Jatkettuaan vielä muutaman päivän glasie_Maantiede ja löytöretket 4

elokuun 16:ntena lähti neljättä kertaa yrittämään Mustag-atalle,

mukanaan seitsemän miestä ja kymmenen jakkia. Pieni jurtta, jossa

oli makuusija kolmelle, pystytettiin 6,300 metrin korkeuteen, mikäli

aneroidi-mittauksiin oli luottamista — elohopea-ilmapuntari oli joku

aika takaperin mennyt rikki — mutta pari miehistä sairasti jo niin

kovaa päänsärkyä ynnä muita vuoritaudin vaivoja, että he saivat palata

takaisin. Kaikki muutkin kirgiisit voihkivat koko yön, eikä ruoka eikä

juoma maittanut ketään.

»Suurenmoisemmalla paikalla ei leirini ole koskaan ollut. Olinhan

vuoren rinteellä, joka on maailman korkeimpia, allani jäävirtain

kielekkeitä, vuoripuroja ja järviä yön hämärissä, vieressämme jäävirta,

jota ihmeellisempää vuoristoissa saa harvoin nähdä. Meidän ei olisi

tarvinnut astua kuin muutaman askeleen etelää kohti pudotaksemme

400 metriä syvään kuiluun glasieerin teräksen hohtavalle, sinisen

kirkkaalle jäälle.» Kuu oli yöllä niin kirkas, että siihen tuskin

saattoi katsoa. Näköala oli kuitenkin sekä päivällä että yöllä

suurenmoisuudestaan ja äärettömästä laajuudestaan huolimaita niin

sekavaa lukemattomine huippuineen ja selänteineen, ettei siitä ollut

helppo löytää johtopiirteitä.

Yö oli sekä ulkopuolella että jurtassakin oleville niin kylmä, ettei

kukaan saanut unta silmiinsä. Lisäksi alkoi tuima lounaistuuli suomia

tunturin rinteitä. Miehet valittivat päänsärkyään, kuin olisivat olleet

piinapenkillä. Aamun koittaessa oli tuuli kiihtynyt täydeksi myrskyksi

ja hieno lumi lensi tuiskuna. Ulkona yönsä viettäneet kirgiisit olivat

vilusta niin kohmettuneet, että tuskin pääsivät jurttaan kömpimään.

Jakit seisoivat liikkumattomina kuin kivipatsaat samalla paikalla,

mihin ne oli edellisenä yönä jätetty. Jumalan kiusaamista olisi näin

ollen ollut lähteä lumimyrskyssä pyrkimään huipulle, jossa väijyivät

jäähalkeamat, lumivyöryt ja tiesi mitkä tuntemattomat vaikeudet.

Tosin kirgiisit olisivat alistuvalla mielellä suostuneet jatkamaan

nousua, mutta vilpitön oli siitä huolimatta kaikkien ilo, kun johtaja

antoi peräytymiskäskyn. Huimaavaa vauhtia riennettiin vuorelta alas.

»Jakit» — joita vain ainaisin hoputuksin oli saatu ylöspäin kulkemaan —

»heittäytyivät kerrassaan päistikkaa jyrkänteitä alas, sukelsivat kuin

saukot kinoksien läpi eivätkä ruumiittensa painosta ja kömpelyydestä

huolimatta kertaakaan kompastuneet tai nurin luiskahtaneet.»

Huolimatta kaikkien yritystensä myttyyn menemisestä ei Hedin

kuitenkaan, luule mahdottomaksi nousta tälle korkealle vuorelle, itse

kiipeäminen kun on verraten helppoa.

Käytyään elokuun lopulla pikimmältään Pamirskij Postissa ja

Alitshur-Pamirissa, hän syyskuun lopulla palasi työmaalleen,

mitaten nyt Pienen Kara-kulin syvyyden. Kun kirgiiseillä ei ollut

aavistustakaan siitä, mikä kapine vene oli, eikä kymmenien penikulmien

piirissä ollut muuta puuta kuin muutamia pieniä koivuja eräillä

pyhimyshaudoilla, täytyi jurttakepeistä ja nahkoista kyhätä pieni —

parin metrin mittainen — purjevene, jonka ulkolaidoille Hedin vielä

kiinnitti ilmalla täytettyjä nahkasäkkejä, jotta pursi paremmin

kesti tuulta ja lainetta. Erään kirgiisin keralla hän sitten tällä

veneellä purjehti järven poikki moneen kertaan ja sai suoritetuksi

kaikki mittauksensa, mutta pari kertaa oli myrsky upottaa uhkarohkean

purjehtijan tovereineen.

Lokakuun toisella viikolla matkustajamme jälleen lähti Kashgariin.

Hedin käänsi nyt tutkijahuomionsa uusille aloille, siihen aavaan

lakeuteen, joka leviää Pamirin itäpuolella Tianshanin ja Kuenlunin

välillä, muodostaen Tarimin ja sen syrjäjokien vesistösyvänteen.

Suurimmalta osalta tämä alue on mitä kamalinta hiekkaerämaata, mutta

reunoilla on hyvin viljeltyjä keidasalueita, niin pitkälti kuin

vuoristoista laskevien jokien vesi riittää maankasteluun. Kuuluimmat

näistä keitaista ovat Kashgar ja alueen eteläreunalla Jarkent, Khotan,

Kerija ja Tjertjen, pohjoispuolella, lähellä Tarimia, taas Maralbashi

ja Aksu. Koko alue kallistui pohjoista kohti ja sitä laitaa sen vuoksi

kiertää pääjoki Tarim. Etelästä siihen pyrkivät syrjäjoet nykyjään

enimmäkseen juoksevat kuiviin Takla Makanin hiekkoihin, mutta lienevät

ennen aikaan, ennenkuin hiekkamuodostus sai niin suuren vallan, vieneet

vetensä avouomassa perille saakka.

Ikivanhoista ajoista saakka on tämä alue pikemmin yhdistänyt kuin

erottanut Kaukaisen idän ja Lännen maita, sillä sen kahden puolen

kulkivat suuret kauppatiet, joiden vaikutus kuvastuu länsimaitten

oloihin jo klassilliselta ajalta saakka. Tieto Kiinasta ja Kiinan

tuotteista saapui sen kautta, vaikka vasta Polo-veljekset ja heistä

toisen poika Marco olivat ensimmäiset eurooppalaiset, joiden matkasta

tämän alueen kautta on säilynyt jälkimaailmalle enemmän tietoja.

Paitsi maantieteellistä liittyi siis tärkeä historiallinenkin

mielenkiinto siihen maahan, jonka kesken jäänyttä tutkimusta Sven Hedin

nyt lähti jatkamaan, vieden sitä sangen tuntuvan kappaleen eteenpäin.

Kashgar-joen varrella.

Helmikuun puolivälissä 1895 Hedin kahdella neljän hevosen vetämällä

araballa lähti Kashgarista uudelleen matkaan, tällä kertaa matkan

lähimpänä määränä Maralbashi, joka on kauempana Kashgar-joen

rannalla. Alussa matka kävi verraten asuttujen seutujen kautta,

mutta jo kolmantena päivänä maisema oli vain autiota aroa, jolla oli

niin vahvalti hienoa, tuulen ajelemaa pölyä, että arabat kulkivat

kuin polsterilla ja kävelevän jalka melkein kokonaan vaipui siihen.

Tuulen mukana pöly tunki kaikkialle, tehden matkustuksen työlääksi ja

raskaaksi. Paikoitellen oli suuria metsiäkin, jotka täällä sisimmässä'

Aasiassa ovat niin harvinaisia. 22 p. helmik. Hedin koko päivän ajoi

poppelimetsässä, jossa sanottiin asustavan tiikereitä, susia, kettuja,

hirvieläimiä, antilooppeja ja jäniksiä. Tie oli yleinen kiinalainen

postitie ja sopivien matkain päässä oli aina asematalot. Polttopuu-

ja heinävarastoineen, vajoineen ja rattaineen nämä usein olivat

sangen maalaukselliset. Sarvikarja, lampaat, kissat, koirat ja kanat

vilkastuttivat niiden elämää. Munia, maitoa ja leipää oli kaikkialla

saatavana. Aasikaravaanit kuljettivat tätä tietä pumpulia, teetä,

mattoja, vuotia y.m. Aksusta Kashgariin. Joka asemalla oli kiinalainen

postinhoitaja, kolme muhamettilaista postinkuljettajaa ja kymmenen

hevosta ja posti kulki täsmälleen ja nopeaan. Sitäpaitsi oli tällä

välillä huolellisesti rakennettu sähkölennätinjohto.

Maralbashi oli pieni kaupunki kiinalaisine linnoineen, muurineen,

moskeijoineen. Lähellä kaupunkia pyörittivät Kashgar-joesta johdetut

kanavat myllyjä, seudussa kun viljeltiin paljon riissiä, maissia

ja vehnää. Asukkaat olivat turkkilaista rotua, kuten yleensäkin

Itä-Turkestanissa, jossa kuitenkin väestön sekoitus on hyvin suuri.

Sotaväki ja ylemmät virkamiehet ovat kiinalaisia, kauppiaat osaksi

hinduja.

Erämaan kangastuksia.

Hedinin aikomus oli nyt lähteä rohkealle matkalle Takla-makan erämaan

poikki, toivoen tästä matkasta tärkeitä sekä maantieteellisiä

että muinaistieteellisiä tuloksia. Pitkin keidasseutuja puhuttiin

siitä, että muka erämaassa oli paljon suurien vanhojen kaupunkien

raunioita ja salatuita aarteita ja Hedin oli vakuutettu siitä, että

näillä huhuilla ja taruilla oli tosipohja, hiekkaerämaa kun kaikesta

päättäen on Tarimin syvänteessä historiallisellakin ajalla vallannut

keidasviljelykseltä alaa.

Matkaa varten hän tarvitsi kameeleja ja näitä oli hänen vakuutettu

paraiten saavan Maralbashista. Siinä toivossa hän kuitenkin kokonaan

pettyi; jonka vuoksi hän matkusti lounatta kohti Lajlikiin, joka

on Jarkent-joen varrella, odotellakseen siellä matkavarustuksia ja

kameeleja, joita hän lähetti miehensä hankkimaan. Matka Lajlikiin

kulki laakeain seutujen kautta, joita kauan rinnakkain juoksevat

Kashgar-darja ja Jarkent-darja osaksi tulvillaan, osaksi kaivettujen

suurenmoisten kanavain kautta hedelmöittävät. Melkoisia poppelimetsiä

kasvoi täälläkin monessa kohden, kylät olivat rauhallisia, matkustaja

otettiin hyvin vastaan, ja kiinalaiset viranomaiset, joilla oli tieto

Hedinin tulosta, pitivät kiitettävää huolta hänen toimeentulostaan ja

viihtymyksestään. Monta hyvää tilaisuutta hänellä oli tutustua rahvaan

elämään ja tapaan, jolla sitä hallittiin, varsinkin oikeudenkäyntiin,

jota usein hoidettiin aito salomonilaiseen henkeen, mutta ehkä vielä

useammin molempien riitapuolien vahingoksi. Maanviljelys on kokonaan

keinotekoisen kastelun varassa, ja jos joet uomaansa muuttavat, joka

lakeuksilla ei ole harvinaista, jäävät kylät ja kaupungit autioiksi,

ellei niille voida keinotekoisilla laitoksilla vettä johtaa. Sateentulo

on vähäinen vuoden umpeensa, talvi tosin kylmä, mutta melkein lumeton.

Kun vallitsevat tuulet tulevat erämaan puolelta, ovat pölymyrskyt

keidasalueella yleisiä ja silloin voi ilma käydä sakeaksi kuin

sakeimmassa sumussa. Mihin kanavia ei voida suunnata, siellä on maa

kuivaa aroa ja hiekka-erämaata, mutta missä vettä on saatavana, antaa

se erinomaisia satoja.

Kaikissa näissä kylissä puhuttiin erämaan tarukaupungeista ja

aarteista. Siellä oli muka torneja, muureja ja taloja, joissa oli

hopeaa ja kultaa kasoittain. Mutta jos joku lähti sinne kameeleineen

ja sälyytti näiden selkään kultaa ja hopeaa, niin ei hän päässytkään

palaamaan, erämaan henget kun muka pidättivät hänet; vasta hopeat

ja kullat pois annettuaan hän saattoi toivoa pelastuvansa. Muuan

80-vuotias ukko kertoi nuoruudessaan tunteneensa miehen, joka oli

erämaassa eksyttyhän tullut autioon vanhaan kaupunkiin. Huoneissa oli

ollut suunnattoman paljon kiinalaisia jalkineita, mutta ne olivat

rauenneet tomuksi, kohta kun niihin oli koskenut. Muuan toinen oli

tavannut kaupungin, jossa oli ollut paljon hopearahoja, mutta kun

hän oli täyttänyt kaikki taskunsa ja mukana olleen säkin ja lähtenyt

paluumatkalle, oli hänen kimppuunsa hyökännyt parvi villikissoja

säikäyttäen hänet niin pahanpäiväisesti, että hän heitti pois kaikki

hopeat. Kun hän jonkun ajan kuluttua palasi takaisin, koettaakseen

uudelleen onneaan, oli hiekka haudannut alleen koko salaperäisen

kaupungin.

Parempi onni oli eräällä muhamettilaisella papilla ollut. Hän oli

velkaantunut ja lähtenyt erämaahan kuolemaan. Mutta sieltä hän olikin

löytänyt niin paljon kultaa ja hopeaa, että hän nyt oli suunnattoman

rikas. Mutta lukemattomia aarteiden etsijöitä oli erämaahan kadonnut

ainiaaksi. Jos mieli pois päästä ja tuoda kulta mukanaan, täytyi

voida karkoittaa henget pois. Nyt henget noituivat ne onnettomat,

jotka erämaahan lähtivät. Heidän päänsä joutui pyörälle, niin että he

tietämättään aina kulkivat piiriä ja palasivat entisille jäljilleen.

Käveltiin ja käveltiin, kunnes uuvuttiin tai janoon sorruttiin.

Jarkentista piti samaan aikaan lähteä kaksitoista miestä erämaahan

aarteita etsimään. Näille retkille lähdettiin mieluimmin keväällä,

koska luultiin hietamyrskyjen silloin paljastavan kullan. Kuukausi

takaperin oli erämaahan lähtenyt mies, mutta hän ei koskaan palannut.

Jarkentissa kerrottiin vaeltajan erämaassa tuon tuostakin kuulevan

ääniä, jotka mainitsivat häntä nimeltä; jos hän lähti kulkemaan näiden

äänien perässä, eksyi hän ja nääntyi janoon.

Nämä jutut sattuvasti muistuttavat niitä taruja, joita Marco Polo

aikanaan kuuli Lopin erämaasta.

Sven Hedin olisi tahtonut tehdä tämän erämaanmatkan talvella, jolloin

erämaassa olisi tullut mukaan otetulla vedellä paljon kauemmin

toimeen, mutta kameelien viipymisen vuoksi myöhästyi retki, niin

että lähtö saattoi alkaa vasta huhtikuun 10:ntenä. Vettä, jota

kuljetettiin rautasäiliöissä ja nahkasäkeissä, oli arvion mukaan 25

päiväksi, ruokavaroja kuukausiksi, kameeleja varten öljyä, joilla

niiden sanottiin tulevan erinomaisen kauan toimeen muutta ruoatta,

ja erinomaisen runsaat muut varustukset, Hedinin aikomus kun oli

Khotan-darjan laakson saavutettuaan jatkaa matkaa Tibetiin. Hän aikoi

ensin kulkea koillista kohti Masar-tag nimiselle vuorelle, jonka

luultiin Jarkent-darjalta kulkevan erämaan poikki sille Masar-tagille,

jonka edelliset matkustajat olivat tavanneet Khotan-darjan luona, koska

vuorijonon juurella saattoi toivoa sekä dyynittömämpää seutua että ehkä

lähteitäkin.

Ensimmäisen viikon ja alun toista piti matka koillista kohti

varsinaisen hietaerämaan ja suurien dyynien rajaa seutujen kautta,

joissa hietanietokset olivat pienemmät tai niitä ei ollut ensinkään,

vaan maa oli kiinteätä aroa. Yksinäisiä puita, joskus metsiköltäkin

tavattiin, mutta ei minkäänlaisia raunioita näkynyt. Toisin paikoin

oli sangen hyvää vettä, osoittaen maan olevan kosteata melko kauas

Jarkent-darjasta.

Erämaan järviä.

Eteisillä ilmoilla kohosi sitten näkyviin korkea vuori, joka oli

ennen mainittu Masar-tag, Jarkent-darjan etelärannalla. Pian tuli

sitten vastaan laaja poppelimetsä ja melkoinen kamishia kasvava järvi.

Ihmisjälkiäkin täällä näkyi. Kauempana pohjoisessa järvi laajeni,

metsät, joita kasvoi sen dyynirannoilla, kävivät yhä vehmaammiksi ja

taajemmiksi, mitä ihanimpia näköaloja avautui erämaasta tulleille

vaeltajille. Järvi luultavasti on jonkun Jarkent-darjan putaan

muodostama, täyttyen joen kesällä tulviessa. Asukkaita ei näkynyt, ei

kuulunut. Samanlaisia järviä oli edelleenkin, vaikka pienempiä, niiden

vesi erittäin maukasta, ja kameeleille oli vehmasta laidunta. Vuorilta

oli laajat näköalat vehmaille aroille. Kaiken kaikkiaan nämä seudut

täällä erämaan kainalossa tuntuivat Hedinistä maalliselta paratiisilta.

Vielä kauempana tavattiin muutamia Maralbashin miehiä, jotka olivat

täältä suolaa keräämässä; muutoin seutu oli autio. Nämä miehet

tiesivät, että alue näiden järvien ja Khotan-darjan välillä oli aivan

vedetöntä hietaerämaata, ja viimeiselle kukkulalle noustessaan Hedin

yhdellä silmäyksellä saattoi todeta, ettei Masar-tag suinkaan jatkunut

erämaan poikki, kuten Przevalskij oli sen piirtänyt. Kaikesta päättäen

oli nyt kuljettava mitä kamalimman erämaan poikki, jos mieli päästä

Khotan-darjalle. Hedin arveli voivansa kulkea matkan kuudessa päivässä

ja otti vettä mukaan vain kymmeneksi, jottei rautasäiliöitä tarvinnut

kokonaan täyttää, kameelien kuormat kun muutoinkin olivat liian raskaat.

Kun oli kuljettu puolentoista tuntia viimeisen järven rannalta, oltiin

täydessä hietaerämaassa.

Takla-Makanin hiekoissa.

Kauan ei tarvinnut kulkea, ennenkuin dyynit olivat 6—7 metrin

korkuiset. Missä kaksi aaltosuuntaa kohtasi toisensa, oli

hietanietoksia, jotka olivat kahta vertaa korkeammat ja pyramiidien

tavoin kohosivat ympäristöstään. Jossakussa kohdassa, missä itse

maaperä näytti olevan korkeampaa, kohosi oikeita hiekkavuoria, joilta

oli suurenmoiset näköalat yli kammottavasti aaltoilevan hieta-aavikon.

Hedinin mielestä tämä näköala hiljaisuudessaan ja levossaan oli

sanomattoman kaunis. Hän yhä toivoi löytävänsä sen povesta salattuja

tiedon aarteita.

Dyynien korkeus nopeaan lisääntyi, toisten harja oli 18—20 metriä

aallon pohjaa korkeammalla. Kamalan vaikea oli päästä niiden poikki.

Raskaista taakoistaan huolimatta kameelit kuitenkin kiipesivät niille

sangen rivakasti ja varmoin jaloin luistelivat rinteitä alas; milloin

joku sattui kompastumaan, ei se kuitenkaan jaksanut nousta ylös omin

voimin, ennenkuin kuormaa oli puolennettu. Hediniä oli varoitettu,

että hän oli kameelien selkään sälyttänyt liian suuret kuormat, ja

varoitusten oikeutus tuli nyt piankin ilmi. Hän ei kuitenkaan hennonnut

uhrata kallista varustustaan kuormia pienentääkseen. Pahimpain dyynien

poikki täytyi lapioida polku, ennenkuin kameelit saattoivat niille

nousta.

Vielä kauempana hietanietoksien korkeus oli 25—30 metriä; niiden

harjaa kulkeva kameeli näytti kerrassaan pieneltä aallon laaksosta

nähden. Kovaa maata ei enää tuntunut hieta-aaltojen pohjallakaan

ja taakse olivat jääneet viimeisetkin tamariskit, jotka kaukana

muusta kasvullisuudesta olivat uhmanneet erämaan kuumaa puhallusta.

Ei näkynyt ainoatakaan kortta, lehteä, kaikki oli vain keltaista

hiekkaa. Ei ainoatakaan lintua lentänyt ilman piirissä, gasellien ja

hirvieläinten jäljet olivat jo ammoin kadonneet ja Masar-tagin uloinkin

niemeke pölyyn häipynyt. Toinen koirista jäi jo ensimmäiselle erämaan

taipaleelle, miesten luulon mukaan kuoltuaan auringonpistoksesta.

Ensimmäisenä iltana löytyi vielä dyynien välistä pieni laikka kovaa

savea, jossa kasvoi kaksi viimeistä tamariskia.

Kameelit paikalla kuorivat ne. Muuta laidunta ei tietenkään ollut,

vaan juhtain oli tyytyminen öljyyn ja sesaminkuoriin. Tähän yritettiin

kaivaa kaivo, mutta kun maa 70 sentin syvyyteen oli rutikuivaa, täytyi

siitä luopua.

»Omituisin, selittämättömin tuntein pystytimme nyt ensi kerran leirimme

maapallon autioimpaan erämaahan. Miehet eivät paljoa puhuneet eikä

kukaan nauranut; omituisen vaiteliasta oli pienen tulen ympärillä, jota

tamariskin juurilla vireillä pidettiin. Haudan hiljaisuus vallitsi

seudussa. Tiu'utkin vaikenivat. Ei kuulunut muuta kuin kameelien

pitkäveteistä, raskasta, säännöllistä hengitystä. Teltassani lepatteli

kynttiläni ympärillä pari eksynyttä yöperhosta, jotka kaikesta päättäen

olivat tulleet karavaanin mukana.»

Seuraavana aamuna puhalsi länsimyrsky, hieta lensi, mutta taivas

oli tällä tuulella enimmäkseen verraten pölytön, se kun tuli

keidaspuolelta. Hieta ei jaksanut nousta paria miehen mittaa

korkeammalle. Aurinko paahtoi polttavan kuumasti. Lentohiekka tunkeutui

kaikkialle, suuhun, sieraimiin, silmiin ja vaatteihinkin, niin että

ihossa tuntui ilkeätä hiestausta, johon kuitenkin pian tottui.

Islam Baj, Hedinin oiva ferghanalainen palvelija, kulki kompassi

kädessä edellä etsimässä dyynien lomitse parasta tietä. Usein oli

melkein mahdoton päästä eteenpäin, jonka vuoksi karavaanin täytyi

tehdä isoja kierroksia ja matkan pituus täten sangen tuntuvasti venyi.

Ainainen jano alkoi vaivata matkamiehiä ja tuon tuostakin täytyi

juoda. Kameelit väsyivät pehmeässä hiekassa ja alkoivat yhä useammin

kompastella. Tämä viivytti matkaa. Kun oli kuljettu 13 kilometriä,

olivat kaikki niin uupuneet, että oli jäätävä siihen yöksi.

Yöllä oli vain pari lämpöastetta ja seuraavana päivänä puhalsi

koillistuuli, joka sekoitti ilman niin pölyiseksi, ettei aurinko

päivällä päässyt liiemmäksi lämmittämään. Maisema oli niin sankan udun

verhoama, että vain lähimmät dyynit näkyivät.

Kuolonhiljaisunden koti,

Mutta aamulla Hediniä odotti surullinen havainto. Rauta-astioissa ei

ollut enää vettä kuin kahdeksi päiväksi, miehet kun olivat ottaneet

sitä viimeisestä järvestä paljon vähemmän kuin käsky oli ollut.

Jolltji, retkikunnan opas, vakuutti tämän hyvin riittävän Khotan-darjan

laaksoon ja Hedin luotti hänen sanoihinsa, luullen sinne olevan saman

verran matkaa kuin takaisin Masar-tagin järville.

Pölyssä oli entistä vaikeampi arvostella etäisyyksiä. Usein näytti

joku dyyni olevan kaukana, vaikka katsoja seisoikin aivan sen

juurella. Hiekkanietosten laaksoissa oli siihen saakka ollut omituisia

savimultapengermiä, joita Hedin luuli entisen merenpohjan lietteistä

syntyneiksi muodostumiksi, mutta nyt nekin katosivat ja kaikkialla

oli paljasta hiekkaa. Yksi kameeleista uupui, pysähteli tavan takaa,

lopulta kävi pitkäkseen, eikä enää suostunut liikkeelle lähtemään,

ennenkuin sen kuorma oli muiden kameelien selkään sälytetty. »Kauhistus

valtaa mielen, kun erämaan laiva, josta pelastus riippuu, täten tekee

haaksirikon.»

Toivottomuus alkoi yhä enemmän vallata mieliä, mutta kun äkkiä

paarma ilmestyi kameelien keskuuteen, muuttui mieliala taas mitä

toivehikkaimmaksi. Toisin paikoin olivat korkeimmat dyynit 50—60

metrin korkuiset, alentuen taas puoleen tästä määrästä. Ensimmäinen

kameeli oli täytynyt jättää jäljelle, josta sen möly kauan kuului,

eikä tarvinnut kauaakaan odottaa, ennenkuin taivaalle ilmestyi korppi.

Siitä taas kaikki ilostuivat, luullen Khotan-darjan olevan lähellä.

Sitten teki suuri musta kameeli tenän ja oli leiriydyttävä. Todenteolla

oli silloin kuljettu vasta kolmasosa varsinaisesta erämaan matkasta.

Kaikki luulivat joelle olevan korkeintaan kolme päivämatkaa, vaikka

todenteolla kului yhdeksän päivää tämän matkan kulkemiseen. Telttaan

ilmestyi illalla kaksi sääskeä ja ne taas vuorostaan kohottivat

mielialaa.

Hedin oli tähän saakka ratsastanut kameelilla, mutta lähtenyt, juhtain

kuormaa huojentaakseen, jalan edellä kulkemaan. »Leiri ja kameelit

katosivat pian taakseni näkyvistä; vain kärpänen, jota katselin

erikoisen suopein silmin, teki minulle seuraa.» Dyynit kohosivat taas

40—50 metrin korkuisiksi, niiden jyrkempi puoli vietti itää kohti

osoittaen luodetuulen puhaltaneen täällä viime päivinä. Tuulen mukana

leijaili silloin tällöin ilman kautta joitakuita kevyitä kasviuntuvia

ja erään nietoksen rinteellä oli kuivuneita takkiaisia. 13 kilometriä

kuljettuaan Hedin uupuneena laskeutui nietoksen selkään odottamaan,

kunnes karavaani hänet saavutti. »Tuolla tulivat kameelit horjuvin

askelin. Niiden silmistä loisti raukea kuolonhohde. Katse oli alistunut

ja välinpitämätön, se ei enää näyttänyt laidunta tähyilevän.» Niitä oli

enää kuusi, kaksi oli jäänyt jäljelle, kaksi miestä niiden keralla,

taluttamaan ne jäljestäpäin leiriin.

Dyynien välissä alkoi nyt olla sanomattoman hienoa, kuohkeaa ainetta,

johon jalka upposi kuin liejuun, ja laakson pohjia oli vältettävä.

Toisin paikoin hiekan pinnalla oli harva kerros pieniä teräväsyrjäisiä

piikivenkappaleita; näillä oli hietanietoksiin sama vaikutus

kuin öljyllä aaltoihin; dyynit olivat niiden kohdalla ikäänkuin

litistettyjä. Eräästä dyynilaaksosta löytyi villihevosen luuranko,

joka oli niin hauras, että se koskettaissa hajosi kuin tuhka. Hedin

arveli, että tuo luuranko saattoi olla vaikka tuhannen vuoden vanha,

sillä hiekan alla kaikki säilyy ihmeteltävän hyvin. Kun dyynit ainiaan

vaeltavat, oli luuranko ehkä aivan hiljan voinut hiekasta paljastua.

Yön viileydessä tulivat molemmat jäljelle jääneet kameelit leiriin.

Iltasella koetettiin dyynien lomassa paljastuneeseen savimaahan kaivaa

kaivo. Suurella innolla miehet ryhtyivät työhön — dyynit olivat tässä

taas verraten matalia, joten toivottiin erämaan päättyvän — ja innostus

vielä kiihtyi, kun tuli vastaan yhä kosteampaa maata, kuta syvemmälle

kaivettiin. Kameelitkin käsittivät, mitä oli tekeillä, ja kurottelivat

kaulaansa vainutakseen kosteasta hiekasta veden hajua. Sitä kamalampi

oli pettymys, kun parin metrin syvyydessä äkkiä tulikin vastaan

rutikuivaa hiekkaa. Märkä kerros oli ehkä jonkun lumi- tai vesisateen

vajonnutta kosteutta.

Yhden päivän vesivara oli enää jäljellä viimeisessä vesisäiliössä.

Kameeleille ei oltu annettu vettä kolmeen päivään.

Seuraavana aamuna, huhtik. 27:ntenä, kevennettiin kameelien kuormia,

jotta ne paremmin jaksaisivat. Kauan ei tarvinnut kulkea, ennenkuin

hiekkanietokset taas kohosivat suunnattoman korkeiksi eikä ainoatakaan

risua näkynyt korkeimmaltakaan hietavuorelta. Mutta erään dyynin

kupeesta löytyi pieni hiekan värinen lisko, joka sukkelaan livahti

hiekan sisään reikäänsä. Mistä se eli ja sai vettä? Korkealla ilmassa

lensi kaksi hanhea luodetta kohti. Turhat olivat kuitenkin toiveet,

joita ne herättivät; mitä merkitsi hanhille 30 penikulman laajuinen

erämaa! Dyynit kohosivat nyt 60 metrin korkuisiksi, matka oli

kuljettava kierrellen, kaarrellen, ja parhaatkin kameelit olivat niin

uupuneet, että niiden polvet lotisivat.

Molemmat sairaat kameelit eivät enää jaksaneet seuraavaan leiriin.

Ajajan jättäessä ne oman onnensa nojaan oli toinen maannut uupuneena,

toinen vielä seisonut lotisevin säärin, sieraimet suurina, kiiluvin

silmin, luoden surullisen, kaihoavan katseen karavaaniin, joka

hietakummun taa katosi sen näkyvistä. Illalla näkyi lännessä pilviä

ja toivottiin sadetta, mutta tämä toivo petti. Miehet väittivät,

että karavaani oli noiduttu ja ettei se koskaan pääsisi erämaasta.

Ei edes kompassiin uskottu, vaan väitettiin senkin kiertävän piiriä.

Piintyneimmät eivät enää uskoneet aurinkoonkaan. Katkeralla ivalla he

kehoittivat toisiaan rupeamaan hiekasta aarteita kaivamaan.

Huhtik. 28 p. puhalsi itäpohjoisesta hirveä hietamyrsky, »karaburaani»,

joka pimitti päivän. Vaikeata oli kulkea eteenpäin, mutta ilma oli

viileätä eikä jano vaivannut niinkuin päivänpaisteisina päivinä.

Eteensä ei nähnyt kuin lähimmän kameelin. Kaikkien täytyi pysytellä

niin lähekkäin kuin suinkin, sillä auttamattomasti hukassa oli se,

joka joukosta eksyi. Ilmassa kuului ihmeellistä sihinää ja suhinaa

miljardien hiekkajyvästen ohi kiitäessä. Keltainen tai harmaa hämäryys

vallitsi kaikkialla, muuttuen kuitenkin toisin ajoin pilkkopimeäksi.

Kovimpien puuskien ajaksi miehet menivät kameelien taa suojaan ja

kameelit taas kävivät maahan maata, perä tuuleen, ojentaen kaulansa

maata pitkin. Yksi nuoremmista kameeleista sortui uupumuksesta eikä

hietamyrskyssä kukaan uskaltanut lähteä sitä etsimään.

Illalla kevennettiin jälleen kuormia, jättäen ensinnäkin hiekkaan

kolmen kuukauden eväät, talvivarustuksia, taloustarpeita y.m. Hedin

merkitsi kuitenkin paikan toivoen voivansa vielä palata pelastamaan

varustuksensa. Miehille jaettiin viimeisetkin vettä sisältävät

konservit ja tultuaan vakuutetuiksi siitä, etteivät ne sisältäneet

sianlihaa, söivät he ne mielihalulla. Vettä oli jäljellä vain kaksi

litraa. Kameelien kurkku oli niin kuivanut, etteivät ne enää voineet

syödä. Seuraavana aamuna, 29 p. huhtik., oli joku miehistä, epäluulon

mukaan opas, juonut toisen vesilitran, niin että asema todella näytti

toivottomalta. Rannattomana levisi erämaa edelleenkin joka puolella.

Nyt olivat sitä paitsi dyynien jyrkät puolet vastassa, loivat puolet

myötämaata, ne kun olivat itätuulella syntyneet. Päivän kuluessa

tavattiin myyrän luuranko ja ikivanha juureton poppelin runko. Ne

jälleen virittivät toiveita. Kameelit eivät syöneet enää mitään,

laihtuivat nopeaan ja näyttivät surkean huonoilta. Tyynesti ja

juhlallisen arvokkaasti ne siitä huolimatta astelivat eteenpäin. Päivä

oli viileä, kuten edellisetkin, muutoin luultavasti sekä kameelit että

miehet jo olisivat sortuneet.

30 p. huhtikuuta oli rautakannussa jäljellä kaksi lasia vettä. »Muiden

miesten karavaania kuormatessa yllätti Islam Baj Jolltjin (oppaan)

tämän selin tovereihinsa kohottaessa kannun huulilleen. Islam Baj

ja Kasim hyökkäsivät vihasta kiehuen Jolltjin kimppuun, iskivät

hänet nurin, löivät häntä kasvoihin, potkivat häntä ja olisivat

hänet tappaneet, ellen ankarasti olisi käskenyt heitä lakkaamaan.»

Puolet, noin 1/2 litraa oli vielä jäljellä. Tällä oli päivälliseksi

kostutettava miesten huulia ja illalla oli loput jaettava viiteen yhtä

suureen osaan.

Keskellä dyynimeren toivottomuutta kuultiin västäräkin viserrystä ja

se jälleen herätti uutta toivoa. Jolltji jätätti itsensä jälkeen ja

jätettiin erämaahan kuolemaan. Muut miehet olivat vakuutetut siitä,

että hän oli ottanut niin vähän vettä mukaan ehdollaan hukuttaakseen

karavaanin, varastettuaan sen verran itselleen, että pelastuisi ja

voisi palata ryöstämään tavarat.

Janokuolema hieta-aavikolla.

Kun viimeinen vesierä oli illalla jaettava, olivat Kasim ja Muhammed

Shah juoneet kaikki.

Yö vapunpäivää vasten oli kylmä, vappu valkeni kirkkaana ja kauniina.

Aamulla varhain Jolltji saavutti karavaanin ja oli vakuutettu siitä,

että tänään löydettäisiin vettä. Hedin, joka ei ollut edellisenä

päivänä saanut juoda ensinkään, joi nyt mukana olevaa kiinalaista

viinaa, mutta lamautui siitä niin, että tuskin pääsi kulkemaan. Vähän

väliä hän kaatui; mutta kompuroi uudelleen jalkeilleen, jääden yhä

kauemmaksi karavaanista, lopulta hän kuitenkin taas saavutti sen, kun

viisi eloon jäänyttä kameelia oli lopen uupuneena laskeutunut eräälle

dyynille maata. Vanha Muhammed Shah makasi hiekassa suullaan, mutisi

rukouksia ja rukoili Allahilta apua, houraili, naureskeli, itki,

jokelteli ja leikki hiekalla, suodattaen sitä sormiensa läpi. Kun hän

ei enää kyennyt kulkemaan, täytyi karavaanin leiriytyä siihen päivän

kuumimmaksi ajaksi ja yöllä jatkaa matkaa. Teltta pystytettiin ja sen

varjoon tunkivat kaikki, koira ja eväiksi otettu lammaskin — ainoa

elossa oleva kolmesta — joka uskollisesti oli kulkenut karavaanin

mukana. Jolltji makasi ulkopuolella teltan suojassa, mutta Muhammed

Shah jäi makaamaan siihen, mihin oli sortunut. Mukana olevat kanat vain

olivat yhä virkeinä, kävellen ympäri ja nokkien kameelien satuloita

ja eväspusseja. Kello oli vasta puolikymmenen e.pp. Hedin itse lepäsi

alastomana vuoteellaan ja edellisen elämän vaiheet kulkivat kirjavina

kuvina hänen sisällisen silmänsä ohi. Päivä oli loppumattoman pitkä,

joka tunti oli kuin ikuisuus.

Puolenpäivän aikaan heräsi tuulenhenki ja kolmen aikaan oli niin

viileätä, että paljas ruumis kaipasi peitettä. Ja sitä myöden

virkistyivät matkustajan voimatkin, niin että hän illalla tunsi

olevansa aivan virkeä. Ja samalla hänessä heräsi toimintatarmo; hän ei

tahtonut kuolla. Islam Baj ja Kasimkin alkoivat virkistyä. Hämärässä

opaskin virkosi houreistaan, ryömi Hedinin luo, heristi nyrkkiään,

huusi leikkaavalla kolealla ja uhkaavalla äänellä: »Vettä, vettä,

antakaa meille vettä, herra!» Sitten hän lankesi polvilleen ja rukoili

säälittävällä äänellä edes jotakuta tippaa vettä.

Leikattiin kukolta kaula poikki; siitä ei saatu monta tippaa verta.

Teurastettiin lammas, vaikka miehet sen tekivät kovin vastenmielisesti,

se kun oli niin uskollisesti ja toverillisesti jakanut ilot ja surut;

mutta sen veri maistui niin iljettävältä, ettei kukaan voinut sitä

juoda. Vielä epätoivoisemmin keinoin koettivat miehet janoaan sammuttaa.

Erotettuaan erilleen ne tavarat, jotka välttämättä oli koetettava

pelastaa — Islam Bajn kehoituksesta puoli kameelinkuormaa hopeaakin

— ja jätettyään molemmat hourailevat leiriin kuolemaan Hedin lähti

Islam Bajn ja Kasimin keralla matkaa jatkamaan itää kohti; molemmat

palvelijat jalan kulkien, hän itse kameelilla ratsastaen.

Kauan ei tarvinnut kulkea, ennenkuin yksi viidestä kameelista uupui

ja laskeutui kuolemaan. Mutta muutkin kameelit olivat niin uupuneet,

että ne aina vähän väliä pysähtyivät. Islam Baj oli niin sairas, että

voihki isoon ääneen ja väänteli maassa kuin mato. Hedin laskeutui

nyt alas edellä oppaana kulkeakseen, joka tehtävä yön pimeydessä ei

ollut helpoimpia, vaikka taivas olikin tähdessä. Lopulta Islam Baj

ei kuitenkaan jaksanut kulkea kauemmaksi ja hän sai sen vuoksi jäädä

erämaahan kameelien keralla Hedinin lähtiessä Kasimin keralla, joka oli

vielä jotakuinkin virkeä, jalan Khotan-darjaa kohti pyrkimään. Islam

Baj oli erottaessa niin huonona — osaksi nauttimistaan iljettävistä

juotavista — ettei Hedin luullut hänen enää elävän monta tuntia.

Jätettyään täten toukok. 2 p. kuolevan karavaanin Hedin Kasimin keralla

lähti eteenpäin pyrkimään, tuntien itsensä nyt kokonaan vapaaksi ja

esteettömäksi. Uupuneina, aina väliin torkkuen, kunnes vilu ajoi

liikkeelle, nämä molemmat pyrkivät eteenpäin läpi dyynimeren. Aamulla

puhalsi raikas länsituuli, joka edisti matkaa. Mutta puolenpäivän

aikaan kuumuus kävi niin sietämättömäksi, että maailma alkoi mustua

ja molempien vaeltajain täytyi asettua jyrkän dyynin varjopuolelle

lepäämään, kaivautuen viileään hietaan, kaikki vaatteet päältään

riisuttuaan. Sääski ja kaksi kärpästä tekivät heille seuraa; ne

kuitenkin saattoivat olla tuulen tuomia pitkien matkojen päästä.

Kuuden aikaan illalla molemmat vaeltajat lähtivät matkaansa jatkamaan,

kulkien, vähän väliä seisahdellen, kello yhteen yöllä. Nukuttuaan

eräällä dyynillä puoli viiteen he jälleen aamulla lähtivät eteenpäin

kompuroimaan. Äkkiä Kasim seisahtui, tarttui Hediniä olkapäähän ja

tuijotti ja osoitti itää kohti sanaakaan sanomatta. Tämä ei mitään

nähnyt, mutta haukan silmillään Kasim oli etäisyydessä nähnyt tuoreen

tamariskin. Siihen nyt kohdistuivat heidän kaikki pelastuksen toiveensa.

Tamariski.

»Suuntasimme suoraan tamariskia kohti, pitäen tarkkaan varamme, ettei

se päässyt hukkumaan näkyvistä. Kun laskeusimme dyynien laaksoon,

katosi se, mutta seuraavalta aallonharjalta se taas näkyi. Lähestyimme

yhä enemmän. Saavutettuamme sen kiitimme Jumalaa, iloitsimme sen

raikkaasta vihannuudesta ja pureskelimme kuin eläimet sen mehukasta

kuorta.

»Se todella eli. Ilmeisestikin sen juuret ulottuivat pohjaveteen ja

maanpäällinen vesi oli siis mahdollisuuden rajoissa. Se asui urheasti

hietanietoksen kukkulalla eikä läheisyydessä näkynyt alkuakaan lakeasta

maasta. Ihmeellinen on näiden vaatimattomien kasvien (_Taniarix

elongata_) elämä. Korkeintain parin metrin korkeita sitkeitä runkojaan

auringon paisteessa paahdattaen ne juurineen tunkeutuvat tuntemattomiin

syvyyksiin, imien sieltä pohjavedestä kosteutta kasville, joka ulpukan

tavoin uiskentelee hiekkameren liikkuvalla aaltoilevalla pinnalla.

»Nautinto oli tamariskin paljas katseleminenkin ja suloista oli

joksikin aikaa lepuuttaa väsyneitä jäseniään sen hatarassa varjossa.

Se oli öljypuun oksa, joka ennusti, että hiekkamerelläkin oli rajansa,

uloin meren luoto, joka haaksirikkoisille ilmaisi maan läheisyyttä!

Otin kokonaisen kimpun sen havunkaltaisia oksia ja nautinnolla hengitin

niiden raikasta tuoksua. Toivoni oli nyt entistä varmempi ja rohkealla

mielellä jatkoimme kulkuamme itää kohti.»

Dyynit olivat nyt vain kymmenkunnan metrin korkuisia ja parin välissä

tavattiin ensimmäiset kamishikorret (_Lasiagrostes splendens_), joita

molemmat pureskelivat. Klo 10 aikaan tuli vastaan toinen tamariski

ja idässä päin niitä näkyi enemmänkin. Mutta päivän helle uuvutti

molempain kulkijain voimat niin, että he vaipuivat voimattomina

tamariskin varjoon, makasivat yhdeksän tuntia kuin kuolleet hiekassa

alasti, ja Kasim tuskin enää jaksoi ajaa herransa päälle verestä

hiekkaa. Hämärän tullessa he horjuvin askelin lähtivät matkaa

jatkamaan. Kolmen tunnin kuluttua Kasim taas pysähtyi äkkiä ja huudahti

»tograk» (poppeli)! Dyynien takaa todella löytyi kolme oivaa poppelia

(_Populits diversifolia_), joilla on sangen mehukkaat lehdet. Niin

karvaita ovat nuo lehdet kuitenkin, ettei niitä mielellään pureskele;

mutta matkamiehet hieroivat niillä ihoaan, kunnes se kostui. Mukaan

otetulla lapiolla he sitten koettivat kaivaa juurelle kaivon, mutta

voimat uupuivat kesken ja hiekka tuskin oli kosteata. Sen sijaan he

kuivista oksista tekivät suuren tulen Islamille merkiksi.

Kasim kärvensi lampaan lihavan hännän, jonka hän oli eväiksi ottanut,

Hedin avasi hummeripurkkinsa ja suurella vaivalla he saivat vähän

syödyksi. Aamulla oli taas edessä hiekka-aavikko, poppeleita ei enää

näkynyt, tamariskejakin oli entistä harvemmassa. Klo 9 aikaan molemmat

vaeltajat voimattomina vaipuivat tamariskin juurelle ja makasivat siinä

kymmenen tuntia auringonpaahteessa. Kasim ei enää jaksanut kuoppaa

kaivaa eikä luoda herransa päälle viileätä hiekkaa ja tämä sen vuoksi

kärsi kovin kuumuudesta. Illalla Kasim ei enää jaksanut nousta, Hedin

lähti yksin matkaa jatkamaan.

Toukokuun 5:ntenä aamuyöstä hän uupuneena vaipui tamariskin juurelle,

koetettuaan turhaan tehdä tulta. Hän uinahti. Mutta kuuli äkkiä hiekan

kahinaa, näki lähestyvän ihmishaahmon. »Sinäkö se olet, Kasim?» »Niin

— herra». Kasim oli yön viileydessä virkistynyt ja lähtenyt eteenpäin

kämpimään. Yhdessä lähtivät he pilkkopimeässä eteenpäin, lasketellen

alamäet ja ryömien nelinkontin ylämäet. Sitten he tapasivat verekset

ihmisjäljet ja kavahtivat ilmivalveille — ne olivat heidän omat

jälkensä. Nukahtaen pimeän ajan he aamulla kompuroivat eteenpäin. Kasim

näytti kamalalta, kieli oli ajettunut, valkoinen ja kuiva, huulet

sinertävät, posket olivat kuopalla, silmät raukeat, lasikiiltoiset.

Häntä vaivasi kouristuksen tapainen nikotus, ja koko hänen ruumiinsa

vapisi. Kummankin kurkkua poltti sietämätön kuivuus. Silmät olivat niin

kuivat, että niitä tuskin saattoi sulkea ja avata, nivelistä tuntuivat

viimeisetkin rasvat lähteneen.

Metsä.

Auringon noustessa näkyi idän rannalla terävä syrjä. Molemmat

hätkähtivät sen nähdessään. Se oli aivan toisen näköinen kuin

tavallisesti. Ja vähän päästä näkyi selvä musta juova. Mikä ilo,

mikä onni! Se oli Khotan-darjan metsä! Viiden aikaan he saapuivat

vanhaan virran uomaan, jonka pohjalla kasvoi paljon poppeleita,

mutta eivät jaksaneet kaivoa kaivaa. Eteenpäin ponnistaen he kapean

hiekkavyöhykkeen poikki puoli kuuden aikaan tulivat taajaan metsään,

joka jo oli puhjennut täyteen lehvään, luoden maahan raikkaan varjon.

Metsässä vallitsi ihanin kevät.

»Kädellä otsaani pidellen seisahduin kuin lumottu tätä ihmettä

katsomaan. Minun täytyi koota ajatuksiani, olin vielä ilmivalveilla

kuin kamalasta unesta, hirmuisesta yöpainajaisesta herättyäni. Emmekö

vast'ikään olleet viikkokausia ja polttavassa hiekassa hitaasti

kuolemaa tehden laahanneet itseämme eteenpäin varjojen maassa — ja

nyt! Mihin vain katsoimme, joka puolella vain paljasta elämää ja

kevättä, linnunliverrystä, metsäkukkia, kaikenlaista vihannuutta,

varjoa ja tuolla metsän vanhain runkojen välissä metsäeläimien jälkiä

jos kuinka paljon: tiikerien, susien, kettujen, hirvieläinten,

antilooppien, gasellien ja jänisten! Ilmassa hyöri kärpäsiä ja sääskiä,

kovakuoriaisia lensi nuolen nopeaan ohitsemme ja niiden siipien

ääni oli kuin urkupiipun hyminää, ja lukemattomat linnut lauloivat

huomenlaulujaan. Metsä laajenemistaan taajeni. Siellä täällä verhosivat

liaanit poppelien runkoja. Toisinaan ehkäisivät kulkuamme kaatuneiden

puitten, risujen ja pökkelöiden muodostamat murrokset ja yhtä usein

okaiset ja tiheät pensaat.»

Metsä vihdoin harveni ja nyt näkyi ihmisten ja eläinten jälkiä

sekä hevosenlantaa. Ne kuitenkin saattoivat olla vanhoja. Päivällä

oli kuitenkin metsässäkin niin kuuma, että vaeltajain täytyi olla

alallaan, vaikka jano oli kauhea ja he arvelivat virran olevan aivan

lähellä. Hämärässä piti lähdettämän matkaa jatkamaan, mutta Kasim ei

enää kyennyt liikahtamaankaan, ei saanut edes sanaakaan sanotuksi,

viittasi vain, että Hedin lähtisi vettä hakemaan ja juotuaan toisi

sitä hänellekin, muutoin hän kuolisi siihen missä oli. Lapiosta varren

tuekseen ottaen Hedin lähti matkaan, yhä itää kohti ponnistaen. Hämärsi

ja tuli pimeä ja vähän väliä pysähtyen matkustaja lepäsi jonkun

kaatuneen puun rungolla. Mutta sitten metsä äkkiä päättyi kuin tulella

poikki leikattuna ja idässä oli rannaton lakeus, joka oli tasainen

kuin permanto, tiiviistä savesta ja hiekasta muodostunut. Kun se oli

paria metriä matalampana metsämaata, arvasi Hedin heti, että se oli

Khotan-darjan uoma. Sitä osoittivat teräväreunaiset vaotkin, joita

virta oli uurtanut. Mutta hieta oli kuivaa kuin erämaan dyynien, uoma

tyhjä, odottaen vuorilta laskevaa kesätulvaa.

Arvellen kuitenkin, että uoma, samoin kuin Jarkent-darjankin monessa

kohden, oli siirtynyt idemmäksi, Hedin lähti kulkemaan tämän lakeuden

poikki, ennenkuin heitti kaiken toivon. Hän muutti nyt kuitenkin

suunnan kaakkoiseksi, osaamatta itsekään sanoa, miksi. Hän kulki sitä

suuntaa »vastustamattomasti kuin näkymättömän käden ohjaamana». Puolen

kolmatta kilometriä eteenpäin ponnistettuaan kuutamossa yhä raukenevin

voimin hän näki vastarannan metsän, joka yhä selveni, näkyi viidakko

ja ruovokko ja puoleksi kaatunut poppeli nuokkui uomassa olevan

syvennyksen yli. Äkkiä kohosi pelästynyt sorsa lentoon, kuului veden

molskinaa ja samassa seisoi vaeltaja pienen, tuskin 20 metriä pitkän

allikon partaalla, jossa oli raikasta, kylmää, ihanaa vettä!

Siitä hetkestä Hedin sanoo muistavansa, miltä vesi maistuu. Hän joi ja

joi, ja sitä myöten alkoi veri suonissa virrata nopeammin, kädet käydä

täyteläämmiksi, iho kostua ja norjistua ja otsa hiestyä. Ei koskaan

ollut elämä hänestä tuntunut suloisemmalta. Hänestä tuntui, kuin

olisi näkymätön käsi häntä ohjannut tähän allikkoon, sillä yhtenäistä

virtausta ei Khotan-darjan uomassa tähän aikaan vuodesta ollut, siellä

täällä vain pitkäin matkain päässä viime vuodesta säilyneitä allikotta.

Pitkät matkat olisi tästä täytynyt kulkea kumpaankin suuntaan,

ennenkuin olisi toisen allikon tavannut.

Levättyään ja virkistyttyään hän riisui pitkävartiset saappaansa

jalastaan, täytti ne vedellä ja lapion varsi korentona lähti

sukkasillaan tallustelemaan Kasimin luo. Mutta Kasimia oli sangen

vaikea löytää. Hän sytytti metsään suuren tulen, huuteli, mutta ei

kuullut vastausta. Vasta aamun tullen jälkensä tavattuaan hän löysi

Kasimin, joka yhä makasi samassa asemassa, kähisten vain: »Minä kuolen!»

Kuultuaan saappaasta loisketta hän hätkähti, mörähti ja saappaan

huulilleen saatuaan joi sen tyhjäksi yhdellä henkäyksellä ja paikalla

sitten toisenkin. Ja Kasimissa tapahtui sama ihmeellinen muutos kuin

Hedinissäkin. Hän oli kuitenkin niin heikko, ettei voinut tätä seurata

allikolle, jonka vuoksi Hedin jätti hänet hiljalleen perässä tulemaan.

Itse hän riensi edellä allikolle, joi, ui ja odotti tuntikauden ja

kun Kasimia ei kuulunut, lähti hän nopeaan kulkemaan etelää kohti

tavatakseen ihmisiä, ruokaa saadakseen ja Islam Bajn apuun päästäkseen.

Kasimin hän otaksui tulevan vähitellen omin päin toimeen. Kauan sai hän

kuitenkin etsiä, jonkun pienen allikon löytäessään joi ja joi, nukkui

sitten rupeaman oikein sikeästi, tunsi herätessään nälän käyvän kahta

vaativammaksi janon sammuttua, nieleskeli allikoista sammakonpoikasia,

jotka olivat sangen karvaan makuisia. Ankara musta buraani alkoi

raivota, täyttäen hänen mielensä synkillä ajatuksilla. Se tietysti

hävittäisi kaikki jäljet, niin ettei Islam Baj näkisi perässä tulla,

sen enempää kuin hänkään palata apuun ja tavaroitaan pelastamaan.

Seutu näytti ihmistyhjältä. Vettä kuitenkin oli joen uomassa siellä

täällä edelleenkin. Leikaten ruokoja ja heiniä silpuksi ja siihen

vettä sekoittaen matkustaja rakensi itselleen aamiaisen. Toisin

paikoin dyynit vasemmalla rannalla ulottuivat aivan joen uomaan

saakka. Eräässä paikassa Hedin löysi vanhan lammasnavetan, toisessa

vereksiä ihmisjälkiä. Näytti siis kuitenkin siltä, kuin seudussa olisi

ihmisiä. Toukok. 8:ntena iltahämärässä hän oli kuulevinaan omituista

ääntä — äänen selvemmin toistuessa hän tunsi sen lehmän ammumiseksi.

Hurjan toivon valtaamana hän lähti juoksemaan ääntä kohden, tunkien

läpi okapensaiden, hyppien yli kaatuneiden puiden, syöksyen puhki

kamishiruohikoiden, ja kuta kauemmaksi hän riensi, sitä selvemmin

alkoi kuulua puhetta ja lampaiden määkinää, kunnes hän metsäaukiolla

näki paimenen, joka sauva kädessä kaitsi karjaansa. Paimen tietysti

hämmästyi suuresti, kun repaleinen outo mies, siniset silmälasit

päässään, äkkiä hyökkäsi metsästä. Hetken tuijotettuaan hän pakeni,

palatakseen kuitenkin vähän ajan kuluttua takaisin vanhemman miehen

keralla, jonka kanssa syntyi keskustelu. Hedin kertoi seikkailunsa ja

kuultuaan, ettei hän ollut syönyt kahdeksaan päivään, he veivät hänet

pieneen risumajaan, jossa hän sai maissileipää ja lampaanmaitoa.

Nämä paimenet kaitsivat täällä erään Khotanin pohatan laumoja. Vuoden

umpeensa he asustelivat täällä, kulkien paikasta paikkaan, sen mukaan

kuin laidunta täytyi vaihtaa, ja rakentaen itselleen kaikkialle pienet

risumajat. Tällä seudulla, jonka nimi oli Buksem, s.o. taaja metsä, he

olivat olleet vasta viisi päivää ja aikoivat taas lähteä pian pois.

Perheet asuivat Khotanissa, matkustavat kiinalaiset kun eivät olisi

jättäneet naisia rauhaan, jos he olisivat asuneet täällä erämaassa.

Paitsi maitoa he söivät etupäässä maissileipää, jota leivottiin

kahdesti päivässä. Jauhot sekoitettiin veteen suolan keralla,

vastattiin taikinaksi ja muodostettiin pyöreässä puuvadissa litteäksi

leiväksi, joka pantiin hiillokselle paistumaan ja peitettiin kuumalla

tuhkalla. Kolmen neljännestunnin kuluttua se oli valmiiksi paistunut ja

maistui erinomaiselta. Sangen vieraanvaraisesti sitä annettiin tälle

oudolle kulkijallekin, vaikka paimenet häntä epäilivätkin. Vaatteita

heillä oli repaleinen mekko ja lammasnahka-lakki sekä vyö, johon

teevarasto käärittiin. Jalassa oli jonkinlaiset lammasnahkalötöt,

säärien verhoksi kiedottiin pitkät kangaskaistaleet. Taloustavaroita

oli kolme erikokoista puuvatia, kuparipata, pumpun kuori vesiastiaksi,

kauha, huopamatto ja kolmikielinen kitara. Tärkein työase oli kirves.

Valkea tehtiin tuluksilla, mutta valkean kerran rakennettuaan he eivät

päästäneet sitä sammumaan, niin kauan kuin seudussa viipyivät. Hiillos

peitettiin tuhkalla ja kun illalla palattiin, oli siitä helppo saada

uusi tuli kuiviin oksiin. Samanlaisia paimentolaisia oli Khotan-darjan

laaksossa kauttaaltaan ja eteläänpäin yhä taajemmassa.

Iltapäivällä paimenet taas katosivat laumoineen ja Hedin oli

ypöyksinään. Ohi kulki suuri, satakunnan aasia käsittävä karavaani,

joka kuljetti riissiä Khotanista Aksuun. Vähän myöhemmin majan eteen

ilmestyi kolme varakasta kauppiasta, jotka oivilla hevosilla ratsastaen

matkasivat Aksusta Khotaniin. Kohteliaasti tervehtien he tulivat

oikopäätä Hedinin luo ja kertoivat Buksemin pohjoispuolella tavanneensa

joen vasemmalla rannalla puolikuolleen miehen, jonka kameeli oli

metsänreunassa laitumella. Kun he olivat häneltä kysyneet, mitä hän

tarvitsi, oli hän kähissyt »vettä, vettä», jota hänelle oli paikalla

noudettu lähimmästä allikosta. Juotuaan suunnattomasti ja syötyään

pähkinöitä, rusinoita ja leipää mies oli vironnut ja kertonut, kuinka

hän oli siihen tullut. Sven Hedinin ei ollut vaikea älytä, että se

oli Islam Baj, jonka hän oli luullut erämaahan kuolleen, mutta joka

olikin pelastunut. Kauppiailta Hedin sai sylyksen vehnäleipää ja 18

hopearahaa, tengehiä, lainaksi.

Hän lähetti nyt yhden paimenista Islam Bajta etsimään ja toukok.

10:ntenä tämä saapuikin majalle, kerallaan valkoinen kameeli, jonka

selässä olivat tärkeimmät koneet, muistiinpanot ja kiinalaiset

hopearahat, ynnä Kasim, jonka miehet niinikään olivat tavanneet. Islam

heittäytyi itkien isäntänsä jalkoihin, syleillen niitä, jonka jälkeen

hän kertoi vaiheensa.

Kauppakaravaaneja kulki sivu harva se päivä suuntaan ja toiseen, ja

näiltä Hedin saattoi ostaa hevosia ja kaikenlaisia ruokatavaroita,

jonka jälkeen hän palkkasi muutamia metsämiehiä, jotka sattuivat siihen

tulemaan, pelastamaan erämaahan jääneitä tavaroita. Yhden kuorman he

pelastivat, mutta eräs toinen oli selittämättömällä tavalla kadonnut,

vaikka paikka, mihin se oli jätetty, oli löydetty. Se oli varastettu,

kuten myöhemmin tuli ilmi, ja varkaat olivat juuri samat metsästäjät,

jotka nyt lähetettiin tavaroita hakemaan.

Mahdotonta oli nyt jatkaa matkaa Tibetiin, jonka vuoksi Hedin päätti

pohjoista tietä palata Kashgariin uusia varustuksia hankkimaan.

Khotan-darja.

Khotan-darja, jonka uomaa hän nyt palasi pohjoista kohti, eroaa monessa

suhteessa Jarkent-darjasta, joka, sen kanssa melkein yhdensuuntaisesti

juosten, niinikään laskee Tarimiin. Jarkent-darja on Itä-Turkestanin

suurin joki, siinä on vettä vuoden umpeensa ja varsinkin kesäkuussa sen

syvässä, voimatekoisessa uomassa juoksee suunnattoman paljon vettä. Sen

poikki ei yleensä pääse muuta kuin lautalla, paitsi talvella, jolloin

se jäätyy. Khotan-darja sitä vastoin pysyy kuivana suuren osan vuotta

ja vain keskikesällä on sen uoma reunojaan myöten täynnään. Se juoksee

Takla-makan erämaan pahimman osan läpi ja ankaraa taistelua sen täytyy

käydä lentohiekkaa vastaan, joka uhkaa sen erottaa pääjoesta, kuten se

jo on Kerija-darjan erottanut.

Jarkent-darjan ja Khotan-darjan uomat siirtyvät itää kohti, kuten

vanhat, kuiville jääneet uomat osoittavat. Tiet kulkevat vasenta rantaa

ja Jarkent-darjan enimmät kylätkin ovat vasemmalla rannalla, jossa ne

ovat paremmin suojatut. Khotan-darjan erämaanmatkalla ei ole kyliä, ei

muuta kuin paimenten majoja. Suunnattoman rajut hietamyrskyt raivoavat

usein tämän joen laaksossa, jonka vuoksi metsän on kahta vaikeampi

pitää erämaata vastaan puoliaan. Hieno pöly täyttää silloin ilman

taajimmassakin metsikössä. Punkkeja ja skorppiooneja oli Khotan-darjan

laaksossa toisin paikoin maanvaivaksi saakka. Tiikereistä puhuttiin

paljon, mutta niitä Hedin ei sattunut näkemään. Ennen oli näissä

metsissä ollut paljon rosvoja, kunnes Khotaniin tuli uusi maaherra,

joka katkoi pahimmilta kaulan.

Toukokuun viimeisinä päivinä Hedin vihdoin kulki Jarkent-darjan poikki,

jonka vesi silloin oli matalimmillaan. Aksu-darjan laakso oli sangen

hyvin kanavilla kasteltu ja viljelty, niin että tie toisin paikoin

päivän pitkän kulki yhtämittaisen kylän kautta. Aksu oli melkoinen

kaupunki, raikasvetisen joen rannalla, erinomaisesti viljellyssä

seudussa. Hedinin otti mitä parhaiten vastaan muhamettilainen kauppias,

joka oli paikalla Venäjän konsulina, ja hänen avullaan ja seurassaan

paluumatka Kashgariin sujui mitä parhaiten. Kashgarista Hedin tilasi

uuden valaistuksen Euroopasta ja sitä odotellessaan päätti lähteä

Pamiriin kesäksi, varustautuen sitä varten Kashgarissa olevien

ystäviensä avulla niin hyvin kuin taisi.

Hän kulki nyt vuoristoon erinomaisen vaikean Ullug-art solan kautta,

jossa kirgiisien täytyi kantaa kaikki tavarat selässään ja kaksi miestä

tarvittiin joka hevosen tyhjänä alas viemiseen pahimmista paikoista,

toinen pääpuolesta hoivaten, toinen hännästä pidellen. Sola oli vaikein

ja vaarallisin, mistä Hedin oli siihen saakka kulkenut.

Jälleen Pamirissa.

Keskellä Pamiria hän nyt tapasi venäläis-englantilaisen

rajakomissionin, joka pitkällisten töitten jälkeen oli saanut rajan

määritellyksi. Hedinin tullessa oli juuri saatu hallitusten vahvistus

uudelle rajalle, ja tapausta vietettiin molempain saattojoukkojen

välillä toimeenpannuilla kisoilla ja kilpailuilla ja loistavilla

pidoilla, joissa kalleimmat viinit täällä maailman katolla juoksivat

virtanaan. Matkustajamme, jolla jo silloin oli kuulu nimi, kutsuttiin

näihin pitoihin ja sai unohtumattomat muistot seurustelustaan niiden

etevien miesten kanssa, joiden työn onnellista päättymistä juhlittiin.

Venäjän ja Englannin välinen pitkällinen ja vaarallinen rajariita oli

näin saatu onnelliseen päätökseen.

Hedin jatkoi sitten matkaansa Pamirin kaakkoiseen osaan, jylhään

Tagdumbash-Pamiriin, jossa Jarkent-darjan lähteet ovat.

Kuljettuaan noin 5,000 metrin korkuisen Kandahar-solan poikki hän

yhdytti Jarkent-darjan ja kulki sen vartta takaisin lakeudelle ja

lakeuden reunaa Kashgariin, jossa häntä odottivat tilatut tavarat ja —

toista kuukautta kestävä kuume.

Jarkent.

Jouluk. 14:ntenä 1895 Hedin lähti Kashgarista uudelle matkalle, ei

enää sinne palatakseen tällä rupeamalla. Lähimpänä päämääränä oli

nyt Khotanin vanha tärkeä keidasseutu. Viikon kuljettuaan karavaani

saapui Jarkentiin, Itä-Turkestanin suurimpaan kaupunkiin. Kiinalainen

ja muhamettilainen kaupunki ovat siellä noin kilometrin matkan

päässä toisistaan ja niitä yhdistää yhtämittainen puukatollinen

basaari, jossa vielä myöhään illalla öljylamppujen valossa vallitsi

vilkasta hyörinää. Se oli yhtenä ainoana päättömänä tunnelina, jonka

kahden puolen oli myymälöitä ja puoteja, ja tungoksesta, melusta ja

kirkunasta ja kameelikaravaaneista saattoi huomata, että todella

oli tullut suurkaupunkiin. Läheisine kylineen Jarkentissa on kaiken

kaikkiaan noin 150,000 asukasta. Kiinalainen hallitusmies, ambani, otti

Hedinin sangen kohteliaasti vastaan, lähetti hänelle tavanmukaiset

lahjat, näytti kaupungin nähtävyydet, etenkin muhammettilaiset

moskeijat ja pyhimyshaudat, jotka kuuluvat «Itä-Turkestanin maisemain

luonnepiirteihin. Kaupunki on ympäröity savimuureilla. Talot ovat

sangen hatarat, kadut mutkaisia, kaupungin ulkopuolella katse katoaa

vainioihin, notkoihin, kastelukanaviin, ja luoteessa Jarkent-darja

kiemurtelee erämaahan kohti etäistä päämääräänsä, Lop-noria.

Kaupunki saa kanavia pitkin Jarkent-darjasta juomavetensä,

joka kaupungissa kootaan allikoihin. Kun näitä allikoita ei

mitenkään suojella likaantumiselta, ovat ne mitä saastaisimpia

taudinpesiä. Niistä Jarkentin asukkaat muun muassa saanevat ilkeän

kaulakasvannaisen, joka on tämän keitaan erikoisuus.

Jarkent-darjalta matka kävi taajaan asuttujen keitaitten kautta.

Kargalikin tuolla puolella oli tie autioilla aavikoilla merkitty

viitoilla, joita oli aina 80—90 metrin päässä, koska hiekkaburaanit

tuon tuostakin hautasivat sen alleen. Varsinaiseen hietaerämaahan oli

puolentoista päivän matka. Talvet ovat näillä seuduin, mannerilmaston

sydämessä, sangen ankarat, kesät helteisen kuumuus. Maaliskuun lopulla

alkavat buraanit raivota ja niiden valtakausi kestää kesän loppuun

saakka. Keskimäärin lasketaan viisitoista buraania vuotta kohti. Ne

melkein aina alkavat iltapäivällä ja kestävät tunnin verran. Ne ovat

suunnattoman rajut ja kiitävät vastustamattomalla voimalla tasankojen

poikki, vieden usein lampaita mukanaan tai erottaen ne muusta karjasta.

Vanhan tavan mukaan paimen ei ole velvollinen korvaamaan omistajalle

niitä lampaita, jotka hän menettää buraanissa.

Koko tie on mitattu »potaihin», joiden pituus oli noin 3 1/2—3

3/7 kilometriä. Joka »potai» oli merkitty 6—7 metrin korkuisella

savipyramidilla. Missä vuoristosta laski lakeudelle joki, siinä oli

keidas kylineen, mutta näiden välimatkat enimmäkseen olivat kuivaa

aroa. Toisinaan ovat hiekkanietokset niin lähellä, että ne selvään

näkyvät, kylässä kohoaa maailman mahtavin vuoristomuuri, Kuenlun,

joka kuitenkin näkyy vain selvällä säällä. Lämpöisenä vuodenaikana

sitä ei hiekkaburaanien vuoksi näy ensinkään, eikä sen vuoksi ole

ihmettelemistä, ettei Marco Polo sitä mainitse, vaikka hän matkusti

juuri tätä samaa tietä.

Eräällä autiolla taipaleella, jolla oli kuljettava melko korkeitten

dyynien poikki, oli erään pyhimyksen hauta, jonka omituisuutena olivat

tuhannet aljot kyyhkyset. Matkustajain tapana oli ruokkia niitä

maissilla, uhraten täten pyhimykselle, ja ne olivat niin aljoja, että

istuivat Hedinin lakille ja olkapäille ja söivät maljasta, jolla

hän heitteli jyväsiä, vieläpä nokkivat itse säkistäkin, tuntematta

minkäänlaista pelkoa.

Ilman matkustajain uhria eivät nämä kyyhkyset tulisikaan niin autiossa

seudussa toimeen. Kaikenlaisilla pelottimilla niitä suojeltiin

petolintuja vastaan ja rahvas uskoi, että petolintu, joka kävi niiden

kimppuun, samalla kuoli.

Khotan.

Tammik. 5:ntenä retkikunta kulki viimeisen taipaleen, joka sillä

vielä oli Khotaniin. Tie kulki komeassa poppelikujanteessa, kahden

puolen maankastelukanavia, kyliä ja vainioita. Khotanin ambani lähetti

tulkkinsa erään Venäjän etuja hoitavan länsi-turkestanilaisen kauppiaan

kanssa Hediniä vastaanottamaan, toimittaen hänelle asunnon sangen

hyvässä talossa, ja kun Hedin kävi hänen virastossaan tervehdyksellä,

ammuttiin hänen kunniakseen kolme tykinlaukausta, kuten jossakin

toisessakin kaupungissa oli tehty. Ambani itse oli sangen sivistynyt ja

herttainen mies ja edisti kaikin tavoin hänen matkaansa.

Khotanin historia ulottuu ikivanhaan muinaisuuteen, niihin aikoihin,

jolloin Tarimin syvänne ei vielä ollut hiekkaerämaata. Eurooppaan

siitä toi tiedon Marco Polo, joka matkallaan Kublai kaanin hoviin

saapui sinne Samarkandin ja Jarkentin kautta. Kiinassa Khotan

oli kuulu varsinkin nefriitistä, jota saatiin sekä Jurunkash- ja

Karakash-joen uomista, että niiden vuoristolaaksoistakin. Kiinassa

tästä jalosta harvinaisesta kivestä valmistettiin rasioita, pulloja,

kuppeja ja rannerenkaita, piipun suupaloja y.m. ja erästä Pekingin

porteista sanottiin nefriittiportiksi, koska tämä tavara sen kautta

tuotiin pääkaupunkiin. Nykyjään on Khotan verraten vähäinen kaupunki,

asukasluku noin 5,500, joista 500 kiinalaisia, loput muhamettilaisia.

Khotan on vielä kuulu erinomaisista silkkimatoistaan, joita Kiinassakin

pidetään mitä suurimmassa arvossa. Viljelyskasveista mainittakoon

viiniköynnös, riissi- ja muut viljalajit, puuvilla ja hedelmäpuut.

Keitaassa on kaikkiaan kolmisensataa kylää. Kiinan kauppa kulkee ensin

Tarimin laaksoon ja sieltä pohjoista tietä Aksun ja Turfanin, ei sitä

vastoin paljon ensinkään Lop-norin tietä, jota Marco Polo kulki.

Kymmenisen kilometriä kaupungista erämaahan päin oli Jurunkashin

uomassa nefriittikaivoksia, joita Hedin kävi katsomassa. Kaikkialla

näki siellä kuoppia, joita oli kaivettu soraan, ja kuopista nostettujen

soran ja mukulakivien seasta löydettiin nefriitti, josta keltaiset ja

valkoiset punapilkulliset palaset varsinkin olivat hyvässä hinnassa.

Paikalle oli syntynyt pieni hökkelikylä, johon oli johdettu erikoisella

kanavalla vettä. Maa oli jaettu palstoihin, »klaimeihin», niin että

kaikki kävi laillisesti eikä syntynyt riitoja. Työmiehet enimmäkseen

olivat kiinalaisia.

Borasanin muinaislöydöt.

Hedin kävi sitten Borasanin kylässä, jonne Khotanista oli puolen

penikulman vaiheilla, tutkiakseen siellä olevaa muinaislöytökenttää.

Paikalla on kahdeksaa metriä vahva kerros keltaista tuulimultaa eli

lössiä, joka lepää kovalla mukurakivialustalla. Tuulimultaan on puro

uurtanut syvän rotkon, jolla on pystysuorat seinät, ja varsinkin

keväällä ja kesällä, lumen sulaessa Kuenlunin pohjoisrinteillä, puro

paisuu suuresti, viruttaen mukaansa tuulimulta-äyräitään. Syksyllä

veden laskettua löydetään sitten penkeristä kaikenlaisia ikivanhoja

taideteollisuustuotteita, kuten pieniä terrakotta-esineitä, pronssisia

Buddhan kuvia, kaiverrettuja jalokiviä, rahoja y.m. Nämä löydöt

olivat jo tulleet siksi tunnetuiksi, että ne olivat herättäneet

muinaistutkijain huomiota, ne kun osoittavat, että Intian vanha,

kreikkalaisten vaikutusten jalostama taide oli tunkeutunut tänne Aasian

sydämeen saakka.

Hedinin käydessä paikalla oli vuoden muinaislöytösato jo aikoja sitten

poimittu, mutta Khotanista ja paikkakuntalaisilta hän kuitenkin sai

ostetuksi enemmän kuin puolentuhatta terrakottaesinettä, rahoja ja

kirjoituksia lukuunottamatta. Luulon mukaan saapui tämä taide Khotaniin

Aleksanteri Suuren jälkeläisten aikaan, muuttuen vähitellen yhä

puhtaammin intialaiseksi. Säilyneet esineet ovat hienosti muovailtuja

miesten ja naisten päitä, apinain, jalopeurain kuvia, paikkakunnan

eläinten kuvia, Buddhan kuvia y.m. Borasan, intiaksi Birasan, näyttää

olleen suosittu buddhalainen pyhiinvaelluspaikka. Kiinalaiset saivat

Rhotanissa jalansijaa jo ajanlaskumme alussa ja jälkimaailmalle on

säilynyt useitakin kiinalaisia matkakertomuksia, jotka valaisevat

seudun oloja ajanlaskumme ensi vuosisadoilla. Nämä matkustajat

nimenomaan painostavat sitä, että keidas oli Buddhan palveluksen

pääpaikkoja. Jälkeen v:n 400 Khotan näyttää menettäneen merkityksensä.

V:lta 632 j.Kr. on säilynyt legenda Buddhan kuvasta, jota siihen aikaan

säilytettiin Piman kylässä Khotanin länsipuolella. Se oli 20 jalkaa

korkea, santelipuusta vuoltu ja muitten merkillisten ominaisuuksiensa

ohella se alituiseen hohti kirkasta valoa. Se oli ennen vanhaan viety

pohjoisessa olevaan Ho-lao-lo-kia nimiseen kaupunkiin, jonka rikkaat

asukkaat olivat antautuneet ylelliseen elämään ja laiminlyöneet

jumalan. Kaupunkiin oli silloin saapunut »rahan» eli oppinut mies

palvelemaan kuvaa, josta asukkaat olivat niin vihastuneet, että olivat

haudanneet rahanin suutaan myöten hiekkaan. Eräs hurskas mies, joka

oli Buddhan kuvaa palvellut, antoi rahanille ruokaa, ja kun tämä

vihdoin pääsi pois lähtemään, sanoi hän pelastajalleen: »Seitsemän

päivän kuluttua on satava hietaa ja maata, jotka kokonaan hautaavat

tämän kaupungin, niin ettei siitä pääse poistumaan kukaan muu kuin

sinä.» Rahan sitten katosi. Hänen pelastajansa varoitti sukulaisiaan,

mutta kaikki pilkkasivat häntä. Hän piiloutui silloin itse erääseen

luolaan ja seitsemäntenä päivänä satoi puoliyön jälkeen niin viljalti

hiekkaa, että koko kaupunki hautautui sen alle. Mies ryömi sitten

esiin luolastaan ja meni Pmaan, ja tuskin hän oli sinne tullut, kun

Buddhankin kuva itsestään siirtyi sinne.

Vertauksen vuoksi Hedin mainitsee, mitä taru nykyjään kertoo

Ho-lao-lo-kian tuhoutuneesta kaupungista: »Se ei nykyjään ole muuta

kuin laaja hietakasa. Monen maan ruhtinaat ovat eri aikoina koettaneet

panna paikalla toimeen kaivauksia, viedäkseen pois hiekan kätkemät

aarteet. Mutta joka kerta on tullut hirmuinen tuuli, joka on peittänyt

kaikki savuun ja taajaan sumuun, tukkien tiet ja eksyttäen työmiehet.»

Muuan Khotanin mies väitti Hedinille löytäneensä erämaasta hiedan

peittämän kaupungin, jonka taloissa hän oli nähnyt ihmisruumiita juuri

siinä asennossa, jossa kuolema oli ne äkkiä yllättänyt ja hiekkaan

peittänyt, kuten tulivuoren kuuma tuhka Pompejin asukkaat. Yleiseen

uskottiin, että tämä hiekkaan peittyminen oli hetken tapaus, tuhoturmio

kerrassaan, mutta jotenkin varmana voitanee kuitenkin pitää, että se on

tapahtunut vähitellen, pitkäin aikain kuluessa.

Mainitulta vuodelta. 632 on sekin kiinalainen tieto,'että Khotanin

asukkailla oli aikakirjat ja että he olivat Intiasta lainanneet

kirjoitustaidon, lakinsa ja kirjallisuutensa. Löydetyt käsikirjoitukset

ovat tämän täysin todistaneet. Kiinalainen matkustaja kertoo,

että Khotanin itä-puolella oli ennen ollut Tu-ho-lo niminen vanha

kuningaskunta, joka kuitenkin aikoja sitten oli jo muuttunut erämaaksi.

Kaikki sen kaupungit olivat raunioina ja kasvien peittämät. Tu-lo-ho

on Hedinin tutkimusten mukaan sama nimi kuin Tuhkari, kiinalaiseen

tapaan vaan väärennetty. Tuhkari-niminen kansa taas asui ennen vuotta

157 e.Kr. Bulungir-golin seuduilla, muuttaen sitten kokonaan pois

Länsi-Turkestaniin, jossa nimi Tokharistan sitä vielä muistuttaa.

Tu-lo-ho niinikään on epäilemättä sama sana kuin Takla, jonka vuoksi

Hedinin löytämät rauniokaupungit, joita samoin kuin koko erämaatakin,

väestön kesken kutsutaan Takla-makaniksi, epäilemättä ovat kuuluneet

samaan vanhaan Tu-ho-lon valtakuntaan. Ja Khotanin läheisyydessä

on Tokhlan pieni kylä, jonne noiden muinaisten kaupunkien asukkaat

lähtivät hiekan päälle tunkiessa, säilyttänyt tämän vanhan kansan nimen.

Muhamettilaiset Khotanin valloittaessaan hävittivät sen vanhat suuret

buddhalaiset temppelit, jonka vuoksi kaupungissa ei nykyjään ole

minkäänlaisia rakennus-muistomerkkejä.

Tammik. 14:ntenä 1896 Hedin lähti Khotanista etsimään tuhkarien

vanhoja kaupunkeja. Suurimman osan tavaroitaan hän jätti Khotaniin.

Suunnitellusta pienestä erämaanretkestä tulikin sitten paljon pidempi

kuin hän oli aikonutkaan.

Neljä päivää kuljettuaan autioita maita ja hajallisten metsiköitten

kautta Hedin saapui Islam-abadiin, jossa viimeiset ihmisasunnot olivat,

ja meni jäätä pitkin joen poikki. Päivän levättyään hän kääntyi suoraan

itää kohti hietaerämaahan, joka ei tällä kohtaa ollut puoltakaan

niin leveä kuin se, jonka poikki hän edellisenä kesänä oli kulkenut,

jota paitsi se ei ollut likimainkaan niin vaarallinen. Vakuutettiin,

että kaikkialla oli mahdollista saada kaivamalla vettä, jota paitsi

tamariskeja ja poppeleita kasvoi siellä täällä. Viimeisestä kylästä

otettiin kaksi, opasta jotka monta kertaa olivat käyneet hiekan

peittämässä kaupungissa aarteita kaivamassa.

Hietaerämaan rauniokaupunki.

Dyynit olivat kahtena ensimmäisenä päivänä vähäpätöiset, kohoten

kuitenkin kolmantena päivänä metrin ja seuraavina 5—10 metrin ja

seuraavana 12—15 korkuisiksi. Vettä saatiin kuitenkin kaikkialta

kaivamalla paria metriä syvät kaivot. Tammikuun 23:ntena retkikunta

saapui syvänteeseen, jossa oli paljon kuivunutta metsää, matalia

pökköjä ja kantoja, jotka olivat harmaita ja hauraita kuin lasi,

kuivuuden käpristämiä oksia ja auringon haalistamia juuria. Metsä

oli kasvanut pohjois-eteläsuunnassa olevassa syvänteessä, joka

ilmeisestikin oli Kerija-darjan vanha uoma. Pari elävääkin poppelia

oli vielä jäljellä, katoavan sukupolven viimeinen jälkijoukko. Tähän

metsään leiriydyttiin ja viritettiin loimuavat tulet — oli 15—20 asteen

pakkanen — ja seuraavana aamuna kaikki lähtivät rauniokaupunkiin. Kauan

sitä ei tarvinnutkaan etsiä, se oli aivan läheisyydessä.

Nämä rauniot kokonaan poikkesivat kaikesta, mitä Hedin oli ennen

nähnyt Itä-Turkestanissa. Talot eivät olleet savesta, vaan kaikki

poppelinrungoista rakennetut. Huoneenpohjat näkyivät selvään, mutta

rakennuksista ei ollut muuta jäljellä kuin ylöspäin ohenevia, tuulen

ja hiekan syövyttämiä patsaita, jotka olivat niin hauraat, että

murenivat kappaleiksi, kun niitä terävään iski. Näitä taloja oli

näkyvissä sadoittain, vaikka dyynit ovatkin kaupungin enimmäkseen

alleen haudanneet. Niiden esille kaivaminen oli sangen vaikeata työtä

hiekan juoksevuuden vuoksi. Eräässä talossa oli patsaitten välissä

vielä paikoillaan vähän seinääkin, joka oli tehty savella silatusta

kamishista. Seinä oli kahden puolen valkaistu ja sille oli sangen

taidokkaasti maalattu värillisiä kuvia, kuten rukoilevia polvistuvia

naisia, joilla oli kasvoissaan selvään hindulaisia tunnuspiirteitä,

etenkin silmäkulmat ja nenänjuuren päällinen merkki. Muitten kuvien

kesken herättivät huomiota etenkin mustapartaiset miehet, joiden puku

oli ilmeisesti aarialainen, samanlainen kuin nykyisten persialaisten.

Vielä oli kuvattu koiria, hevosia ja aalloilla soutavia laivoja, jotka

täällä hieta-aavikon keskellä tuntuivat kylläkin oudoilta. Kaikenlaisia

koristeita on runsaasti, samoin lootoskukkia, buddhalaisten pyhää

symbolia. Saattajat arvelivat, että talo oli ollut buddhalainen

temppeli. Seiniä esiin kaivettaessa löytyi kappale paperia, jossa oli

tuntematonta kirjoitusta. Muitakin esineitä kaivaus paljasti hiekan

peitosta, mutta vasta myöhempien tutkijain oli suotu suuremmilla

voimilla penkoa tätä vanhaa rauniokaupunkia ja saattaa päivänvaloon

sen entisyyden pääpiirteet. Näkemästään Hedin kuitenkin saattoi

päättää, että kaupunki aikanaan oli ollut Kerijan rannalla ja että

vettä oli lukuisissa jokiloissa virrannut sen talojen ja temppelien

ohi. Ympäristössä kasvoi silloin reheviä metsiä, kuten nykyisen

Kerija-darjankin laaksossa, ja asukkaat istuskelivat kesäkuumalla

aprikoosipuitten taajain latvusten varjossa. Vedellä oli ollut niin

paljon voimaa, että se saattoi pyöritellä myllynkiviäkin. Silkki-

ja puutarhaviljelys kukoistivat, teollisuus oli ollut vireä, ja

kansa, joka tässä asui, oli osannut koristaa kotinsa aistikkaasti

ja taiteellisesti. Tämä oli se rauniokaupunki, jota oppaat sanoivat

Takla-Makaniksi. Kaikesta päättäen se oli buddhalainen ja siis vanhempi

700-lukua, jolloin muhamettilaisuus Itä-Turkestanin valloitti. Dyynien

vaelluksista Hedin päätti, että kaupunki oli ainakin 1,500 vuotta

vanha. Asukkaat lienevät olleet aarialaista rotua.

Kerija-darja.

Takla-Makanista Hedin tammik. 25:ntenä jälleen lähti itää kohti

samoamaan, tavaten matkalla jopa 25 metrin korkuisia hiekkanietoksia.

Vettä kuitenkin saatiin kaivamalla. Parin päivän vaelluksen jälkeen

retkikunta saapui Kerija-darjan rannalle. Joki, joka oli paksussa

jäässä, oli tällä kohdalla 32 metrin levyinen, rannoillaan rehevät

metsät. Ei ainoakaan eurooppalainen ollut siihen saakka käynyt sen

laaksossa Kerijan kaupunkia pohjoisempana, jonka vuoksi sen juoksu oli

tuiki tuntematon. Ihmisten ja karjain jälkiä näkyi kaikkialla, mutta

vasta pitkän etsinnän jälkeen löydettiin joku paimen; kaikki olivat

kauhistuneina rientäneet pakoon muukalaisten tullessa. He paimentelivat

täällä Kerijan pohattain lammaslaumoja, kuten etelämpänäkin asustavat

paimenet. »Kerija-darjan metsissä elää kaupungin alapuolella täten

puolentoista sataa ihmistä, jotka etäällä kaikesta seurasta ja kaikista

valtateistä muodostavat kokonaan oman maailmansa, kaiken esivallan

holhouksesta vapaina, ympärillään hietameren kuolonhiljaisuus.» Näillä

paimenilla, joiden ei tarvinnut pelätä matkustajain ja kiinalaisten

väkivaltaa, oli perhe mukanaan. Joestaan nämä paimenet kertoivat,

että se Kerijan alapuolella kokonaan katoaa, sen vesi kun käytetään

niin tyystin maankasteluun, mutta yhä alempana joki muodostuu

runsaista lähteistä uudelleen. Siinä syy, miksi se oli aikaisemmilta

matkustajilta jäänyt huomaamatta. Kesällä, lumen sulaessa Tibetin

vuorilla, on uomassa kuitenkin yhtämittainen virta. Pari kuukautta on

uoma kauttaaltaan niin kuiva, että paimenten täytyy kaivamalla etsiä

karjoilleen vettä. Kerija-darjakin pyrki milloin mistäkin kohdasta

siirtämään uomansa itää kohti.

Hedinin aikomus oli ollut palata täältä takaisin Khotaniin, mutta

matkan näin hyvin onnistuessa hän suuresti laajensi suunnitelmaansa,

päättäen ensinnäkin kulkea Kerija-darjan vartta Tarimiin saakka.

Paimenten opastamana retkikunta samosi pohjoista kohti jokivarren

taajain aarniometsäin kautta. Heidän osoitustensa mukaan Hedin

vasemmalta puolelta erämaan keskeltä löysi toisenkin vanhan

rauniokaupungin, samanlaisen kuin ensimmäinenkin. Mitään mainittavia

muinaisesineitä ei sieltä kuitenkaan löytynyt.

Joki alkoi lopulta yhä enemmän haaroa ja samalla sen metsäalue ja

ruovostot melkoisesti levisivät. Ei kuitenkaan tarvinnut enää kauankaan

kulkea, ennenkuin se lyhyeen loppui ja ikuinen hieta levisi eteisellä

ilmalla silmän siintämättömiin. Paimenet luulivat maailman sille

puolelle loppuvan eivätkä tienneet Tarimista mitään.

Villikameeli.

Täällä erämaan rajalla Hedin sai paimenilta tietoja villistä

kameelista, joka niillä seuduin asusti. Sitä sanottiin kovin araksi.

Huomatessaan itsensä takaa-ajetuksi se pakeni kuin tuuli, pysähtymättä

kahteen päivään. Enimmän se kuitenkin pelkäsi leiritulen savua

ja sen vainutessaan katosi paikalla pitkiksi ajoiksi. Kerran oli

paikkakunnalla ollut pari aljoa kameelia, mutta vaikka niiden selästä

oli otettu kuormasatulat, pelkäsivät villikameelit niitä kuin ruttoa,

pitäen niitä vielä sutta ja tiikeriäkin vaarallisempina vihollisina.

Paimenet väittivät villikameelin paikalla huomaavan reiän puikkoineen

ja nyörineen, joka aljolla kameelilla on nenävarren rustossa ja

josta sitä ohjataan. Se paikalla vainuaa, että aljo heimolainen on

kuormajuhta, jauhojen, lihan, lampaanvillojen tai muun kantaja, ja

huomaa, kuinka kuormasatula on painanut luttuun sen kyttyrän. Paimenet

niitä kuitenkin ampuivat joka vuosi, vaikka heillä olikin niin huonot

pyssyt, että niillä ei viittäkymmentä askelta kauempaa osannut edes

kameeliin. He tiesivät villikameelien asustavan aivan erämaan sisässä,

missä siellä täällä kasvoi poppeleita ja tamariskeja. Kesällä, jolloin

joki on tulvillaan ja sen vesi jaksaa tunkeutua kauemmaksi erämaahan,

se tulee laumoissa juomaan siitä ja syö silloin kamishia. Talvella se

ei juo ensinkään, vakuuttivat paimenet. Metsään se ei lähde koskaan,

tämä kun estää näkemästä, vaan pysyttelee aukealla, jossa se voi

luottaa nopeuteensa. Kuljettuaan vähän kauemmaksi erämaahan matkue näki

montakin laumaa villikameeleja, jotka eivät olleet ensinkään arkoja,

niin että Hedinin miehet saattoivat ampua kolme kappaletta, kunnes

hän kielsi enempää teurastamasta. Yhden nahka otettiin Eurooppaan.

Villikameeli on hyvinkin samanlainen kuin kesy, karva kuitenkin on

paljon lyhempi ja kyttyrät pienemmät eikä alahuuli ole lerpallaan,

kuten kesyn.

Pohjoista kohti kulkiessaan matkue seurasi notkelmaa, jossa oli tuon

tuostakin tamariskeja, kamishia ja kuivuneita, jopa toisin paikoin

tuoreitakin poppeleita. Kahden puolen oli korkeat dyynikasaumat,

davaanit. Ilmeisestikin laakso oli Kerija-darjan uoman jatko; joki

siis näyttää ennen jaksaneen kauemmaksi erämaahan. Kaivamalla oli

uomasta helppo saada vettä pitkin matkaa, vaikkapa toisin paikoin oli

kuljettava paksujenkin hiekkojen poikki. Vihdoin alkoi edestäpäin

häämöttää kasvullisuutta, saksaul-pensasta (_Anabasis ammodendron_),

Transkaspian erämaitten tunnettua vesipuuta, jota vastoin tamartékia

ei näkynyt ensinkään. Täälläkin näkyi paljon villikameelien jälkiä.

Helmik. 20:ntenä näkyi etäisyydessä Tarimin tumma metsävyöhyke, jossa

retkikunta kuitenkin sai etsiskellä pari päivää, ennenkuin löysi vettä.

Metsässä tosin oli paljonkin putaitten uomia, mutta ne olivat kaikki

kuivilla. Vasta pääjoessa oli vakinainen vesi. Paimenia oli täälläkin,

tuhatpäiset lammaslaumat paimennettavinaan. 23 p. helmik. retkikunta

onnellisesti saapui pieneen Shah-jar nimiseen kaupunkiin, kuljettuaan

41 päivässä Takla-makanin erämaan poikki.

Tarim.

Shah-jarista Hedin kääntyi samoamaan Tarimin rantuetta itään

päin, tutkiakseen Lop-norin, tuon pulmallisimman Sisä-Aasian

maantieteellisistä kysymyksistä. Pitkin matkaa hän tapaamiltaan

paimenilta tiedusteli seudun maantieteellisiä oloja. Tarimin, jonka

nimi koko joukon vaihteli eri paikkakunnilla, sanottiin tulvivan

kesäkuussa. Vesi nousee silloin parikymmentä päivää, kunnes joki on

kolmesataa syltä leveä ja niin syvä, että poppeli tuskin pohjaa (n. 15

m). Kuukauden oltuaan näin korkealla vesi jälleen alkaa aleta, ensin

hitaasti, sitten nopeammin, kunnes joki marraskuun lopulla jäätyy.

Kolme ja puoli kuukautta joki on jäässä. Alimmillaan vesi on toukokuun

alussa. Paljon riistaa on Tarimin aarniometsissä, suurta riistaa

etenkin tiikereitä. Hedin näki lukemattomia hanhikarjoja, jotka tähän

aikaan vuodesta näyttivät olevan matkalla Lop-noriin.

Lop-nor.

Poikettuaan Korlassa lisävarustuksia hankkimassa Hedin lähti Tarimin

suupuolta ja Lop-noria tutkimaan. Hän löysi tuota pikaa vanhan

linnoitetun ja »potailla» merkityn tien, joka johti Korlasta suoraan

erämaan sisään ja nykyjään oli aivan käyttämättä. Tien jatkon suunnassa

on vanhoilla kiinalaisilla kartoilla Lop-norin kaupunki, jota ei

nykyjään ole olemassakaan. Przevalskij oli matkustanut Lop-norille

valtatietä, joka kulki Tarimin ja sen kanssa pitkät matkat rinnakkain

juoksevan Kontje-darjan väliä, mutta Hedin poikkesi maalisk. 31:nä

Tikkenlikistä suoraan itää kohti, jossa hänelle oli vakuutettu olevan

monta järveä. Sieltä hän toivoi löytävänsä oikean Lop-norin.

Przevalskij oli ensimmäinen eurooppalainen, joka tällä järvellä kävi.

Hän löysi järven kokonaisen asteen etelämpää kuin se oli kiinalaisiin

karttoihin merkitty, jota paitsi se oli suolaton. Richthofen, kuulu

Aasian maantieteen tutkija, vakuutti kuitenkin, että Lop-norin

kaltaisessa laskuväylättömässä erämaan järvessä välttämättä täytyi

olla suolaista vettä. Richthofen sen vuoksi otaksui, että Przevalskijn

löytämä järvi oli joku uusi muodostus, joka oli syntynyt vasta sen

jälkeen, kuin kiinalaiset olivat merkinneet Lop-norin karttoihinsa.

Hedin löysi nyt Tarimin itäpuolelta Kontje-darjan uomasta pitkän

kapean järven, josta Przevalskij ei saanut mitään tietoa, ja luuli

sitä kiinalaisten Lop-noriksi. Tämä järvi näyttää olleen kuivillaan,

silloin kuin Przevalskij niillä seuduin matkusti, jonka vuoksi se jäi

häneltä huomaamatta. Se oli jonkun tulvan aikana sen jälkeen täyttynyt,

joten siinä nyt oli suolatonta vettä, mutta entisestä järvestä jääneet

suolalampareet osoittivat, että järvi ennen kuivamistaan oli ollut

suolainen.

Hedinkään ei kuitenkaan tällä matkallaan selvittänyt kysymystä

lopullisesti, vasta seuraavalla hänen onnistui mittauksilla osoittaa,

mikä oli kiinalaisten Lop-norin kuivunut uoma. Näillä tuiki lakeilla

seuduilla saavat hietamyrskyt, dyynien vaellukset ja Tarimin

kuljettamat lietteet tuon tuostakin aikaan mullistuksia, joiden

kautta vesistöolot muuttuvat kokonaan toisiksi. Suunnattoman ankarat

kevätmyrskyt tunkemalla tunkevat matalia järviä länttä kohti, samalla

kun lentohiekka täyttää niiden uoman.

Eteläinen Lop-nor oli Przevalskijn ajalla melkoinen järvi, niin että

hän Abdall-nimisestä kylästä saattoi tehdä pitkän venematkan itää

kohti. Sen jälkeen oli järvi kasvanut niin täyteen ruokoa, että sillä

vain avattuja kanavia pitkin pääsi kulkemaan. Järven läntinen osa,

Karaburan, sitä vastoin oli venäläisen matkustajan käydessä niin aava,

ettei toista rantaa näkynyt. Hedinin käydessä tämä järvi oli kokonaan

liettynyt umpeen, niin ettei sitä voinut edes ruuhella kulkea — taikka

ehkä sekin oli oikeammin siirtynyt yhä kauemmaksi länttä kohti,

vaikk'ei Hedin tätä länsiosaa huomannut. Että tämä Etelä-Lop-nor on

myöhäinen muodostuma, sitä todistaa poppelimetsien puuttuminen sen

ympäriltä; ne eivät ole vielä ennättäneet kasvaa. Ja Abdallin päällikön

säilyttämän perintätiedon mukaan oli sen paikkakin noin 175 vuotta

takaperin vielä ollut hietaerämaata ja hänen esivanhempansa olivat

silloin asuneet pohjoisessa olevan suuren järven rannalla, kunnes se

oli kuivunut sen johdosta, että Tarim oli uomaansa muuttanut.

Löydettyään huhtik. 4:ntenä Avullu-köllin, jota hän piti pohjoisen

Lop-norin alkuna, Hedin kolmisen päivää kulki sen oikeata rantaa,

joka enimmäkseen oli autiota dyynimaisemaa, siellä täällä kuitenkin

poppelimetsiäkin, missä dyynit eivät järveen ulottuneet, tai

tamariskivesakoita, missä hietanietokset olivat matalia. Järvet

olivat niin ruo'on tukkimat, että vain korkeimmilta dyynikummuilta

näkyi aukeata vettä. Ruovostot olivat kameelia kahta vertaa

korkeammat ja taajat kuin seinä. Tyyninä päivinä olivat sääsket

ylenmäärin rasittavat, jonka vuoksi Hedin eräässä kohdassa, kylläkin

ajattelemattomasti, sytytti koko kamishikentän palamaan. Siitä

syntyi suunnaton roihu, joka levisi laajalle joka puolelle — melkein

laajemmalle kuin sääskien karkoittamiseksi olisi ollut tarpeen. Onneksi

seutu oli asumaton, mutta eläimiä varmaan paloi.

Venematka Lopin järvillä ja Tarimilla.

Viikkokauteen retkikunta ei näillä taipaleilla nähnyt ihmisiä, mutta

tapasi sitten Ilekin rannalla kalastajakylän, josta Hedin palkkasi

kaksi kalastajaa viemään itseään haapiolla uuden. Lop-norin päähän,

jonne Islam Baj vei karavaanin maitse. Vaihteluksi oli vesimatka

erinomaisen hauska, vaikka aallot aavoilla järvillä toisinaan

kävivätkin vaarallisiksi. Haapio oli poppelin eli haavan rungosta

koverrettu ja miehet kuljettivat sitä polvillaan meloen tai seisoen,

kun oli ruovokon läpi kuljettava. Toinen meloi keulasta, toinen

perästä, Hedin istui keskellä. Järvet olivat kauttaaltaan hyvin

matalat, erinäisiä hautoja lukuunottamatta. Kylissä, joihin poikettiin,

rahvas hyvin muisti »suuren herran», Przevalskijn, joka parinkymmenen

aseellisen miehen ja suuren karavaanin keralla oli ohi matkustanut.

Hediniä kestittiin vereksellä kalalla, sorsan munilla, nuorilla,

mureilla kamishiversoilla ja leivällä.

Järvillä raivosi enimmäkseen kauheat myrskyt — järviä oli paljon

peräkkäin, lyhyet vuolteet välissä. Lahtia, niemiä, saaria, oli

suunnattomasti. Itärannan dyyneistä myrsky lietsoi taivaalle

lentohiekka-pilviä, kattaen järvet kellertävällä harsolla ja kietoen

tuhruun rannat. Vesi lensi aaltojen harjoista ja venemiehillä oli täysi

työ hoivatessaan niiden keskellä alustaan. Järvien päätyttyä kuljettiin

taas Ilek-jokea, kunnes Shirge-tjappgan kylässä tavattiin Islam Baj

karavaanin keralla. Hedin jatkoi matkaa edelleen veneellä, laskien

Ilekistä itse Tarimiin ja sitten sitä edelleen Tjeggelik-ujhin, uuden

Lop-norin rannalle. Myrsky kun raivosi entistäkin hirveämmin, olivat

miehet kytkeneet yhteen kaksi kanoottia, joita he nyt neljän miehen

meloivat. Joki lenkoili tällä välillä suunnattomasti. Tjeggelik-ujsta,

jonka keltaisissa kamishimajoissa asui kymmenkunta kalastajaperhettä,

Hedin kulki edelleen Abdalliin veneellä, tavaten siellä Przevalskijn

vanhoja tuttavia ja viipyen siellä jonkun aikaa. Kuulu venäläinen

matkustaja oli samonnut sieltä koko joukon kauemmaksi itää kohti

Kara-koshun-nimiseen kylään, mutta väli oli sen jälkeen kasvanut niin

täyteen kamishia, että kylä oli täytynyt hylätä eikä veneellä voitu

kulkea muualle kuin mihin oli kamishiin avattu kanavia, »tjappganeja».

Tarim itse oli täällä kohottanut uomansa ympäristöään korkeammalle,

muodostellen sinne tänne viereensä lammikolta, missä vesi tokeitaan

rikkoen virtasi aroille. Asukkaat itsekin puhkoivat joen rantavalleja

muodostellakseen lampareita, joista he veden haihduttua pyydystivät

kalat.

Lop-norin sokkeloissa.

22:sena huhtik. Hedin teki Abdallista kahdella haapiolla venematkan

niin kauas itää kohti kuin oli mahdollinen tunkeutua. Joki haarautui

Kum-tjappgan nimisen kylän takana, kadoten sitten läpitunkemattomiin

ruovostoihin, joihin »loplikit», s.o. Lopin asukkaat, olivat

aukoneet kapeita »tjappganeja». Estääkseen näitä umpeen kasvamasta

nyhtivät asukkaat joka kevät juurineen pois nuoret pohjasta kohoavat

kamishiversot. Moinen kanava on korkeintaan metrin levyinen ja kahden

puolen kohoavat viittä metriä korkeat sankat seinät. Usein on kamishi

kuitenkin sidottu kimppuihin tai kahden puolen lamottu, ettei se pääse

kanavaan kaatumaan. Näiden tjappganien tarkoitus on vielä enemmän

kalanpyynti kuin venekulku. Niihin lasketaan verkkoja ja matkallaan

Hedin kulki satain verkkojen ohi, joista kalat kirkkaassa vedessä

näkyivät kuin akvaariosta. Jokaisella perheellä oli omat tjappganinsa,

joissa ei muilla ollut oikeutta kalastaa. Niitä risteili joka suuntaan

ja oudon olisi ollut mahdoton osata mihinkään tässä sokkelossa.

Toisissa paikoin oli pyöreitä aukioita, joihin joka suunnalta juoksi

säteettäin kanavia. »Kun oli tultu tämmöiselle laguunille, jonka

vastakkaisella puolella ruovosto seisoi kuin läpitunkematon muuri,

ottivat melojat kovan vauhdin, haapio kiiti vedenpinnan poikki, niin

että vesi keulassa kohisi ja teki mieli luulla, että se seuraavassa

silmänräpäyksessä puskisi keulansa rikki puuseinään. Mutta sähisten

seinä aukenikin, kamishiruovot taipuivat kuin uutimet syrjään ja haapio

liukui seuraavaan tjappganiin». Siellä täällä näkyi selvään riutuvan

Tarimin virtaus. Toisin paikoin oli melko suuria järviä, joitten syvin

mitattu syvyys oli vähän päälle 4 metriä. Puolentoista päivää kestäneen

venematkan jälkeen päättyivät reitit ja vastassa oli jopa 8 metriä

korkea kamishiseinä, jonka läpi oli mahdoton tunkeutua kanootilla;

ei edes talvella, jäätä pitkin, niiden läpi pääse. Eräältä kunnaalta

nähtiin kamishin jatkuvan itää kohti silmän siintämättömiin, mutta

avovettä ei loistanut mistään.

Tästä Hedin palasi takaisin Abdalliin. Huhtik. 25:ntenä hän lähti

sieltä suorinta tietä Khotaniin, varustuksiensa ja rahojensa luo.

Tjarklilikista kiinalainen mandariini kuitenkin aikoi lähettää hänet

takaisin samaa tietä, jota hän oli tullutkin, koska hänen suuri

passinsa oli jäänyt Khotaniin, mutta sotaväen päällikkö, joka itsekin

oli maantieteilijä ja sangen taitava kartoittaja, pelasti hänet tästä

retkestä, joka olisi ollut sitä ikävämpi, kun kesän kuumin aika oli

tulossa ja Hedin sitä paitsi oli myynyt kameelinsa, jotka kesällä

saavat käydä vapaina. Paluumatka kävi pitkin Tjertjen-darjan laaksoa

ja sitten Kuenlunin pohjoisrinteitä, teitä, jotka olivat monen

entisen matkustajan matkoista hyvin tunnetut. Khotanissa häntä odotti

tieto, että hänen Takla-Makanin erämaahan jääneet varustuksensa oli

kiinalaisten salapoliisien toimesta osaksi saatu takaisin, ja olivat

varkaat olleet samat metsämiehet, jotka silloin olivat auttaneet häntä

kameelien etsinnässä ja myöhemmin olleet hänen kerallaan Kerija-darjan

uomaa tutkimassa.

Vietettyään kuukauden päivät Khotanissa Sven Hedin kesäkuun viimeisinä

päivinä uudelleen suoriutui taipaleelle kulkeakseen Pohjois-Tibetin

kautta Pekingiin ja sieltä edelleen kotimaahansa.

Keidastie.

Parikymmentä hevosta, 30 aasia ja koko joukko palvelijoita kerallaan

hän kulki Jurun-kashin (Khotan-darjan) rannalle. Joki oli nyt

tulvillaan ja vyörytti uomassaan suuria vesipaljouksia, joiden

rajuudesta maa vapisi jalkain alla. Parikymmentä jokimiestä tarvittiin

retkikuntaa toiselle rannalle viemään. Tie kulki lukemattomien

kastelukanavain poikki, jotka olivat reunojaan myöden täynnään joen

vettä, ja kasvullisuus oli uhkeimmillaan. Samalla kun viimeinen

kastelukanava jäi taakse, lakkasi kaikki kasvullisuuskin, kuin olisi

se kiehuvan kuumalla vedellä poiskaltattu. Edessä oli kova kellervä,

verkalleen kohoava ja aivan hedelmätön »saji», joka on hietaerämaan ja

vuoriston välimuodostuma. Saji oikeastaan on vuoriston rapautumistuote.

Sen ja hietaerämaan välillä on tuo kapea keidasvyöhyke, jonka

kautta karavaanitie kulkee. Sajilla on pieniä kyliä siinä, missä

joet tulevat vuoristosta; niissä viljellään hieman viljaa, pidetään

lampaita ja karjaa. Kerija-darjan uomassa oli niin paljon vettä,

että Hedinin täytyi poiketa Kerijaan saakka sen yli päästäkseen.

Noustuaan taas lähemmä vuoristoa hän osti kameeleja. Seudussa asuvain

turkkilaissukuisten taglikkien opastamana retkikunta nousi ensimmäisen,

lähes 5,000 metriä korkean solan yli vuoristoon. Samalla oli tultu

asumattomaan, karuun Pohjois-Tibetiin, jossa vasta kahden kuukauden

kuluttua uudelleen päästiin tuntumukseen ihmisten kanssa.

Pohjois-Tibet.

Maa oli aivan metsätöntä ja laitumiakin oli vain harvoissa paikoin,

jonka vuoksi retkikunnan täytyi tehdä pitkiä ja rasittavia

päivämatkoja. Matkaa tehtiin Mont Blancin korkeudessa, eikä kauan

kulunut, ennenkuin toinen toisensa jälkeen sairastui vuoritautiin,

Islam Baj, karavaanin johtaja, niin pahasti, että hän jo pyysi saada

palata takaisin. Kiinalainen tulkki sai luvan palata kotia. Taglikeista

osa karkasi, ottaen mukaansa hevosia ja tavaraa, mutta saatiin kiinni

ja pakotettiin jälleen yhtymään retkikuntaan. Joka iltapäivä raivosi

säännöllisesti ankara myrsky, joka tuiskutti lunta ja rakeita. Kaikki

nämä alueet olivat laskuväylättömiä ja järvien vesi sen vuoksi

suolaista, jokien vuorilta tuoma vesi kun katoaa ilmaan haihtumisen

kautta, siinä liuenneina olleet suolat sitä vastoin jäävät järveen,

tehden veden yhä suolaisemmaksi. Juomavedestä ei siltä yleensä ollut

puutetta, jokia ja lähteitä kun oli pitkin matkaa. Vuoret kohosivat

vielä parituhatta metriä näitä ylänkölaaksoja korkeammalle, ollen

suureksi osaksi ikuisen lumen peitossa. Niiden muodot eivät ole yhtä

särmikkäät kuin Alppien, vaan tylpähköt ja pyöreähkötkin, koska

rapautuminen on niiden suuren iän vuoksi joutunut pidemmälle ja

rapautumistuotteet juoksevan veden niukkuuden vuoksi ovat suureksi

osaksi jääneet paikoilleen.

Kuljettuaan jonkun aikaa Altyn-tag ja Arka-tag jonojen välistä laaksoa

Hedin meni Arka-tagin yli solaa pitkin, jonka Littledale maan poikki

matkustaessaan oli löytänyt. Arka-tagin eteläpuolella hän jälleen

muutti suuntansa itäiseksi, kulkien noin 600 kilometriä Arka-tagin

ja Kokoshili-jonon välisessä laaksossa, jonka pohja keskimäärin

oli 4,900 metriä merenpintaa korkeammalla, melkoisia suolajärviä

täynnään. Useatkin matkustajat olivat kulkeneet tämän laakson poikki

pohjois-eteläsuuntaan eri paikoista, mutta Hedin oli ensimmäinen, joka

samosi sen kautta pitkin maisin. Kokoshili-jonon eteläpuolella olevassa

rinnakkaislaaksossa ovat Jangtsen lähteet, jotka kapteeni Wellby samana

vuonna löysi.

Seutu oli khulaanin eli villiaasin ja kesyttömän jakin koti. Huolimatta

laitumien tavattomasta karuudesta tavattiin kumpiakin tuon tuostakin,

isompia ja pienempiä laumoja ja sitä enemmän, kuta enemmän itää kohti

kuljettiin. Khulaaneja ei ollut kovin vaikea päästä ampumamatkan

päähän, mutta antiloopit, jotka samoilivat pienissä parvissa, olivat

sitä arempia. Ainoa polttoaine, mitä näissä korkeuksissa sai, oli

lanta, mutta enimmäkseen sitä tavattiin siksi paljon, että voitiin

keittää ruoka ja ylläpitää tulta yölläkin. Öillä oli pureva pakkanen,

vaikkapa kesä olikin parhaillaan ja leveysaste sama kuin' Algerian.

Jakkia oli vaarallista ampua sen tavattoman sitkeähenkisyyden

vuoksi. Haavoitettuna se paikalla kääntyi päin hurjassa raivossa,

ja töin tuskin Islam Baj uupuneella hevosellaan sen kerran vältti.

Toistakymmentä luotia ruumiissaan se raivoisasti kävi hänen kimppuunsa,

kunnes aivan vierestä läpi sydämen ammuttu laukaus päätti sen päivät.

Maanasukkaat eivät lähdekään jakin ajoon koskaan muuta kuin joukolla.

Jakin nahka on tavattoman sitkeytensä vuoksi suuressa arvossa ja

lihat ovat näissä leivättömissä korkeuksissa tärkeä ravintoaine.

Kaikkien matkustajain ihastusta on tämä eläin herättänyt, »ei

ainoastaan mahtavan kokonsa kautta — sen pituus on 3 1/4 metriä häntää

lukuunottamatta — vaan senkin vuoksi, että se on ainoa kuolevainen,

joka ei pelkää korkeimpiakaan vuoristoita, alhaisimpiakaan lämpötiloja,

tylyintä ilmastoa, rajuimpiakaan lumi- ja raemyrskyjä. Villijakki

ei välitä tuosta kaikesta mitään, se päinvastoin näyttää kerrassaan

nauttivan, kun rakeet selkää suomivat. Se käy rauhallisena laitumella,

ikäänkuin olisi kaikki niinkuin pitääkin, lumimyrskyn kietoessa sen

valkoisiin poimuihinsa. Ainoa, mikä ei oikein miellytä sitä, on

kesäinen auringonpaiste. Jos päivä alkaa tuntua liian lämpimältä,

lähtee se lähimpään puroon viruttelemaan itseään, taikka nousee ylös

jäävirtain partaan alle tai ikuisen lumen raikkaille aukeille. Siellä

se erikoisella nautinnolla rypee ja lepäilee hienorakeisessa kuivassa

firn-lumessa.»

Syyskuun jälkipuoliskolla retkikunnan voimat alkoivat arveluttavassa

määrässä uupua ja juhtia nääntyi taipaleelle harva se päivä.

Vihdoin alkoi kuitenkin näkyä ihmismerkkejäkin, ensimmäiseksi

pyhiinvaeltajain pystyttämä »obo», isoista syrjilleen asetetuista

liuskelaa'oista tehty katos, jonka joka laaka oli täynnään tibetiläistä

kirjoitusta. Ihastuneena löydöstä, jolla hän arveli ehkä olevan suuren

historiallisen merkityksen, Hedin pystytti leirinsä uhratakseen pari

päivää kirjoituksen kopioimiseen. Jonkun aikaa kopioituaan hän

kuitenkin ihmeekseen näki samain merkkien säännöllisesti toistuvan

ja kirjoituksia vähän enemmän vertailtuaan tuli vakuutetuksi siitä,

että ne kaikki olivat vain budhalaisten isämeitää »On mane padme hum»,

s.o. »Oi lootuskukan jalokivi» (tarkoittaa Budhaa, joka kuvataan

lootus-ulpukan limpussa istuvaksi). Budhalaisten hartauskäsityksen

mukaista nimittäin on, että rukous on sitä otollisempi Budhalle, kuta

useampaan kertaan se toistetaan.

Riistaa alkoi olla yhä enemmän, khulaaneja sadoittain laumassa. Eräässä

paikassa Islam Baj lokak. 1 p. näki jakkilauman, lähestyi sitä hiipien

ja ampui erästä, kuitenkaan osaamatta; mutta samalla juoksi esiin

vanha eukko huutaen ja viuhtoen käsillään, josta voitiin huomata, että

jakit olivat aljoja. Suuri oli retkikunnan ilo, kun se täten huomasi

55 päivää kestäneen erämaanvaelluksen jälkeen vihdoinkin tulleensa

ihmisten ilmoille.

Ensimmäiset mongolit.

Eukko oli yksinäisen mongoliperheen jäsen, joka perhe oleskeli täällä

ylämaassa jakkeja pyydystämässä. Teltta, jossa se asui, oli huopaa

ja kupumainen, kuten kirgiisienkin. Vastapäätä oviaukkoa oli pieni

kuutiomainen puulaatikko, budhalaisen temppelin jäljennös. Sisällä

siinä säilytettiin tibetiläisiä kirjoja, jotka oli kirjoitettu

pitkille kapeille irtaimille lehdille. Kannella oli joitakuita pyhiä

astioita. Muita talousesineitä teltassa oli kiinalainen posliinimalja,

nahkainen sanko ja kannu, rautapata, kuparikastrulli, messinkinen

teekannu, pussi, jossa oli kuivattuja hyvänhajuisia kasveja, puukko,

palkeet, tulukset, satula varustuksineen, repaleisia vaatteita, jakin

rasvalla täytetty lampaanmaha sekä pussillinen tsambaa. Suurimman

tilan kuitenkin ottivat suuret jakinlihan kappaleet, joita oli sekä

sisällä että ulkona kuivamassa. Kuivuttuaan se on mustaa ja kovaa kuin

puu. Siitä leikataan puukolla viipaleita, jotka tulella paahdetaan ja

sitten syödään. Teltan keskellä oli pata kolmen kiven kannattamana,

ympärillään valli jakin lantaa. Tulen tehdessään eukko löi teräksellä

kuiviin kasvikuituihin kipenen ja kasvikuiduilla sytytti kuivan

hevosenlannan. Kun tämä paloi, kasattiin päälle jakin lantaa. Puita

ei tietysti täällä kasvanut; telttakepitkin oli tuotu Tsaidamin

soilta; ne olivat tamariskia. Lampun virkaa toimitti kuopallinen kivi,

jota kannatti matala puinen kolmijalka ja jossa poltettiin jakin

rasvaa. Tamman maidosta valmistivat mongolit samanlaista juomaa kuin

kirgiisitkin.

Sekä miehillä että naisilla oli pukunaan lammasnahkaturkki ilman

minkäänlaisia alusvaatteita, vyöltä vyötetty, miehillä lisäksi

nahkahousut, jaloissa saappaat ja päässä huovasta patalakki. Asumuksen

isännän nimi oli Dortje. Hän oli ulkomuodoltaan aito mongoli, pieni ja

ahavoitunut, naama ryppyinen, silmät pienet, poskipäät ulkonevat, parta

ja viikset ohuet, pörröiset.

Dortje lähti Hedinille pariksi viikoksi oppaaksi. Matkan pääsuunta

muutettiin nyt koilliseksi ja moniaan vuorisolan poikki kuljettuaan

retkikunta tuli Tsaidamin syvänteeseen. Matkalla sinne tuli vastaan

ratsastava mongoliparvi, viisi miestä ja yksi nainen; he olivat

matkalla vuoristoon hankkimaan talveksi jakin lihaa. Kolmisen viikkoa

piti retken kestää, mutta eväitä oli vain yhdeksi; loput oli saatava

metsästämällä. Paras metsästysaika oli juuri käsillä, jakit kun

paraillaan laskeutuivat paremmille syyslaitumilleen. Samoin kuin

taglikit, mongolitkin aina miehissä metsästivät jakkeja, heillä kun oli

vain suusta ladattavat piilukkoiset kiväärit. Metsästysaikaa kestää

kuukauden päivät ja kullakin joukolla on omat sovitut metsästysmaansa,

joilla he viettävät nämä viikot ilman telttaa ja muita varustuksia kuin

pitovaatteensa, satulansa, pyssynsä ja ruokatavaransa, joita he pitävät

nahkapusseissa.

»He leiriytyivät pensaihin telttani viereen, tekivät kolmen

kiven väliin tulen, nostivat padan tulelle ja tervehtivät minua

ystävällisesti, kun lähdin joukkoon. Heti kun vesi kiehui, otti eräs

vanhemmista miehistä pussista kuusi matalaa puukuppia, jotka jaettiin,

ja pani muutaman kourallisen jauhoja kuhunkin kuppiin. Sitten hän

leikkasi ohuita viipaleita lampaanrasvalla täytetystä suolesta ja nämä

viipaleet sekoitettiin jauhoihin. Vaimoihminen, joka istui ja piti

vireillä tulta, otti sitten padasta vettä rautakauhalla ja täytti

sillä kupit, ja niin oli »tsamba», mongolien pääruoka, valmis. Kun

kuppien sisällys oli nautittu ilmeisellä halulla, oli sen pohjalla

vielä sen verran rasvaa ja jauhoja, että sitä vielä riitti höysteeksi

kauhalliseen vettä tai pariin. Tämä oli heidän aine a ruokalajinsa,

mutta päivällisen jälkeen otettiin vasemmalta puolelta vyöstä esiin

piiput ja huono kiinalainen tupakka, ja nyt vallitsi mitä kodikkain

mieliala. Kaikki näyttivät olevan hartaita tupakkamiehiä. ‘Pakkaselle

he näyttivät olevan aivan tunnottomia, sillä oikea käsivarsi ja sama

puoli yläruumista olivat aivan paljaat. Yöksi he kietoivat turkit

paremmin ympärilleen ja koukistuvat tulen ympärille maata. Lumimyrskyn

puhjetessa raivoamaan he pyssyistä, satuloistaan ja huovistaan

kyhäävät hätäteltan. Kaikilla oli hiukset palmikoituina. Istuessaan

he hypistelivät helminauhaa laskien sillä, montako kertaa olivat

toistaneet rukouksensa: »On mane padme hum».

Tsaidamin räme.

Jatkettuaan vielä muutaman päivän glasieeritutkimuksiaan Hedin