JAAN, VILUN JA MYRSKYN MAANOSA.

James Cookin ennustus, ettei ihmisellä olisi milloinkaan asiaa

Antarktikan hyisille rannoille, ei toteutunut. Ei kauaakaan kulunut,

ennenkuin amerikkalaiset hylkeenpyytäjät sinne löysivät ja pyyntinsä

ohessa alkoivat näitä maita tutkia ja kartoittaa. Amerikkalaisten

jälkeen sinne pian saapui muita, varsinkin englantilaisia pyytäjiä. Jo

v. 1812 amerikkalaiset ilmestyivät Etelä-Shetlannin saarille, mutta

he pitivät toimensa ja kokemuksensa tarkkaan salassa, etteivät niistä

muut hyötyisi. Ja 1808 englantilaisten Enderby veljesten pyyntialukset

kävivät Bouvet'n löytämällä saarella saakka, vaikkeivät voineet sille

maihin nousta. Jälkeen v:n 1815, kun Euroopassa Napoleonin kukistuksen

jälkeen oli koittanut rauhan aika, lisääntyi kaikkien kansain

pyyntialusten luku Etelä-Jäämeren myrskyisillä vesillä suuresti.

On arveltu hollantilaisen purjehtijan Dirk Gerritsin v. 1598 löytäneen

Etelä-Shctlannin saariston, mutta todistukset ovat niin heikot,

että tämä löytö on epäiltävä. Saariston varsinaisena löytäjänä on

pidettävä englantilaista kapteenia William Smithiä, joka v. 1819

näki monessakin kohdassa maata matkalla Valparaisoon, ja hänen

antamansa on saariston nimi. [Saaristo on jotenkin samalla eteläisellä

leveyspiirillä kuin Shetlandin saaret pohjoisella.] Pian sen jälkeen

englantilaiset meriupseerit kartoittivat saariston. Sen rannoilla

oli suunnattomat laumat turkishyljettä, joka oli niin kesy, että se

tuota pikaa voitiin kokonaan sukupuuttoon tappaa. Ne amerikkalaiset ja

englantilaiset pyytäjät, jotka ensiksi saapuivat saaristoon, saivat sen

vuoksi suunnattoman saaliin. Mutta näiden rauhallisten ja vihollista

tuntemattomien eläinten joukkomurha oli niin säälittävää, että sanotaan

vanhain merikarhujenkin siinä työssä kyyneliä vuodattaneen.

V. 1821 englantilainen merikapteeni George Powell löysi Etelä-Orkney

saariston, joka on yli 300 kilometriä kauempana idässä, ja sielläkin

alkoi ahkeraan käydä pyyntilaivoja, kunnes turkishylje oli kaikista

näistä kolkoista maista sukupuuttoon hävitetty.

Etelä-Shetlannin saariston kukkuloilta amerikkalainen merikapteeni

Nathaniel B. Palmer ensi kerran näki Antarktikan manteren ja pienellä

laivallaan teki sinne tutkimusretken, mutta löytö ei suurestikaan

ihastuttanut, sillä tämän uuden maan kolkoilla lumisilla rannoilla

ei ollut ensinkään turkishylkeitä. Paluumatkalla tältä rannalta

hän sumussa odottamatta kohtasi Bellingshausin johtaman venäläisen

retkikunnan, joka matkallaan maan ympäri oli siihen saakka päässyt ja

Palmerin opastamana poikkesi Deception saaren oivalliseen satamaan

vaurioitaan korjaamaan. Palmer antoi Bellingshausenille tiedon

etelämpänä löytämästään suuresta maasta, jonka rannan Bellingshausen

itse oli koko joukon lännempänä tavannut. Palmer vielä myöhemmin teki

retken löytämälleen rannalle ja purjehti sitä pitkin ahtojään reunaa

seuraillen itään päin, mutta ahtojää-vyöhyke oli niin tiivistä ja

täynnään valtavia jäävuoria, ettei hän kartallaan kyennyt erottamaan

jäätä maasta, vaan piirsi jäävuoria maaksi.

Bellingshausenin retki Antarktikan ympäri.

Keisari Aleksanteri I varusti v. 1819 meriministerinsä, paroni de

Traverseyn kehoituksesta kaksi retkikuntaa, joista toisen piti

purjehtia Luotcisväylä Beringinsalmesta itää kohti, toisen tutkia

etelänavan ympäristöjä. Jälkimmäisen johtajaksi nimitettiin kapteeni

Thaddäus von Bellingshausen, joka oli syntynyt Saarenmaalla v. 1778 ja

tunnettu kokeneeksi purjehtijaksi. Hänen laivansa, korvetti »Vostok»,

oli 130 jalan pituinen uusi purjelaiva; toinen laiva, jota luutnantti

Lazarev komensi, oli 530 tonnin »Ladoga», jolle annettiin uusi nimi,

»Mirni». Retkikunta oli muutoin mitä parhaiten varustettu pitkälle

matkalleen. Köpenhaminasta oli otettava mukaan kaksi saksalaista

tiedemiestä, sillä retkikunnan tehtävä oli etupäässä tieteellinen,

mutta nämä eivät lupauksestaan huolimatta tulleetkaan. Bellingshausen

koetti sitten saada mukaansa englantilaisia oppineita, mutta näitäkään

ei haluttanut lähteä matkaan. Retkikunnan upseerit koettivat sitten

parhaan taitonsa mukaan täyttää aukon.

Retkikunta lähti Portsmouthista syyskuun 5:ntenä 1819, ohjaten ensinnä

Canarian saarien kautta Rio Janeiroon ja sieltä suoraan etelää

kohti, kunnes Etelä-Georgia joulukuun 27:ntenä tuli näkyviin. Cook

oli kartoittanut tämän saaren pohjoisrannikon, Bellingshausen ohi

purjehtiessaan määräsi etelärannan pääkohdat. 56:nnella leveyspiirillä

nähtiin ensimmäinen jäävuori pingviineineen ja venäläiset merimiehet

hämmästyksellä sitä katselivat. Valaita näkyi paljon ja albatrossit

seurailivat liidellen laivoja niiden jatkaessa matkaa etelää kohti.

Uutta maata.

Tammikuun 3:ntena 1820 löydettiin ensimmäinen uusi maa, kolme pientä

saarta Sandwichin saariston pohjoispuolelta. Ne saivat Venäjän

meriministerin nimen. Eräs niistä oli toimiva tulivuori, jonka

korkeasta huipusta nousi suuria höyrypilviä. Maa oli korkealle vuoren

rinteille aivan lämmintä ja lumetonta ja tällä lumettomalla puolella

oli suunnattomasti pingviinejä.

Retkikunta jatkoi matkaansa etelää kohti Sandwichin saariston

itäpuolitse, tavaten tiellä yhä enemmän jäävuoria, sumuja ja myrskyjä,

kunnes 60:nnen leveyspiirin eteläpuolella tuli vastaan niin sankka

ahtojäävyöhyke, että suuntaa oli muutettava. Mitä vaikeimmissa

sääoloissa taistellen molemmat laivat palasivat Sandwichin saarille

ja purjehtivat sitten itää kohti, kunnes alkoi tuntua etelän puolelta

maininki, joka ilmaisi sillä taholla olevan avomerta. Silloin

käännyttiin jälleen etelää kohti ja jouduttiin vesille, joilla ei

siihen saakka ainoakaan purjehtija ollut käynyt.'

Tammikuun 26:ntena kuljettiin eteläisen napapiirin poikki ja helmik. 1

p. saavutettiin leveys 69°25', mutta sitten tuli vastaan niin vahvoja

jäitä, että Bellingshausenin täytyi kääntyä takaisin, arvatenkin

jotenkin lähellä napamannerta, melkein Greenwichin meridiaanin

kohdalla. Lunta satoi vahvalta ja ilma oli jäähtynyt jonkun asteen

jäätymäkohtaa kylmemmäksi.

Retkikunta palasi napapiirille ja alkoi jälleen purjehtia itää kohti

niin eteläistä reittiä kuin suinkin, noin viisi astetta Cookin väylää

etelämpänä. Helmikuun puolivälissä voitiin jälleen kulkea napapiirin

poikki ja saavuttaa leveys 69°6'. Ilma oli kylmää, meri täynnään

jäitä ja lumi ja sumu vuorottelivat ankarain myrskyjen keralla. Kun

oli mahdoton tunkeutua kauemmaksi etelään, niin käännyttiin jälleen

pohjoista kohti ja Hyväntoivon-niemen kohdalla uudelleen kuljettiin

napapiirin kesäpuolelle.

Jonkun aikaa itää kohti purjehdittuaan Bellingshausen kulki

kolmannen kerran napapiirin poikki samoilla seuduilla kuin Cook

neljäkymmentäseitsemän vuotta aikaisemmin ja huomasi kompassin

poikkeuman lisääntyneen lähes 11° länttä kohti. Lintujen esiintymisestä

voitiin päättää, ettei maa ollut kaukana, ja jos retkikunta olisi

voinut kulkea niin kaukana etelässä itää kohti, niin se luultavasti

olisi löytänyt Enderbyn maan, mutta jääesteet olivat voittamattomat

ja oli jälleen palattava pohjoista kohti. Helmikuun 26:ntena yllätti

laivat rajuin myrsky, mitä ne vielä olivat kokeneet. Lumi ja jää

peittivät kannen ja köysistön, valtavat laineet huuhtoivat laivain

yli, niin että joka hetki pelättiin niiden menehtyvän. Lumituisku esti

näkemästä jäävuoria, ennenkuin oltiin aivan lähellä niitä. Purjeita oli

melkein mahdoton liikuttaa, kun kaikki köydet olivat jäässä ja purjeet

kohmettuneet koviksi, ja purjehtijat itse pitivät ihmeenä, että he

pääsivät onnellisesti takaisin selvemmille vesille.

Bellingshausen jatkoi sitten matkaa itää kohti jonkun verran

pohjoisempana ja kulki taas aloja, joita ei ennen häntä ainoakaan

purjehtija ollut kyntänyt, koska Cook oli jättänyt melkoisen kappaleen

tutkimatta etsiessään pohjoisempaa erästä ennen nähtyä saarta. Mutta

»Vostok» ja »Mirni» eivät muuta löytäneet kuin jäitä ja jäävuoria.

Samalta kohdalta, jolta Cook mutkan tehtyään oli uudelleen purjehtinut

etelää kohti, ne nyt palasivat pohjoiseen.

Laivaväki tosin oli kaikin puolin mitä parhaissa voimissa, mutta

ruokavarastot alkoivat vähentyä ja sen vuoksi Bellingshausen päätti

käydä Sydneyssä, jonne molemmat laivat eri teitä pyrkivät. Sydneyssä

tavattiin se retkikunta, joka oli Beringin salmeen matkalla; se ei

vielä ollut pidemmälle päässyt. Vastaanotto Australian pääkaupungissa

oli mitä parhain.

Molemmat laivat korjattiin perinpohjaisesti ja toukokuun 19:ntenä

Bellingshausen lähti uudelleen merelle. Hän ei kuitenkaan suunnannut

oikopäätä etelää kohti, vaan purjehti Tyynelle merelle ja tutki

Paumotu-saariston, joka silloin vielä oli aivan vaillinaisesti

tunnettu. Seitsemäntoista uutta saarta löydettiin ja niille

annettiin venäläisiä nimiä, jotka kuitenkin myöhemmin on enimmäkseen

vaihdettu asukkaitten itsensä käyttämiin. Paumotusta lähdettyään

Bellingshausen poikkesi Tahitiin, jossa ruhtinas Pomare ja

englantilaiset lähetyssaarnaajat ottivat hänet mitä parhaiten

vastaan. Syyskuun puolivälissä molemmat laivat palasivat takaisin

Sydneyhin, jossa Venäjän konsuli antoi Bellingshausenille tiedon

Etelä-Shettannin saarien löytämisestä v. 1819. Marraskuun 11:ntenä

»Vostok» ja »Mirni» jälleen käänsivät keulansa etelää kohti, poiketen

ensin Macquarie-saarille, jonka luona koettiin ankara vedenalainen

maanjäristyssysäys.

Jouluk. 8:ntena tavattiin ensimmäiset jäät, eivätkä jäät sen koommin

kadonneet näkyvistä, ennenkuin oli lopullisesti kotimatkalle käännytty.

Ensin tuli vastaan yksityisiä jäävuoria, sitten ahtojääkenttiä, joiden

keskelle oli jäävuoria jäätynyt. Näitä alussa luultiin saariksi.

Bellingshausen purjehti nyt Rossin meren suitse, jonka alati sulkee

ahtojäävyöhyke, mutta hän ei uskaltanut laivainsa heikon rakenteen

vuoksi näihin ahtojäihin tunkeutua ja niiden takana oleva laaja,

verraten jäätön meri jäi kuuluisaa englantilainen löytöretkeilijä

odottamaan. Samaa seutua oli aikoinaan Cook karttanut. Edempänä

jäät yhä sakenivat ja kerrankin oli samalla haavaa näkyvissä yli

sata komeata jäävuorta. Kierrellen kaarrellen purjehdittiin pitkin

ahtojäiden reunaa itää kohti, kunnes jouduttiin kamalaan myrskyyn.

Suuret aallot huuhtoivat keikkuvien laivojen kannen yli ja köysistöistä

tippui jäätä ja lunta, niin että kannella oli vaarallista liikkua.

Joulukuun lopulla kuljettiin neljäs kerta napapiirin poikki, mutta

laajat ahtojäät ja suunnattomat jäävuoret pakottivat pian palaamaan

takaisin selvemmille vesille. Samoilla seuduilla, joilla Cook oli

samaan vuodenaikaan purjehtinut pitkät matkat napapiirin eteläpuolella,

täytyi nyt tehdä laaja kierros pohjoista kohti. Mutta kun tultiin

sille kohdalle, missä Cookin oli täytynyt uupuneen väkensä keralla

suunnata pohjoista kohti lämpimämpiin vesiin, saattoi Bellingshausen

vuorostaan ohjata uudelleen etelään. Joulupäivänä (vanhaa lukua)

nähtiin 244 jäävuorta. Laivoilla kaikki olivat mitä parhaissa voimissa,

paljon paremmissa kuin kuumassa vyöhykkeessä. Tammikuun 11:ntenä

kuljettiin viides kerta napapiirin poikki. Pian tosin oli palattava

takaisin, mutta vain vähäksi aikaa. 103:lla läntisellä pituusasteella

Bellingshausen kuudennen kerran kulki napapiirin poikki ja valtavien

jäävuorien keskellä purjehtien lopulta tammikuun 1:nä 1821 kohtasi

kiinteän jääseinän. Hän oli näin saavuttanut retkensä eteläisimmän

kohdan, leveyspiirin 69°52'.

Uusia maita.

Matkaa jatkettaessa takaisin pohjoisemmille vesille keksittiin idässä

jään keskellä musta pilkku, joka huomattiin yksinäiseksi saareksi.

Se oli ensimmäinen maa, mitä kohdattiin siitä, kuin oli Macquarien

saarilta lähdetty, etelänapamaan etuvartija näillä kulmilla, toista

tuhatta metriä korkea, äkkijyrkkä ja melkein kauttaaltaan lumen ja

jään peittämä, jyrkimpiä kallioseiniä lukuunottamatta. Bellingshausen

nimitti sen Pietari I:sen saareksi. Merivesi oli koko joukon sameampaa

kuin ulompana, ja siitä voitiin päättää, ettei Antarktikan manner —

jota ei kukaan ollut nähnyt muualla kuin Uuden Shetlannin saarien

kohdalla — voinut olla kaukana. Eikä tarvinnutkaan aivan kauan kulkea,

ennenkuin se nähtiin. Tammikuun 28:ntena kohosi näkyviin korkea, paljon

laajempi maa, jonka lähelle ei tosin päästy, mutta jonka piirteet

kuitenkin selvästi erotettiin, koska sattui olemaan kaunis päivä,

kaunein koko sillä ajalla, minkä oli Jäämerta kynnetty. Tämä maa

nimitettiin Aleksanteri I:n maaksi.

Bellingshausen ei kuitenkaan voinut seurata sen rantoja, jäät

pakottivat häntä hakemaan avoimempia vesiä, ja muutaman päivän kuluttua

molemmat laivat saapuivat Etelä-Shetlannin saarille tavaten siellä

amerikkalaisia hylkeenpyytäjiä, niinkuin olemme jo ennen kertoneet.

Bellingshausen tutki saariston eteläkulmia ja antoi toisille saarille

venäläisiä, toisille ranskalaisia nimiä — sota Napoleonia vastaan

oli vielä tuoreessa muistossa — kuten Jaroslav, Waterloo, Borodino,

Smolensk ja Leipzig — mutta nämä nimet eivät tulleet käytäntöön, koska

englantilaiset olivat jo vähän aikaisemmin kartoittaneet ja nimitelleet

saariston.

Purjehdittuaan Etelä-Orkney saariston läpi »Vostok» ja »Mirni» tutkivat

Etelä-Georgian pohjoisrannankin ja suuntasivat sitten Rio Janeiroon,

jossa ne viipyivät maalisk. 9:nnestä toukokuun 4:nteen. Kronstadtin

satamaan retkikunta saapui heinäkuun 5:ntenä 1821 oltuaan kaksi vuotta

matkalla, matkalla, joka on Venäjän laivaston kunniakkaimpia ja joka

löytöretkenä on kaikkien kansain kesken suuressa arvossa. Syy siihen,

ettei se vastaisiin naparetkiin vaikuttanut niin paljon kuin olisi

odottanut, on se että matkakertomuksen julkaisemista viivytettiin, jota

paitsi se julkaistiin vain venäjäksi. Vasta v. 1902 siitä julkaistiin

jotenkin täydellinen saksankielinen selonteko. Ainoastaan kolme

miestä Bellingshausen menetti matkallaan. Hän ylennettiin v. 1831

amiraaliksi ja myöhemmin nimitettiin Kronstadtin satamakapteeniksi ja

kuvernööriksi. Pronssinen kuvapatsas siellä jälkimaailmalle muistuttaa

tämän venäläisen merisankarin mainetta.

Pyyntimiesten retkiä.

Weddellin retki.

Bellingshausenin retken jälkeen kului taas aikoja, ennenkuin

varsinaista tutkimusretkeä tehtiin Antarktikan vesille. Niiden tuntemus

kuitenkin melkoisesti laajeni pyyntiretkien kautta. Koska uusilla,

kenenkään ennen käymättömillä rannoilla aina odotti ensiksi tulevaa

runsain hyljesaalis, niin tekivät jotkut kapteenit sangen uskaliaita

yrityksiä tuntemattomia rantoja löytääkseen, tunkeutuen siten sangen

kauas etelää kohti ja tavaten Etelänapa-manterenkin tai löytäen sen

reunoilta ennen tuntemattomia saaria. Kuuluin näistä pyydystäjistä

on James Weddell, englantilainen meriupseeri, joka sodan päätyttyä

oli ruvennut hylkeenpyytäjäksi, ja siinä toimessa teki kummallekin

jäämerelle monta retkeä.

V. 1823 hän pienellä »Jane»-nimisellä prikillään, jonka seurana oli

vielä pienempi yksimastoinen jahti, Etelä-Orkney-saarilta lähti

tunkeutumaan etelää kohti uusia rantoja etsiäkseen, ja tällä retkellä

hän löysi verraten jäättömän, kauas etelänapaa kohti pistävän

merenpoukaman, johon hän purjehti aina leveyspiirille 74°15' saakka,

kauemmaksi etelään siis kuin kukaan ennen häntä. Meri oli vielä

siitä eteenkinpäin sulana niin pitkälti kuin silmä kantoi, mutta

kun vuodenaika oli myöhäinen ja molemmat laivat ja niiden miehistöt

huonosti varustetut ja kun sitä paitsi retken tarkoitus oli yksinomaan

hylkeenpyynti, kääntyi Weddell siitä takaisin, juhlallisin menoin

nimitettyään tämän meren »Kuningas Yrjö IV:nnen mereksi». Nimi on

kuitenkin myöhemmin muutettu löytäjän mukaan »Weddellin mereksi».

Kertomusta tästä rohkeasta ja onnistuneesta retkestä kauan epäiltiin,

mutta uusimmat tutkimusmatkat ovat epäämättömästi osoittaneet, että

moinen jäistä verraten vapaa meri tosiaan on olemassa Atlantin meren

eteläosissa.

Biscoe.

Eräs Lontoon laivanvarustajahuone, Enderby-veljekset, joka lähetti

laivojaan Etelä-Jäämerelle hylkeitä pyytämään, harrasti erikoisesti

löytöretkiäkin — eräs sen jäsenistä oli Englannin tiedeseuran jäsen —

ja vaatimattomista varustuksistaan huolimatta Enderby-veljesten laivat

sangen huomattavasti kartuttivat Antarktikan tuntemista. John Biscoen

matka »Tula» nimisellä prikillä pienen »Lively» kutterin seuraamana

vetää vertoja Cookin ja Bellingshausenin retkille.

Pyydystettyään huonolla menestyksellä hylkeitä Sandwichin saaristossa,

Etelä-Jäämeren pohjoisreunalla, Biscoe päätti lähteä uusia rantoja

etsimään ja purjehti jäiden ja myrskyjen keskellä itää kohti sekä

Cookin että Bellingshausenin reittejä etelämpänä. Vihdoin hän Intian

meren eteläpuolella, melkein suoraan etelään Crozetin saaristosta,

näki jäiden keskellä selvän maan ja niemen, jonka hän nimitti Kap

Annaksi — mainitsematta kenenkä Annan kunniaksi — mutta tätä maata

hänen oli mahdoton saavuttaa, sillä vaikka sen luo johti avoin vesi,

niin ajoi kuitenkin raju myrsky molemmat alukset jäiden keralla

vastustamattomalla voimalla pohjoista kohti, ja vaikka Biscoe pari

viikkoa myrskyn kanssa taisteltuaan uudelleen pääsi Kap Annan näkyviin,

täytyi hänen kuitenkin vielä toisen kerran luopua yrityksestä ja

kiiruimman kautta paeta Tasmaniaan alustensa vaurioita korjaamaan. Töin

tuskin hän sinne pääsi, sillä ankarassa taistelussa tuulta, vilua ja

jäitä vastaan oli monta miestä kuollut ja loput niin sairaina, että

ainoastaan yksi merimies kykeni olemaan apuna laivan hoitamisessa.

Kutteri »Livelyssä» oli vain kolme miestä elossa. Töin tuskin se vältti

haaksirikon Austraalian rannikolla.

Laivansa vauriot korjattuaan ja uuden miehistön pestattuaan Biscoe

kuitenkin lähti etsiskelyitään jatkamaan, purjehtien edelleen itää

kohti Etelänapamaan ympäri. Hän pysytteli nyt selvemmillä vesillä

säästääkseen aluksiaan ja miehiään, mutta lähestyi kuitenkin Tyynen

meren kaakkoiskulmilla ikuisen jään alueitta ja löysi Länsi-Antarktikan

rannoilta korkean saaren, jonka hän nimitti kuningattaren muistoksi

Adelaiden maaksi. Vähän kauempaa hän löysi kokonaisen jonon matalia

jään peittämiä saaria, jotka kartoilla ovat Biscoen saariston nimellä,

ja näki niiden takana suuren vuorisen maan, joka myöhemmin nimitettiin

Grahamin maaksi.

Pari kuukautta hylkeitä pyydettyään Etelä-Shetlannin saarilla ja monta

vaaraa kestettyään — kutteri »Lively» tuhoutui Falklannin saarilla —

Biscoe palasi kotimaahan, jossa hänen löytönsä herättivät niin suurta

huomiota, että Englannin tiedeseura hänelle antoi kultamitalinsa.

Pariisin tiedeseura myöhemmin seurasi esimerkkiä.

Biscoe teki vielä myöhemminkin retkiä löytöjään jatkaakseen, mutta

hänellä ei enää ollut yhtä hyvää onnea. Ensimmäinen hänen löytämistään

maista on kartoilla merkitty »Enderbyn maaksi». Tätä maata ei kukaan

ole sen koommin nähnyt, mutta saksalainen meritutkimusretkikunta, joka

v. 1898 »Valdivia» laivalla tutki Etelä-Jäämertakin, pääsi jotenkin

lähelle niitä seutuja, missä maan pitäisi olla.

Kapteeni Horsburgh, brittiläisen Itä-Intian komppanian palveluksessa

oleva meritutkija, oli jo v. 1830 Englannin tiedeseuran kokouksessa

huomauttanut, kuinka kaukana pohjoisessa oli v. 1828 tavattu

Etelä-Jäämerestä poistuvia jäävuoria, ja siitä hän päätti, että

Greenwichin meridiaanin itäpuolella mahtoi Antarktikassa olla maata,

jolla saattoi syntyä moisia valtavia jäävuoria. Jäävuorien lukuisuus

mainittuna vuonna saattoi johtua siitä, että maanjäristys oli niitä

lohkaissut tavallista suuremman määrän. Biscoe tosiaan löysikin moisen

rannan, vaikka vielä koko joukon idempää, ja jotkut toiset purjehtijat

tapasivat yhtä kaukana pohjoisessa maata toisilla leveysasteilla. V.

1833 eräs toinen Enderby-veljesten kapteeneista, Kemp, luuli näkevänsä

maata Intian meren eteläreunalla Kerguelen saaren eteläpuolella. Tämä

maa on kartoilla merkitty Kempin maaksi.

Balleny.

V. 1838 Enderbyt lähettivät John'Ballenyn pyyntiretkelle, kehoittaen

häntä samalla uusia maita etsimään. Ballenylla oli »Eliza Scott»

niminen 154 tonnin kuunari ja toisena aluksena 54 tonnin kutteri

»Sabrina». Hän purjehti Uudesta Seelannista melkein suoraan etelää

kohti ja löysi helmikuun 9:ntenä 1839 Antarktikan manteren ulkoreunalta

saariston, joka on kartoille hänen nimellään nimitetty. Jotkut näistä

saarista olivat sangen korkeat, mutta niin yltyleensä jäätiköiden

peittämät, että niille oli mahdoton nousta maihin. Sumut tavan takaa

peittivät helmaansa nämä juhlalliset maisemat, niin että niitä nähtiin

vain vilaukselta. Ne saivat kukin nimensä niistä lontoolaisista

laivanvarustajista, jotka olivat olleet avullisina retkikunnan

varustamisessa. Yksi saarista oli toimiva tulivuori, josta parista

kohden nousi ilmaan savupatsaita. »Sabrinan» kapteeni henkensä

uhalla kävi eräällä saarella sen verran maalla, että sai kopatuksi

kiven saaliikseen, ja tämä kivi oli tulivuoren purkama. Molemmat

laivat jatkoivat matkaa länttä kohden ja näkivät eräässä kohdassa

maan tapaista, nimittäen löytönsä »Sabrinan maaksi». Pian tämän

jälkeen pieni »Sabrina» eräänä myrsky-yönä ahtojäissä näytti sinistä

hätävalkeata, ja se oli viimeinen elonmerkki, mitä siitä tai sen

miehistöstä nähtiin. Balleny laivoineen sitä vastoin pelastui.

Dumont D'Urvillen retki.

Tarve saada tietoja magneettisista voimista ja magneettisen navan

asemasta eteläisellä pallonpuoliskolla oli päävaikutin siihen,

että Antarktikaan viime vuosisadan kolmannella ja neljännellä

vuosikymmenellä alettiin lähettää hyvin varustettuja tieteellisiä

retkikuntia. Kuta enemmän laivaliike kehittyi, sitä tärkeämmäksi kävi

saada tarkkoja tietoja kompassineulan poikkeumasta (deklinaatiosta)

eteläiselläkin pallonpuoliskolla. Ajan etevimmät tiedemiehet, ennen

muita A. v. Humboldt, jolle kaikissa maissa tunnustettiin ensimmäinen

sija varsinkin maantiedettä koskevissa luonnontieteissä, kehoittivat

hartaasti perustamaan eteläiselle pallonpuoliskolle magneettisia

havaintoasemia ja samalla lähettämään retkikuntia tekemään havaintoja

niin lähellä eteläistä magneettista napaa kuin suinkin. Kuulu

saksalainen J.K.F. Gauss oli nerokkaiden laskujen kautta johtanut

kaavat poikkeuman määräykselle kaikkialla maanpinnalla. Pohjoisella

pallonpuoliskolla hänen kaavansa olivat loistavasti käyneet yhteen

havaintojen kanssa, mutta eteläiseltä pallonpuoliskolta puuttui

vertaukseen kelvollisia havaintoja. Suurin osa vanhemmista,

laivoilla tehdyistä havainnoista, oli kelvottomia, koska laivan

metalliosien vaikuttamaa häiriötä ei oltu osattu poistaa sijoittamalla

vastavaikutusmetalleja soveliaihin paikkoihin. Eteläisen magneettisen

navan asemaksi Gauss oli laskenut 66° etel. leveyttä, 146° itäistä

pituutta Greenwichistä. Gauss oli sitä paitsi keksinyt entistä

täydellisempiä koneita magneettisten voimain mittaamiseksi, ja näillä

olivat uudet havainnot tehtävät.

Ranskalaiset olivat ensimmäiset, jotka saivat retkikuntansa valmiiksi,

heidän jälkeensä amerikkalaiset ja viimeksi englantilaiset, joiden

valmistukset suurisuuntaisuutensa vuoksi vaativat enimmän aikaa.

Dumont D'Urville.

Jules Dumont D'Urvilie eli merimiesuransa parhaat ajat Tyynellä

merellä, jolla Ranskan lippu yhdeksännellätoista vuosisadalla

liehui kaikkia muita ylinnä. Valaanöljy oli siihen aikaan hyvässä

hinnassa ja Tyynen meren kaikissa osissa oli sen, vuoksi pyytäjiä.

Ranskan satamista lähetettiin sinne paljon laivoja, jotka

tavallisesti viipyivät kolmisen vuotta ja kauemminkin matkallaan,

ennenkuin takaisin palasivat. Ranskan meriministeriö lähetti aina

jonkun ajan kuluttua sotalaivan valaanpyytäjien luo eteläisen

lauhkean vyöhykkeen yksinäisille merenkeskeisille saarille viemään

kaikenlaisia tarpeita, antamaan lääkärin hoitoa, rankaisemaan

rikoksentekijöitä, etsimään haaksirikkoisia merimiehiä, ja nämä

retkikunnat samalla parhaan taitonsa mukaan edistivät maantuntemusta.

D'Urville, Ranskan sotalaivaston upseereja [Dumont d'Urvilleä

Ranskan on kiittäminen siitä, että se omistaa Meliläisen Venuksen,

kreikkalaisen kuvanveistotaiteen jaloimman tuotteen, sillä hän

Välimerellä risteillessään ensimmäisenä oivalsi äsken maasta kaivetun

mestariteoksen arvon, ja hänen innokkaan suosituksensa johdosta Ranskan

hallitus patsaan lunasti.], suoritti vv. 1822—25 ensi matkansa Tyynelle

merelle ja sai pian sen jälkeen itse retkikunnan johdettavakseen. Tämä

uusi retki kesti kolme vuotta (1826—1829) ja sen kuluessa hän tutki

varsinkin Tyynen meren saaristojen kansallisia oloja, sillä kansatiede

oli tämän purjehtijan varsinainen tutkimusala. Retkellä hän ohjeittensa

mukaan etsi La Pérousen haaksirikkoutunutta laivaa ja löysikin sekä

sen että paljon muitakin jäännöksiä kadonneesta retkikunnasta. Dumont

d'Urville julkaisi retkestään 20 osaa käsittävän matkakertomuksen.

Oltuaan jonkun aikaa epäsuosiossa Dumont d'Urville sai kaksi laivaa

viimeistä ja suurinta retkeään varten, jolla hän aikoi täydentää

Tyynen meren tutkimuksiaan, mutta lisäksi hänet velvoitettiin

ulottamaan maantuntemusta jäiden piirittämässä Antarktikassa niin

kauas kuin suinkin ja toimittamaan tarkkoja fysikaalisia ja muita

luonnontieteellisiä havainnoitu. Syyskuun 7:ntenä 1837 »Astrolabe» ja

»Zélée» lähtivät Toulonin satamasta pitkälle matkalleen, parannellen

ensi työkseen Magalhãesin salmen karttaa ja kääntäen tammikuun alussa

1838 kokkansa etelää kohti, tunkeutuakseen vielä kauemmaksi etelään

kuin Weddell. Weddellin ennätyksen voittamisen oli Ranskan kuningas

nimenomaan hänen tunnolleen laskenut, se oli oleva hänen päätehtävänsä

Antarktikassa.

Tammikuun 22:ntena 1838 tavattiin ahtojäävyöhyke, mutta se näytti

kokemattomain ranskalaisten upseerien mielestä niin tiheältä, etteivät

he uskaltaneet siihen soreine sotalaivoineen tunkeutua, ja Weddellin

ennätys jäi siis voittamatta, ei sitä edes likimain saavutettukaan.

D'Urviileä tämä harmitti niin suuresti, että hän sitten väitti

Weddellin puhuneen matkastaan paljaita loruja. »Astrolabe» ja »Zélée»

purjehtivat näillä seuduilla edestakaisin lähes pari kuukautta,

koettaen yhä uudelleen tunkeutua jäiden sekaan ja kokien paljon

vastuksia tämän meren ainaisten myrskyjen, lumipyryjen, sumujen ja

suunnattomien aaltojen vuoksi. Retkikunnan mukana oli etevä taiteilija

ja hänen kuvansa ovat jälkimaailmalle säilyttäneet erinomaisen

esityksen molempien laivojen seikkailuista.

Helmikuun 27::ntenä 1838 molemmat laivat näkivät maata Etelä-Shetlannin

saarien lounaispuolella ja d'Urville luuli olevansa sen ensimmäinen

löytäjä, vaikka se oli samaa rannikkoa, jonka Palmer ja Biscoe jo

paljon aikaisemmin olivat löytäneet. Hän nimitti maan Louis Philipin

maaksi kuninkaansa mukaan, mutta ei viitsinyt sitä tarkemmin tutkia,

vaikka jääsuhteet vielä näyttävät olleen suotuisat. Vuodenaika oli

kuitenkin myöhäinen ja Dumont d'Urville halusi päästä pois Tyynen meren

vienommille vesille, varsinaiselle tutkimusalalleen, ennenkuin talvi

hänet yllättäisi. Siellä hän vietti pari vuotta ja käytti aikansa mitä

parhaiten. Ennen kotiin lähtöään hän kuitenkin päätti vielä kerran

tunkeutua Antarktikan jäihin, toivoen onnen ehkä olevan suotuisemman

kuin ensi kerralla. Hän oli kuullut englantilaisen ja amerikkalaisen

retkikunnan pyrkivän magneettiselle navalle ja tahtoi ennättää ennen

niitä.

Uuden vuoden päivänä 1840 »Astrolabe» ja »Zélée» lähtivät etelää kohti

Tasmanian pääkaupungista, jossa taiteilija Goupil oli kuollut ja johon

osa miehistöstä jäi sairastamaan. Tyhjille tiloille hän suurella

vaivalla sai englantilaisia merimiehiä. Tammikuun puolivälissä tultiin

jäihin ja yhä etelämpänä alkoi ilmestyä suunnattomia tasalakisia

jäävuoria, jotka eivät varmaankaan olleet oileet kovin kauaa tuulien

ja aaltojen ajettavina, koska niiden sivut vielä olivat niin ehjät.

Pingviinejä, hylkeitä ja valaita nähtiin ja päätettiin, ettei maa

voinut olla kaukana.

Ådélien maa.

Juuri kun toivottiin päästävän napapiirin eteläpuolelle — ensi

kerran koko matkalla — nähtiin maata, joka 1,000—1,200 metrin

korkuisena ulottui kahden puolen silmän siintämättömiin, mutta oli

niin kauttaaltaan jään ja lumen peittämä, ettei siitä pistänyt esiin

ainoatakaan kohtaa paljasta maata. Ranta oli äkkijyrkkä korkea

jääseinä, josta meressä uiskentelevat jääsaaret ilmeisestikin olivat

lohjenneet. Sää oli kuitenkin nyt niin tyyni, että d'Urvillen oli

mahdoton päästä laivoillaan lähemmäksi tätä maata, ja sen edustalla

vietettiin siis nyt suurella melulla merimiesjuhla, joka oli napapiirin

ylimenoa varten valmistettu. Tammikuun 21:ntenä kuitenkin saatiin

vähän tuulta ja molemmat laivat lähtivät purjehtimaan pitkin tätä

löydettyä rantaa, kautta kujan, jonka muodostivat »kuin tarumaailman

kristalli- ja timanttipalatsit». Sää oli edelleenkin kaunista ja

d'Urville antoi loistavan kuvauksen häikäisevästä jäämäailmasta, joka

hänelle oli täten porttinsa avannut. Laivat kulkivat vienon tuulen

vetäminä rannikkoa seuraillen itää kohti ja merimiehet kilvan kirkuivat

pingviinien kanssa, jotka outoutensa kautta suuresti huvittivat heitä.

Kallisteneula osoitti 86° ja kompassit olivat niin pyörällä, ettei

koko laivalla ollut kahta, jotka olisivat samalla tavalla osoittaneet.

Näytti siltä, että magneettinen napa oli nähdyllä maalla jonkun matkan

päässä rannasta. Uiskentelevat jääpalatsit toisinaan tulivat niin

lähelle, että laivat näyttivät kulkevan jättiläiskaupungin kapeita

katuja. Upseerin komentosanat kajahtelivat takaisin kohtisuorista

jääseinämistä ja aallot hyökkäsivät pauhaten vesirajaan muodostuneihin

jääluoliin, synnyttäen pyörteitä, jotka olisivat saattaneet laivat

suureen vaaraan, jos tuuli olisi tyyntynyt. Auringonpaisteessa suli

lumi jäävuorien laa'alla laella ja sieltä suistui mereen könkäitä.

Yksi jäävuori oli tummanvärinen, ikäänkuin jään seassa olisi ollut

multaa. Erään jäävuoren matalalla niemekkeellä tehtiin magneettisia

havainnolta. Mutta sitten huomattiin rannalla selviä kallioita ja

paikalla lähti kummastakin laivasta vene kilvalla soutamaan näille

kallioille, joille trikoloori tuota pikaa pystytettiin liehumaan,

vaikka maihin nousu olikin hyökylaineiden vuoksi vaarallista. Pullo

bordeaux-viiniä tyhjennettiin ja kun oli otettu mukaan kivinäytteitä —

mitään muuta ei näillä kallioilla ollutkaan — niin palattiin laivaan.

Dumont d'Urville nimitti maan vaimonsa mukaan »Adélien maaksi».

Pari päivää laivat seurailivat tätä rannikkoa, jonka suurin korkeus nyt

arvosteltiin 500 metriksi, mutta sitten täytyi jäiden vuoksi kääntyä

pohjoiseen. Äkillinen myrsky erotti laivat toisistaan, »Astrolaben»

isopurje repesi riekaleiksi ja pelättiin mastojen katkeavan, mutta

ilman suurempaa tapaturmaa molemmat laivat kuitenkin suoriutuivat

myrskystä, vaikka olivatkin kahdessatoista tunnissa kärsineet enemmän

vaurioita kuin ennen kuudessa kuukaudessa. Eräänä iltapäivänä

nähtiin amerikkalaiseen Wilkesin retkikuntaan kuuluva laiva, mutta

molemmanpuolinen kateus ja epäluulo vaikuttivat, ettei aluksien

välillä syntynyt mitään keskustelua. Virallisessa kertomuksessaan

kummankin retkikunnan johtaja syytti toinen toistaan. Kauempana

lännessä Dumont d'Urville tapasi uuden, 40 metriä korkean, rannan

kaltaisen jääseinämän, jonka päällystä kuitenkin näytti olevan aivan

tasainen. Vaikkei tämän seinämän takaa näkynytkään vuoria, päätti hän

kuitenkin, ettei kiinteä maa voinut olla kaukana, ja »Zéléen» kapteenin

rouvan kunniaksi ranta nimitettiin »Clarien rannikoksi». Sitten

oli käännyttävä pohjoista kohti jäiden vuoksi ja d'Urville saattoi

mielestään kokonaan kääntää selkänsä Antarktikalle ja palata Tyynelle

merelle.

Marraskuussa 1840 retkikunta saapui takaisin Ranskaan, jossa

d'Urville ylennettiin amiraaliksi ja seuraavana vuonna valittiin

Ranskan maantieteellisen seuran neuvoston presidentiksi. Hän julkaisi

matkastaan suuren teoksen, joka varsinkin oivallisten kuvainsa ja

luonnonkuvauksiensa vuoksi saavutti paljon tunnustusta. Toukokuussa

1842 hän vaimonsa ja poikansa keralla sai surmansa rautatiematkalla

Versaillesiin. Dumont d'Urville oli äreä ja riitainen ja joutui

helposti huonoihin väleihin niiden ihmisten kanssa, joiden kanssa hän

joutui tekemisiin, mutta Ranskan tutkimusmatkustajain loistavassa

sarjassa hänellä kieltämättä on etevä sija.

Wilkes purjehtii maansa kunnian vuoksi.

Charles Wilkes.

Yhdysvalloissa oli tultu siihen päätökseen, että nuoren tasavallankin

tuli ryhtyä muiden kansain keralla maapallon karttaa täydentämään ja

sen luontoa retkien kautta valaisemaan, mutta valtiomahdit olivat

tämmöisissä asioissa niin riitaiset, että se retkikunta, joka

elokuussa v. 1838 lähti pitkälle tutkimusmatkalleen, oli kaikin

puolin kunnottoman huonosti varustettu Antarktikan vaikeita sää- ja

purjehdusoloja kestämään. Laivoja retkikuntaan kuului kuusi, mutta

niistä yksi, varastolaiva, oli niin kömpelö purjehtimaan, että se

täytyi kesken takaisin lähettää, yksi niin laho, että pelättiin sen

joka myrskyssä pohjaan menevän, ja kaksi oli vain pientä luotsipurtta,

joista toinen ei ollut edes sadan tonnin kantoinen. Miehistöllä ei

ollut kunnollisia lämpimiä vaatteita, mutta siitä huolimatta oli

tunkeuduttava etelänapaa kohti niin pitkälle kuin suinkin. Useita

tiedemiehiä seurasi laivain mukana, mutta vapaassa Amerikassa oli

tiede vielä niin ala-arvoisessa asemassa, etteivät nämä edes päässeet

mukaan varsinaisille jäämerimatkoille, jota paitsi he muutoinkin olivat

kaikessa meriupseerien määräysvallan alaisia.

Retkikunta purjehti ensin Tulimaan vesille toimittamaan siellä

merimittauksia ja luonnontutkimuksia, ja neljä laivaa yritti sieltä

kahdessa osastossa tunkeutua etelänapaa kohti. Mutta Wilkes ei itse

päässyt likimainkaan niin kauas etelää kohti kuin Weddell hänen

purjehtimallaan reitillä, eikä toinen osasto kauemmaksi Cookia niillä

seuduin, missä tämä kuulu purjehtija oli tunkeutunut kauimmaksi

eteläisen napapiirin taa.

Palattuaan Tulimaahan jäämeren retkeltään koko laivasto lähti

Valparaisoon, Chileen. Kap Hoornin edustalla toinen luotsialuksista

miehineen päivineen joutui aaltojen uhriksi. Valparaisosta kuljettiin

Tyynen meren poikki semmoisia reittejä, joilla oli vähimmin

purjehdittu, etsien saaria ja kareja, jotka vain arviokaupalla oli

karttaan pantu. Marraskuussa 1839 neljä laivoista saapui Sydneyn

satamaan — suurin oli hitautensa vuoksi lähetetty kotiin — ja sieltä

lähdettiin uudelle retkelle Antarktikaan. Laivat varustettiin nyt

vaarallista matkaansa varten niin hyvin kuin voitiin, mutta sittenkin

ne olivat aivan epätyydyttävät taistelemaan Etelä-Jäämeren jäitä ja

myrskyjä vastaan. Wilkestä retki kovin epäilytti, mutta maansa kunnian

vuoksi hän sille kuitenkin lähti, vaikka raskaalla mielellä.

Tammikuun puolivälissä amerikkalaiset luulivat näkevänsä jään peittämää

maata ja alkoivat seurata sen reunaa länttä kohti. On mahdollista,

että Ballenyn saaret olivat ensiksi nähty maa, vaikka retkikunta kulki

jotenkin etäältä niiden ohi. Mutta pian tuli näkyviin yhtäjaksoisempi

ranta, jonka korkeimpain kohtain Wilkes arveli kohoavan 1,000 metriä

merestä. Laivat seurailivat sitä länttä kohti pitkin jyrkän, korkean

jäämuurin reunaa, valtavien tasalakisten jäävuorien keskellä, joista

toiset kohosivat 60 metriä merestä. Joukossa oli kuitenkin monenlaisia

murtomuotojakin, niin että Wilkes mielestään purjehti kuin raunioiksi

sortuneen alabasterikaupungin vesikatuja.

»Peacockin» seikkailu.

Täällä laho »Peacock» törmäsi perä edellä jäävuoreen, särki

peräsimensä ja oli jääankkureilla kiinnitettävä jäävuoreen. Mutta

tuulen yltyessä jääankkurit irtautuivat ja laiva ajautui kylki edellä

jäävuoreen, joka pahasti ruhjoi sitä. Viime hetkessä se kuitenkin

saatiin purjeiden avulla ulospäin kääntymään. Tuskin se oli puolta

laivanmittaa poistunut, ennenkuin jäävuoren räystäästä suurella

pauhulla putosi laivan vanaveteen jääkallio, joka olisi koko laivan

ruhjonut, jos se vielä olisi ollut paikallaan. Monta päivää »Peacock»

oli mitä kamalimmassa vaarassa, kolhien kylkiään survoviin jäihin,

mutta vihdoin peräsin saatiin auttavasti korjatuksi ja laiva pääsi

poistumaan jäämuurin lahdelmasta, jossa se oli ollut vähällä tuhoutua.

Paitsi muita vammoja se oli miltei koko keulansakin menettänyt. Ainoa

pelastuksen mahdollisuus oli nopea matka Sydneyhin, jonne se myrskyisen

ja vaarallisen matkan jälkeen saapuikin. Se jäämuurin aukko, johon

laiva oli tuulen pyöräyksen kautta sortunut, oli päivää aikaisemmin

Wilkesin itsensä ohi purjehtiessa ollut ummessa ja luultavasti se

taas pian sulkeutui »Peacockin» pois päästyä. Laiva tosiaan oli ollut

samanlaisessa satimessa kuin Jasonin »Argo» Symplegadien, kahden yhteen

lyövän kallion, välitse purjehtiessaan.

Wilkesin päälaivat, »Vincennes» ja »Porpoise», jatkoivat matkaansa

länttä kohti pitkin jäämuuria. Wilkes haki aukkoa, josta pääsisi

maihin nousemaan. Joinakin päivinä ilma oli kaunista, mutta toisina

raivosivat kammottavat myrskyt, jotka tekivät purjehtimisen näissä

jäävuorisokkeloissa vielä monin verroin vaarallisemmaksi. Lopulta

Wilkesin täytyi pyrkiä väljemmälle vedelle, sillä tammikuun 28:ntena

ilmapuntari uhkaavan nopeaan laski. Lumimyrsky esti näkemästä ja

tyrsky hyytyi kannelle ja köysistöön jääksi. Purjeita pienennettiin,

ei kuitenkaan niin vähäksi kuin tuulen voima olisi vaatinut, sillä

laivalla täytyi ohjausta varten olla hyvä vauhti. Illalla jäävuoria

alkoi olla hyvin tiheässä. Peräsintä täytyi tavan takaa kääntää

puolelta toiselle niitä väistellessä ja laivaa purjein rasittaa, jotta

voitiin pysyä tuulen puolella niistä.

»Purjehdimme aivan läheltä niiden tuulen päällisen kyljen ohi ja

selvään kuulimme hyökylaineiden pauhun niitä vastaan. Silloin tällöin

näimme hämäriä ulkopiirteitä, ne näyttivät silloin olevan aivan lähellä

päällämme. Monesta vaarapaikasta päästyämme huomasin laivan lopulta

niin jään peittämäksi ja vahtivuorossa olevat niin voimattomiksi sitä

hoitamaan, että heti puolenyön jälkeen joka mies kutsuttiin kannelle.»

Seitsemän tuntia olivat kaikki kannella ja laiva oli kaiken aikaa

perikadon partaalla. Ankara kiihtymys valtasi mieliä. Tykkipäällysmies

kaatui jäisellä kannella ja katkaisi kylkiluunsa, muuan merimiehistä

joutui mastossa purjeen mutkaan sitä kääriessään ja saatiin hädin

tuskin pelastetuksi ja köydellä kannelle lasketuksi, ennenkuin hän

paleltui kuoliaaksi. Kerran laiva jo näytti syöksyvän aivan päin

valtavaa jääsaarta, mutta viime hetkessä huomattiin kahden jäävuoren

välillä kapea kuja. Tämän kujan petolliseen tyventöön »Vincennes»

syöksyi, tuulen pyörre iski äkkiä aivan edestä purjeisiin, kaikki oli

hiljaa ja hetkisen kaikki häälyi elämän ja kuoleman välillä. Ilokseen

kapteeni kuitenkin pian taas kuuli myrskyn raivoisan ärjynnän ja tiesi

laivoineen pelastuneensa kamalasta perikadosta. Iltapäivällä myrsky

taukosi ja Wilkes kääntyi uudelleen etelää kohti nähdäkseen, eikö hän

jollakin kohdalla pääsisi maihin. Tammikuun 30:ntenä aurinko kirkkaasti

valaisi merta, joka oli täpötäynnään kaiken kokoisia jäävuoria, ja

purjehtijat hämmästyksellä katselivat, minkälaisen' vuorisokkelon

kautta laiva oli pimeässä syöksynyt perikatoon joutumatta. Täysin

purjein »Vincennes» nyt nopeaan läheni jäämuuria ja löysi lahden, jonka

toisella puolella oli jäämuuri, toisella puolella kallioita. Kallioiden

ja jäämuurin takana näkyi selvään 1,000 metrin korkuinen maa, joka

ulottui lännestä itään ainakin sata kilometriä. Meri oli kuitenkin

yhä niin levoton, ettei venettä voitu laskea veteen. Wilkes nimitti

maan »Antarktikan mantereksi». Se oli sama maa, jonka d'Urville jo oli

löytänyt.

Uusi raivomyrsky iski laivan kimppuun, niin ettei se voinut pitää

muuta kuin paria myrskypurjetta, ja vielä toinen kammon yö sen täytyi

viettää jäävuorien keskellä, joka mies kannella, perikato joka hetki

uhkaamassa. Tällä kertaa vaara oli vielä suurempi sen vuoksi, että

tuuli puhalsi jäämuuria kohti, painaen laivaa yhä lähemmäksi sitä.

Myrsky kuitenkin taukosi ja Wilkes läksi heti takaisin noustakseen

maihin löytämässään lahdessa.

Laivan lääkärin suosituksella miehistö nyt vaati palaamaan takaisin,

koska sen terveys oli kovin riutunut näinä myrskypäivinä, mutta maansa

kunniaa muistuttaen Wilkes vaati kulkemaan eteenpäin ja häntä oli

toteltava.

Helmikuun 2:na »Vincennes» taas purjehti jäämuurin reunaa länttä kohti

ja ennen mainittu korkea maa oli näkyvissä. Nähtiin paljon pohjaan

tarttuneita jäävuoria ja vesi oli sekaista, kuten rannan läheisyydessä

ainakin. Tuli jälleen pahoja säitä ja yöt alkoivat pidetä, mutta

helmikuun 7:s oli kirkas ja kaunis ja »Vincennes» seuraili 50 metrin

korkuista äkkijyrkkää jäämuuria länttä kohti. Sen takana näkyi selvään

korkean maan ulkopiirre; se oli Dumont d'Urvillen »Clarien rannikko».

Seurasi sitten useitakin kauniita päiviä ja jäämuuri esiintyi koko

mahtavuudessaan, mutta maamerkit kävivät epäselvemmiksi ja niitä

nähtiin harvemmassa. Yöllä nähtiin pohjoisessa komeat revontulet.

Helmikuun 12:ntena nähtiin taas selvään maata, mutta sitäkin oli

mahdoton saavuttaa. Se oli korkea vuoristo monine selänteineen ja

lovineen. Sen edessä oleva jäämuuri oli niin korkea, äkkijyrkkä ja

yhtämittainen, että oli aivan mahdoton päästä maihin. Seuraavanakin

päivänä nähtiin korkeata, lumista maata ja yhä sitäkin seuraavina,

mutta kun sitä oli mahdoton saavuttaa, niin noustiin eräälle

suurimmalle jääsaarelle ja koottiin siitä kivinäytteitä, basalttia ja

punaista hiekkakiveä. Ei ollut sitä miestä, joka ei olisi halunnut

ottaa mukaansa näytettä Antarktikan manteresta. Jääsaaren laella

oli puolen hehtaarin laajuinen sileän jään peittämä allikko, ja sen

pinnalla miehet liukuivat huvikseen. Jään alta saatiin suolatonta vettä

ja voitiin täyttää kaikki vesiastiat.

Uusia maita.

Wilkes jatkoi yhä matkaa länttä kohti, toivoen saavuttavansa Enderbyn

maan. Meressä kiehui valaita, hylkeitä ja pingviinejä. Monta soran

sekaista jäävuorta nähtiin ja muutamilla niistä käytiin. Helmik.

16 p. jäämuuri mutkasi pohjoista kohti ja seuraavana päivänä oli

mahdotonta tunkeutua kauemmaksi länttä kohti. Lounaassa nähtiin maan

merkkejä ja siellä oleva maa sai nimeksi »Termination Land». Tosin

ei »Challenger»-retkikunta myöhemmin tavannut Wilkesin osoittamalla

paikalla maata, eikä enää jäämuuriakaan, mutta saksalaisen

»Gauss»-retkikunnan löytämä Gaussin vuori ei ole paljoakaan kauempana

samassa suunnassa, jossa Wilkes luuli viimeisen maan nähneensä.

»Vincennes» oli lopulta joutunut suureen jäämuurin lahdelmaan, jossa

oli runsaasti suunnattoman suuria valaita. Ne puskuttivat kuin veturit

ja tulivat paljon lähemmäksi laivaa, kuin laivassa olijat oikeastaan

olisivat suoneet. Yöllä nähtiin erinomaisen komeat revontulet ja

ne miehistöstä, jotka eivät olleet työssä, makasivat selällään

katselemassa monivärisiä säteitä, jotka loimusivat taivaan navasta

taivaanrantaa kohti joka suuntaan. Jäämuurin suojassa oli tyyni kuin

joella ja alettiin jo pelätä, että ehkä olikin jouduttu umpimutkaan,

mutta 20:ntena tuntui maininkia, joka ilmaisi avomeren läheisyyttä,

ja pian se sitten saavutettiinkin. »Olen harvoin nähnyt niin paljon

iloisia kasvoja», kertoo Wilkes, »taikka semmoista riemua, kuin syntyi

laivalla ilmoittaessani jättävämme nämä vedet». Miehistö riemuitsi, kun

tämä vaarallinen risteily vihdoinkin oli päättynyt.

Maaliskuun 11 p. »Vincennes» saapui Austraaliaan Sydneyn satamaan.

Siellä tavattiin »Peacock», mutta »Porpoise» ja »Flying Fish» vasta

Uudessa Seelannissa. »Porpoise» oli se Wilkesin laivoista, joka

johtajan laivasta erottuaan oli tavannut Dumont d'Urvillen retkikunnan.

»Porpoisen» kapteeni, väärin käsittäen ranskalaisten liikkeet, oli

luullut d'Urvillen tahtoneen häväistä Yhdysvaltain lippua ja sen vuoksi

hän niin nopeaan käänsi ranskalaiselle selkänsä. Wilkes kuultuaan

kertomuksen tapauksesta suuttui ankarasti, mutta luultavaa on, että

suuttumuksen syy johtui väärinkäsityksestä. Retkikunnan pienin alus oli

joutunut jäissä niin tukalaan tilaan, kun miehet sairastuivat, ettei

lopulta edes voitu isoa purjetta reivata ja taistellessaan myrskyjä

vastaan se oli vuotanut niin pahasti, että pumppujen täytyi alituiseen

olla käynnissä. »Flying Fishin» oli sen vuoksi täytynyt kesken luopua

löytöretkestä ja henkensä edestä paeta Uuteen Seelantiin, jonne se

vaarallisen matkan jälkeen saapuikin.

Wilkesin maa.

Austraaliasta Wilkes lähetti löydöistään karttaotteen, James Rossille,

joka juuri oli lähdössä suurelle tutkimusretkelleen, ja herätti

sillä Rossin suuttumuksen, sillä juuri samoille seuduille Ross oli

matkalla, saavuttaakseen magneettisen navan lyhyintä tietä. Nyt oli

amerikkalainen joutunut ennen, tutkinut rannan ja osoittanut laivalla

olevan mahdotonta magneettista napaa saavuttaa. Ross puolestaan kosti

retkeltään palatessaan siten, että osoitti ainakin länsiosan Wilkesin

piirtämästä maasta riittämättömällä syyllä maaksi piirretyksi,

sillä hän oli purjehtinut Wilkesin maan poikki. Monta vuosikymmentä

myöhemmin Scott »Discoveryllä» osoitti merta ulottuvan vielä paljon

kauemmaksikin länttä kohti aloilla, jotka Wilkes oli piirtänyt

Antarktikan mantereksi. Wilkes oli merkinnyt rannikoksi likimain suuren

jäämuurin reunan, mutta myöhemmät purjehtijat ovat osoittaneet, että

jäämuuri toisina vuosina voi ulottua kauas merelle, kunnes jääkenttä

maanjäristyksien tai muitten syitten vuoksi lohkeaa jäävuoriksi ja sen

reuna siirtyy kauas etelää köhii. Siitä huolimatta osoitti jäämuuri

kuitenkin rantaa, vaikk'ei se ollutkaan niin lähellä kuin Wilkes oli

luullut. Hyvällä syyllä koko tämä rannikko on nimitetty »Wilkesin

maaksi» muistoksi amerikkalaisen purjehtijan uljaasta taistelusta sen

jäiden saartamilla äärillä.

Antarktikasta lähdettyään Wilkes vielä ohjeittensa mukaan tutki Tyynen

meren pohjoisosia. Amerikkaan palattuaan hän sai aluksi huonon palkan

palveluksistaan, sillä hänet haastettiin sotaoikeuden eteen vastaamaan

virkavaltansa väärinkäytöstä y.m. syytöksistä. Oikeus kuitenkin

vapautti hänet ja Charles Wilkes kohosi korkeaan asemaan Yhdysvaltain

laivastossa. Orjasodassa hän taisteli pohjoisvaltojen puolella.

James Ross löytää Antarktikan ihmeet.

James Ross.

Englannissa varustettiin samoihin aikoihin erittäin perusteellisesti

retkeä eteläiselle magneettiselle navalle ja retkikunnan johto

uskottiin James Clark Rossille, joka jo oli vienyt maansa lipun

pohjoisellekin magneettiselle navalle. Ross oli perinpohjin tutustunut

pohjoisnavan luontoon. Hän oli ollut mukana monella Parryn retkellä ja

setänsä John Rossin retkellä Boothia Felix-niemimaalle, jonka niemimaan

hän rekiretkillään tutki. Lisäksi hän oli kenraali Sabinen ja Lloydin

keralla ollut osallisena Brittein saarien magneettisessa kartoituksessa

ja oli perehtynyt tämän tieteen uusimpiin saavutuksiin. Hän siis

tämänkin vuoksi oli oikea mies johtamaan retkeä, jonka päätehtävä juuri

oli magneettisten voimien tutkiminen eteläisellä pallonpuoliskolla.

Muut tieteet olivatkin retkellä huonommin edustettuina, niihin kuuluvat

havainnot ja kokeilut kun oli uskottu laivain lääkärien huoleksi.

Onneksi oli yksi näistä Joseph Dalton Hooker, kuulun kasvitieteilijän

poika, joka tällä matkalla niin viehättyi kasvitieteeseen, että hänestä

sitten tuli tämän tieteen etevin edustaja maassaan. Retkikunnan

molemmat laivat, »Erubus» ja »Terror», olivat oikeastaan pommitusta

varten rakennettuja jotenkin pieniä puisia sotalaivoja, mutta ne

olivat erinomaisen lujatekoiset ja vahvistettiin erikoisesti tätä

matkaa varten kaikkea sitä kokemusta hyväksi käyttäen, mitä oli

valaanpyytäjäin jäämeriretkillä vuosisatojen kuluessa karttuuni.

Kaikista tarpeista pidettiin mitä parhain huoli, niin että Rossin

retkikunta epäilemättä oli parhaiten varustettu retkikunta, mitä oli

kummallekaan jäämerelle milloinkaan lähetetty. Tulokset olivat sen

mukaiset.

Oli syyskuun 25. 1839, kun »Erebus» ja »Terror» lähtivät pitkälle

retkelleen. Heti merelle tultuaan Ross aloitti tieteelliset havainnot.

Viheriän niemen saarilla, St. Paulin kalliolla ja Etelä-Trinidadissa

tehtiin magneettisten voimien mittauksia, St. Helenan saarelle

perustettiin vakinainen havaintoasema, Hyväntoivonniemelle samoin.

Kerguelenin saarella.

Intian meren eteläosassa poikettiin Kerguelenin saarella Joulusatamassa

ja siellä suoritettiin toukok. 29 ja 30 p. havainnoita. Nämä olivat

ennakolta sovitut määräpäivät, joina tehtiin kaikilla eurooppalaisilla

ja brittiläisillä asemilla havainnolta, ja tulokset olivat sangen

huomattavat. Noina päivinä sattui olemaan kovat magneettiset häiriöt

eli »myrskyt», ja myöhemmin tuloksia verrattaessa huomattiin

magneettineulan Kerguelenin saarella tehneen täsmälleen samat

liikahdukset kuin maapallon vastakkaisella puolella Kanadan Torontossa.

Päälle kaksi kuukautta laivat viipyivät tällä autiolla, puuttomalla,

ainaisten myrskyjen lakaisemalla saarella. Neljäkymmentäviisi raivoisaa

myskyä koettiin tällä ajalla ja vain kaksi päivää oli sateetonta. Mutta

koko ajan toimitettiin magneettisia havainnoita yöt umpeensa, päivät

pääksytysten.

Elokuun puolivälissä molemmat laivat saapuivat Tasmanian pääkaupunkiin

Hobart Towniin, jossa John Franklin siihen aikaan oli kuvernöörinä.

Hänen avullaan rakennettiin sinnekin vakinainen magneettinen

havaintoasema, jossa toimitettiin havainnoita varsinkin kansainvälisinä

määräpäivinä. Tasmaniassa Ross sai kuulla Dumont d'Urvillen ja Wilkesin

matkoista, joiden kautta juuri ne seudut olivat tulleet tutkituiksi,

joihin hänen oli määrä lähteä, ja uutinen harmitti häntä katkerasti.

Hän päätti sen vuoksi koettaa onneaan toisella taholla ja tunkeutua

etelää kohti paljon idempänä, 170 itäisen pituusasteen kohdalla, jossa

Balleny pari vuotta aikaisemmin oli tavannut avointa vettä sangen

kaukana etelässä.

Marraskuun 12:ntena »Erebus» ja »Terror» käänsivät keulansa kohti

Etelä-Jäämerta. Matkalla poikettiin vielä muutamilla pienillä saarilla

havainnoita tekemässä; pari päivää joulun jälkeen nähtiin ensimmäiset

jäävuoret. Paljon valaita nähtiin, ja ne olivat niin kesyjä, että

laivat saattoivat laskea aivan läheltä niiden sivuitse. Vuoden

viimeisenä päivänä nähtiin taivaanrannalla pitkä valkoinen juova ja

saavuttiin ahtojäiden reunaan.

Kaikki edelliset purjehtijat olivat visusti karttaneet ahtojäitä,

peläten laivainsa niissä puhkeavan, mutta »Erebus» ja »Terror»

laskivat pelkäämättä niiden joukkoon. Miehistö sai tapauksen

kunniaksi ylimääräisen kestityksen ja lämpöisemmät vaatteet. Matka

ahtojäätikön läpi edistyi pitkin railoja ja avopaikkoja odottamattoman

hyvin. Pingviinejä nähtiin ja matkimalla niiden kiljunaa merimiehet

houkuttelivat ne laivoja seuraamaan. Helposti ne saavuttivat täysin

purjein kiitävät laivat, leikkien niiden sivuilla kuin delfiinit.

Rossin meri.

Ahtojäät tihenemistään tihenivät, mutta etelässä taivas tummeni, mikä

osoitti siellä olevan avovettä, ja tilaisuutta hyväkseen käyttäen

molemmat laivat tammikuun 9:ntenä saavuttivat aivan avoimen meren,

jonka pinnalla ei seuraavana päivänä näkynyt jään hituistakaan.

Se ahtojäätikkö, joka oli edelliset purjehtijat saanut takaisin

kääntymään, oli tällä kohdalla vain verraten kapea vyöhyke, jonka

takana oli etelää kohti avoin meri niin pitkälti kuin silmä kantoi.

Suunta käännettiin suoraan magneettista napaa kohti, joka ei enää

voinut olla kaukana.

Kap Adare.

Mutta juuri kun toiveet sen saavuttamisesta olivat ylimmillään,

keksittiin keulan edessä maata, ja tässä erikoisessa tapauksessa uuden

maan löytö oli ikävä yllätys. Tämä maa oli vielä noin 160 kilometrin

päässä, kun se ensi kerran nähtiin, ja lähemmäksi purjehdittaessa nousi

merestä korkeita kukkuloita. Ross ohjasi suoraan kohti korkeinta, jonka

hän nimitti Mount Sabineksi retken ensimmäisen esittäjän, kenraali

Sabinen kunniaksi. Tammikuun 11:nnen aamulla oltiin vain muutaman

kilometrin päässä maasta, mutta rantaa vastaan oli ajautunut niin

paljon jäitä, joiden keskellä aallokko hyökyi, ettei ollut mahdollista

nousta maihin. Näkyvin niemen nokka nimitettiin Kap Adareksi erään

henkilön kunniaksi, joka oli hartaasti toiminut retken hyväksi. Nähtiin

selvään kaksi alppijonoa, joiden korkeimmat kukkulat kohosivat 3,000

metriä merestä.

Viktorian maa ja sen alpit.

Ne olivat lumen peittämät, siellä täällä vain pisti lumipeitteen

alta näkyviin mustia kallionpolvia ja laaksoista laski kauas mereen

jäävirtakielekkeitä, joiden päät päättyivät äkkijyrkkiin jääseinämiin.

Vuoriston Ross nimitti »Amiraaliviraston vuoristoksi» ja kukkulat

amiraaliviraston jäsenien mukaan; joitakuita heistä tuskin enää muun

vuoksi muistellaankaan.

Laivoilla mieliala oli innostunut, sillä löydetty maa oli eteläisin,

mitä vielä kukaan kuolevainen oli nähnyt. Magneettiset havainnot

osoittivat, että magneettinen napa oli noin 800 kilom. päässä

lounaassa. Tammikuun 12:ntena Ross ja »Terrorin» kapteeni Crozier

kävivät maissa eräillä pienillä saarilla. Mannermaan rannalle oli aivan

mahdoton nousta yhtämittaisen jäävyöhykkeen vuoksi. Suur-Britannian

lippu, »Union Jack», kohotettiin saarelle pingviinien kilvan melutessa.

Näitä lintuja, joita d'Urville vertasi »pieniin vanhoihin herroihin,

joilla on hännystakki päällään», saari oli täpösen täynnään, niitä

oli korkealla rantakallioiden pykälilläkin. Kasvullisuudesta saarella

ei ollut merkkiäkään. Guanon löyhkä oli niin valtava, että miehet

kiittivät onneaan, kun pääsivät takaisin laivaan.

Seuraavina päivinä raivosi tuima etelämyrsky, joka esti laivoja

jatkamasta matkaansa etelää kohti, mutta 14:ntenä sää asettui ja

selvisi ja Ross saattoi taas lähestyä löytämäänsä maata. Paljon

valaita nähtiin. Vuoristoa jatkui Kap Adaresta etelää kohti ja se

oli erinomaisen komeata alppimaisemaa, yli 4,000 metriä korkeine

kukkuloineen, jotka olivat tahrattoman lumivaipan peitossa merestä

huippuihin saakka. Ross antoi seuraaville kukkuloille maansa etevimpien

tiedemiesten y.m. nimiä. Pingviinit kisailivat etelää kohti kiitävien

laivain ympärillä kuin delfiinit. Mutta ei ainoatakaan satamaa voitu

löytää, vaikka kuinka etsittiin, sillä joka lahti ja laakso oli

täynnään jäätä ja jäävuoria. Meri ei ollut aivan syvä, jonka vuoksi sen

pohjasta saatiin nuotalla sangen runsas saalis jäävuorien pudottelemia

kiviä ja merieläimiä. Vuoristoa jatkui etelää kohti ja kun virisi hyvä

myötätuuli, kiitivät molemmat laivat vinhasti napaa kohti. Upseerit ja

miehistö olivat niin innostuneella mielellä, että he tuskin malttoivat

nukkua, peläten muutoin menettävänsä jonkun uuden maan tai muun kumman

näkemisen.

21:ntenä nähtiin vuori, joka oli kaikkia ennen nähtyjä korkeampi, ja se

sai pääministeristä nimeksi Mt. Melbourne. Se oli erinomaisesti Etnan

näköinen. Kauneina öinä aurinko näkyi koko yön neljä läpimittaansa

korkealla taivaalla. Miehille annettiin ylimääräinen grogiannos, kun

Weddellin eteläennätys sivuutettiin. Magneettisen navan arvosteltiin

olevan 400 kilometrin päässä. 27:ntenä käytiin eräällä saarella maissa,

mutta maihinnousu oli niin vaikeata, että kaikki olivat läpimärät,

ennenkuin pääsivät takaisin laivoille. Tälläkään saarella ei ollut

minkäänlaista kasvullisuutta.

Etelänavan portinvartijat.

Tammikuun 28:ntena kohosi merestä korkea kukkula, joka näytti olevan

lumituiskuharson peittämä, mutta sitten huomattiinkin, että se oli

tulivuori, josta tuprusi sankkoja savupilviä. Kun tultiin lähemmäksi,

leiskui savussa joko liekkejä taikka näkyi kajastuksia kraaterin

hehkuvasta sulasta laavasta. Jotkut luulivat näkevänsä punaisia

laavavirtoja, joita valui lumelle. Vuori, jonka korkeus arvosteltiin

3,700 metriksi, sai nimeksi Erebus-vuori, ja toinen sen takana oleva

vähän matalampi nimitettiin Terror-vuoreksi. Löytö herätti hämmästystä,

sillä toimivaa tulivuorta ei kukaan ollut odottanut täällä ikuisen

jään ja vilun kodissa, vaikkapa ilmiö tarkemmin ajatellen ei ollutkaan

niin outo, sillä olihan Balleny löytämillään saarilla nähnyt toimivia

tulivuoria, ja Länsi-Antarktikasta tunnettiin monta tuliperäistä saarta.

Barrier-jäätikkö.

Ross piti näitä maanalaisen tulen edustajia hyvänä enteenä ja toivoi

pääsevänsä vielä pitkät matkat etelämmäksi, mutta pettymys oli lähellä.

Kirkkaassa auringonpaisteessa nähtiin juova valkoisia kallioita, joita

oli tulivuorista itää kohti silmän siintämättömiin, ja kun niitä

lähestyttiin, huomattiinkin ne valtavaksi jäämuuriksi, jonka vertoja

ei kukaan kuolevainen ollut vielä nähnyt (D'Urvillen ja Wilkesin

matkain kokemukset olivat vielä julkaisematta). Tämän salvan puhki

olisi ollut yhtä mahdoton purjehtia kuin Doverin rantakallioiden puhki,

ne täytyi koettaa kiertää, jos mieli jatkaa yhä kauemmaksi etelään.

Magneettineula osoitti, että retkikunta nyt oli magneettisen navan

sekä itä- että eteläpuolella. Länttä kohti oli mahdoton purjehtia,

sillä puolella oli kokonainen alppivuoristo vastassa, seurattiin sen

vuoksi jäämuurin reunaa itää kohti siinä toivossa, että se lopulta

kääntyisi etelään. Pysytellen siitä puolen penikulman päässä laivat

alkoivat matkansa. Jäämuuri oli 60—90 metriä korkea, niin ettei sen

päälle voinut nähdä edes mastonhuipuista, mutta kaikesta päättäen sen

päällystä oli tasainen. Aallot hyökyivät sen jyrkkää seinämää vastaan

ja olivat sen alaosaan syövyttäneet luolia. Ross nimitti jäämuurin

Barrier-jäätiköksi.

Erebus-vuori puhkesi äkkiä rajuun purkaukseen puhaltaen ilmaan 500—650

metriä korkean savupatsaan.

Viisi päivää laivat seurailivat Bairier-jäätikön reunaa itää kohti.

Meren syvyys oli 250—500 syltä. Toisin paikoin jäämuuri näytti olevan

pohjassa kiinni, toisin paikoin uivan. Ne suunnattomat tasalakiset

jäävuoret, joita meressä näkyi matkalla pohjoista kohti, epäilemättä

olivat tästä jäätiköstä lohjenneet. Merimiehet sattuvasti huomauttivat,

että koko Lontoo olisi mahtunut yhden semmoisen jäävuoren laelle.

Vaikka Ross oli kaikkiin pohjoisnapaseutujen suuriin ilmiöihin

perehtynyt, täyttivät Barrier-jäätikön giganttiset suhteet hänet

hämmästyksellä. Helmikuun 2:sena laivat olivat seuranneet jäämuuria

400 kilometriä itää kohti; se oli sillä kohdalla 50 metriä korkea ja

kaiken kaikkiaan varmaan 300 metriä vahva. Joka päivä mereen heitettiin

pulloja, joissa oli tieto laivan asemasta, mutta ei ainoakaan näistä

pulloista saapunut minkään toisen laivan tielle. Kuta kauemmaksi

itää kohti kuljettiin, sitä enemmän alkoi meressä olla jäitä, sitä

kylmemmiksi käydä säät. Eräässä kohdassa oli jäämuurissa lahti ja

sillä kohdalla seinämä oli vain 15 metrin korkuinen, joten sen päälle

voitiin ensi kerta nähdä. »Erebus» laski niin lähelle muuria, että se

joutui vähäksi ajaksi sen tyventöön. Helmikuun 5:ntenä saavutettiin

itäisin kohta, sitä kauemmaksi oli mahdoton tunkeutua, vaikka

yritettiin kokonainen viikko, ja Rossin täytyi palata takaisin, vaikka

vastahakoisesti.

Hän lähti nyt etsimään magneettisen navan kohdalta satamaa, jossa

voitaisiin viettää talvi, mutia pitkin alppimaan rantaa, jonka Ross

nimitti Viktorianmaaksi, oli niin paljon ahtojäitä, ettei päästy 25

kilometriä lähemmäksi, ja sen vuoksi hän päätti kiiruumman kautta

palata Tasmaniaan. Myöhemmät retkikunnat ovat viettäneet talvea

McMurdo-salmessa, joka on Erebus-vuoren ja Viktorianmaan välissä,

mutta Ross ei poikennut tätä kahdeksi luulemaansa salmea tutkimaan,

vaikka hän sille nimen antoi. Hänellä oli seudun maantieteellisistä

oloista sikäli väärä käsitys, että hän luuli Erebus- ja Terror-vuorien

kuuluvan mantereeseen, vaikka ne ovatkin saarella sen edustalla.

Barrier-jäätikkö ulottui siihen aikaan nykyistä paljon pohjoisemmaksi

ja siitä lienee johtunut erehdys.

Meri alkoi jo kauttaaltaan jäätyä, kun »Erebus» ja »Terror» käänsivät

kokkansa pohjoista kohti. Ulompana tavattiin kuitenkin jälleen avovettä

ja muutaman päivän kuluttua oltiin jälleen Kap Adaren luona, johon

Viktorianmaa pohjoisessa päättyy. Turhaan haettiin sieltäkin paikkaa,

jossa olisi voitu viettää talvi, ei edes maallenousupaikkaa löydetty.

Yöt alkoivat jo pidentyä ja revontulet leiskua taivaalla. Parin päivän

kuluttua nähtiin Ballenyn saaristo ja samana päivänä kuljettiin

napapiirin poikki, jonka eteläpuolella retkikunta oli⁻ viettänyt 63

päivää, kauemmin kuin kukaan sitä ennen.

Ross purjehti nyt meren poikki, jossa Wilkesin kartan mukaan olisi

pitänyt olla maata, ja kulki sitten onnellisesti ahtojäävyöhykkeen

poikki avoveteen. Käytyään vielä lännemmässä magneettisilla

mittauksilla hän käänsi keulan Tasmaniaa kohti ja saapui sinne

huhtikuun 6:ntena 1841, molemmat laivat yhtä hyvässä kunnossa kuin

matkaan lähdettäessäkin ja koko miehistö terveenä. Harvoin on kukaan

löytöretkeilijä niin suurilta löydöiltä palannut niin ehjin nahoin.

Tasmaniassa tuli palaavan retkikunnan osaksi innostunut vastaanotto ja

kotimaassa Englannissa tietoa sen saavuttamista suurista tuloksista

tervehdittiin tyydytyksellä ja ylpeydellä. Tasmaniasta laivat

purjehtivat Sydneyhin, jossa tehtiin magneettisia havainneita, ja

sieltä Uuden Seelannin rannikolle, jossa Ross erään ranskalaisen

sotalaivan kapteenilta sai tiedon d'Urvillen löydöistä.

Uusi retki etelään.

Kun eteläisen pallonpuoliskon suvi lähestyi, valmistui Ross jälleen

palaamaan Antarktikan vesille. Hän koetti nyt tunkeutua etelään koko

joukon idempänä (146° Gr. länt.) tavatakseen Barrier-jäätikön itäpään

samoilla seuduilla, mistä hänen oli täytynyt edellisenä vuonna kääntyä

takaisin. Ahtojäihin ajettiin nyt rohkealla mielellä ja valaitten ja

muitten Jäämeren eläinten keskellä tunkeuduttiin etelää kohti. Valaat

olivat niin kesyjä, että tuskin viitsivät tieltä väistyä, ja niinpä

»Erebus» laski erään yli saaden niin kovan täräyksen, että se tuntui

kautta laivan. Joulupäivänä kuljettiin napapiirin poikki ja joulukuun

30:ntena molemmat laivat kävivät ankkuriin matalan jäävuoren kahden

puolen, jotteivät ne sumussa yhteen ajaisi ja vahingoittuisi. Jään

poikki molempien laivain miehistöt kävivät toistensa luona vieraissa

ja jääkenttään hakattiin tanssisali, joka koristettiin jäisillä

kuvapatsailla. T:ri Hooker erään toisen avulla kaavaili jäähän istuvan

Venuksen, jota paljon ihailtiin. Uudenvuoden päivää tervehdittiin

suurella melulla, kaikenlaisilla soittokoneilla, rämpytyksellä,

jopa toiset kantoivat kainalossaan vielä elossa olevia porsaitakin

ja puristelivat niitä, kunnes ne kiljuivat, ikäänkuin säkkipillit

ainakin. Molemmat kapteenit olivat ilonpidossa ylinnä ja lopuksi leikki

päätettiin yleisellä lumipallosodalla.

Mutta eteenpäin päästiin tänä vuonna vain huonosti, usein myrskyt

ajoivat laivoja taapäin pitkät matkat. Meren aaltoilu tuntui jääkentän

kautta ja mainingit survoivat jäitä laivoja vastaan, niin että näiden

asema kävi sangen vaaralliseksi kovilla myrskyillä. Tammikuun 18 p.

nousi myrsky, joka saattoi molemmat laivat mitä suurimpaan vaaraan.

Kerrottakoon tämä tapaus Rossin omin sanoin:

Myrskyssä ahtojäissä.

»Kun kaikki köydet, joilla laivamme olivat jäihin kiinnitetyt, toinen

toisensa jälkeen katkesivat, niin nostettiin purjeet ja pysyttelimme

sakeassa sumussa yhdessä laukaisemalla tykkejä ja antamalla toisillemme

muita tavanmukaisia merkkejä. Lymysimme kaiken päivää erään jäävuoren

suojassa, jonka poikkimitta oli mailin verta, odottaen selvää säätä

parhaat railot valitaksemme, joka pakotti meidät vähentämään purjeet

vähimpään määrään. Meri nousi nopeaan kammottavan korkeiksi aalloiksi,

jotka tyrskivät korkeimpienkin jäävuorien yli, emme enää voineet

suunnassamme pysyä, vaan ajauduimme verkalleen tuulen alla olevaa

vahvaa ahtojäätikköä kohti. Heti puolenyön jälkeen laivamme joutuivat

aallokkoon, joka oli täynnään graniittikovia keikkuvia jääkallioita,

ja näitä aallot paiskoivat laivoja vastaan semmoisella voimalla,

että mastot tärisivät, ikäänkuin saisi joka isku ne murtumaan. Iskut

olivat niin kamalan kovia, että näytti siltä, kuin tuottaisivat ne

ehdottomasti laivoillemme tuhon. Purjeilla peräytyen ja edeten koetimme

välttää suurimpia röykkiöitä, mutta se ei aina ollut mahdollista. Jo

myrskyn alkupuolella »Erebuksen» peräsin sai vian, niin ettei siitä

ollut mitään hyötyä, ja samaan aikaan sain merkeillä tiedon, että

»Terrorin» peräsin oli kokonaan tuhoutunut ja miltei revennyt irti

kiinnityksistään... Tunti kului toisensa jälkeen olojen vähääkään

parantumatta. Iskut olivat niin taajoja ja kovia, että näytti

mahdottomalta, että laivamme enää kauaakaan koossa pysyisivät. Laitain

ja kansien kova rytinä laivan survaistessa tavallista suurempaa

jääkappaletta, väkemme kaikista ponnistuksista huolimalta, täytti

kauhulla vahvimmankin sydämen, ellei sitä kannattanut luottamus Häneen,

joka kaikkia tapauksia johtaa... Klo 2 aikaan j.pp. myrsky oli yltynyt

kovimmilleen, sitten ilmapuntari alkoi vähitellen kohota... Laivamme

yhä keikkuivat ja natisivat murtuvain vuorien jykeväin raunioitten

keskellä. Näiden yli meri vyörytti vuoren korkuisia laineitaan,

heitellen valtavia jääkallioita toistensa päälle ja taas haudaten ne

syvälle vaahtoavain vettensä alle, paiskoen ja hieroen niitä yhteen

pelättävällä väkivoimalla. Tämmöisen näytelmän kammottavaa suuruutta

on mahdoton kuvitella ja mahdoton kuvata, ja vielä paljon vaikeampi on

ymmärtää niiden tunteita, jotka olivat sitä näkemässä. Kukin meistä

piteli kiinni, mistä taisi, odottaen ratkaisua tyytyväisenä siihen,

mitä päättäisi Hän, joka yksin saattoi meitä suojella ja saattaa meidät

turvallisesti pois iästä äärimmäisestä vaarasta, katsellen tuskalla ja

henkeään pidättäen jokaisen yhteentörmäyksen vaikutusta ja vapisevien

mastojen notkahduksia, joka hetki odottaen niiden katkeavan, kun emme

voineet mitään tehdä niiden, pelastamiseksi. Vaikka tuulen voima, oli

iltapäivällä jonkun verran laimentunut, olivat vihurit kuitenkin yhtä

rajuja kuin ennenkin ja ne käänsivät laivan sivuttain ja uhkasivat

puhaltaa myrskypurjeet palasiksi; onneksi ne olivat aivan uudet,

muutoin ne eivät olisi niin hirveitä puuskia kestäneet. »Terror» oli

tähän aikaan niin lähellä meitä, että sen kohotessa aallon harjalle

»Erebus». oli tuulen alla seuraavan aallon harjalla, ja niitä erotti

vain syvä kuilu, joka oli täynnään myllertävää vedenpaljoutta. Ja kun

laivat laskeutuivat aaltojen väliseen kuiluun, näkyi toisesta laivasta

vain maston latvoja välillä olevan aallonharjan takaa. Tämä antaa

vähän käsitystä sekä aaltojen korkeudesta että laivaimme vaarallisesta

asemasta. Yö alkoi nyt lähestyä ja peittää tämän kammottavan näytelmän

synkkään vaippaansa, saattaen tilamme jos suinkin vielä entistä

toivottomammaksi ja avuttomammaksi. Mutta puolenyön aikaan lakkasi

lumisade, jota oli kestänyt monta tuntia, tuuli äkkiä kääntyi länteen

ja aaltoilu asettui, ja vaikka laivaimme kestettävät iskut vielä olivat

semmoisia, että ne olisivat viidessä minuutissa tuhonneet vaikka minkä

tavallisen laivan, olivat ne kuitenkin heikkoja niiden rinnalla,

mitä meidän oli täytynyt kestää, ja aloimme olla levollisemmat

pelastuksestamme.»

Yön kuluessa laivat olivat ajautuneet jäävuorijonon suojaan, niin

että Ross saattoi soutaa »Terroriin» saamaan selvää sen vaurioista,

ja ne olivat paljon suuremmat kuin »Erebuksen». Peräsin oli

kerrassaan tuhoutunut, jopa kiinnityskin niin runneltunut, että

varaperäsintä oli sangen vaikea paikoilleen saada. Muut vauriot eivät

olleet aivan suuria, eivätkä laivat niin pitkällisistä ankarista

kolauksista huolimatta vuotaneet juuri enempää kuin ennenkään. Niin

perusteellisesti ne oli tätä matkaa varten vahvistettu. Heti kun

sää parani, kiinnitettiin laivat taas vankkaan jääkappaleeseen ja

ryhdyttiin peräsimiä vaihtamaan. 24 p. tammik. lähdettiin täysin

purjein matkaa jatkamaan, mutta ahtojäät uiskentelivat niin nopeaan

pohjoista kohti, että matka edistyi sangen verkalleen. Niin suurien

ponnistusten jälkeen laivat taas olivat jotenkin samalla paikalla kuin

kolme viikkoa takaperin. Samoilla seuduilla, joissa Ross nyt koki näin

suuria vastuksia, oli Cook aikanaan tavannut melkein avointa vettä,

niin erilaisia ovat jääsuhteet eri vuosina. Vihdoin päästiin kuitenkin,

helmik. 1 p., eteläisen sulan reunalle, jolla aallokko hyökyi valtavin

tyrskyin jääkallioiden keskellä. Siinä oli jälleen vaarapaikka, jopa

kaikkia edellisiä vaarallisempi, mutta onneksi voitiin kulkea sen

poikki nopeaan hyvällä tuulella.

Se meri, joka on löytäjästä nimensä saanut, levisi taas »Erebuksen» ja

»Terrorin» viilletettävänä. Säät olivat kuitenkin siksi epäsuotuiset,

ahtojäätiköitä kierrettävä, että retkikunta vasta 19 p. helmik. pääsi

Barrier-jäätikön läheisyyteen. Jäätä alkoi jo muodostua, laivan

köysistö ja kansi olivat enimmäkseen vahvassa jäässä ja nuorien ja

väkipyörien puhdistaminen jäästä oli sangen väsyttävää ja vaikeata.

Pakkanen oli niin kova, vesi niin kylmää, että »Terrorin» kylkeen

jäätyi kiinni kala, jonka aalto oli sitä vastaan heittänyt, peittyen

tuota pikaa paksun jääkerroksen alle. Lähempänä jäämuuria oli niin

paljon jääröykkiöitä, jotka nuori jää jo oli yhteen kiinnittänyt,

etteivät laivat päässeet sen luo. Niiden asema oli silloin 78°9"30'

etel. leveyttä ja 161°27' Gr. länteen.

Kuningas Edward VII:nnen maa.

Jonkun verran idempänä jäämuurin korkeus oli vain 25 metriä, niin että

sen päälle hyvin nähtiin. Se näytti vähitellen kohoavan etelää kohti,

kunnes etäämpänä oli korkeita vuoristoita, mutta vaikka Ross ja hänen

upseerinsa olivat melkein varmat siitä, että taustassa oli kauttaaltaan

lumen peittämä vuorimaa, eivät he sitä nimenomaan väittäneet, koska

näköhairahdukset Antarktikassa helposti pettävät. Rossin osoittamasta

suunnasta on myöhemmin löydetty vuorimaa, joka on nimitetty kuningas

Edward VII:nnen maaksi, mutta Parry-vuoristo, jonka hän luuli jatkuvan

Erebus- ja Terror-tulivuorista etelää kohti, on myöhemmin huomattu

olemattomaksi, vaikka Ross luuli olevansa siitä aivan varma.

Näin vähäiset olivat tämän toisen vaikean ja vaarallisen retken

tulokset, ja lisäksi meri jäätyi, niin että molemmat laivat olivat

vähällä salpautua Barrierin luo talvea viettämään. Onneksi kuitenkin

virisi kova etelätuuli ja sen vetämänä »Erebus» ja »Terror» täysin

purjein puhkaisivat jääkentän ja saavuttivat avomeren. Mutta monta

kovaa oli koettava, ennenkuin oltiin Falklandin saarilla, joilla

Ross aikoi etelän talven viettää. Maalisk. 9 p. oli jo saavutettu 60

leveysaste ja kun meri näytti olevan jäistä vapaa, ohjasi Ross suoraan

itää kohti saapuakseen Falklandin saaristoon niin nopeaan kuin suinkin.

Kauhun yö.

12 p. tuuli kiihtyi ja lunta satoi vahvalti. Pieniä jääkappaleitakin

alkoi näkyä ja Ross oli juuri puolenyön aikaan antanut käskyn, että

oli käännyttävä tuuleen ja odotettava päivän valkenemista, kun laivat

äkkiä joutuivat suurimpaan vaaraan, mitä ne olivat vielä milloinkaan

kokeneet, ja retkikunnan perikato näytti tunnin ajan olevan kohtalon

päättämä. Koska tämä tapaus niin voimakkaasti kuvaa Etelä-Jäämeren

vaaroja, kerromme senkin Rossin sanoilla:

»Suuri jäävuori nähtiin edessäpäin ja aivan vieressämme. Laiva

paikalla käännettiin tuuleen vasemmalle kyljelleen, luulimme

pääsevämme tuulen puolitse siitä. Mutta juuri samalla hetkellä näimme

'Terrorin' latvapurjein ja etupurjein laskevan suoraan päällemme.

Ja kun sen oli mahdotonta välttää sekä vuori että 'Erebus', oli

yhteentörmäys välttämätön. Paikalla käänsimme vastatuuleen kaikki

purjeemme lieventääksemme yhteentörmäyksen rajuutta, mutta se siitä

huolimatta oli sysäys niin kova, että melkein joka mies lensi

nurin. Keulamastomme, etumastomme latva ja paljon pienempiä puomeja

menetettiin. Ja laivat toisiinsa kiinni takertuneina köysistöistään

paiskoivat toisiaan vastaan kamalalla voimalla ja ajautuivat alas

tuulen alla olevan korkean vuoren tuulenpäällistä kylkeä kohti,

jota vastaan aallot murtuivat ja tyrskyivät, kohoten melkein sen

äkkijyrkän seinän yläreunaan saakka. Toisin ajoin 'Terror' kohosi

korkealle yläpuolellemme, niin että melkein emäpuu näkyi, syöstäkseen

taas alaspäin, kun me vuorostamme kohosimme aallon harjalle uhaten

haudata sen allemme, ja kansirakennusten ja veneitten räiske yhä

lisäsi hetken kamaluutta. Kohtalon sallimuksesta molemmat laivat

vähitellen hivuttelivat itsensä toistensa ohi ja erosivat, ennenkuin

olimme ajautuneet vaahtoaviin hyökyaaltoihin, ja mielihyväksemme

näimme kumppanimme sivuuttavan vuoren nokan ja pääsevän turvalliselle

vedelle. Mutta meidät se jätti aivan avuttomiksi. Alempiin puomeihin

oli takertunut niin paljon rauskoja, ettemme voineet aukaista purjeita

saadaksemme laivalle vauhtia, eikä meillä ollut tilaa kääntyä

ympäri, sillä olimme nyt niin lähellä vuorta, että aallot sitä

vastaan syöksyessään heittivät laivaamme taapäin roiskuvia tyrskyjä.

Ainoa keino selvitä tästä kamalasta ja hirvittävästä asemasta oli

temppu, joka semmoisessa myrskyssä oli niin vaarallinen, ettei sen

käyttämistä olisi voinut mitenkään puolustaa, ellei se olisi ollut

ainoa pelastuksen mahdollisuus. Laivan ankaran kallistelun vuoksi ja

kun mastot uhkasivat murtua joka kerta, kun alempien raakapuitten

päät iskivät kalliota vastaan, oli isonpurjeen aukaiseminen sangen

vaarallista, mutta tuskin oli käsky annettu, ennenkuin brittiläisen

merimiehen rohkea mieli ilmaisi itsensä — miehet juoksivat mastoihin

niin ketterästi, kuin ei olisi ollut hätää mitään. Ja vaikka heidän

täytyi enemmän kuin yhden kerran paeta raakapuulta, saivat he kuitenkin

tuota pikaa purjeen irroitetuksi. Myrskyn ja aaltojen pauhussa oli

vaikea sekä kuulla käskyjä että niitä toimeenpanna, ja sen vuoksi

kului kolme neljännestuntia, ennenkuin saimme raakapuut kiristetyiksi

ja purjeen jyrkästi tuulta vastaan käännetyksi. Lieneekö milloinkaan

tähän temppuun turvauduttu moisessa säässä, mutta sillä oli toivottu

vaikutus, laiva lähti peräytymään, työntäen peränsä aaltoihin, jotka

huuhtoivat kannelta isoja ja pieniä veneitä mukanaan, ja alempien

raakapuiden raapiessa jäävuoren rosoista seinää saavutimme me muutaman

minuutin kuluttua sen länsipään. Alusvirtausta, joka vuoren jyrkästä

seinämästä palasi ulospäin, saimme yksinomaan kiittää siitä, ettei

laivamme ruhjoutunut atomeiksi vuorta vastaan. Tuskin olimme siitä

selvinneet, ennenkuin näimme suoraan perän edessä toisen, jota vastaan

ajoimme. Tässä oli nyt saatava laivan kokka yht'äkkiä tuuleen, jotta

saatoimme laskea vuorien välitse, kautta salmen, joka tuskin oli kolmea

kertaa leveämpi laivaamme. Mutta tämä vaikea temppu meille onnistui ja

muutaman minutin kuluttua tuulta saatuaan aluksemme syöksyi kapeaan

kanavaan äkkijyrkkien jääseinämien väliin keskelle vaahtoavia tyrskyjä,

jotka täyttivät solan, ja käden käänteessä olimme tuulen alla tyynessä

vedessä.»

Eräs »Terrorilla» olleista henkilöistä kuvaa edellä kulkeneen laivan

seikkailuja seuraavasti: »Kaiken tämän aikaa olimme ajautuneet

jäävuorta vastaan, niin että kun vihdoin pääsimme 'Erebuksesta'

erillemme, huomasimme suunnattoman jäävuoren aivan vieressämme

tuulen alla. Hirveä haaksirikko ja kuolema näyttivät varmoilta. Ei

ollut muuta neuvoa, kuin laskea siihen mustaan kohtaan, jonka olimme

ennen nähneet ja joka saattoi olla aukko, muutoin aallot olisivat

paiskanneet meidät suoraan jääseinää vastaan. Peräsin viipymättä

käännettiin oikealle ja purjeiden avulla alus totteli sitä sangen

hyvin. Syöksyimme paikalla suunnattoman vuoren ohi, ja laiva peittyi

kokonaan vaahtoon vuorta vastaan murtuvista aalloista. Joka hetki

odotimme, että laiva törmäisi edessä olevaan jäähän. 'Peräsin tiukkaan

vasemmalle', huudettiin keulasta (nyt tosiaan toivo meissä sortui);

'tiukkaan vasemmalle, raakapuut toiselle kyljelle.' 'Löysätkää iso

märssipurje', huusi kapteeni, ikäänkuin olisimme satamaan ohjanneet.

Miehet lensivät köysiin kiinni, vaikka laivassa tuskin oli ainoatakaan,

joka ei sillä hetkellä luullut kaikkea toivoa turhaksi. Laiva kääntyi

ja kulki molempien vuorien välitse aukosta, joka tuskin oli sitä kahta

vertaa leveämpi, ja koko ajan vaahto ja tyrsky läpi laskiessamme lensi

ylitsemme kummaltakin puolelta. Monta muuta hälyytystä annettiin,

sillä meressä oli jäävuorista irtautunutta jääruuhkaa, joka pimeässä

näytti jäävuorilta, mutta me olimme pelastuneet, vaikk'emme tienneet.

Seuraava huuto oli: 'Missä Erebus?' — oman vaaramme vuoksi olimme sen

joksikin aikaa aivan unohtaneet. Kaikkien katseet paikalla alkoivat

sitä pimeydestä etsiä. Me poltimme sinisen tulen ja pian meillä oli

ilo nähdä senkin polttavan samoin ja me siihen paikalla vastasimme.

Tiesimme nyt, että se oli pelastunut, vaikk'emme olleet pitäneet sitä

edes mahdollisena, koska se oli saanut niin suuria vaurioita.»

Molempain laivain täytyi nyt laskea tuulen mukana lämpimämmille vesille

vaurioitaan korjaamaan, mutta heti kun mastot, raa'at ja köydet olivat

kunnossa, Ross jälleen palasi etelään päin suorittaakseen eräitä

magneettisia mittauksia. Kap Hoornin edustalla nähtiin ensimmäinen

laiva sen jälkeen kuin oli Uudesta Seelannista lähdetty, ja huhtik. 6

p. laivat kävivät Falklandin saarille ankkuriin. Vaikka tästä toisesta

matkasta ei ollutkaan muita tuloksia kuin Barrier-jäätikön tutkiminen

kappaleen matkaa kauemmaksi kuin edellisenä vuotena, oli se kuitenkin

ollut ensimmäistä matkaa monta vertaa vaarallisempi. Koko joukon

tieteellisiä havainnoita oli tehty, vaikka meren syvempien kerroksien

lämpötilain mittaukset olivatkin arvottomia, koska siihen aikaan ei

vielä osattu valmistaa lämpömittareita, jotka olisivat kestäneet

syvempien vesikerrosten paineen. Epäluotettavat olivat niinikään

syvyysmittaukset, sillä Ross käytti hamppunuoraa, jonka päähän oli

kiinnitetty iso paino, ja tämä hamppunuora vastusti siksi paljon

merivirtauksia, että ne saattoivat lappaa sitä laivasta suuret määrät

mutkalle, niin ettei luodin pohjaan iskemistä ensinkään tuntunut.

Niinpä Rossin retkellä saatiin syvyysarvoja, jotka myöhemmät mittaukset

ovat osoittaneet olleen tuhansia metrejä liian suuria.

»Erebus» ja »Terror» kolmannella matkallaan.

Falklandin saarilla molempien laivain vauriot perusteellisesti

korjattiin ja »Erebus» sai uuden kokkapuun. T:ri Hooker tutki saariston

kasvistoa ja kiinnitti varsinkin huomiota niihin valtaviin merileviin,

joita rehoittaa tämän saariston vedenalaisilla rantapengermillä. Ross

itse suoritti magneettisia mittauksiaan. Falklandista hän purjehti

Kap Hoornin vesille samaa tarkoitusta varten, palaten sieltä jälleen

Falklandin saarille.

Joulukuun 17 p. 1842 »Erebus» ja »Terror» lähtivät kolmannelle

retkelleen Antarktikaa kohti. Aikomus oli nyt tunkeutua 55:ttä länt.

meridiaania pitkin etelää kohti, kunnes tavattaisiin Dumont d'Urvillen

löytämän Louis Philippen maan jatko, jonka rantaa sitten aiottiin

tutkia kauemmaksi etelää kohti. Jos sillä suunnalla jäät olisivat

esteenä, niin aiottiin yrittää, eikö Weddellin v. 1823 purjehtimaa

reittiä päästäisi sangen kauas etelää kohti. Jouluk. 28 p. nähtiin

vuorinen Joinvillen saari, joka on Länsi-Antarktikan manteren nokassa,

ja »Terrorin» upseerit näkivät erään vuorenhuipun suitsevan tulta.

Saari oli enimmäkseen lumen ja jäävirtain peittämä ja mereen päättyi

paljon glasieerikielekkeitä, joiden päästä lohkeili jäävuoria.

Rannikkoa kulki etelää kohti merivirta, joka toisin paikoin oli niin

kova, etteivät laivat tahtoneet totella peräsintä. Valaita oli paljon

ja ne olivat yhtä kesyjä kuin Viktorianmaankin edustalla. Seuraavan

vuoden alussa sää muuttui myrskyiseksi ja laivat luovivat edestakaisin

ahtojäiden keskellä, mutta tammik. 6 p. löydettiin tuliperäinen

saari, joka otettiin Englannin omaisuudeksi. T:ri Hooker löysi siitä

yhdeksäntoista vähäistä sammalta ja jäkälää. Mutta sitten jäät tekivät

niin paljon haittaa, etteivät molemmat laivat koko kuukautena päässeet

kauemmaksi etelään. Vasta ankaran taistelun jälkeen ne pääsivät irti,

huomattuaan, ettei tällä suunnalla ollut yrittämistä kauemmaksi napaa

kohti. Suunta muutettiin nyt Weddellin merta kohti, mutta sillä

kohdalla, missä Weddell oli etelää kohti purjehtinut, oli ahtojäätikkö

nyt niin vankkaa, ettei ollut yrittämistäkään tunkeutua siihen. Vasta

helmik. 26 p., laivain saavutettua 12 läntinen meridiaani, ahtojäiden

reuna kääntyi etelää kohti. Maalisk. 1 p. 1843 kuljettiin napapiirin

poikki ja 4 p. 70:nnnen leveyspiirin poikki, mutta siitä eivät laivat

enää päässeet kuin puolentoista asteväliä kauemmaksi etelää kohti,

ennenkuin jäitä oli niin vahvalti, että oli palattava takaisin.

Viimeisiksi jäähyväisiksi etelän jäille kohotettiin liput liehumaan ja

mereen heitettiin tynnöri, joka sisälsi tiedon saavutetusta asemasta

ynnä päivämäärän. Maalisk. 11 p. 1843 kuljettiin uudelleen napapiirin

poikki, kun oli onnellisesti kestetty vaarallinen myrsky, ja kokka

käännettiin kotia kohti.

Varsin paljoa ei siis tälläkään kertaa aikaansaatu. Paitsi vaikeita

jääoloja siihen oli syynä väsymys, joka alkoi vallata sekä päällystön

että miehistön. Ross itse oli melko lailla ränstynyt, eikä enää

ollut yhtä nopea ja toimitarmoinen kuin ensi matkallaan, vaikkapa

hän ponnistikin kaikki voimansa. Paluumatkalla etsittiin Bouvetin

saarta, jolla moniaat pyyntilaivat olivat käyneet, mutta ei sitäkään

löydetty. Huhtik. 4 p. saavuttiin Kap-maahan. Paluumatka kävi edelleen

St. Helenan, Ascensionin ja Rio de Janeiron kautta ja Englannin

rannikko kohosi syyskuun 2 p. näköpiiriin. Ross sai mitä innostuneimman

vastaanoton, hänet aateloitiin, ja monet seurat kiiruhtivat hänelle

arvonmerkkejään jakelemaan. Hän meni heti palattuaan naimisiin ja

antautui loppuiäkseen kirjallisiin töihin, käyden vain kerran, vv.

1848—-49 pohjoisissa napamaissa Franklinia etsimässä, kuten on ennen

kerrottu. James Ross kuoli v. 1862.

Pian Rossin palattua Englannin hallitus lähetti luutnantti T.E.L.

Mooren johdolla uuden retkikunnan Etelä-Jäämerelle täydentämään

magneettisia havainnoita. Nämä työt se toimittikin, mutta ei muutoin

saanut suuria aikaan. Pahat säät estivät sitä saavuttamasta Enderbyn

maata, kuten aikomus oli ollut. Retkikunnan huonoon menestykseen

oli syynä sekin seikka, että se koetti suorittaa matkansa lännestä

itäänpäin, vaikka jo hyvin tiedettiin, että Etelä-Jäämerellä 60:nnen

leveyspiirin eteläpuolella kovat itätuulet ovat vallitsevina ympäri

maan, samoin kuin pohjoisempana kuulut »urheat länsituulet».

Antarktikan uudempi tieteellinen tutkimus.

Mooren retken jälkeen kului paljon aikaa, ennenkuin Antarktika jälleen

näki vesillään tutkimusta varten lähetettyjä laivoja. Franklinin

onneton retki ja retkikunnan kauan kestänyt etsintä kiinnittivät

kaiken huomion pohjoisiin napamaihin ja ne varat, joita kadonneen

retkikunnan etsimiseksi uhrattiin, olivat niin suuret, että kului monta

vuosikymmentä, ennenkuin etelänapamaihin mitään riitti. Yhdysvaltain

meritutkimusten johtaja M.F. Maury, meren fysikaalisen maantieteen

etevä kirjoittaja, oli se, joka ennen muita alkoi vaatia Antarktikan

tutkimisen jatkamista, koska se oli sekä meritieteen että ilmatieteen

edistymiselle välttämätöntä. Mutta turhaan hän sekä ulkomaiden että

oman maansa hallituksille esitti retkikunnan lähettämistä, vaikea oli

saada kiveä uudelleen vierimään. Toinen, joka z väsymättömällä innolla

ajoi etelänapamaiden tutkimuksen jatkamista, oli saksalainen Yrjö v.

Neumayer, joka alkoi ratansa merenkulkijana ja sitten toimi Melbournen

magneettisen havaintoaseman johtajana ja vihdoin nimitettiin Hampuriin

perustetun saksalaisen meritutkimuslaitoksen (Deutsche Seewarten)

johtajaksi. Mutta ei Neumayerkaan saanut hartaasti puuhaamaansa

retkikuntaa toimeen.

»Challenger».

Antarktikan tieteellisen tutkimuksen pani jälleen alkuun englantilainen

»Challenger»-retkikunta, nykyaikaisen merentutkimuksen varsinainen

uranaukaisija. »Challenger» oli ensimmäinen höyrylaiva, joka kulki

etelänapapiirin poikki (helmikuussa 1874). Tämä tapahtui Intian

meren eteläosissa Kerguelenin saaren kohdalla, jonka jälkeen se

kulki ahtojäätikön reunaa Australiaa kohti, sivuten jotenkin läheltä

Wilkesin »Termination»-maan näkemättä siitä merkkiäkään. Uusia

löytöjä »Challenger»-retkikunta ei löytänyt, mutta tutkimalla meren

eläimistöä ja niitä kivennäisiä, joita sen pohjasta kohotettiin,

se mitä tehokkaimmin edisti Antarktikan yleistä luonnontuntemista.

Etelä-Jäämeren eläinmaailma huomattiin niin odottamattoman rikkaaksi,

ettei edes troopillinen meri sille vertoja vedä, ja pohjassa

tavattavien kivennäisten laadusta saatettiin varmasti päättää, että

etelänavan seudut muodostavat melkoisen manteren, kontinentin, koska

samoja vuorilajeja ei ole tavattu valtameren saarilta. Oli tosin

jo oltu selvillä siitä, että etelänavan aloja peittää suunnaton

yhtenäinen jääkilpi, mutta olisihan ollut mahdollista, että kilven alla

enimmäkseen olisi ollut merta ja että ne rannat, mitä varmasti oli

nähty, vain olivat tämän jääkilven yhdistämiä saaria.

Kun ei varsinaisia tieteellisiä retkikuntia saatu liikkeelle,

koettivat tutkijat jälleen hyötyä valaanpyytäjistä, mikäli se näiden

pyyntitoimen ohessa oli mahdollista. Samaan aikaan kun »Challenger»

pistäytyi Etelä-Jäämerelle, kävi kapteeni Dallmannin johtama

saksalainen pyyntialus »Grönland» Tulimaan eteläpuolella olevassa

Länsi-Antarktikassa ja luuli löytävänsä tämän maan poikki kulkevan

salmen. Koko joukon kapteeni Dallmann korjaili näiden seutujen karttaa.

Kansainvälisen pohjoisnapatutkimuksen aikana, josta jo olemme

kertoneet, oli ranskalaisilla havaintoasema Tulimaassa ja saksalaisilla

Etelä-Georgiassa, jotta saataisiin pohjoisnapaseutujen havainnointiin

verrattavia havainnoita etelänapamaistakin, mutta mitään varsinaisia

tutkimusretkiä ei silloin pantu toimeen.

Pyyntiretkiä.

V. 1892 lähetettiin Skottlannin Dundeesta koko joukko pieniä höyryjä

etsimään Etelä-Jäämerestä »oikeata valasta», joka Grönlannin vesistä

alkoi olla loppuun pyydetty ja jonka hetulain arvo oli suunnattomasti

kohonnut. Näiden laivain mukana t:ri W.S. Bruce lääkärinä teki

ensimmäisen matkansa Etelä-Jäämerelle, vaikkapa pyynti jättikin hyvin

vähän tilaisuutta varsinaiseen tieteelliseen työhön. Valaita ei

kuitenkaan saatu, jonka vuoksi laivat käyttivät aikansa hylkeenpyyntiin

Joinvillen saarella ja Louis Philippen maalla.

Suurempia sai aikaan norjalainen kapteeni Larsen, sama mies, joka

oli aikanaan vienyt Nansenin Grönlannin itärannalle tämän lähtiessä

hiihtoretkelleen maajäätikön poikki. Eteläisen pallonpuoliskon kesänä

1893—1894 Larsen »Jason» nimisellä laivallaan purjehti Grahamin maan

itärantaa etelään päin, vaikka tosin monen kilometrin päässä rannasta,

maata kun reunusti korkea jäämuuri. Jäämuurin takaisen maan hän nimitti

»Foynin maaksi» tunnetun norjalaisen laivanvarustajan kunniaksi.

Palatessaan pohjoista kohti hän löysi kaksi pientä saarta, Lindenbergin

ja Christensenin, jotka olivat toimivia tulivuoria. Eräs toinen

norjalainen laiva, kapteeni Evensenin johtama »Hertha», tunkeutui

Länsi-Antarktikan manteren vastakkaista rantaa vielä kauemmaksi etelää

kohti, saavuttaen Bellingshausenin nimittämän Aleksanterin maan ja

kulkien paljon lähemmältä sen ohi kuin mainittu venäläinen purjehtija.

V. 1894 Svend Foyn lähetti Etelä-Jäämerelle »Antarktik» nimisen

pyyntialuksen ja sen mukana kulki merimiehenä, kun matkustajaksi

ei huolittu, Carstens Egeberg Borchgrevink, Australiaan asettunut

norjalainen, jonka mieli hehkui päästä Antarktikan salaisuuksia

maailmalle paljastamaan. Vuoden lopulla »Antarktik» saapui Ballenyn

saarille ja tammikuun puolivälissä v. 1895 Viktorian maan rannikolle,

ollen ensimmäinen laiva Rossin matkan jälkeen, joka niillä vesillä

kävi. Eräältä saarelta, jolla Ross oli maalla käynyt, Borchgrevink

löysi jäkäliä, ensimmäisen maakasvin, mitä eteläisen napapiirin takaa

oli löydetty. Aina leveydelle 74° »Antarktik» kulki etelää kohti,

mutta kun ei valaita ollut, palattiin takaisin ja kapteeni Christensen

yhdessä Borchgrevinkin kanssa kävi Kap Adarella maissa, koska ranta oli

jäistä vapaata ja siksi matalaa, että sille saattoi nousta. He olivat

ensimmäiset ihmiset, jotka astuivat maihin Antarktikan manterelle.

Sama jäkälä tavattiin sieltäkin ja suunnattomat määrät pingviinejä.

»Antarktik» palasi tämän jälkeen kotia, ja kun ei sekään ollut löytänyt

Etelä-Jäämerestä »oikeata valasta», josta valaanluu saatiin, vaikka

Ross oli vakuuttanut niitä viljalta löytyvän, eivät valaanpyytäjät

enää lähettäneet laivojaan Antarktikan vesille. Borchgrevink julkaisi

matkastaan kertomuksen, ja sekin osaltaan melkoisesti vaikutti

siihen, että etelänavan seudut sitten viipymättä tulivat suurenmoisen

kansainvälisen tutkimuksen työmaiksi.

Tieteen keskustoissa Euroopassa tehtiin näihin aikoihin suuria

ponnistuksia uuden antarktisen tutkimuskauden alkamiseksi. Saksassa

Neumayer, Englannissa John Murray, »Challenger»-retken etevimpiä

jäseniä, harjoitti asian hyväksi propagandaa, ja v. 1895 Englannin

maantieteellisen seuran presidentti Clements Markham heihin yhtyi eikä

herennyt, ennenkuin suuri brittiläinen etelänaparetki oli toimeen saatu.

Ensimmäinen etelänapayö.

Englantilaiset eivät kuitenkaan olleet ensimmäiset, jotka matkaan

joutuivat. Suurien tieteellisten tutkimusretkien sarjan alkoivat

belgialaiset. Adrien de Gerlache, belgialainen meriupseeri, oli

nuoresta pitäen haaveillut etelänapamatkoja ja lopulta hän sai

yksityisiltä seuroilta ja hallitukselta kokoon sen verran varoja, että

saattoi ostaa vankan norjalaisen hylkeenpyyntilaivan, jonka hän nimitti

»Belgicaksi», ja ryhtyä retkikuntaa kokoamaan. Retkikunnan tieteellinen

valiosto oli kansainvälinen, siihen kun kuului pari puolalaista ja yksi

romanialainen, yksi amerikkalainen ja kolme belgialaista. Perämieheksi

lähti Roald Amundsen, josta ei silloin vielä muuta tiedetty, kuin että

hän oli etevä purjehtija. Varoja oli verraten vähän — 300,000 mk — ja

varustukset sen mukaan niukat, mutta rohkeasti retkikunta elokuussa

1897 lähti Antwerpenistä matkalleen.

Siihen saakka olivat Antarktikan rannoille lähteneet

tutkimusretkeilijät, samoin kuin pyytäjätkin, pitäneet varansa, että

he pääsivät Etelä-Jäämereltä pois ennen talven tuloa, sillä kun

siellä oli niin vaikea missään maihin nousta eikä satamia ollut juuri

nimeksikään, niin pidettiin vaarallisena jäädä sinne talveksi, vaikka

niin monen monet retkikunnat jo olivat kokeneet pohjoisen napayön

kammot. »Jokainen löytöretkeilijä oli kuvannut kirkkaan etelänapapäivän

ihmeteltävää kauneutta, suloista herkeämätöntä auringonpaistetta,

kertonut, kuinka mustat kalliot lämpiävät yhtämittaisesta säteilystä

ja luovat päältään valkoisen peitteensä, kuinka lakeuksilla lumi sulaa

vedeksi, joka kokoontuu puroiksi ja melkeinpä joiksi, kuinka jokainen

jäälohkare maalla ja merellä hiljalleen soittelee putoavin pisarin ja

maalla ja merellä raikuvat lintujen käheät huudot — niiden joukossa

ei tosin ole sulosävelisiä laulajia, mutta elämäniloaan kirkuu joka

kaula.» Mutta etelän talvi oli aivan tuntematon, sen lämpötiloista

ei ollut kuin yksi ainoa mittaus — Etelä-Shetlannin saarille jätetyn

minimilämpömittarin osoitus -20°C. Belgialainen retkikunta oli

ensimmäinen, joka koki etelänapatalven.

Viivyteltyään Tulimaan salmissa »Belgica» mittasi sen ja Antarktikan

välisen meren syvyyden, tavaten odottamattoman suuria arvoja (suurin

syvyys yli 4,000 m) ja saapui vasta tammikuun jälkipuoliskolla

Etelä-Shetlannin saarille. Sieltä etelään päin lähtien Gerlache löysi

Palmerin maan takaa leveän, pitkän salmen, joka erottaa Palmerin maan

eli saariston mannermaasta, ja tutki tämän salmen, joka kartoilla on

hänen nimellään mainittu. Parissakymmenessä paikassa käytiin maissa

ja kerättiin suuret geologiset ja luonnontieteelliset kokoelmat. Nämä

olivat ensimmäiset tiedemiehet, jotka nousivat maihin Antarktikan

mantereita, ja he osasivat täysin määrin käyttää hyväkseen tilaisuutta.

Rannat kartoitettiin tarkemmin kuin ainoakaan etelämaan ranta sitä

ennen. Rannikon mustat kalliot kohosivat yhtämittaisista lumikentistä,

jotka lepäsivät pitkin rantaa kulkevalla jäämuurilla. Ainoastaan

siellä täällä oli vähäinen kappale sorarannikkoa, jolle voitiin nousta

maihin. Kirkkaina päivinä paistoi aurinko lumikentille niin kuumasti,

että sitä oli melkein mahdoton kestää. Meren rannalta oli lumen alta

paljastuneilla kallioilla verraten runsaasti jäkäliä ja sammalia, jopa

tavattiin muutamia sangen alhaisia hyönteisiäkin.

Helmikuun 12 p. 1898 »Belgica» lähti salmesta ja vuodenajan

myöhäisyydestä huolimatta tunkeutui napapiirin poikki etelää kohti

ohi Aleksanteri I:n maan, jota ei voitu jäiden vuoksi lähestyä, mutta

jonka korkeat vuoret ja jäävirrat selvään nähtiin. Lopulta oli vastassa

yhtenäinen jääkenttä, mutta myrsky repi siihen leveitä railoja ja

niitä pitkin »Belgica» tunkeutui yhä kauemmaksi etelää kohti, kunnes

se leveyspiirillä 71°30' tarttui jäihin eikä päässytkään palaamaan,

vaikka yritti. Kolmeksitoista kuukaudeksi se jäi siihen ajellen

jääkenttien mukana edestakaisin sotkuista vyyhtä kykenemättä itse

millään tavalla asemaansa muuttamaan. Onneksi jäät eivät kuitenkaan

ahtautuneet päällekkäin ja sitä oli retkikunnan kiittäminen siitä,

että laiva säilyi ehjänä. Varustukset talven viettoa varten olivat

riittämättömät, mutta se kestettiin miten kestettiin. Jäähän hakattiin

avannoita, joista luonnontutkijat pyydystelivät meren isompia ja

pienempiä elimistöjä, ja ilmatieteellisiä ja magneettisia havainnoita

tehtiin säännöllisesti. Ankarat myrskyt lakaisivat jääkenttiä, jotka

paukkuivat ja jylisivät, toisinaan taas oli napayön kuutamo lumoavan

ihana, tai loimusivat taivaalta etelänpalot kaamean juhlallisina,

mutta enimmäkseen vallitsi synkkä pimeys, joka vaarallisesti riudutti

retkikunnan ruumiin ja sielun voimia. Ravintoa tosin oli runsaasti,

mutta se oli sopimatonta säilykeruokaa, joka ei täyttänyt kaikkia

ruumiin vaatimuksia, ja tämä yhä rasitti mieliä ja alkoi saada aikaan

vaarallisia tauteja, varsinkin sydäntauteja. Ihoväri muuttui kalman

kalpeaksi, melkein vihertäväksi ja luutnantti Danco talvisydännä

kuoli ja haudattiin mereen. Vastassa oleva ranta hänen kunniakseen

nimitettiin Dancon maaksi. Melkein joka mies oli sekä ruumiin

että sielun puolesta sairas, niin että he mielestään elivät kuin

hulluinhuoneessa, ja t:ri Cook — sama mies, joka sitten koetti riistää

Pearylta pohjoisnavan valloittamisen kunnian — sanoi elämän taivalta

olleen »helvetillistä». Hän koetti virkistää miesten mieltä saattamalta

heidän ihonsa niin kuuman säteilyn alaiseksi kuin suinkin saattoi

sietää — siten auringonvaloa korvatakseen.

Bellingshausenin löytämä Pietari I:n maa oli kaukana meressä »Belgican»

pohjoispuolella, eikä siis mannermaan reunassa, kuten Bellingshausen

oli luullut. Mannermaa ei kuitenkaan saattanut olla kaukana, sillä

jääkentän uiskennellessa etelää kohti meri mataloitui, niin että

selvästi huomattiin oltavan tyypillisellä manner-rantamatalikolla,

joka kulkee kaikkien maanosien ympäri. Heinäkuun puolivälissä valo

palasi ja samalla laivalta parani mieliala ja ryhdyttiin jälleen

säännöllisiin töihin. Mutta aurinko toi myös mukanaan ankarat myrskyt

ja niin kovat pakkaset, että elohopea jäätyi. Säät lauhtuivat vasta

joulun lähestyessä, jolloin aurinko pysyi taivaalla laskematta,

mutta jääkentästään ei »Belgica» päässyt irti ennenkuin tammikuun

puolivälissä ja silloinkin vain sahain ja räjähdysaineitten

avulla. Ruokavarat alkoivat loppua ja retkeläisten jo täytyi syödä

pingviinienkin lihaa, jota he siihen saakka olivat ylenkatsoneet.

Maaliskuun lopulla saavuttiin Magalhãesin salmeen, jonka kolkot rannat

näistä matkustajista vihantine tuoksuineen olivat oikea maallinen

paratiisi.

Kotimaassa »Belgican» osaksi tuli mitä paras vastaanotto, ja vaikk'ei

se löytänytkään niin paljon uusia maita, kuin oli toivottu, toi se

sen sijaan mukanaan ensimmäiset täydelliset havaintosarjat ja runsaat

kokoelmat perimmäisen etelän usvaisesta, viluisesta, lumen ja jään

alleen hautaamasta maasta. Belgian hallitus julkaisi retkikunnan työn

tulokset.

Borchgrevink Viktorian maassa ja Barrier-jäätiköllä.