Tsaidamin syvänne muistuttaa monessa suhteessa Tarimin syvännettä.

Vuoriston juurella on ensin samanlainen erämaavyöhyke, ennenkuin

päästään keitaihin, samat hiekkaan ehtyvät joet, vaikka hiekka täällä

esiintyykin vain kapeana ohuena vyöhykkeenä, ja syvänteen keskusta on

laajana suolarämeenä. Retkikunnan mukana olleet taglikit saivat vihdoin

täältä palata parempia teitä takaisin. Niistä 56 juhdasta, jotka

Hedinillä oli ylämaan vaelluksensa alkaessaan, ei ollut jäljellä muuta

kuin 3 kameelia, 3 hevosta ja 1 aasi; kaikki muut olivat uupumuksesta

tielle sortuneet. Tsaidamin mongoleilta hän osti parikymmentä verestä

hevosta ja muita varustuksia, niin että hänellä, tuota pikaa oli uusi

karavaani. Mongolit olivat muutoinkin ystävällisiä ja avuliaita,

eivätkä vähääkään vierastelleet. Naisilla oli paljon suurempi vapaus

kuin muhamettilaisten luona ja yksiavioisuus oli vallitseva.

Jo ensi päivänä saapui Jike-tsohangolin päällikkö vieraihin,

tuoden lahjaksi maitoa, käynyttä tammanmaitoa ja moisesta maidosta

valmistettua viinaa, joka oli pahanmakuista, mutta vaikutuksista

päättäen sangen väkevää. Päällikkö oli puettu tulipunaiseen viittaan ja

päässään hänellä oli kiinalainen nuppilakki nauhoineen.

»Seuraavana päivänä lähdin vastavierailulle. Aivan avaran teltan

oviaukkoa vastapäätä oli pieni kotitemppeli, muutamasta päällekkäin

ladotusta laatikosta muodostettu, tasainen laudanpätkä kantena.

Laudalla oli rivissä messinkimaljoja ja kuppeja, joissa oli vettä,

jauhoja, sambaa ja muita uhrilahjoja budhankuville. Sitä paitsi siinä

oli pyhiä kirjoituksia, rukousmyllyjä ja buddhankuvia, joita oli

tuotu Lhasasta ja Tashilumposta. Kun näitä pitää kädessään tai niitä

katselee, ei niiden päälle saa puhaltaa tupakansavua eikä hengittää.

Kun tietämättäni rikoin tätä sääntöä vastaan, puhdistettiin burkhaani

paikalla siten, että sitä pidettiin hiilivadin päällä, jossa poltettiin

hyvänhajuisia mausteita. Yhtä tarkkaan on varottava, etteivät kuvat

joudu maan tomun yhteyteen.

»Keskellä telttaa paloi tamariskin oksista ja juurista tehty tuli

'tolgassa', rautakopassa, jonka kolmen pystyn käsivarren nenässä pata

oli. Vieraitten eteen asetettiin ruokaa tarjottaessa pienet jakkarat.

Teltassa oli siis enemmän huonekaluja kuin kirgiiseillä. Teltan eteen

oli pystytetty keihäs päällikön asunnon merkiksi. Ympärillä kasvoi

tamariskeja, jotka olivat kerrassaan suuria puita. Niistä saadaan

kalupuuta kuppeihin, punkkiin, satulantelineihin, telttakeppejä y.m.,

ja mongolit valmistavat itse kaikki nämä esineet. Taloustarpeensa ja

jauhot he suureksi osaksi tuovat Siningfusta.»

Nämä mongolit olivat täydellisiä paimentolaisia. Laitumen jollain

seudulla loppuessa he muuttivat telttoineen karjoineen toiseen

paikkaan. Suurimman huolen he omistivat hevoshoidolle. Kaikkialla

ympäristössä hirnui hevosia ja iltasin naiset lypsivät tammat. Kumissi,

käynyt tammanmaito, olikin paras juotava. Lampaita, kameeleja ja

sarvikarjaa oli runsaasti. Maanviljelystä ei harjoitettu ensinkään.

Paikkakunnan korkeus merenpinnasta oli enää vain 2,815 metriä ja

matkustajat nauttivat sanomattomasti sekä ihmisten seurasta että

vahvemmasta ilmasta. Vaikka Hedinin muhamettilaiset karavaanimiehet

halveksivatkin mongoleja, pitäen heitä raakalaisina ja pakanoina, oli

sopu kuitenkin mitä paras.

Tanguutit.

Kuljettuaan Tsaidam-rämeen poikki kapeimmalta kohdalta Hedin tutki

muutamia sen pohjoispuolella olevia järviä, jonka jälkeen retkikunta

aavaa Kuku-noria lähestyessään tuli varkaiksi ja rosvoiksi tunnettujen

tanguuttien maahan, jossa jo usea matkustaja oli surmansa saanut.

Hediniä varoitettiin sekä näistä vaarallisista rosvoista, jotka

olivat ainaisena rasituksena naapureilleen mongoleille, että myös

karhuista, joita seudussa oli tavattoman paljon. Paljon jälkiä näkyi

ja oppaat vakuuttivat karhujen pensaiden takana väijyvän hevosia,

iskeäkseen niihin niiden ohi kulkiessa. Karhut eivät kuitenkaan tehneet

hyökkäystä, vaikka niiden jälkiä näkyi kaikkialla, mutta kauan ei

kulunut, ennenkuin tultiin tanguuttien kanssa tekemisiin. Ensimmäisessä

parvessa oli kaksitoista miestä ja Hedinillä oli heitä vastaan vain

kolme pyssyä ja viisi revolveria. Päättävällä esiintymisellä hyökkäys

kuitenkin torjuttiin, ennenkuin syntyi verenvuodatusta, mutta yöt

päivät rosvot seurasivat kintereillä, väijyen tilaisuutta ellei muuhun

niin ainakin hevosten ryöstämiseen. Yöllä he ulvoivat kuin sudet tai

nälkäiset hyeenat saadakseen siten selville, oliko heidän aiotuilla

uhreillaan koiria. Hedinin leirissä valvottiin yöt umpeensa.

Hedinin onnistui kuitenkin tehdä muutamien tanguuttiperheitten

tuttavuutta ja käydä heidän telteissään. Tanguutit ovat oikeita

tibetiläisiä ja heidän kielensä poikkeaa kokonaan mongolien

puheenparresta. Puvut ovat samanlaiset, mutta teltat ovat tanguuteilla

erilaiset, typistettyä pyramidia muistuttavat. Elämänlaatu muutoin

oli jotenkin samanlainen. Lopulta tanguutit tulivat karavaanin

leirissäkin käymään; punaisine ja sinisine vaatteineen, pipolakkineen

ja suorine miekkoineen he tekivät hyvinkin sotaisen vaikutuksen. Toisin

paikoin näkyi kymmeniä telttoja ja leiritulia, tuli vastaan melkoisia

karavaanejakin, mutta retkikunta sai kulkea rauhassa. Mongolit, joiden

pyhiinvaellusretkillään Lhasaan täytyy kulkea tanguuttien maan läpi,

matkustavat silloin hyvin suurissa ja hyvin varustetuissa karavaaneissa

voidakseen torjua rosvojen hyökkäykset.

Marrask. 9:ntenä tuli Kuku-norin rannaton ulappa näkyviin. Se lainehti

vielä sulana: vesi ei ollut likimainkaan niin suolaista kuin useimpain

muitten suolajärvien. Suolaista se kuitenkin on, järveltä kun puuttuu

laskuväylä. Järven synnystä kertoi seudun mongolilainen opas seuraavan

tarun: Ennen vanhaan oli suuri laama sille kohdalle kaivanut maahan

suuren kuopan. Sitten hän oli ottanut jostain kasvista valkoisen ja

mustan juuren, pitänyt niitä kuopan päällä ja leikannut mustan kahtia.

Puoliskoista oli silloin virrannut niin paljon vettä, että kuoppa oli

täyttynyt. Jos hän sitä vastoin olisi leikannut halki valkoisen juuren,

olisi kuoppa juossut maitoa täyteen. Sitä, että se täyttyi vedestä,

pidettiin sanomattomana onnena, sillä muutoinhan seudun väestö olisi

menettänyt rakkaimman toimensa, karjainsa hoidon. Sitten laama oli

noussut läheiselle korkealle vuorelle, ottanut siitä valtavan paaden ja

nakannut sen järven keskelle saareksi.

Kuku-norin rannalla oli paljon tanguuttien telttoja ja niiden asukkaat

tulivat käymään retkikunnan leirissä, paljastetut miekat kupeillaan.

Retkikunnan mongolilaiselta oppaalta, joka samalla oli tulkki, heidän

oli tapana kysyä, oliko tavara-arkuissa sotamiehiä, ja tulkki vakavasti

sanoi, että isommissa arkuissa oli kaksi, pienemmissä yksi sotamies ja

sitä paitsi kiväärejä. Kamiinaa kummallisine savutorvineen he luulivat

kanuunaksi. Heidän kysymykseensä, miksi siihen iltasin tehtiin valkea,

tulkki vastasi, että se siten tehtiin valmiiksi tappeluun. Paikalla

vaaran uhatessa paiskattiin torveen ruutia ja luoteja, jonka jälkeen

siitä lähti murhaava tuli.

Tanguutit möivät retkikunnalle maitoa ja jonkun hevosen ja lampaankin.

Kuku-norin he sanoivat olevan jäässä kolme kuukautta, mutta jääpeite

oli vahvuudestaan huolimatta niin petollista, että se tuulilla aukesi

täyteen railoja. Railojen vuoksi eivät pyhiinvaeltajat saarella

olevassa temppelissä käydessään voineet ratsastaa sen poikki, vaan

heidän täytyi kulkea jalan, vetäen kelkalla kolmen päivän eväät. Kelkat

tehdään niistä molemmista sälöistä, jotka muodostavat kuormasatulan

rungon. Veden korkeus vaihteli suuresti eri vuosina. Kun vesi oli

korkealla, merkitsi se hyvää vuotta, kun matalalla, huonoa.

Kuku-norin tuolla puolen retkikunta lähestyi Tenkaria, ensimmäistä

varsinaista kaupunkia, ja yhä suurempia karavaaneja tuli Vastaan,

jopa muuan, jossa oli 300 ratsastajaa, kaikki miekoilla ja pyssyillä

asestettuja. Kuormaa, jauhoja, makaroonia, vaatteita, astioita,

saappaita y.m. kantoi ainakin 1,000 hevosta ja 300 kameelia. Juhdat

kulkivat taajoissa joukoissa ja kohottivat ilmaan sankkoja pölypilviä.

Se oli mitä vilkkain ja värikkäin näky. Karavaani tekee hyvin lyhyitä

päivämatkoja ja matka edistyy hitaasti. Moinen armeija tietysti syö

puhtaaksi kaikki laitumet matkansa varrella. Ratsumiehet eivät kulje

nopeampaan kuin kameelitkaan. Aseelliset ovat jaetut tasan pitkän

karavaanin eri ryhmäin sivustoille. Kymmenkertaisissa riveissä joukko

matkasi eteenpäin, ettei hyökkäyksen sattuessa olisi kovin hajallaan.

Maa tärisi niin monen juhdan polkiessa sitä kavioillaan. Mongolit

sälyttävät hevostensa selkään hyvin pienet kuormat, ehkä kolmannen osan

siitä, mitä tutkimusmatkustajamme. Mutta senpä vuoksi heidän hevosensa

eivät rasitu vähääkään, vaikka matkan teko tapahtuukin niin korkealla

merenpinnasta.

Tenkarissa, johon Hedin saapui marrask. 15:ntenä, hän tapasi

hollantilaisen lähetyssaarnaajan amerikkalaisen vaimon, joka toimi

siellä lääkärinä: mies sattui olemaan Pekingissä, jonne hän oli

lähtenyt kuukausi takaperin eteläisempää reittiä Tibetin läpi

matkustaneen kapteeni Wellbyn kanssa. Muutaman päivän kuluttua Hedin

matkaa jatkaessaan poikkesi Lusarin kylään, joka on kuulu Kum-bumin eli

»kymmenentuhannen kuvan»temppelistä. Siningfussa, jossa englantilaiset

lähetyssaarnaajat tarjosivat väsyneelle matkustajalle viihdykkään

kodin, Hedin muodosti itselleen uuden, Kiinassa matkustukseen

soveliaan karavaanin, lähettäen sieltä kaikki palvelijansa, Islam

Bajta lukuunottamatta, karavaanitietä takaisin Itä-Turkestaniin.

Itse hän matkusti alussa rattailla, sitten kameeleilla Alashan-

ja Ordos-erämaiden poikki, joissa talvisydämen pakkaset ja rajut

lumimyrskyt olivat tuhota matkustajan ja hänen saattajansa, sekä

lopulta taas rattailla, kunnes saapui Pekingiin.

Kiinan pääkaupungista Hedin Gobin erämaan poikki matkusti Siperiaan ja

sieltä vihdoin kotimaahansa.

Tärkeimmät matkan saavutuksista olivat epäilemättä Tarimin erämaan

tutkimukset ja rauniokaupunkien löytö ynnä lisävalaistus Lop-norin

asiaan. Paitsi tarkkaa ja laajaa retkikarttaa ja korkeushavainnoita,

Hedin omisti huomionsa etenkin vesistöseikoille, kooten kaikkialla

havainneita jokien vesimääristä ja syvyyssuhteista samoin kuin

järvienkin syvyydestä, missä se oli mahdollista. Matka päättyi

toukokuussa 1897.

Sven Hedinin retki Tarimin syvänteeseen ja Tibetiin vuosina 1899-1902.

Jo kesällä 1899 Sven Hedin lähti uudelle retkelle samoihin seutuihin,

joita hän edellisellä oli tutkinut. Tällä kertaa hänen tarkoituksensa

oli etenkin tutkia Tarim ja Lop-nor sekä tunkeutua kauemmaksi Tibetiin.

Lauttamatka Tarimilla.

Elokuun puolivälissä tapaamme hänet Kashgarissa, jossa hän varusti

karavaanin ja lähetti sen maitse Lop-norille. Itse hän Lajlikissa,

Jarkent-darjan rannalla, osti lautan, laskeakseen sillä Tarimin

ja kartoittaakseen sen Lop-noriin saakka. Lautalleen hän pystytti

telttansa ja »mustan kammion» valokuvain valmistamista varten, ja itse

piirustuslautoineen, kompasseineen ja koneineen katoksen alla istuen

ja virtaa kartoittaen, sitä myöten kuin lautta lipui eteenpäin, antoi

Lajlikissa palkattujen jokimiesten hoitaa purjehdusta. Pienempi lautta

seurasi mukana ja sillä kuljetettiin ruokavaroja ja ylläpidettiin

yhteyttä rantain kanssa. Sitä paitsi oli mukana Englannista tuotu

purjeellinen kangasvene.

Dastarkhaneja Tarimilla.

Matka oli erinomaisen hupaisa ja mukava, vaikka hidas joen ainaisen

mutkailun vuoksi. Vain parissa paikassa oli vähän kosken tapaista.

Rannat olivat missä poppelimetsiköitä, osaksi oikeita aarniometsiä,

missä aroa; jossain paikassa lähestyivät vuoretkin joen rantoja.

Asukkaat olivat yksinomaan paimenia, mutta jonkun matkan päässä

oli vasemmalla rannalla kyliäkin. Kiinalaisten viranomaisten ja

Venäjän ylikonsulin vielä mahtavamman suosituksen johdosta oli

vastaanotto väestön puolelta mitä parasta; sitä paitsi oli Hedin jo

laajalti tunnettukin. Kun läheisten kyläin päälliköt saivat kuulla

lautan kulkevan sivu, varustivat he johonkin niemen nokkaan pidot,

»dastarkhanin», jota oli poikettava syömässä. Vasta siitä kohdasta,

missä vetevä Aksu-darja laskee jokeen, sanotaan sitä Tarimiksi: siihen

saakka sitä mainitaan Jarkent-darjan nimellä.

»Emme olleet pitkällekään ennättäneet» (yhtymäkohdasta), kirjoittaa

Hedin, »ennenkuin rannalle ilmestyi ratsumies. Paikalla meidät

huomattuaan hän kuitenkin katosi pensaihin ja älysimme silloin, että

se oli tiedustelija. Ja vähän ajan kuluttua tosiaan karautti rannalle

iso parvi ratsumiehiä; he laskeutuivat alas hevosen selästä, levittivät

maahan mattoja ja tarjosivat dastarkhaniksi rypäleitä, meluuneja

ja leipää. Se oli Jangi-Avvatin »joll-beki» eli tiepäällikkö, joka

oli lähetetty tänne tervehtimään meitä. Vähän aikaa viivähdettyämme

jatkoimme matkaa, päällikkö vieraana lautallamme, joukon seuratessa

ratsastaen rantaa pitkin. Vähän ajan kuluttua ilmestyi vielä toinenkin

ratsumiesjoukko, kaikki värikkäihin halaatteihin puettuina ja

joukossa pari erikoisen hienon näköistä miestä. Nytkin meidän täytyi

pysähtyä ja vastaanottaa uusi dastarkhan. Tämä oli andistanilaisten

kauppiaitten etevin »baji» Avvatista; hänetkin otettiin lautalle

ja hänen ratsumiehensä ratsastivat oikeata rantaa pitkin. Meillä

oli siis nyt saattojoukko kummallakin rannalla, ja lautalla Islam

Baj sai hoitaa isännyyttä ja tarjota teetä peräkannen hiillostulen

ympärillä. Vielä kappaleen matkaa alempana meitä odotti niemen nenässä

kolmisenkymmentä ratsumiestä ja niemi oli aivan täynnään hedelmiä,

leipää, munia ja kokonaisia teurastettuja lampaita. Tässä Avvatin beki

itse korkeassa persoonassaan tahtoi esittää tervehdyksensä. Hänkin

liittyi muihin peräkannen vieraihin ja lautallamme oli nyt väkeä

enemmän kuni koskaan ennen. Rannoilla kulki kerallamme parvittain

ratsumiehiä. Juhlallisempaa ja komeampaa saattoa eivät Jarkent-darjan

sekaiset aallot olleet vielä milloinkaan nähneet. Mukana oli

kahdeksan ratsastavaa haukkametsästäjää, kahdella heistä oli kotkat,

muilla jalohaukat, hurjat silmät hilkkain peitossa. Ne kuuluvat

paraatitilaisuuksissa yleiseen komeuteen. Myöhemmin petolinnut päivän

kuluessa hoitajiensa johdolla näyttivät taitoaan, jonka saaliiksi tuli

neljä jänistä ja yksi kauris; nämä kaikki annettiin minulle.»

Enimmäkseen kulki matka kuitenkin läpi autioiden maisemien. Lokakuun

viimeisenä päivänä lautta saapui Aksu-darjan suulle ja vesimäärä

lisääntyi tässä monenkertaiseksi, joki ei enää mutkaillut niin

paljon kuin ylempänä, matka luisti nopeammin. Vilu alkoi kuitenkin

jo vaivata; sitä miehet torjuivat kisoilla, milloin oli joutoa.

»Illan leiripaikassa Leshlikissä lauttamiehet esittivät muitten

ratoksi hullunkurisen näytelmän. Kaksi miestä ottaa kumpikin toverin

selkäänsä ja tämän kädet ja jalat sidotaan. Kantajilla on keppi

kädessä ja sillä he lyövät voimansa takaa. Iskut sattuivat viattomiin

mallassäkkeihin, jotka joutuivat vihan vimmoihin ja syytivät toisiaan

vastaan sadatuksia. Kun toinen kantaja on saanut lyödyksi vastustajan

mallassäkkiä, koettaa vastustaja kostaa siten, että lyö kantajan

mallassäkkiä, niin että keppi vinkuu. Uhri yllyttää silloin kantajaansa

kostamaan ja tämä sivaltaa — ei lyöjää, vaan hänen kiinni sidottua

ratsastajaansa. Tässä hoitivat Palta ja Nasim keppejä, Kasim ja

Alim saivat selkäänsä. Palta ja Nasim nauroivat niin että kyyneleet

tippuivat, Kasim ja Alim taas kiukusta kiljuivat ja katsojat olivat

läkähtyä nauruun. Saadakseen kostaa ehdottivat Kasim ja Alim, että he

saisivat vähän aikaa olla kantajina, mutta siihen eivät nuo molemmat

toiset ensinkään suostuneet; he olivat lyöneet siksi nasevasti ja nyt

heillä oli huono omatunto.»

Tarimin kartoitus.

Pitkin matkaa Hedin palkkasi rannoilta maanasukkaita nimittelemään

hänen karttaansa kaikki paikat, niin pitkältä kuin heidän tietonsa

ulottui. Virtaus kävi keskijuoksulla paljon nopeammaksi, samalla

kuin väyläkin oikeni. Tarimkin pyrkii ilmeisesti siirtämään uomaansa

oikealle, kappale kappaleelta. Nämä uudet uomat huomaa paikalla siitä,

ettei niiden varrella vielä ole poppelimetsiä — vanhan uoman varteen

jääneet poppelimetsät taas vähitellen kuivuvat. Varsinkin siellä, missä

erämaa lähestyy jokea, sortuvat äyräät siihen helposti. Hietaerämaan

läpi kulkiessaan Tarim sai nimekseen Jumalak-darja. Erämaamatkalla ne

paimenet, joita silloin tällöin nähtiin, paikalla juoksivat pakoon

lautat nähdessään, mutta silloin tällöin saatiin joku kiinni.

Tarimin tiikeri.

Tiikeri oli näillä seuduin sangen yleinen, kertoivat paikkakuntalaiset.

»Ostin aika suuren ja kauniin nahan, jonka pitäjä pari viikkoa

takaperin oli ammuttu. Edellisinäkin vuosina oli Dung-Kotanin luona

ammuttu tiikereitä. Tekee mieli ihmetellä, kuinka nämä yksinkertaiset

erämaan ihmiset alkuperäisillä, suusta ladattavilla kivääreillään

todella kykenevät tekemään lopun tiikerin kaltaisesta eläimestä.

Ilman viekkautta se ei onnistuisikaan. Ilman sitä tiikeri veisi

heistä voiton. Tiikeri ryöstää hevosen, lehmän, tai lampaan ja raahaa

saaliinsa ruovostoon. Siellä se syö minkä jaksaa ja loput jättää

toiseksi kerraksi; poistuessaan se kulkee jotain paimenpolkua. Siitä

syystä sitä sanotaan »Jollbarsiksi», s.o. polkutiikeriksi. Jäljistä

nähdään, mihin suuntaan se on mennyt ja miltä suunnalta sitä voidaan

odottaa, ja haaskan jätteistä voidaan arvata sen tulevan takaisin, kun

alkaa nälkiintyä. Polulle asetetaan silloin raudat, jotka peitetään

tarkkaan oksilla, risuilla ja lehdillä, ja alle kaivetaan puolta metriä

syvä kuoppa. Tiikeri tarttuu rautoihin, jos sillä on huono onni,

ja jää kiinni. Raudat ovat niin raskaat, että otus töin tuskin voi

poistuessaan niitä mukanaan raahata. Mutta irroittaa se ei voi niitä

millään, sangat ovat siksi jämeät ja niissä on terävät hampaat. Jäljet

ovat hyvin selvät ja helpot seurata, mutta metsästäjät antavat pedon

kulkea ainakin viikon, ennenkuin uskaltavat lähestyä. Tiikeri kun ei

nyt voi vapaasti liikkua, ei se voi hankkia ravintoa, vaan nälkiintyy

ja uupuu. Lopulta miehet uskaltavat lähestyä, ladatuin pyssyin ja

hevosella ratsastaen, ja tavallisesti ampuvat satulasta ollakseen

paremmassa turvassa, jos tiikeri viimeiset voimansa ponnistaen

uskaltaisi heidän kimppuunsa hyökätä. Se tiikeri, jonka nahan ostin,

oli ollut aivan viimeisillään, kun miehet lähestyivät sitä 40 metrin

päähän, ja heti ensi luodin jälkeen, joka oli sattunut vasempaan

silmään, se oli kääntynyt kyljelleen. Mutta siihen määrään he sitä

pelkäsivät, etteivät nytkään lähteneet hevosenselästä, vaan vielä

ampuivat siihen viisi luotia, ennenkuin uskalsivat lähestyä. Helppo

on arvata heidän mielihyvänsä, kun näin saivat kaadetuksi karjainsa

pahimman vihollisen.» Hedin miehineen ei tosin nähnyt tiikeriä —

eikä edes etsinyt sitä, hän kun ei vähääkään ollut metsästäjä, —

mutta jälkiä kyllä nähtiin. Kauempana Lopin puolessa tiikeri on yhä

yleisempi.

Marraskuun lopulla alkoi Tarimissa muodostua yhä enemmän jäätä ja kävi

ilmeiseksi, ettei retkikunta ennen talven tuloa ennättäisi Lop-noriin

saakka. Viimeiseen saakka se kuitenkin jatkoi matkaansa, Takkus-kumin

kohdalla joen rannalla oli 60 metriin korkuisia dyynejä, erämaa kun

sillä kohdalla ulottui jokeen saakka. Kauempana, Dashi-köllin kohdalla,

nähtiin rannalla kaksi ratsumiestä, jotka Hassan, Teis-köllin beki,

oli lähettänyt retkikunnasta selvää ottamaan. Hyvän joukon alempana

odotti bekin poika kymmenen miehen keralla. Oli sovittu, että

molemmat tiedustelijat sytyttäisivät merkkitulet, heti kun tapaisivat

retkikunnan, ja pian nähtiinkin savupilven toisensa jälkeen kohoavan

taivaalle, ja kun retkikunta saapui bekin pojan kohdalle, oli siellä

leirituli jo sytytetty ja dastarkhan valmiiksi katettu. Täällä Hedin

sai senkin tärkeän tiedon, että maakaravaani oli läheisyydessä, ja

saattoi määrätä sille uuden pysähdyspaikan entistä lähempänä, joen

jäätyminen kun jo muutaman päivän kuluttua pakottaisi asettumaan

talvikortteeriin.

»Joen ominaisuuksista näissä seuduin minulle kerrottiin, että se on

jäässä joulukuun alusta maaliskuun alkuun, mutta vielä sen jälkeenkin

siinä on pari viikkoa jääsohjoa. Vasta elokuussa tulva ennättää näihin

lähteistä etäisiin seutuihin ja syyskuun lopussa tai lokakuun alussa

se on korkeimmillaan. Sitten vesi taas päivästä päivään alenee,

mutta pysyy jonkun aikaa ennen jäätymistä alallaan. Joen jäädyttyä

vesi nousee ja samalla kohottaa jääpeitettään, jonka sanottiin

johtuvan siitä, että ajojäät alempana muodostavat patoja ja saavat

aikaan tulvan. Padon puhjettua vesi taas alenee. Kesäkuussa vesi on

alimmillaan, ja monesta kohdasta voi silloin ratsastaen kahlata joen

poikki.

»Itsestään selvää onkin, että korkean veden ja matalan veden erotuksen

Tarimin alajuoksulla täytyy olla paljon pienemmän kuin esim.

Jarkent-darjan Jarkentin kohdalla ja Aksu-darjan Aksun luona. Kuta

kauemmaksi alaspäin käymme, sitä enemmän nämä erotukset vähenevät.

Melkoisessa määrässä vedenkorkeutta tasaavat ne lukemattomat laguunit

ja rantajärvetkin, jotka loisina paartavat Tarimia kahden puolen, imien

siitä elämän nestettä. Kevättulva, joka on niin suunnattoman raju

Jarkent-darjassa ja Aksu-darjassa, Khotan-darjassa ja Kisil-sussa,

menettää siitä syystä matkalla vähitellen tulvavoimastaan. Ensinnä ovat

nimittäin kesällä kuivuneet laguunit jälleen täytettävät ja siihen

tarvitaan suunnattomia vesimääriä. Vasta kun ne ovat osansa saaneet,

alkaa tulva tuntua alijuoksulla, ja veden yläjuoksulla taas ehtyessä

nämä säiliöt vaikuttavat tasaavasti.» Nyt, joulukuun alussa, oli jo

kulunut pari kuukautta siitä kun tulvavesi oli ennättänyt Tarimin

alapäähän.

Karaulin kohdalla Tarim, jyrkkään poikkeaa kaakkoista kohti,

virratakseen sitä suuntaa Lop-noriin. Pitkälle ei lautta enää saanut

uutta suuntaa jatkaa, ennenkuin sen täytyi asettua talvikortteeriin.

Lähellä oli melkoinen kylä, Jangi-köll, ja paljon väkeä kokoontui

katselemaan lauttaa, joka oli tullut kuuluksi. Jangi-köllin beki

rakensi tälle matkustajalle, joka kulki niin mahtavien virallisten

suositusten suojassa, talvikortteeriksi hirsistä ja kamishista

huoneen, samanlaisen kuin maaseudulla Lopin maassa yleensä käytettiin.

Maaretkikunnan hevosille rakennettiin tilava talli. Lehmiä ja

lampaitakin Hedin osti, saadakseen väelleen ja itselleen maitoa.

Majain, lauttain ja tavarapinojen välille jäi avoin piha, jolla yöt

päivät paloi tuli. Tulen ympärillä oli mattoja ja siinä otettiin

vieraat vastaan. Vasta toukokuussa seuraavana vuonna tämä tuli sai

sammua; sitä ylläpitivät yövartijat pysyäkseen talvipakkasilla

lämpiminä. Ranskalainen matkustaja Bonin, joka matkusti Aasian poikki

Kiinasta länteen, poikkesi Hediniä tässä leirissä tapaamassa.

Takla-inakanin poikki.

Hedin ei kuitenkaan malttanut olla toimetonna jäiden lähtöä

odotellessaan; hän päätti matkustaa kameeleilla aivan tuntemattoman

Tjertjen erämaan kautta Tjertjen-darjalle, joka Kuenlunista alkaen

laskee erämaan kautta koilliseen suuntaan Uuteen Lop-noriin. Rahvaan

tarinat tiesivät tälläkin välillä muka olevan aarteita ja hylättyjä

kaupungeita. Erämaamatka oli kahta vertaa pidempi kuin ensimmäinen,

joka alkoi Jarkent-därjan rannoilta ja päättyi niin huonosti, mutta

vuodenaika oli paljon suotuisampi, ihmiset ja eläimet kun tulivat

toimeen paljon vähemmällä vedellä. Sen sijaan oli tosin kuljetettava

polttopuita ruoan keittämistä ja lämmitystä varten, sillä yöt erämaassa

olivat tavattoman kylmät, jopa kolmeenkymmeneen pakkasasteeseen. Vesi

kuljetettiin mukana jääharkkoina.

Bajirit.

Tätä matkaa suosivat odottamattomat maantieteelliset olotkin, joista

Hedinillä ei matkaan lähtiessään ollut aavistustakaan. Dyynit tosin

ovat tässäkin erämaassa hirmuisen korkeat, jopa sataan metriin,

mutta niiden välissä oli omituisia, pohjoisesta etelään kulkevia

savipohjaisia laaksoja, »bajireja», joita oli koko joukon helpompi

kulkea kuin hietavuorien poikki, vaikka niidenkin suolainen pohja

toisin paikoin oli hyvin vetelää. Kaksi kolmannesta koko matkasta oli

näitä suojaisa uomia, joiden synty on vielä selittämätön — otaksutaan

niitä tuulen muodostamiksi — ja matkan jälkipuoliskolla niissä vielä

keskellä erämaata tavattiin kamishhkin, jota kameelit mielihalulla

söivät, ja kaivamalla saatiin juomiseen kelvollista vettä. Lopulta

peittivät lumisateet koko hieta-aavikon paksuun lumeen, joten ei vettä

edes tarvinnut säästää. Tamariskeja ja kuivuneita poppelipökköjä alkoi

vähitellen ilmestyä, etäisyydessä alkoi kohota näköpiirin yläpuolelle

Kuenlunin siintävä selkä ja tammikuun 8:ntena 1900 retkikunta leiriytyi

jäätyneen Tjertjen-darjan rannalle, kulkien sitten jokivartta

Tjertjenin kaupunkiin. Erämaamatka oli kestänyt 20 päivää. Yksi

kameeleista oli matkalla sortunut.

Rauniokaupunki.

Huhu erämaahan haudatusta kaupungista sai Hedinin sitten tekemään

lounatta kohden pikamatkan Andereen, löytämättä kuitenkaan muuta kuin

vanhoja torneja, jotka lienevät merkinneet entistä tietä. Aurel Stein

kävi vuotta myöhemmin kauempana ja löysi vanhan hylätyn kylänkin, josta

hän kaivoi esiin tärkeitä käsikirjoituksia. Hedin palasi Anderesta

Tjertjeniin, kulkeakseen Lopin kautta takaisin talvikortteeriinsa.

Tjertjen-darja muuttelee uomaansa, kuten Tarimin syvänteen muutkin

joet, ja osittain näitä vanhoja uomia, osittain joen vartta Hedin

matkasi. Tjertjen-darja laskee Kara-Buruniin, samoin kuin Tarimkin,

muodostaen hyvin laajan suistamon, joessa kun talven aikana on

paljon vettä ja seutu on aivan lakeata. Pohjoista kohti tästä kulkee

Eltek-Tarim, pääjoen vanha uoma, joka kolmisenkymmentä vuotta on ollut

kuivilla, vaikka siinä ennen on virrannut yhtä paljon vettä kuin

nykyisessäkin pääuomassa. Tätä kuivaa uomaa vastavirtaan matkustaen

Hedin saapui ensin itse Tarimille ja sitten talvikortteeriinsa.

Sinne oli tullut kaksi burjaattilaista, buddhanuskoista Siperian

kasakkaa, jotka Venäjän keisari oli antanut Hedinille saattajiksi;

Kashgarista saakka hänellä jo oli ollut kaksi venäläistä kasakkaa,

jotka muun muassa hoitivat talvikortteerissa ilmatieteelliset havainnot

Hedinin retkeillessä.

Tarimin vanha uoma.

Maaliskuun ensi viikolla Hedin pienen kameelikaravaanin keralla lähti

matkaan uudelle suunnalle. Tarimin vasemmalla puolella virtaavasta

rinnakkaisjoesta, Kontje-darjasta, poikkeaa Jangi-köllin alapuolella

suoraan itää kohti kuiva uoma, jonka eräs venäläinen matkustaja oli

löytänyt, ja rahvaan käsitysten mukaan se oli itse Tarimin vanhin uoma.

Hedin piti tätä hyvin luultavana ja lähti katsomaan, eikö Lop-nörin

vanha syvänne löytyisikin sieltä, kuten se vanhoissa kiinalaisissa

kartoissa oli merkitty. Että tuo kuivanut uoma, Kurruk-darja, todella

oli vanha jokiuoma, sitä kaikki muodostukset todistivat, samoin kuin

kuivuneet, lahonneet metsätkin, joita oli joka puolella. Toisin paikoin

uomassa vielä kasvoi tamariskeja ja kamishiakin. Joen varressa olleita

entisiä laguuneja muistuttivat suolattoman veden näkinkengät, joita

oli maassa. Tämä autio erämaa, jossa kuitenkin oli siellä täällä

joku lähde ja kamishilaikkoja, oli villin kameelin luvattu maa.

Monta laumaa nähtiin matkalla ja joitakuita retkikunnan metsästäjät

saivat ammutuksikin. Lopulta Kurruk-darjan uoma kerrassaan päättyi ja

retkikunta oli tullut ilmeiselle vanhalle järvenpohjalle, jolle ei

vielä ollut ennättänyt tulla lentohiekkaa eikä muodostua dyynejä. Kovin

monia satoja vuosia ei se niin ollen liene ollut kuivilla.

Lop-norin vanha uoma.

Marco Polon aikana eteläistä Lop-järveä ilmeisesti ei vielä ollut

olemassakaan ja siitä saa selityksensä, miksi erämaata hänelle

mainittiin niin yhtämittaiseksi ja suunnattoman suureksi. Monesta

kohdasta löydettiin astiankappaleita, jotka todistivat ihmisten ennen

liikkuneen näillä seuduin. Siellä täällä oli suolamuodostuksia, jotka

osoittivat järven vähitellen kuivuessaan käyneen yhä suolaisemmaksi.

Suunnattoman ankarat myrskyt lakaisivat tähän aikaan vuodesta

näitä saviaavikoita. Järven uomassa oli kuitenkin eräässä kohden

hyvä keidas lähteineen ja ruohokenttineen. Kauempaa löytyi selviä

rantamuodostuksia, kuten kuivunutta poppelimetsää, ja vihdoin parin

melkoisen rakennuksen ja savitornin rauniot. Hedin päätteli, että siinä

oli muinoisen Lop-norin pohjoisranta ja että vanha Pekingin tie oli

siitä kulkenut. Taidokkaista puunveistoksista päättäen rakennukset

olivat olleet tavallista tärkeämpiä, toinen ehkä temppeli.

Juomaveden vähyys esti jatkamasta näitä tutkimuksia; Hedin sen vuoksi

kääntyi lounatta kohti, kulkeakseen Lop-norin vanhan uoman poikki ja

päästäkseen Kara-koshunille, ennenkuin vesi kokonaan loppui. Matka piti

niiden omituisien pengermien ja kourujen suuntaan, joita tuuli oli

aikain kuluessa muodostanut pohjaan.

Ördek.

»Parikymmentä kilometriä kuljettuamme pysähdyimme vähäpätöiseen

notkelmaan, jossa vielä kasvoi pari elävää tamariskia ja josta

sen vuoksi toivoimme löytyvän pohjavettä. Mutta kun kaivoa piti

kaivertaman, huomattiinkin lapion unohtuneen raunioille, ja Ördek, joka

oli laiminlyöntiin syypää, ehdotti paikalla, että hän lähtisi sitä

noutamaan. Minua arvelutti lähettää häntä yksinään niin vaaralliselle

kävelyretkelle vuodenaikaan, jolloin saattaa syntyä hiekkamyrskyjä

millä hetkellä hyvänsä, mutta kun vesivarastomme oli pieni ja lapio

meille saattoi käydä arvaamattoman tärkeäksi, käskin häntä lähtemään ja

seuraamaan jälkiämme. Sitä ennen hänen kuitenkin piti vahvistaa itseään

parin tunnin unella ja kehoitin häntä, että hän, ellei meitä enää

tapaisi, kulkisi suoraan etelään, kunnes lopulta tulisi Kara-koshunin

rannalle (jonne Hedin itse oli arvellut olevan viikon matkan). Itse

emme voineet häntä odottaa, mutta helpottaakseni hänen tehtäväänsä

annoin hänen ottaa hevosen. Syötyään perusteellisen illallisen, riissiä

ja leipää, hän puolenyön aikaan palasi erämaan halki pohjoista kohti.

»Jo kahden aikaan aamulla tapahtui se mitä pelkäsin: minut herätti

puolittainen koillismyrsky, jota sitten jatkui kaiken päivää,

tuiskuttaen hietaa ja pölyä. Kauas ei ollut mahdollista nähdä, eivätkä

jäljet voineet säilyä kauan. Toivoin kuitenkin Ördekillä olleen sen

verran älyä, että hän jätti lapion oman onnensa nojaan ja paikalla

kääntyi takaisin. Meille, jotka jatkoimme lounatta kohti, myrsky sitä

vastoin oli tervetullut; se työnsi meitä eteenpäin, helpotti kulkua

ja lievensi päiväsydämen painostavaa hellettä. Erämaa muuttui nyt yhä

autiommaksi, kuollut metsäkin loppui melkein kokonaan, hiekka kävi

yhtenäiseksi, vain siellä täällä siinä oli joku »bajiri», mutta dyynit

olivat vain viittä metriä korkeat. Niistä näkee; että hiekka käy yhä

korkeammaksi länttä ja lounatta kohti, jonne tuuli ainiaan sitä kantaa.

Kuihtunut kamishi, jonka ohi silloin tällöin kuljimme, oli niinikään

tuulen lamaama lounatta kohti, ikäänkuin olisi se jättiläisharjalla

sitä kohti harjattu.

Ördekin löytö.

»Leirin n:o XVIII teimme muutamaan paikkaan, josta löysimme pari

puun pökköä. Meidän vielä siinä hommatessamme ilmestyi oiva Ördek,

mukanaan lapio ja taluttaen hevosta, joka oli samoin kuin hänkin lopen

uupunut kuljettuaan kuusi penikulmaa vaikeata maata. Mutta merkillisin

oli se tärkeä uutinen, joka Ördekillä oli kerrottavana, kun hän oli

vähän aikaa levännyt. Hän oli myrskyssä ratsastanut harhaan, eksynyt

jäljiltämme ja tavannut 'tuuran', jonka läheisyydessä oli ollut monen,

runsaasti vuolluilla lankuilla koristetun talon rauniot. Sielläkin oli

ollut savikuppeja, vartaita, kirveitä, metallikappaleita, rahoja y.m.,

joita hän oli ottanut mukaansa ja nyt näytti. Hän oli niinikään ottanut

mukaansa kaksi vuoltua lankkua, parhaat mitä oli, ja sitten lähtenyt

hakemaan ensimmäistä rauniopaikkaa, jonka hän lopulta löysikin. Suotta

hän oli koettanut sälyttää laudat hevosen selkään, tämä oli pelännyt,

niin että hänen täytyi itse ne kantaa. Olkapäät olivat nuorista

verissään. Kameelien jäljet olivat näkyneet savimaassa selvään, mutta

hiekassa ne olivat tuiskunneet umpeen. Kun hän oli ennättänyt leiriimme

n:o XVII, oli hän taas koettanut sälyttää kuormansa hevosen selkään,

mutta tämä oli ryöstänyt ja karannut länttä kohti. Monen vaivan jälkeen

hän vihdoin oli saanut harmaansa kiinni, mutta oli nyt niin väsynyt,

että jätti laudat siihen ja saavutti meidät ratsastaen.

»Minulle paikalla selvisi, että tämä tieto muuttaisi koko seuraavan

vuoden ohjelman. Aluksi käskin Ördek-parkaa seuraavana aamuna

palaamaan matkalle jättämäinsä löytöesineitten luo, jonka hän tekikin,

ennenkuin lähdimme matkaan. Lankut olivat erinomaisen hyvin säilyneet

ja vuolluilla kukilla ja köynnöksillä koristellut. Minulla oli suuri

halu palata takaisin, joka kuitenkin olisi ollut mieletön teko, meillä

kun ei enää ollut vettä kuin kahdeksi päiväksi ja lämmin vuodenaika

lähestyi nopein askelin.» Hedin päätti palata raunioille talvella,

Tibetin matkan ensin tehtyään.

Uusi järvi.

Erämaa kävi yhä autiommaksi, vanhan Lop-norin kasvullisuusvyöhyke

kun jäi kokonaan jäljellepäin. Kameelit alkoivat uupua, ne kun eivät

olleet saaneet viiteen päivään vettä. Huhtik. 1:sen aamuna ne saivat

kukin yhden hinkillisen — kameelille vain yksi siemaus — jonka

jälkeen vettä ei ollut kuin yhdeksi päiväksi. Kara-koshun järvelle

ei kuitenkaan enää ollut kuin 6 tai 7 penikulmaa. Äkkiä dyyneiltä

kuitenkin näkyi lounaassa melkoisia vedenpintoja, joista ei kenelläkään

ollut aavistustakaan. Hedin melkein epäili näkyä kangastukseksi,

mutta ei, se tosiaan oli järvi, täynnään mitä ihmeellisimpiä lahtia,

mutkia, saaria, salmia, mitä sotkuisimpia vedenpintoja, joita voi

syntyä vain tasaisella maalla, dyynien ja tuulen muodostamain

pengermäin kesken. Mutta kasvullisuutta ei täällä ollut nimeksikään,

joten seutu vasta hiljakkoin näytti veden valtaan joutuneen. Vesi oli

hiukan suolaista, mutta kaikki eläimet joivat sitä suurella halulla.

Rannat olivat kosteat ja maa hyllyi kameelien astuessa; järven pohja

oli niin vetelää, ettei ollut koettamistakaan yli. Vihdoin löytyi

kuitenkin kaalamo, jossa oli hiekkapohja ja vain metrin verran vettä.

Etelärannalla alkoi jälleen hiekkaerämaa, mutta sitä ei enää kauan

kestänyt; eräältä kummulta näkyi lounaassa, etelässä, kaakossa ja

idässä suuria ja pieniä pintoja puhdasta sinistä vettä, jota keltaiset

kamishiruovostot jakoilivat.. Sorsia, hanhia ja joutsenia uiskenteli

ja sukelteli järvellä. »Erämaan kulkija ei voi haaveksia kauniimpaa

näköalaa. Telttakangas lepatti järveltä tulevassa tuulessa. Mikä erotus

erämaan tuuleen ja sen pölyyn verraten!»

Ruoka alkoi kuitenkin loppua, ja kun seutu oli asumatonta ja

Kumtjappganiin vaikea pääsö, alkoi tila huolestuttaa. Veneen

puutteessa ei vesilintujakaan voitu ampua. Kaukana järven keskellä

näkyi kuitenkin eräänä iltana suuri savu ja Hedin arvasi sen johtuvan

kalastajain sytyttämästä ruovonpalosta heidän raivatessaan tietä

kalastuspaikoilleen. Ördek, joka oli »loplikki», lähetettiin savua

kohti, ja kaalaten ja uiden hän lopulta tapasikin kalastajia,

jotka illalla tulivat leiriin, tuoden suuret säkit hanhia, munia,

kaloja, jauhoja, riissiä ja leipää. Kalastajat opastivat retkikunnan

Kumtjappganiin, joka oli Hedinille jo edelliseltä matkalta tuttu. Hän

teki sieltä pari retkeä Kara-koshun järvelle, niin pitkälle kuin oli

mahdollista päästä. Sitten edellisen retken olivat kaikki maisemat

peräti muuttuneet. »Oli mahdotonta tuntea näitä veden, ruovoston ja

hiekan maisemia; siihen määrään oli kaikki neljän vuoden kuluessa

muuttunut. Järvet, jotka silloin olivat aukeina ja puhtaina, olivat

nyt kasvaneet kamishia aivan tukkoon, toisia taas oli muodostunut

viereen ja näillä oli uudet nimet. Kum-köll, s.o. hietajärvi ja

Jangi-köll, uusi järvi, semmoiset nimet puhuvat itse puolestaan.

Kaikki on näissä laa'oissa lieteseuduissa mahdollista.» Järvillä

näkyi paljon kuolleita kaloja; rahvaan luulon mukaan edellisen talven

ankaruus oli syynä kalain kuolemiseen. Joutsenia, hanhia ja sorsia oli

järvillä suunnattomat määrät. Tutkittuaan sitten uuden suuhaaran, joka

Shirge-tjappganin kohdalla oli eronnut Tarimista vasemmalle kädelle,

mutta jonka virrat ja järvet jo olivat ennättäneet kasvaa täyteen mitä

sankimpia kamishitiheikköjä, palasi Hedin talvikortteeriinsa samoja

väyliä, joita hän neljä vuotta takaperin oli laskenut alas, ja nämäkin

maisemat olivat siihen määrään muuttuneet, ettei niitä olisi samoiksi

tuntenut.

»Askel askeleelta huomaamme, kuinka koko vesistö vaeltaa pohjoista ja

itää kohti, palatakseen jälleen vanhan Lop-norin järvisyvänteeseen.»

Musta myrsky.

Lähettäen maakaravaanin Kuenlunin vuoristoon, jonne hän aikoi kesäksi

lähteä, Hedin itse laski Tarimia edelleen lautallaan, tutkien

haapioilla semmoisia paikkoja, joihin lautoilla oli mahdoton päästä.

Toisinaan oli näillä retkillä hätä käsissä. Seutuja ja oloja kuvaavana

mainittakoon »mustan myrskyn» yllätys Beglik-köll järvellä.

»Beglik-köll lepäsi rauhallisena ja tyynenä, niin että tuskin saattoi

aavistaa taivaan mahtien voivan kohottaa kuohuviksi aalloiksi tätä

peiliä, jonka haapiomme rikkoivat. Melkein säälitti rikkoa kuvastuksia,

jotka olivat vedenpinnassa tarkkoina kuin valokuvat. Aurinko paahtoi

nyt pahemmin kuin koskaan ja se tuntui sitä pahemmin, kun matkasimme

kolmisen tuntia melkein suoraan etelää kohti. Minun täytyi yhtä

mittaa pirskoittaa vettä valkoisille vaatteilleni pysyäkseni edes

johonkin määrään viileänä. Koko päivä kului tällä järvellä ja pari

lahtea jäi kuitenkin mittaamatta. Toinen niistä piirrettiin karttaan

dyynin harjanteelta, jolle se näkyi lintuperspektiivissä. Hieta oli

tulikuumaa, se paahtoi anturain läpi, ja hauskaa sen vuoksi oli saada

istua ja molskia vettä jaloillaan kanootin reunalta ja polttaa piippu

Virginiaa.

»Emme olleet kauankaan istuneet, ennenkuin vanha ystäväni Kirguj Pavan,

toisella nimellä Kurgan, osoitti vastapäätä olevan itärannan korkeita

jyrkkiä dyynejä ja sanoi kysyvällä äänellä: »Kara-buran». Siellä

näkyi musta patsas, joka kohosi taivaanrannasta kallelleen ja jolla

oli vaaleampia pilviä kapiteelina. Samanlaisia patsaita kohosi toinen

toisensa jälkeen ensimmäisen kahden puolen pitkiin riveihin kuten kädet

ja sormet; vähitellen ne vetäytyivät kokoon yhtenäiseksi muuriksi,

jolla oli pykälikäs reuna, muuri kohosi yhä korkeammaksi, eikä meidän

enää tarvinnut olla epätietoisia siitä, mistä oli kysymys.

»Hetkisen punnitsimme tilannetta. Lopin miehet ehdottivat, että

jäätäisiin siihen, missä oltiin, mutta siihen en mitenkään voinut

suostua, koska kronometrit olivat vedettävät tavalliseen aikaan...

Meillä ei ollut muuta neuvoa kuin kulkea lahden suun poikki ja sitten

seurata järven pohjoista rantaa, jossa saaret ja särkät suojelivat.

Miehet meloivat niin tuimasti, että odotin saavani kuulla melain

katkeavan; ne taipuivat kuin jousen kaari meidän pyyhältäessä tyynen

veden poikki ja haapioitten keuloista vaahto pärskyi luutina. Miehet

olivat kovin peloissaan ja yhtä mittaa huusivat kumeasti ja kamalasti

'Ja Allah'. Vielä ilmakehä oli alallaan, mutta tuntui, että oli tulossa

hirmuinen luonnonmullistus, ja näkyi, kuinka myrsky valtasi alaa.

»'Nyt se on päässyt etäisimmille dyyneille', sanoi Kirguj Pavan,

samalla kuin näiden piirteet hämmentyivät ja katosivat kuin

rihvelitaululta pois pyyhkäisten, ja samassa katosi koko dyyniseinä,

koko ranta paksuun harmaankeltaiseen usvaan. 'Melokaa, melokaa, lapset,

Jumala on', hän lisäsi rohkaisevasti. 'Khodarin var' (Jumala on) oli

aina vaaran hetkellä hänen tavallinen rauhoittava sananpartensa.

»Nyt tulivat koillisesta ensimmäiset vihurit, sitten kuului pauhua

mustan pilven veden pintaan iskiessä, vesi kiehui ja pyrysi ja oli

parin minuutin kuluttua täydessä riehunnassa, kohoten synkiksi

vyöryviksi aalloiksi. Kuta lähemmä se tuli, sitä vimmatummin he

meloivat ja vauhti oli nyt varmaankin penikulma tunnissa. Mutta nyt

ei pohjoiselle rannalle ollut jäljellä kuin pari kilometriä. 'Emme

ennätä', he huusivat, 'Ja Allah'.

»Pistin taskuihini ne muutamat koneet, mitä minulla oli matkassani,

riisuin kengät ja sukat ollakseni valmis, tuli mitä tahansa. 'Nyt se

on täällä', huusivat melojat ja pinnistivät yhäkin kovemmin, kaikki

polvillaan, ja melan pistokset seurasivat niin nopeaa toisiaan,

ikäänkuin olisivat melojain kädet käyneet höyryllä.

»Heti kun myrsky meidät saavutti ja olisi kevyen veneen kaatanut,

ellemme olisi ajoissa nojanneet tuuleen päin, verhosi meidät vaippaansa

tiheä paksu usva, joka oli paljasta hienoa pölyä. Nyt peittyi läntinen

ja pohjoinenkin ranta ja meidät valtasi sangen vakava mieliala, kun

emme nähneet muuta kuin raivoisia aaltoja, joiden keskelle kanootit

katosivat kuin oljenkorret.»

Paarmat ja sääsket.

Haapiot kuitenkin pääsivät rannan suojaan, ennenkuin täyttyivät, ja

kulkivat sitten suojaisia väyliä yön pimeydessä lautalle. Koko yön

ja seuraavan päivänkin myrsky myllersi, peittäen kaikki viileään

hämäryyteen. Sääsket ja paarmat se vähäksi ajaksi puhalsi pois, mutta

ilman asetuttua ne piankin palasivat takaisin kahta suuremmalla

voimalla, paarmat päivällä, sääsket illalla ja yöllä. Kuta alemmaksi

kuljettiin, sitä kamalammaksi tämä maanvaiva kävi. Paarmat eivät säästä

eläimiä eivätkä ihmisiä ja Tarimin alijuoksun varrella on karjaa niiden

vuoksi melkein mahdoton pitää kesällä. Päivän eläimet täytyi pitää

navetoissaan, ja Hedinin täytyi sittenkin pitää pari miestä varta

vasten paarmoja tappamassa saadakseen kameelit alallaan pysymään. Ei

edes kauriita eikä metsäkarjuja näkynyt, vaikka niitä ylempänä on

runsaasti. Paarmavitsaus oli niin ankara, että päivällä oli mahdoton

matkustaa.

Tibetiin.

Kara-koshunin rannoilta venäläiset kasakat, pikakäskyt saatuaan,

palasivat Kashgariin ja Hedin kesäkuun lopulla lähti Tibetiin,

jossa pääosa karavaania jo häntä odotti Vasta hyvässä matkassa

Saiji-erämaassa paarmat luopuivat takaa-ajosta.

Kuljettuaan Altyn-tagin poikki Hedin ylämaassa tapasi karavaaninsa,

johon Islam Baj muun muassa oli palkannut Aidat nimisen nuoren

metsästäjän, sukuperältään afghaanin. Tämän miehen elämänlaatu on siksi

kuvaavaa, että kerromme siitä Hedinin sanoilla:

Aidat.

»Aidat oli afghaanilaista rotua, mutta asui Tjertjenissä. Hän oli

oleskellut talven vuoristossa jakkeja ampumassa, joiden nahkat, hän

sitten möi Kerijan kauppiaille. Hän oli nuori, kaunis, kelpo mies,

joka vuosittain Nimrodina harhaili näissä synkissä vuorissa. Syksyisin

hän tulee tänne, ottaen mukaansa suuren varaston ampumatarpeita.

Pyssy ja turkki ovat ainoat, mitä hänellä on kannettavaa, ja sitten

hän harhailee ympäri kaiken talvea, ilman telttaa ja ruokatarpeita,

kuten puolivilli vuorelainen, ja elää ampumainsa jakkien liirasta,

juo lähteistä, jotka ikuisesta lumesta saavat alkunsa. Kesällä

tulevat hänen veljensä aasien keralla, kokoavat nahat hänen eri

varastopaikoistaan, leikkaavat pois kelvolliset kappaleet ja vievät

ne Tjertjeniin... Aidat oli myötätuntoinen ja harvinainen ihminen,

hänellä oli kotkan nenä ja täysi parta, pääkallolla oli aarialaisen

rodun sopusuhtaiset muodot, sillä ei tippaakaan mongolilaista verta

ollut sitä turmellut. Se yksinäinen, synkkä ja puutteesta rikas,

vaikka samalla viehättäväkin elämänlaatu, jota hän oli tottunut

viettämään Kuenlunin vuoristoissa ja ahtaissa laaksoissa, kuvastui

hänen surumielisyyttä huokuvasta katseestaan, joka näytti kysyvältä

ja ihmettelevältä... Hänen käyntinsä oli kuninkaallinen, hän näytti

liitävän maan yli, hän ei koskaan väsynyt eikä huomannut ilman ohuuden

raukaisevaa vaikutusta... Elämä, jota hän vietti, tuntui minusta

selittämättömältä ja samalla lumoavaltakin. Kysyin häneltä, mitä

hän teki, jos metsästys epäonnistui eikä hän saanut siitä ruokaa.

Silloin näen nälkää, hän sanoi, kunnes tapaan jakin. Entä missä hän

makasi? Kallionkoloissa ja kuruissa, joskus rotkoissakin. Eikö hän

pelännyt susia? Ei, hänellä oli tulukset ja niillä hän joka ilta

teki tulen jakin lihaa paistaakseen, muutoin hän luotti pyssyynsä.

Eikö hän eksynyt? Ei, se oli mahdotonta, joka solan hän tunsi ja

oli lukemattomia kertoja samoillut kaikki laaksot. Eikä ainainen

yksinäisyys häntä vähääkään vaivannut; ei ketään muuta hänellä

ollut, ketä kaivata, kuin vanha isänsä ja veljensä. — Levottomasti

harhaileva sielu ihmishaahmossa! Tuskin voin kuvitella maata, jossa

olisi synkempi olla yksinään kuin Pohjois-Tibetissä; hieta-aavikko

ei olisi kamalampi. Päivät vielä menevät mukiin, mutta yöt, jolloin

pakkanen puree ja synkät vuorijonot kuutamossa kohoavat kammottavina

ja uhkaavina! Aldat-parka, kuinka monena iltana hän uupuneena ja

masentuneena pettynein toivein on saapunut yksinäiselle lähteelle,

jolle vain antiloopit juomaan poikkeavat ja jonka partaalle hän

kääriytyi turkkiinsa odottamaan yön hetkien hidasta kulumista. Ja kun

aurinko, hänen ainoa ystävänsä erämaassa, vihdoin nousi, ei sillä ollut

hänelle muuta sanomista kuin kehoittaa häntä uupumatta kuin vainukoira

jatkamaan villijakkien ajoa. Hänen elämänsä todella oli vaarallista,

puutteenalaista ja suurta, ja vielä kauan hänen kuolemansa jälkeen

oli minulle arvoitus, kuinka hän oli kestänyt. Minulla oli kaikki,

mitä tarvitsin, palvelijat, kasakka-henkivartio, yövartijat ja koirat,

mutta siitä huolimatta tuntui minusta usein sangen ikävältä lumimyrskyn

jurtan ympärillä vinkuessa ja valittaessa ja susien vuorilla ulvoessa.»

Uusi pääkortteeri oli Altyn-tagin takana Temirlikissä. Siellä Hedin

varusti itselleen pienemmän karavaanin, lähteäkseen sillä Tibetin

sisäosiin. Edellisellä matkallaan hän oli kulkenut pitkin maisin, s.o.

vuorijonojen välisiä laaksoja itää kohti, nyt hän sitä vastoin aikoi

kulkea poikkimaisin vuorijonojen poikki, kuten useat muut matkustajat

ennen häntä. Hänen menoreittinsä kulki jonkun verran idemmätse kuin

Orleansin herttuan ja Bonvalot'n. Niiden seutujen yleinen luonne,

joiden läpi hän kulki, oli jo kaikkine hirmuineen yllin kyllin

tunnettu, mutta melkoisen määrän Hedin saattoi täydentää Tibetin

karttaa, koska hän kauttaaltaan kulki uutta reittiä.

Matkan vaikeudet.

Laajat osat pohjois-Tibetiä ovat aivan asumattomat, jopa toiset alueet

siihen määrään, ettei niissä edes kulaanit eivätkä jakit tule toimeen.

Syynä on seutujen korkeus ja siitä johtuva kaiken kasvullisuuden

puute. Nämä alueet tietysti tuottivat karavaanille vaikeuksia, koska

juhdat laitumen puutteen ja ilman ylenmääräisen ohuuden vuoksi olivat

niillä heikoimmat ja samalla voitettavat esteet olivat suurimmat,

kaikki solat kun kuuluivat näihin vyöhykkeisiin. Solia oli voitettava

poikkimaisin matkattaessa tuon tuostakin; ne eivät tosin olleet kovin

jyrkkiä, mutta keli oli niissä usein hyvin huono. Vielä huonompi se

kuitenkin oli useissa laaksoissa, missä maan vetelyyden, missä terävien

kivien, missä liejun ja rämeiden vuoksi. Sisempänä Tibetissä maa

oli ylätasankoluontoista ja niin korkeata, etteivät vuorijonot enää

kohonneet kovin paljoa sen yli.

Ilmasto muistuttaa Andien paramoilmastoa, ollen kuitenkin vielä paljon

epävakaampaa ja kolkompaa. Lunta satoi heinäkuussakin ja äärettömän

ankarat myrskyt raesateineen, ukkosineen, olivat milt'ei jokapäiväisiä

ilmiöitä. Välillä oli taas helteisiäkin päiviä ja ilmakehän ohuuden

johdosta aurinko paistoi polttavasti. Ylätasankojen korkeus meren

pinnasta oli suureksi osaksi yli 5,000. metriä. »Mutta minkälaiseksi

kävi lepomme tässä leirissä!» kirjoittaa Hedin erään päivän myrskyistä.

»Aamu tosin näytti lupaavalta, mutta kun minun tuli mitata auringon

korkeus, peittyi taivas pilviin. Sitten oli vuoteeni, vilttini ja

mattoni kuivattava, ne kun olivat vielä edellisiltä päiviltä märät,

mutta tuskin ne oli ripustettu nuorille, ennenkuin lännen taivas

kävi aivan sinimustaksi. Tuskin ennätimme taas saada vaatekappaleet

katosalle, ennenkuin raemyrsky tuli suurella pauhulla. Tämän rajuilman

tauottua sain tilaisuuden tehdä aurinkohavainnon, jonka kuitenkin

tuskin sain päätettyä, ennenkuin tuli uusi myrsky, yhtä musta kuin

edellinenkin, mutta vielä seitsemän kertaa hirveämpi. Edellä kulki

muutamia tummia vihureita, sitten tulivat raesade ja märkä lumi.

Harvoin olen nähnyt Tiketissäkään pahempaa rajuilmaa. Salamoi ja jyrisi

monta kertaa minuutissa ja rajuilma meni aivan ylitsemme ja aivan

lähellä maanpintaa. Jyrähti, ikäänkuin olisivat vuoret haljenneet ja

lohkareet jyristen ja ryskien alas vyöryneet. Vaistomaisesti täytyi

sulkea silmänsä salamain häikäisevän kirkkauden vuoksi ja maa tärisi

ukkosen jyristessä... Koirat ulvoivat surkeasti. Tuuli repi ylös

miesten teltan, ja vasta suuren vaivan nähtyään he jälleen saivat

sen kuntoon. Maisema taas peittyi rakeihin ja lumeen, joiden alta

nälkiintyneet hevoset etsivät niukkaa ravintoaan.»

Eläimistö.

Mutta missä vain oli laidunta, siellä oli eläimiäkin odottamattoman

runsaasti. Tosin näissä ylämaissa käydään metsästämässä, etenkin

jakkia, jonka nahka on niin arvokasta, mutta läänit ovat avarat

ja metsästäjiä vähän, heillä huonot aseet. Jakkeja ja kulaaneja

oli yleisimmin ja ne esiintyivät aina suurissa laumoissa.

Orongo-antilooppeja nähtiin niinikään tuon tuostakin, laumoittain

niitäkin, mutta yleensä ne olivat paljon arempia. Arkharis-oinas

ei näytä olevan yhtä yleinen kuin Pamirissa ja Tianshanissa. Missä

oli hyvin runsaasti murmeleita, joiden kuopat olivat ratsumiehille

ainaisena kiusana ja vaarana, siellä oli paljon karhujakin, joiden

vakinaiseen ruokajärjestykseen murmelit kuuluvat. Sudet olivat niin

rohkeita, että ne koirista ja vahdeista huolimatta ryöstivät leiristä

lampaita. Jänikset, sorsat ja hanhet olivat jotenkin yleisiä, toisin

paikoin oli sääskiäkin vaivaksi, asti mutta hyönteisistä olivat

enimmän huomiota herättävät suuret kimalaiset, jotka olivat karvaisia,

kuin olisivat olleet turkkeihin puetut, ja lentäessään synnyttivät

urkupiipun ääntä muistuttavan surinan.

Erinomaisia maantieteellisiä löytöjä Hedin ei tällä matkalla tehnyt.

Vuorenselänteet, joiden poikki hän kulki, olivat jo sieltä täältä ennen

tunnetut: hän vain lisäsi tunnettuihin osiin pari uutta kappaletta.

Mutta useita uusia järviä hän löysi, niistä toisia melko suuria.

Suurin osa oli suolajärviä. Hän kartoitti ne ja pienen kaksiosaisen

kangasjollansa vesille laskien mittasi niiden syvyydetkin. Joskus hän

näillä veneretkillään joutui suureen vaaraan.

Kuljettuaan pääkortteeristaan puolitiehen Lhasaan yhä aivan

asumattomien maitten kautta Hedin kääntyi paluumatkalle lännempää

reittiä. Hevosia oli jo useita taipaleille sortunut ja jäljelle jääneet

olivat pahoin uupuneet, kameelit raskaine kuormineen olivat niinikään

pahoin ränstyneet. Retkikunnan jäseniltä alkoivat ruokavarat loppua,

ja kun Aidat, joka oli metsästämällä pitänyt retkikuntia tuoreessa

lihassa, kuoli johonkin hermotautiin, oli riistaakin entistä vähemmän

saatavana. Niinkauan kuin oli ruokaa, tulivat juhdat heikkoudestaan

huolimatta jotakuinkin, toimeen, mutta kun tultiin ylimmille

laitumettomille seuduille, alkoi toinen toisensa jälkeen sortua.

Myrskyn voima oli toisinaan niin ankara, että koko karavaani kulki

kallellaan, makasi tuulen päällä pystyssä pysyäkseen. Sekä eläimet että

miehet olivat nääntymässä uupumuksesta ja väsymyksestä retkikunnan

saapuessa jälleen Arka-tagille, jonka poikki oli kuljettava. Annamme

sananvuoron Hedinille.

Tibetin solissa.

»Päivän levättyämme pukeuduimme syyskuun viimeisenä päivänä

perusteellisesti turkkeihimme, valloittaaksemme Arka-tagin vilut

varustukset... Pian tapasimme pääselänteeltä tulevan erosio-uoman,

jota pitkin oli hyvä nousta korkeuksiin. Rinne käy ylemmä kohottaessa

jyrkemmäksi, kuten tavallista, laakson pohja on sorainen, mutta

kova, molemmilta puolilta siihen päättyy sivulaaksoja. Ratsastin

edellä Mollah Shahin ja Tjerdonin kanssa solaa kohti. Jo k:lo 3:n

aikaan taivas meni pilveen ja kaikki hämärtyi. Eteläpuolella, josta

nousimme, sola oli helppo ja saavutimme pian sen kynnyksen. Mutta

pohjoispuolella, jossa kerrospäät ovat, oli lasku jyrkkä.

»Juuri tällä harjanteella, joka kohoaa maankuoren melkein kaikkia muita

kohtia korkeammalle ja trampoliinin tavoin osoittaa maailmanavaruuteen,

riehui lumimyrsky semmoisella raivolla, että täytyi pitää Itseään

tuhon omana. Minulla tuskin oli voimia tehdä tarpeelliset havainnot.

Kädet kangistuivat ja kävivät aivan tunnottomiksi. Korkeus oli 5,203

metriä. Karavaanin viipyessä molemmat miehet taas palasivat alas. Minä

istuin selkä myrskyä vastaan ja kyyristyin kokoon niin paljon kuin

taisin. Luutina lumi tuiskui kyljistäni. Pohjoisessa ei syvyyksistä

erottanut mitään muuta kuin pyryäviä lumipilviä, kiehuvan lumikattilan;

joka puolella kiljuu ja vinkuu, ja tuuli viheltää vyöryessään terävän

solakynnyksen poikki.

»Sitten kuuluivat kameelien kellot aivan vierestäni. Kuin aaveet

eläimet kulkivat ohitseni askelten kuulumatta. Turdu Baj kävi

etukumarassa ja toinen käsivarsi suojakseen kohotettuna, ikäänkuin hän

olisi tunkeutunut sankan viidakon läpi. Ja nyt oli laskeuduttava alas

solan pohjoista puolta: piti kuin umpimähkään syöksyä tuntemattomaan

kuiluun, jonka pohjaa ei näkynyt. Kaikki kulkivat jalan valmiina

auttamaan ja tukemaan kameeleja. Kutjuk on ensimmäisenä ja tunnustelee

eteensä. Hän kulkee jyrkänteen lukemattomissa koukuissa. Meidän

täytyy pysähtyä joka kymmenes askel, voidaksemme suojella kasvomme

paleltumiselta. Liu'uimme ja ryömimme alas kautta lumen. Muuan

kameeleista luiskahtaa ja kaatuu, mukeltaa kerran nurin, mutta jää

makaamaan niin edulliseen asemaan, että se pääsi kuormaa purkamatta

nousemaan ylös. Taakkaa vain oli korjattava. Lumi tuiskuu ympärillämme,

hengityksen vaivalloisuus voi aivan pakahduttaa ihmisen, ja maailma

alkaa pyöriä silmissä.

»Päivä oli nyt kuhmut loppuun, tuli pimeä, mutta kuljimme edelleen,

kunnes jyrkänne kävi loivemmaksi. Pilkkopimeässä leiriydyimme

mäen rinteeseen, jossa ei ollut ensimmäistäkään heinänkortta, ja

polttopuita meillä ei ollut, ei muuta kuin lunta ja jäätä, näitä tosin

liiemmäksikin; lunta syyti taivaasta, se peitti maan ja kaikki oli

valkoisenaan.

»Auringon lokak. 1:nä noustessa näimme, minkälainen se maisema oli,

johon olimme pimeässä pysähtyneet. Joka puolella oli ympärillämme

täydellinen talvi ja lunta satoi yhä. Juhtain jalat olivat kankeat,

ne olivat nälissään, kun kuljimme tämän kylmän laakson läpi, ja siitä

syystä pysähdyimme jo muutaman kilometrin päästä mäkeen, jossa oli

välttävä laidun (4,899 metr.). Kirvelevällä sydämellä käskin teurastaa

viimeisen lampaan; se oli aivan kuin olisi murhan tehnyt.

»Lokak. 2:sena kuljimme 30 kilometriä pohjoista kohti. Tie vietti

alaspäin ja laakson pohja oli sorainen ja kova. Ympäristöstä ei paljoa

nähnyt, koko maa kun katosi lumisateeseen. Vielä yhden päivämatkan

auttoi tämä ystävällinen, verkalleen viettävä laakso meitä eteenpäin.

Ilma oli selinnyt ja näimme Tjimenin vuoret hyvinkin kymmenen

penikulman päästä. Mutta ennenkuin vielä ennätimme liikkeellekään

lähteä, oli länsimyrsky jo kimpussamme uhaten kohmetuttaa meidät

istuessamme huonojen hevosluuskiemme selässä. Jo pitkän matkan

päähän näkyvät myrskyvihurien nopeimmat radat, avopaikoilla,

kallionpolvekkeissa ja laaksojen suissa. Tomua ja pölyä kohoaa siellä

kuin harsoa.

»Laakso laajenee — näemme pohjoisessa järven, Atjik-köllin nimeltään.

Meidän olisi pitänyt pysähtyä siihen, mihin tähän saakka seuraamamme

puro päättyi, mutta toivoimme ajoissa pääsevämme järven rannalle

ja löytävämme sieltä tähteitä. Eläin-parat olivat uupumuksesta

viimeisillään. Se hevonen, jolla olin Andereen ratsastanut, jäi

jäljelle Niaksen kanssa, ja valkoinen hevonen jätettiin taipaleelle,

Kutjukin hoitoon. Niiden piti verkalleen seurata meidän jälkiämme.

Ratsastimme edelleen pohjoista kohti, hämärsi ja tuli pimeä, mutta

kuu kalpealla valollaan valaisi vilua erämaata. Vettä ei näkynyt ja

järvi jätettiin koko kauas suuntamme itäpuolelle. Turdu Baj kulki

läpikohmettuneena edellä jalan. Tulimme perin iloisiksi, kun hän

vihdoinkin pysähtyi ja huusi, että olimme saavuttaneet järveen laskevan

joen. 37 1/2 kilometriä päivässä oli melkein enintä mitä eläimet tähän

aikaan jaksoivat. Sairaat hevoset todella jaksoivat tulla tähän leiriin

saakka (4,252 m), mutta vasta myöhään keskipäivällä ja oltuaan yötä

jonkun matkan leiristä. Niitä sitten hoidettiin mitä parhaiten ja

ruokittiin riissillä.

Atyk-köllin syvänne on laaja, etenkin itää ja läntti kohti. Tältä

taholta siihen laskee melkoinen joki, joka oli ajojäitä täynnään meidän

5 p. lokakuuta kulkiessa sen poikki. Etelässä sitä rajoittaa Arka-tag,

pohjoisessa pienempi jono, joka ei näyttänyt järin vaikealta.

»Omituinen kylmä kostea sumu verhosi 6 p. järvisyvännettä, ja tämän

harson läpi kuvautui pohjoinen vuorijono heikosti ja hämärästi.

mutta kuitenkin maalauksellisena. Se näytti olevan kevyin värein

taivaan kannelle maalattu ja ylimpänä hohtaa lumi puoliselkeänä läpi.

Masentuneiden vivahduksien vuoksi jono näytti olevan ainakin yhden

päivämatkan päässä.

»Karavaani on kuolemaisillaan ja hautajaiskulkua nousemme verkalleen

kohoavaan mäkeen. Kulaaneja ja varsinkin orongo-antilooppeja on

sadoittain. Jolldash saavutti yhden viimemainituista, purren sen

kuonoon kiinni ja vahtien sitä, kunnes Tjerdon ennätti paikalle ja

pisti sen; siten saimme eväihimme sangen tarpeelliseen lisäyksen.

»Ylämäki käy jyrkemmäksi,‘kuljemme lukemattomien kurujen ja solien

poikki; usein täytyy meidän joksikin aikaa pysähtyä, että eläimet

saavat hengähtää. Pian ilmoitetaan, ettei muuan hevosista enää jaksa

kulkea kauemmaksi. Tuskin se on teurastettu, ennenkuin toinen laskeutuu

maata, eikä enää nouse. Ennenkuin pääsimme tähän ilkeään solaan, joka

levänneelle karavaanille olisi ollut joutavanpäiväinen, menetimme vielä

kaksi hevosta, toinen niistä uskollinen erämaaharmaani, joka oli minut

kantanut Tjertjeniin ja Altimish-bulakiin. Solastakaan ei näköala

ollut ilahuttava. Molemmin puolin oli pieniä jäävirtakielekkeitä

ja pohjoisessa oikea sekasotku vuoria. Kumma kyllä saimme kaikki

kameelimme onnellisesti yli, jonka jälkeen leiriydyimme rotkoon, jossa

ei tosin ollut nimeksikään laidunta eikä polttoaineita.

»Niin paljon riissiä kuin meiltä suinkin liikeni, jaettiin viimeisille

hevosille, jotka seisoivat sidottuina ja vilteillä peitettyinä. Aamulla

makasi yksi niistä rivissä kuolleena, kaula pitkällä, tuijottavin

silmin ja jo kankeaksi jäätyneenä. Ei kukaan ollut huomannut, kuinka

ja koska sen kärsimykset päättyivät, eivätkä jäljellä olevat hevoset

omistaneet sille vähintäkään huomiota. Ne olivat liian uupuneet ja

kiusaantuneet osoittaakseen minkäänlaista myötätuntoa; ne näyttivät

vain haluavan lepoa ja kuolivat ilman huokausta, ilman valituksen

ääntä, jota vastoin minusta tuntui sanomattoman haikealta, että niiden

tuho oli minun omallatunnollani.

»Ihmeteltävän alistuvaisina kameelit kuten tavallisesti makasivat

liikkumattomina samassa asennossa, johon ne oli edellisenä iltana

jätetty. Ne olivat härmästä valkoisina ja katselivat halukkaasti

laaksoon, jota sitten kuljimme koilliseen. Lämpötila oli -3,8 ja tuuli

oli vilu... Seutu oli karu, eikä riistaa näkynyt ensimmäistäkään. Kovin

kauaksi emme tällä tavalla jaksaisi. Päivämatkat yhä lyhenivät ja

eläinten voimat olivat viimeisillään.

»Yö lokak. 8:tta vastaan oli tyyni, kylmä ja selkeä ja

minimi-lämpömittari osoitti -18,3°. Jääkylmää ilmaa virtasi alas

laakson läpi; se oli tavallinen yötuuli, joka juoksee kuin vesi

uomassaan. Jo k:lo 8 se oli tauonnut, ja ellei puhkea myrskyä, kääntyy

se päivemmällä takaisin... Reipas karavaani olisi kulkenut tästä

Temirlikiin neljässä päivässä, mutta meiltä matka kului hitaammin. Vain

kuusi pientä leipäpalaa oli jäljellä ja riissiä meillä oli kolmeksi tai

neljäksi päiväksi. Näytti siltä, kuin täytyisi meidän lopputaipaleilla

nähdä nälkää. Suloista olisi ollut saada polttoaineitakin, mutta jakit

eivät käyneet tässä seudussa.

»Vinkuvassa lumituiskussa marssimme alas tämän laakson kautta, joka

pian ahdistuu rotkotieksi, pohja täpötäynnään alas sortuneita, osaksi

pyöreiksi kuluneita paasia. Se on sangen tarmokkaasti graniittiin

sahautunut murtolaakso ja maisemalla oli graniitin tavallinen villi,

kallioinen, maalauksellinen ja oikullinen luonne. Istuin kerrassaan

kiinnijäätyneenä kompastelevalla hevosellani, mutta miehistä useimpien

täytyi kulkea jalan, heidän ratsunsa kun olivat tuhoutuneet. Joki oli

enimmäkseen jäässä; vain koskissa vesi kohisi kristallikirkkaitten

lasikupujen alla. Tuon tuostakin kuljemme sen poikki, pysyäksemme

niin paljon kuin suinkin tasaisemmilla penkereillä. Usein jää kestää

kameelienkin painon ja on silloin hiekoitettava, mutta missä se ei

kestä, siinä se on ensin kivillä ja seipäillä rikottava. Toisinaan jää

pettää ja eläimet kaatuvat. Vanhat kameelit suoriutuivat hyvin tällä

vaikealla matkalla, vaikkapa niiden tehtävä nyt oli entistä raskaampi,

niiden kun täytyi kantaa kuolleiden hevostenkin taakat.»

Kullanhuuhtomoita.

Tämä laakso on hyvin tunnettu Tjertjenin ja Kerijan kullanetsijöille.

Retkikunta kulki heidän huuhtomakenttänsä ohi. Jo kuukausi takaperin

olivat viimeisetkin huuhtojat lähteneet tiehensä. Heidän pienet autiot

majansa olivat kivilohkareista ladotut. Läheisyydessä oli kaivajain

kuoppia, syvimmät noin 2 1/2 metriä syvät. Toisissa kaivoksissa oli

joku merkki, kuten antiloopin kallo tai kulaanin nahka tangon päähän

nostettuna ilmaisemassa omistajaansa.

Vielä etäämmä kuljettuaan retkikunta monesta ajasta tapasi ensimmäiset

ihmiset, jakkimetsästäjiä, ja Hedin sai heidät palkatuksi viemään

sanaa pääkortteeriinsa Temirlikiin, pyytäen lähettämään sieltä apua.

Apu saapui, ennenkuin retkikunnan ihmiset joutuivat saman kohtalon

alaisiksi kuin hevoset, ja lokakuun viimeisellä viikolla Hedin

vihdoinkin saapui pääkortteeriinsa Temirlikiin. 12 hevosesta oli

jäljellä vain 2, 7 kamelista 4, jota paitsi yksi ihmishenkikin oli

menetetty.

Pyhiinvaeltajat.

Vähän ajan päämajassaan levättyään Hedin retkeili ympäristössä

karttaansa täydentämässä, vaikka talvimatkat näissä ylämaissa olivat

kesämatkoja vielä paljon kolkommat. Siitä huolimatta matkustavat

buddhanuskoiset pyhiinvaeltajat, jotka pohjoisesta päin, Venäjän ja

Kiinan alueilta käyvät Lhasassa, tämän kolkon maan läpi syysmyöhällä

tai talvella. Lämpöisenä vuodenaikana paarmat turmelisivat heidän

kameelinsa Tarimin syvänteessä. Paluumatkalla, joka tapahtuu vasta

seuraavana talvena, heidän täytyy enimmäkseen kulkea jalan, koska

suurin osa juhdista matkalla kuolee. Abdallissa, Tarimin suupuolessa,

he koettavat vaihtaa uupuneet kameelinsa hevosiin päästäkseen pikemmin

kotia. Menomatkallaan he jättävät kameelinsa Tsaidam-mongolien maahan

ja matkustavat sieltä vuokrahevosilla. Sieltä he niinikään ottavat

oppaat, jotka tuntevat kaikki soveliaat leiripaikat. Neljä kuukautta

kuluu matkaan ylämaan poikki. Pyhiinvaeltajat vievät mukanaan

dalailaamalle melkoisen rahalahjan, samoin kuin katolilaiset paaville

Pietarin penningin.

Takaisin Lop-maahan.

Lähetettyään Temirlikistä osan karavaaniaan Tjarkhlikin keitaaseen,

joka on lähellä Lop-maata, Hedin toisen puolen keralla lähti suurelle

kevätretkelleen, jonka päätarkoitus oli edellisenä syksynä löydettyjen

raunioitten ynnä vanhan Lop-norin syvänteen tarkempi tutkiminen. Matka

tapahtui kuitenkin kiertäen kaukaa idän kautta, Gobin erämaan poikki,

Hedin kun toivoi niistä tuiki tuntemattomista seuduista ehkä löytävänsä

muitakin vanhoja asutuksia. Ensin hän tutki Altyn-tagin itäistä jatkoa

Anambarum-ulaa ja poikkesi Särtäng-mongolien luona, jotka ottivat

hänet ystävällisesti vastaan, vaikk'eivät voineetkaan myydä hänelle

kameeleja. Matkallaan Gobin erämaan poikki hän löysi useita idästä

länteen kulkevia matalia rinnakkaisharjanteita, mutta muutoin erämaa

oli sangen autiota. Lopulta alkoi retkikuntaa ahdistaa niin kova

vedenpuute — kameelien täytyi olla 12 päivää vedettä — että asema alkoi

näyttää epätoivoiselta. Altimish-bulakin lähteitten itäpuolella oli

kuitenkin Kumik-tagin eteläpuolella muutamia pienempiä lähteitä ja ne

pelastivat retkikunnan. AItimish-bulakissa Hedin oli jo edellisenä

vuonna käynyt, kuten kerroimme; pari päivämatkaa siitä etelään

tavattiin vanhan Lop-norin rantaviiva ja pian rauniotkin, jotka Ördek

oli löytänyt, ja useitten muittenkin kylien raunioita. Suurimmassa oli

ollut 16 taloa. Kaikissa oli korkeat täysinäiset savitornit, jotka

aikoinaan lienevät olleet tienviittoina sekä myös tulimajakoina, joiden

huipussa poltettiin tulta vihollisen maahan hyökätessä.

Lou-lan.

Taloista alettiin nyt etsiä kaikenlaisia muinaisesineitä, varsinkin

kirjoituksia, mutta verraten vähän oli säilynyt, sillä nämä rauniot

eivät olleet hiekan peittämät, kuten Takla-makanin. Päinvastoin oli

tuuli vuosisatain kuluessa kaivanut maata pois, niin että talot

nyt olivat jonkun metrin korkuisella kummulla, vaikka sisusta

tosin olikin pölyn peitossa. Ne esineet, rahat, talouskalut ja

aterianjäännökset y.m., mitä löydettiin, osoittivat seudulla ennen

olleen maanviljelystä, karjanhoitoa, liikettä ja kalastustakin, toisin

sanoen, että se oli ollut melkoisen järven rannalla ja jostain joesta

saanut vettä kastelukanaviinsa. Lopulta löydettiin kirjoituksiakin

eräästä rakennuksesta, joka aikanaan näyttää olleen jonkun

virkamiehen toimisto. Näiden kiinankielisten kirjoitusten johdolla

saattoivat etevät sinologit sitten määrätä rauniopaikan nimen, iän ja

historiallisen merkityksen. Maakunnan vanha kiinankielinen nimitys

oli Lou-lan ja aika, johon löydöt johtavat, ajanlaskumme ensimmäiset

vuosisadat. Löydetyt kirjoitukset, joista osa oli paperille, osa

puupaalikoille kirjoitettu, ovat paikkakunnallisia virallisia

muistiinpanoja, joista voidaan tehdä johtopäätöksiä Lou-lanin

asukkaiden elämänlaatuun nähden, mutta nimi itse avaa koko joukon

vanhoja kiinalaisia lähteitä seudun historian tutkimiseksi.

Ensimmäisellä vuosisadalla e.Kr. Lou-lan ja sen takana olevat maat

vielä olivat Kiinan ylivallasta vapaat, mutta Kiina lähetti Lou-lanin

kautta lähettiläitä sen takaisiin maihin. Lou-lanin asukkaat kuitenkin

kerran ryöstivät keisari Wu-tin lähettilään ja auttoivat Heun-nuja

(hunneja) monessa tilaisuudessa ryöstämään kiinalaisia matkustajia.

Kiinalaiset lähettivät sotaväkeä, joka valloitti Lou-lanin ja muut

sen ympäristössä olevat maat, ja Lou-lanin täytyi ruveta Kiinalle

veroa maksamaan. Lepyttääkseen sekä kiinalaisia että toisella puolen

hunnejakin Lou-lanin kuningas lähetti yhden pojistaan Kiinan hoviin

panttivangiksi, toisen hunneille, jotka olivat suuttuneet siitä, että

Lou-lan oli Kiinan vallan alle alistunut. Siitä huolimatta kesti

rettelöitä yhä, Lou-lan kun oli salaisessa liitossa hunnien kanssa

näiden käydessä sotaa Kiinaa vastaan. Molemmat nämä veljet nousivat

sitten vuoron takaa Lou-lanin valtaistuimelle, jälkimmäinen hunnien,

edellinen kiinalaisten toimesta. Kun Kiinan hovissa kasvatettu prinssi,

veljensä vallasta syöstyään, sai Lou-lanissa hallitusohjakset käsiinsä,

pyysi hän saada sinne kiinalaisen varusväenkin, väestö kun vihasi

häntä, ja samalla maan nimeksi pantiin Shen-Shen. Maassa oli tähän

aikaan 14,100 asukasta ja 2,912 miestä harjoitettua sotaväkeä. Se siis

oli pieni maa, mutta suurta liiketietä hallitsevana paikkakuntana

kuitenkin Kiinalle tärkeä.

Hedinin löytämäin kirjoitusten aika on voitu tarkkaan määrätä.

Viimeinen on vuodelta 310 j.Kr. Näyttää siis siltä, kuin olisi

erämaanmyrsky tai tulva neljännellä vuosisadalla hävittänyt

Lou-lanin. Läheisyyteen näytään rakennetun toinen kaupunki, n.s.

Louhikäärmekaupunki, jonka vuorostaan myrskytulva hävitti ajalla

1303—11.

Perusteellisia Hedinin kaivaukset eivät tietenkään voineet olla, siihen

hänen varustuksensa olivat riittämättömät, vedensaanti hankala, eväitä

niukalti, mutta hänen tehtävänsä olikin etupäässä maantieteellinen.

Pengottuaan jonkun päivän raunioita ja ne kartoitettuaan hän

toimitti tarkkavaakituksen Lopin erämaan poikki pohjoisesta etelään,

todistaakseen täten entisen järvisyvänteen olemassaolon. Se hänelle

onnistui, mutta saaduista arvoista näkyy, että järvi on ollut hyvin

matala, keskelläkin vain muutamaa metriä syvä. Ilman tarkkavaakitusta

sen olemassaoloa ei olisi huomannut muusta kuin simpukankuorista,

pohjalietteistä ja entisen rantakasvullisuuden tähteistä.

Suoritettuaan tämän vaakituksen Hedin jälleen tuli Kara-koshun rämeiden

rannalle, tapaamatta kuitenkaan siellä odotettua apuretkikuntaa. Tällä

kertaa nälänhätä oli tuottaa retkikunnalle tuhon. Hedin lähetti yhden

miehistään, ilman ruokaa, aseita ja ampumaneuvoja, apuretkikuntaa

etsimään. Kun miestä ei kuulunut takaisin, täytyi hänen itsensä muiden

retkikunnan jäsenten keralla lähteä perässä kulkemaan, ja syy kaikkien

ennakkosuunnittelujen myttyynmenemiseen selvisi hänelle nyt. Seutu oli

edellisestä vuodesta perin pohjin muuttunut, järviä ja rämeitä ulottui

kauas pohjoiseen semmoisille paikoille, jotka edellisenä vuonna olivat

olleet maata. Tähän lienee ensi sijassa ollut syynä Tarimin tavallista

suurempi tulva, joka näillä lakeilla dyyni- ja saviriuttaseuduilla voi

käden käänteessä luoda uusia suuria vesistöltä sinne, missä ennen oli

vedetön erämaa. Nämä järvet ja rämeet tosin olivat aivan matalia,,

mutta niin täynnään salahautoja ja pehmeitä liejupohjia, ettei niiden

poikki voitu kaalata kuin muutamassa kohdassa. Apuretkikunta kuitenkin

lopulta tavattiin ja se oli sen tyhjin käsin lähetetyn loplikin ansio.

Hän oli kulkenut ruoatta viisi päivää, kierrellen rantoja tai uiden

järvien poikki, kunnes tapasi apuretkikunnan. Hedinin nyt nähdessään

hän vaipui maahan itkemään, niin katkerilta hänestä vielä tuntuivat

tuolla retkellä kestetyt kärsimykset. Apuretkikunnan mukana tuli toinen

niistä venäläisistä kasakoista, jotka olivat saaneet käskyn palata;

Venäjän keisari oli Hedinin kirjeen saatuaan paikalla peruuttanut

poiskutsumis-käskyn ja kasakat olivat oikopäätä palanneet Kashgarista

retkikuntaa etsimään. Hedinillä oli siis nyt saattajina neljä kasakkaa:

kaksi venäläistä, Sirkin ja Tjernoff, ja kaksi burjaattia, Shagdur ja

Tjerdon.

Kiertäessään tämän Kara-koshun järven pohjoisen kasvannaisen ympäri

Hedin saattoi todeta, että se leviämistään leveni pohjoista kohti.

Erämaahan virtasi monella haaralla paljon vettä, ja järvi olisi

levinnyt Lop-norin vanhaa syvännettä kohti paljon nopeamminkin,

ellei läpikuiva maa olisi imenyt itseensä niin suunnattomia määriä.

Hedin kuitenkin oli vakuutettu siitä, että Lop-norin vanha syvänne

taas täyttyy ja koko järvi muuttaa sinne, kalastajat kylineen sen

mukana, ja että Kara-koshun järvi jää tyhjäksi. Syynä tähän on se,

että aavikoiden äärettömän ankarat myrskyt kovertavat kuivia uomia,

veden täyttämiä sitä vastoin liettävät umpeen. Lop-norin vanha syvänne

siten syvenemistään syvenee, Kara-koshun taas täyttyy. Lopulta veden

täytyy juosta vanhaan syvänteeseen ja Kara-köshun jää aivan kuivaksi.

Tämän tapahduttua rupeaa vuorostaan vanha Lop-nor uudelleen täyttymään

tuulen kuljettamasta tomusta ja hiekasta ja Kara-koshunin syvänne

uurtautumaan, kunnes vesi taas vaihtaa paikkaa.

Hedin tuli siis tällä retkellä siihen päätökseen, että Lop-järvi

säännöllisesti heilahtelee näiden molempain syvänteiden välillä.

Aika, jonka se tähän tarvitsisi, tuntuu kuitenkin hyvin pitkältä, jos

otaksumme Lou-lanin tuhon ja nykyisyyden käsittävän yhden tämmöisen

heilahduksen. Przewalskijn aikana Kara-koshun vielä oli aava ja suuri

järvi ja muutoksen loppuvaihe näyttää sen vuoksi kehittyneen sangen

nopeasti.

Lhasaa kohti.

Kesän lähestyessä ja kuumuuden lisääntyessä Hedin jälleen käänsi

kulkunsa Tibetin viileihin ylämaihin varustaen sitä varten retkikunnan

Tjarkhlikissa, pienessä keidaskaupungissa Tjertjenin itäpuolella.

Täällä hänen täytyi luopua uskotusta »karavan-bashistaan», s.o.

karavaanin johtajastaan, Islam Bajsta, jonka jo kautta kuukausien

harjoittamat petokset nyt tulivat ilmi, ja uskoa varustushommat uusiin

käsiin. Toukokuun 17:ntenä hän jälleen oli matkavalmis ja lähti

Tjarkhlik-jokea nousemaan Kuenluniin. Suuri ja hyvin varustettu oli

hänen karavaaninsa, vuodenaika mitä paras, lukuunottamatta sitä, ettei

ruoho vielä ollut päässyt alkuun, mutta kauan ei sen tarvinnut matkata

Pohjois-Tibetin korkeiden solien yli, sen korkeilla ylätasangoilla,

ennenkuin ravinnon niukkuus, vilu ja ennen kaikkea ilman ohuus riudutti

sen voimat. Toisin paikoin oli lisäksi itse maaperä sateista niin

vetelää, että matkan tekeminen siitäkin syystä oli ylen rasittavaa.

Varsinkin korkea Arka-tag vaati jälleen uhrinsa, ja sitten juhtia

edelleen nääntyi taipaleelle, hevosia, aaseja ja kameeleja harva se

päivä.

Hedinin tarkoitus oli nyt pyhiinvaeltajaksi pukeutuneena

burjaattilaisen kasakan ja erään mongolilaisen laaman keralla,

jonka hän sai yritykseen pienen petoksen kautta houkutelluksi,

tunkeutua Lhasaan, jonne pääsy oli jo vuosikymmeniä ollut kaikilta

eurooppalaisilta kielletty. Tultuaan Tibetin pääkaupungista neljänsadan

kilometrin päähän hän jätti karavaanin ja lähti seikkailuretkelleen.

Matka oli sekä jännittävä että rasittava, tibetiläiset kun jo alun

pitäen epäilivät joukkoa, jota paitsi Hedinin nyt täytyi tulla

toimeen ilman palvelijoitaan ja lisäksi tehdä kaikki havaintonsa

ja muistiinpanonsa paljon vaikeammissa oloissa kuin tavallisesti.

Suoranaista vaaraa ei kuitenkaan ollut, ei mitään sen tapaista kuin

Wallinilla ja muilla valepukuisilla kristityillä Arabiassa tai

Saharassa, sillä tibetiläisissä ei ilmaantunut sanottavaa uskonkiihkoa.

Pääsy maahan oli eurooppalaisilta kielletty valtiollisista syistä

ja rahvas heitä epäili ja vakoili etupäässä siitä syystä, että

viranomaiset sakottivat ja rankaisivat jokaista, joka heille möi juhtia

ja ruokatavaroita tai opasti heitä. Itsesäilytyksen vaisto ensi sijassa

pakotti olemaan varuillaan. Moni kuitenkin kiiltävän rahan nähdessään

möi Hedinille ruokavaroja, niin ettei hän nälkää nähnyt.

Lhasan tiellä.

Maassa oli sadeaika, joet tulvillaan, kaalamot syvät, ja monet

kovat täytyi pyhiinvaeltajain sen vuoksi taipaleella kokea. Joka yö

täytyi vuoron takaa valvoa rosvojen pelosta — ne jo olivat vieneet

muutamia hevosia, ennenkuin tiedettiin olla varuilla. Matka piti nyt

pitkin Lhasan suurta valtatietä, jolla tavattiin suuria karavaaneja.

Eräässä tanguuttien kuljettamassa teekaravaanissa oli kolmisensataa

kuormajäkkiä, joita 25 miestä hoiti. »Se tosiaan oli sangen omituinen

ja maalauksellinen näky. Sotilaallisessa järjestyksessä se kulki ohi ja

melkoinen aika kului, ennenkuin viimeiset olivat jättäneet telttamme

taakseen. Ne matkasivat osastoittain, 30 tai 40 jakkia osastossa, ja

kutakin osastoa hoiti pari miestä. Jakit kulkivat hitaasti, lyhyin

sipsuttavin askelin, mutta erinomaisessa järjestyksessä, tuottamatta

sanottavaa vaivaa miehille, jotka hoputtivat niitä lyhyin vihellyksin

ja lyhyin, katkonaisin, kimakoin huudoin. Jos joku jakki erosi

joukosta, ei jonkun ajomiehistä tarvinnut muuta kuin huitaista samaan

suuntaan käsivarrellaan ja kimakasti viheltää, paikalla se palasi

riviin paikalleen.» Eläinten voimiin verraten olivat kuormat pienet.

Varmaankin tämä johtui kokemuksesta; eivät edes jakit kykene Tibetin

ohuessa ilmassa suuria kuormia kuljettamaan, mitä sitten lakeuksilla

kasvaneet hevoset ja kameelit.

Vaikka suuri karavaani olikin jäänyt kauemmaksi asumattomaan

sisämaahan odottamaan pyhiinvaellusseikkailun päättymistä, olivat

tibetiläiset viranomaiset kuitenkin saaneet siitä tietoja, heti kun

se oli Kuenlunille lähtenyt — tiedon olivat tuoneet mongolilaiset

pyhiinvaeltajat — eivätkä seikkailijamme olleet kulkeneet puoltakaan

matkaa, ennenkuin heidän kintereillään kulki ilmettyjä vakoojia.

Jakkikaravaanistakin oli muuan vanha mies osoittanut Hediniä sormellaan

ja sanonut: »Peling». Nyt tuli vastaan vakoojia, jotka osasivat vielä

tarkempaan, lisäten sanan »swed», joten siitä tuli »shwedpeling», s.o.

ruotsalais-curooppalainen.

Tie pystyyn.

Vakoilijat alkoivat nyt käydä pienen pyhiinvaeltajajoukon teltissä

saakka, toiset tutkivat »pelingin» silmät ja ihmettelivät, kun ne

eivät olleetkaan siniset, vaan yhtä pikimustat kuin heidänkin, toiset

heidän pyssynsä, jotka pika-ampumakojeineen heitä ihmetyttivät ja

peloittivat. »Nyt luulimme saavamme olla loput päivästä rauhassa,

mutta jo parin minuutin kuluttua tapahtui jotain, joka meissä

synnytti jonkun verran levottomuutta. Joka puolelta keräytyi pienelle

telttaleirille, joka oli meidän leiristämme kilometrin päässä, pieniä

ratsumies-osastoita, joilla oli asetta jos jonkinlaista, keihäitä,

peitsiä, miekkoja ja pitkiä mustia haarukkapyssyjä. Toisilla oli

korkeat valkoiset huopahatut, toisilla mustat kääreet ja kaikilla

oli avara kauhtana, ruskea, punainen, musta tai harmaa. Ne näyttivät

ryöväreiltä ja rosvoilta, mutta ilmeisestikin ne olivat sotamiehiä,

jotka oli nostatettu Etelä-Tibetiä puolustamaan uhkaavaa vihollista

vastaan... Niitä näytti nousevan maasta kuin sieniä, teittäin

ympärystä aivan mustui ja pian siellä oli 53 ratsumiestä... Laamani

oli sangen alakuloinen ja luuli heidän aikovan tappaa meidät...

Ikäänkuin vastaukseksi arveluihimme ne nyt tekivät liikkeen, joka

ei ollut omiaan meitä rauhoittamaan. Kun seitsemän ratsumiestä oli

tuimaa ravia poistunut⁻ itää kohti, arvatenkin Nakktjuun, ja pari

Lhasaa kohti, karauttivat muut sankassa joukossa kattilalaakson

pohjan poikki suoraan telttaamme vastaan. Hetkisen tosiaan luulin,

että asemamme oli toivoton. Meillä sen vuoksi oli aseet valmiina ja

istuimme tai seisoimme telttamme ovella. Tibetiläiset heiluittivat

keihäitään ja miekkojaan ilmassa ja päästelivät mitä hurjimpia huutoja;

tulivat täyttä laukkaa kuin ratsuväen hyökkäyksessä, kaviot iskivät

läpimärkään maahan ja kura lensi heidän hurjasti lähestyessä. Jotkut

miehistä heiluttelivat miekkojaan ja näyttivät huutavan komentosanoja.

Joukko ei ollut teltastamme kaukana, kun ratsumiehet äkkiä käänsivät

hevosensa, mikä oikeaan, mikä vasempaan, palatakseen kahdessa osastossa

takaisin lähtökohtaan. Pari kertaa uudistettiin sama temppu ja pari

pientä joukkoa ratsasti leiripaikkamme ympäri. Aikomus ilmeisestikin

oli meissä synnyttää terveellistä kunnioitusta ja tämä kävi vielä

ilmeisemmäksi, kun he hevosen selästä alas tultuaan alkoivat ampua

pilkkaan pitkillä mustilla haarukkapyssyillään.»

Näiden näytteiden jälkeen tuotiin lahjaksi rasvaa ja piimää, josta

ei otettu mitään maksua, vaikka sitten kuitenkin pieni vastalahja

kelpasi, kun päällikkö oli antanut luvan sen vastaanottamiseen.

Telttaan saapui sitten hyvin tungettelevia vakoojia, jotka ilmoittivat

seikkailijain menettävän päänsä, jos yrittäisivät jatkaa tätä tietä

Lhasaan. Muutoin he käyttäytyivät kylläkin ystävällisesti. Yöksi oli

teltan ympärille asetettu 37 vahtimiestä. Aamulla, elok. 7:ntenä, alkoi

tibetiläisiä jälleen lappaa teltalle jo päivän koitossa ja toiset

pysyivät siellä niin itsepintaisesti, ettei ollut vähintäkään epäilystä

siitä, etteivätkö he olleet vakoojia. Ulkopuolelle kokoontuneet ryhmät

keskustelivat hyvin avomielisesti seikkailijoista, ilmaisten varsinkin

mielipiteitään Hedinistä. Siitä, että niin paljon väkeä oli liikkeelle

asetettu, saattoi päättää, että tibetiläiset pelkäsivät jäljelle

jäänyttä karavaania, jonka miesluvusta, laadusta ja aseista heillä ei

näytä olleen tarkkoja tietoja. Hedin saattoi heidän keskustelustaan

päättää, ettei hänen persoonallisesti tarvinnut mitään pelätä, mutta

toisin oli laaman laita, joka hänellä oli oppaana matkassaan. Laamoja

Tibetin hengellisten viranomaisten oli tapana rangaista sangen

ankarasti. Muuankin oli jonkun rikkomuksen sovittamiseksi tuomittu

kulkemaan Urgasta, Mongolian pohjoisrajalta, rukousasennossa, s.o.

polvillaan, Lhasaan asti. Hän heittäytyi maahan suulleen, kädet maata

vasten, veti sitten polvet käsien luo, heittäytyi taas suulleen ja

niin edespäin koko pitkän tien, kulkien täten kuusi vuotta, ennenkuin

perille pääsi. Kun hän sitten oli päässyt viimeisen päivämatkan päähän

Lhasasta, ei dalailaama lopultakaan päästänyt häntä pyhään kaupunkiin,

vaan hänen täytyi palata takaisin tyhjin toimin. Vielä kahdesti oli

mies kulkenut matkan polvillaan, kunnes polvet olivat käyneet koviksi

kuin kameelin pakkulat, mutta dalailaama oli pysynyt järkähtymättömänä.

Nuori mongolialainen laamamme saattoi sen vuoksi aavistaa, ettei hän

enää koskaan pääsisi Lhasaan, jossa hän oli opiskellut ja jossa kaikki

hänen harrastuksensa olivat.

Elok. 9:ntenä saapui vihdoin Nakktjun maaherra, Kamba Bombo,

suuren seurueen keralla paikalle, kutsuen Hedinin telttaansa,

johon hän oli valmistanut pidot. Erääseen hänen teltoistaan oli jo

kannettu kokonaisena paistettu lammas, jonka ympärillä oli tee- ja

tsambamaljoja, ja vieraitten piti kunkin saada »haddikinsa», s.o.

ohut vaalea side, jonka mongolit ja tibetiläiset tavallisesti antavat

eteville vieraille kunnioituksen merkiksi. Hedin kuitenkin vaati,

että Kamba Bombon yleisen kohteliaan tavan mukaan piti ensiksi tulla

vieraihin, soimaten häntä samalla tulkille parhaan taitonsa mukaan.

Hän ei vielä ollut varma siitä, mikä kohtalo hänen osakseen tulisi,

ja tahtoi hinnalla millä hyvänsä pysyä aseittensa luona, saadakseen

edes ampua viisikymmentä patruunaansa loppuun, jos tibetiläisten oli

aikomus murhata heidät. Kun Kamba Bombon teltassa oli muutama tunti

neuvoteltu ja pyhiinvaeltajamme tämän ajan viettäneet mitä suurimmassa

levottomuudessa, alkoivat tibetiläisen päällikön teltan ympärillä rivit

jälleen taajeta, siellä juostiin ja kiirehdittiin, aseita tarkastettiin

ja noustiin hevosen selkään. Kokonainen metsä ratsumiehiä ajoi täyttä

laukkaa pitkänä mustana linjana suoraan odottavain telttoja kohti. »Ei

satanut sillä haavaa, saatoimme häiritsemättä nauttia tästä todella

uhkeasta näystä. Kuului epäselvää tohinaa, mutta pian erotimme

hevosten nopean kavionkapsecn maata vastaan. Tuntui siltä, kuin

vyöryisi päällemme laviini, seuraavassa silmänräpäyksessä meidät alleen

haudatakseen. Kiväärit ja revolveri olivat käsillä aivan lähellä,

mutta seisoimme teltan ulkopuolella, eikä kukaan voinut aavistaa sitä

levottomuutta, joka meidät todenteolla oli vallannut. Tibetiläiset

hyökkäsivät yhdessä rivissä. Keskellä ratsasti päällikkö isolla

kauniilla muulilla, kaikki muut ratsastivat hevosilla. Hänellä oli

mukanaan esikuntansa, sotilas-, siviili- ja pappisvirkamiehensä, kaikki

upeihin juhlapukuihin puettuina. Sivustoilla oli sotamiehiä, jotka

olivat kiväärein, miekoin ja keihäin varustetut, ikäänkuin olisivat

olleet sotaretkellä vihamielistä heimoa vastaan. Saatoimme laskea, että

heitä kaikkiaan oli 67 miestä.

»Joukosta erosi nyt muutamia ratsastajia, jotka vauhtia lisäten

tulivat pari minuuttia ennen muita, laskeutuivat hevosen selästä ja

tervehtivät. Eräs näistä oli tulkki-ystävämme, joka vain ilmoitti

Kamba Bombon itsensä kunnioittavan meitä käynnillään. Tämä pysähtyi

aivan lähelle telttaa, jonka jälkeen muutamat hänen seuralaisistaan

hyppäsivät hevosen selästä ja levittivät maahan maton, jolle

päällikkö astui. Varalla oli myös patjoja ja pieluksia ja näille hän

istui ja hänen viereensä Mansolaama, etevä nakktjulainen pappi.»

Hedinin kutsusta hän kuitenkin tuli telttaan. Hän oli puettu sangen

aistikkaaseen ja hienoon pukuun. Suuren punaisen viitan ja punaisen

paslikan riisuttuaan ja palvelijalle annettuaan hän esiintyi

keltaisessa, isohihaisessa silkkipuvussa, päässään pieni sininen

kiinalainen kalotti, jaloissa viheriät mongolilaiset samettisaappaat.

Hänelle kannettiin sitten mustetolppo, kynä ja paperia, jonka jälkeen

hän alkoi kuulustelun, tiedustellen varsinkin pääkaravaanin paikkaa ja

mieslukua. Hedinistä itsestään hän ei paljon kysellyt, hänellä näytti

olevan riittävät tiedot. Kasakka piti lujasti puoliaan ja arveli, että

venäläiset viranomaiset loukkaantuisivat, jos heidän laamanuskoisia

alamaisiaan estettäisiin käymästä pyhiinvaelluksella Lhasassa, mutta

Kamba Bombo nauroi hänelle ja kätensä reunan kurkulleen nostaen

osoitti, mikä kohtalo heidän osakseen tulisi, jos he tästä astuisivat

askelenkaan Lhasaa kohti. Shereb-laamaa kiellettiin koskaan enää

Lhasaan tulemasta. Pyhiinvaeltajat velvoitettiin oikopäätä palaamaan

takaisin pääkaravaanin luo, maakuntansa rajalle saakka. Kamba Bombo

antoi aseellisen saattojoukon, korvasi varastetut hevoset ja hankki

kaikki ruokavarat. Kaiken kaikkiaan Hediniä siis kohdeltiin sangen

suopeasti. Epäilemättä siihen oli syynä Lhasan viranomaisten halu

välttää rettelöitä ulkovaltain kanssa — tieto siitä, kuinka Kiinaa oli

boksarikapinan aikana tapahtuneesta eurooppalaisvainosta kuritettu, oli

epäilemättä suurena syynä tähän, jota paitsi ehkä tiedettiin sekin,

että »shwedpelingillä» oli henkivartionaan neljä venäläistä kasakkaa.

Hedinille tämä tapaus selvitti asemaa melko lailla. Hän tosin tiesi,

ettei häntä Lhasaan päästettäisi millään ehdolla, mutta toiselta

puolen hän saattoi arvata voivansa petellä tibetiläisiä viranomaisia

niin paljon kuin suinkin taisi, tarvitsematta pelätä muuta kuin että

häneltä pääsy johonkin haluttuun suuntaan estettäisiin, jos se ilmi

saataisiin. Tälle tiedolle hän perusti vastaisen Tibetin tutkimuksensa,

joka sitten oli yhtämittaista viranomaisten nenästä vetämistä. Monelle

hyväntahtoiselle virkamiehelle, joka tahtoi kuululle muukalaiselle

olla niin mieliksi kuin Lhasan viranomaisten ankarat ohjeet suinkin

sallivat, koitui siitä paljon harmia ja vahinkoa, esimiehet kun

käyttivät tilaisuutta kiskoakseen heiltä hyvät sakot.

Hedin kävi seuraavana päivänä Kamba Bomboa tapaamassa, mutta turhat

olivat kaikki hänen yrityksensä saada jatkaa matkaa Lhasaan.

Parinkymmenen ratsumiehen saattelemana Hedin siis lähti paluumatkalle

pohjoista kohti. Saattojoukko oli iloista ja ystävällistä väkeä,

vaikka ulkomuodoltaan enemmän muistuttikin rosvo- kuin sotilasjoukkoa.

Alueensa rajalta se palasi takaisin, jonka jälkeeni Hedinin taas täytyi

kahden seuralaisensa kanssa matkustaa yksin ja yöllä vuoronsa takaa

vartioida tavaraa ja hevosia, seuduissa kun sanottiin olevan paljon

rosvoja. Elokuun 20:ntenä epäonnistuneet pyhiinvaeltajat vihdoin

tapasivat pääkaravaanin, joka kaikkien asuttujen alueitten ulkopuolella

oli sen aikaa odotellut ja koonnut voimia uusiin ponnistuksiin. Suuri

oli karavaanissa ilo, jopa ilokyyneliin saakka, kun johtaja täten

terveenä palasi takaisin seikkailuretkeltään.

Kun karavaani oli pysähtynyt kauas asumattomalle alueelle, eivätkä

vakoojat olleet seuranneet sinne asti, päätti Hedin koko matkueen

kanssa lähteä etelää kohti niin kauas kuin suinkin pääsisi ja sitten

suunnata kulkunsa länteen päin Ladakhiin, joka on Indus-joen laaksossa

Himalajan pohjoispuolella ja jo on Kashmirin aluetta, vaikka asukkaat

ovatkin tibetiläisiä. Karavaanin juhdat olivat jonkun verran toipuneet,

mutta olivat kuitenkin yhä edelleenkin niin heikkoja, että niitä

ilman näkyvää syytäkin kuoli. Elokuun viimeinen viikko oli alkanut ja

syksy teki tuloaan. Matkan pituuteen nähden saattoi pitää varmana,

että karavaanin lopulta täytyisi antautua tibetiläisten armoille.

Maa oli pitkällisistä sateista kovin märkää ja matkan teko senvuoksi

paikoitellen suunnattoman vaikeata. Riistaa oli niukalti, mutta susia

samoili joukoittain retkikunnan ympärillä ja korpit saattelivat

sitä odottaen saalistaan. Jo syyskuun 1:senä tavattiin ensimmäiset

tibetiläiset. Nämä yrittivät paeta, mutta kasakat saivat heidät

kiinni ja ruoskivat heitä, kun he eivät muutoin suostuneet myymään

ruokatavaroita, heitä kun oli kovasti kielletty.

Muutaman päivän kuluttua retkikunta saapui suurelle Selling-tso

järvelle, joka tosin jo oli ennaltaan tunnettu, mutta jonka tuntemista

Hedin kuitenkin koko lailla lisäsi. Täällä muuan alapäällikkö

kielsi retkikuntaa jatkamasta matkaa etelää kohti, mutta Hedin ei

luvannut hänen kiellostaan välittää, vaan uhkasi ampua, jos häntä

asevoimalla estettäisiin, ja seuraus siitä oli, että Nakktjun maakunnan

maaherra suuremman joukon keralla saapui paikalle. Verenvuodatus

oli tibetiläisille kovin vastenmielistä ja Hedin käytti tätä tietoa

peloitukseen. Hänen täytyi kuitenkin mukautua Lhasan pyhän neuvoston,

»devashungin», määräykseen, ja kääntyä tästä länttä kohti Ladakhiin,

vaikka hän halusta olisikin tarkemmin tutkinut etelämmässä olevan

järviseudun, etenkin pyhän Dangra-jum-tson, josta edelliset matkustajat

olivat laatineet vain puutteellisen kartan. Venematkaa Selling-tson

eteläpuolella olevalle pienemmälle järvelle eivät viranomaiset

kuitenkaan estäneet. Tie länteen päin oli retkikunnalle auki ja

viranomaiset lupasivat pitää huolta siitä, että se saisi ruokaa ja

jakkeja tavarainsa kuljetukseen. Vasta syyskuun jälkipuoliskolla se

uudelleen lähti matkaa jatkamaan, melkoinen ratsumiesjoukko sekä

suojanaan että estämässä kaikkia poikkeuksia säädetystä matkasuunnasta.

Jos Hedin vähänkin yritti tunkeutua etelään, »pyhäin kirjain» maata

kohti, paikalla saattajat hätääntyivät, uhkailivat ja rukoilivat ja

olivat sanomattoman kiitollisia, kun hän lyhyen partioretken tehtyään

palasi taas pääkaravaanin luo. Useita pieniä järviä Hedin kuitenkin

saattoi tämän retken varrella tarkemmin tutkia; pääpiirtein olivat

seudut edellisten matkustajani tutkimuksista tunnetut. Säät kävivät

yhä kylmemmiksi, seudut autiommiksi ja joka taival vaati uhrinsa. Pari

miestä kuoli tautiin, joka nähtävästi johtui liikarasituksesta liian

ohuessa ilmassa. Karavaani alkoi lopulta olla viimeisillään ja kurikin

höltyi, kun vastaan tuli Ladakhin kashmirilaisen maaherran lähettämä

apuretkikunta, tuoden vereksiä juhtia ja runsaat varastot. Jouluk.

20:ntenä Hedin vihdoin saapui Ladakhin Lehiin, johon varsinainen

tutkimusmatka päättyi. Käytyään Intiassa hän palasi takaisin Lehiin

ja matkusti Karakorumin kautta Itä-Turkestaniin viedäkseen kaikki

palvelijansa kotiseuduilleen.

Täten päättyneen matkan painopiste oli epäilemä itä vielä Tarimin

syvänteessä ja Lop-norin alueella; Lou-lanin raunioitten ja Lop-norin

vanhan syvänteen löytäminen olivat sen huomattavimmat tulokset.

Seuraava matka sitä vastoin, jolle Hedin lähti alkupuolella vuotta

1906, oli kokonaan Tibetille omistettu. Se edisti tämän hyisen,

salaperäisen kirkkovaltion maantieteen tuntemista erittäin ansiokkaalla

tavalla.

Sven Hedin tutkii Transhimalajan vuosina 1906—1908.

Olot olivat niinä muutamina vuosina, jotka olivat edellisestä

matkasta kuluneet, hyvin huomattavasti muuttuneet. Venäläisen

vaikutuksen saadessa Lhasassa jalansijaa erään burjaattilaisen laaman

toimesta alkoi dalailaama kohdella Intiaa niin ylimielisesti, että

Intian hallitus v. 1904 lähetti hänen pyhään kaupunkiinsa hyvin

varustetun sotaretkikunnan, jonka kuularuiskuja vastaan tibetiläisten

vanhanaikuiset haarukkapyssyt eivät tietenkään tehonneet. Dalailaama

pakeni maasta — sen kautta hänen vaikutusvaltansa kärsi pahan kolauksen

— ja devashung solmi englantilaisten kanssa rauhan, jossa Tibet

teki muutamia myönnytyksiä, mutta sai täydelleen pitää sisällisen

itsenäisyytensä. Tibetiläisten mieliksi Intian raja lisäksi suljettiin

muilta kuin pyhiinvaeltajilta ja kauppiailta, joille kolme Tsangpon

(Brahmaputran) laakson kaupunkia jätettiin avoimiksi.

Lordi Curzon Intian varakuninkaana ollessaan oli luvannut mitä

auliimmin edistää Hedinin matkaa, jos hän sen kautta uudelleen lähtisi

Tibetiin, ja taivuttaa Tibetin hallituksen sitä kohtaan suosiolliseksi,

mutta Hedinin Intiaan saapuessa Curzon olikin eronnut ja hänen

jälkeläisensä, lordi Minton, täytyi ehdottomasti kieltää Hediniä

kulkemasta Tibetiin Intian rajan poikki, hän kun oli siitä saanut

Englannin hallitukselta nimenomaisen käskyn. Kielto koski yleensä

kaikkia tieteellisiä retkikuntia. Harmistuneena yrityksensä myttyyn

menemisestä Hedin silloin, suurta Tibetin tuntemustaan hyväkseen

käyttäen, päätti tehdä matkansa tästä kiellosta huolimattakin, uhmaten

sekä Tibetin hallitusta että Englantia ja vielä Venäjääkin, joka v.

1907 yhtyi Englannin tekemään päätökseen, että kaikki tieteelliset

matkat Tibetiin estettäisiin.

Kun Intian raja oli suljettu, matkusti Hedin Lehiin, Kashmirin

alueelle, ja varusti siellä karavaanin muka Itä-Turkestaniin

matkustaakseen. Karakorum-vuoriston poikki koilliseen suuntaan

kuljettuaan hän aikoi kääntyä Ak-sai-tshin nimiselle asumattomalle ja

oikeastaan isännättömällekin alueelle, joka oli Kashmirin, Turkestanin

ja Tibetin rajoilla, ja vasta sieltä samota Tibetiin, tunkeutuakseen

sen asumattomien osain kautta niin kauas sisämaahan kuin suinkin ja

koettaakseen sitten, kun hänet takaisin pyöräytettäisiin, asettaa

paluumatkansa siten, että näkisi niin paljon kuin suinkin tuntemattomia

seutuja. Erikoisesti hänen uteliaisuuttaan nyt kiinnitti se »valkoinen

läntti», joka useimmillakin' kartoilla' oli Brahmaputran laakson ja

Sisä-Tibetin, Tshang-tangin suolajärvialueen, välillä. Jotkut tutkijat

olivat arvelleet, että tuolla alueella olisi Himalajan suuntainen

vuorijono, mutta mitään varmaa siitä ei tiedetty, vain itä- ja

länsipään vuoret oli nähty ja niiden ylikin kuljettu.

Vaikeita matkoja.