määrät laavasta irti

rapautuneita maasälpäkiteitä.

Nousu itse toimivan kraatterin reunalle, vuoren korkeimmalle

kukkulalle, oli sangen vaivalloinen sekä pakkasen että ilman

ohenemisen vuoksi. Erebuksen toimiva keila on pääasiallisesti

muodostunut pienemmistä ja suuremmista hohkakivipaasista. Rikkihöyryjen

vaikutuksesta niiden ulkopinnassa on harmaa tai keltainen silaus.

Maaliskuun 10 p. aamupäivällä retkikunta vihdoin seisoi toimivan

kraatterin partaalla, »ehkä merkillisimmällä kukkulalla, mitä on koko

maapallollamme», sanoo prof. David.

Erebuksen kraatteri.

Seisoimme suunnattoman kuilun partaalla, emmekä alussa nähneet sen

pohjaa, sen enempää kuin vastakkaista seinääkään, sillä kuilun

täyttivät höyrypilvet, jotka kihisten nousivat 175—325 metriä korkealle

ilmaan. Yhtämittaisen sihisevän pauhun jälkeen, jota kesti muutamia

minuutteja, kuului vuoren sisustasta kumeata jyrinää ja tuossa

tuokiossa ponnahti kuilusta ilmaan suuria pallomaisia höyrytukkoja,

jotka paisuttivat kraatterin päällä alati häälyvää lumivalkoista

pilveä. Tämä omituinen ilmiö uudistui monta kertaa meidän ollessamme

vuorella. Koko ilma haisi palaneelle rikille. Äkkiä tuulenpuuska

iloksemme hajoitti höyryn ja näimme edessämme suunnattoman kraatterin

koko laajuudessaan ja syvyydessään. Mawson mittasi syvyyden ja huomasi

sen olevan 275 metriä, leveys taas oli leveimmältä kohdalta 800 metriä.

Tämän suuren kattilan pohjalla oli ainakin kolme selvään huomattavaa

aukkoa, joista vuoren sisässä tapahtuneitten räjähdysten pakotuksesta

suihkusi ilmaan höyrypilviä. Kraatteriseinän lounaispuolella oli sata

metriä syvä lovi. Kraatterin seinässä vaihtelivat tummat laavat ja

puhdas hohkakivi lumilaikkojen kanssa, mutta mahdotonta oli saada

selville, oliko lumi jäänyt kerroksiksi kalliokerrosten väliin;

mahdotonta se ei ole. Erään vahvimman laava- tai hohkakivikerroksen

yläpinnasta, siitä kohdasta, missä se lumeen liittyi, kohosi rivittäin

pieniä höyrysuihkuja, ja tämä viittasi siihen, että lumikerros tosiaan

lepäsi lämpöisten kivennäiskerrosten välissä.»

Vuoren korkeus määrättiin sekä ilmapuntarilla, että vettä

kiehuttamalla, kiehumapisteen selville saamiseksi. Keskimäärätulos

havainnoista oli, että Erebus kohoaa 4,077 metriä merenpinnasta. Tämä

korkeus vaikuttaa sitä mahtavammin, kun rinteet kohoavat suoraan

merestä. Näköala kukkulalta on äärettömän laaja ja suurenmoinen,

ja syvän vaikutuksen jätti käynti mukana olleitten mieleen. »Ihana

iltahämärä», kirjoittaa prof. David, »sitten allamme olevan pilvimeren

yli nousevan auringon sanomaton tenho, Erebuksen mahtava varjo, joka

aamuvalossa ulottui McMurdo-salmen poikki kauas sen takana oleville

Alpeille, vanhan kraatterin kummat jäämöykyt valkoisine ja viheriäisine

vivahduksineen, sen lukemattomat kristallit, jotka kimallelivat

valkoisen lumen ja hohkakiven keskellä, toimivan kraatterin

kihisevä pauhaava kattila korkeine höyrypatsaineen ja lumivalkeine

pilvipatjoineen, nämä olivat näkyjä, jotka eivät milloinkaan haihdu

muistostamme.»

Alas laskeminen tapahtui nopeammin, vaikka olikin lopen väsyneelle

joukolle ylen vaivalloista. Melkoiset jyrkät lumirinteet laskettiin

luikua. Loput matkasta kuljettiin lähestyvän lumimyrskyn pelossa

rientomarssissa, jättäen reki tavaroineen jäljelle, ja onnellisesti,

vaikka melkein näännyksissä väsymyksestä saavuttiin vihdoin

talvimajaan. Jos lumimyrsky olisi joukon yllättänyt siinä kunnossa,

ilman varustuksia, niin se helposti olisi voinut olla joka miehen loppu.

V. 1841 James Ross mitatessaan Erebuksen mereltä sai tulokseksi 3770

m, siis yli 300 metriä vähemmän kuin prof. Davidin johtama retkikunta.

Mahdollista on, että molemmat tulokset ovat oikeat ja että kukkula

sen jälkeen on kasvanut. Mieltäkiinnittäviä olivat vanhat moreenit,

joita tulivuoren kupeilla tavattiin aina 300:kin metriä merenpintaa

korkeammalla. Monesta seikasta saatettiin päättää, että ne olivat

Barrier-jäätikön tuomia, eivätkä paikallisia muodostuksia. Niin

korkealle on siis Barrier-jäätikkö ennen ulottunut, sulkien koko

tulivuoren syleilyynsä. Jäätikön vahvuus oli silloin vähintäin 850

metriä, kun ympärillä olevan meren syvyys huomioon otetaan.

Pitkän napayön aikana retkikunnan jäsenet eivät voineet muuta

tehdä kuin hoitaa säännöllisiä asemahavainnoita ja pitää huolta

viihtymyksestään, miten parhaiten taisivat.

Kevään tullen ryhdyttiin valmistelemaan matkaa etelänavalle ja toista

magneettiselle navalle.

Shackleton oli Scottin matkalla tehtyjen havaintojen nojalla

tullut siihen johtopäätökseen, että etelänapa luultavasti on

Barrier-jäätiköllä. Hän päätti, että navan saavuttaminen tasaista

jääkenttää kulkien riippui vain siitä, saattoiko retkikunta kuljettaa

mukanaan jääerämaahan riittävän paljon ruokatavaroita. Kylmyyttä

vastaan oli jo opittu tarkoituksenmukaisilla varustuksilla, vaatteilla,

makuupusseilla ja teltoilla taistelemaan. Koirilla, joita edelliset

retkikunnat olivat käyttäneet, hän luuli retken onnistumista

epäiltäväksi; hän oli sen vuoksi päättänyt käyttää vetojuhtina pieniä

Mandshurian hevosia, koska ne ovat tottuneet erinomaisesti kestämään

ankaria säitä ja jaksavat vetää paljon suuremman kuorman kuin koirat

ja lopulta itse pätisivät retkikunnan ravinnoksi. Automobiili, joka

oli samaa tarkoitusta varten kokeeksi mukaan otettu, huomattiin jo

talvimajalla mahdottomaksi, koska se pieniäkin lumiesteitä kohdatessaan

auttamattomasti takeltui. Poneista vain oli suuri osa merimatkalla

menetetty, niin että ainoastaan neljä oli retkeä varten käytettävänä.

Etelänapa-retki.

Marraskuun ensi päivinä lähti etelänaparetkikunta neljän miehen

matkaan, Shackleton, Adams, Marshall ja Wild, kukin poniaan ajaen.

Alkumatkalle seurasi sitä paitsi talvikortteerista apuretkikunta. Matka

piti pitkin Barrierin pintaa. Etelämyrskyt olivat puhaltaneet sen

täyteen luminietoksia, jotka suuresti haittasivat kulkua. Ja kerrassaan

vaarallisia olivat syvät halkeamat, joita jäätikössä oli varsinkin

lähempänä maanrantaa, ne kun enimmäkseen olivat hangen peitossa,

jonka läpi tuon tuostakin sorkahti miehen taikka juhdan jalka. Toiset

halkeamat olivat niin leveitä, että mies kuormineen hevosineen millä

hetkellä tahansa olisi saattanut pudota pohjattomaan syvyyteen,

josta ei olisi ollut mitään pelastusta. Mutta onni oli suotuisa,

ilman vahinkoa päästiin vuoriston juurelta keskemmälle, jossa näitä

rakoja oli vähemmän. Shackleton arvelee halkeamain etupäässä syntyvän

siitä, että valtava jäätikkö vuoren niemiä ja sivusta siihen laskevia

vuoristoglasieereja kohdatessaan halkeilee. Sen vuoksi hän, toisin kuin

Scott retkellään, kaiken aikaa kulki keskemmältä, noin 80—90 kilometrin

päässä vuoristosta, joka mahtavana jonona seurasi jäätikön länsireunaa.

Monta päivää menetettiin lumimyrskyjen vuoksi. Milloin vain semmoinen

sattui, oli pysyttävä kauniisti leirissä, kunnes myrsky oli tauonnut.

Milloin taas sää oli muutoin synkkää, täytyi viivytellä siitä syystä,

ettei huonolla valolla voitu erottaa jäätikön halkeamia. Semmoisina

päivinä lumisokeus niinikään pahimmin vaivasi retkeilijöitä, jos nämä

vähänkin yrittivät tulla värilaseitta toimeen. Lumisokeus vaivasi

hevosiakin, joita matka muutoinkin suuresti rasitti. Pitkin matkaa

jätettiin jäätikölle pieniä ruokavarastolta, joitten välimatkat

sovitettiin siten, että toisesta aina nipin napin riitti toiseen muonaa

neljälle miehelle. Varastojen viitoiksi rakennettiin pieniä lumikekoja,

joille pystytettiin musta lippu, ja ne olivatkin retkikunnan palatessa

suurena apuna, vanhat jäljet kun olivat enimmäkseen puhaltaneet

umpeen. Lumikeko lippuineen ja pienine muonavaroineen näkyi hyvin

kauas lakeassa lumierämaassa. Yhden ainoankin varaston sivuuttaminen

paluumatkalla olisi voinut tuottaa retkikunnalle tuhon. Niin tarkkaan

se oli jakanut ruokavaransa.

Ilman lämpötila oli matkalla 10—20° pakkasta. Pari- kolmekymmentä

kilometriä kuljettiin päivässä. Marrask. 21 p. oli jo ensimmäinen

hevonen ammuttava, se oli niin uupunut, ettei kauemmaksi jaksanut.

Lihoista toinen puoli jätettiin varastoon, toinen otettiin matkaan, ja

retkikunnan jäsenet pureksivat sitä raa'altaan, kun eivät öljyn menekin

vuoksi raskinneet keittää ja tahtoivat häätää vihaista nälkää, jota

niukat päiväannokset eivät tyydyttäneet.

Seuraavana päivänä kohosi kaukana etelässä taivaanrannalle uutta maata,

jota ei kukaan kuolevainen ollut ennen nähnyt. Oikealla puolella näkyi

koko mahtavuudessaan alppijono, jota Scott ja Shackleton eivät olleet

edellisellä matkalla.nähneet koska- he silloin olivat kulkeneet niin

lähellä rantaa, että matalammat esivuoret olivat peittäneet näköalan.

Nyt nähtiin saman vuoriston jatkuvan yhä eteénkinpäin niin pitkältä

kuin silmä kantoi. Marraskuun 26 p. oli saavutettu Scottin eteläisin

leveysaste (82°17'). Matkaa jatkettaessa kohoili oikealla kädellä

yhä uusia kukkuloita näkyviin, mutta samalla huomattiin vuorijonon

verkalleen kääntyvän kaakkoa kohti retkikunnan tien poikki, joka

piti suoraan etelään. »Etelärekordin» voittaessaan retkikunta nosti

rekilippunsa liehumaan.

Barrierin pinta alkoi nyt verkallisissa aalloissa nousta. Hevoset

väsymistään väsyivät, pian oli ammuttava toinen, sitten kolmas ja

lihat kaivettiin lumeen varastoon. Toisin kuin pohjoisnavan maissa

ei täällä ollut pelkoa siitä, että mikään eläin tai ihminen kävisi

välillä varastoja huventamassa, ja luonto piti huolen siitäkin, että

ne säilyivät pilaantumatta, sillä lihat paikalla jäätyivät. Koko maa

oli yksi ainoa jääkellari. Ehdoton kuolema vallitsi kaikkialla ja

kammon sekaisen lumouksen valtaamina retkeilijät katselivat jylhää

vuoristoa, joka heidän sivullaan vähitellen väistyi taaksepäin, jatkuen

kuitenkin yhä uusin kukkuloin eteenpäin, sitä myöden kuin toisia jäi

jäljelle. Matkan ankarista vastuksista ja puutteesta huolimatta he

syvällä tyytyväisyydellä mittailivat noita kukkuloita, joista toiset

kohosivat arvion mukaan viisikin tuhatta metriä meren pinnasta, ja

nauttivat siitä tiedosta, että heidän katseensa käsitti seutuja, joita

ei ennen yhdenkään kuolevaisen silmä ollut nähnyt. Mutta samalla kävi

yhä varmemmaksi, että tämä valtava muuri oli sulkeva tien, että oli

kuljettava sen poikki, jos mieli päästä etelänavalle. Se kääntymistään

kääntyi viistoon eteen, jatkaen matkaa suoraan Länsi-Antarktikaa kohti.

Retkikunnan täytyi sen vuoksi lähestyä maata vakoillakseen, näkyisikö

missään solaa vuoriston poikki. Solan ja solajäätikön olemassaoloa

saattoi aavistaa siitä, että Barrierin pinta edessäpäin oli sivulta

tulevan puserruksen johdosta halkeillut täyteen ammottavia kuiluja.

Noustiin 1,000 metriä korkealle vuorelle tähystämään ja nähtiinkin

valtava vuoristoglasieeri, joka viistoon, etelästä suoraan pohjoista

kohti, kulki vuoriston poikki, päättyen kauimpana etelässä rannattomaan

jääylänköön.

Beardmore-glasieeri.

Siinä oli navalle avoinna suora tie. Samalta vuorelta määriteltiin

kaikkien kukkulain ja selänteitten asemat ja huomattiin vuoriston

jatkuvan kaakkoa kohti ainakin 86 leveyspiirille saakka, jossa se

näytti katkeavan, mutta vielä katkeaman takaakin näkyi etäisiä vuoria

jatkona. Erinomaisen viehättävää olisi ollut ryhtyä tätä vuoristoa

edelleen seuraamaan, mutta se oli sikseen heitettävä, matka piti

navalle.

Taivallettiin Barrierilta maakannaksen poikki suuren glasieerin

pinnalle. Se oli vuorelta katsoen näyttänyt jotenkin tasaiselta ja

ehjältä, ja reippaalla mielellä, vaikka tyhjällä vatsalla, lähdettiin

sitä nousemaan... Jo viikkoja oli kulunut siitä, kun retkikunnan

jäsenet olivat viimeksi syöneet vatsansa täyteen. Eväittensä jatkoksi

he paraillaan pureskelivat poneilta jäänyttä maissia, rouhentaen sitä

kivien välissä.

Mutta tällä glasieerilla taistelu vasta alkoikin. Viimeiset voimansa

saivat retkeilijät ponnistaa, ennenkuin olivat sen päälle nousseet,

ja enemmän kuin yhden kerran oli siitä tulla heidän hautansa. Se

oli täynnään jääröykkiöitä ja halkeamia.. Suunnattoman vaikeata oli

keinotella raskaita rekiä jääröykkiöitten yli, varsinkin sitä rekeä,

jota retkikunnan ainoa henkiin jäänyt poni veti. Toisin paikoin täytyi

kulkea useampaan kertaan samoja matkoja. Alati oli joku retkeilijöistä

lumisokeakin, niin että hänen oli vaikea eteensä nähdä. Joulukuun 5

p. oli glasieerille lähdetty; jo parin päivän kuluttua menetettiin

viimeinenkin hevonen. Se putosi glasieerihalkeamaan, mutta onneksi

jäi kuorma jäljelle, jota ilman matkaa olisi ollut mahdoton jatkaa.

Shackleton kertoo tapauksesta:

»Olimme juuri ilmaisseet ilomme siitä, että sää taas oli käynyt

valoisammaksi, kun kuulimme Wildin huutavan apua. Pysähdyimme

paikalla ja riensimme hänen luokseen. Hevosen vetämä reki istui

keula halkeamassa kiinni ja Wild koetti sitä kiskoa takaisin.

Mutta hevosta ei näkynyt missään. Wildin olimme piankin saaneet

pelastetuksi vaarallisesta asemastaan, mutta »Socks» parka oli

kadonnut. Ihme oli, että Wild pelastui. Hän oli kuormineen seurannut

meidän jälkiämme. Olimme kulkeneet saman, lumen peittämän halkeaman

poikki, meidät se oli kestänyt, mutta hevosen raskaan kuorman alla

pettänyt, ja sekunnissa oli kaikki tapahtunut. Wild kertoi, että hän

äkkiä oli tuntenut ikäänkuin tuulen suhinaa korvissaan, ohjakset

riuhtaantuivat hänen käsistään, hän itse paikalla levitti kätensä ja

sai vielä kiinni kuilun toisesta reunasta. Onneksi sekä hänelle että

meille oli hevosen paino reväissyt irti jalaksen haan, ja se pelasti

reen. Laskeusimme vatsallemme ja katselimme alas kuiluun, mutta

sen pohjattomasta pimeydestä ei kuulunut ainoatakaan ääntä. Mikä

olisi meidät perinyt, jos rekikin olisi mennyt mukana? Meille olisi

jäänyt vain kaksi makuusäkkiä ja epäilen, tokko niin epätäydellisillä

varustuksilla koskaan olisimme päässeet takaisin talvikortteeriimme...

Ja aivan mahdotonta olisi ollut yrittääkään navalle. Mutta hevosenkin

menettäminen oli suuri vahinko, koska sen kautta menetimme paljon

lihaa. Oma kuormamme kasvoi tämän onnettomuuden kautta 450 kiloksi.»

Ei niin ollen ollut kumma, että matka oli rasittava, etenkin kun

halkeamat ja jäämurrokot pikemmin lisääntyivät kuin vähentyivät ja

matka kulki melkoista kaltevuutta ylöspäin. Toinen jos toinenkin

retkeilijöistä katosi silloin tällöin pettävän hangen kautta

ammottavaan pohjattomaan kuiluun, ja vaikka olikin varovaisuuden

vuoksi vyöttäydytty yhteen, niin oli kuitenkin joskus tuhannet tuskat,

ennenkuin kadonnut jälleen oli ilmoilla. Onneksi eivät reet pudonneet,

vaikka semmoisia halkeamia oli viljalta, joihin ne olisivat mahtuneet

— se olisi auttamattomasti ollut koko retkikunnan perikato. Ja ilmakin

pysyi kaiken aikaa erinomaisen kauniina. Lähes parikymmentä kilometriä

aherti retkikunta joka päivä päämääräänsä kohti. Matkan vaikeuksia

korvasi mahtava luonto, glasieeri, jota Shackleton arveli suurimmaksi,

mitä on koko maailmassa — hän nimitti sen Beardmore-glasieeriksi —

ja jyhkeät lumen ja jään peittämät vuoristot kahden puolen. Tämäkin

jättiläisglasieeri näytti ennen olleen vielä paljon suurempi, sillä

vuorilla oli molemmin puolin reunamoreeneja aina parinsadan metrin

korkeuteen. Kun jäävirta oli keskeltä kupera, syrjiltä kaltto, niin

täytyi retkikunnan enimmäkseen taivaltaa keskeä, vaikka reunoilla olisi

ollut parempi keli. Odottamattoman vaihtelevaksi ja mielenkiintoiseksi

huomattiin kivennäinen, sekä se mitä moreeneissa tavattiin että itse

vuorissa. Pieniä paloja vain saatettiin ottaa mukaan. Päivä päivältä

edistyi matka, vaikka pinta toisin paikoin oli niin rosoista, ettei

suurimmillakaan ponnistuksilla voitu päästä muuta kuin puolenkymmentä

kilometriä eteenpäin. Retkikunta toivoi kuitenkin jäävirran pian

päättyvän ja tien navalle sitten olevan auki.

Mutta Beardmore-glasieeria kesti loppumattomiin, ja yhä korkeammalle

jouduttiin merenpinnasta. Joulukuun 14 p. oltiin jo 1,700 metriä

korkealla, ja yhä ylemmäksi kohosi matka. Kummakseen näki retkikunta

täällä yhden linnun lentävän, vaikk'ei voitu huomata sen lajia;

mutta se olikin ainoa elämän merkki, mitä oli pitkiin aikoihin

tavattu. Jäätikön pinta ylempänä parani, rosoisen sinijään sijasta

oli lumikoita, maisema vihdoin avautui ja edessä kohosi glasieerista

yksinäisiä vuoria kuin saaria, ja näitten välissä näkyi lakea

lumiaukea, jonka retkeilijät päättivät vihdoinkin olevan kauan kaivatun

jääylängön. Joulukuun 16 p. oltiin 84°50' eteläistä leveyttä. Siihen

saakka oli kuljettu 160 kilometriä glasieerin rikkinäistä pintaa.

Vielä kappaleen matkaa etelämmäksi sijoitettiin varasto, johon muun

muassa jätettiin vahvemmat vaatteet, jotta paino saataisiin vähenemään

niin pieneksi kuin suinkin. Näin tehtiin kaikki, mitä suinkin oli

mahdollista, etelänavan saavuttamiseksi. Jäävirran yläpäästä löydettiin

vuorista kivihiiltä, mutta aika ei suonut sen tarkemmin tutkia

kerroksien laajuutta. Mutta rinteillä oli samanlaista kalliota laajat

alat. Joulukuun 18 päivä oltiin vihdoinkin ylängöllä, noin 2,250 metriä

merenpintaa korkeammalla. Arvion mukaan oli retkikunnalla silloin vielä

viideksi viikoksi eväitä. Se päätti niiden kestävän navalle saakka, kun

päiväannoksia vieläkin pienennettiin. Mutta vaikka varsinainen jäävirta

näyttikin loppuneen, niin kohosi tie siitä huolimatta kohoamistaan.

Jouluk. 19 p. oltiin 2,375 metriä korkealla merenpinnasta.

Jäähalkeamiakin oli yhä, mutta kuitenkin oli päästy vuoriston poikki,

lähestytty etelänapaa: 465 kilometrin päähän.

Etelänapaylängöllä.

Tasaisen lakeuden sijasta ylänkö olikin jähmettyneinä jääpengerminä,

joista jokainen kohotti retkikunnan yhä korkeammalle merenpinnasta.

Penkeret olivat täynnään kavalia halkeamia, joihin miehet olisivat

jokainenkin kadonneet, elleivät sitoneet itseään samaan köyteen

niinkuin alppivaelluksella. Vaikka oli kesäpäivän seisaus, niin oli

parin- kolmenkymmenen asteen pakkanen. Jääpenkereet olivat niin jyrkät,

että reet olivat yksitellen vedettävät niiden päälle, ja matka tämän

kautta melkoisesti hidastui. Toisinaan lämpömittari laski elohopean

jäätymäkohdan tasalle. Joulupäivänä oli vielä sitäkin kylmempi ja

pureva etelämyrsky. »Jumalalle olkoon kiitos, että matkan määrä yhä

lähestyy.» Joulupäivänä syötiin kunnollinen ateria, poltettiin vielä

sikaritkin päälle ja nautittiin pari tippaa hyvää konjakkia ja tämä

virkisti mieliä siihen määrään, että vatsan täyteydessä päätettiin

vielä entistäkin enemmän — vähentää ruoka-annoksia.

Mutta nousua yhä kesti. Aina 12 kilometrin päässä lumikenttä kohosi

jyrkäksi jääpenkereeksi ja muutaman päivän kuluttua oltiin jo enemmän

kuin 3,000 metriä korkealla merenpinnasta. Korkeuden ja ilman

ohenemisen vuoksi alkoi hengitys käydä yhä vaikeammaksi. »Mikä tunne

olla enemmän kuin 3,000 metrin korkeudessa melkein maailman lopussa!»

Retkeilijäin ruumiinlämpö oli enemmän kuin 1 aste normaalia alempi,

mutta he siitä huolimatta voivat hyvin.

Vielä jouluk. 29 p. oli voitettava muuan penger niin ankaran työn

kautta, »kuin ihmisen suinkin on mahdollista suorittaa.» Rekikin —

toinen oli jätetty erääseen varastoon — alkoi käsissä hajota, anturat

kulua pilalle rosoisella jäätiköllä. Asema alkoi käydä niin tukalaksi,

että vihdoin täytyi ruveta ruoka-annoksia lisäämään, koska muutoin ei

olisi päästy paikastakaan. Sen sijaan aiottiin viimeisestä varastosta

melkein tyhjinä miehinä tehdä pikamarssien rynnäkkö navalle. Ja

toivossa yhä jatkettiin, vaikka matka nousi ja kaikki viittasi siihen,

että etelänapa on maapallon korkeimmalla ylängöllä.

Mutta retkikunnan ei ollut suotu saada voiton seppelettä, jonka se niin

hyvin olisi ansainnut. Vihdoin uupuivat voimat. Shackleton kirjoitti

päiväkirjaansa 4 p. tammik.:

»Loppu on näkyvissä: Emme voi enää kestää kuin korkeintain kolme

päivää, voimamme alkavat nopeaan vähetä, yhä enemmän alkavat tuntua

riittämättömän ravinnon, etelämyrskyjen ja lumituiskujen vaikutukset ja

-42° pakkanen, ja tänään on meille selvinnyt, että raja on saavutettu.

Olimme tänään päivällisaikaan siihen määrään uupuneet, että kolmen

ruumiinlämpö oli alennut usean asteen normaalilämpöä alemmaksi

(34,4°C)... 3,415 metrin korkeus ja pureva tuuli ovat lopen uuvuttaneet

voimamme. Kasvomme ovat risoihin halkeilleet, vaivalla voimme estää

käsiämme ja jalkojamme jähmettymästä. Sormemme tuon tuostakin

kieltäytyvät kauempaa palvelemasta, saatamme töin tuskin estää niitä

jäätymästä... Jalkineemme ovat kovin kuluneet ja tuon tuostakin

meidän täytyy pysähtyä poistaaksemme lunta anturain välistä... yöt

päivät täytyy olla samoissa vaatteissa. Ja nämäkin vaatteet ovat

joka kulmalta paikatut. Kun aamulla aikaisin kömmimme ulos kosteista

makuupusseistamme, niin jäätyy villapaita paikalla kankeaksi kuin

peili... Yritämme päästä edes 150 kilometrin päähän navasta, sen

enempää emme näissä oloissa voi toivoa. Olen melkein varma siitä, että

napa on tällä ylängöllä, kaukana kaikkien vuorimaitten näkyvistä.»

Korkeuden ja ilman ohuuden vuoksi retkikunnan jäseniä vielä vaivasi

ankara päänsärkykin.

Tammikuun 7:ntenä ja 8:ntena raivosi ankara lumimyrsky, joka

kiivaimmillaan puhalsi 145 kilometriä tunnissa. Retkikunnan täytyi

maata jouten teltoissaan, kuinka katkeralta se tuntuikin. »Tuon

tuostakin jähmettyy joku kahdeksasta säärestämme ja jähmettyneen

jäsenen onnettoman omistajan täytyy koettaa saada se ulos pussista

ja pistää se luultavasti yhtä kovaonnisen naapurinsa paljaalle

vatsalle. Mutta pieni kappale täytyy meidän sittenkin vielä valloittaa

eteläisimmästä etelästä, maksoi mitä maksoi, ja siitäkin huolimatta,

että voimamme -58 1/2° pakkasessa nopeaan hupenevat... Telttaamme

on kasaantunut niin paljon lunta, että tuskin voimme liikkua. Yhä

taajemmin alkavat kouristukset miehiä ahdistaa.» Korkeus merenpinnasta

oli 3,537 metriä.

Viimeinen hyökkäys.

Tammikuun 9:ntenä lähdettiin viimeiseen rynnäkköön. Leiriin jätettiin

kaikki tavarat, mukaan otettiin vain kuningattaren lippu, asiakirjoja

sisältävä messinkisilinteri, valokuvauskone, kiikari ja kompassi.

Puoleksi juosten, puoleksi kävellen, viimeiset voimat ponnistaen,

riennettiin näin eteenpäin ja saavutettiin leveys 88°23', siis 154

1/2 kilometrin etäisyys navasta. Tähän pystytettiin lippu, jätettiin

asiakirjat ja koko ylänkö otettiin Englannin omaisuudeksi. Ryhmä

lippuineen valokuvasi itsensä. Kiikarilla ei etelästä käsin, navalta

päin, näkynyt mitään muuta kuin samaa kuolonkalpeata lumiaavikkoa.

Siihen jätettiin messinkisilinteri, syötiin hät'hätää kehnot eväät

ja lähdettiin kiiruumman kautta palaamaan teltalle ja suoriutumaan

paluumatkalle.

Takaisin navan kynnykseltä.

Paluumatka kävi nopeammin, vaikka olivatkin voimat vähissä. Auttoi

kuormain vähyys, myötäinen maa ja etelämyrskyt, joitten apua purjeella

käytettiin. Onneksi eivät vanhat jäljet olleet menneet umpeen, muutoin

olisi ollut vaikea löytää vähäpätöisiä, paluumatkaa varten jätettyjä

varastolta. Jonain päivänä saatettiin, hyvän puhurin auttaessa, kulkea

yli 42, jopa 46 1/2 kilometriä, siis kaksi sen vertaa kuin menomatkalla

parhaimpinakaan päivinä. Purjeen avulla kiidettiin lennossa alas

pengermät, yli jäätikön halkeamien.

20 p. tammik. saatettiin kamalalta jääylängöltä laskeutua

Beardmore-glasieerille. Lämpötila nousi, vaikka oli vieläkin

toistakymmentä astetta jäätymäkohdan alapuolella. Shackleton itse

oli niin heikko, ettei hän toisina päivinä voinut vetää, mutta

kykeni kuitenkin omin voimin kulkemaan. Taistelua elämästä oli

koko paluumatka, usein olivat eväät kokonaan lopussa, ennenkuin

oli seuraavaan varastoon saavuttu, jossa niitä oli vain semmoinen

mitätön erä, että hädin tuskin auttoivat seuraavan taipaleen poikki.

Retkeilijäin kaikki huomio kiintyi nyt vain siihen, miten lähin varasto

saavutettaisiin; katselemiseen, tutkimiseen ei ollut aika eikä voimia.

27 p. Shackleton kirjoitti päiväkirjaansa: »Saatan huoletta sanoa,

että ainoastaan jumalallinen kaitselmus meitä tänään ohjasi varastomme

turviin.»

Beardmore glasieeri laskettiin onnellisesti ja 28 p. tammik. oltiin

jälleen Barrier-jäätikön pinnalla. Täällä oli matka muutoin selvä,

mutta nyt alkoi punatauti ahdistaa miehiä, arvattavasti siitä syystä,

että teurastettujen hepojen liha niiden liikauupumuksesta oli

myrkkyyntynyt. Ja siitä ja ravinnon vähyyden vuoksi kävi palaavien

retkeilijäin matka pitkin Barrierin pintaa kuolemaan saakka uupuneitten

ponnisteluksi henkensä edestä.

Taistelu elämästä ja kuolemasta.

Hitaasti kuin etanat he rämpivät eteenpäin lumierämaassa, varastosta

varastoon, saaden kustakin juuri sen verran ravintoa, etteivät nälkään

kuolleet, mutta ei likimainkaan niin paljoa, että olisivat voineet

syödä yhdenkään kunnollisen aterian. Suuri ja odottamaton löytö oli jo

se, kun joku sattui lumesta keksimään teurastetun hevosen möhkäleeksi

jäätyneen veren. Keitettynä se maistui hyvältä ja virkisti melkoisesti

uupuneita voimia. Lumimyrskyilläkin täytyi nyt kulkea. Vaikka ei

nähtykään halkeamia, niin auttoivat myrskyt sen sijaan, aina etelästä

tuullen, oivallisesti eteenpäin. Mutta purjeen pystyttäminen oli

väsyneille usein melkein ylivoimainen urakka. Matkalla nyt tuskin

mistään muusta puhuttiin kuin siitä, mitä kukin mieluimmin söisi, jos

saisi vapaasti valita, ja mimmoista ruokaa hän voisi omasta päästään

keksiä, ja näistä asioista väiteltiin joskus varsin tosissa ja ruoasta

nähtiin kaikki unet.

21 p. helmikuuta — kolme viikkoa oli siis jo astuttu Barrierin pintaa —

raivosi lumimyrsky ja oli -55° pakkanen, mutta siitä huolimatta täytyi

pyrkiä eteenpäin, vaikka palettiinkin ankarasti. Oli kysymys elämästä

ja kuolemasta... Seuraavana päivänä tavattiin vereksiä jälkiä! Ne

olivat apuretkikunnan, joka oli käynyt palaajoita varten ruokatavaroita

tuomassa ja oli samalla matkannut vähän edemmäksikin tiedustelemaan,

eikö heitä kuuluisi.

Apuretkikunnan lepopaikka etsittiin tarkimmin ja löydettiin kolme

suklaanpalasta ja joku biskitti. Niistä vedettiin arpaa. Shackletonilla

oli huono onni ja »oli melkein naurettavaa, kuinka se minua hetken

aikaa harmitti».

23 p. löydettiin vihdoin apuretkikunnan tuoma varasto, ja siinä oli

vihdoinkin kyllin syötävää ja herkkuja jos minkälaisia.

Mutta kauan ei ollut aikaa niitä nauttia. Kaksi miestä, toinen niistä

retkikunnan johtaja, lähti kiiruumman kautta matkaan joutuakseen

talvimajaan, ennen kuin Australiasta palannut »Nimrod» aikaisemmin

annettujen määräysten mukaan ennättäisi jälleen tiehensä lähteä. Yksi

mies oli niin heikko, että hän oli jätettävä jäljelle, ja toinen

hänelle avuksi. Shackleton ennättikin talvikortteeriin ennen laivan

lähtöä ja palasi sieltä apumiesten kera jäljelle jääneitä pelastamaan,

ja maaliskuun 4 p. olivat vihdoinkin kaikki hyvässä turvassa.

29 p:stä lokakuuta 4 p:ään maaliskuuta oli eteläretkikunta ollut

matkalla ja tällä ajalla kulkenut kaikkiaan 2,824 1/2 kilometriä,

päästen 154 1/2 kilometrin päähän etelänavasta, 706 kilometriä

lähemmäksi kuin Scott v. 1902. Vähältä piti, ettei Shackleton

saavuttanut itse päämäärääkin, vaikka vastukset olivat paljon

suuremmat, kuin hän oli osannut arvata. Joka tapauksessa hänen

retkensä on niin tarmokas ja uljas, että tuskin napamaitten koko

löytöhistoriassa on sen vertoja. Puutetta ja ankaria kärsimyksiä on

tosin ennenkin kestetty, mutta ei ole monikaan näin tarkimmilleen

ponnistanut ihmisen viimeisiäkin voimia suuren päämäärän

saavuttamiseksi.

Retken maantieteelliset tulokset olivat erittäin suuriarvoiset,

vaikk'ei itse napaa saavutettukaan. Sen kautta osoitettiin

Etelä-Viktorianmaan suuren vuoriston kääntyvän Länsi-Antarktikaan päin

ja siis kaikesta päättäen olevan koko etelänapamaan selkäranka. Se

osoitti etelänavan olevan vuoriston takana korkealla ylängöllä niin

ankaralla pakkasalueella, ettei moiselle ole muualla maapallollamme

vertaa. Lähes -60° kesälämmöt ovat olleet tähän saakka tuntemattomat.

Kaikesta päättäen on etelänapa myös maamme absoluuttinen pakkasnapa,

jonka rinnalla Siperiankin pakkasalueet joutuvat häpeään. Siitä taas

seuraa, että etelänavalla on pysyvä korkean ilmapaineen alue. Sillä

ajalla, minkä retkikunta jääylängöllä viipyi, kaartoi sen päällä

ainainen pilvetön taivas, niinkuin yleensä korkean ilmapaineen

alueilla. Tämä pilvettömyys ylängön korkeuden ohella lienee syynä

alhaisiin kesälämpöihin, koska säteily avaruuteen pilvettömän taivaan

alla ja ohuessa ilmassa on kokonaan vapaa.

Eräs toinen retkikunta (Armytage, Priestley ja Brocklehurst)

tutki joulukuussa ja tammikuussa tarkemmin läntisestä vuoristosta

MacMurdo-salmeen laskevia jäävirtoja, joita jo Scottin retkikunta

oli tutkinut. Sen tehtävänä oli etupäässä vuoriston geologisten

olojen selville saaminen. Täällä tavattiin nykyisen merenrannan

yläpuolella vanhoja rantaviivoja, jotka osoittavat maan jääkauden

jälkeen kohonneen. Kasvikivettymiä ei sitä vastoin löydetty, vaikka

kuinka etsittiin. Niinikään tutkittiin lumen ja jään sulamisilmiöitä

etelänapamaan kesäsydännä. Aivan jähmettynyt ei luonto sielläkään ole.

Kesällä lumi ja jää pinnalta sulavat auringonpaisteessa, varsinkin

kiven tai kallion läheisyydessä. Niinpä oli Ferrar-glasieerille, joka

soluu vuoriston poikki, muodostunut jonkinlainen tulvapuro, jonka

kohina jähmettyneessä jääerämaassa oli ihanaa soittoa.

Palatessaan tammikuun lopulla rämäkin retkikunta oli vähällä joutua

tuhon omaksi, kun merijää irtautui rannasta ja miehet sen mukana

ajelehtivat ulapalle kappale kappaleelta lohkeilevalla jääkentällä,

jonka ympärillä ahnaat petovalaat kiertelivät. Yksi jääkentän kulma

sattui kuitenkin pikimältään koskettamaan maajäähän ja tällä kulmalla

sattuivat retkeilijät juuri silloin olemaan ja pelastuivat kuin ihmeen

kautta.

Magneettisen etelänavan löytö.

»Pohjoisretkikunta», johon kuuluivat professori David, Mawson ja

Mackay, sai tehtäväkseen seurailla Etelä-Viktorianmaan länsirantaa

pohjoiseen päin sekä sopivalta paikalta tunkeutua magneettista

etelänapaa kohti. Jo lokakuun alussa retkikunta lähti liikkeelle,

viipyi matkalla 122 päivää ja suoritti edestakaisin lukien 2,207

kilometriä pitkän matkan. Tämä tulos oli sitä huomattavampi, kun

retkikunnalla ei ollut minkäänlaisia juhtia, vaan sen täytyi itse vetää

kaikki eväänsä ja tarpeensa ja suuren osan tiestään kulkea edestakaisin

kahteen kertaan.

Matka pitkin meren rantaa pohjoista kohti oli vaarallinen ja

vaivalloinen. Etelänapamaan rannikolla on näet jää kesät ja talvet

irrallaan maasta, koska vuorovesien säännöllinen vaihtelu ylläpitää

avointa saumaa. Merenjäällä sen vuoksi oli ainiaan tarjona se vaara,

että jää repeisi rannasta ja ajautuisi ulapalle. Maata pitkin olisi

ollut sanomattoman vaikea matkata. Missä vuoret eivät ulottuneet

mereen saakka, siinä pisti siihen kielensä mahtava vuoristosta tuleva

glasieeri. Kieleke useinkin oli niin pitkä, että sen kiertäminen olisi

kysynyt liian paljon aikaa, ja retkikunnan senvuoksi täytyi taivaltaa

glasieerin rosoisen pinnan poikki lukemattomia salavaaroja vältellen.

Retkikunta keksi keinon ruokavarojensa lisäämiseksi, niin että ne

kestivät magneettiselle navalle saakka. Se rupesi syömään hylkeitä,

joita oli helppo pyydystää, ne kun tuskin ymmärsivät vähääkään pelätä,

ja keitti petroolin säästämiseksi hylkeenrasvalla, niinkauan kuin

merenrannalla viipyi.

Näin matkattiin verkalleen pohjoista kohti, kartoitettiin rantaa,

jota sitä ennen oli vain laivoista tähtäilty, tutkittiin vuorien

kokoomusta ja mieltäkiinnittäviä jääilmiöitä. Kuljettiin laajan

Drygalski-glasieerin kielekkeen poikki, mutta glasieerin huomattiin

olevan niin täynnään halkeamia ja jääröykkiöitä, että sitä pitkin oli

mahdotonta yrittää vuoriston poikki magneettiselle navalle. Koko joukon

pohjoisempaa löytyi toinen vuoristoglasieeri, jota myöten yritettiin

paremmalla menestyksellä.

Napaylängöllä.

Samanlaisia vaaroja ja vastuksia kokien kuin eteläretkikuntakin nousi

tämä retkikunta jäävirtaa pitkin yhä korkeammalle meren pinnasta,

kunnes jäävirran niska-aukko leveni, vuoret kahden puolen taantuivat ja

vähitellen painuivat taakse taivaanrannan alle. Niukalla ravinnolla,

enemmän kuin 2,000 metriä korkealla merenpinnasta, retkikunta sitten

jatkoi matkaansa länttä kohti pitkin jääylängön pintaa.

Yhä pysyvämmin asettui magneettineula, joka ilmaisee magneettisen

voiman kallistumaa (_inklinatiota_), vaakasuora neula taas, joka

ilmoittaa poikkeamaa (_deklinatiota_) oli käynyt niin epävakaiseksi,

ettei siitä ollut mitään apua. Nämä merkit selvään osoittivat,

että alettiin lähestyä magneettista napaa. Mutta se oli kuitenkin

koko joukon kauempana maajäätiköllä, kuin edellisten retkikuntain

tarkat, mutta pidempien matkain päässä toimittamat mittaukset olivat

osoittaneet. Mittauksista päättäen se niinikään on melkoisesti

muuttanut paikkaansa siitä, kuin Ross havainnoittensa kautta sen paikan

määräsi. Uusimmat havainnot ovat osoittaneet, että se yhä joka vuosi

muuttaa paikkaansa, kiertäen piiriä, jonka läpimitta lienee muutamia

kymmeniä kilometrejä.

Magneettisella navalla.

Tammikuun 15 p. oli saavuttu paikalle, jossa kallisteneula oli melkein

pystyssä, osoittaen 89°48', poiketen siis ainoastaan 12' kohtisuorasta.

Mawson laski, että itse napa ehkä piankin olisi aivan sillä kohdalla,

jossa silloin oltiin, mutta sen liikunnon riittävän tarkka tutkiminen

tällä paikalla olisi vaatinut ainakin kuukauden verran aikaa, jonka

vuoksi retkeilijät sekä eväitten että ajan puutteessa päättivät siltä

paikalta tehdä pikamarssien vielä 21 kilometrin rynnäkön, ollakseen

tarkkaan sillä paikalla, jossa havaintojen ja laskujen mukaan

magneettisen navan keskipisteen piti olla (72°25' eteläistä leveyttä ja

155°16' itäistä pituutta). Tällä paikalla retkikunta valokuvasi itsensä

ja otti alueen Britannian valtakunnan omaisuudeksi.

Tämän tapahduttua riennettiin kiiruimman kautta viimeiseen yöpaikkaan

jätetylle leirille ja lähdettiin samanlaista ruoan vähyyttä kärsien

kuin eteläretkikuntakin pyrkimään takaisin meren-rannikolle.

Lukemattomia vastuksia voittaen sinne saavuttiinkin, mutta sitten

olivatkin retkeilijäin voimat niin lopussa, että he tuskin olisivat

kyenneet rantoja pitkin palaamaan leirille, ellei »Nimrod», jonka

palattuaan piti ohjeitten mukaisesti etsiä retkikuntaa rannikolta,

vihdoin olisi sitä muutaman jäätikön nokasta huomannut. Tapaus on

siksi omiaan kuvaamaan retkikunnan asemaa, että kerromme siitä vähän

tarkemmin matkakertomuksen mukaan:

Pitkän ja turhan etsimisen jälkeen oli »Nimrodin» kapteeni jo palannut

pohjoisimmasta kohdastaan Erebukselle päin, kunnes äkkiä huomattiin

Drygalskin jäätikön päässä kaksi lippua ja retkikunnan teltat.

Ammuttiin kaksi jyrisevää paukkua ja paikalla nähtiin laivasta,

kuinka retkeilijät hyökkäsivät ulos, juoksivat kiireessä kumoon

toisensa ja kaiken muunkin, mitä eteen sattui, vieläpä kannullisen

hylkeenrasvaakin ja verta, jota paraillaan joivat ja jonka prof. David

sanoi maistuvan hyvältä, kun siihen tottui. Näin he karkasivat laivaa

kohti. Ensimmäisenä juoksi Mawson, joka kuitenkin äkkiä katosi jäätikön

sisään. Mackay saapui ensimmäisenä jäätikön reunalle, johon laivakin

oli ennättänyt, ja huusi:

»Mawson putosi glasieerihalkeamaan ja me olemme käyneet magneettisella

navalla.»

Mawsonin onnettomuus oli tapahtunut niin äkkiä, ettei laivaväki

ensinnä käsittänyt, minne kolmas mies oli hävinnyt, mutta tämän

kuultuaan kapteeni nopeimmiten lähetti apuväkeä maalle, ja nämä

nostivat kadonneen Mawsonin halkeamasta, johon hän oli pudonnut kuutta

metriä syvälle. Hän ei onneksi pudonnut varsin pohjaan saakka, joka

oli paljasta kylmää merivettä, vaan oli pysähtynyt välille eräälle

pykälälle. David ja Mackay eivät jaksaneet häntä ylös nostaa, mutta

laivamiehet suorittivat työn nopeasti. Tapaus oli omiaan osoittamaan,

kuinka ainaisessa vaarassa retkeilijät ovat näillä jäätiköillä, jotka

Etelänavan maalla ovat ainoat kuljettavat tiet. Sattuvasti Wild lausui,

että niillä liikkuu, ikäänkuin kulkisi pimeässä suuren rautatieaseman

lasiholvin poikki. Mawsonin tapaturma sattui onneksi aivan glasieerin

ulkopäässä, jossa jäätikkö jo on matala. Korkeammalla maan puolessa

putous tuskin olisi niin lyhyeksi jäätynyt, koska enimmät halkeamat

leviävät alaspäin.

Laiva palasi Erebuksen juurelle, jonne vihdoin, kun jo pahinta

pelättiin, saapui Shackletonkin tovereineen, ja viipymättä lähdettiin

sitten kotimatkalle Jäämeren ruvetessa uudelleen jäätymään ja

saavuttiin onnellisesti Uuteen Seelantiin. Retkikunnan loistavat

saavutukset ja tarmokas toiminta herättivät kaikkialla ihailua.

Englannin parlamentti korvasi ne 500,000 mk, jotka Shackleton oli

lainannut, ja kuningas antoi hänelle aateluuden.

Etelänavan valloitus.

Scottin retkikunnan tuho.

Shackletonin onnistuneen matkan jälkeen oli tie etelänavalle selvä,

ja kapteeni R.F. Scott, joka oli tämän tien alkupään tutkinut,

piti etelänavan lopullista Englannille valloitusta luonnollisena

velvollisuutenaan ja oikeutenaan. Valtion ja yksityisten suosiollisella

avulla hän saattoikin varustaa suuren retkikunnan, joka kesäkuussa 1910

lähti Lontoosta matkaan, lukuisampi tieteellinen tutkijakunta kerallaan

kuin ainoallakaan edellisellä retkellä.

Vuoden lopulla retkikunta seikkailullisen matkan jälkeen saapui

MacMurdon salmeen, mutta ei nyt jäitten vuoksi päässyt Rossin saaren

eteläpäähän saakka, jossa »Discovery»-retkikunnan maja oli, vaan

pystytti majansa 25 kilometriä pohjoisemmaksi Erebus-vuoren juurelle.

Laiva, »Terra Nova» nimeltään, vei sitten »länsiosaston» McMurdo-salmen

länsirannalle, tutkimaan sikäläisiltä vuorilta laskevia suuria

jäävirtoja, ja itäosaston Barrierin itäpäähän Kuningas Edward VII:n

maalle, jossa se ei kuitenkaan päässyt maalle nousemaan, vaan Barrierin

reunan muutokset mitattuaan palasi takaisin päämajaan. Samalla se

toi sanoman, että se oli lähellä Kuningas Edwardin maata tavannut

Amundsenin, jonka laiva, vanha »Fram», vielä oli jäätikön reunalla

ainoassa paikassa, josta sille oli turvallinen nousta. Amundsenin leiri

oli Barrier-jäätiköllä kuuden kilometrin päässä sen reunasta.

Itäretkikunta muuttui nyt pohjoisretkikunnaksi ja »Terra Nova» vei sen

Etelä- Viktorianmaan pohjoiskärkeen Kap Adareen.

Pääosasto ryhtyi talvimajassa viipymättä tieteellisiin havaintoihin.

Vielä ennen talven tuloa oli sitä paitsi Barrier-jäätikölle vietävä

varastoja seuraavan kesän suurta naparetkeä varten.

Talvimajasta täytyi kulkea melkoinen matka merijäätä pitkin,

ennenkuin päästiin Barrier-jäätikölle, koska Erebus-vuoren rinteet

olivat niin täynnään röykkiöisiä glasieereja, ettei maata pitkin

ollut yrittämistäkään. Mutta merijää oli vahvuudestaan huolimatta

petollista, hirmumyrskyt kun käden käänteessä saattoivat repiä sen

auki ja viikkokausiksi katkaista talvimajan yhteyden Barrier-jäätikön

ja manteren kanssa. Tämä mahdollisuus oli ainaisena vaarana kaikille

rekiretkikunnille ja maaliskuussa 1911 eräs varastoretkikunta

todella, myrskyn rikkoessa jääkentät, jäi ajelehtiville jääteleille,

ahnaat miekkavalaat joka puolella ympärillään hyörimässä, ja voitiin

vain suurella vaivalla pelastaa Barrier-jäätikölle. Yksi hevonen

ja tavaroita menetettiin — Scott oli, samoinkuin Shackletonkin,

ottanut vetojuhdiksi pieniä Mandshurian hevosia — mutta miehet kaikki

pelastuivat, vietettyään kuitenkin kamalia ahdistuksen päiviä.

Suurta haittaa ja paljon kärsimyksiä tuottivat tälläkin retkellä

pakkaset, mutta sittenkin ne olivat toisarvoinen vastus myrskyihin

verraten. Myrskyt nousivat niin nopeaan ja olivat niin rajuja, että

ne saattoivat tuottaa tuhon jokaiselle, joka sattui olemaan ilman

varustuksia muutaman sadankaan metrin päässä talvimajasta niiden

yllättäessä.

Marraskuun alussa 1911 Scott lähti etelänaparetkelleen. Alkumatkalle

seurasi monta apuretkikuntaa ja kaksi moottorirekeä, jotka kuitenkin jo

muutaman kilometrin matkan jälkeen menivät rikki ja olivat hylättävät.

Ankarat pakkaset vaikuttivat, että moottorireistä silinterit särkyivät.

Muutoin ne olisivat toimineet oivallisesti. Niissä oli samanlaiset

maasta ponnistavat vetoketjut kuin tankkitraktoreissakin.

Scottin matka oli edellisen syksyn tapaturman vuoksi melkoisesti

myöhästynyt, mutia sujui sitten Barrierin tasaista pintaa pitkin

jotakuinkin, vaikka hevoset kärsivätkin suuresti kylmistä myrskyistä.

Levähdyspaikoille rakennettiin tosin lumesta tuulensuojat, mutta

siitä huolimatta hevosia sortui. Alkumatkalla oli mukana pari

koiravaljakkoakin, jotka apuretkikunnan kanssa palasivat takaisin.

Saavuttuaan joulukuun ensimmäisellä viikolla Beardmore-jäätikölle, jota

Shackleton nousi napaylängölle, Scott teurasti viimeisetkin hevosensa,

jättäen niiden lihat varastoon, ja lähti sitten jäävirralle, jonka

hänen retkikuntansa nousi parissa viikossa, päästen jouluaatoksi

napaylängölle. Beardmore-glasieerilta palasi yksi apuretkikunta

takaisin ja viimeinen tammikuun 4 p. 1912 itse napaylängöltä, jolloin

Scott neljän seuralaisensa kanssa oli vain 240 kilom. päässä navalta.

Huonon kelin, nietosten, pehmeän lumen ja myös jääaaltojen vuoksi oli

keli napaylängöltä sangen huonoa. Retkikunnalla oli tosin sukset, mutta

kuivassa hietamaisessa lumessa nekin luistivat sangen huonosti, eivätkä

kaikki retkeläiset suosineet niitä ensinkään. Vaihteeksi pidätti

lumimyrskykin retkikuntaa jonkun päivän alallaan.

Viimeiset päivämatkat olivat niin rasittavat, että retkikuntaa

epäilytti, jaksaisiko se perille saakka, vaikk'ei navalle ollut

kuin pari tavallista päivämatkaa. Tammik. 13 p. Scott kirjoitti

päiväkirjaansa: »Tänä iltana vain 90 kilometriä navalle.» Mutta perille

he yrittivät, vaikka ruokavarat alkoivat olla hiton vähinä.

Tammikuun 15 p. Scott illalla kirjoitti päiväkirjaansa: »Tuntuu

ihmeelliseltä ajatella, että nyt pääsemme navalle kahdella

pitkänpuoleisella päivämatkalla. Ei muuta kuin 50 mitätöntä kilometriä!

Meidän täytyy päästä sinne, maksoi mitä maksoi! Nyt minua ei peloita

kuin ainoa kamala mahdollisuus, että Norjan lippu ehkä voi liehua

siellä ennenkuin meidän!»

Scott navalla. Napa jo valloitettu.

»Tiistaina, tammikuun 16 p. 1912. Leiri 68. Korkeus 2,970 metriä. Se

pelättävä asia on tapahtunut — kamalin, mikä meille saattoi tapahtua! —

»Aamupäivällä suoritimme kelpo marssin ja teimme taivalta 14

kilometriä. Puolenpäivän havainto osoitti meidän olevan eteläisellä

leveydellä 89°42' ja iltapäivällä lähdimme liikkeelle sangen

kohentuneella mielellä, sillä olimme varmat siinä ylevässä tiedossa,

että huomenna saavuttaisimme matkamme määrän.

»Pari tuntia kuljettuamme Bowersin terävä silmä huomasi jotakin, joka

hänestä näytti tienviitalta; se teki hänet levottomaksi, mutta lopulta

hän arveli, että se mahtoi olla nietos. Sanattomassa jännityksessä

riensimme edelleen — joka mieheen oli iskenyt sama ajatus, sama kamala

epäluulo ja minun sydämeni sykki, niin että oli pakahtua. Kului taas

puolen tuntia — Bowers näki edessäpäin mustan pilkun! Se ei ollut — ei

voinut olla — luonnollinen lumenmuodostuma — sen huomasimme liiankin

pian!

»Marssimme oikopäätä päin sitä ja mitä löysimme? Mustan, reentolppaan

kiinnitetyn lipun! Lähellä oli hylätty leiripaikka — reenjälkiä ja

suksenlatuja, joita meni ja tuli — ja selvään näkyviä koiran jälkiä —

paljon koiran jälkiä — se ilmaisi kaikki! —

»Norjalaiset ovat ennättäneet ennen meitä — Amundsen on ensimmäisenä

saavuttanut navan!

»Hirveä pettymys! Mutta ei mikään koske minuun niin kipeään kuin

uskollisten toveri-parkain kasvojenilme! Kaikki ponnistukset, kaikki

puute, kaikki tuskamme — mitä varten? Paljaitten unelmain vuoksi —

unelmain, jotka nyt ovat — rauenneet. —

»Huomenna meidän täytyy päästä navalle — ja sitten niin nopeaan kuin

suinkin voimme, voimiamme pinnistäen, päästä takaisin! Matka kulkee nyt

alaspäin — varmaan ovat norjalaiset löytäneet helpon tien ylängölle!

»Lepoa ei tänä yönä ollut ajatteleminenkaan! Paljas mielenkiihko esti

meitä nukkumasta, mielenkiihko, jonka tämä — löydetyn navan löytö

tuotti! Kaikki ajatukset, jotka meissä virisivät, kaikki sanat, mitä

lausuttiin — kaikki päättyi tuohon kamalaan: liian myöhään! Ja kun

teltassa sitten kaikki vaikeni — silloin haudoimme varmaankin kaikki

tuota yhtä samaa kolkkoa ajatusta:

»_Minua peloittaa paluumatka_!» —

Seuraavana päivänä retkikunta 30 asteen pakkasessa, unettoman yön

vietettyään, saapui kuuden kilometrin päähän navasta; perille

päästäkseen sen täytyi kulkea pari kilometriä suoraan eteenpäin ja

5 1/2 kilometriä oikealle. Melkein tarkkaan tästä suunnasta löytyi

Amundsenin teltta, 2 1/2 kilometrin päässä navasta, jolle Scottin

joukko jatkoi matkaansa pystyttäen sinne Englannin lipun. Amundsen oli

saavuttanut navan jo joulukuun 15 p. 1911. Telttaansa hän oli »ensi

tulijan perille toimitettavaksi» jättänyt kirjeen, joka oli osoitettu

Norjan kuninkaalle. Scott otti tämän kirjeen perille toimittaakseen.

Kun se vihdoin avattiin, sisälsi se tiedon, että Amundsen oli

nimittänyt napaylängön »Kuningas Haakon VII:n ylängöksi», vaikka

Shackleton, napaylängön varsinainen löytäjä, jo oli nimittänyt sen

»Kuningas Edward VII:n ylängöksi.» Amundsen tahtoi täten itselleen

ikuistaa löytäjäkunnian, johon hänellä on pienempi oikeus kuin niillä

miehillä, joiden työtä hän käytti hyväkseen.

Etelänapa on, kuten jo Shackletonin matkan jälkeen saattoi arvata,

hieman kaltevalla ylängöllä, jonka korkeimman kohdan poikki retkikunnat

kulkivat, ennenkuin navan saavuttivat. Scottin ilmapuntarihavaintojen

mukaan navan korkeus oli 2,900 metriä merestä, mutta 88:nnella

leveyspiirillä ylängön korkeus oli 3,200 metriä. Samat arvot sai

Amundsenkin.

Paluumatka.

Vielä tammikuun 18 päivänä englantilainen retkikunta kääntyi

paluumatkalle. »Olemme nyt kääntäneet selkämme kunnianhimomme

uskottomalle päämäärälle. Edessämme on 1,500 kilometrin vaivalloinen

matkaa — 1,500 kilometriä toivotonta kiskomista — 1,500 puutteen, nälän

ja vilun kilometriä. Matkaan siis! Elämäni unelma — jää hyvästi!»

Paluumatka muodostui siksi kuin Scott oli arvannutkin, vieläpä paljon

huonommaksi. Ei ainoankaan ollut sallittu päästä matkansa määrään.

Kuormat olivat nyt kevyet, mutta kelit osasta sangen huonot. Toisin

ajoin oli paljon apua myötätuulesta, joka usein puhalsi hirmumyrskyn

voimalla, palelluttaen miehiltä milloin nenän, milloin sormet heidän

telttaansa pystyttäessään. Menomatkan jäljet kuitenkin enimmäkseen

näkyivät ja siten löytyivät matkan varteen jätetyt pienet ruokavarastot.

Seuralaisina Scottilla tällä retkellä oli t:ri Wilson, joka oli

ollut hänen mukanaan »Discovcry»-retkelläkin, meriluutnantti Bowers,

rakuunaratsumestari Oates ynnä merialiupseeri Evans, jonka Scott oli

valinnut etupäässä sen vuoksi, että hän oli erinomaisen voimakas ja

karaistu kestämään moisen matkan suunnattomat rasitukset.

Paluumatkalla alkoi piankin näkyä, kuinka uhkarohkea tämmöinen

retki todenteolla oli. Ruokavarat oli ripoteltu pieniin varastoihin

pitkin matkan vartta ja jos yksikin varasto jäi löytämättä —

hirmutuiskuissa tosiaan oli onnenkauppaa, tavattiinko niitä — niin

uhkasi nälkäkuolema, eväät kun muutoinkin olivat niin niukat, että

tuskin riittivät työkunnossa pitämään. Jos taas yksikin mies sairastui,

saattoi se katkaista kaikkien paluumatkan, sillä reellä häntä muut

eivät jaksaneet vetää ja vanha napamatkustajain sääntö kielsi ketään

hengissä taipaleellekaan jättämästä... retkikunnan marssinopeus on sen

heikoimman jäsenen marssinopeus, kirjoitti jo Greely.

Ensimmäinen Scottin miehistä, joka alkoi uupumuksen oireita näyttää,

oli Evans, jota hän oli vahvimpana pitänyt. Scott hämmästyi tätä, mutta

hän ei tullut ajatelleeksi, että Evans myös _käyttänyt_ voimiaan sen

mukaan kuin niitä olikin, ehkä esimiestään palvellakseen vielä ylikin

sen, mitä ne olisivat sietäneet, ja että hän luultavasti oli tottunut

paljon runsaampaan ravintoon kuin upseerit ja lukumies. Nyt hänen

täytyi tulla toimeen samoilla niukoilla annoksilla kuin muittenkin.

Evans oli lisäksi palelluttanut kätensä ja nenänsä ja pakkaspukamat

olivat alkaneet märkiä.

Helmikuun 6 p. Scott kirjoitti päiväkirjaansa: »Elintarpeet ovat

niukat ja sää epävakaista — yhä useammin alkavat kalvavan pelon hetket

mieltäni ahdistaa! Emme tänään ole päässeet niin pitkälle, kuin olin

luullut! Suurinta huolta tuottaa minulle Evans; hänen haavansa ovat

märillä, nenänsä on sangen pahan näköinen ja monet merkit viittaavat

siihen, että hänen voimansa ovat loppuneet! Mikä onni, että niin

nopeaan pääsemme ylängöltä pois! Menomatkalla tarvitsimme 27 päivää

navalle päästäksemme, nyt olemme paluumatkalla olleet 21 päivää —

olemme siis viettäneet lähes 7 viikkoa alhaisessa lämpötilassa ja

melkein yhtämittaisessa myrskyssä.»

Seuraavana päivänä hän kirjoittaa, retkikunnan saavutettua Beardmoren

jäävirran yläpäähän jätetyn varaston: »Kamala päivä, mutta onnellinen

loppu! Aamulla yleinen kauhistus huomatessamme, että oli kokonainen

päiväannos liian vähän leipää! Kuinka se oli mahdollista, sitä emme

voineet käsittää, vaikka olisimme kuinka päätämme vaivanneet, sillä

siitä olimme varmat, ettemme olleet milloinkaan ylittäneet määrättyä

annostamme. Bowers kiihtyi tästä kauheasti.» — Illalla retkeilijät

kuitenkin onnellisesti saavuttivat varastonsa.

Beardmore-glasieerillä sää lämpeni koko joukon ja tuuli tyyntyi

ja löytäessään vielä erinomaisen mielenkiintoisia kivettymiäkin

kivihiilisuonista retkeilijät reipastuivat koko joukon. Uupumuksestaan

huolimatta he ottivat näytekappaleita mukaansa. Mutta pian taas

retken uhkarohkeus osoittautui kaikessa kamaluudessaan. Mukanaan

vain sen verran eväitä, että ne juuri ja juuri riittivät seuraavaan

varastoon, he eksyivät mitä hirmuisimpiin jääputouksiin halkeamineen

ja röykkiöineen, joista eivät tahtoneet mitenkään pois päästä. Mutta

ruokavarain niukkuus pakotti ponnistamaan ja uskaltamaan, vaikka miehiä

tavan takaa putoili halkeamiin, saaden pahojakin kolahduksia.

Evansin jalkaan ilmaantui kamala paise, hän valitti nälkää, koetti

kuitenkin vetää rekeä, kunnes kaatui, koetti sitten tyhjänä kompuroida

perässä seuraavalle varastolle, joka kaikkien riemuksi löydettiin.

Leirissä hänestä ei enää ollut mitään apua. Bowers ja Wilson tulivat

pari kertaa lumisokeiksi. Helmikuun 16 p. Evansissa alkoi ilmaantua

mielenhäiriön oireita. Seuraavana päivänä hän ei jaksanut kulkea

perässä ja kun muut leirin tehtyään lähtivät katsomaan, mikä hänen oli

tullut, tapasivat he hänet vaatteet aukaistuina lumessa polvillaan,.

kädet paljaina ja paleltuneina, silmissä hurja katse! Hän sanoi

saaneensa pyörtymiskohtauksen.

Hänet nostettiin pystyyn, mutta pari kolme askelta astuttuaan hän

jälleen kaatui nurin. Tuotiin reki ja hänet vedettiin telttaan

pyörtyneenä ja aamuyöstä hän kuoli. Wilson otaksui, että hän halkeamaan

pudotessaan oli saanut vian aivoihinsa. »Kamalaa menettää siten

toveri! Mutta tyynesti ajatellessamme täytyi meidän myöntää: oli

sittenkin onni, että viime viikon kamalat mielenliikutukset päättyivät

juuri täten. Meille kaikille olisi ollut toivotonta, auttamattomasti

mahdotonta huonon sairaan kanssa tehdä niin pitkää matkaa!» Puolen

tunnin kuluttua eloonjääneet lähtivät matkaa jatkamaan ja löysivät

Beardmoren glasieerin alapäässä olevan varastonsa.

Saavuttuaan lihavarastoilleen ja saatuaan runsaammin ruokaa retkeilijät

reipastuivat, mutta erikoisen huonot kelit nopeaan kuluttivat näitä

verestyviä voimia. Säät pysyivät aluksi jotenkin kauniina, mutta olivat

sangen kylmät. Maaliskuun 2 p, Oates huomasi, että hänen jalkansa

olivat paleltuneet. Varastossa taas, johon samana päivänä saavuttiin,

tavattiin kamalan vähän öljyä — apuretkikunnat olivat palatessaan

ottaneet liikaa, tai oli se päässyt haihtumaan. Lisäksi oli 40 asteen

pakkanen ja tuuli oli vastainen. Seuraavat otteet ovat Scottin

päiväkirjasta, johon hän säännöllisesti kirjoitti muistettavansa

viimeiseen saakka.

»Sunnuntaina maaliskuun 3 päivä 1912. Toinen aamiainen. Löysimme eilen

uudelleen jälkemme, olimme poikenneet niistä itään, ja marssimme lähes

18 kilometriä. Mutta tänään ovat asiat kerrassaan toivottoman huonosti!

Ensimmäisen tunnin jälkeen, jonka kuluessa myötäinen tuuli auttoi,

meitä nopeaan eteenpäin, oli 'pinta kuvaamattoman kehnoa. Tuuli ja

kaikki kääntyi vastaamme — 4 1/2 tunnin jälkeen meidän täytyi pysähtyä:

vain 8 1/2 kilometriä eteenpäin. Syy ei ole meidän — aamupäivällä

teimme, minkä voimme — pinta villamaisen tahmean lumensa keralla, jota

ei ankarinkaan tuuli puhalla pois, pidätti meitä liian lujasti, ja

usein myrsky oli niin ankara, ettemme saaneet rekeä paikaltaankaan.

Jumala meitä auttakoon! Mutta näitä rasituksia emme enää pysty

voittamaan! Emme enää kukaan voi sitä uskoa. Ei tosin kukaan sano

sanaakaan ja toistemme kanssa olemme aina suunnattoman iloiset — mutta

vaikeata ei ole arvata, mitä jokainen sydämessään tuntee. Yhä enemmän

aikaa kuluu aamulla kenkäin jalkaan panemiseen — ja joka päivä käy

vaara yhä suuremmaksi.

Taistelu ja kuolema.

»Maanantaina, maaliskuun 4 p:nä. Toinen aamiainen. Samoin kuin ainakin

samoin eilen illallakin unhotimme surumme, ryömimme pusseihimme,

nukuimme kunnon aterian jälkeen erinomaisesti, heräsimme, söimme taas

jotakin hyvää ja lähdimme sitten matkaa jatkamaan. Koko aamuna emme

4 1/2 tunnissa ole päässeet kuin 6 1/2 kilometriä eteenpäin, vaikka

olemme kaikki voimamme pinnistäneet! Ainoa toivomme on kova kuiva

tuuli — mutta tähän aikaan vuodesta?! Heti pintakiteitten alla on kova

nietospohja — viikko tai pari takaperin on reki varmaan luistanut

täällä erinomaisesti. Seuraavalle varastolle on 78 kilometriä — meillä

on viikoksi ruokavaroja, polttoainetta sitä vastoin vain kolmeksi tai

neljäksi päiväksi! Mutta jos meidän täytyy olla ilman yhtä lämmintä

ateriaa päivässä, on se kuolemamme! Mutta vielä ei kenenkään mieli ole

masentunut, ainakin jokainen näyttää vallan tyytyväiseltä. Tällä haavaa

pakkasta on noin 29 astetta ja meistä tuntuu hyvin hyvältä, mutta

pian varmaankin taas tulee kylmempi ja minä pelkään, että Oatesin on

sangen vaikea kestää ilman äkkijäähtymistä! Kunpa Kaitselmus lähettäisi

meille avun! Ihmisten apua emme enää voi odottaa. Yksi pelastuksen

mahdollisuus vielä on: seuraavaan varastoon ehkä olisi voinut jäädä

vielä ylimääräistä muonaa! Mutta jos sielläkin on liian vähän

polttoainetta? — Ja pääsemmekö edes sinne? Mikä naurettava etäisyys

se meistä olisi ylängöllä ollut! Olisin jo aikoja sitten joutunut

epätoivon valtaan, elleivät Wilson ja Bowers kaikessa olisi niin urheat

ja rohkealla mielellä!

»Tiistaina, maaliskuun 5 p:nä. Toinen aamiainen. Eilen iltapäivällä

hieman tuulta ja 5 tunnissa kurja aamumarssimme karttui jonkun verran

enempään kuin 16 kilometriin. Menimme maata juotuamme kupin kaakaota

ja syötyämme vähän pemmikaania vilunpuistatuksista päästäksemme.

Oatesin jalat ovat surkeassa kunnossa, toinen oli eilen illalla

kamalasti ajettunut ja tänään mies-parka ontuu pahasti. Aloimme

marssimme teellä ja samanlaisella pemmikaanilla kuin eilen illalla —

kuvittelemme, että pemmikaani täten maistuu parhaalta. Tänään aamulla

marssimme 5 tuntia vähän parempaa pintaa jota peittivät korkeat

kunnasmaiset kinokset. Reki kahdesti kaatui; kiskoimme sitä kävellen

ja kuljimme noin 10 kilomeriä. Vielä kaksi hevostaivalta ja noin 7

kilometriä varastollemme! Polttoaineemme hupenee pelottavan vähiin ja

sotamies-parkamme on melkein lopen uupunut. Surullista! Emmekä voi

mitään tehdä häntä auttaaksemme! Meistä muista Wilson kärsii enimmän

tästä odottamattoman kovasta pakkasesta. Pääasiallisesti luullakseni

sen vuoksi, että hän niin uhrautuvalla huolella on hoitanut Oatesin

sairaita jalkoja. Emme voi toisiamme auttaa — jokaisella on tarpeeksi

huolta itsestään. 'Jumala meitä auttakoon!' voimme vain sanoa ja sitten

palellen ja alakuloisina laahustaa eteenpäin uuvuttavaa tietämme

siinä kamalassa tiedossa, että pääsemme eteenpäin aivan, aivan liian

hitaasti. Mutta ollessamme teltassa yhdessä tunnumme vielä kaikki

iloisilta ja reippailta ja juttelemme kaikista mahdollisista asioista,

syömisestä kuitenkin nyt vähemmän päätettyämme uskaltaa syödä täydet

annokset; emme suoraan sanoen voineet tässä tilassa enää juoksennella

nälissämme. Se on vaarallista leikkiä, mutta rohkeasti aiomme jatkaa

siten loppuun saakka.

»Keskiviikkona, maaliskuun 6 p:nä. Toinen aamiainen. Eilen iltapäivällä

pääsimme tuulen avulla vähän paremmin eteenpäin, niin että siitä

tämänpäiväisen kanssa karttui 17 1/2 kilometriä. 40 kilometriä vain

enää varastoon saakka. Mutta tänä aamuna olot olivat kerrassaan

sietämättömät! Yöllä lämpeni ja ensi kerran koko matkalla olen nukkunut

tunnin liian kauan. Sitten lähdimme vetämään kaikki voimamme ponnistaen

— henkemme edestä — emmekä kuitenkaan päässeet eteenpäin kuin nipin

napin pari kilometriä tunnissa! Kolmasti meidän täytyi päästellä

itsemme valjaista etsiäksemme vanhat jäljet. Oates parka istui reen

päällä. Vetää hän ei enää voi. Varmaan hänen jalkojaan kauheasti

pakottaa, mutta siitä huolimatta hän on ihmeteltävän urhoollinen. Hän

ei valita milloinkaan; mutta vain taivalta tehdessä hänen rattoisa

mielenlaatunsa enää esiintyy; teltassa hän käy yhä vaiteliaammaksi.

Panemme tänään kuntoon väkiviinalampun voidaksemme koetteeksi käyttää

sitä priimuskeittiön asemesta, kun paloöljy loppuu — se on sangen huono

korvaus, eikä meillä ole väkiviinaakaan paljon! Kun olisimme joka päivä

päässeet eteenpäin edes 16 1/2 kilometriä — ehkä olisimme sillein ennen

polttoaineen loppumista päässeet seuraavan varaston läheisyyteen. Nyt

ei meitä voi auttaa mikään muu kuin kova tuuli ja hyvä keli. Tänä

aamuna kävi aika hyvä tuuli, mutta siitä huolimatta reki oli raskas

kuin lyijy. Olisimme edes kaikki terveet, niin olisi vielä toivolle

sijaa, mutta »sotamies»-parka on meille käynyt pelottavaksi vastukseksi.

»Torstaina, maaliskuun 7 p:nä. Oatesin tila on sangen huono. En voi

kyllin ihailla hänen sankarimaisuuttaan. Juttelemme keskenämme vielä

siitä, mitä kaikkea teemme, jahka taas päästään kotia. —

»Eilen vain 12 kilometriä — tänä aamuna 4 1/2 tunnissa vähän yli 7

1/2 kilometriä — vielä on varastoon 30 kilometriä matkaa. Jos siellä

tapaamme oikean määrän ruokatavaroita ja keli pysyy tämmöisenä,

niin voimme ponnistaa vielä sitä seuraavaan varastoon, mutta emme

enää »Yhden tonnin leiriin»! Toivomme vastoin vakuutustamme, että

koirat ovat käyneet Mount Hooperissa; se ehkä voisi meidät pelastaa.

Oates-paran loppu on lähellä.

»Säteilevä auringonpaiste — jälkemme ja tienviittamme näkyvät kauas

eteenpäin — joka vain voisi seurata niitä päähän saakka!

»Perjantaina, maaliskuun 8 p:nä. Minun täytyy nyt aamulla odottaa

yösaappaat jalassa tuntikauden, ennenkuin voin ryhtyä jalkineita

muuttamaan, ja tavallisesti olen kuitenkin ensimmäiseksi valmis.

Wilsoninkin jalkoja alkaa pakottaa, se johtuu pääasiallisesti siitä,

että hän yöllä on niin paljon liikkeellä muita auttaakseen. Teimme tänä

aamuna taivalta 8 1/2 kilometriä ja olemme nyt 16 kilometrin päässä

varastostamme — naurettavan lyhyt matka! Mutta tiedämme liiankin hyvin,

että meidän tulee ponnistaa voimamme kahdenkertaisesti, jos mieli

kulkea puoletkaan siitä mitä ennen.

»Nyt tahtoisimme ennen kaikkea tietää: mitä on varastossa? Jos

koiraretkikunta on siellä ollut, voimme kulkea vielä jonkun verran

edemmäksi mutta jos tässäkin on liian vähän polttoaineita, niin Jumala

meitä armahtakoon.

»Sunnuntaina, maaliskuun 10 p:nä. Oates kysyi tänä aamuna Wilsonilta,

vieläkö hän saattoi parantua; tietysti Billin täytyi vastata, että

kyllä hänen luullakseen. Todenteolla hänellä ei enää ole parantumisen

toivoa. Ja tokko me muut jaksamme perille. Parhaassa tapauksessa voimme

vielä jonkun aikaa jatkaa kurjaa elämäämme, mutta emme muutakaan.

Pukumme ovat niin jäätyneet, että tuskin kykenemme vaatteitamme

riisumaan ja taas päällemme pukemaan ja Titus-parka aamusin viivyttää

meitä niin paljon, että hyvän aamiaisen lämmittävä vaikutus jälleen

haihtuu; ehdottomasti meidän täytyisi heti ylös noustuamme lähteä

matkaan; ja toisen aamiaisen jälkeen sama juttu. Mies-parka! Hänen

laitansa on surullinen; mutta siitä huolimatta täytyy häntä koettaa yhä

uudelleen reipastuttaa.

»Eilen saavuimme Mount Hooperin varastolle. Kylmä lohdutus! _Kaikkea_

liian vähän. En kuitenkaan voi väittää, että se olisi kenenkään syy.

Koiraretkikunta olisi voinut olla pelastuksemme — sitä ilmeisestikään

ei ole tullut. Meareksella näyttää olleen huono paluumatka. Kaikki

surkeata sekasortoa! —

»Tänään emme voineet kulkea kuin puolen tuntia. Hirmumyrsky pakotti

meidät taas nopeaan leiriytymään.

»Maanantaina, maaliskuun 11 p:nä. Oateksen loppu on lähellä. Jumala

yksin tietää, mitä me teemme — ja mitä hän tekee. Keskustelimme tästä

asiasta ensimmäisen aamiaisen jälkeen; hän on urhea, hyvä ihminen ja

selvillä asemastaan, mutta hän todella kysyi neuvoamme. Mitä muuta

saatoimme sanoa kuin hartaasti pyytää häntä kulkemaan kanssamme

niin kauan kuin suinkin mahdollista. Mutta yksi hyvä seuraus tällä

neuvottelulla kuitenkin oli: käskin pontevasti Wilsonia antamaan meille

‘keinot kärsimystemme lopettamiseksi, jotta jokainen tietäisi, mitä

hänen viime tingassa oli tehtävä. Wilsonilla ei ollut valitsemisen

varaa, koska muutoin olisimme ryöstäneet hänen rohtolaatikkonsa

tyhjäksi. Meillä on nyt jokaisella 30 ooppiumitablettia ja itselleen

hän on jättänyt putken morfiinia. Leikkimme saa traagillisen lopun.

»Kun tänä aamuna nousimme ylös, oli taivas kauttaaltaan pilvessä. Emme

nähneet mitään, eksyimme laduilta ja kävelimme sitten epäilemättä

paljon ristiin rastiin — 5 1/2 kilometriä aamupäivän työn tulokseksi —

kamalan raskas keli — muuta en ollut odottanutkaan. 11 kilometriä on

nyt enintä, mitä voimme taivalta tehdä. Meillä on muonaa 7 päiväksi

ja tänä iltana varmaan olemme noin 102 kilometrin päässä yhden tonnin

leiristä. 11 X 7 = 77 — jää siis vielä 25 kilometrin matka edellyttäen,

etteivät asiat käy vielä huonommin.

»Tiistaina, maaliskuun 12 p:nä. Eilen kuljimme 11 kilometriä, tänä

aamuna 4 tunnissa 10 minuutissa 7 1/2 kilometriä; iltapäivällä meidän

täytyy koettaa päästä vielä 5 1/2 kilometriä eteenpäin — 13 x 6 = 68.

Varastosta meidän pitäisi olla 78 kilometrin päässä, mutta epäilen,

vieläkö sitä saavutamme. Lumen pinta on kauhean huonoa, pakkanen

sanomattoman ankara ja terveytemme riutuu nopeaan. Jumala meitä

auttakoon!

»Torstaina, maaliskuun 14 p:nä. Mutta kaikki käykin aivan

nurinkurisesti! Eilen heräsimme kovaan pohjatuuleen ja 38 asteen

pakkaseen. Kun emme voineet sitä vastaan marssia, jäimme k:lo 2:teen

leiriin ja kuljimme sitten vielä 9 1/2 kilometriä. Olisimme mielellämme

laahustaneet vielä jonkun matkaa, mutta kärsimme liiaksi pakkasesta,

pohjatuuli kun ei kokonaan tyyntynyt. Ja kuinka kauan kestikään,

ennenkuin pimeässä saimme iilallisemme valmiiksi!