Vasta elokuun jälkipuoliskolla 1906 karavaani pääsi matkaan lähtemään.

Jo Karakorumin sola maksoi niin paljon rasituksia ja juhtia, ettei

ollut ihmettelemistä vaikka karavaani olikin tenän tehdä, kun sille

vihdoin selvisi, minne sitä vietiin. Talvi teki tuloaan, 5,500 metrin

korkuisten ja korkeampienkin solien poikki kulki tie, vuoriston

sokkeloissa oli vaikea löytää suuntaa, ja vielä vaikeampi laidunta,

pakkasta oi parikymmentä astetta ja enemmänkin ja lumimyrskyt rajut ja

loppumattomat. Hevosia ja muuleja alkoi kuolla yhä taajempaan, sudet ja

korpit seurasivat nääntyvää karavaania kintereillä ja saivat runsaan

palkan vaivoistaan. Lokakuun 9:ntenä retkikunta oli Karakorumin solilta

edennyt puolentuhatta kilometriä, menetettyään puolet hevosistaan ja

muuleistakin osan. Dangra-jum-tso järvelle, joka oli Hedinin lähin

päämäärä, oli vielä 660 km, mutta karavaani ei kyennyt samoamaan

kuin 12 km päivässä ja juhtia kuoli kuolemistaan. Lokakuun 24:ntenä

oli vain 38 juhtaa jäljellä ja suuri osa varustuksesta oli täytynyt

jättää tielle. Hedin itse sairastui ankaraan kuumeeseen, joka riisti

retkikunnalta aikaa, mutta parani kuitenkin. Vähän myöhemmin hän

oli vähällä henkensä menettää haavoitetun jakin hyökkäyksessä. Maat

kuitenkin jonkun verran paranivat, kun vuoristosta päästiin, mutta ne

olivat tuiki asumattomat, niin ettei ollut mahdollista hankkia uusia

kuormajuhtia, ja asema alkoi näyttää epätoivoiselta.

Marraskuun 10:ntenä kohdattiin kuitenkin vihdoinkin ihmisiä, aluksi

vaimo, joka kolmen lapsensa keralla asusti täällä hirmuisessa autiossa

erämaassa mustassa teltassaan; miehet olivat, hänelle villiaasin lihaa

eväiksi jätettyään, palanneet Gertseen. Vaimolla oli muutamia kesyjä

jakkeja ja pieni lauma lampaita, joita vanhin lapsista kaitsi ja lypsi.

Parin päivän kuluttua tavattiin kuitenkin enemmänkin tibetiläisiä,

jotka suostuivat sekä opastamaan karavaania että myymään sille jakkeja

kuormia kantamaan.

»Nuo kelpo tshangpat! Kuten aavikon vaeltavat ritarit he saapuivat

tykömme, villin komeina mustine, pörröisine hiuksineen, jotka

riippuivat alas hartioille ja selkään, tahraten turkit rasvallaan;

pitkät, mustat haarukkapyssyt olalla, kömpelötekoiset kalvat ja

veitset vyöllä, he ratsastivat pienillä sitkeillä, pitkäkarvaisilla

hevosillaan. Vaikka villejä ja likaisia, olivat he kuitenkin

ystävällisiä ja hyväntahtoisia. Ikivanhoissa täipyneissä turkeissaan

ei heitä suinkaan mahtanut vilustaa. Vanhemmalla oli pieni pyöreä

nahkalakki, nuoremmalla turkishiippa, joka paitsi kasvoja peitti

koko pään. He olivat ahtaneet eväänsä ja kaikenlaiset matkalla

tarvittavat kapineensa turkinpoveen ja vyöstä riippui veitsi, naskali,

tulukset, tupakkikukkaro ja piippu, mitkä joka askeleella heiluivat

ja kalahtelivat yhteen. Jaloissa heillä oli huopasaappaat, alkujaan

valkoiset, mutta nyt mustat ja nukkavierut, housuja ei lainkaan —

mahtoipa tuntua raittiilta istua 20 asteen pakkasessa housuttomana

satulassa!»

Nämä miehet olivat Gertsestä, lounaismaasta, eivätkä sen vuoksi

tunteneet sitä maata, jonka läpi Hedinin matka piti, kuin vähän matkan.

Talven he viettävät Gomon alueella, eläen siellä metsästyksellä.

Karjanhoitoa harjoitetaan vain kotitarpeiksi. Gertsen, Senkorin,

Bogtsang-tsangpon ja Nakttsangin tibetiläiset sitä vastoin pitävät

suuria karjoja eivätkä talveksi siirry pohjoiseen, sillä heille taas

metsästys on sivuasia. Metsästäjäheimot ajavat jakia, kiangia ja

antilooppia. Jakin tavat he tuntevat vielä paremmin kuin jaki itse.

Vaikka metsästäjä lähteekin metsälle paksuun turkkiinsa kääriytyneenä,

hiipii hän kuitenkin niin äänettömästi ja notkeasti kuin pantteri

maata pitkin, kunnes on tullut saaliistaan pyssynkantaman päähän.

Sitten hän laskee tuliluikkunsa haarukan nenään, lyö teräksellä kipenen

piikivestä, sytyttää sillä taulan, koskettaa sytytysnuoran päätä kytöön

ja pitää varansa, että hana vie tulen juuri oikeassa silmänräpäyksessä

ruutireikään. Kaikki käy niin levollisesti, kylmäverisesti ja

varovasti, että metsästäjä huoletta saattaa toivoa otuksensa kaatuvan.»

Ensimmäiset rettelöt.

Edempänä tavattiin yhä suurempia telttoja ja karjoja ja Hedin saattoi

ostaa jakkeja, hänen omista juhdistaan kun oli jäljellä vain 12 hevosta

ja 8 muulia. Mutta sitten tultiin tekemisiin rahvaan kanssa, joka

asettui jyrkästi kielteiselle kannalle: »Me tiedämme, että teillä on

matkassanne eurooppalainen, jolle maa on suljettu. Estää emme nyt voi

kulkuanne, mutta varomme kyllä myymästä teille jakkeja ja lampaita,

emmekä voi teille tietojakaan antaa. Parasta olisi teidän kääntyä mitä

joutuisimmin takaisin, muuten teidän käy huonosti.» Teltta, josta

nämä kovat sanat sanottiin, kuului Lhasan dalailaaman hallitsemalle

alueelle, jota vastoin niitä paimentolaisia, jotka olivat Hedinin

ystävällisesti vastaanottaneet, hallittiin Tashi-lunposta, Tibetin

hengellisen paavin eli tashilaaman pääkaupungista. Retkikunnan jäsenet

koettivat tibetiläisille uskotella, että heidän päällikkönsä olikin

ladakhilaincn kauppias, ja toiset sen uskoivat. Yhä edempänä tuli eräs

gova eli piiripäällikkö ja vaati retkikuntaa joko palaamaan takaisin

tai odottamaan, kunnes hän ennättäisi hankkia ohjeita Naktsangin

maaherralta. Siihen ei Hedin kuitenkaan suostunut, vaan huomatessaan,

ettei tämä pikkuvirkamies uskaltanut häntä väkivallalla estää, eteni

hän Dangra-jum-tsota kohti, minkä hitaalla jakkikaravaanillaan suinkin

pääsi. Juhdat olivat kuitenkin siihen määrään uupuneet, että Hedinin

täytyi jäädä pariksi viikoksi Ngangtse-tson rannalle leiriin. Tämä

järvi oli Dangrajum-tson itäpuolella; karavaani oli kulkenut pyhän

järven sivuitse kaukana sen pohjoispuolitse.

Odotusajan Hedin käytti perusteellisesti tutkiakseen Ngangtse-tson,

joka jo oli vahvassa jäässä, ja mitatakseen sen syvyydet. Se on

enintäin 10 metriä syvä suolajärvi, kuten Tshang-tangin muutkin järvet.

Hänen vielä järvellä retkeillessään saapui pohjoisrannalle Naktshangin

maaherra, sama mies, joka edellisellä matkalla oli pakottanut hänet

kääntymään takaisin Selling-tson luoteiskulmasta. Nyt hän vaati

Hediniä palaamaan takaisin samaa tietä kuin oli tullutkin, mutta kun

matkustaja intti kiven kovaa vastaan, hänellä kun ei ollut moiseen

matkaan tarvittavia varustuksia eikä juhtia enää, suostui maaherra

siihen, että hän saisi matkustaa etelää kohti Shigatseen tashi-laaman

luo, jonka Hedin oli sanonut itseään odottavan. Näistä paraillaan sinne

tänne väiteltäessä saapui Shigatsesta Hedinin posti, jonka tashilaaman

veli, herttua Kung Gushuk, oli perille toimittanut Englannin asiamiehen

pyynnöstä. Tämä välitys, joka ei vielä itsessään suinkaan sisältänyt

sitä, että Tibetin hengellinen paavi olisi Hediniä odottanut, ratkaisi

asian kokonaan hänen edukseen; hän sai kulkea suoraan Shigatseen, joka

matka vei tuntemattoman valkoisen läntin itäisimmän osan poikki.

Vedenjakajalla.

Tehden nyt matkaa kaakkoa kohti retkikunta ensin kulki

vuorijonon poikki, joiden molemmilta rinteiltä vesi vielä juoksi

laskuväylättömälle suolajärvialueelle, mutta tammik. 28 p. vihdoin

voitiin nousta pää-vedenjakajalle, jonka etelärinteeltä vedet juoksivat

Tsangpoon eli Brahmaputraan. Sola, jonka kautta Hedin nyt ensi kerran

kulki Trans-Himalajan poikki, oli nimeltä Sela-la, sen korkeus 5,506

metriä.

»Alaspäin johtava laakso, Sela-nang, oli nyt iltapäivällä syvässä

varjossa. Sen suu-aukeaman kautta näkyi oikea jättiläismeri

jähmettyneitä vuori-aaltoja, jyrkkiä, syvien laaksojen erottamia

kallioita, ei missään tasaista paikkaa eikä kasvullisuutta,

vuoristosokkeloita... tämä kaikki paljon voimallisempana,

ilmeikkäämpänä ja villimpänä korkokuvana kuin olin Tshang-tangissa

missään nähnyt... Selvästi näin, että tämän solan täytyi sijaita

sillä pääjonolla, jolla kauempana idässä kohoaa tunnettu huippu

Nien-tschen-tang-la Nam-tson eli Tengri-norin etelärannalla, ja jonka

yli jotkut harvat eurooppalaiset ja pundiitit ovat kulkeneet.»

Monen, vaikka matalamman vuorijonon poikki oli kiivettävä Sela-la

solan eteläpuolellakin, ennenkuin Tsangpon laakso aukeni. Näiden

harjanteitten välisistä laaksoista virtasi vesi jo Tsangpoon. Maisemien

luonne muuttui vedenjakajan eteläpuolella suuresti, laaksot kävivät

paljon syvemmiksi, vuoret rosoisemmiksi, koska jokien uurtava voima

etelärinteillä on runsaampien sateitten vuoksi paljon suurempi. »Niinpä

näimmekin kaikissa laaksoissa lähteitä, puroja ja jokia, vaikka aivan

hiljakkoin olimme olleet vallan pulassa vedettömyyden vuoksi.»

»Odotukseni ja jännitykseni kasvoivat hetkestä hetkeen; joka päivä

aavistin suuren uskonnollisen pääkaupungin läheisyyttä. Hartauspatsaat,

mani-keot, pyhiinvaeltajat, karavaanit — kaikki ilmaisivat sitä.

Ladakhilaiseni olivat joutuneet saman kiihtymyksen valtaan kuin Islamin

pyhiinvaeltajat lähestyessään Arafat-vuorta, jolta he ensi kerran

näkevät pyhän Mekan.» Pitkin matkaa paimentolaiset nyt mitä auliimmin

avustivat retkikunnan matkaa, tashilaaman lähetti kun oli antanut sen

tulosta tiedon ja suosituksen. Mutta säät olivat vielä sangen kylmät,

pakkasta yli 30°. Tuskallista oli olo varsinkin korkealla solissa,

joissa ankarat lumimyrskyt raivosivat.

»Helmikuun 6. päivän taival kuuluu niihin, joita en koskaan unhota.

Sillä nyt laskeuduimme jättiläisportaita, Tshang-tangin reunaa, alas

siihen jatuhautaan, jonka pohjalla ylempi Brahmaputra virtaa... Kulku

La-rokkin solaan on yhtä keveä kuin lyhyt; ennen kuin aavistaakaan, on

ylhäällä pienten kivikasojen väliin pystytetyn korkean muistopatsaan

luona, josta kohoaa 'tarpotshe' (rukoustanko), jo iästä harmaa,

haljennut, tuulten ja säiden pahoin pitelemä. Monet kalliolohkareet,

joita makaa joukottain maassa solan itäsivulla, olivat pystysuorilta

kyljiltään valkeiksi sivutut. On kuitenkin kuljettava vielä kahden

pienemmän solan yli, ennenkuin näköala tulee vallan vapaaksi ja

avoimeksi. Huomasi aivan selvästi Himalajan pohjoiset huiput, mutta

raskaat pilvet kattoivat sen latvoja. Sen vuoksi ei voinut nähdä

Mount Everestiäkään, maapallon korkeinta vuorta. Tsangpo eli ylinen

Brahmaputra kuvastui aivan hienona, valoisana nauhana, ollen meistä

vielä melkoisen matkan päässä... Mahtavimmat ovat kuitenkin vuorten

jättimäiset haarautumat ja kielekkeet, jotka idässä ja lännessä

kuin loppumaton rivi kurotettuja tiikerinkynsiä jyrkästi suistuvat

Brahmaputran laaksoon.»

Viljavalta ja asutulta peltoineen, kaupunkeineen, valtavine

luostareineen Tsangpon väljä laakso näytti, mutta ohra on päävilja,

sillä tämä laakso on vielä 4,000 metriä korkealla merestä.

Loppumatkan Hedin kulki nahkaveneellä itse mahtavaa jokea, karavaanin

jatkaessa maata pitkin matkaansa; hän toivoi siten huomaamatta

pääsevänsä Shigatseen ja välttävänsä, ettei hänen matkaansa vielä viime

hetkellä katkaistaisi. Iltahämärässä hän sitten saapui kaupunkiin,

jossa karavaani jo oli majoittunut herttua Kung Gushukin puutarhaan.

Yritys oli onnistunut ja karavaanin miehet, johtaja etupäässä,

onnittelivat isäntäänsä. Kiinalainen, Itä-Turkestania varten asetettu

passi hankki Hedinile SShigatsessa olevain kiinalaisten viranomaisten

suojeluksen ja he toimittivat hänelle tilaisuuden olla läsnä suuressa

uudenvuoden juhlassa Tashilunpossa.

Tashilaama, joka otti Hedinin puheilleen ja salli hänen ottaa itsestään

valokuvankin, antoi hänelle myös luvan matkustella kaikkialla maassaan.

Tämä suositus oli Hedinille sitten erinomaisen arvokas maaseuduilla,

huolimatta Lhasan ja Kiinan viranomaisten vastatoimista. Tashilunpon

luostari perustettiin v. 1445: siinä oli nyt 3,800 munkkia, suurin

osa tibetiläisiä. Paitsi pyhiinvaeltajien lahjoista sillä oli tuloja

maatiloistaan, karjoistaan, kaupasta ja kaikenlaisten talismanien,

pyhäinjäännösten ja hartausesineitten myynnistä.

Hedinin oleskeltua Shigatsessa muutaman päivän saapui sinne kaksi

lähetystöä, jotka oli Lhasasta lähetetty palauttamaan hänet takaisin

kiiruimman kautta samaa tietä kuin oli tullutkin, mutta jotka

olivat saaneet kauan matkustella ristiin rastiin häntä löytämättä.

Lähetystöiltä hän kuuli, että Hladshe Tsering, se tibetiläinen

maaherra, joka oli laskenut hänet Shigatseen matkustamaan, siitä

hyvästä oli menettänyt virkansa, arvonsa ja omaisuutensa.. Nämä

lähetyskunnat juonivat nyt yhdessä Kiinan lähettilään kanssa Hediniä

vastaan, niin että hänen oleskelunsa Shigatsessakin alkoi lopulta

tuntua vankeudelta. Hänen kanssaan ei uskallettu seurustella, eikä

häntä haluttu enää ottaa Tashilunpossakaan vastaan. Lopulta häntä

käskettiin kiiruimman kautta poistumaan Tibetistä. Ensin häntä

vaadittiin palaamaan tarkkaan samoja jälkiä kuin oli tullutkin,

sitten Gyangtsen kautta Sikkimiin, mutta Hedin vaati lupaa matkustaa

luodetta kohti, kulkeakseen uudelta kohdalta Transhimalajan poikki.

Pitkäin väittelyitten jälkeen asia selvisi siten, että hän sai luvan

kulkea Tsangpon ja sen syrjäjoen Raga-tsangpon laaksoa Ladakhiin

Saka-dsongin, Tradumin, Tuksumin, Gartokin, Demtshokin kautta, ja

tuli hänen kulkea pitkiä päivämatkoja eikä missään viivytellä. Mukaan

lähti virkamiehiä pitämään huolta siitä, että hän myös noudattaisi

näitä ohjeita. Maaliskuun 27 p. 1907 karavaani lähti matkaan, Hedinin

saatua sitä ennen tashilaamalta ystävällisen tervehdyksen ja muutamia

muistoesineitä. Puolueensa keralla tashilaama suri sitä, että Kiinan

vaikutus jälleen, englantilaisten voitosta huolimatta, oli käynyt

Tibetissä ylivoimaiseksi, mutta hän ei uskaltanut sitä julkisesti

vastustaakaan.

Tsangpon laaksossa.

Matka kulki alussa Tsangpon eli Brahmaputran vartta; jokea tällä

kohdalla sanottiin Tamtshok-kambaksi. Hedin poikkesi Tarting-gumpan

luostarissa, joka korkealle kukkulalle rakennettuna oli aivan

suurenmoinen. Sen jumalainsali oli avarampi ja salaperäisen

valaistuksensa johdosta vaikuttavampi kuin Tashilunponkin sali.

Useita muitakin luostareita oli kuin kotkan pesiä laakson valtavilla

seinillä, muun muassa sekija-munkkikunnan, jonka laamoilla on oikeus

mennä yhden kerran naimisiin.

Huhtikuun 5:ntenä Hedin, vartijainsa kanssa vähän riideltyään, pääsi

valtatieltä eli »tasamilta» poikkeamaan syrjään sen verran, että

näki sen paikan, jossa Raga-tsangpo laskee Brahmaputraan. Maisema on

suurenmoisen jylhä korkeine vuoririnteineen, jotka ahdistavat pääjoen

vain viidenkymmenen metrin levyiseksi ja lähestyvät sitä niin lähelle,

että Ladakhista Kiinaan kulkevan suuren valtatien täytyy Tradumista

saakka kulkea Raga-tsangpon laaksoa. Jokien yhtymäkohdalla oli niiden

pinnan korkeus merestä 4,013 metriä.

Raga-tsangpon eli Doktshun laakso oli hurmaavan kaunis. Monen vuoren

kukkulalla näkyi muurien ja tornien raunioita. Ilmeisestikin oli

laakso muinoin ollut taajemmin asuttu. Parissa suojaisessa paikassa

näki kitukasvuisia katajapensaita. Muutamaan veden muinoin hiomaan

kallioseinään oli hakattu suuria Buddhan kuvia ja kirjoituksia.

Raga-tsangpon laaksosta tie poikkesikin vasten Hedinin odotuksia

pohjoiseen sen syrjäjoen Mytshun laaksoon, suoraan Transhimalajan

sisäosiin. Se oli hänelle mieluisa yllätys.

»Kuta ylemmä nousemme, sitä useammin saamme huomata, että kuljemme

pyhällä tiellä, munkkien luostaritiellä, toivioretkeilijäin

pyhiinvaellustiellä, tiellä joka vie temppelistä temppeliin ja

jolla kulkiessa tavallista useammin 'Om mane padme hum» kulkijan

huulilta pyörähtelee. Missä ovat kivilohkareet ja kallionkielekkeet

punaisiksi sivellyt, missä taasen on kiviläjiä tienvarrelle ladottu,

väliin näemme savutorven muotoisia muistomerkkejä, joita vitsakimppu

viirinensä koristaa, paikoin taas tapaamme pitkiä mani-kekoja, joista

eräskin oli 120 metrin mittainen. Kaksi keskitiellä kohtaamaamme

graniittilohkaretta oli kokonaan peitetty hartauskirjoitelmilla, joiden

hakkaaminen on vaatinut tavatonta työtä. Tie on todellakin suuren

liikkeen valtasuoni, liike on täällä vilkkaampi kuin Tsangpon rannalla.

Lakkaamatta kohtaamme jakki- ja aasikaravaaneja, ratsastajia ja

jalankulkijoita, munkkeja, talonpoikia ja kerjäläisiä. Ne tervehtivät

kohteliaasti, lakki vasemmassa kädessä ja oikealla päätänsä raapaisten,

ja pistäen kielensä kauas ulos suusta huutavat minulle: 'Onnea

matkalle, bombo'.

»Tien yli lorisee kirkkaita puroja. Laakso kapenee, muuttuu yhä

suurenmoisemmaksi, sen taiteelliset muodot käyvät yhä rohkeammiksi,

voimakkaammiksi. Graniitti loppuu ja sen sijalle tulee hienokiteinen

liuskakivi...»

Huhtikuun 13:ntena Shigatsesta tulleet vartijat kääntyivät takaisin

ja Hedin sai neljä uutta sijaan, jatkaen niiden keralla matkaa pitkin

Mytshun laaksoa, joka täällä oli kuin rotkotie, kallioon louhittu. Tie

kulki läntistä rantaa, jolla äkkijyrkät, valtavat kalliot kohosivat

kuin vanhojen muurien rauniot tai harjakattoiset linnat. Vasemmalla

rannalla kulki vain taivaan ja maan välillä pitkin kallioseinää

pujotteleva pyörryttävä jalkapolku. Sivulaaksojen taustalla näkyi

lumipeitteisen pääharjanteen osia.

»Laakso kapenee käytäväksi, jonka pohjan ottaa leveä, matala

joki kokonaan. Oikealla puolella, jota yhä kuljemme, laskeutuvat

liuskakivikalliot miltei luotisuorasti jokeen. Siitä huolimatta kulkee

hengenvaarallinen kapea tie jyrkkää vuorenkuvetta pitkin, muistuttaen

hyllyä. Täällä on luonto asettanut voittamattomia esteitä tibetiläisten

tienrakennustaidolle. Kuormasto oli kantaen vietävä vaarallisen paikan

ohi, ja täytyi ihmetellä, että hevoset voivat tyhjiltäänkään siitä

päästä. Vuoriseinämän halkeamiin ja rosoihin 40 metriä joen pintaa

ylemmä on kiinnitetty lappeita kiviliuskoja, juuria ja oksia, jotka

ovat laudoilla, seipäillä ja kivillä tilkiten toisiinsa liitetyt.

Siten on muodostunut jalan levyinen räystäs, mutta kaiteesta ei

ole merkkiäkään olemassa. Täällä kulkiessa täytyy suorastaan pitää

kieli keskellä kitaa, jos mieli tasapainonsa säilyttää. Tämä taival,

jonka nimi on Tigu-tang, kuljetaan luonnollisesti aina jalkaisin,

kallioseinästä tukea etsien. Helpotuksen huokaus nousee rinnasta, kun

on päässyt paikan ohi ja näkee edessänsä suuren laakson-avautuman,

johon yhtyy kaksi tärkeätä laaksoa Lingan luona...

»Eräässä läntisen vuoriston lyhyessä laaksossa, äkkijyrkän pengermän

ylimmällä askelmalla, komeilee amfiteatterimainen Linga-gumpan luostari

ihastuttavana, houkuttelevana kuin mielikuvituksien sotalinna.

Sen valkeat rakennukset ovat siellä rauhassa kuin haikaran pesät

vuorenhuipulla. Manirivi näyttää meille tietä sinne, missä hurskaat,

nuhteettomat, asuvat ylhäisessä hiljaisuudessa, kylien touhun ja

häärimisen, virran kuohun ja kohinan yläpuolella.»

Täällä eli erakkona muuan laama, joka oli sitoutunut kuolemaansa

saakka asumaan pienessä, vahvaseinäisessä kivirakennuksessa, jossa

ei ollut akkunaa, jonka ovikin oli hänen kuolemaansa saakka kiinni

salvattu, niin ettei hänelle päässyt valoa eikä raikasta ilmaa muuta

kuin lakeisesta ja pienestä aukosta, josta ruoka työnnettiin sisään. Ei

kukaan tiennyt hänen nimeään eikä sukuaan, hänen ei ollut lupa puhua

kenenkään kanssa, jos hän sairastui, ei hän saanut apua. Vasta jos hän

kuuteen päivään ei huolinut hänelle työnnetystä ravinnosta, avattiin

ovi, sillä silloin tiedettiin, että hän oli muuttanut autuaitten

majoille. Tämä oli ollut suljettuna vasta kolme vuotta, mutta muuan oli

samoin eristettynä elänyt 40 vuotta ja toisia vieläkin kauemmin.

Lingan luostarilta tie kulki yhä lähemmä Transhimalajan pääharjannetta

ja joet ehtyivät yhä pienemmiksi. Tie kohosi Tshang-la-Podlan solaan,

jonka korkeus oli 5,573 metriä; samannimisiä solia on muutoin monta,

sillä riimi yleensä ilmaisee solaa (la), joka kulkee asutusta

etelästä (Pod) paimenten Tshangiin. Tähän solaan saakka ulottuu

Nien-tshen-tanglan jono.

Solan tuolla puolella vaihtuivat jälleen vartijat, ja Hedin koetti

houkutuksilla ja lahjoilla saada uudet vartijat kulkemaan hieman

pohjoisempaa reittiä, kuin olisi ollut tarpeen, nähdäkseen lähempää

valtavan Targo-Gangrin ja ehkä Dangra-jum-tsonkin, pyhän järven, jota

Lhasan viranomaiset olivat häneltä niin visusti varjelleet.

»Kun taas saavuimme aukealle alueelle, avautui lounaassa

suurenmoisimpia maisemia, mitä olen Tibetin tässä osassa nähnyt:

jättiläismäinen ketju yhtä korkeita, lumipeitteisiä huippuja, ja

niiden välissä lyhyitä jäätiköitä, joiden vaikuttava kauneus ja voima

miltei vetää vertoja Targo-gangrin läheisen näköalan teholle. Ketjun

lumiharjojen väliset kohdat ovat sinisenmustat, ja sen juurella

piti olla tuntematon, Shuru-tso-niminen järvi. Ngangtse-tsolle

lasketaan täältä Shangbuk-solan kautta pohjoiskoilliseen kulkien

olevan ainoastaan kolmen päivän matka. Targo-gangrin itäpuolella

on kolme syvään uurtautunutta jäätikköä ja vielä idempänä pistää

näkyviin Targo-tsangpon tasainen laakso»... Targo-tsangpo laskee

Dangra-jum-tsohon.

Näin kauas Hedin pääsi, mutta ei kauemmaksi; Lhasan viranomaiset

olivat ryhtyneet monenkertaisiin varokeinoihin turvatakseen itsensä

»shwedpelingin» puolelta yllätyksiltä. Majesteetillisen Targo-gangrin

juurella, Targo-tsangpon rannalla, odotti häntä 20 aseistettua

ratsumiestä, joiden määrä oli estää häntä poikkeamasta pyhälle

järvelle. Kolme päivää he jo olivat odottaneet. Kahden päivän matka

olisi enää ollut Dangra-jum-tsolle.

»Taas oli meillä pitkä pakina naktsangilaisten vartijain kanssa.

Ilmoitin heille, etten lähtisi nykyisestä leiristäni ennenkuin olisin

nähnyt pyhän järven vaikkapa kaukaa. Ilokseni vastasivat he, etteivät

he tahtoneet estää minua sitä näkemästä matkan päästä; kuitenkin

tulisivat he tarkasti vartioimaan, etten jo mainitun punaisen vuoren

takaa (josta Lhasan alue alkoi) saisi pohjoisemmaksi ratsastaa.

»Tuskin olivat he lähteneet, kun meidän vanhat kjangdamilaiset

oppaamme tulivat valittamaan, että Naktsangin (Lhasan) ratsastajat

olivat uhanneet heidät tappaa, koska olivat meidät tänne ohjanneet.

Annoin noutaa naktsangilaiset uudestaan luokseni ja ilmoitin heille

päättävästi, että heidän oli oitis lakattava torailemasta, koska

minun täällä oloni oli yksinomaan minun syyni. Katsoen siihen, että

he suureksi onneksensa olivat onnistuneet minut oikealla hetkellä

kiinni saamaan, lupasivatkin he jättää pois kaiken vihamielisyyden

kjangdamilaisia kohtaan. Nämä eivät tienneet, miten sovinnon tehneitä

kylliksi kiittää, ja heidän riemunsa yhä kasvoi, kun lahjoitin koko

joukolle rahaa, heidän niukan ruokavarastonsa lisäämistä varten. He

osoittivat ihastustaan minun telttani edessä soitolla, tanssilla ja

sylipainilla, ja vielä yömyöhällä kaikui heidän iloinen naurunsa ja

melunsa vuoren seinistä.

»Mutta sitten saapui Naktsangista kaksitoista uutta sotilasta

tuoden uuden käskyn: ei millään ehdolla saa sallia pohjoisemmaksi

matkustaa. Kaikki olivat toki ystävällisiä ja kohteliaita; me

naureksimme, laskettelimme keskenämme sukkeluuksia ja meistä tuli

parhaat ystävykset. Merkillistä oli, ettei heiltä koskaan loppunut

kärsivällisyys, vaikka minä aiheutin heille ainaisia rettelöitä,

sekamelskaa ja kiusallisia matkoja.

»Huhtikuun 28:ntena nousin ylös kello 8, merkitsin auringon korkeuden,

valokuvasin vuoren ja mittasin korkeuskulman, jota tehtävää varten

lähetin joitakuita ladakhilaisia edeltäpäin paikalle tarpeellisia

kojeita ja polttoaineita viemään. Juuri kun olin hevosen selkään

nousemaisillani, tuli Largäpin päällikkö ratsujoukon kanssa.

Hänen leiripaikalla olevat alaisensa tervehtivät häntä huikealla

eläköönhuudolla. Komentavalla äänellä käski hän heti kutsua mieheni

takaisin, ja 60 largapilaista ja naktsangilaista tibetiläistä tunkeutui

telttini ympärille, ilmoittautuen uuteen neuvotteluun.

»Mutta Largäpin päällikkö oli itsepäisempi kuin vanha ystävämme,

Naktsangin herra. Hän ei sallinut minun nousta punaiselle vuorelle,

vaan vaati seuraavana päivänä poistumaan seudulta ja suoraa

päätä Raga-tasamiin matkustamaan. Minä kysyin, kuinka hän, pieni

vuoristolaispäällikkö, uskalsi niin käskevällä sävyllä puhua.

Yksinpä Lhasan kiinalaisetkin olivat minulle olleet ystävällisiä ja

suoneet minulle suuria vapauksia! Uhkasin repiä rikki shigatselaisen

passini, lähettää pikaviestin tang darinin ja lien darinin luo ja

odottaa Targo-gangrin juurella heidän vastaustansa. Päällikkö joutui

hämillensä, nousi äänettömänä ja lähti joukkoineen matkoihinsa. Ennen

iltaa he kuitenkin palasivat takaisin ja ilmoittivat hyväntahtoisesti

hymyillen, että saisin kernaasti nousta punaiselle vuorelle, kunhan

vain lupasin, etten matkustaisi järven rantaan saakka.»

Mainitulle vuorelle näkyi selvään Dangra-jum-tson eteläpää, jolla jäät

juuri tekivät lähtöä. Ratsumies ratsastaa järven ympäri seitsemässä

lyhyessä päivämatkassa. Pitkin rantoja kulkee pyhiinvaellusteitä.

Oikeauskoiset kiertävät sen myötäpäivään, lahkolaiset vastapäivään,

järven vesi on suolaista, mutta pyhiinvaeltajat juovat sitä, koska se

on pyhää.

Toukokuun. 1:senä Hedin saavutti Shuru-tso-nimisen järven, joka oli

aivan tuntematon, keskellä Transhi malajaa; sen eteläpuolella kohoava

Dotsängkan on vuoriston korkeimpia selänteitä. 3:ntena hän jälleen

kulki Transhimalajalle, laskeutuen 11:ntenä 5,394 metrin korkuiselta

Lungring-solalta Raga-tsangpon rannalle, jonka vartta hän kulki

Raga-tasamiin, suuren valtatien yhdyttäen.

Viranomaiset olivat täällä kyllä kohteliaita, mutta kielsivät häntä

jyrkästi kulkemasta muuta kuin valtatietä, ja sitäkin viivyttelemättä.

Hedin luuli kuitenkin voivansa vielä taivuttaa Lhasan kiinalaiset

mahtimiehet ja lähetti salaa kaksi miestään Shigatseen, pyytämään

ambanilta, devashungin ohi, lupaa reitin kulkemiseen, joka olisi

vähemmän tunnettu. Viranomaiset, jotka eivät tästä tempusta mitään

tienneet, rukoilivat joka päivä häntä lähtemään ja alkoivat pidätellä

ruokavaroja, kun hän ei ottanut lähteäkseen. Lopulta hän sai heidät

suostumaan siihen, että hän itse kulkisi omaa valitsemaansa tietä

— tällä kertaa Brahmaputran vartta — kunhan vain karavaani kulkisi

valtatietä Sakadsongiin. Kun Hedin syrjäretkensä jälkeen itsekin

saapui sinne, oli hänen luotettava karavaaninjohtajansa Muhamed

Isa, viranomaisten kanssa riideltyään, aivohalvauksen kohtaamana

kuolonsairaana.

Sakadsongissa Hediniä niinikään alettiin uhkailla nälällä, kun

hän ei ollut halukas lähtemään pois, vaan odotteli lähettämiään

sanansaattajia. Ja kun hän ei sittenkään pitänyt kiirettä, annettiin

hänelle lupa matkustaa pohjoisempaa reittiä kiertäen Njukuun, ja Njukun

»gova», salli »shwedpelingille» uuden kierroksen, kun hänellä näytti

olevan niin voittamaton vastenmielisyys tasamia vastaan, vieläpä vei

hänet erääseen solaankin, Kilung-laan, josta oli sangen selvittävä

näköala.

»Edessämme oli synkkä Hlumpo-gangrin vuoristo syvine, jylhine

rotkoinensa, jyrkkine rinteinensä, pienine jäätikkökielekkeinensä ja

ikuisine lumihattuinensa. Väkeni sanoi vuorta pyhäksi, jonkinlaiseksi

Indus-virran lähteiden lähellä kohoavan kuuluisan pyhiinvaellusvuoren

Kang-rinpotshen esipihaksi tai portiksi.»

Tällä matkalla Hedinin saavutti pikalähetti, joka toi Lhasan

mandariinien vastauksen: se sisälsi kohteliaan, mutta jyrkän kiellon

kulkea muuta kuin valtatietä. Hedinille annettu passikin otettiin

takavarikkoon, sen piti kulkea hänen edelleen govalta govalle. Samana

iltana palasivat hänen molemmat lähettinsä tomuisina ja risaisina.

Heidät oli heti alkutaipaleella ryöstetty, mutta siitä huolimatta he

olivat ajaneet asiansa. Tradumissa Hedin jälleen yhdytti 12 metrin

levyisen tasamin. Täältä hän salavihkaa pistäytyi Nepalin puolella,

arvatenkin katsellakseen Himalajalta, Korelan solasta, Transhimalajan

harjanteita.

Kuta kauempana Lhasasta, sitä vähemmän vastustellen tibetiläiset

viranomaiset, govat, soivat Hedinille sangen pitkiäkin poikkeuksia

»tasamilta». Toiset ehkä eivät tienneet, että oli tulossa korkeita

kiinalaisia herroja hoputtamaan epämieluisan vieraan poistumista —

toiset eivät näyttäneet olevan heistä tietävinään. Täten Hedin saattoi

tutkia koko sen seudun, josta Brahmaputra, Indus ja Sutlej alkavat, ja

oikoa siihen saakka vallinneita vääriä käsityksiä.

Brahmaputran lähteet.

Brahmaputran latvaosan, Martsan-tsangpon, päälähteitten olivat

edelliset matkustajat päätelleet olevan laakson pohjoispuolella

Transhimalajan jäätiköissä, mutta eri lähdehaarain vesimäärää

mittailtuaan Hedin huomasi, että Kubi-tsangpo, joka tuli Himalajan

pohjoiselta harjanteelta, Kubi-gangrilta, oli kaikkia muita monta

vertaa suurempi, ja sitä paikkakuntalaisetkin pitivät jokensa

varsinaisena alkuna. Heinäkuun 12:ntena Hedin alkoi muutaman saattajan

keralla nousta tämän joen vartta ylimmille lähteille saakka. Moreenien

ja paasikoiden täyttämää laaksoa kulkien hän 4,864 metrin korkeudesta

löysi sen paikan, missä Kubi-tsangpo lähtee pitkälle matkalleen

valtavan glasieerin päästä.

Heinäkuun 19:ntenä Hedin, matkaa jatkaen, kulki sen 5,300 metriä

korkean solan poikki, joka erottaa Brahmaputran vedet Induksen vesistä.

Edessä oli nyt Manasarovarin, pyhän järven, syvänne, jonka takaa pyhä

vuori Kangrinpotshe eli Kailas kohotti tutunomaista pyramidimaista

lakeaan. »Sen nähdessään laskeutuivat miehemme oitis satulasta ja

painoivat otsansa maahan. Rabsang vain, piintynyt pakana, jäi hevosen

selkään ja sai myöhemmin Tseringiltä ansionmukaiset haukkumiset.»

Jaettuaan karavaaninsa ja lähetettyään suuremman osan edeltäpäin

Ladakhiin, Hedin itse lähti Manasarovarille tutkiakseen sen

perusteellisesti ja mitatakseen sen syvyyden.

Manasarovärin pyhä järvi.

»Oikealla kädellä leviää pyhän järven pinta turkoosisinisenä. Mikä

ihana, mieltäkiinnittävä näky! Luulee hengittävänsä kevyemmin ja

vapaammin, tulee taas elämänhaluiseksi ja toivoo pääsevänsä alas

järven siniselle syvyydelle ja pyhille laineille. Sillä Manasarovar

on pyhin ja kuuluisin järvi maailmassa. Se on toivioretkien päämäärä

ja lukemattomien hindulaisten pyhiinvaeltajain unelma. Se on

ikivanhain uskonnollisten hymnien ja laulujen järvi, jonka kirkkaissa

aalloissa hindun tuhkalla on yhtä haluttu ja kunnioitettu hauta

kuin Gangesinkin sameissa aalloissa. Intiassa ollessani olin saanut

kirjeitä hinduilta, jotka pyysivät minua tutkimaan tämän kunniakkaan

järven ja pyhän Kailas-vuoren, jonka kukkula täällä ylhäällä

pohjoisessa kannattaa iäistä lumikupua ja jonka huipulla Shiva, yksi

Intian jumalien kolmiyhteydestä, oleksii paratiisissansa keskellä

henkijoukkoansa... Lamaistitkin pitävät järveä pyhänä, nimittäen

sitä Tso-mavangiksi eli Tso-rinpotsheksi, 'pyhäksi järveksi'. Mutta

kuinka voisikaan kaksi niin erilaista uskontoa antaa Manasovarille

ja Kailasille jumalallisen merkityksen, jos ne eivät mahtavalla

kauneudellaan puhuisi ihmismielelle ja tekisi siihen syvää vaikutusta!

Jo ensimmäinen, rantakukkuloilta tähän ihmeelliseen, suurenmoiseen

maisemaan ja sen valtaavaan kauneuteen luomamme silmäys sai minut

ilonkyyneleihin puhkeamaan. Tämä soikea, pohjoisesta hieman kapeampi

järvi hehkuu turkoosinsineään kahden maailman ihanimman ja kuuluimman

vuorijättiläisen, pohjoisen Kailasin ja eteläisen Gurla Mandattan

muodostamissa puitteissa, valtaisten vuorijonojen välissä, joiden

yli molemmat jättiläiset kohottavat häikäisevän valkeita iäisiä

lumikukkuloitansa.»

Hedin lähti ensimmäiselle syvyydenmittausretkelleen tyynenä iltana,

pilkkopimeässä. Etelässä leimahteli salamia, kuu oli nousemassa, vaikka

olikin vielä kukkulain takana, luoden järvelle taikamaisen hohteen, ja

etelässä kohosi järven takana Gurla Mandatta kuin kuutamo-, lumikenttä-

ja jäätikkökääreihin kapaloitu kummitus. Soutajat pitivät pimeässä

yössä syvällä vedellä kulkemista kamalana ja rajuilman uhka teki sen

vielä monin verroin kamalammaksi. »Jonkun ajan kuluttua leimahti koko

eteläinen taivas yhtenä tulimerenä; salamat iskivät nopeasti toinen

toisensa jälkeen, niiden hohde ulottui taivaan korkeimpaan kohtaan;

ne näyttivät hetken pysyvän yhdessä kohti vuoren takana, värisevinä,

jolloin oli valoisaa kuin päivällä, mutta niiden sammuttua näytti

pimeys entistään synkemmältä. Niin lisäsivät ne yön äärettömän

runollista, synkkää vakavuutta. Niiden valossa näin molempien miesteni

kasvot. He olivat levottomat ja pelästyneet, eivätkä uskaltaneet enää

soutulaulullansakaan kolkkoa hiljaisuutta häiritä. Veneemme soluu

vitkaan pikimustalla vedenkalvolla, jonka maininkien välitse kuun tiet

kirkkaina käärmeinä luikertavat...»

Hitaasti kuluvat aamuyön hetket; mutta vihdoin alkaa aamu sarastaa.

»Synkkä taivaanlaki muuttuu heleänsiniseksi, aamu saapuu idästä.

Heikko kajastus leviää itäisen vuoriston yli ja kohta kohoavat sen

piirteet terävinä, selvinä, kuin olisivat ne mustasta paperista

leikatut. Pilvet, jotka vielä äsken leijailivat järven päällä valkeina

ja kopeina, punertuvat ruusunpunaisiksi, alussa ainoastaan hieman,

sitten yhä tuntuvammin, ja kuvastuvat kirkkaaseen veteen, loihtien

sen pinnalle kokonaisen tuoreiden ruusujen maailman. Soudamme

uivien ruusulavojen välitse, tuntuu aamun ja puhtaan veden tuoksu.

Päivä valkenee valkenemistansa, maisema saa taas uutta väriä, uusi

päivä, heinäkuun 28:s aloittaa voittokulkunsa maan yli. Ainoastaan

loihtijan sivellin ja taikavärit kykenisivät maalaamaan sen kuvan,

joka nyt tarjoutui katseilleni, kun koko maa oli vielä varjossa ja

ainoastaan Gurla Mandattan korkein huippu kohosi nousevan auringon

ensi hohteeseen. Aamuruskon voitokkaassa hehkussakin olivat vuori,

sen lumikentät ja jääkaistaleet säilyttäneet hopeanvalkoisen

värinsä, mutta nyt! Silmänräpäyksessä alkoi korkeimman huipun

kärki hehkua purppuraisena kuin sula kulta. Ja loistava valaistus

laskeutui vähitellen vuoren kupeille kuten vaippa. Alempana rinteiden

ympärillä leijaili pieniä, ohuita, valkeita aamupilviä, muodostaen

eräille jyrkästi rajoitetuille vuorikerrostumille vyön, joka

heilui vapaana kuin Saturnuksen rengas, heittäen sen tavoin varjon

ikuisille lumikentille. Nuo pilvet myös kultautuivat, punoittaen

purppuraloistossa moisessa, ettei kukaan kuolevainen kykenisi

sitä kuvaamaan. Lumoavana leviää valo järvelle. Aurinko valaisee

vuorenhuipun toisensa jälkeen. Maiseman yksityiskohdat erottaa nyt yhä

selvemmin. Värit, jotka olivat äsken olleet kepeitä ja haihtuvia kuin

juhlapukuisen nuoren tytön puna, muuttuvat terävämmiksi, keskittynyt

valo kokoontuu itäisten vuorten päälle ja niiden räikeiden ääriviivojen

ylitse suihkuaa auringon yläreunasta huikaiseva sädekimppu järvelle.

Päivä on nyt vienyt voiton, ja ikäänkuin unelmasta juopuneena koetan

saada selvää siitä, mikä on minuun syvimmän vaikutuksen tehnyt —

hiljainen kuutamoyökö, vaiko auringonnousu ja sen ruusuhohde ikuisilla

lumilla.»

Vasta iltapäivällä seuraavana päivänä syvyydenmittaajat pääsivät järven

lounaisrannalle 18 tuntia vesillä oltuaan. Manasarovarin pituus ei

tosin ole kuin 25 kilometriä, mutta mittauksiin, etenkin lämpötilan

mittauksiin, kului aikaa. Suurin mitattu syvyys oli 82 metriä. Pyhä

järvi on Hedinin käsityksen mukaan entisten glasieerien kovertama, eikä

moreenisärkkäin patoama.

Levättyään perusteellisesti taivasalla järven pengermällä Hedin sitten

lähti toista linjaa mittaamaan, päämääränään pohjoisranta, jossa

karavaani odotti erään luostarin luona. »Raikas etelätuuli puhalsi,

nostimme purjeen ja pursi juosta huristeli hyvää kyytiä. Rannalla

seisoi toivioretkeläisiä, jotka hämmästyen katselivat menoamme, ja

Gossulin luostarin munkit vaivasivat päätään ajattelemalla, minkä lopun

moinen pyhyyden häväisy saisikaan.»

Tuskin olivat vesillä olijat taas maihin poikenneet kun järvelle alkoi

syöksyä rajuja myrskyjä vuorotellen aivan vastakkaisista suunnista.

Siitä huolimatta Hedin seuraavana päivänä taas lähti vesille,

mitatakseen linjansa valmiiksi. Voimakas länsituuli kiidätti pientä

kangaspurtta vinhaa vauhtia ulapalle. Matka kävi nytkin onnellisesti.

Hän saattoi melkoisesti oikoa järven karttaakin. Tugu-gumpan luostarin

munkit luulivat Hedinin olevan korkeampien voimien suojassa, kun hän

näin saattoi rankaisematta uhmailla vedenjumalan pyhää järveä; mutta

suottapa hän muka ei ollutkaan tashi-laaman ystävä ja siunaama.

Myrskyssä pyhällä järvellä.

Mutta koettelemuksenkin hetki oli vielä tuleva. »Elokuun 7:ntenä

herätettiin minut hyvin varhain, auringon valaessa uutta kultaa

siniselle järvelle ja erään laaman seistessä luostarin katolla

puhaltamassa näkinkenkätorvellaan pitkäveteisiä, kumisevia säveliä

hiljaiselle vedenpinnalle. Riensin rantaan, missä vene tavallisine

varustuksinensa jo valmiina odotti ja Shukkur Ali ja Tundup Sonam

luotirihmaa selvittelivät sekä tavaroitamme paikoilleen asettelivat.

Hindut maleksivat rannalla kuin villihanhet, riisuivat vaatteensa

maalle ja kahlasivat veteen, liina vain lantioille käärittynä, uimaan

autuaaksi tekevässä, siunausta tuottavassa järvessä. Kuuman Intian

ihmisistä lienee uinti tuntunut hieman karmivalta näin viileänä

aamuna vedessä, jonka lämpötila oli vain jonkun asteen yli nollan.

Hämmästynein katsein seurasivat he venettäni, jota voimakkaat

aironvedot kuljettivat luostarista etäälle. Järvi oli aamukirkas ja

tyven, mutta jo ensimmäistä luotausta suoritettaessa puistatti veden

jumala itseänsä, luoteistuuli nousi ja aallot loiskivat ja kisailivat

iloisina veneen keulaa vastaan.

»Keskipäivällä paksunivat pohjoiset pilvet. Raskas, lyijyharmaa

pilvikerros laskeutui hitaasti vuorten kupeille ja sen alemmasta,

valoisammasta reunasta riippuivat sadehetaleet, kohoten synkkää

taustaa vasten harmaanvioletteina. Vuoret ja ranta hävisivät

pohjoisessa näkymättömiksi ja pilvipaljoudet näyttivät olevan järvelle

putoamaisillansa. Tuuli asettui taas ja alkoi harvakseen sataa

rapisevia isoja pisaroita, jotka vedenpintaan putoillessaan muodostivat

hetken kestäviä, pyöreitä helmiä, kuin olisivat olleet öljyverhoon

käärittyjä. Sitten seurasi kauhean sakea raekuuro, joka suomi veden

pintaa, verhosi meidät puolipimeään, roiskutteli järven kalvosta

miljoonia pieniä suihkuja ja värjäsi kahdessa minuutissa veneemme

sisuksen valkeaksi. Ei voinut erottaa mitään muuta kuin veneen ja

itsemme; muu kaikki oli yhtä vettä ja raetta, joka vitsoi järveä kuin

raipalla, saaden aikaan suhisevan, kurluttavan äänen. Tuon tuostakin

valaisivat väräjävät salamat pilvien sisustaa ja ukkonen jyrisi

pohjoisessa uhkaavana ja kumeana. Silloin kääntyivät molemmat miehet

katsomaan, mutta eivät nähneet sumussa mitään. Heitä alkoi kammottaa ja

kaikki me tunsimme vaarallisen aseman olevan tulossa.

»Rakeita seurasi rankkasade, niin ankara kuuro, etten sen vertaista

olisi voinut kuvitella. Vettä kaatui sellainen paljous ja niin rajusti,

että se painoi kumaraan. Ylläni oli kolme paitaa ja nahkanuttu, mutta

jo hetken kuluttua tunsin veden valuvan paljasta ihoani myöten. Siitä

oli toki se etu, ettei se ylen runsas suihku, joka meitä vielä odotti,

voinut minua pahemmaksi liottaa...

»Vihdoin harveni sade, mutta neljä minuuttia yli yhden kuulimme

koillisesta huumaavaa pauhinaa, jyryä, jonka voi saada aikaan vain

ensi luokan myrsky. Raesää ja sade eivät olleet sen rinnalla mitään.

Nyt, raskaiden vesiuutimien hajottua, oli myrskyllä vapaa tanner,

ja se kulki järvien yli vimmatulla voimalla. Miksemme lähteneetkään

tuntia ennen ja jättäneet hindujen hartausuintia katselematta! Ei,

Tso-navangin jumala suuttui ja tahtoi kerta kaikkiaan näyttää, ettei

ole niin kevytmielisesti kohdeltava järveä, jonka vihertävää vettä

hänen delfiinipyrstönsä ruoski. Miten kadehdimmekaan nyt Gossul-gumban

munkkeja ja omaa, etelässä Tugu-luostarin rauhallisten muurien suojassa

oleilevaa väkeämme! Mitähän he sanoisivat, mitähän he mahtaisivat

yrittää, jos me hukkuisimme tähän järveen kuin kissat?

»Muutaman minuutin ajan taistelin suoraan oikealta lyöviä aaltoja

vastaan kuin mielipuoli, voidakseni ohjata veneen oikeaan suuntaan.

Ne paisuivat kauhistuttavan nopeasti ja jokainen aalto, joka veneemme

pingotettuun kangaskuoreen lyödessään särkyi hyrskeeksi, sai aikaan

pamahduksen, joka oli halkaista pikku aluksemme. Seuraava oli vielä

vähäisempi; minä selvisin siitä intialaisella kypärilläni, mutta

Tundup Sonam sai kylmän läiskäyksen, joka sai hänet hetkiseksi

aivan pökertymään. Kun kolmas oli viskannut vaahtohuippunsa laidan

yli veneeseen, oli siinä vettä 10 senttimetriä paksulti, pikku

»pähkinänkuoremme» vajosi kolmen miehen painosta liian syvään ja siihen

päässyt vesi läiskyi, huljui ja pulisi edestakaisin veneen keinunnan

tahdissa.

»Nyt huomasin olevan mahdotonta yrittää pysyä tolallamme. Meidän

täytyi alentua kurssiltamme tuulen ja aaltojen takia. Tuulen

suunnassa oli Gossul-gumpa... luostarissa saisimme turvapaikan, jos

sinne asti pääsisimme. Nyt oli vain käännyttävä... kumoon ajamatta

Kaksi ensimmäistä yritystäni ei onnistunut, saimme vain vettä lisää

veneeseen, mutta kolmas menestyi. Nyt piti meidän vain, jos henkemme

oli kallis, varoa, ettei vene päässyt taas tuulessa kääntymään.

»Nyt alkoi kulku, jommoista en ollut kokenut ainoallakaan entisellä

vesimatkallani Tibetissä. Myrsky muuttui hirmusääksi, jonka möyriminä

laineet nousivat korkeiksi kuin Itämeren aallot myrskysäällä... Tuulen

raivoavien voimien pieksäminä, ahdistamina ja ajamina pyyhälsimme

järveä pitkin. Jokainen uusi aalto, joka meitä nosti, näytti olevan

edellistänsä korkeampi. Muutamilla oli terävä, sileä harja, joku oli

kuin vuorikristallista muovailtu ja kuvasti pohjoisen mustia pilviä

— edessämme näytti olevan pohjaton vesihauta, jonka ammottava syvyys

uhkasi joka hetki veneemme nielaista. Toiset aallot työnsivät edellänsä

vaahtopoimua, vyöryen takaapäin vinkuen ja pauhaten. Silmissä musteni

ajatellessa, että ne saattoivat täyttää silmänräpäyksessä veneen ja

hukuttaa sen. Mutta aallonharja nosti taas kauniisti korkeuteen,

näköala avautui joka suunnalle, etelässä paistoi vielä aurinko, Gurla

Mandatta näkyi selvästi, tuulensuunnassa myös Gossul-gumpan penger.

Pohjoisessa vain oli kaikki mustaa ja uhkaavaa. Sen sekunnin aikana,

minkä vene vapisten hoippui aallonharjalla, saattoi luulla joutuneensa

johonkin muita korkeampaan solaan Tshang-tangin vuoristossa, josta joka

puolelle avautui vuorijonojen maailma.... aaltojen vaahto muistutti

mieleen ikuisia lumikenttiä.

»Tämäkin aalto menee menojaan ja vene vajoaa laaksoon. Katoamme

vesihautaan, lähimmät aallot sulkevat näköalan, takanamme ovat

haudan seinät puhtainta malakiittia, edessämme smaragdia. Sivulle ne

vetäytyvät ikäänkuin kulisseiksi. Taas nostetaan meidät ylös — 'lisää

vain, Tundup Sonam, muutoin painaa meidät vaahtoharja upoksiin!' Hän

ponnistaa viimeisetkin voimansa ja aalto menee ohi. Mutta tämä ei

olekaan tasaselkäinen, vaan muistuttaa Kubi-gangrin pyramiidihuippua.

Kaksi semmoista kohoaa aivan edessämme ja niiden kärjet taittuvat

tuulessa. Ne ovat läpinäkyviä kuin lasi ja toisen läpi näkyvät Gurla

Mandattan lumikentät kuin suurennuslasilla katsoen. Edessämme on

vesiportti ja etelärannalla auringonpaisteen kajastus kultaa aallon

reunat tummalla hehkulla.

»Taistelemme urhoollisesti. Minä istun veneen pohjalla ja puristan

peräsintä kaikin voimin, pitääkseni venettä oikeassa suunnassa.

Ylitsemme lentää myrskyn pirstoilema räiske kuin paloruiskun hajonnut

suihku. Usein luikahtaa särkynyt aallonharja veneeseemmekin, emmekä

jouda vettä äyskäröimään. Näemme veneen vähitellen täyttyvän —

näinköhän päässemme rantaan, ennenkuin se vajoaa? Masto, purje ja kaksi

vara-airoa ovat veneen pohjalla, keskellä venettä kiinni sidottuina.

Jospa voisimme nostaa purjeen, niin olisi veneen ohjaaminen helpompaa,

mutta sitä ei tarvitse nyt ajatellakaan...

». Ratkaisevana hetkenä, kun suhdaton vyöryvä aalto uhkasi venettä,

huusin Tundupille, käskien hänen jännittää kaikki voimansa — ja hän

tekikin niin jäntevästi, että airo paukahti poikki. Nyt oli kaikki

hiuskarvan varassa: emme kyenneet enää venettä ohjaamaan, sen täytyi

välttämättömästi mennä kumoon vaahtoavien aaltojen välissä. Mutta

Tundupkin tunsi vaaran ja tempasi voimakkaalla vedolla vara-airon irti,

Shukkur-Alin vasemmalla airolla huovatessa. Uuden ryöpyn saatuamme

olimme taas oikealla suunnalla.

»Niin ajaa myrsky meitä edelleen. Aika tuntuu loppumattoman pitkältä.

Viisi neljännestuntia olemme taistelleet veden jumalan oikkuja vastaan

ja jokainen minuutti on tuntunut tunnilta. Vihdoinkin näkyy toki

Gossulin luostari. Se suurenee, voi jo erottaa yksityiskohtia, näen

sen valkean julkipuolen punaisine yläreunaviiruineen, sen akkunat ja

tuuliviirin sekä muutamia munkkeja, jotka rintasuojuksen takana seisten

liikkumattomina venettämme tähystävät. Mutta luostaripenkereen alla

käy kamala tyrsky. En tiedä, miten päästä maihin. Tämäntapaisissa

seikkailuissa olen kyllä ennenkin ollut, mutta en koskaan näin

hurjassa. Kadehdimme ylhäällä seisovia munkkeja, joilla on kiinteä

kamara jalkojen alla. Jospa olisimme jo heidän luonansa! Vauhtimittari

on ollut koko ajan ulkona vedessä. Tempaan sen nopeasti talteen ja

käsken miesten olla valmiina ja merkin saatuaan hypätä pois veneestä.

Tämänpäiväisen muistikirjani ja karttapiirustuksen, joista tippuu

vesi, kätken nahkanuttuuni, jotteivät ainakaan kootut numerot joutuisi

hukkaan.

»Aikaa on enää kaksi minuuttia. Shukkur Alin avulla onnistuu minun

vielä riisua raskaat, vettä täyteen imeytyneet saappaat jalastani,

mutta samassapa jo vene rajusti viskautuu rantatyrskyihin. Vesi on

ruskeankeltaista kuin kauravelli, ja aalto imee venettä taas järvelle

päin. Tundup Sonam on jo veteen hyppäämäisillänsä, mutta neuvon häntä

ensin airolla tunnustelemaan, kuuluuko jo pohjaa. Sitä ei tapaa, ja

mies hillitsee itseänsä vielä. Vene saa takaapäin uuden sysäyksen ja

on kaatua. Soutajat reutovat nyt kuin villityt, voittaaksensa aallon

vedon, ja ennenkuin arvaankaan on Tundup hypännyt veteen, joka ulottuu

hänelle rintaan asti, ja nyt kiskoo hän venettä kaikin voimin maata

kohti. Me toiset seuraamme hänen esimerkkiänsä ja yhteisin voimin

onnistuu meidän vetää se maalle, ennen kuin raivoava hyrsky ehtii

sen murskata. Vielä yksi aimo kiskaus, ja me olemme saaneet veneen

liejuvallin yli laguuniveteen, johon eivät aallot pääse.

»Mutta nyt olemme saaneet kyliämme ja heittäydymme hiekalle

väsymyksestä menehtyneinä. Puolitoista tuntia kestänyttä ruumiin

ja sielun tavatonta jännitystä ja kiihtymystä seurasi uupumisen ja

huumautumisen tunne; meillä ei ollut toisillemme mitään sanottavaa,

enkä minä antanut mitään käskyjä yötä varten. Olimme haaksirikkoisia,

mutta meillä oli täysi syy olla iloisia ja kiitollisia siitä, että

meillä oli taas kiinteä maa jalkojemme alla ja että olimme päässeet

ehjin nahoin kaikkien niiden viheriäin hautojen yli, jotka allamme

ammottivat valmiina meidät nielaisemaan, jollemme vaarallisilla

hetkillä olisi varaamme pitäneet.»

Langak-tso.

Kokonaisen kuukauden Hedin saattoi työskennellä pyhällä järvellä.

Usein tosin saapui ratsastajia vaatimaan häntä matkaansa jatkamaan,

mutta Hedin sattui niiden käydessä aina olemaan järvellä, eivätkä

he odottaneet. Vihdoin hänen täytyi lähettää miehiään Parkaan, joka

on pyhän järven rinnakkaisjärven pohjoispäässä, neuvottelemaan

viranomaisten kanssa, mutta itse hän salavihkaa lähti juuri tälle

rinnakkaisjärvelle, Langak-tsolle, viipyen sillä viikon päivät, vaikka

viranomaiset olivat jyrkästi kieltäneet häneltä pääsyn sinne. Hän

koetti saada selville näiden molempien järvien maanalaiset laskuväylät,

sillä laskuväylät niillä on, koska niiden vesi on suolatonta, vieläpä

erikoisen hyvänmakuistakin. Hedinin vakuutuksen mukaan ne molemmat ovat

Sutlejn, Induksen suuren syrjäjoen, lähdejärviä. Langak-tsollakin hän

sai kaiken aikaa tepastella myrskyjen kanssa.

Kun hän vihdoin elokuun 30 p. saapui Parkaan, pyysivät govat häntä jo

seuraavana päivänä vihdoinkin lähtemään länteen päin ja Hedin suostui

sillä ehdolla, että saisi viipyä kolme päivää Khalebissa, puolen

päivämatkaa lännempänä, ilmoittamatta kuitenkaan aikomuksiaan. »Tahdoin

nimittäin kiertää pyhän vuoren pyhiinvaellustietä myöten kulkien, mutta

älysin, etteivät viranomaiset siihen koskaan lupaa antaisi. Ainoastaan

viekkaudella voi se onnistua.»

Parkan etevin gova tuli Khalebiin valvomaan luvattoman vieraansa

toimia, ja kun tämä neljän miehensä keralla, vain yhden hevosen

kantamin kepein varustuksin lähti jonnekin matkaan, tuli gova kysymään,

mitä se merkitsi ja minne hän aikoi, johon Hedin vastasi »minä tulen

heti takaisin» ja meni sen sileän tien. Hänen miehensä kulkivat jalan,

kuten pyhiinvaeltajain täytyi, itse hän ratsasti, arvellen, ettei ollut

mikään pyhyyden loukkaus, vaikka pakana kulkikin ratsain.

Pyhä Kailas-vuori.

Metsättömässä ylämaassa ei pyhiinvaellustie Kailasin ympäri tarjoa

erikoista viehätystä, mutta suurenmoisen jylhää tuo luonto kuitenkin

on. Maat ovat paljaat kuin luomisen jäljeltä, kivijäätiköiden

kuljettamat sora- ja rapamuodostukset, lumikentät, jäävirrat ja

vaahtoavat vuoripurot ovat vallitsevina. Niukasta ruohopeitteestä

elävät kuitenkin paimentolaisten jakkikarjat. »Kailasin huippu

nousee jylhästä vuori-ulapasta kuin tavattoman suuri kuusitahoinen

vuorikristalli.»

Vanha pyhiinvaeltaja oli tarjoutunut oppaaksi ja hän kertoi tien

merkillisyyksistä.

»Erään tavattoman suuren graniittipaaden luona pysähtyy vanhuksemme ja

selittää paaden olevan 'dikpa-kamak' eli syntisten koetuskivi. Kiven

alla on sen ja maan välissä ahdas reikä. Joka on synnitön, tai jolla on

edes hyvä omatunto, hän voi ryömiä reiän läpi, mutta jos kuka tarttuu

välillä kiinni, on hän hylkiö...

»Noin 200 askelta kauempana on eräs toisenlainen koetuskivi mahtavien

graniittipaasien sokkelossa, jossa kulki kuin matalien huoneiden ja

muurien välisellä kylänraitilla. Tämän koetuskiven muodosti kolme

lohkaretta, jotka nojasivat toisiinsa niin, että niiden väliin jäi

kaksi aukkoa. Oikeauskoiseen suuntaan oli vasemmasta aukosta kontattava

sisään ja oikeasta ulos...

»Khamin vuorimaasta kaukaisimmasta idästä, Naktsangista ja Amdosta,

tuntemattomasta Bombasta, jonka olemassaolo oli minulle ainoastaan

kuuleman mukaan himmeästi tunnettu, mustista teltoista, joita on

siroteltu Tibetin autioihin laaksoihin kuin täpliä leopardin taljaan,

etäisen lännen vuorilla sijaitsevasta Ladakhista ja eteläisistä

Himalajan maista tulee tänne joka vuosi tuhansia toivioretkeläisiä

kävelläkseen jalkaisin, hitaasti, syvissä mietteissä neljä penikulmaa

tämän 'maan navan', autiuden vuoren ympäri.»

Kailas onkin sen vuoksi maailman kuuluin vuori, sillä kaikki hindut ja

buddhalaiset sen tuntevat.

»Vapaaehtoinen oppaamme kertoi juuri olevansa yhdeksännellä

kierroksellansa. Jokaiseen kierrokseen tarvitsi hän kaksi päivää,

ja hän kiertäisi vuoren kolmeentoista kertaan. Sitä matkaa nimitti

hän 'kang-koraksi', gangrin piiriksi. Olipa hän useita vuosia

sitten suorittanut senkin ansiokkaan tehtävän, jonka nimi on

'gjangtshap-tsallgen'; siihen tehtävään kuuluu koko tien pituuden

mittaaminen oman ruumiinsa pituudella. Yksi ainoa semmoinen kierros

vastaa kolmeatoista tavallista, jalan astuttua kierrosta. Minun

toivioretkeni ei kelpaisi ollenkaan, koska minä olen ratsain kulkenut,

arveli vanhus. Jos halusin siitä jotain hyötyä, olisi minun se

jalkaisin astuttava.»

Myöhemmin Hedin itse näki kaksi nuorta laamaa, jotka olivat lähteneet

vuorta kiertämään siten, että mittasivat tien omalla ruumiillaan,

kulkien aina pituutensa verran eteenpäin ja sitten laskeutuen suulleen

pitkäkseen, uuden jalkain paikan katsoakseen. Toinen näistä nuorista

miehistä aikoi vuoren ympäri ryömittyään lähteä erääseen luostariin ja

muurauttaa itsensä loppuiäkseen erakoksi.

Erään kehämuurin sisällä oli kivi, jossa oli kolo. Pyhiinvaeltajat

toisella kivellä jauhoivat tätä koloa ja jauhavat varmaan lopulta koko

kiven puhki.

Jokaiselle sileälle kallionpinnalle, mitä eräällä selänteellä oli, oli

pinottu pyramidiksi pieniä kiviä, ja toiset pyramidit olivat jo niin

täpötäydet, ettei ainoatakaan kiveä enää mahtunut. Näiden kivikekojen

johdolla pyhiinvaeltajat sumulla ja pyryssäkin pysyivät tiellä.

5,669 metrin korkuisessa solassa oli valtava paasi, paaden päässä

pienistä kivistä rakennettu keko pitämässä pystyssä riukua, jonka

päästä lähtee nuoria, päättyen maahan lyötyjen paalujen päähän. Sola

on kierroksen puolivälissä ja sille ovat uhreja sarvet ja luut, joita

paaden ympärillä on. Paaden kylkeen pyhiinvaeltaja peukalollaan vetää

kokkareen voita ja painaa voihin kiinni tukon omia hiuksiaan. Uhri

sekin! Kiven pinta oli täynnään hiuksia kuin peruukki. Jokaiseen

kivenkoloon taas oli pistetty uhriksi hampaita. Vaatteenrepaleita oli

ympärillä kasoittain.

Tie kulkee monessa kohdassa huimaavain jyrkänteitten reunoja ja on

huonopäisille vaarallinen. Monta luostaria on sen varressa. Niissä

pyhiinvaeltajat saavat maksutta viettää yötä. Kallionkylkiin on hakattu

valtavat määrät hartauskirjoituksia; manikekoja, viirejä, kiviläjiä

on loppumattomiin. Herkeämättömänä huminana kaikuu pyhiinvaeltajain

ainainen rukous: »Om mane padme hum», ja jokaisen kerran rukouksen

rukoiltuaan pyhiinvaeltaja pudottaa yhden helmen rukousnauhassaan.

»Leijonan kita.»

Hediniä kovasti halutti käydä Induksenkin lähteellä, »Leijonan

kidassa», jonne ei ollut pitkä matka. Gova aluksi vastusti jyrkästi,

mutta arveli lopulta, että kunhan vain karavaani kulkisi suoraan

Gartokiin, voisi Hedin itse omalla vastuullaan käydä »Leijonan kitaa»

katsomassa, jonka hän suurella riemulla tekikin, ollen ensimmäinen

eurooppalainen, joka näki mahtavan Induksen äärimmäisen latvaveden

kumpuavan maasta pieninä lähteinä ja niistä lähtevän kainona purona

mainehikkaalle vaellukselleen merta kohti. Monet hartauskirjoitukset ja

kivikeot todistivat, että lähdettä pidettiin pyhänä ja pyhiinvaelluksen

arvoisena.

«Tielläni oli ollut suuria vastuksia, mutta korkeimmat voimat olivat

lahjoittaneet minulle riemun päästä sekä Induksen että myöskin

Brahmaputran todellisille lähteille ja voida määrätä noiden molempain

maailmanhistoriallisten jokien synty ja lähde.»

Induksen lähteiltä Sven Hedin vihdoin matkusti Länsi-Tibetin

pääpaikkaan Gartokiin, jossa kaksi varakuningasta eli garpunia hoiti

hallitusta. Matka piti osaksi tuntemattoman maan kautta ja välillä

Hedin kulki viidennen kerran Transhimalajan poikki Dshuk-ti-lan solan

kautta, jonka korkeus oli 5,825 metriä.

Gartokissa hän sai paljon kirjeitä ja garpunit, jotka ottivat hänet

mitä ystävällisimmin vastaan, eivät edes viitsineet kysyä, missä

kaikkialla hän oli ollut. Heiltä hän vihdoin sai Lhasan kiinalaisen

ambanin, Lien darinin, vastauksen kirjeeseensä — ja se olikin

odottamattoman suotuisa.

Mahdollista kuitenkin on, että kirjeen sisällys oli tunnettu niille

viranomaisille, joiden kanssa Hedin oli tullut matkalla tekemisiin,

jonka vuoksi häntä ei pahemmin ahdistettu, vaikka toiselta puolen oli

tahdottu antaa hänen ponnistaa omaa tyhjentymätöntä neuvokkaisuuttaan

päästäkseen viranomaisista huolimatta tarkoitustensa perille. Lhasan

herrat olivat täydelleen selvillä siitä, ettei heidän olisi tarvinnut

pelätä mitään valtiollisia selkkauksia siinäkään tapauksessa, että

olisivat voimakeinoilla taluttaneet hänet maasta lähimmän rajan poikki.

Mutta Hedin katui nyt kovin, ettei ollut odottanut tätä kirjettä,

ja koetti käyttää sitä hyväkseen päästäkseen takaisin täyttämään

Transhimalajaan jääneet aukot — 500 kilometriä oli häneltä jäänyt siitä

näkemättä.

Gartokissa sattui oleskelemaan Hedinin vanha lehiläinen ystävä, rikas

kauppias Gulam Rasul, joka ennenkin oli hänet pulasta auttanut. Garpuni

oli tälle kauppiaalle velkaa ja siihen nojaten Gulam Rasul koetti

pakottaa hänet antamaan Hedinille matkaluvan. Garpuni vastasi, että

hänelle päänsä oli liian kallis, ja kieltäytyi ehdottomasti. Hedin ja

kauppias koettivat silloin lahjoa hänet — yhtä huonolla seurauksella.

Lopulta Hedin päätti tunkeutua Tibetiin uudelleen pohjoisesta, kuten

edelliselläkin kerralla, päästäkseen asumattoman maan kautta kauas sen

sisäosiin, ennenkuin hänet huomattaisiin. Tuumansa hän uskoi Gulam

Rasulille — antoiko tämä siitä sittemmin salavihkaa tiedon garpuneille,

siitä ei ole tietoa, mutta tuskinpa omantunnon syyt olisivat häntä

siitä pidättäneet — ja kauppias ryhtyi paikalla kaikella tarmollaan

häntä auttamaan, varustamaan uutta karavaania. Sitä varten nyt molemmat

muuttivat lähemmä Ladakhia. Karavaanin piti muka matkustaa Khotaniin,

jonne siis kaikki miehet palkattiin, mutta matkalla Hedin aikoikin

poiketa Tshang-tangiin. Itse hän päätti pukeutua ladakhilaiseksi

kauppiaaksi, koska hän täällä sai tiedon Venäjän ja Englannin välisestä

sopimuksesta, joka hänen mielestään oli juuri häntä vastaan tehty:

»Venäjä ja Englanti sitoutuvat kolmen lähinnä seuraavan vuoden kuluessa

ilman edelläkäypää sopimusta olemaan päästämättä Tibetiin ainoatakaan

tieteellistä retkikuntaa, minkälaatuisia ne lienevätkin, ja vaativat

Kiinaa samoin menettelemään.»

Uudelle retkelle salapuvussa.

Gartokin garpunit saivat vihiä Hedinin uusista matkavalmistuksista

ja tahtoivat tietää, mitä ne tarkoittivat. Heillekin hän vastasi

lähtevänsä Khotaniin.

Hedinillä oli kauttaaltaan uudet miehet, kun hän joulukuun ensi päivinä

v. 1907 lähti korkeaan Karakorumsolaan pyrkimään, kautta lumen, myrskyn

ja pakkasten, jotka tuolla korkeudessa — solan kynnys on 5,580 metriä

yli merenpinnan — nopeaan riuduttivat ihmisten ja juhtain voimat.

Hänellä oli uljas karavaani, nelisenkymmentä reipasta hevosta ja

muulia ja alun toistakymmentä miestä, luotettavaa, kunnon väkeä, kuten

edellisetkin ladakhilaiset, mutta selvää on, ettei voimallisinkaan

karavaani suoriudu moisista vaikeuksista niin ohuessa ilmassa

sydäntalvella, lumen enimmäkseen peittäessä maan.

Tämä matka korkean, kylmän ja karun Tshang-tangin halki muodostuikin

sen vuoksi vielä surullisemmaksi kuin edellisen vuoden, hevosia ja

muuleja sortui pitkin matkaa, eikä montakaan minuuttia kulunut,

ennenkuin ne olivat kivikoviksi jäätyneet. Lopulta asema oli niin

epätoivoinen, että Hedin jo luuli sekä karavaanin että itsensäkin tuhon

tulleen.

Helmikuun toisella viikolla alkoi näkyä merkkejä ihmisten läheisyydestä

ja Hedinin täytyi nyt pukeutua ladakhilaiseksi, mustata naamansa,

antaa partansa kasvaa ja tyytyä karavaanissaan toisarvoiseen

sijaan. Karavaani oli muka Gulam Rasulin lähettämä ja oli sen määrä

tiedustella, paljonko lampaanvilloja Tshang-tangin paimenet voisivat

myydä seuraavana kesänä. Tuskin kukaan tibetiläinen kuitenkaan uskoi

tätä valetta — ei ainoakaan ladakhilainen ollut vielä ollut niin

mieletön, että olisi Tshang-tangin halki talvisydännä matkustanut

— vaan heti alussa arvattiin, että Hedin sahib oli mukana — ellei

ehkä jo ennakolta tiedettykin. Sana kulki karavaanin edellä paljon

nopeammin kuin se matkasi ja korkeampia ja matalampia viranomaisia

alkoi hyöriä joka puolella. Suotta Hedin näytteli lammaspaimenen halpaa

osaa — 30 juhtaa menetettyään hänen täytyi lammasten selässä kuljettaa

tavaroitaan — kun hän alkoi olla kyllin lähellä, paljastettiin hänet.

Sitä ennen oli hänellä kuitenkin ilo paljon selvitellä maantieteellisiä

oloja, löytää suolajärviin laskeva melkoinen joki, Buptsang-tsangpo,

ja ennen kaikkea huhtikuun puolivälissä kulkea Transhimalajan poikki

uudesta kohdasta, 5,527 metrin korkuisen Samje-lan solan kautta, joka

mitä tuntuvimmin valaisi vuoriston sisäistä rakennetta. Huhtikuun

24:ntenä Pemba Tsering, Sakadsongin käskynhaltijan apulainen, johon

Hedin oli edellisellä matkallaan tutustunut, tuli ja paljasti hänet

ja Hedin saattoi nyt pitkistä ajoista pestä itsensä, pukeutua omiin

vaatteihinsa, muuttaa palvelijainsa telttaan laitetusta salasopesta

omaan telttaansa ja — ruveta tibetiläisten viranomaisten kanssa

juonimaan, saadakseen matkan jatkon muodostumaan niin suunnitelmiensa

mukaiseksi kuin suinkin.

Pemba Tsering aikoi ensin viedä kutsumattoman vieraansa Sakadsongiin,

mutta tämä vastusti sitä jyrkästi sillä verukkeella, että hänen entinen

karavaanin johtajansa oli sinne haudattu, ja Pemba Tsering heti otti

tämän syyn huomioon ja ehdotti Tsangpon rannalla, idemmässä, olevaa

Semokua, johon Hedin suostui.

Semokussa maaherra kutsui Hedinin luokseen kivitaloon, jossa hän

majaili, mutta Hedin vaati maaherraa tulemaan hänen luokseen telttaan,

ja — tämä tuli. Hienolla ivalla Dortshe Tsuän ensiksi kysyi:

»Toivon, että matkanne on ollut onnellinen ja ett'ette ole liian

paljon kylmästä kärsineet», vaikka hänelle epäilemättä oli tunnettua,

että Hedin oli menettänyt melkein koko karavaaninsa. Sitten alkoi

pitkällinen väittely paluumatkan suunnista. Maaherra oli jyrkkä, mutta

Hedin osasi kuin osasikin pelata korttinsa sillä tavalla, että saattoi

tutkia senkin osan Transhimalajasta, joka vielä oli näkemättä.

Hän sai kun saikin lopulta luvan kulkea haluamaansa tietä, kunhan

pääosa karavaanista kulki Samje-lan solan kautta. Oppaaksi hän sai

miehen, jota sanottiin rosvoksi, rosvopäällikön veljeksi, mutta

matkalla tämä pyysikin häneltä hädän tullen apua muita rosvoja vastaan,

jotka ehkä eivät hänen joukkoonsa kuuluisi. Toukokuun 11:ntenä Hedin

täten saattoi kulkea seitsemännen kerran Transhimalajan pääharjanteen

poikki Sangmo-bertik-lan solan kautta. Solan korkeus oli 5,820 metriä.

Hedin tuli sitten Teri-nam-tso järvelle, jota ei kukaan ennen

ollut luotettavasti kartoittanut, ja aikoi taas ryöstäytyä pyhälle

Dangra-jum-tsolle, mutta vartijat antoivat hänen aikomuksestaan salaa

tiedon alueen maaherralle ja tämä tuli aseellisen joukon keralla

mitä kohteliaimmin, vaikka mitä varmimmin tekemään hänen yrityksensä

tyhjäksi. Teri-nam-tsolta Hedin lähti Mendong-Gumpan luostarille.

Tämän luostarin erikoisuus oli, että sekä munkit että nunnat asuivat

teltoissa.

Kulkien edelleen länteen päin hän ei tavannut karavaaniaan sovitulla

yhtymäkohdalla eikä saanut siitä minkäänlaisia tietojakaan, ennenkuin

Nganglaring-tso nimisellä järvellä, jonka hän ensimmäiseksi näki,

vaikka eräs pundiitti olikin siitä kuullut. Hedinin rahat olivat

aivan loppuneet, kun karavaani vihdoin yhdytti hänet. Nyt hän kääntyi

lounatta kohti ja kulki 5,885 metrin korkuisen Dinglan solan poikki

tasamin varrella olevaan Toktsheniin, jossa häntä odotti entistä

sitkeämpi kinastelu viranomaisten kanssa.

Toktshenin govat eivät sallineet hänen lähteä Intiaan eikä Gartokin

kautta Ladakhiinkaan, vaan aikoivat pakoittaa hänet kulkemaan vielä

kerran »valkoisen täplän» poikki pohjoiseen ja sitten edelleen samoja

teitä kuin hän oli Tibetiin tullutkin, mutta nyt Hedin oli niin

lopen kyllästynyt sekä Tibetiin että »valkoiseen täplään», että hän,

lähetettyään pääosan karavaanistaan Ladakhiin, muutaman seuralaisen

keralla lähti lyhyintä tietä Simlaan, Intian englantilaisten

viranomaisten kesäkaupunkiin Himalajan eteläliepeille. Kun viranomaiset

eivät toimittaneet juhtia, lähti hän jalan, antaen retkikunnan

jäljellejääneiden hevosten ja muulien kantaa kuormastoa.

Simlassa varakuningas, lordi Minto, ja Intian armeijan ylipäällikkö,

lordi Kitchener, ottivat hänet mitä vieraanvaraisimmin vastaan,

vaikkapa hän olikin uhmannut Englannin hallituksen kiellon Tibetiin

matkustaessaan.

Transhimalaja.

Useat matkustajat olivat tosin ennen Hediniä nähneet ylisen

Brahmaputran laakson takana valtavia lumivuoria ja jotkut olivat

arvelleet sitäkin, että ne ehkä muodostivat yhden pitkän vuorijonon,

mutta mitään varmaa ei tästä ennen Hedinin matkoja tiedetty. Vasta

hänen tutkimuksensa paljastivat koko suurenmoisuudessaan tämän

vuoriston, jonka korkeus ja laajuus täydelleen puolustavat Hedinin.

antamaa Transhimalajan nimeä.

Se ei kuitenkaan ole yksi yhtenäinen selänne, kuten entiset matkustajat

olivat arvelleet, vaan on päinvastoin jotenkin monipuolisesti

jäsennetty. Itäpää, joka entisestään paraiten tunnettiin, on

nimeltään Nien-tshen-tang-la. Kantshung-gangri on tämän läntinen

jatko. Shuru-tson länsipuolella on Targo-gangri-Laptshung jono, sen

länsipuolella Hiunpo-gangri ja Dingla-vuoristot.

Hedinin mielestä Transhimalaja on maailman korkein ja valtavin, jos

merenpinnasta luetaan. Se on kapeampi kuin Himalaja ja sen huiput

ovat matalammat kuin Himalajan, mutta Trarishimalajan solien korkeus

on suurempi kuin Himalajan. Viiden Himalajan solan keskikorkeus on

5,101 metriä, viiden Hedinin mittaaman Transhimalajan solan 5,600

metriä. Himalajan korkein huippu, Mount Everest, on 8,840 metriä,

Nien-tshen-tang-la, Transhimalajan, mikäli tiedetään, korkein huippu

on 1,540 metriä sitä matalampi. Himalajan harjanteet ovat terävät

ja suipot, laaksot syvään uurtuneet, Transhimalajan harjanteet ovat

taaemmat, laaksot matalammat ja kapeammat. Tämä johtuu siitä, että

Himalajalla sateentulo on niin paljon suurempi kuin Transhimalajalla,

joka on edellisen sateensuojassa. Juoksevan veden uurtoteho on

senvuoksi Himalajalla monta vertaa suurempi kuin pohjoisella

rinnakkaisvuoristolla. Vedenjakajana sitä vastoin on Transhimalaja

tärkeämpi kuin Himalaja.

Lhasan valloitus ja Tibetin entisyys.

Hedinin viimeisellä matkallaan vinkkuroidessa edestakaisin

Transhimalajan yli oli Lhasa, johon niin moni matkustaja oli turhaan

pyrkinyt, jo vihdoinkin menettänyt salaperäisyytensä. Englanti

lais-intialainen sotajoukko oli ase kädessä tunkeutunut sinne

ja tutkijat tietysti käyttivät tilaisuutta niittääkseen samalla

tieteellekin niin runsaan saaliin kuin suinkin.

Jo vuoden 1880 vaiheilla oli Lhasaan saapunut Dordshiev-niminen

burjaattilais-laama, joka oli Venäjän alamainen ja, Venäjällä välillä

käytyään, pääsi siellä jonkinlaiseksi Venäjän asiamieheksi. Uskotellen

dalailaamalle Englannin aikovan valloittaa Tibetin hän sai Lhasassa

hyvin suuren vaikutusvallan, jota hän käytti Venäjän asiaa ajaakseen.

Paremmin onnistuakseen hän uskotteli Tibetin mahtimiehille, että

tsaari ja koko hänen kansansa ehkä saataisiin kääntymään buddhan

uskoon. Dalailaama jo aikoi lähteä Pietarissa käymään, mutta tyytyi

sitten, neuvostonsa vastarinnan vuoksi, lähettämään lähettilään, joka

todella pääsi tsaarin puheille. Palatessaan hänellä oli liittoehdotus

ja lupaus, että Lhasaan lähetettäisiin Venäjää edustamaan joku

suuriruhtinaista, mutta tämä kuitenkin tibetiläisiä epäilytti, jota

paitsi Lhasassa olevat Kiinan edustajat jyrkästi vastustivat sitä.

Varmana Venäjän kannatuksesta — Tibetiin oli tuotu venäläisiä aseitakin

— dalailaama, Dordshievin neuvoja kuullen, alkoi tuottaa ikävyyksiä

Englannille, sallien muun muassa hyökkäyksen Sikkimiin brittiläiselle

alueelle. Lordi Curzon oli siihen aikaan Intian varakuningas, ja tämä

tarmokas valtiomies ryhtyi viipymättä tehokkaisiin vastatoimiin. Kun

tibetiläiset eivät suostuneet hyvällä hyvitystä antamaan, lähetettiin

Tibetiin englantilais-intialainen sotajoukko kenraali Macdonaldin

johdolla. Valtiollisena asiamiehenä seurasi eversti Younghusband mukana.

Sikkimin solat kapeine polkuineen ja pyörryttävine jyrkänteineen

asettivat tykistön ja kuormaston kuljetukselle hyvin suuria vaikeuksia,

mutta tavallisella neuvokkaisuudellaan ja vuorisodista saamansa

kokemuksen avulla englantilaiset ne voittivat ja pääsivät Tibetin

puolelle miekan iskutta. Joulukuun 12 p. v. 1903 retkikunta kulki

rajan poikki ja huhtikuun 12 p. 1904 se saapui Gjangtseen, jonka luona

tibetiläiset yrittivät tehdä vähän kovempaa vastarintaa. Uudenaikaista

tykistöä ja kiväärejä vastaan he kuitenkin olivat aivan voimattomat.

Gjangtsen ja Lhasan välillä vastarinta pitkin matkaa oli kovin heikkoa.

Elokuun 3 p. Macdonaldin armeija saapui Lhasaan, josta dalailaama

Dordshiewin kanssa oli paennut Mongoliaan. Sotaväki vain käymällä kävi

itse kaupungissa, leiriytyen sitten sen ulkopuolelle, kunnes Lhasan

vallanpitäjät olivat hyväksyneet englantilaisten ehdot. Tibetin tuli

tunnustaa Sikkimin raja, avata Gjangtse, Gartok ja Jatung Intian

kaupalle ja maksaa pieni määrä vahingonkorvausta, josta vielä annettiin

kaksikolmannesta anteeksi. Tieteellisiä tutkimusretkiä koskevan kiellon

olemme jo maininneet. Myöhemmin Kiina hyväksyi nämä ehdot ja Englanti

sai Venäjänkin kanssa aikaan Tibetistä sopimuksen.

Englantilaiset upseerit käyttivät hyväkseen tilaisuutta tutkiakseen

Lhasan ja sen luostarit sangen perusteellisesti ja everstiluutnantti

Austine Waddel, etevä buddhalaisuuden tuntija, kokosi aineksia kirjaan,

jossa hän tekee niistä selkoa. Waddelin mukaan selostamme seuraavassa

pyhän kaupungin ja sen luostarien ihmeet.

Lhasa on rakennettu jotenkin tasaiselle lakeudelle, jota joka puolella

kukkulat piirittävät. Kaupungin eteläpuolella juoksee vähässä matkassa

Kjitshu niminen melkoinen joki, joka vie vetensä Tsangpoon. Kukkulat

ovat paljaat ja karut, mutta lakeus on hedelmällinen, vaikka toisin

paikoin soistunut. Lakeudella on paljon puutarhoja ja niissä kauniita

puita. Kaupungin länsipuolella on kapea ja korkea vuoriselänne, jonka

pohjoispäässä kukkulallaan on Potala, dalailaaman majesteetillinen

palatsiryhmä, eteläpäässä taas rohtoparannuksen temppeli.

Vuoriselänteen ja kaupungin välillä on puolentoista kilometrin levyinen

vyöhyke, jossa on lehtoja, puutarhoja ja niittyjä. Lännestä tuleva tie

kulkee Kjitshusta haaraantuneen kuivuneen putaan poikki Jutok Sampa eli

turkoositiili-siltaa myöten, joka on Lhasan nähtävyyksiä.

Kaupungin ympärillä on ennen ollut korkeat muurit, mutta kiinalaiset

hävittivät ne parisataa vuotta takaperin.

Kadut ovat jotenkin suorat, mutta kapeanlaiset. Kun ne eivät ole

kivetyt, on niillä usein paljon kuraa ja varsinkin köyhemmät

kaupunginosat ovat sanomattoman törkyiset. Paremmat talot ovat kivestä

ja poltetuista tiilistä, huonommat vain, savesta tai auringonpaisteessa

kuivatuista tiilistä. Etukaupungeissa on taloja, jotka on kokonaan

rakennettu lampaan- ja nautakarjansarvista, liittäen nämä yhteen

saviruukilla. Tavallisesti talot ovat kahden- ja kolmenkertaiset.

Rikkaitten talot ovat hyvin varustetut. Joka talossa on jonkinlainen

pyhättö, jossa kuvia ja pyhiä kirjoja säilytetään.

Jokhang.

Kaupungin keskellä on aukio, joka on kaupungin tärkein kauppatori.

Siellä on »Jo'n» eli »Herra Buddhan» suuri temppeli, Jokhang, jota

pidetään koko Tibetin ja sen kaikkien teitten keskustana. Luulon

mukaan sen perusti hallitsija Srong-tsan-gampo v. 652 buddhanuskoon

kääntyessään. Siinä sai sijansa toinen kahdesta erittäin pyhästä

Buddhan kuvasta. Temppelin katto on kullattu, mutta muutoin se ei ole

erikoisen muhkea rakennus eikä paljoakaan ympärillä olevia rakennuksia

korkeampi. Siinä on kolme kerrosta. Sisäänkäytävä on vuoltujen ja

kullattujen puupylväitten kannattama portiko. Seiniin on kaiverrettu

kiinalaisia, tibetiläisiä ja mongolilaisia kirjoituksia ja yhdellä

seinällä on suuri rukouspyörä. Esihalliin astutaan jykevistä,

rautakoristeilla kaunistetuista ovista ja siitä päästään toisen oven

kautta pihattoon, jonka ympäri kulkee pylväitten kannattama veranta

pyhättöineen ja seinille maalattuine freskoineen. Vasemmalla puolella

on suurlaaman pehmustettu valtaistuin ynnä muitten kirkollisten

ylimysten istuimet, toinen toistaan korkeammalla sen mukaan, mikä

kunkin arvo on. Sisäovesta ja siitä jatkuvasta käytävästä kuljetaan

neliön muotoiseen kappeliin, jolla ei ole muuta kattoa kuin taivas.

Sen kummallakin puolella on kolme kappelia ja päässä suorakaiteen

muotoinen »kaikkein pyhin» sälövarjostimineen ja kullattuina Buddhan

kuvineen. Kaikkein pyhimmässä on Sakjan suuri kuva istuvassa asennossa,

ympärillään pieniä kuvia, lamppuja ja monenlaisia uhrilahjoja.

Kuvapatsas on runsaasti koristettu jalokivillä, mutta yleensä tekotapa

on karkeaa. Temppelin toisessa ja kolmannessa kerroksessa on paljon

muiden jumalain ja jumalattarien pyhättöjä ja kuvia. Temppelissä

on vielä valtavan paljon muita kuvia, kulta- ja hopea-astioita,

lamppuja, pyhäinjäännöksiä ja kaikenlaista arvokasta rihkamaa.

Paljon hartaudenharjoittajia käy joka päivä jumalanpalveluksessa,

ja tiellä, joka käy päärakennuksen ympäri, kulkee lakkaamaton

virta pyhiinvaeltajia, eri suuntiin sen mukaan, mitä ansiota kukin

hartaustyöllään pyytää. Temppeli oli englantilaisten käydessä ylen

likainen ja täynnään voilamppujen katkua.

Jokhangin ympärillä on luostarihuoneita, säiliöitä ja rakennuksia,

joissa siviilivirastoilla, kuten valtionrahastolla, tullilla,

tuomioistuimilla y.m. on huoneensa. Pyhällä alueella on naisten

kielletty olemasta yötä.

Jokhangin pääsisäänkäytävän luona on pyhän pajun varjossa Doringin

paasi, kuulu muistomerkki, johon on hakattu tieto Tibetin kuninkaan ja

Kiinan keisarin v. 822 (eli 738) j.Kr. tekemästä liitosta. Saman paaden

edustalla erään kuninkaan veli, joka oli laamalaisuudesta luopunut,

murhattiin.

Potala.

Kuulu Potala, jolla dalailaaman palatsit ovat, muodostaa

majesteetillisen rakennusvuoren. Päältä nähden se kaltevine seinineen

muistuttaa linnoitusta. Eteläpuolella on vuoren alla laaja suljettu

piha, jolla vilisee laamoja ja kerjäläisiä. Sieltä johtavat jotenkin

mukavat portaat ja rinteet vuoren kukkulalle, joka on kokonaan

palatsin peittämä. Rakennukset ovat eri ajoilta. Keskimmäinen kohoaa

muita paljon korkeammalle, päättyen kullattuihin katoksiin. Siellä on

korkealla pengermällä dalailaaman kävelypiha, josta hän katselee alle

kokoontuneita pyhiinvaeltajia. Tämä rakennus on tulipunainen, jonka

vuoksi sitä sanotaan punaiseksi palatsiksi. Siinä ovat tärkeimmät

salit ja kappelit ja entisten dalailaamain pyhätöt. Niissä on paljon

maalauksia, jalokivikoristeita, veistokuvia ja muita koristeita,

mutta yleensä ei Potalan sisusta ole likimainkaan niin suurenmoinen

kuin ulkopuoli. Muista Potalan vuorella ja sen läheisyydessä olevista

rakennuksista mainittakoon sen juurella, järven saarella, oleva

temppeli, joka kiinalaisten mielestä on Lhasan kauneimpia. Temppeli,

Lu-Kang, on pyöreä ja sen ulkoseinää pitkin kulkee ympäriinsä

pylväsloggia eli portiko, joka on maalauksilla kaunistettu. Temppeliä

saartavat puut ja pensaat. »Käärmeen huoneen» nimen tämä temppeli on

saanut siitä, että perintätiedon mukaan paikalla piilee louhikäärme,

jota on lepytettävä, ettei se hukuttaisi Lhasaa tulvalla.

Kaupungin pohjoisosissa on Ramotshe niminen suuri kuulu temppeli.

Sekin on perintätiedon mukaan Srong-tsan-gampon rakentama ja siihen

haudattiin hänen kiinalainen puolisonsa. Temppelissä on Buddhan

kuva, jonka tämä puoliso toi mukanaan »Lumimaahan». Tämä temppeli on

loitsutaidon tyyssija.

Kaupungin pohjois-osassa on Moru-niminen luostari, joka on huomattava

ulkonaisesta järjestyksestään ja puhtaudestaan. Se on kuulu

loihtimisopisto, jota paitsi sen puutarhassa on kirjapaino. Kaupungissa

tai sen läheisyydessä on neljä muuta luostaria.

Lhasan ympäristössä on vielä kolme suurta luostaria, jotka Tsongkhapa,

nykyisen laamalaiskirkon uskonpuhdistaja (1356—1418), perusti.

Suurin näistä, Debung, on 10 kilometriä kaupungista länteen lakeutta

pohjoisessa paartavain vuorten juurella. Se on maailman suurimpia

luostareita, munkkeja 8,000. Dalailaama käy siinä kerran vuodessa.

Debungissa mongolilaiset laamaoppilaat asustavat tullessaan Lhasaan

tutkinnoita suorittamaan. Lähellä sitä on Tibetin pääloitsijan

omituinen rakennus. Viiden kilometrin päässä Lhasasta pohjoiseen on

Sera niminen luostari Mongoliasta tulevain pyhiinvaeltajain tien

varressa. Paitsi suurenmoisia, amfiteatterin muotoon rakennettuja

luostarirakennuksia siihen kuuluu paljon erakkokoppeja, joita on

hajallaan korkealla vuorella. Soran päätemppeli on kuulu siitä,

että siinä säilytetään »vajraa» eli Ukon vasamaa, kaksipäistä

pronssipunttia, jota pidetään lujuuden perikuvana. Rukoillessaan

pappi tekee sillä kaikenlaisia temppuja. Uudenvuoden juhlissa se

juhlasaatossa kannetaan Jokhangiin. Lähellä on vuori, jonka luullaan

sisältävän paljon hopeaa, mutta sitä ei sallita kaivaa. Kultaakin on ja

sitä kaivetaan, mutta aina suuren nokareen löytäessään munkit paikalla

kätkevät sen maahan, jotta se siittäisi hienoa kultaa, jota vain on

lupa kaivaa.

Lhasan itäpuolella on 40 kilometrin päässä Galdan, »keltaisen lahkon»

vanhin luostari, johon Tsongkhapa on haudattu marmorihautaan,

kultapyhättöön.

Kauempana etelässä, Tsangpon rannalla, on Tibetin vanhin luostari

Samje, joka on perustettu v. 770. Sitä ympäröi 2 1/2 kilometrin

mittainen korkea, kivestä rakennettu kehämuuri, jonka päällystä on

täynnään tiilistä ladottuja uhrikekoja. Luostarin keskustemppeli on

valtavan suuri, suuri osa jumalankuvista on puhdasta kultaa. Luostaria

sanotaan muutenkin hyvin rikkaaksi. Temppelien sisäseinät ovat täynnään

mitä kauneimpia valtavan suuria kirjaimia, joita kansa luulee itse

Sakjan kirjoittamiksi. Tibetin hallituksen sanotaan tallettavan tässä

luostarissa valtion varoja.

Juhlat.

Lhasan juhlavuoteen kuuluu joukko isompia ja pienempiä juhlia, joihin

saapuu pyhiinvaeltajia kaukaa Gobin erämaidenkin takaa. Suurin juhlista

on uudenvuodenjuhla, jota kestää pari viikkoa. Se on jonkinlainen

laamalainen karnevaali, jossa naamareilla ja valepuvuilla on hyvin

tärkeä osa. Naamiohuvit muutoinkin ovat Tibetissä erittäin suositut.

Juhla alkaa puolenyön aikaan huudoilla ja kellojen soitolla, gongien,

kalistimien, rumpujen ynnä muitten samanlaisten tibetiläisten

soittokoneitten paukutuksella. Ystäväin kesken käydään vieraissa,

tarjoillaan vaatimattomia makeisia ja voinsekaista teetä. Toisena

päivänä dalailaama pitää suuret pidot, joissa sekä maan omat että

kiinalaiset viranomaiset ovat saapuvilla. Toreilla ja suurien

luostarien edustalla esitetään kaikenlaisia näytelmiä ja ilveilijät

tekevät temppujaan. Seuraavana päivänä esitetään eräs näytelmä, joka

on Tibetin erikoisuuksia. Potalan muureilta jännitetään jollain

korkealta kohdalta pitkä, nahkasäikeistä punottu köysi, jonka alapää

lujasti kiinnitetään alla olevalle lakeudelle kiinni. Tätä pyörryttävää

hypotenuusaa pitkin luistaa kaksi miestä päästä päähän, joskus

rinnallaan maaten, jonka suojana on vahvasta nahkasta tehty levy.

Levittäen kätensä ikäänkuin uidakseen he nuolen nopeudella laskevat

alas torille. Tätä temppua sanotaan »jumalten tanssiksi». Toisinaan

mäenlaskijat saavat surmansa, mutta hengissä maahan tulleet saavat

hovilta lahjoja. Dalailaama itse tulee aina tätä lystiä katsomaan.

Muuallakin tätä mäenlaskua harjoitetaan. Vielä uudella ajallakin se oli

Euroopassakin käytännössä.

Huomattavin uudenvuoden juhlista on »monlam», jonka Tsongkhapa itse v.

1408 sääti. Lhasaan virtailee silloin laamoja koko Tibetistä, varsinkin

lähiseutujen suurista luostareista, ja joka tiellä vilisee silloin

jalan ja ratsain matkaavia munkkijoukkoja, keittoastiat ja rukouskirjat

kerallaan. Ne, jotka eivät saa kortteeria, majailevat kaduilla ja

aukioilla tai pystyttävät lakeudelle pienet mustat telttansa. Juhlia

kestää kuusi päivää ja koko tämän ajan kaupungissa vallitsevat

jonkinlaiset saturnaliat, sanomaton sekamelska ja epäjärjestys. Laamoja

kulkee joukoittain pitkin katuja huutaen, laulaen ja tapellen. Tämän

kokouksen tarkoitus on kuitenkin olevinaan uskonnollinen. Suurenmoisia

juhlakulkueita mystillisine uhrineen ja soittoineen vaeltaa Jokhangiin

ja Moru-luostareihin. Dalailaama on itsekin läsnä juhlassa ja korkealla

valtaistuimella Jokhangin vieressä istuen ottaa vastaan kansan uhrit ja

antaa sille siunauksensa.

Ensimmäisen kuukauden 15:ntenä sytytetään suunnattomat määrät soihtuja,

jotka valaisevat kaupungin, niin että kajastus näkyy pitkäin matkain

päähän, ja Jokhang on kaiken yötä valaistu lukemattomilla lyhdyillä,

jotka luovat valoaan voista muovailtuihin, eläimiä, lintuja ja kukkia

esittäviin reliefeihin. Ne kuvaavat episodeja Buddhan elämästä ja muita

uskonnollisia aiheita. Kuvat ovat hyvin suurikokoisia ja erinomaisen

taidokkaasti tehtyjä. Näiden taideteosten valmistukseen kuluu muutamia

kuukausia ja juhlayön jälkeisenä aamuna ne heitetään menemään. Toisina

päivinä on kilparatsastuksia Serasta Potalaan ja kilpajuoksuja

Potalasta kaupunkiin. Kuukauden 27:ntenä kannetaan Ukon pyhä vasama

juhlallisessa saatossa Serasta Jokhangiin ja dalailaaman luo Potalaan.

Muista suurista vuotuisista juhlista on yksi, jota vietetään

neljännessä kuukaudessa, omistettu Sakjan kiitokselle, mutta oikeastaan

tämä juhla näyttää olevan samanlainen vanha kevään ja luonnon

nuorentumisen juhla kuin Intian huli-juhla.

Toisen kuukauden 30:ntenä päivänä vietetään erästä omituista menoa,

joka muistuttaa syntipukin karkoitusta. Sitä sanotaan pahanhengen

ulos ajamiseksi. Palkataan mies esittämään paholaisen tai oikeammin

uhrin osaa, sillä joskus hän leikissä heittää henkensä. Hänet puetaan

kummituspukuun ja naama maalataan mustan ja valkoisen kirjavaksi, jonka

jälkeen hänet tuodaan Jokhangiin väittelemään uskon asioista henkilön

kanssa, joka esittää dalailaamaa. Väittely päättyy arpanappulain

heittoon, ikäänkuin arvottaisiin Lhasasta. Arpanappulat ovat siten

väärennetyt, ettei paholainen voi voittaa. Uhri viedään sitten

kaupungin ulkopuolelle kansanjoukkojen ja sotaväen saattamana, häntä

kiljuen uhkaillaan ja sadatellaan ja sotaväki ampuu yhteislaukauksia

hänen jälkeensä. Kun paholainen on ajettu pois, palaa väestö takaisin

ja uhri viedään Samjen luostariin. Jos hän pian sen jälkeen kuolee,

pidetään sitä hyvänä enteenä, muutoin häntä pidetään luostarissa

kaksitoista kuukautta.

Pundiitti Nain Singh mainitsee erään omituisen tavan, joka on verraten

myöhään valtaan päässyt. Uuden vuoden kahdeksikymmeneksikolmeksi

ensimmäiseksi päiväksi on tapana antaa siviilivalta huutokaupalla

vuokralle enimmän tarjoavalle. Ostajaa, jonka tulee kuulua

Debung-luostariin, sanotaan Jalnoksi. Hän on jonkinlainen huonon

hallinnon perikuva, sillä mainitulla ajalla hän kaikilla mahdollisilla

luvattomilla tavoilla koettaa rikastua, kiskoen mielivaltaisia veroja

ja sakkoja kansalaisilta.

Lhasa ja sen kauppa.

Lhasan väkiluku lienee noin 30,000, kaupungissa ja lähiseuduilla

olevat laamatkin mukaan lukien. Ennen on kaupungin väkiluku kuitenkin

ollut suurempi. Tibetiläisiä maallikoita on vain 1,500 miestä ja 5,000

tibetiläistä naista. Ulkomaalaisia, kuten kiinalaisia, nepalilaisia,

ladakhilaisia y.m. on paljon. Tärkein teollisuus on kankaiden kutominen

Tibetin hienosta villasta. Suuri vaikutus kauppaan on tietysti

pyhiinvaelluksella. Joulukuussa saapuvat Länsi-Kiinan kauppiaat tuoden

silkkiä, mattoja, posliinia ja teetä. Itä-Tibetistä tuodaan myskiä,

josta osa kulkee edelleen Nepalin kautta Eurooppaan, Intian puolelta

viljaa ja tupakkaa ja teollisuustuotteita. Maaliskuussa kauppiaat

jälleen lähtevät matkoihinsa, ennenkuin joet alkavat tulvia, niin ettei

niiden yli voi kahlata.

Tee on tärkein tuontitavara, sillä teettä ei kukaan tibetiläinen tule

toimeen. Teetiilet käyvät maassa jopa rahasta.

Tibetin entisyys.

Että Tibetin kaltainen muusta maailmasta erotettu vuorimaa on voinut

saavuttaa vallitsevan merkityksen laajain alain uskonnollisissa

käsitteissä, todistaa jo itsessään, ettei tämä maa ole voinut olla

kokonaan historiaa vailla. Tiedot sen menneisyydestä ovat kuitenkin

sangen vaillinaiset, tibetiläisten oma »kuningasten kirja», joka

tekee selkoa maan vanhoista hallitsijoista, kun on suureksi osaksi

taruperäinen. Kiinalaisista lähteistä on kuitenkin saatu moniaita

tietoja, jotka ulottuvat sangen kauas entisyyteen.

Kiinan aikakirjat mainitsevat kiang (paimentolaiset) nimellä Kukunorin

ja Koillis-Tibetin heimoja jo 11 vuosisadalla e.Kr., mutta aina

kuudenteen vuosisataan j.Kr. kiinalaisten tieto Tibetistä ulottui

vain itäisiin rajaseutuihin. V. 433 eräs Kiinan eteläisen Liang

dynastian jäsen pakeni kiang-kansain luo ja perusti heidän keskuuteensa

valtakunnan. Lempeällä ja oikeudenmukaisella hallinnollaan hän

saavutti suosiota ja saattoi levittää valtaansa suunnattoman laajan

alan yli. Tibetiläisten omien, myöhemmin muistoon kirjotettujen ja

muodosteltujen perimätietojen mukaan oli Tibetin ensimmäinen kuningas

kotoisin Intiasta, Kosalan valtakunnasta, jonka päämaa oli nykyinen

Oudh, buddhalaisuuden varhainen koti, hän muka oli tämän maan kuninkaan

poika. Hän pakeni Himalajan taa Bod maahan (Tibetiin), jossa Etelä-

ja Keski-Tibetin päälliköt valitsivat hänet kuninkaakseen. Hänen

jälkeläistensä aikana tunkeutui buddhalaisuus Tibetiin ja saatiin

Kiinasta luvunlaskutaito ja lääketiede. Maa oli niin karjarikasta,

että eräs kuninkaista muurasi palatsinsa muurilaastilla, johon

veden sijasta käytettiin lehmän- ja jakinmaitoa. Muuan kuningas

toi Intiasta kirjoitustaidon ja perusti Lhasan. Hän käännytti koko

kansan buddhalaisuuteen, valloitti maita pohjoisessa, lännessä ja

Himalajankin eteläpuolella. Intialaiset aikakirjat eivät mitään tiedä

tästä tibetiläisvallan ajasta, mutta kiinalaisten muistiinpanojen

mukaan se käsitti koko Bengalin ja ulottui etelään aina Bengalin

lahteen saakka, jota silloin sanottiin »Tibetin mereksi». Kansalliset

ja kielelliset seikat viittaavat siihen, että tämä tieto on tosi.

Eräs kuningas hyökkäsi v. 663 Kiinan kimppuun, mutta kiinalaiset

kostivat ja tunkeutuivat Lhasaan saakka, jonka kuninkaallisen linnan

he polttivat. Tibetiläisten itsensä mielestä oli Khri-sronglde-tsan

heidän maansa kuuluin hallitsija, sillä hallitusajallaan (743—789)

hän kaikin tavoin edisti buddhan oppia. Hänen poikansa koetti poistaa

kaiken erotuksen rikkaitten ja köyhien, ylhäisten ja alhaisten välillä

ja kolmeen kertaan jakoi kaiken omaisuuden tasan kaikkien alamaistensa

kesken, mutta joka kerta olot palasivat entiselleen, rikkaat kävivät

vielä rikkaammiksi ja köyhät vielä köyhemmiksi. Viisaat väittivät tämän

johtuvan heidän hyvistä ja pahoista töistään entisessä elämässä. V:lta

821 on säilynyt kaksikielinen kirjoitus, jossa määritellään rauhanehdot

Kiinan ja Tibetin välillä. Sitten Tibet jakautui kahteen valtakuntaan

ja seurasi paljon sisällisiä sotia.

1020-luvulla saapui eräs kuulu Intian buddhalainen, Atisha nimeltään,

kutsuttuna Tibetiin, toi mukanaan ajanlaskun, jonka mukaan aika

jaettiin 60-vuotisiin jaksoihin, ja oli ensimmäinen ylimmäinen pappi,

joka sai maassa suuremman vaikutusvallan. Hän perusti Tibetissä

pappisvallan. Kublai kaanin valloitettua Itä-Tibetin (1253) tämä maa

joutui Kiinan vallan alle ja sen hallitus uskottiin Sakja luostarin

laamoille. Myöhemmin muut luostarit paisuivat sitä mahtavammiksi,

kunnes jälleen nousi tibetiläinen maallikko, joka Kiinan hallituksen

suostumuksella anasti vallan. Luostarien vaikutus oli kuitenkin

Tibetissä jo niin suuri, että se pian jälleen voitti muut.

1400-luvulla eräs Tashilhunpo luostarin johtajista valittiin Lhasan

etevimmän luostarin johtajaksi ja hänestä tuli Tibetin ensimmäinen

dalailäama. Mutta koko maan hallitsijaksi dalailaama tuli vasta v. 1645

mongolilaisten avulla, jotka joksikin aikaa karkottivat kiinalaiset

Tibetistä. Myöhemmin Kiinan hallituskin tunnusti dalailaaman yhdessä

Tashilhunpon luostarin johtajan, pantshen laaman, keralla maan

hengelliseksi ja maalliseksi esivallaksi, joka kuitenkin oli Kiinan

ylivallan alainen.

Tibet sai uskontonsa ja sen keralla uskonnollisen kirjallisuutensa

Intiasta, sillä maan vanhat kuninkaat antoivat tibetin kielelle kääntää

kaikki buddhan opin pyhät kirjat. Jotkut niistä tunnetaankin vain

tibetiläisistä käännöksistä. Kun buddhalaisuus Intiassa kukistettiin

brahman opin jälleen elpyessä hindulaisuuden muodossa, peri Tibet

Intialta buddhalaisuuden kantamaan kunnian ja siitä johtuu sen suuri

arvovalta koko buddhalaisessa Aasiassa. Siitä tuli buddhalaisuuden

pyhä maa, johon kaikista Aasian ääristä saavuttiin pyhiinvaelluksille,

ja tämä seikka antoi niin suuren tuen sen luostareille, että niistä

varttui Tibetin tärkein valtiomahti, jonka sortoa ja kiskomisia

vastaan yhteinen kansa ei ole sen koommin voinut eikä tahtonutkaan

kapinoida. Tuhansia ja kymmeniätuhansia munkkeja on Tibetin suurissa

luostareissa, ja napisematta kansa heille maksaa raskaita veroja

hyvässä luottamuksessa, että se siten parhaiten täyttää uskonnollisen

velvollisuutensa.. Buddhalaisuus on kieltämättä painanut leppeän

leimansa tähän luonnostaan ja luonnon olojen edellytysten johdosta

raakaan ylämaan kansaan. Mutta kuitenkaan ei Tibetin buddhalaisuus ole

kuin turmeltunut kuori Gautaman jalosta opista. Siihen on sekaantunut

kaikenlaisia shamanilaisia lisäpiirteitä maan vanhasta taikauskonnosta.

Tibetin laamalaisuutta voidaan verrata Rooman kirkon anekaupan

kehnoimpiin aikoihin.

Itä-Turkestanin muinaismuistot.

Sven Hedinin löydöillä Takla-makanin hiekoissa oli tärkeä

muinaistieteellinen merkitys, sillä ne osoittivat, että

Itä-Turkestan on ennen ollut laajemmalti asuttu ja sen ilmasto

ollut nykyistään kosteampaa. Vielä suuremman sisällyksen nämä

löydöt saavat, kun huomioon otamme, että tässä maassa muinoin on

asunut indoeurooppalaisiakin kansoja. Vielä ajanlaskumme alussa

siellä oli jäljellä aarialaisia kansoja sekaisin ural-altailaisten

kanssa. Sven Hedinin jälkeen ovat sen vuoksi muut tutkijat jatkaneet

etsimistä ja löytäneet muinaisraunioita ja suunnattoman rikkaita

käsikirjoituskokoelmia, jotka epäilemättä luovat aivan uutta valoa

näiden maiden myrskyiseen historiaan ja vaelteleviin kansoihin,

jotka ovat osansa näytelleet kuin näyttämöllä näyttelijät ja jälleen

kadonneet aikain hämäriin.

Ne muinaisesineet, jotka Sven Hedin v. 1896 löysi Khotanin

läheisyydestä erämaasta, saviesineet, pronssiset Buddhan kuvat,

kaiverretut jalokivet, rahat ja käsikirjoitukset, lienevät kolmannelta

vuosisadalta j.Kr., koska kreikkalais-intialaiset vaikutukset ovat

niissä ilmeiset. Aleksanteri Suuren jälkeläiset niihin aikoihin

perustelivat valtakuntiaan Persiaan, Khivaan, Merwiin, Afghanistaniin

ja Pohjois-Intiaan. Keskeltä erämaata, lähellä Khotan joen kanssa

yhdensuuntaisesti Tarimiin pyrkivää Kerija-jokea, Hedin löysi toisen

vanhan kaupungin, jonka erämaan hiekat olivat kokonaan peittäneet.

Tässä kaupungissa oli seinäkuvia, jotka esittivät paikallisia järvi- ja

jokimaisemia, sieltä löytyi puuveistoksia, saviastiain paloja, kipsisiä

Buddhan kuvia ja vanhoja puutarhan pohjia.

M. Aurel Stein löysi toisista Itä-Turkestanin osista saviastioita,

kuvia, kuvapatsaita, rahoja, leimasimia, freskoja, sanskrittilaisilla,

brahmilaisilla ja kiinalaisilla kirjaimilla kyhättyjä käsikirjoituksia,

puutauluja, joiden kirjoitukset olivat kharoshti-kirjoitusta,

huonekaluja ja eri viljalajeja. Nämä esineet näyttävät olevan

ajanlaskumme kahdeksalta ensimmäiseltä vuosisadalta, sen ensi vuosista

alkaen.

Aivan Lopin erämaan sydämestä Sven Hedin v. 1901 löysi Loulanin

eli Shanshanin kaupungin vanhat rauniot. Tämän kaupungin näyttää

hietamyrsky tai tulva, taikka ehkä molemmat hävittäneen kolmannen

vuosisadan lopulla j.Kr. Kaupungista löydettiin muun muassa

asiakirjoja, joista näkyi sen nimi ja aikamääräyksiä.

Ljuktshunin syvänteestä erämaan pohjoisreunalta D.A. Klements v.

1898 löysi vanhojen luostarien raunioita, joista vanhimmat ovat

ajanlaskumme ensi ajoilta, ja näistä luostareista löydettiin sangen

mieltäkiinnittäviä käsikirjoituksia, joista toiset ovat uigurin

kielisiä, toiset tuntemattomia kieliä. Le Coq löysi samoilta seuduilta

v. 1904 erinomaisen arvokkaita käsikirjoituksia, joista toiset ovat

kiinalaiselle paperille, toiset valkoiselle nahkalle, toiset puulle

kirjoitettuja, edustaen kymmentä eri kirjaimistoa. Kielistä kaksi

on aivan tuntematonta. Muistakin Tianshanin eteläpuolella olevista

keitaista löydettiin samanlaisia kokoelmia.

Vuosina 1906—1908 Aurel Stein teki uuden matkan, jonka tulokset

olivat vieläkin runsaammat. Khotanin koillispuolella hän tutki

suurta buddhalaista temppeliä, josta jälleen löytyi paljon

käsikirjoituksia. Erämaan kuivan ilmaston vuoksi ne olivat täälläkin

säilyneet ihmeteltävän hyvin suuresta iästään huolimatta. Nijasta,

Kerijan itäpuolelta, löydettiin paljon kharoshtikirjoituksella

kirjoitettuja puukirjoja ja asiakirjoja, joista toisissa vielä

oli kreikkalaismalliset savileimat ja puukannet, ynnä huonekaluja

ja muita esineitä. Lop-norin länsipäästä, Miranista, löydettiin

buddhalaisia pyhättöjä seinämaalauksineen. Lopista itsestään löydettiin

kiinalaisia ja kharoshtikirjoituksia, puulle, paperille ja silkille

kirjoitettuja, ynnä lisäksi piikiviaseita ja muita esihistoriallisia

esineitä. Löydettiin myös melkoinen kappale kiinalaista muuria

tornineen ja vartija-asemineen ja paljon muinaisesineitä. Intialaisia,

kharoshtilaisin ja brahmilaisia kauppa-asiakirjoja löydettiin sekä

erästä tuntematonta kieltä, joka näytti aramealaiselta. Mutta kaikkien

runsaimman käsikirjoitussaaliin saivat Stein ja hänen jälkeensä

kulkenut ranskalainen matkustaja pyhitetyistä luolista, »Tuhannen

Buddhan saleista», jotka ovat Satshoun kaakkoispuolella. Nämä löydöt

ovat niin suunnattoman runsaat, että vasta jonkun ajan kuluttua

voidaan saada käsitystä niiden sisällyksestä. Buddhalaisien luostarien

kokoelmissa on muun muassa säilynyt jäännöksiä manikealaisten pyhistä

kirjoista, sillä tämäkin kristinuskon ja zoroasterin opin yhteensulatus

esiintyi aikanaan Itä-Turkestanissa käännyttäjänä. Ollen etevä

maantieteilijä t:ri Stein myös monella tavalla kartutti näiden seutujen

maantieteen tuntemista.