Taka-Intia.
Klassillisella maailmalla oli epäilemättä Taka-Intiastakin enemmän
tietoja kuin sen kirjallisuudessa on meidän aikoihimme säilynyt.
Ptolemaioksen tiedot »Kultaisesta Khersonnesosta» eivät olleet
löyhiä huhuja, vaan perustuivat kokemukseen. Eräs vielä vanhempi
kirjailija, juutalainen Josefos, joka kirjoitti ensimmäisen
vuosisadan jälkipuoliskolla, lausuu juutalaisten muinaismuistoista
kirjoittamassaan teoksessa, että Salomo käski Tyyron kuninkaan
Hiramin antamain luotsien »mennä hänen miestensä kanssa siihen
maahan, jota muinoin sanottiin Ofiriksi, nyt sitä vastoin Kultaiseksi
Khersonnesoksi, ja joka kuuluu Intiaan, tuomaan sieltä kultaa».
Tyyron Marinus taas, jolta Ptolemaios sai tietonsa, on idän kultamaasta
kuullut Aleksandros nimiseltä merimieheltä, joka kaikesta päättäen
oli purjehtinut Malaiji-niemelle saakka ja sen ohikin. Paitsi kultaa,
saatiin sieltä siihen aikaan jo mausteitakin, joiden kauppa silloin
vielä oli hindujen käsissä, kunnes arabialaiset sen heiltä vahasivat.
Nykyaikoina on koetettu saada selville sekä Kultaisen Khersonneson että
Ptolemaioksen mainitsemain muittenkin paikkain todellisuus, ja osaksi
siinä on onnistuttukin. Malakan niemimaan sisäosista, Pahangista,
on todella löydetty ikivanhoja, erinomaisen laajoja kultakaivoksia,
jotka on kvartsisuoniin louhittu. Ne todistavat sangen kehittynyttä
kulttuuria, mutta siitä, minkä kansan työtä nämä kaivokset ovat,
tuskin on mahdollista enää saada tietoa. Kaivokset ovat pyöreitä tai
suorakaiteenmuotoisia kaivoja ja ulottuvat toiset lähes 40 metriä
maan sisään. Ne ovat vierekkäin, mutta alapäästä on louhittu pitkiä
sivukäytäviäkin. Epäilemättä näistä kaivoksista on aikanaan saatu
sangen paljon kultaa.
Ptolemaioksen jälkeen kului paljon aikaa, ennenkuin Taka-Intiasta
saatiin enemmän tietoja. Kosmas Indikopleustes, entinen kreikkalainen
kauppias, sittemmin munkki, joka eli kuudennella vuosisadalla (I,
s. 190), sai oikeita tietoja Kiinaan vievästä purjehdusreitistä,
vaikk'eivät ne ulottuneetkaan tämän laivamatkan varrella oleviin
maihin. Ptolemaios oli piirtänyt Intian meren sisämereksi, jota maa
joka puolella ympäröi, mutta Kosmas oli kuullut, että laivain riittävän
kauas itään purjehdittuaan tuli kääntyä pohjoiseen ja purjehtia pitkä
matka siihen suuntaan Kiinaan päästäkseen.
Ensimmäiset seikkaperäiset kertomukset meritiestä Kiinaan tapaamme
persialaisten ja arabialaisten maantieteilijäin teoksissa. Persiasta
kehittyi sinne laivaliike Rooman kaupan rappeuduttua ja Persian
jälkeen arabialaiset saivat tämän ja yleensä koko Intian meren kaupan
käsiinsä, perustaen sekä mannerrannoille että saarille lukuisia
kauppasiirtoloita. Ja vuodelta 851 on säilynyt muhamettilainen
purjehdusopas, jossa selostetaan Kiinaan vievä väylä, vaikka nimiä
onkin vaikea tuntea, arabialaiset kun yleensä vääntelivät oudot nimet
aivan muodottomiin. Sekä arabialaisilla että persialaisilla oli
melkoisia kauppasiirtokuntia Kiinassa saakka.
Marco Polo oli ensimmäinen eurooppalainen, jonka selostus Kiinaan
johtavasta meritiestä on meille säilynyt. Itse hän ei tosin nähnyt
malijien asumia maita paljonkaan, mutta hän kokosi niistä kuitenkin
jonkun verran tietoja. Parhaiten hän tutustui Sumatraan, jossa
hänen kiinalaisen laivaston keralla täytyi odottaa viisi kuukautta
suotuisaa tuulta. Marco Polon käydessä arabialaiset jo olivat
ruvenneet käännyttämään Sumatrankin asukkaita muhametin uskoon. Polon
jälkeen matkustivat tätä meritietä Odoric, Marignelli ja Ibn Batuta,
joista olemme kohdallaan kertoneet. Kaikki nämä matkustajat kertovat
Champa- eli Zampa-nimisestä valtakunnasta, jonka kuninkaalla oli
pari-, kolmesataa lasta; se käsitti nykyisen Kotshinkiinan ja Annamin
eteläosan, mutta katosi jo viidennellätoista vuosisadalla valtakuntain
luvusta.
Vasco da Gaman löydettyä meritie Intiaan ei kauaa kulunut, ennenkuin
Taka-Intiankin valtakunnat ja kansat saivat eurooppalaisiin tutustua,
ja vaikutukset, joita he silloin saivat, juurruttivat heihin
lähtemättömän vastenmielisyyden valkoista rotua vastaan.
Kun Alfonso de Albuquerque oli Malakan valloittanut (II, s. 146)
— oikeastaan jo ennenkin ratkaisevaa taistelua — lähetti hän
kotiaan palaavain kiinalaisten djunkkien mukana Duarte Fernandezin
lähettilääkseen Siamin hoviin. Tämä mies oli ensimmäinen, jonka
tiedetään käyneen Siamin vanhassa pääkaupungissa Ajuthiassa, joka
kaupunki oli nykyistä Bangkokia jonkun verran ylempänä Menamin varrella
(II, s. 150).
Venezialainen Nicolo de Conti (II, s. 139) oli ensimmäinen valkoinen,
jonka tiedämme Burmassa käyneen. Puolen vuosisataa myöhemmin (v.
1496) kävi genovalainen Hieronymus de Santa Stephan© Pegussa ja vähän
myöhemmin Ludovico di Varthema. Malakan valloitettuaan Albuquerque
lähetti Peguunkin lähetystön ja myöhemmin sinne näyttää asettuneen
portugalilaisia kauppiaita ja seikkailijoita, jotka palvelivat maan
kuninkaita palkkasotilaina. Kauan ei sitten kulunut, ennenkuin sinne
löysi italialaisia ja englantilaistakin kauppiaita.
Kaikkien näiden matkustajain kertomuksista näkyy, että Pegun
valtakunta, jonka päämaa oli Irawadin delta, kuudennellatoista
vuosisadalla oli niin mahtava, rikas, loistava ja vaikutusvaltainen,
ettei niissä maissa ainoakaan toinen valtakunta ole myöhemmin sen
vertaiseksi kohonnut. Mutta siihenkin aikaan käytiin ainaisia sotia
Pegun ja Siamin, Tungun, Avan ja Arakanin välillä ja moneen näistä
sodista portugalilaiset seikkailijat ottivat osaa. V. 1548 taisteli
Pegun puolella sodassa Siamia vastaan 180 portugalilaista de Melon
johdolla ja Siamin puolella toinen portugalilainen osasto erään
Pereyran johdolla. Kuudennentoista vuosisadan loppuvuosina hyökkäsivät
kuitenkin Arakanin ja Tungun kuninkaat Pegun kimppuun ja perinpohjin
kukistivat sen.
V. 1600 kävi siellä Boves niminen jesuiitta, joka seuraavasti kuvaa
näkemänsä hävityksen kauhuja:
»Surkeata on nähdä, kuinka jokirannoilla, joille on istutettu
määrättömän paljon hedelmäpuita, kullatut temppelit ja jalot
rakennukset nyt kaikkialla ovat raunioina. Tiet ja vainiot ovat
täynnään nälkään kuolleitten tai tapettujen onnettomain pegulaisten
pääkalloja ja luita, ja jokiin heitä on heitetty niin kosolti, etteivät
laivat pääse ruumiitten paljouden vuoksi kulkemaan. Puhumattakaan
niistit poloisista ja murhista, joihin tämä julmin kaikista tyranneista
(Arakanin kuningas) on tehnyt itsensä syypääksi.»
Arakanin kuninkaan puolella oli Filip de Briton johdolla taistellut
joukko portugalilaisia palkkasotilaita ja palkaksi de Brito sai
Sirianin sataman, johon hän perusti muutaman vuoden pystyssä pysyvän
itsenäisen pikkuvaltakunnan, pitäen kuninkaan poikaa panttivankinaan ja
naittaen oman poikansa Martabanin kuninkaan tyttären kanssa. V. 1613
Avan kuningas kuitenkin tuli Siriania piirittämään ja sai de Briton
petoksella käsiinsä, surmaten hänet kamalasti kiduttaen. Siitä alkain
alkoi Ava saada koko Burman valtansa alle.
Burmaan portugalilaiset eivät perustaneet pysyviä kauppa-asemia, mutta
Siamin alueelle syntyi jo v. 1516, Malakan niemimaan itärannalle,
melkoinen asema, johon asettui satoja portugalilaisia. Varsinaiseen
Siamiinkin asettui paljon portugalilaisia kauppiaita ja laivat pyrkivät
sinne suojaan niihin aikoihin vuodesta, jolloin koillismonsuuni riehui
Kiinan merellä ja sillä oli vaarallinen purjehtia. Siamin kuningas
v. 1620 tarjosi portugalilaisille vakinaisen satamankin rannoiltaan,
mutta näillä oli siihen aikaan niin täysi työ entistenkin asemainsa
puolustamisessa, etteivät he voineet ottaa tarjousta vastaan. Sitä
paitsi olivat hollantilaiset seitsemännentoista vuosisadan alkupuolella
alkaneet tunkea portugalilaisia tieltään Siamistakin.
Laivain oli tapana purjehtia Malakan salmesta suoraan Etelä-Kiinaan,
jonne oli rakennettu portugalilainen kauppakeskus, ja sen vuoksi
Champan ja nykyisen Annamin rannat jäivät tuntemattomiksi. Fernão
Mendes Pinto ja Don Antonio de Faria (III, s. 172) olivat ensimmäiset,
jotka merirosvousristeilyillään näyttävät niihin tutustuneen, mutta
useimpia Pinton mainitsemista nimistä on mahdoton tuntea. Hänkin kuuli
kautta Taka-Intian yleisen tarun, että muka niemimaan kaikki joet
alkavat samasta suuresta järvestä, kuten ne ovatkin piirretyt vielä
Bläunkin karttaan v. 1663.
Portugalilaisia näyttää sittemmin asettuneen Kambodjaan omin päin
samoin kuin Burmaankin, ilman hallituksensa suojelusta. Vuonna
1570 he löysivät Tonle Sap järven ja Angkorin rauniot. Louvet oli
nimeltään ensimmäinen ranskalainen, joka (v. 1580) kävi Mekongin
deltassa. Hollantilainen van Linschoten on ensimmäinen, joka v.
1596 julkaisemassaan teoksessa mainitsee suuren Mekongin nimeltään.
Taka-Intian sisäosistakin hän kokosi tietoja. Seitsemännentoista
vuosisadan vaiheessa portugalilaiset perustivat Kotshinkiinaan ja
Kambodjaan säännöllisiä kauppa-asemia.
Suurempaa huomiota omistivat Taka-Intian maille hollantilaiset,
englantilaiset ja ranskalaiset Portugalin vallan Intian vesillä
murrettuaan. Seitsemännentoista vuosisadan alussa alkoivat
englantilaiset tehdä kaupparetkiä sekä Siamiin että Burmaan. Itä-Intian
komppania perusti kauppa-aseman Burman ylämaahankin aina lähelle
Kiinan rajaa. Hollantilaisella komppanialla oli niinikään Burmassa
kauppa-asemia. Seuraavina aikoina eurooppalaisten ja burmalaisten
suhteet olivat monenlaisten Vaihteluiden alaisina, mutta saavutettu
maantuntemus ainakaan ei mennyt hukkaan, vaikka kauppiaitten täytyikin
monta kertaa peräytyä. V. 1795 luutnantti Woods ensimmäisenä kartoitti
Irawadin kunnollisesti Rangoonista Avaan saakka.
Avan kuninkaat, jotka siihen aikaan vallitsivat koko Burmaa,
olivat ylenmäärin ylimielisiä, kohtelivat loukkaavasti Itä-Intian
komppanian lähettiläitä ja häiritsivät sen raja-alueita, niin että
komppanian lopulta (v. 1825) täytyi ryhtyä sotaan tätä valtakuntaa
vastaan. Seuraavana vuonna Avan kuningas suostui rauhaan ja luovutti
Itä-Intian komppanialle Arakanin ja Tenasserimin, s.o. suurimman osan
rantamaistaan, joista sitten brittiläinen Burma kehittyi.
Siamissa hollantilaiset olivat koko seitsemännentoista vuosisadan
niin suosittuja, että heitä monta kertaa pyytämällä pyydettiin
perustamaan sinne kauppa-asemia, ja Hollannin asiamies oli ensimmäinen
ulkomaalainen, joka (v. 1685) pääsi Siamin kuninkaan puheille.
Kahdeksannellatoista vuosisadalla välit kuitenkin häiriintyivät ja
hollantilaisten kauppa Siamissa lakkasi kokonaan.
Konstantinos Phaulkon.
Omituinen ilmiö Siamin ja länsimaitten suhteiden välittäjänä oli
Konstantinos Phaulkon, Joonian Kefalleniassa syntynyt kreikkalainen,
joka v. 1640, vielä alaikäisenä lapsena, oli karannut Englantiin ja
sieltä, mieheksi vartuttuaan, purjehtinut Itä-Intiaan. Siellä hän
menestyi niin, että lopulta omisti oman laivan, kunnes kärsi Menamin
suulla haaksirikon. Täten Siamiin jouduttuaan hän vietti siellä
muutamia vuosia, oppien perusteellisesti maan kieltä. Lähdettyään
Siamista uudelle meriretkelle hän Malabarin rannikolla taas kärsi
haaksirikon. Hänen laivansa koko miehistö hukkui, hän yksin pelastui.
Alastomana ja surkean puutteen alaisena — 1,000 kruunua hänellä
oli rahaa, mutta kun paikka oli asumaton, ei niistä ollut apua
— hän kuljeskeli rannalla ja sattui silloin tapaamaan toisenkin
haaksirikkoisen, joka niinikään oli yksin pelastunut laivastaan ja
oli vielä suuremmassa hädässä kuin hän. Kielestä Phaulkon paikalla
tunsi hänet siamilaiseksi ja sai häneltä kuulla, että hän oli korkea
virkamies, jonka Siamin kuningas oli lähettänyt Persiaan lähetyskunnan
keralla. Phaulkon osti haaksirikostaan pelastamillaan rahoilla pienen
laivan ja vei sillä uuden ystävänsä Siamiin ja uusi ystävä puolestaan
hankki hänelle maassaan erinomaisen vaikutusvaltaisen aseman.
Phaulkon paikalla saavutti suuren maineen selvittelemällä eräitten
muhamettilaisten laskut niin taitavasti, että hän saattoi osoittaa,
ettei kuningas ollutkaan heille velkaa, vaan hänellä päin vastoin
oli heiltä melkoinen summa saatavaa. Itämaisessa hovissa moinen äly
paikalla saa tunnustuksen ja niinpä Konstantinoskin alkoi ylenemistään
yletä, kunnes hänestä v. 1665 tuli Siamin pääministeri. Lopburissa
Menamin laaksossa on vielä raunioita hänen teettämistään rakennuksista.
Phaulkon oli Englannissa hylännyt katolinuskon ja kääntynyt
anglikaaniseen uskoon, mutta jesuiitat saivat tästä vihiä ja alkoivat
häntä muokata, kunnes hän taas kääntyi katolinuskoon. Hän näyttää
nyt toivoneen voivansa kääntää Siamin kuninkaan katolinuskoon ja
suuressa määrin hänen toimestaan Ranskan kuningas Ludvig XIV vuosina
1685 ja 1687 lähetti Siamin hoviin de Chaumontin johtamat melkoiset
lähetyskunnat, joihin enimmäkseen kuului jesuiittoja. Ranskan kuninkaan
lähetyskunnat otettiin hyvin vastaan, mutta Siamin kuninkaalla ei
ollut vähääkään halua luopua uskostaan, vaikka hän olikin sangen
vapaamielinen ja edistynyt mies. Jesuiitat kuitenkin jäivät maahan
ja olivat muun muassa avullisina muhamettilaisten tekemän kapinan
kukistamisessa. Maan ylimykset ja rahvas alkoivat kuitenkin vihata
heitä ja lopulta heidät viimeiseen mieheen murhattiin ja Phaulkon itse
häpeällisesti mestattiin.
Kahdeksannellatoista vuosisadalla ei Siamissa sitten käynyt muita
eurooppalaisia kuin moniaita kauppiaita ja lähetyssaarnaajia.
Indokiinaankin, johon kuuluvat Kotshinkiina, Kambodja, Annam, Tonkin
ja Mekongin laakson Laos-maa, johon portugalilaiset kuudennellatoista
vuosisadalla muodostivat joitakuita siirtokuntia, perustivat
sekä englantilainen että hollantilainen Itä-Intian komppaniakin
kauppa-asemiaan. Hollantilaisilla oli asema Kambodjan pääkaupungissa
Pnom-Penhissäkin ja he olivat ensimmäiset nousemaan Mekongia ylämaahan.
Sitten heidän asiamiehiään kuitenkin alettiin portugalilaisten
yllytyksen johdosta vainota, jonka vuoksi he poistuivat maasta.
Portugalilaisilla oli nyt jonkun aikaa melkoinen vaikutusvalta
Kambodjan hovissa ja Mekongin suistamossa, mutta seitsemännentoista
vuosisadan lopulla kotimaiset virkamiehet, luulon mukaan Kiinan
yllytyksestä, murhauttivat kaikki valkoiset, eivätkä portugalilaiset
enää saaneet takaisin, mitä silloin menettivät.
Seuraavina aikoina Indokiinassa ei käynyt sanottavasti muita kuin
lähetyssaarnaajia, etenkin ranskalaisia. Kahdeksannentoista vuosisadan
lopulla ranskalainen piispa de Behaine sai suuren vaikutusvallan
Kotshinkiinan kuninkaaseen Gia Longiin, joka oli suosiollinen
kristityille ja ranskalaisten seikkailijain avulla valloitti Annamin
ja Tonkkiinkin. Gia Longin v. 1820 kuoltua ranskalaiset kuitenkin
jälleen karkoitettiin maasta ja kristinuskoon kääntyneet alkuasukkaat
murhattiin. Tosin ranskalaiset lähetyssaarnaajat myöhemmin palasivat
takaisin ja alkoivat uudelleen käännytystyönsä, mutta v. 1851
puhkesi uusi kristittyjen vaino, jonka johdosta ranskalaiset yhdessä
espanjalaisten kanssa valtasivat Kotshinkiinan, jota Ranska ei sen
koommin laskenut käsistään.
Kambodja oli joutunut Siamin ja Annamin sorron alaiseksi, jonka
vuoksi sen kuningas v. 1857 pyysi Ranskan apua, ja Ranska ottikin sen
suojeluksensa alaiseksi. Osan alueestaan Kambodjan kuitenkin täytyi
luovuttaa Siamille. Nykyjään Kambodja on kokonaan Ranskan alusmaa.
Tonkinissa oli hollantilaisilla kauppa-asema seitsemännentoista
vuosisadan jälkipuoliskolla, mutta v. 1700 he taas hylkäsivät sen. V.
1802 Annam valloitti Tonkinin ja Annamin kanssa se sittemmin joutui
Ranskalle.
Khmerien entinen kulttuuri.
Kambodjan sisässä säilyneet suurenmoiset rauniokaupungit ja temppelit
ovat jäännöksiä entiseltä mahtavuuden ajalta, jolloin tässä maassa
vallitsi loistava sivistys. Ei vieläkään ole voitu varmaan määrätä
tämän sivistyksen aikaa, mutta kaikesta päättäen se käsitti
ajanlaskumme ensimmäisen vuosituhannen.
Jo v. 1570 ensimmäiset eurooppalaiset näyttävät käyneen Angkorissa,
khmerien hylätyssä entisessä pääkaupungissa, ja tutustuneen sen
ihmeihin ja nähneen sen kiveen hakatut kirjoitukset, joita ei silloin
enää kukaan paikkakuntalainen kyennyt lukemaan. Seuraavain aikain
kirjallisuudessa tapaa Angkorista niinikään montakin mainintaa,
mutta vasta 1860-luvulla ranskalainen matkustaja A.H. Mouhot sen
perusteellisesti tutki ja kuvasi. Vähän myöhemmin de Lagréen-Garnierin
retkikunta täydensi hänen tutkimuksiaan.
Khmerien entisten rakennusten raunioita on kautta koko nykyisen ja
muinaisen, suuren osan Siamiakin käsittävän, Kambodjan ynnä Mekongin
ylämaassa Laos valtioissa, mutta valtavimmat ovat ne rakennukset, joita
on entisen pääkaupungin tiloilla Tonle Sap järven pohjoispuolella.
Pnom Penhin kohdalla laskee Mekongiin syrjäjoki, jota, myöten laivalla
pääsee nousemaan Tonle Sapiin. Järven pohjoisrannalla on muutaman
kilometrin päässä rannasta lakeuden keskellä kukkula, jonka laella
kasvavassa lehdossa ovat Krôm-vuoren temppelin rauniot niin sankan
kasvullisuuden kätköissä, että niitä tuskin näkee. Hämmästyneenä
matkustaja tiheikön sisästä löytää siroja torneja, tavattoman
kuvanveistosten runsauden, korkokuvia ja jättiläismäisiä kivikuvia,
joista osa on ehjänä säilynyt, osa taas surkeasti typistelty.
»Tuntuu ihmeelliseltä», kirjoittaa Hugh Clifford, »kun viikkokausia
metsäerämaan läpi matkustettuaan ja vain siellä täällä ryhmän
ruokomajoja nähtyään äkkiä, ilman vähintäkään valmistusta, tapaa
tämän kauniin taiderakennuksen, jonka sulavat viivat, solakat kuvut
ja kaaret, hienodetaljiset veistokuvat kaikki todistavat suurten
rakentajain korkeata kulttuuria ja sivistystä.»
Vähän kauempana on Krôm-vuoren ja Angkorin välillä Siamreapin asuttu
kylä, joka viheliäisyydellään todistaa nykyisyyden vähäpätöisyyttä
suuren entisyyden rinnalla. Kun matkustaja siitä jälleen tunkeutuu
metsään, yllättää hänet taas ilman vähintäkään aavistusta Angkor
Vatin suurenmoinen temppeli. »Aarniometsän ja ihmisen huolitteleman
rakennuksen vastakohdan vaikutus on valtava ja dramaattinen.» Garnierin
mielestä Angkor Vatin loppumattomat portaat ja käytävät, sisäpihat
ja samanlaisilta näyttävät pylväistöt symmetriastaan huolimatta tai
ehkä juuri symmetriansa vuoksi muodostivat aivan selittämättömän
labyrintin. Rakennuksen eri osat ovat niin suunnattoman laajat, että
kokonaisuudesta oli melkein mahdoton saada käsitystä. Rakennusryhmän
ympärysmitta sitä piirittäväin ojain sisäpuolelta mitaten on viisi ja
puoli kilometriä, eikä semmoisen talon jäsentelystä ollut helppo päästä
aivan äkkiä selville.
Tämä suunnaton rakennus on rakennettu neljänkymmenen kilometrin päästä
tuodusta hietakivestä. Jotkut paasista ovat hyvin suuret, painaen yli
kahdeksan tonnia, ja ilman minkäänlaista muurilaastia ne on liitetty
yhteen erinomaisen tiiviisti ja saumat ovat suorat kuin viivoittimella
vedetyt. Arvoitukselliselta näyttää, kuinka niin suuret paadet
voitiin kalliosta irroittaa, kuljettaa paikalle ja sijoittaa seinään;
epäilemättä siihen tarvittiin sangen paljon väkeä ja työtä.
Vielä ihmeteltävämpi kuin näiden raunioitten suunnaton laajuus
on niiden koristelun rikkaus. Melkein joka, kivi on muovailtu.
Valtavia Buddhan, jättiläisten ja kuninkaitten kuvapatsaita on
joka puolella ja näiden jatkoksi leijonia, louhikäärmeitä ja
taruhirviöitä. Reliefiveistoksissa näemme sotilaita, jotka pitkissä
jonoissa ratsastavat linnuilla, hevosilla, tiikereillä, elefanteilla
ja satueläimillä, näemme apinain kuninkaan ja enkelien kuninkaan
välisiä taisteluita, veneitä, joita pitkäpartaiset miehet soutavat,
kukkotaisteluita, pienokaistensa kanssa leikkiviä vaimoja, jousilla,
keihäillä, miekoilla ja pertuskoilla asestettuja sotamiehiä ja
lukemattomia, muita kuvaesityksiä. Epäilemättä näiden taideteosten
luojat olivat kehittyneempää ja älykkäämpää kansaa kuin Indokiinan
niemimaalla nykyaikoina tapaa.
Neljän kilometrin päässä Angkor Vatista pohjoiseen on Bakheng-vuoren
pagodi kukkulan laella samoin kuin Krôm-viwrenkin temppeli. Vuoren
juurella on kaksi mahtavaa, jalustoineen; yhdestä, kivestä hakattua
leijonaa. Kukkulalle portaat. Laelta on erinomaisen laaja ja kaunis
näköala yli edellä mainittujen rakennusryhmien, Tonle Sap järven ja
ja.vastakkaisella puolella yli niiden vuorien, joista kaikkiin näihin
rakennuksiin kivet tuotiin. »Koko tämä seutu on nykyjään yhtä autio
ja hylätty kuin se ennen on ollut täynnään eloa ja vilkkautta. Vain
petojen kiljuna ja muutamain harvain lintujen rääkynä häiritsee
yksinäisyyttä.»
Bakheng vuoren temppeli ilmeisestikin on Angkorin rauniorakennuksista
vanhin, Angkor Vatin suuri temppelikartano taas nuorin, kuten kuvan
veistostenkin kömpelömpi ja kehittyneempi luonne osoittaa.
Edellä mainitut rakennukset ovat kaikki olleet uskonnollisia
tarkoituksia varten rakennetut, mutta kilometrin päässä tapaamme
Bakhengin takana raunioita, joilla on ollut aivan toinen tarkoitus.
Siellä on Angkor Thôm, s.o. »suuri Angkor», joka oli khmerien mahtavan
valtakunnan pääkaupunki. Temppeleistä ei tosin ole sielläkään puutetta,
mutta suurin osa taloista on kuitenkin ihmisasunnoiksi rakennettu.
Ulkomuuri, joka on raudanpitoisesta kivestä tehty, on neliön muotoinen,
joka sivu 3,2 kilometriä pitkä. Muurissa on viisi monumentaalista
porttia, joiden kautta sisään kuljetaan. Sisällä on metsän verhossa
palatsien ja temppelien raunioita. Kuninkaallinen palatsi oli erikoisen
muurineliönsä keskellä, joka myös käsitti suuren pyramidin muotoisen
uskonnollisen rakennuksen. Tämän kartanon itäpuolella on laaja terassi,
joka on suurenmoisilla korkokuvilla koristettu. Ehkä merkillisin
kaikista khmerien muinaisrakennuksista on Baijonin temppeli, joka
niinikään on Angkor Thômissa, oman pylväsneliönsä piirittämänä.
Sisimpänä on ristinmuotoinen rakennus, jonka keskeltä, pyöreältä
pohjalta, kohoaa valtava torni. Pylväskäytäväin päällä on säännöllisin
välimatkoin viisikymmentä tornia, jotka ovat Brahman nelinkertaisilla
kasvoilla koristetut.
Sillä tuhannen hehtaarin alalla, jonka Ankor Thômin ympärysmuuri
sisäänsä sulkee, rehoittaa nykyjään troopillinen metsä ja tiheikkö
koko uhkeudessaan — se on mitä takkuisin sekasorto tummanharmaita
runkoja ja laajoja oksikoita, korkeuteen ponnistavia versoja, tiheätä
alusmetsää, luikertelevia köynnöskasveja ja riippuvia loiskasviuutimia,
mitä vain näitten uhkuvain troopillisten maitten lämmin kostea maa
voi kasvattaa. »Tämän uhkean lehväpeitteen lymyissä, Jumalan vihannan
verhon kunnioittavasti kätkemänä, lepää kuolleitten kaupunki. Täällä
ovat pagodit nykyjään metsän petojen pesinä, joissa menneiden
sukupolvien eläjät rukoilivat ja valittivat, talot, joissa he
syntyivät, suunnittelivat ja rakastivat, työskentelivät ja riitelivät,
kärsivät ja kuolivat, suuret aarrekammiot, joissa säilytettiin
kokonaisen valtakunnan rikkauksia, uljaat palatsit, joissa kuninkaat ja
kuninkaitten isät asuivat.»
Se kansa ja valtakunta, joka on nämä suurenmoiset muinaisjäännökset
luonut, on kauan pysynyt arvoituksellisena, eikä asiaa vieläkään ole
täydelleen selvitetty.
Vanhin kirjoitettu tieto Angkorista on erään kiinalaisen diplomaatin
kertomus matkastaan, jonka hän v. 1295 Kiinan keisarin käskystä teki
Kambodjaan, jota kiinalaiset siihen aikaan sanoivat Tshin-laksi. Matka
kävi merta pitkin, jota pidettiin turvallisempana kuin maamatkaa.
Matkakertomuksessaan kiinalainen diplomaatti tekee selkoa Kambodjan
neliönmuotoisesta pääkaupungista, joka kaikesta päättäen oli juuri
Angkor, mainiten muunmuassa »jättiläisten tien» kuvanveistoksineen,
joka on Angkorin huomattavimpia nähtävyyksiä. Kolmannentoista
vuosisadan lopulla Angkor Thômissa siis vielä asuttiin ja hallittiin.
Jonkun verran valaistusta tarjoavat myös Angkorin rakennuksissa
säilyneet piirtokirjoitukset. Niitä on kahdenlaisia, osa kirjoitettu
samanlaisilla kirjaimilla, mitä Kambodjassa nykyisinkin käytetään,
osa toisilla vanhemmilla. Edellisiä buddhalaiset munkit jotenkin
helposti lukevat, jälkimmäiset ovat maan oppineimmillekin miehille
ymmärtämättömät. Niitä ovat ranskalaiset oppineet viime aikoina
tutkineet ja selvitelleet. Kambodjalaisilla kirjaimilla kirjoitetut
lauseet enimmäkseen koskettelevat vain uskonnollisia asioita, eivätkä
sanottavasti valaise rakennusten entisyyttä.
Khmerit näyttävät olleen sekarotua, syntynyttä alkuasukkaitten ja
Sisä-Aasian ylängöltä tulleen valloittajakansan sekaannuksesta.
Muutama vuosisata ennen kristityn ajanlaskun alkua alkoivat Etu-Intian
itärannalta tulleet siirtolaiset saada Kambodjassa vaikutusvaltaa,
tuoden sinne brahman uskon ja sanskritin kielen. Varsinkin kuudennella
vuosisadalla j.Kr. hindulaisuus alkoi saada vaikutusvaltaa. Angkor
Thômin rakensi kuningas Jasovarman v:n 900 vaiheilla j.Kr. Samaan
aikaan buddhalaisuus alkoi tunkea tieltään brahmalaisuutta. Angkor
Vat luultavasti rakennettiin kahdennellatoista vuosisadalla, jolloin
viimeinen khmerien suurista kuninkaista valloitti Champan. Seuraavan
vuosisadan lopulla khmerit karkoitettiin Menamin laaksosta ja Siam
ja neljännellätoista vuosisadalla toiset viholliset moneen kertaan
valloittivat ja ryöstivät Angkor Thômin. Viidennellätoista vuosisadalla
khmerien kuninkaat hylkäävät vanhan pääkaupunkinsa ja valtakunta
rappeutumistaan rappeutui.
Kambodjalaiset itse kutsuvat maataan Sroc Khmeriksi. Eurooppalaisten
käyttämä nimi on muodostettu hindulaisesta sanasta Kambuja, joka taas
oli johdettu Kambusta, khmerien rodun taruperäisestä perustajasta.
De Lagréen ja Garnierin tutkimusretki Mekongilla.
Jo v. 1641 hollantilaiset lähettivät kaupparetkikunnan nousemaan
Mekongia aina Vien-Tiane nimiseen Laos-valtioon saakka, jossa
retkikunta otettiin jotenkin hyvin vastaan, vaikk'ei sitä tahdottu
mielisuosiolla pois laskea; mutta sen jälkeen tapaamme siellä
matkustajia vasta yhdeksännellätoista vuosisadalla.
Henri Mouhot, jonka työt Angkorin rauniokentillä jo mainitsimme,
matkusteli sekä Siamin ylämaassa että kävi korkealla Mekongillakin,
mutta ollen valokuvaaja ammatiltaan hän ei kyennyt tekemään kunnollisia
paikanmääräyksiä ja lopulta kaukana Mekongin ylämaassa kuoli kuumeeseen.
Burmasta käsin kävi McLeod-niminen skotlantilainen Mekongin ylämaassa,
poikkimaisin matkustaen, muutama vuosi ennen ranskalaista retkikuntaa,
koettaen saada aikaan kauppayhteyden Mulmeinin ja Laos-valtioiden
kanssa ja yhä edelleen Kiinan Jynnaniin, mutta Mekongin jokivartelaisia
suunnitelma ei miellyttänyt ja Jynnaniin McLeodia ei laskettu.
Näiden retkien maantieteelliset työt olivat kuitenkin sangen
puutteelliset, niin että ranskalaisella retkikunnalla, joka heinäkuun
7 p. v. 1866 lähti Pnom Penhistä Mekongia nousemaan, oli jotenkin
alkamaton työmaa edessään.
Tämä retki oikeastaan oli François Garnierin suunnittelema, mutta kun
hän vielä oli sangen nuori, uskottiin ylijohto Doudart de Lagréelle,
joka siihen aikaan oli Ranskan valtiollisena asiamiehenä Kambodjan
kuninkaan hovissa. Molemmat he olivat meriupseereja. Kymmenkunta
muuta ranskalaista kuului retkikuntaan, näistä neljä tieteelliseen
työskentelyyn perehtynyttä. Odotellessaan Pnom Penhissä Siamin
hallituksen passia retkikunta oli käynyt Angkorin muinaisraunioilla
täydentämässä niiden tutkimusta.
Garnier yhdisti Angkorin raunioista saamansa vaikutukset seuraavaan
lauseeseen: »Tuskin missään muualla on näin valtavaa kivimäärää
käsitelty näin taiteellisesti ja tieteellisesti. Pyramideja ihailemme
ihmisvoiman ja sitkeyden jättiläismäisinä teoksina, mutta tässä on yhtä
suureen voimaan ja sitkeyteen vielä lisättävä nero.»
Retkikunta nousi Mekongia kahdella matalakulkuisella tykkiveneellä,
mutta toiveet, että näin mukavasti pitkälle päästäisiin, raukesivat
sangen pian, sillä Somborin luona, suorin tein parinsadan kilometrin
päässä Pnom Penhistä, tuli vastaan niin ankarat kosket, ettei ollut
ajattelemistakaan nostaa laivoja niiden päälle.
Mekong oli rankkain sateitten johdosta alkanut tulvia ja oli nyt viittä
metriä tavallista korkeammalla. Sankkain, sotkuisten aarniometsäseinäin
välissä joki vyörytti ruskeata vettään vaahtoavaan koskeen, jonka monen
monet saaret jakoivat pauhaaviin haaroihin.
Retkikunta osti nyt maan asukkailta jokiveneitä, joilla se sauvoen
alkoi matkaa jatkaa, kulkien suureksi osaksi tulvan vallassa olevain
metsäin läpi. Veneet oli polttamalla tehty pitkästä pölkystä, jonka
kahden puolen sitten oli lisätty laudoista laitoja. Keskellä oli pieni
ruokokattoinen maja, jota bambusta tehty kansi kannatti. Sauvoimet oli
päästä raudoitettu.
Khonin koskien kohdalla Mekongin leveys oli 1,000 metriä ja vesi putosi
pystysuorana könkäänä 15 metriä. Ylempänä joen leveys kuitenkin oli
tulvan aikana viisi kilometriä. Kahden puolen maa oli taajaan asuttu ja
hyvin viljelty.
Retkikunta ei tutkinut ja kartoittanut vain Mekongia, vaan kaikki
siihen laskevat syrjäjoetkin melkoiseen matkaan. Pohjoisempana alkoi
edessä päin olla korkeita vuoria.
Bassakissa, jossa retkikunta viipyi pitkän ajan, Garnier mittaili
Mekongin vesimäärän, huomaten sen tavallisella vedellä olevan 9,000
kuutiometriä sekunnissa, tulvan aikana taas 50,000 ja vähimmillään
2,000—3,000 kuutiometriä. Pnom Penhissä tulvan vesimäärä on 60,000—
70,000 kuutiometriä. Ganges kuljettaa tulvillaan vielä kaksi vertaa
sitäkin enemmän. Mekongin pinta on ylimmillään toistakymmentä metriä
tavallistaan korkeammalla, jonka vuoksi se hedelmöittää laajat
vainiot vedellään ja lietteellään ja tarjoaa hyvät edellytykset,
riisinviljelykselle.
Garnierin piti nyt palata Pnom Penhiin postia, kiinalaista passia
ja tärkeitä koneita noutamaan, muun retkikunnan poiketessa Siamiin
tutkimaan Nam-Mun nimistä suurta syrjäjokea. Retkikunnan selän takana
oli kuitenkin syntynyt suuri kapina, joka kokonaan katkaisi sen
selkäpuolen yhteydet ja Garnierin täytyi sen vuoksi palata takaisin
ja tehdä Siamin kautta pitkä kierros Angkoriin ja sieltä veneellä
kulkea vihollisen vallassa olevan maan kautta Pnom Penhiin. Tällä
vaikealla, tarmolla suoritetulla matkalla hän näki useita tuntemattomia
khmeriläisraunioita, muun muassa suurenmoisen, kolmekymmentä metriä yli
joen pinnan kohoavan sillan, josta kolme suurta kappaletta vielä oli
jäljellä. Keskimmäisen siltakaaren pituus oli 148 metriä, leveys 15.
Kaaria oli ollut kolmekymmentäneljä. Silta oli hiekkakivestä rakennettu
ja veistoksilla runsaasti koristettu.
Saatuaan osan kaipaamistaan tavaroista ja ennen kaikkia kiinalaisen
passin, joka oli välttämätön, jos mieli päästä Jynnaniin, Garnier
samoja teitä palasi takaisin. Tällä kerralla hänen täytyi jollakin
taipaleella kannattaa tavaroitaan tytöillä, kun ei muuta keinoa ollut.
Tytöt kuitenkin ottivat työn aivan leikin kannalta, nauroivat vain
veitikkamaisesti hänen kiirehtiessään ja uivat joka joessa, vähääkään
välittämättä hänen pyynnöistään ja käskyistään. Muun retkikunnan
tavatessaan Garnier oli kulkenut yli 1,600 kilometriä seutujen läpi,
jotka suurimmaksi osaksi olivat eurooppalaisille aivan tuntemattomat.
Huhtikuun 2 p. 1867 ranskalainen retkikunta saapui Vien-Tiaheen,
entisen laosvaltakunnan pääkaupunkiin, joka hollantilaisten siinä
1641 käydessä oli suuri kukoistava kaupunki. Nyt se oli raunioina ja
troopillinen tiheikkö oli kokonaan peittänyt sen rehevään vaippaansa.
Tämäkin laosvalta oli kahdeksannentoista vuosisadan keskivaiheilla
joutunut Siamin vaikutusvallan ja sorron alaiseksi, kunnes Vien-Tianen
kuningas v. 1820 murhautti hovissaan olevan Siamin lähettilään, tämä
kun niin armottomasti nylki hänen maataan. Siamista lähetettiin
paikalla suuri armeija Vien-Tianea kurittamaan. Kaupunki valloitettiin
ja hävitettiin ja sen asukkaat karkoitettiin. Valloittajat polttivat
paljon ihmisiä huoneihin ja harjoittivat kaikenlaista julmuutta
kostaakseen vainajan puolesta. Anu kuningas pakeni Annamiin. Sieltä
hän kuitenkin annettiin pois ja vietiin Bangkokiin ja pantiin häkkiin,
jossa hän kuoli surkean kuoleman. Hänen poikansa, jota säilytettiin
eräässä pagodissa vankina, hyppäsi sen tornista ja sai siten surmansa.
Vien-Tianen asukkaita ajettiin kuin karjalaumaa etäisiin seutuihin ja
sadoittain heitä sortui matkalla nälkään. Toiset joutuivat voittajain
orjiksi. Kun Vien-Tianesta oli kaikki vähänkin kelvollinen ryöstetty,
jätettiin kaupunki metsittymään, eikä troopillinen tiheikkö pitkää
aikaa tarvinnutkaan, ennenkuin se oli entisen vilkkaan elämän paikalla
yksinvaltiaana.
Siamin ja Annamin ja muitten valtain keskinäisen kilpailun johdosta
oli koko Laos-maan rahvas siihen määrään menettänyt tarmonsa, että
näytti mahdottomalta, voisiko se koskaan enää miehistyä. Se oli siihen
määrään sorron alainen, että karavaanien kantajat pitivät luonnollisena
oikeutenaan ottaa väkisin, mitä tarvitsivat, heille kun ei yleensä
maksettu palkkaa. Ranskalaiset sitä vastoin maksoivat palkat joka
miehelle, mutta sen sijaan vaativat, ettei väestöltä saanut ottaa
mitään ilmaiseksi, ja tämä tuntui kaikista niin luonnottomalta, että
he sitä tuskin ymmärsivät. Päälliköt julkisesti valittivat, kun hyvää
messinkilankaa tuhlattiin suotta halvoille talonpojille.
Huhtikuun lopulla retkikunta saapui Luang-Prabangiin, ylimpään
laos-valtioon, joka Vien-Tianen kukistuttua oli suuresti paisunut.
Valtion samanniminen pääkaupunki oli suurin kaupunki (8,000 a.), mitä
retkikunta oli ylämaassa nähnyt. Luang-Prabang maksoi veroa Kiinalle,
Annamille ja Siamille ja oli siitä hyvästä saanut elää rauhassa ja
kehittyä Mekongin ylämaan tärkeimmäksi kauppakeskustaksi. Nyt kuitenkin
oli Kiinalta kielletty veron suoritus sillä verukkeella, että tiet
olivat Jynnanin muhamettilaisten tekemän kapinan vuoksi epävarmat,
eikä aiottu päästää ranskalaista retkikuntaakaan matkaa jatkamaan,
koska tämä olisi voinut osoittaa verukkeen aiheettomuuden. Lopulta
Luang-Prabangin kuningas kuitenkin suostui ja erosi de Lagréesta hyvänä
ystävänä.
Mekong kävi tästä ylöspäin niin koskiseksi, että retkikunnan täytyi
jatkaa matkaa kokonaan maitse. Lokakuun 12 p. se kulki rajan poikki
Kiinaan ja ihmetteli heti ensi kylissä sitä korkealle kehittynyttä
ikivanhaa sivistystä, joka Kiinassa heti kohtasi, todistaen sen
asukkaitten suurta tarmoa. Mutta muhamettilaiskapinan hävityksetkin
olivat kaikkialla ilmeiset ja monen talon oli koleera jättänyt
autioksi. Se-Mao oli Jynnanin ensimmäinen kaupunki, johon retkikunta
tuli. Mandariinit ottivat sen mitä parhaiten vastaan, sillä vaikka
tulijain vaatteet olivatkin pitkällä vaivalloisella matkalla ränstyneet
ryysyiksi, oli heidän Pekingistä lähetetty passinsa sitä tehoisampi.
Se-Maon kauppapuodeista he saivat koko joukon apua ruumiinsa
verhoamiseksi.
Jynnanissa ranskalaiset ihailivat sen kauniita järviä, korkeita vuoria
ja suurenmoisia siltoja. Jynnanin kaupungissa he tapasivat pari
ranskalaista lähetyssaarnaajaa, jotka monella tavoin helpottivat heidän
seurusteluaan kiinalaisten viranomaisten kanssa.
Ranskalaisen retkikunnan olisi ohjeittensa mukaan pitänyt löytää
Mekongin lähteet ja se aikoi nyt pyrkiä niille Jangtsen vartta,
jossa on kauas ylämaahan teitä ja siltoja. Edessä oleva maa oli
kuitenkin kapinallisten muhamettilaisten käsissä, jonka vuoksi
Lagrée pyysi Jynnanissa asuvalta muhamettilaiselta pyhimykseltä
suositusta kapinallisten muhamettilaisten sulttaanille, jonka päämaja
oli Ta-li-fussa örrhai järven rannalla, lähellä Jangtsen mutkaa ja
Kiinan rajaseutujen halki juoksevaa Mekongia. Garnier laittoi kuntoon
pyhimyksen hallussa olevan erinomaisen eurooppalaisen tähtikiikarin ja
pyhimys hänelle kirjoitti palkaksi kaikki mahdolliset suositukset.
Matkalla Jangtsekiangille, jota tällä osalla sanottiin Kinshaksi,
Lagrée kuitenkin sairastui niin vaaralliseen kuumeeseen, että hänen
täytyi lääkärinsä keralla jäädä erääseen kaupunkiin ja Garnier sai
retkikunnan johdon käsiinsä.
Yhdytettyään Jangtsekiangin kohdalla, jossa saakka ei ainoakaan
eurooppalainen matkustaja ollut käynyt jälkeen Marco Polon aikain,
retkikunta lähti sen kukkulaisia rantoja ylämaahan nousemaan, tavaten
matkalla sekä ranskalaisia lähetyssaarnaajia että kiinalaisia
kristittyjä, ja saapuikin lopulta Ta-li-fuhun, muhamettilaisten
päämajaan, mitä surkeimmin hävitetyn maan kautta kuljettuaan.
Ta-li-fussa oli vastaanotto kuitenkin niin vihamielinen, ettei
voinut olla puhettakaan matkan jatkamisesta Mekongille, vaan täytyi
ranskalaisten suin päin lähteä paluumatkalle samaa tietä kuin olivat
tulleetkin.
Paluumatkalla he saivat surusanoman de Lagréen kuolemasta ja
kuljettivat hänet kotimaahan haudattavaksi. Paluumatka kävi
jokiveneillä ja dshonkeilla Hankauhin ja sieltä höyrylaivalla.
Vaikk'ei de Lagréen-Garnierin retkikunta löytänytkään Mekongin lähteitä
— ne ovat kaukana Tibetin ylänkömaan sisäosissa — oli se kuitenkin
suorittanut perusteellisemman työn kuin ainoakaan entinen matkustaja
niillä mailla, jonka vuoksi se saikin tieteelliseltä maailmalta
ansaitun tunnustuksen.
Löytöretkiä Burmassa.
V:n 1826 sota osoitti englantilaisille, kuinka välttämätöntä oli
vastaisten rettelöitten varalta hankkia tarkemmat tiedot Burman
maantieteellisistä oloista. Milloin vain vähänkin tilaisuutta
tarjoutui, ulottivat englantilaiset tietojensa piiriä kautta maan.
Majuri Burney, joka v. 1829 saapui Avaan Englantia edustamaan,
käytti kaiken vaikutuksensa helpottaakseen retkeilyjä. Tosin Avan
hovi aikoi ottaa hänet vastaan yhtä ylimielisesti kuin entisetkin
lähettiläät, mutta Burney ei suostunut mihinkään nöyryytyksiin. Hän
sai aikaan sen, ettei kuningas ottanut häntä vastaan kodan- eli
»anteeksipyyntö»-päivänä, kuten aina ennen oli tapahtunut, eikä
hän myöskään enää suostunut marssimaan palatsin ympäri ja nöyrästi
kumartamaan sille, ennenkuin pääsi audienssisaliin, ja monta muutakin
tahallista nöyryytystä hän vältti, mutta riisumaan tohvelinsa
audienssisalin ovelle hänen täytyi suostua. Vähitellen hän saavutti
hovissa melkoisen vaikutusvallan.
V. 1830 luutnantti Pemberton matkusti Assamin Manipurista Avaan,
vakoillen melkoisen alan maata, joka kartoilla oli aivan valkoista.
Puolen vuosikymmentä myöhemmin kapteeni S.T. Hannay teki Avasta
retken Irawadin latvaosalle, jolla ei jälkeen kuudennentoista
vuosisadan kukaan ollut käynyt. Hän tutustui täten Irawadin soliin,
joissa se kapeassa uomassa vuorirantain välissä katkaisee tiellä
olevia mäkimaita. Kauppatavaroita kuljetettiin täällä, samoinkuin
Mekongillakin, bambulautoilla. Myös Pagan-nimisen vanhan pääkaupungin
laajat rauniot hän näki. Niillä seuduilla alkoi Irawadin rannoilla
olla teak-puuta, josta myöhemmin tuli tärkeä vientitavara, tämä puu
kun kestävyytensä vuoksi on varsinkin laivanrakennuksessa korvaamaton.
Bhamon, Ylä-Burman suurimman kaupungin tuolla puolella, maa alkoi käydä
yhä mäkisemmäksi. Ylämaassa Hannay näki kansan, jolla oli selvään
kaukasialaiset piirteet. Noin 640 kilometriä Avasta ylöspäin Irawadia
voitiin kulkea suurillakin veneillä, mutta sitä ylempänä kosket
alkoivat haitata venekulkua. Hannay teki sitten syrjämatkan eräillä
kuuluilla kaivoksilla käydäkseen, jonka jälkeen hän palasi Avaan.
Richardson teki Maulmainista monta matkaa Saluen joen ylämaahan ja myös
Siamin puolelle, etsiäkseen soveliasta kauppatietä Kiinan Jynnaniin, ja
eräällä näistä matkoista oli ennen mainitsemamme McLeod mukana.
V. 1837 Burmassa tapahtui vallankumous, jonka johdosta Englannin
lähettiläs poistui, eikä diplomaattisia suhteita solmittu uudelleen
ennenkuin v. 1855, jolloin uuden lähetystön mukana oli eversti H.
Yule, sittemmin kuulu Marco Polon tutkija. Edellämainittujen ja muiden
mainitsematta jääneiden matkailijain tulosten ja maan asukkailta
saatujen tietojen johdolla hän v. 1856 laati Burmasta kartan, joka oli
kaikkiin edellisiin nähden suurenmoinen edistys. Samalla ryhdyttiin
kuitenkin uusilla retkillä tietoja kartuttamaan ja varsinkin uudelleen
etsimään kauppareittiä Burmasta Kiinaan.
Intian ja Kiinan väliset maat ovat maailman vaikeimpia epätasaisuutensa
ja muitten luonnonesteittensä vuoksi. Niissä kulkee nimittäin suuri
määrä yhdensuuntaisia vuorijonoja pohjoisesta etelään ja näiden
vuorijonojen välisissä rotkolaaksoissa virtaavat rinnan ja toisiaan
lähellä Taka-Intian suuret joet, Mekong, Menam, Saluen ja Irawadi
ynnä kauimpana idässä Jangtsekiangin latvaosa, Kinsha, ja joku sen
suurista syrjajoistakin. Siinä suurin syy, miksi tämä reitti ei lopulta
kelvannut kauppareitiksikään, vaikka Jynnanin muhamettilaiset olivatkin
sen avaamiselle suosiolliset.
V. 1868 englantilainen kapteeni Sladen lähti Mandalaysta suurelle
retkelle, jonka päämäärä oli Ta-li-fu, Jynnanin muhamettilaisten
pääkaupunki. Burman kuningas oli kannattavinaan tuumaa, mutta
salassa hän oli ryhtynyt toimiin retkikunnan tuhoamiseksi ylämaan
Shan-valtioissa, ja ellei Sladenille olisi onnistunut lähettää Kiinan
muhamettilaisille sanaa, olisi hän tavaroineen kaikkineen ollut
perikadon oma. Tieto muhamettilaisen sulttaanin ystävyydestä riitti
kuitenkin pitämään Shan-maan rosvoja aisoissa ja Sladen saattoi käydä
Momeinissa saakka, vaikk'ei matkasta sitten ollutkaan sen suurempia
tuloksia.
V. 1874 Kiinan hallitus vihdoin kukisti Jynnanin muhamettilaiset,
heidän sulttaaninsa käännyttyä Englannin puoleen sen tunnustuksen
saadakseen, mutta Englannin hallitus jatkoi siitä huolimatta
kauppasuhteiden valmistelua, lähettäen A.R. Margaryn Kiinasta maan
poikki Burman Bhamoon ja eversti Brownen Bhamosta Shanghaihin Margaryn
avaamaa tietä. Paluumatkallaan Margary murhattiin ja Brownen oli
kiiruimman kautta taistellen palattava takaisin Burmaan. Colborne
Baber, joka lähetettiin Kiinan puolelta Margaryn murhaa tutkimaan, tuli
matkallaan siihen päätökseen, että Jynnanin luonnolliset kauppareitit
käyvät merelle, koska Saluenin ja Mekongin rotkolaaksot asettavat
karavaanien kululle melkein voittamattomia esteitä, lukuisista muista
vaikeuksista puhumattakaan.
Muita matkustajia mainittakoon kapteeni W.G. Gill, joka v. 1877
matkusti Jangtsekiangin laaksosta Batangiin Tibetin rajalle ja sieltä
Burman Bhamoon, kartoittaen tarkkaan reittinsä.
Kreivi Szechenyin johtama unkarilainen retkikunta kävi vv. 1878—80
Batangissa, Ta-li-fussa ja Bhamossa ja valaisi paljon Itä-Tibetin ja
Indo-Kiinan geologisia oloja.
Archibald R. Colquhoun nousi v. 1881 Kantonista Sikiang-jokea, jonka
harvinaisen ihanat maisemat häntä hurmasivat, ja kuljettuaan jokea.800
kilometriä lähti maisin Jynnanin tuntemattomien eteläosien kautta
Burman rajalle, josta hän seurasi Papien-jokea pohjoiseen Ta-li-fuun
saakka ja sieltä kulki Bhamon kautta Irawadille ja sitä pitkin
Rangooniin.
Orleansin prinssi Henrik oli ensimmäinen eurooppalainen, joka (v. 1895)
kulki suorimman tien Kiinasta Intiaan. Lähtien Jynnanin Ta-li-fusta
hän kulki Mekongin poikki, mutta tapasi Saluenin laaksossa niin pahaa
maata, että retkikunnan täytyi hylätä muulit ja kulkea jalan. Kuukauden
kestäneen vaikean jalkaretken jälkeen retkikunta saapui Khanitin
lakeudelle ja sieltä kolmessa viikossa tuntemattomia reittejä Assaniin
ja Intiaan. Tämän retken tuloksena oli Irawadin ja Saluenin latvaosan
selittely ja uuden tien löytäminen Kiinasta Intiaan. Tämä tie on
kuitenkin liian vaikea, jotta se kauppareitiksi kelpaisi, sillä prinssi
Henrikin täytyi kahden kuukauden aikana kulkea kolmentoista vuorijonon
poikki ja maiden kautta, joissa asui sotaisia kansoja.
V. 1878 Burman valtaistuimelle nousi tyranni, joka niin kylmäverisesti
murhasi omaisiaan, että Englannin lähettiläs poistui Mandalaysta, kun
ei voinut näitä kauhuja estää. Englantilaisilla oli jo Irawadilla suuri
kauppalaivasto, joka sillä hoiti kaiken kuljetuksen, ja kun kuningas
aikoi anastaa tämän laivaston, syntyi siitä vihdoin v. 1885 uusi sota,
joka nopeaan päättyi Burman täydelliseen anastukseen. Maaseuduilla
kuitenkin jatkui sissisotaa, jonka johdosta englantilainen armeija
jaettiin pieniin osastoihin, jotka aliupseeriensa johdolla palauttivat
kaikkialla rauhan. Sotaa sanottiin tästä »aliupseerien sodaksi».
Englannin vallan alle jouduttuaan Burma on kauttaaltaan tutkittu ja
kartoitettu, sen luonnonrikkauksia, muun muassa rubiinikaivoksia,
alettu hyödyntää, rakennettu rautateitä ja hankittu maalle
uudenaikaisia laitoksia.
Siam.
Siam tuli osapuilleen jotenkin kauttaaltaan tunnetuksi
yhdeksännentoista vuosisadan edellisellä puoliskolla, mutta varsinainen
kartoitus alkoi vasta kun Siamin hallitus oli palvelukseensa ottanut
ulkomaalaisia ammattimiehiä, jotka sen puolesta ovat tämän työn
toimittaneet.
Siam on jotenkin hyvällä menestyksellä ryhtynyt sisälliseen
rakennustyöhön länsimaisten voimain avulla, päästyään rauhaan
naapureistaan. Niinkauan kuin Burma, Kambodja ja Annam olivat
itsenäiset, oli sen alati taisteltava näitä vastaan. Uudetkaan naapurit
eivät kuitenkaan ole sitä kokonaan rauhaan jättäneet, vaan etenkin
Ranska ainaisessa maannälässään on pala palalta pienentänyt Siamin
aluetta. Ensin Siamin oli sille luovutettava kaikki maa Mekongin
itäpuolelta, sitten koko Luang Prabang ja se maakunta, jossa Angkorin
rauniot ovat, ja Englannin kanssa tekemässään sopimuksessa Ranska on
itselleen pidättänyt »vaikutusvallan» koko Itä-Siamissa, joka kuitenkin
edelleenkin on siamilaisten viranomaisten hallinnossa. Ainoastaan koko
Menamin vesistöalueen itsenäisyyden molemmat naapurit ovat Siamille
taanneet. Se tosin onkin Siamin hedelmällisin osa. Englanti on tyytynyt
muutamiin Malakan niemimaan pikkuvaltioista.
Ranskan Indo-kiina.
Garnier oli kiihkeä chauvinisti, jonka unelma oli Ranskan
siirtomaamahdin kohottaminen, niin että hänen isänmaansa pystyisi
merellä kilpailemaan Englannin kanssa. V. 1873 hänet lähetettiin
Tonkiniin pienen joukon keralla hankkimaan »oikeutta» eräälle
ranskalaiselle kauppiaalle, joka oli riitaantunut Hanoin mandariinien
kanssa, kauppias kun yritti ostaa sieltä suolaa ja kuljettaa sen
Kiinaan, vaikka suolakauppa oli Tonkinin hallituksen monopoli.
Garnier muutaman päivän turhaan kiisteltyhän päätti ratkaista kaikki
vaikeudet maansa eduksi yhdellä miekan iskulla, kuten Aleksanteri
Suuri lyödessään halki Gordionin solmun. Hän pitemmittä puheitta
julisti Hanoin ohi virtaavan suuren Song-koi-joen avoimeksi kaupalle
ja vesitien Jynnaniin siten avoimeksi. Siitä seurasi paikalla sota ja
Garnier pienellä joukollaan valloitti Hanoin linnan väkirynnäköllä.
Muutaman viikon kuluttua koko Ala-Tonkin oli hänen käsissään. Annam,
jonka vallanalainen Tonkin oli, kutsui silloin avukseen »mustat liput»,
rosvojoukot, jotka Jynnanin melskeitten yhteydessä olivat saaneet
haltuunsa ylämaat, ja eräässä taistelussa heitä vastaan Garnier kaatui.
Hänen seuraajansa teki häpeällisen rauhan, ranskalaiset poistuivat
Tonkinista ja heidän sikäläiset kannattajansa joutuivat tuhon omiksi..
Garnierin seikkailu oli ensimmäinen kohtaus pitkällisestä ja sangen
sitkeästä taistelusta, joka sittemmin seurasi Tonkinin omistamisesta.
Eräs myöhempi upseeri teki saman erehdyksen kuin Garnierkin ja aivan
samoilla seurauksilla, saaden itse sen johdosta surmansa, mutta Ranskan
hallituksen johdossa oli toisella kerralla mies — Jules Ferry — jolla
oli samanlaiset käsitykset maansa tulevaisuudesta siirtomaavaltana
kuin Garnierillakin, ja hän ryhtyi suuremmilla voimilla taistelua
jatkamaan Seurauksena siitä oli, että Ranska riitaantui Annamin
kanssa, jonka alusmaa Tonkin oli, ja vielä Kiinankin kanssa, jolle
Annam nyt muisti olevansa vasallivallan suhteessa. Sekä Annam että
Kiina lähettivät Tonkiniin sotaväkeä, jota paitsi »mustatkin liput»
edelleenkin taistelivat ranskalaisia vastaan, ja siitä syntyi niin
itsepintainen vastarinta, että ranskalaiset lopulta olivat joutua
epätoivoon ja Ferrystä tuli Ranskan vihatuin mies. Vielä suurempia
uhreja kuin vihollinen vaati Tonkinin kuuma kuolettava ilmasto. Lopun
lopuksi sekä Tonkin että Annamkin joutuivat Ranskan alusmaiksi, mutta
ne eivät suinkaan ole toteuttaneet niitä kauniita toiveita, joilla
siirtomaanintoilijat lähtivät taisteluun.
Ranskan vallanalaisuudessa nämä maat ovat tulleet perusteellisesti
kartoitetuiksi ja tutkituiksi.
Katsaus Taka-Intian tutkimukseen.
Indokiinan suuren niemimaan rannat ovat nyt mitä tarkimmin kartoitetut
Gangeen suistamosta Kiinan rajaan saakka ja sama pitää paikkansa
malaijisaaristostakin. Laivakulun tarpeiksi tämä on ollut mitä
tähdellisintä.
Yhtä tarkkaan ei tunneta niemimaan suurenmoista jokiverkkoa, mutta
suurin piirtein on sekin kartoitettu.
Tonkinin jo'ista toivottiin kulkureittiä Kiinan Jynnaniin, mutta
tarkempi tiedustelu on osoittanut, että ne vuolautensa vuoksi ovat
siihen sopimattomat, jonka vuoksi Ranska on rakentanut rautateitä
Kiinan sisäosain kaupan anastaakseen.
Mekongilla höyryalukset nykyjään sekä väyläin perkauksen että alusten
parantamisen vuoksi nousevat Luang Prabanginkin ohi, 2,500 kilometriä
joen suusta. Voitettavat vaikeudet ovat kuitenkin niin suuret, ettei
joen ylempien osien laivakululla ole mitään käytännöllistä merkitystä.
Mekongin lähteistä ei vielä ole täyttä tietoa. Latvaosaa tutkivat
kuitenkin pitkän matkan Przevalskij, pundiitti Krishna, Dutreuil de
Rhins, Orleansin prinssi Henrik ja luutnantti E. Roux. Molemmilla
latvahaaroilla on monta nimeä, ennenkuin ne yhtyvät ja muodostavat
erittäin voimallisen kosken.
Tibetin ylämaasta tultuaan Mekong juoksee yli 1,000 metriä syvässä
rotkolaaksossa, johon maan asukkaatkaan eivät laskeudu paitsi niillä
kohdilla, missä polut kulkevat silloille tai lauttapaikoille. Yhä
alempana joen laakso leviää, kunnes se juoksee laajan lakeuden poikki,
laskien sen tulvillaan ollessaan avaralta veden alle. Kaikkiaan
Mekongin pituus on noin 5,000 kilometriä.
Menamin lähteet ovat Siamin pohjoisrajalla ja tämä joki syrjäjokineen
tunnetaan kauttaaltaan, samoin kuin Malaijiniemenkin vetevät,
juhlallisten aarniometsien läpi kiertelevät joet.
Saluen, joka laskee Martabanin lahteen, alkaa niinikään Tibetistä.
Sen latvapuoli ei ole yhtä hyvin tunnettu kuin Mekongin, mutta sekä
pundiitti Nain Singh että Przevalskij saivat jotenkin tarkat tiedot
sen lähteistä. Saluen matkalla vaihtaa nimeään kymmenkunnan kertaa.
Ainoastaan Burman alueella juokseva osa tunnetaan tyydyttävästi.
Tibetin Tsangpoa, joka juoksee Transhimalajan ja Himalajan välisessä
laaksossa, luultiin kauan Irawadin latvaosaksi, mutta nykyjään
tiedetään, että Tsangpo onkin Brahmaputran latvaosa ja että Irawadin
lähteet ovat verraten lähellä, Himalajan itäisissä pääteharjanteissa.
Indokiinan niemimaan vuoristot ovat Himalajan jatkoa. Niiden korkeus on
noin 1,000 metriä tasankopinnasta, mutta kukkuloita on, joiden korkeus
on lähes 4,000 metriä. Niemimaan eteläosassa vuoret ovat juurelta
harjanteille saakka sankan aarniometsän peittämät, mutta kauempana
pohjoisessa kasvaa tammia ja havupuita ja sisämaassa monet kukkulat
ovat aivan paljaat.
Kambodjan Tonle Sap luultavasti on se suuri järvi, joka vanhoissa
kartoissa piirrettiin Taka-Intian kaikkien jokien yhteiseksi lähteeksi.
Sen pituus on noin 160 km, leveys 30 km ja sadeajalla sen pinta kohoaa
7 metriä, peittäen kaikki ympärillä olevat seudut vedellään. Kuivalla
ajalla sen syvyys ei ole kuin puolentoista tai pari metriä ja silloin
sen rannoille kokoontuu paljon väkeä kalastamaan. Tonle Sap liettyy
nopeaan yhä pienemmäksi.
Malaijisaaristo.
Portugalilaisilla ei entisestä mahdistaan ole Itä-Intian saaristoissa
jäljellä muuta kuin itäinen osa Timorista, espanjalaisilla ei mitään.
Hollannin lippu liehuu tässä rehevässä, luonnonrikkaassa saaristossa
kaikkialla, lukuunottamatta Borneon pohjoisosaa, joka suureksi osaksi
erään yksityisen henkilön, raja Brooken, toimesta joutui Englannille,
ja Filippiinejä, joilla Amerikan Yhdysvallat nykyjään isännöivät,
lopullisesti murrettuaan Espanjan siirtomaavallan.
Java on Sundasaarista taajimmin asuttu ja parhaiten tunnettu. Se on
tarjonnut runsaan työmaan vulkaanisten ilmiöitten ja troopillisen
kasviston tutkijoille, jälkimmäisille etenkin niiden suurenmoisten
luonnonpuistojen ja koelaitosten johdosta, jotka hollantilaiset ovat
Buitenzorgiin perustaneet ja jotka ovat kaikille tutkijoille avoinna.
Hyvät kulkuneuvot ja yleinen turvallisuus edistävät tieteellistä työtä.
Vanhemmista tutkijoista on mainittava etenkin saksalainen F.M.
Junghuhn, joka vv. 1835—49 kokosi aineksia suureen teokseensa Javasta,
uudemmista hollantilainen R. Verbeck. Javan aarniometsissä on säilynyt
suurenmoisia muistomerkkejä saaren hindulaisajalta, ennen kaikkia
Boro-Budurin maailmankuulu temppeli.
Sumatra on vielä paljon alkuperäisemmäliä kannalla kuin Java, sen
asukkaat osasta vielä luonnonkansain kannalla. Sotaretket näitä,
etenkin Atjehia, vastaan ovat laajentaneet tietoja sisäosista, niin
että Sumatrankin maantieteelliset olot jo jotakuinkin tunnetaan.
Hollantilaisten käännettyä tähän suureen hedelmälliseen saareen ja sen
luonnonedellytyksien tuntemiseen päähuomionsa edistyy sen tutkiminen
entistä ripeämmin.
Borneo, Sundasaarista suurin, herätti viime vuosisadan alkupuoliskolla
huomiota varsinkin suurisuuntaisella merirosvoudella, joka saattoi
Malaijisaariston kaikki väylät turvattomiksi. Rantakyläin asukkaat
lyöttäytyivät yhteen ja lähtivät suurilla laivastoilla, joissa
saattoi olla pariin kolmeen tuhanteen mieheen, vuosikausia kestäville
rosvoretkille, tehden sivistysmaidenkin kaupan toisin ajoin
mahdottomaksi.
Sir James Brooke, Sarawakin raja, oli se mies, joka teki lopun
Borneon merirosvoudesta. Hän oli omilla varoillaan varustanut laivan
ja purjehtinut Bruneihin, saaren pohjoisrannalle, sekä tarjonnut
siellä sulttaanille apuaan Sarawak-nimisessä vasallivaltiossa
raivoavan kapinan kukistamiseksi. Suurella kyvyllään ja tarmollaan hän
täydellisesti onnistui tässä yrityksessä ja hänet nimitettiin palkaksi
Sarawakin rajaksi. Tässä asemassa hän sai Englannin sotalaivastolta
apua merirosvouksen kukistamiseksi ja siitä syntyi tuima sota, jossa
vuodatettiin sangen paljon verta, merirosvot kun sitkeästi puolustivat
linnoitettuja kyliään. Lopulta Brooke kuitenkin sai täydellisen voiton
ja kaupan elpyessä oli hänen entistä helpompi vahvistaa valtaansa
Sarawakissa, jossa nyt hänen perillisensä hallitsee Englannin
suojelusvallan alaisena.
Borneo on yhä edelleen hyvin vähän tunnettu, sen sisäosat kun
vielä ovat luonnontilassa ja sikäläiset asukkaat, dajaakit, ovat
kaulankatkomiskiihkostaan tunnetut. Useat hollantilaiset retkikunnat
ovat kuitenkin matkustelleet Borneonkin sisäosissa, kartoittaen sen
joet ja vuoristot, jota paitsi sekä luonnontutkijat että vuorimiehet
ovat olleet siellä työssä. Norjalainen Lumholtz on erikoisesti
mainittava uudemmista tutkijoista.
Borneossa on paljon kivennäisrikkauksia, timantteja kultaa ynnä useita
muita metalleja, kivihiiliä ja öljyä, mutta niiden runsaudesta ei
vielä, olla selvillä ja hyödyntäminen on vasta alkuasteillaan.
Kuulu englantilainen luonnontutkija A.R. Wallace, joka samanaikaisesti
kuin muodosti oman kehitysoppinsa, oleskeli kahdeksan vuotta
(1854—1862) Malaijisaaristossa, tutkien etenkin niiden eläinkunnan
leviämistä. Hän osoitti halki Itä-Intian saariston, Balin ja Lombokin
välisen kapean salmen kautta kulkevan rajan, jonka länsipuolella
eläinkunta on intialainen, itäpuolella taas austraalialainen. Erittäin
omituinen on Celebesin, Isoista Sundasaarista viimeisen, eläinkunta.
Wallace oleskeli tälläkin saarella, mutta muutoin se aina vuoteen 1890
saakka oli sangen vähän huomattu. Sittemmin on kuitenkin tehty matkoja
vaillinaisesti tunnettuihin sisäosiinkin.
Filippiineillä työskenteli jo Espanjan vallan aikana useita tutkijoita
ja amerikkalaiset ovat tarmokkaasti jatkaneet työtä.
Kiina.
Kiinan tuntemus ei yhdeksännentoista vuosisadan alkupuolella
suurestikaan edistynyt, koska hallitus piti maata visusti suljettuna
ja sitä paitsi yleinen muukalaisviha teki sisämaanmatkat vaarallisiksi
ja rasittaviksi. Useat lähetyssaarnaajat, sekä protestanttiset että
katoliset, tekivät kuitenkin laajojakin matkoja, etenkin Huc ja Gabet,
jotka jo mainitsimme Lhasassa kävijöinä.
Sotain johdosta, joita Kiina kävi Englantia ja Ranskaa vastaan,
täytyi Kiinan kuitenkin raottaa porttejaan avaamalla merikaupunkejaan
maailman kaupalle ja samalla kävi myös matkustelu sen sisäosissa
mahdolliseksi. Ensimmäisiä, jotka käyttivät tilaisuutta hyväkseen,
olivat englantilaiset Blakiston ja Ney Elias.
Englantilaisen laivaston v. 1862 noustua Jangtsekiangia Hankowiin
saakka lähti kapteeni Thomas W. Blakiston omin neuvoin tutkimaan jokea
vielä edemmäksi, aikoen kulkea Tibetin kautta Intiaan. Itshangin luona,
noin 1,600 kilometriä merestä, hän saapui Jangtsekiangin suurenmoisiin
soliin ja koskimatkalle, jota kesti 160 kilometriä. »Kun tulimme
erääseen solaan», kirjoittaa Blakiston, »kohosi kahden puolen valtavat
kallioseinämät suunnattoman korkealle ja niiden välillä vallitsi
kaamea hämäryys, ja kallioiden rintamasta pisti ulospäin suuria pöydän
kaltaisia laakoja, joista riippui valtavia stalaktitteja. Ja muutamien
päällä kasvoi puita, joiden juuret riippuivat reunoista kukkakiehkurain
tavoin.» Pingshanista, 2,800 kilometriä joen suusta, Taiping-kapina
pakotti retkikunnan takaisin kääntymään. Se oli kuitenkin tutkinut
1,400 kilometriä Jangtsekiangin yläosaa, jolla ei siihen saakka
ollut muita käynyt kuin maanasukkaiksi pukeutuneita katolilaisia
lähetyssaarnaajia.
Samana vuonna Ney Elias tutki Hoanghon eli Keltaisen joen uuden
uoman, joka päättyy Petshilin lahteen, 400 kilometriä vanhan suun
pohjoispuolella. Joen uomanmuutoksesta maanasukkaat kertoivat:
Kesätulvan aikana v. 1851 tapahtui ensimmäinen äyrään murtuminen
Lanjanhein läheisyydessä Honanissa ja osa vedestä tulvi aukon kautta
lakeuksille. Seuraavan vuoden tulva suurensi aukkoa ja vanhan uoman
alaosasta vesi uudelleen väheni. V. 1853 joen koko vesimäärä tulvasi
aukon kautta lakeudelle ja levisi itää ja pohjoista kohti, kunnes
tapasi Tatsing-joen ja sen uomaa lähti mereen juoksemaan. Vanha uoma
jäi kokonaan kuiville.
Hoangho, samoin kuin kaikki runsaasti lietettä kuljettavat joet,
nopeaan korottaa uomaansa, niin että se enimmäkseen virtaa rantojaan,
toisin paikoin jopa 8 metriä, korkeammalla, ja sen vuoksi se tuon
tuostakin murtautuu äyräittensä yli ja etsii lakeudelta uuden
uoman. Tulvillaan se silloin saa aikaan suunnattomia hävityksiä, ja
suurenmoisesta hedelmöivästä vaikutuksestaan huolimatta sitä sen vuoksi
sanotaan »Kiinan suruksi».
Neljä vuotta myöhemmin Ney Elias kulki Mongolian poikki Kalganista
Altai-vuoriston pohjoispuolitse Uljassutaihin ja Kobdoon tehden pitkin
matkaa paikanmääräyksiä.
Hoanghon lähteet ovat kaukana Tibetissä, Kuenlunin vuoristossa, ja
sen latvaosa on aivan lähellä Jangtsckiangin latvaosaa. Sen koko
pituus on noin 3,900 kilometriä. Vesimäärä ei ole kovin suuri, mutta
kun joki on hyvin vuolas ja virtaa Pohjois-Kiinan tuulimultaseutujen
läpi, kuljettaa se mukanaan sangen paljon lietettä ja kohottaa
nopeaan uomaansa. Viisitoista vuotta kului, ennenkuin v. 1851
tapahtuneen uomanmuutoksen aikaan saamat vahingot oli korjattu ja
uusi uoma maavallien sisään suljettu, mutta jo v. 1882 ja varsinkin
v. 1887 joki taas murtautui ulos siitäkin ja aikaansai suunnattomia
hävityksiä. Se saatiin kuitenkin palaamaan takaisin uomaansa ja tokeet
korjatuiksi. Kokonaisia kyliä joki kuitenkin oli vienyt mukanaan
ja miljoona ihmistä sai surmansa. Pienempiä vahingoita sattuu joka
vuosi, mutta siitä huolimatta Kiinan hallitus ei vielä ole turvautunut
länsimaisten insinöörien apuun, vaikka nämä epäilemättä »ovat sulkeneet
suurempiakin, jalompiakin jaksaneet.»
Laivakululle Hoangho on aivan sopimaton, jota vastoin Jangtsekiang
syrjäjokineen muodostaa vesiliikeväylän, jonka vertoja ei ole missään
muualla maailmassa. Puolet Kiinan koko ulkomaisesta kaupasta kulkee
Jangtsekiangia ja siihen päättyviä vesiväyliä kuluttajille.
Ansiokkain viime vuosisadan Kiinan tutkijoista oli saksalainen vapaah.
Ferdinand v. Richthofen (1833—1905), opinnoiltaan etusijassa geologi.
Hän oli jo paljon tutkinut Etelä- ja Kaakkois-Aasian geologiaa, kun
hän, Kiinan olojen rauhoituttua, v. 1868 alkoi tässä maassa työnsä.
Vuoteen 1872 saakka v. Richthofen matkusteli ristiin rastiin kautta
koko Kiinan, käyden joka maakunnassa, Kansua ja lounaismaakuntia lukuun
ottamatta, ja kooten tällä matkalla niin suurenmoisen sekä geologisen
että maantieteellisen ja taloudellisen aineiston, että Kiina hänen
suuren teoksensa ilmestyessä v. 1885 tuli kauttaaltaan tunnetuksi.
v. Richthofen ensinnä keksi Shantungin kivihiilivarat ja Kiaotshoun
oivallisen sataman, jonka saksalaiset sitten valtasivat.
Vuoristotutkimuksiensa kautta hän laski perustuksen koko Itä-Aasian
omituisen vuoristojärjestelmän käsittämiselle. Tutkimalla ja
selittämällä Pohjois-Kiinan lössinaisemat hän rikastutti maantiedettä
kokonaan uudella maisematyypillä.
Richthofenin huomio kiintyi hienon savimullan muodostamiin
maakerroksiin, joita Pohjois-Kiinassa on laajalla alalla; hän tuli
siihen päätökseen, että ne ovat muodostuneet hienosta pölystä,
jota tuulet tuovat mukanaan manteren sisäosista. Kun Kiinan
luoteismaakunnissa tuuli puhaltaa Sisä-Aasiasta myrskyn voimalla, tuo
se paljaista kallioista ja kentistä mukanaan niin suunnattomat määrät
hienoa pölymäistä multaa, että koko ilma on sitä sakeana ja pöly
tuulen tyynnyttyä laskee maahan ja verhoaa kaikki hienolla keltaisella
kerroksella. »Shensissä, jossa ilma harvoin on kirkasta ja läpinäkyvää,
on koko maisema kellervä. Tiet, rakennukset, puut ja laihot, jopa
matkustajatkin, joita tiellä vastaan tulee, ovat yksitoikkoisen
keltaiset. Keltainen on kiinalaisten pyhä väri, maan symboli ja
keisarillisen mahdin vallanmerkki, sillä se on lössin eli tuulimullan
ja lössimaitten, kansan ensimmäisen kehityksen kehdon väri.
Lössimaa muodostaa toisin paikoin 600 metrin vahvuisia kerroksia,
joiden keräytymiseen tietysti on kulunut suunnattoman pitkiä aikoja.
Tiet syvenevät niihin syviksi uurteiksi ja joet niihin kaivavat
omituisia rotkolaaksoja, joilla on pystysuorat seinät. Mullan sisään
lahonneen ruohon johdosta tämä pölymaa on erinomaisen hedelmällistä.
Ruotsalainen Andersson, joka Kiinan hallituksen toimesta on tutkinut
maan geologiaa, on kuitenkin sitä mieltä, että tuulimulta ainakin
osaksi on jokien kuljettamaa lietettä.
Myöhemmin ovat monet muut tutkijat Kiinassa työskennelleet ja sangen
monipuolisesti ovat myös uusia rautatielinjoja käyvät eurooppalaiset
insinöörit valaisseet eri osien luonnonsuhteita ja asutusoloja. Mutta
siitä huolimatta on Kiina yhä vieläkin sangen vaillinaisesti tunnettu
ja yksin sen karttakin kaipaa joka tavalla täydentämistä ja korjailua.
Kiinalaiset itse ovat hyvin vähän tehneet maansa tieteellistä
tutkimista varten.
Japanissa sitä vastoin länsimaisia tutkijoita tuskin enää tarvitaan,
sen omat voimat kun täydelleen kykenevät maansa tieteelliseen
tutkimiseen. Japanilaiset ovat tutkineet anastamansa Formosankin,
jonka sisäosat asukkaiden villeyden vuoksi olivat viimeiseen saakka
täydelleen hämärän verhoamat.
* * * * *
Kaikissa muissakin Aasian maissa maantuntemus on yhdeksännentoista
vuosisadan kuluessa edistynyt, vaikk'ei kaikissa niin paljon
kuin niiden läheisyys olisi edellyttänyt. Etu-Aasiassa on vielä
tänä päivänäkin paljon vaillinaisesti tunnettuja seutuja, Turkin
kehnon hallinnon aiheuttama turvattomuus kun on tehnyt rauhallisen
tutkimustyön mahdottomaksi.
Useissa näistä maista on muinaistutkimuksella suurenmoinen työmaa ja
se onkin varsinkin Kaksoisvirtain maassa menestyksellä toimittanut
kaivauksia ja paljastanut päivänvaloon niiden muinaisen sivistyksen.
Vähässä Aasiassa on etenkin heettiläisvaltakunnan ajoilta säilynyt
muinaismuistoja, jotka ovat synnyttäneet suurta mielenkiintoa ja joita
jo on jonkun verran tutkittukin.
Senjälkeen kuin rautatierakennukset tulivat Etu-Aasiassakin
päiväjärjestykseen, ovat ne melkoisesti edistäneet maan luonnonolojen
ja asutuksen tuntemista. Persiassa kiinteitä muinaismuistoja on
vähemmän, mutta siellä taas kansallisuusolot tarjoavat paljon
mieltäkiinnittäviä kysymyksiä ratkaistaviksi. Persian erämaa-alueet
ovat vielä suureksi osaksi aivan tuntemattomat. Maan pohjoisosissa
ovat venäläiset, eteläosissa englantilaiset tutkijat liikkuneet ja
sen mukaisiin »vaikutusalueihinkin» se on jaettu. Suurena yllykkeenä
tutkijoille ovat maan kivennäisaarteet, etenkin öljy. Missä
tiedemiesten työ tuottaa niin välitöntä hyötyä, siellä heiltä ei
kielletä rahojakaan.
Siperiassa tutkijoilla edelleenkin on ollut helppo työskennellä Venäjän
hallituksen suosiollisuuden vuoksi ja syntyisi pitkä luettelo, jos
kaikki siellä matkustelleet tiedemiehet mainitsisimme.. Siellä ovat
suomalaisetkin olleet uutterassa työssä Castrénista alkaen, valaisten
sen kansatieteellisiä, kielitieteellisiä, luonnontieteellisiä ja
muinaistieteellisiä oloja.