SISÄ-AASIAN VUORISTO!SSA, ERÄMAISSA JA YLÄNGÖILLÄ.

Aasian reunamaat, sen laajan keskuskohoaman ympärystät, olivat

yhdeksännentoista vuosisadan alkaessa suurin piirtein tunnetut. Tosin

oli entinen osittain täydellisempikin maantuntemus jälleen suureksi

osaksi menetetty, mutta kuitenkin voitiin arvata, ettei ympärysmaissa

enää olisi suuria maantieteellisiä yllätyksiä, vaikka ne uudenaikaisen

tutkimuksen kannalta katsoen olivatkin perin vaillinaisesti tunnetut.

Mutta tuo Sisä-Aasian täyttävä tunturimaailma, »maailman katto»,

valtavain vuoristoiden, tunturiröykkiöiden, ikuisen lumen piirissä

värjöttäväin ylänköjen hyinen maailma, se oli vuosisadan alussa

kartoilla vielä tyhjää täynnään. Suurten valloittajain ja valtakuntain

perustajain tie ei ollut sinne vienyt, siksi valtavat olivat siellä

luonnon rakentamat esteet, siksi niukka valloittajaa odottava saalis;

eivätkä ne rosvoineen, hyisine hirmuineen, harvoine asutuksineen

houkutelleet kauppiaitakaan. Vasta uudenaikainen tieteellinen

löytöretkeilijä oli se mies, jolle Tibetkin oli siksi viehättävä

maa, että siihen tutustuakseen kannatti nähdä suurimmatkin vaivat ja

uhraukset; ja ehtymättömänä virtana on heitä joka taholta kiipeillyt-

tuonne maailman ylisille huolimatta siitä, että asukkaat, jotka heidän

käsittämätön itsepintaisuutensa on täyttänyt levottomuudella ja

pelolla, ovat liittäneet vihamielisyytensä luonnon luotaan torjuvaan

ynseyteen.

Aivan aiheeton ei Sisä-Aasian vuorelaisten pelko ole ollutkaan.

Heidän maansa ei tarjoa rikkauksia, mutta sillä on jonkin verran

valtiollista merkitystä suurvaltain kilpailun vuoksi. Venäjän saavuttua

keskuskohoaman luoteiskulmilla vuoriston juurelle, oli sen seuraava

askel tunkeutua itse maailman katolle ja seuraavana olisi ollut —

laskeutua sieltä Intiaan. Tämän englantilaiset jo varhain älysivät ja

ryhtyivät vastatoimiin. Etenkin Pamir tuli näitten molempain maitten

kilpailun johdosta kauttaaltaan kuljetuksi.

Intia XIX:llä vuosisadalla.

Englantilainen Itä-Intian komppania jatkoi nopeaan valloituksiaan

Etu-Intian niemimaalla. Tuskin oli Mysoren ruhtinaat, Hyder Ali ja

Tippu, voitettu ja heidän pääkaupunkinsa valloitettu, kun sen jo täytyi

lähteä sotaan omia liittolaisia, mahratteja vastaan, jotka Hindustanin

eteläpuolella olevista mäkimaistaan käsin harjoittivat laajalti

rosvoutta ja ylläpitivät ainaista levottomuutta. Mahrattisodista oli

varsinkin toinen englantilaisille kunniakas. He saivat monta loistavaa

voittoa, vaikka ranskalaiset apujoukkoja lähettäen koettivat parhaan

taitonsa mukaan pysäyttää heidän voittokulkunsa, ja v. 1803 he

valloittivat Delhin ja Agran.

Kymmenkunta vuotta myöhemmin Intian brittiläisten vallanpitäjäin täytyi

lähteä taisteluun Nepalin ghurkoja, Intian sotilaskastiin kuuluvaa

heimoa vastaan, jok oli alistanut Nepalin valtansa alle ja tullut

sinne vallitsevaksi luokaksi. Ghurkot voitettiin ja sopien heidän

kanssaan englantilaiset saivatkin heisiä oivalliset liittolaiset, jotka

sittemmin ovat antaneet Intian armeijaan sen parhaat sotilaat. V. 1818

kukistettiin kolmannen mahrattisodan jälkeen Goan ja Gwaliorin väliset

mahrattivaltiot.

Ensimmäinen sota siihen aikaan itsenäistä ja verraten pitkälle

kehittynyttä Burmaa vastaan käytiin v. 1824. Assam ynnä Arakan ja

Tenasserim olivat tämän sodan saavutukset.

Punjabin sikhiläisvaltioiden vuoksi täytyi englantilaisten lähteä

sotimaan Afghanistania vastaan, ja nämä sodat olivat, Afghanistaniin

johtavien vuorisolien vaarallisuuden vuoksi, vaikeimpia, mitä

englantilaiset ovat Intiassa käyneet. V. 1841 täytyi 4000-miehisen

armeijan, jolla oli 12,000 kantajaa, suin päin paeta Kabulista, mutta

solissa se surmattiin tai vangittiin niin tarkkaan, että vain yksi

mies pääsi Intiaan kertomaan armeijan tuhosta. Moiset onnettomuudet

olivat omiaan perusteellisesti valaisemaan maantieteellisiä oloja

Induksen laakson luoteiskulmilla, ja niistä otettiinkin sikäli oppia,

etteivät samanlaiset tapahtumat enää toiste uusiintuneet. V. 1842 Kabul

valloitettiin ja sen jälkeen englantilaisilla oli Afghanistanissa

määräävä sananvalta, vaikkeivät he tätä jylhää maata ja sen itsenäistä

sotaista kansaa yrittäneetkään alamaisikseen pakottaa.

V. 1843 valloitettiin Sindh (Induksen suistamo-maakunta), 1845—49

sikhien maa ja Punjab, 1856 Oudh ja paljon pieniä vasallivaltioita. V.

1852 oli toinen Burman sota ja Pegu liitettiin brittiläisiin alueihin.

V. 1857 sepoyt, hinduista harjoitetut sotamiehet, tekivät suuren

kapinansa, jonka kukistamisen jälkeen Englannin kruunu otti tämän

valtavan ja rikkaan valtakunnan välittömän hallintonsa alaiseksi. Sillä

oli jo sitä ennenkin ollut määräävä sananvalta komppanian hallinnossa.

Kauppayksinoikeutensakin oli Itä-Intian komppania menettänyt jo

vuosisadan alkupuoliskolla.

Sodista ei silti loppua tullut, mutta ne ovat olleet pienempiä,

käytyjä pohjoisen ja läntisen rajan vuoristoissa asuvia sotaisia

kansoja vastaan, jotka eivät ole tahtoneet luopua vanhasta tavastaan

tehdä ryöstöretkiä Intian rikkaihin alamaihin. Englantilaiset ovat

tavallisesti joka sodassa rakentaneet hyvän tien niin pitkälle kuin

ovat tunkeutuneetkin, ja siten ovat nämä retket pysyväisesti liittäneet

vuorimaatkin brittiläisiin alusmaihin.

Maantuntemus edistyi rinnan brittiläisen vaikutusvallan kanssa. Ja

brittiläisten luomien hallintolaitosten kehittyessä se syveni yhäkin.

Jo v. 1784 oli perustettu Bengalin aasialainen seura, joka lukuisien

haaraosastojensa avulla aloitti suuripiirteisen maantieteellisen

tutkimuksen. Intian brittiläiset virastot ovat koonneet suurenmoisen

ainesvaraston, joka on yhdistetty toistakymmentä osaa käsittäväksi

lähdeteokseksi. Intia on kaiken kaikkiaan parhaiten tunnettu

troopillinen maa, eikä missään muualla tutkijalla ole yhtä hyvää

tilaisuutta tutustua kuuman ilmanalan kaikkiin elämän ilmiöihin kuin

tässä uudenaikaisesti hallitussa ikivanhassa sivistysmaassa. Mutta niin

rikas on Intian maailma, että Dekkanin sisäosissa kansatieteilijöillä

vielä tänä päivänäkin on melkein koskemattomia työmaita.

Matkoja Intiasta Länteen.

Luonnollista on, että englantilaiset Intiasta käsin kokosivat

tietoja naapurimaista, vaikka tämä olikin yksityisille matkustajille

hyvin vaarallista sekä niissä vallitsevan uskonkiihkon että myös

kaikenpuolisen turvattomuuden vuoksi. Aina on kuitenkin rohkeita,

yritteliäitä luonteita, joita vaarallisimmatkin seikkailut

houkuttelevat, etenkin kun niihin liittyy yhteishyöty.

Afghanistanista kokosi v. 1808 maantieteellisiä aineksia brittiläinen

lähetystö, joka matkusti Peshawariin Afghanistanin emiiriä tapaamaan.

Näiden tietojen nojalla laadittiin siitä ensimmäinen kartta.

Paluumatkalla lähetystön jäseniä kävi Suliman vuoriston korkeimmalla

kukkulalla, Takt-i-Sulimanilla, jolle vanhan tarun mukaan Noan arkki

tarttui vedenpaisumuksen jälkeen.

Pari vuotta myöhemmin lähti kaksi englantilaista upseeria, Christie ja

Pottinger, seikkailurikkaalle tutkimusretkelle Intian lännenpuoleisiin

maihin.

Belutshistanin väestö oli viime vuosisadan alkupuolella yhtä

uskonkiihkoista kuin Arabiankin, niin että kristityn olisi ollut

mahdoton maassa matkustaa muuta kuin valepuvussa. Molemmat upseerit

pukeutuivat kabulilaisiksi hevoskauppiaiksi, kulkivat merenrannalta

Kelatiin, Belutshistanin pääkaupunkiin, ja sieltä aution, harvaan

asutun erämaan poikki Afghanistanin rajalle. Sieltä he jatkoivat matkaa

Persiaan eri teitä ja välttivät onnellisesti Sindhin emiirin lähettämät

takaa-ajajat. Kapteeni Christie kulki erämaan poikki Hilmendin,

Afghanistanin tärkeimmän joen rannalle, vaihtoi sitten hevoskauppiaan

puvun pyhiinvaeltajan pukuun ja matkusti edelleen Heratiin,

Afghanistanin läntiseen rajakaupunkiin. Heratissa hän uudelleen

rupesi hevoskauppiaaksi ja kuukauden siellä viivyttyään jatkoi matkaa

Persian Jesdin kautta Isfahaniin, jossa luutnantti Pottinger jälleen

yhtyi häneen. Viimeksimainittu oli niinikään vaihtanut valepukua ja

Belutshistanin pohjoisosain kautta sekä Kirmanin kautta retkeillyt

Isfahaniin. Hän oli niin hyvin näytellyt pyhiinvaeltajan osaa, että

hänen oppaansa, joka oli kaksi kuukautta vähääkään epäilemättä

kunnioittanut hänen suurta pyhyyttään, kauhistui sanattomaksi

nähdessään, mikä mies hänen pyhä »pyrzadehinsa» oikeastaan oli.

Näiden matkain kautta saatiin paljon uusia tietoja maista, jotka

jälkeen klassillisien aikojen ja Aleksanteri Suuren valloitusretken

olivat saaneet häipyä tarujen ihmepiiriin. Belutshistan ei ole vielä:

tänä päivänäkään kunnolla tunnettu. Se on tavattomien lämpövastakohtien

maa. Kelatissa oli helmikuussa niin kylmä, että maahan valettu vesi

paikalla jäätyi, jota vastoin muutama kymmenkunta penikulmaa lähempänä

lämpömittari oli osoittanut -51°C varjossa.

Afghanistanin asukkaat, jotka ovat vanhaa aarialaista juurta, ovat

uskonvimmansa ohella mitä pahimpia rosvoja. Vieraanvaraisuuden käskyä

kunnioittaen he tosin suojelevat kestivierasta, niinkauan kuin hän on

heidän kattonsa alla, mutta tämä ei estä heitä punomasta juonia, miten

saisivat hänet sitten matkalla ryöstetyksi.

Matkustajain huomiota on herättänyt, että afghanilaisten kesken tapaa

sekä miehiä että varsinkin naisia, joilla on erikoisen juutalaiset

kasvonpiirteet. Ja maan vallitseva heimo; durani-afghaanit, väittääkin

olevansa Ben-i-Israel, s.o. polveutuvansa niistä heimoista, jotka

Babylonian kuningas Nebukadnezzar vei Palestiinasta Mediaan vankeuteen.

Afghanistanissa on tavattu paljon vanhain kaupunkien pohjia,

jopa Aleksanteri Suuren ajoilta saakka, mutta maassa vallitsevan

turvattomuuden vuoksi ne vielä ovat tutkimatta.

Vanhemmista matkustajista mainittakoon vielä luutnantti Broadfoot, joka

v. 1839 tutki karavaanitien Afghanistanrn Ghasnista Dera Ismail Khaniin

Induksen rannoille. Hän pukeutui kauppiaaksi ja liittyi erääseen

karavaaniin, joka aikoi kulkea Suliman vuoriston poikki. Reitti oli

eurooppalaisille siihen saakka tuntematon luonnonvaikeuksiensa ja

asukkaitten hurjuuden vuoksi. Broadfoot kertoo: »Kaksikymmentä päivää

kuljin valtavien vuorijonojen keskellä näkemättä hevosta, lehmää,

koiraa taikka yleensä mitään muuta elon merkkiä kuin yölliset rosvot,

jotka väijyivät karavaania.»

Gangeen lähteet.

V. 1808 Itä-Intian komppania lähetti retkikunnan etsimään Gangeen,

hindujen pyhän joen, lähteitä, joista kulki sangen ristiriitaisia

tietoja. Luutnantti Webb nousi joen vartta kautta hedelmällisien

lakeuksien, mutta joutui, ne taakseen jätettyään, niin valkeihin

seutuihin, että hän itse jäi välille ja lähetti vain osan miehistään

matkaa jatkamaan. Nämä kävivätkin perillä saakka, niin he vakuuttivat,

ja näkivät mi joen virtaavan korkean kallion kahden puolen, mutta

sitä edemmäksi oli mahdoton päästä, koska korkea kallioseinämä sulki

tien. Ganges muka näytti saavan alkunsa tämän vuoren juurella olevasta

lumesta. Joen lähde heidän mielestään oli lehmän suun näköinen, ja

tästä näköisyydestään se muka oli saanut erään hindulaisista nimistään

(Gauomokhi).

V. 1817 kapteeni J.A. Hodgson kävi Gangeen ja sen syrjäjoen Jumnan

lähteillä, kartoittaen seudun. Hän sanoi Gangeen alkavan suunnattomasta

lumijäätiköstä ja matalan jääkaaren alitse ilmestyvän päivän valoon.

Paikan korkeus merestä oli 3,900 metriä. Samanlaisesta vuorijäätiköstä

näytti Jumna alkavan.

V. 1812 William Moorcroft ja kapteeni Hearsey johtivat retkikuntaa,

joka oli lähetetty Baltistaniin, Nepalin pohjoispuoliseen vuorimaahan,

hankkimaan lauman Kashmirin kuuluja vuohia sekä samalla tutkimaan

Manasarowarin, hindujen pyhän järven maantiedettä. Hindulaisiksi

pyhiinvaeltajiksi puettuina he viidenkolmatta seuralaisen keralla

lähtivät matkaan, suunnaten ensin kulkunsa Nepaliin. Ainoa keino

matkain mittaamiseksi oli erään retkeläisen askelten lukeminen; hän oli

sitä varten sitoutunut aina astumaan neljän jalan mittaisia askeleita.

Kuljettuaan Himalajan poikki retkikunta saapui Gartok nimiseen

pyhään kaupunkiin, jonka muuri oli rakennettu paljaista

rukouksilla kirjoitetuista kivistä. Sieltä oli verraten lyhyt

matka Manasarowar-järvelle, joka on Himalajan pohjoispuolisen

rinnakkaisvuoriston alla, laajan viettävän niittymaan juurella.

Hindut väittivät Gangeen, Sutlejn ja Kalin alkavan tästä järvestä,

mutta Moorcroftin tutkimuksien mukaan siitä ei lähtenyt ainoatakaan

jokea. Sven Hedin viimeisellä matkallaan uudelleen tutki tätä

asiaa ja tuli siihen johtopäätökseen, että järven laskuväylät ovat

maanalaisia. Korkealla vedellä siitä kuitenkin lähtenee Sutlejhin joki.

Paluumatkalla retkikunnan johtajat Nepalissa tunnettiin ja heille

luultavasti olisi käynyt huonosti, ellei muuan karjapaimenista olisi

päässyt karkaamaan Intiaan viemään brittiläisille viranomaisille sanaa

heidän pulastaan. Intiasta heille toimitettiin apua.

Moorcroft matkusti myöhemmin sekä Ladakhissa, Kashmirissa että

Afghanistanissa ja Bukharassakin.

Manning Lhasassa.

Thomas Manning oli ensimmäinen englantilainen, joka pääsi Lhasaan,

Tibetin pyhään kaupunkiin. Hän matkusti v. 1811 lääkärin valepuvussa,

tapasi Tibetin rajalla kiinalaisen sotajoukon, jonka päällikkö oli

sairas, ja pääsi hänen lääkärinään Lhasaan. Kaupunki itse kammottavassa

likaisuudessaan ei suurestikaan herättänyt hänen mielenkiintoaan, mutta

Potalaa, dalailaaman palatsia, hän ei voinut kyllin ihailla. Eikä

maailmassa olekaan toista rakennusta, joka mahtavan aseman ja laajuuden

puolesta voittaisi tämän Keski-Aasian Vatikanin. Manning viipyi

Lhasassa monta kuukautta ja pääsi dalailaaman, omituisen näköisen

kauniin pojan, puheille.

Himalaja.

Gangeen lähteitten etsiminen oli Himalajan tutkimuksen alkuvaiheita.

Viime vuosisadan keskivaiheilla mitattiin Himalajan korkeimmat

kukkulat. Mount Everest, maailman korkein kukkula, sai nimensä Sir

George Everestistä, joka saattoi loppuun Himalajan kolmiomittauksen.

Sen jälkeen korkein kukkula, K2, on saanut nimen Goodwin-Austenista,

joka vuosikymmen myöhemmin kartoitti,Kashmirin, mutta usein sitä

myös mainitaan geodeettisella kolmiopistenumerollaan. Himalajan

kukkulain korkeus on kuitenkin mitattu yksinomaan geodeettisesti

kulmamittauskoneilla, eivätkä arvot, koneiden tarkkuudesta

huolimatta, sen vuoksi ole varmat, koska tämä korkea vuoristo liiaksi

poikkeuttaa luotilangan suunnastaan eikä siis koneita voida asettaa

tarkkaan vaakasuoraan. Ei myöskään varmaan tunneta valontaittumista

lumipeitteisten kukkulain yllä olevassa ohuessa ilmassa, ja lisäksi

kukkulain korkeus voi jonkun verran vaihdella eri vuosina. Jos nämä

seikat otetaan huomioon,niin lienee Kangtshenjunga toinen ja K2 vasta

kolmas järjestyksessä. Luultiin Mount Everestin pohjoispuolella olevan

vielä korkeampia kukkuloita, mutta kun vuoristoa on Tibetin puolelta

tarkastettu, on huomattu tämän luulon perättömyys. Mount Everest sieltä

katsoen erinomaisen selvään erottuu kaikista muista kukkuloista ja

kohoaa korkealle niitä ylemmäksi. V. 1903 Nepalin asukkaat suuressa

durbarissa antoivat kapteeni Woodille luvan nousta Kathmandun lähellä

oleville kukkuloille, joilta hän saattoi selvittää sekä kukkulain että

vuorenharjanteidenkin suhteet. Hän saattoi todeta, ettei Himalajassa

ole varsinaista pääharjannetta, jolla korkeimmat kukkulat olisivat,

vaan on sen rakenne sangen monimutkainen. Gaurisankar, jota on luultu

samaksi vuoreksi kuin Mount Everest, onkin aivan erillinen ja koko

joukon matalampi vuoristosuuruus.

Himalajan luoteispäätä ja Karakorumia ovat varsinkin F. Younghusband

ja H.H.P. Deasy tutkineet, selvitellen vedenjakajain suhteita sillä

puolella. Muut Himalajan osat ovat paljon paremmin tunnetut, mutta

matkustajani luku on liian suuri, jotta voisimme mainita muuta kuin

muutamia vanhempia. Kuulu englantilainen kasvitieteilijä Sir Joseph

Hooker (1817—1912), joka John Rossin etelänaparetkellä ensimmäisenä

tutustui Antarktikan köyhään kasvistoon, työskenteli vuosina 1847—51

Etu-Intiassa ja nousi Gangeen laaksosta Himalajalle, ensinnä Nepalin

itä-osiin, jossa hän muun muassa ihaili Kangtshenjengan suurenmoisia

kukkulamaisemia, sitten Sikkimiin, siihen pieneen ruhtinaskuntaan,.

joka on Nepalin ja Bhutanin välillä ja jonka kautta tie Tibetiin

kulkee. Monessa paikassa hän oli ensimmäinen eurooppalainen. Sikkimistä

Hooker laati kartan, joka kauan oli ainoa, mikä siitä oli olemassa.

Hookerin toveri James Thompson tutki Karakorum-vuorta, jonka kautta tie

kulkee Ladakhista Jarkentiin.

1850-luvulla työskenteli Intiassa ja Tibetissä kolme saksalaista

Schlagintweit veljistä, Hermann, Adolf ja Robert. Milloin yhdessä,

milloin erikseen retkeillen he laajalti tutkivat Himalajaa, Karakorumia

ja Kuenlunia.

Himalajan maisemat, etenkin solat, ovat sanomattoman mahtavat, mutta

silmä ei helposti opi niiden mahtia käsittämään. Sveitsin Alppien

kukkulat näyttävät yhtä mahtavilta kuin jotkut Himalajan korkeimmista.

Mont Blancista näkyy lähellä Chamonixia samalla haavaa 3,500 metriä

korkea rinne, Mount Everestistä vain 2,400 metriä. Himalajan mahtavin

kukkula silmällä nähden on Nanga Parbat, sillä siitä näkyy lähes

7,000 metriä rinnettä. Euroopan alpit ovat vihantine laitumineen,

kylineen, metsineen ja karjataloineen, ihanine järvineen, paljon

luonnonkauniimmat kuin Himalajan jylhät, ruskeat, alastomat, auringon

paahtamat rinteet, joiden harjanteet enimmäkseen peittyvät tasangolta

kohoaviin autereihin. Harvat eurooppalaiset toden teolla saavat nähdä

Himalajaa, vaikka olisivat lähelläkin sen näköpiirissä. Vielä harvempi

voi sattuvilla sanoilla vaikutuksensa kiinnittää. Tietoisuus nähtyjen

kukkulain korkeudesta kehoittaa liioittelemaan vaikutusta. Himalajan

rinteillä ovat maailman sateisimmat seudut, ja rankoilla sateilla

kokoontuu vuoripuroihin niin suunnattomasti vettä, että ne lyhyessä

ajassa voivat kokonaan muuttaa suurien maisemien ulkomuodon, huuhtoa

pois mäkiä ja vaaroja, repiä rotkolaaksoja, avata uusia väyliä.

Himalajan etelärinteillä on siitä syystä yhä vielä monessa paikassa

äsken suoritetun luomistyön leima.

V. 1868 R.B. Shaw, brittiläinen teekauppias, kulki Ladakhin Lehin

pohjoispuolella olevien korkeitten solien poikki Jarkentiin, vieläpä

kauppakaravaanin keralla, ja hän oli ensimmäinen, joka onnellisesti

palasikin tältä retkeltä. Heti hänen jälkeensä suoritti saman matkan

Brittiläisen maantieteellisen seuran lähettämä J.W. Hayward, joka

Karakorum-vuoriston glasierien keskeltä löysi Jarkent joen lähteet.

Pundiitit.

Kun eurooppalaisten kartoittajain oli vaarallista ja usein

mahdotontakin tunkeutua Intian rajamaihin, varsinkin Tibetiin,

niin alkoivat Intian geodeettisen mittauksen johtajat opettaa

älykkäitä hinduja kulmamittauskoneita käyttämään ja lähettää heitä

pääsemättömistä maista karttoja laatimaan. Näiden löytöretkeilijäin

nimet pidettiin tarkkaan salassa, jotta he saattoivat kulkea epäilyksiä

herättämättä ja usean kerran samoilla paikoilla.

Muuan nuori bramiini, joka kävi »ensimmäisen pundiitin» nimellä,

tunkeutui 1865—66 Intiasta Nepalin kautta Lhasaan ja nousi sitten

Brahmaputran latvapuolta länteen päin aina lähteille saakka, jotka ovat

lähellä Manasarowar-järveä suurissa glasiereissa. Sieltä hän Himalajan

poikki palasi Intiaan. Hän kulki tällä matkalla noin 1,300 kilometriä

aivan tuntemattomia seutuja, tehden tähtitieteellisiä havainnolta

ja topograafisia muistiinpanoja. Ammatiltaan hän oli olevinaan

kauppias, mutta laatikoissa, joissa hänen kauppatavaransa olivat,

oli kahdenkertaiset pohjat ja niiden välissä hän piti koneitaan.

Välimatkoja hän mittasi lukemalla askelensa, pudottaen rukousnauhassaan

yhden helmen aina sadalta askelelta. Kädessään hän kantoi pientä

rukousmyllyä, jommoiset ovat Tiketissä yleisesti käytännössä

hartaudenharjotuksissa, ja tämän myllyn onttoon sisustaan hän pisti

paperiliuskat, joihin oli muistiinpanonsa kirjoittanut. Brahmaputran

latvaosa eli Sangpo oli hänen tietojensa'mukaan aluksilla kuljettava

vielä 130 kilometriä Lhasan yläpuolellakin, jossa sen korkeus

merenpinnasta on 4,000 metriä. Hän tutki myös Lhasan eteläpuolella

olevan Jamdok-järven, joka on siitä merkillinen, että sen melkein

kokonaan täyttää niemimaa, jota luultiin täydelliseksi saareksi.

Pundiitti 2, joka oli edellisen veli, kävi Gartokin kaupungissa

Länsi-Tibetissä ja palasi sieltä eri teitä, yhdistäen reittinsä

intialaiseen kolmioverkkoon.

V. 1867 nämä molemmat pundiitit erään kolmannen keralla lähetettiin

tutkimaan Sutlejn yläjuoksua, Induksen latvahaaroja ynnä Gartokin

itäpuolella olevia kulta- ja suolakaivoksia. He totesivat oikeaksi

huhun, että Induksella olisi itäinenkin latvahaara, vieläpä osoittivat,

että itäinen latvahaara oli pidempi. Alkuasukasten kesken sitä

mainitaan »Leijonan kidaksi». Kulkiessaan Gartokin läheisyydessä

Tibetin alueelle he taas matkasivat kauppiaina. Matkallaan he näkivät

tavattomat määrät antilooppeja, villiaaseja, jakkeja, harmaita susia

ja jäniksiä ja pienet lammet olivat täynnään vesilintuja. Etsimänsä

kultakaivokset he löysivät keskeltä aavaa ruskeata tasankoa, jolla kävi

niin kylmät tuulet, että kullankaivajat olivat pystyttäneet telttansa

kolmatta metriä syviin kuoppiin. Pundiitit vaihtoivat itselleen

koralleilla kultaa.

V. 1871 eräs pundiitti löysi Sikkimin ja Tibetin joilla melkoisen

järven ja kulki sitten Tashi-laaman pääkaupunkiin Shigatseen, josta hän

Nepalin kautta palasi takaisin.

Eräs toinen pundiitti, joka oli tibetiläinen synnyltään, lähetettiin

tutkimaan Brahmaputran pohjoispuolisia tuntemattomia seutuja. Hänellä

oli kuormajuhtina viisikymmentä tibetiläistä lammasta, lammas kun oli

ainoa eläin, joka kesti niiden seutujen ankaraa kylmyyttä. Marraskuussa

1871 pundiitti lähti Shigatsesta ja tammikuussa saapui Nientshentangla

vuoristoon, joka on Shigatsen pohjoispuolella, osa Sven Hedinin

myöhemmin tutkimaa suurta Trans-Himalajaa. Siellä oli paljon kuumia

lähteitä, jotka höyrypatsaineen olivat omituinen vastakohta muun

maiseman tuimalle kylmyydelle.

Pamir.

Pamir, jota aikanaan luultiin aarialaisen rodun kehdoksi, oli kauan

salaperäisyyden verhoama tarumaa, mutta vihdoin on sekin saatu

tutkituksi, suureksi osaksi Venäjän ja Suur-Britannian välisen

valtiollisen kilpailun kiihoituksesta. Tiedämme sen nykyjään korkeaksi

ylänkömaaksi, jota kolmella puolella piirittävät vielä korkeammat

lumiset vuoristot ja jonka kautta moneen suuntaan kulkee matalampia

vuorijonoja. Näiden vuorijonojen välillä on leveitä matalia laaksoja,

jotka länttä kohti syvenevät rotkolaaksoiksi. Näiden laaksojen

pohjalla rientävät länttä kohti Amu-darjan latvahaarat. Ei puita eikä

pensaita ole koko Pamirissa ja ruohoakin kasvaa vain siellä täällä

jokien rannoilla, joilla kirgiisit kesällä syöttelevät karjojaan.

Lämpöerotukset ovat tavattoman jyrkät, lunta on kylmyydestä huolimatta

niukasti. Pamirissa asustaa suurin kaikista kesyttömistä oinaista,

_Ovis Poli_.

1870-luvulla pundiitit tekivät Pamiriin useitakin matkoja. Kokandin

valloitettuaan v. 1876 venäläiset alkoivat tunkeutua sinne pohjoisesta

päin. Veljekset Gregor ja Mihail Grum-Grshimailo vv. 1885-87 vaelsivat

Pamirin joka suuntaan, ja v. 1887 ranskalaiset Capus ja Bonvalot

keskellä talvea suorittivat sangen vaikean matkan Pamirin poikki. He

olivat ensimmäiset, jotka kulkivat Venäjän Turkestanista oikotein

Intiaan. Venäläinen eversti Grombtshevski täydensi v. 11885 ja

seuraavina vuosina moneen suuntaan Pamirin tuntemista, ja v. 1890 oli

englantilainen F.E. Younghusband siellä toimessa. Hän kulki Pamirin

poikki moneen kertaan.

V. 1886 Ney Elias teki matkansa Pamirin poikki ja tutki Rang-kul

järven, jota luullaan buddhalaisten pyhäksi Louhikäärme-järveksi.

Rannat olivat suolakerroksen peittämät, mutta järven vettä sanottiin

suolattomaksi. Järven rannalla on eräässä kohdassa äkkijyrkkä

kallioseinämä, jonka yläosassa eräässä luolassa palaa ainainen tuli.

Ney Elias itse kaukoputkellaan selvään näki tämän tulen ja luuli sitä

fosfori-ilmiöksi, mutta kirgiisit ja muut, joille ilmiö oli tuttu,

väittivät sitä timantiksi, joka oli aarteita vartioivan louhikäärmeen

päässä.

V. 1891 venäläiset anastivat Pamirin, mutta viisi vuotta myöhemmin

saatiin Venäjän ja Suur-Britannian välillä aikaan sopimus, jonka kautta

tämä vuoriylänkö jaettiin kummankin välillä vaikutusalueihin. Raja

kulkee Viktoria-järven poikki. Seuraavana vuonna englantilainen lordi

Curzon julkaisi Pamirista suuren teoksensa, joka m.m. sisälsi siitä

ensimmäisen tarkan kartan. Sven Hedin v. 1894 tutki Pamirin järviä ja

ilmastoa ja seuraavina vuosina Mustag-Ataa. Monta muuta tutkijaa on

sittemmin »maailman katolla» retkeillyt, muun muassa kaksi tanskalaista

retkikuntaa. Pamir on yksi Intian avaimia, siinä pääsyy, miksi se on

niin vilkkaan huomion alaiseksi joutunut. Vaikka se on niin korkea ja

sen ilmasto niin kylmä, ei armeijan kuitenkaan liene aivan toivotonta

yrittää sen poikki etelän uhkuviin maihin.

Amu-darjan lähteet.

John Wood, joka vv. 1836—38 seurasi Burnesia Kabuliin, teki sieltä

käsin retken Pamiriin ja löysi järven, josta Amu-darjan pohjoinen

lähdehaara saa alkunsa. Hän kulki uzbekiläisestä Kunduz kaupungista

ylöspäin ja kävi Faisabadissa, jonka lähellä ovat, Koktshan rannalla,

vanhastaan kuulut lapislazuli-louhimot. Sieltä hän jälleen palasi Amun

laaksoon, tavaten sen lähellä vanhoja rubiinikaivoksia. Issarissa,

3,000 metriä merenpinnan yläpuolella, joki haarautui ja Wood alkoi

seurata pohjoista lähdehaaraa, koska sen vesi oli paljon kylmempää ja

siis tuli korkeammalta ja koska kirgiisit sanoivat sitä päähaaraksi.

Alussa matka kävi sangen vuorisen maan kautta, mutta jo toisena päivänä

joki oli niin vahvassa jäässä, että Wood saattoi sitä pitkin matkata.

Tulta ei voitu tehdä muuten kuin kirgiisien vanhain kesäleirien

pohjille, joista oppaat lumen alta kaivoivat kameelin lantaa ja sitä

polttivat. Muutaman päivän kuluttua Wood saapui siihen osaan Pamiria,

jonka nimi on Bam-i-Duniah (maailman katto) ja näki jalkainsa alla

Sirikul järven. Maisemaa hän kuvaa seuraavin sanoin: »Tämä ihana järvi

on puolikuun muotoinen, noin 14 mailia pitkä ja keskimäärin yhtä

leveä. Kolmella puolella sitä piirittävät paisuvat, pari sataa metriä

korkeat mäet, pohjoispuolella taas 1,000 metrin korkuiset vuoret,

joilla on ikuinen lumi (niiden korkeus on 5,700 metriä merestä) ja

sieltä järvi saa ehtymättömät vetensä. Ja niiltä saa samalla alkunsa

tuo kuulu joki, joka purkaa vetensä Aral-järveen. Maiseman ulkonäkö oli

sanomattoman talvinen. Joka puolella maata verhosi häikäisevä lumipeite

ja taivaankansi oli tumma ja ankaran näköinen. Pilvet olisivat

silmää virkistäneet, mutta ei ainoatakaan näkynyt. Ei pientäkään

tuulenhenkäystä tuntunut jäätyneen järven pinnalla, ei ainoatakaan

eläintä, ei edes lintua näkynyt.» Mutta olikin silloin talviaika. Wood

toi kerallaan tietoja kirgiisien paimentolaiselämästä muuttoineen ja

jakista, joka on kirgiiseille yhtä tärkeä kuin lappalaisille poro.

Venäläisiäkin matkustajia oli jo varhain näillä kulmilla liikkeellä.

V. 1858 Valikanov pohjoispuolelta kulki Tianshan vuoriston poikki

Kashgariin, toiset tutkivat Issyk-kulista sinne johtavat tiet,

Tianshanin länsipään ja Tersa joen hiilikentät ja kultalöydöt. Toiset

kartoittivat Nälkäaron, jonka karuja aavikoita ennen muinoin' Serawshan

vedellään kostutti.

Vambery Turkestanissa.

Suurimman kuuluisuuden saavutti Turkestanin matkustajana unkarilainen

kielentutkija Vambery.

Vambery, joka syntyperältään oli juutalainen, oleskeli ensin kuusi

vuotta Konstantinopolissa kieltenopettajana ja perehtyi siellä niin

perusteellisesti turkkiin ja muihin itämaisiin kieliin ja tapoihin,

että hän v. 1863 saattoi eurooppalaisuutensa salaten kulkea Armenian

ja Persian kautta Bukharan pyhään kaupunkiin Samarkandiin ja

perusteellisesti tutustua Turkestanin keidasvaltioihin.

Vamberylla oli hyvät suhteet sekä englantilaisiin että turkkilaisiin

mahtimiehiin, joten hän turkkilaisilta viranomaisilta sai hankituksi

väärän, Turkin alamaiselle annetun passin. Näin varustettuna hän ensin

matkusti Teheraniin, pukeutui siellä köyhäksi dervishiksi ja liittyi

sitten pyhiinvaellusretkikuntaan, joka palasi Mekasta Turkestaniin.

Karavaani kulki Kaspian meren kaakkoiskolkan poikki, jonka jälkeen

matka osaksi jalan, osaksi kameeleilla kävi Kara-kumin eli Mustan

erämaan poikki Khivaan, joka silloin (v. 1863) vielä oli itsenäinen.

Paljon kurjuutta Vambery sai kokea retkellään arojen villien ja

tietämättömien, vaikka samalla rehellisten ja hyväntahtoistenkin

ihmisten parissa, nukkuen heidän teltoissaan paljaalla maalla. Hän

koetti silloin tällöin tehdä muistiinpanoja, mutta se herätti aina

epäluuloa, ja hänen täytyi luovuttaa pois lyijykynänsäkin. Amu-darjan

laakson soissa ja rämeissä Vambery seuralaisineen monta kertaa oli

hengenvaarassa, mutta pääsi kuitenkin Khivaan.

Khivassa Vamberya niinikään epäiltiin eurooppalaiseksi ja hänet

vangittiin. Kaanin eteen vietynähän kuitenkin osasi puolustautua niin

taitavasti — hän oli perinpohjainen koraanin tuntija — että kaani

jälleen laski hänet vapaaksi.

»Ressid effendi» — se oli Vamberyn valenimi — tekeytyi edelleenkin

kiihkeäksi muhamettilaiseksi matkaansa jatkaessaan ja noudatti

mitä ankarimmin kaikkia koraanin säädöksiä. Hirmuisten myrskyjen

ja paahtavan auringon vaikutuksesta hän sitten erämaan matkalla

vaarallisesti sairastui ja oli köytettävä kiinni kameelin selkään,

ettei putoisi. Amu-darjan yli kuljettuaan hän matkusti Bukharaan ja

Samarkandiin, jossa häntä niinikään epäiltiin ja vietiin emiirin luo.

Puolen tuntia emiiri häntä kuulusteli, mutta Ressid effendi suoriutui

kiirastulesta jälleen niin hyvällä menestyksellä, että emiiri laski

hänet vapaaksi ja antoi hänelle vielä sievoisen lahjankin.

Matkaa jatkaessaan Vambery edelleenkin joutui moneen vaaraan ja

pulaan, etenkin erään afghanilaisen vuoksi, jonka kanssa hänen

täytyi matkustaa. Afghanilainen oli alun pitäen epäillyt häntä

eurooppalaiseksi vakoojaksi ja yllytti kaikkialla asukkaita häntä

vastaan. Muuan kunnon sheikki kuitenkin suojeli Vamberya ja takasi

hänen oikeauskoisuutensa ja kuntonsa. Vambery perehtyi villien

turkmeenien elämään ja tapoihin mitä perusteellisimmin.

Heratissa Vambery erosi dervisheistä ja matkusti erään karavaanin

keralla Teheraniin ja sieltä maaliskuussa 1864 Trebisondin ja Erzerumin

kautta Konstantinopoliin.

Vambery saavutti palatessaan sekä Turkin että Englannin hallituksen

kiitollisuuden antamalla niille tietoja Venäjän etenemisestä

Keski-Aasiassa; hän oli venäläisten ja heidän toimiensa vastustaja.

Lontoossa käydessään hän sai mitä parhaan vastaanoton, ja vaikka

hänen matkakertomuksensa olikin puutteellinen, kun hänellä ei

ollut muistiinpanoja, saavutti se kuitenkin kuvaamainsa omituisten

olojen, kirjoittajan kokeman kurjuuden ja kärsimysten ynnä suoran,

yksinkertaisen esitystapansa johdosta suurta suosiota.

Vambery oli turkkilaisten ihailija ja koetti todistaa unkarilaisten

olevan alkujuureltaan turkkilais-tataarilaisia, mutta tämän väitteen

aiheuttamissa tieteellisissä riidoissa hän joutui alakynteen. Vambery

nimitettiin itämaisten kielten professoriksi Budapestin yliopistoon ja

kuoli v. 1913.

Venäjä valloittaa Khivan, Bukharan ja Kokandin.

Venäläiset olivat vähitellen vallanneet kirgiisien arot ja ryhtyivät

nyt ahdistamaan Turkestanin keidasvaltioita.

Ensimmäinen yhteentörmäys tapahtui Khivan kanssa, jonka alamaisiin

kuuluvat paimentolaisheimot tekivät rosvoretkiä Venäjän alueelle.

Kenraali Perovskij lähti v. 1839 Orenburgista liikkeelle, mutta hänen

retkensä päättyi sangen huonosti. Menetettyään aroilla lumimyrskyissä

neljännen osan armeijastaan ja toistakymmentätuhatta kameelia hänen

täytyi palata takaisin, ennenkuin oli Allat Kuli kaanin joukkoja edes

nähnyt.

Kymmenen vuotta myöhemmin Kokandin kaani kirgiisien avulla koetti

karkoittaa venäläiset Syr-darjan alijuoksulta, mutta siitä oli

seurauksena, että venäläiset vain vahvistivat asemiaan, perustaen v.

1853 Perovskin, uhkaamaan Kokandia. Krimin sodan johdosta eteneminen

joksikin aikaa seisahtui, mutta 1860-luvun alkuvuosina venäläiset

jälleen sekä valloittivat Tshun laakson yläpään että tunkeutuivat

Syr-darjan laaksoa Turkestan nimiseen kaupunkiin ja sen ohi

Tshimkandiin.

Bukharan ja Kokandin jouduttua keskenään sotaan venäläiset v. 1865

valloittivat maankastelulaitoksistaan ja hedelmäpuistoistaan kuulun

Tashkentin, ennenkuin Bukhara ennätti sen itselleen riistää. Venäläiset

tämän johdosta joutuivat sotaan Bukharankin kanssa, voittaen emiirin

armeijan ja valloittaen v. 1866 Khodjentin, ihanan Ferghanan avaimen.

V. 1868 kenraali Kaufmann valloitti ikivanhan Samarkandin, Timur

Lenkin entisen pääkaupungin. Bukharan täytyi luovuttaa Venäjälle koko

Serawshanin laakso, paras maakuntansa, ja tyytyä itse vasallivaltion

asemaan.

Kirgiisien ja turkmeenien rosvoretket lopettaakseen ryhtyivät

venäläiset seuraavalla kymmenluvulla uudelleen sotaan Khivaakin

vastaan, hyökäten v. 1873 monelta puolelta samalla haavaa sen kimppuun.

Kaanin täytyi ruveta Venäjän vasalliksi. Pari vuotta myöhemmin antoi

Kokandissa syttynyt sisällinen sota Venäjälle aiheen käydä tämänkin

valtakunnan kimppuun ja keväällä v. 1876 liittää koko Ferghana

alueihinsa.

Epäilemättä olisivat venäläiset jatkaneet valloituksiaan myöskin

itäänpäin ja anastaneet Tariminkin syvänteen, joten he olisivat saaneet

haltuunsa Kiinaan vievän ikivanhan kauppatien pitkin pituuttaan,

mutta Kiinan onnistui sitä ennen tehdä loppu siellä vallitsevasta s

sekasorrosta ja laskea koko Itä-Turkestan vuoristoa myöten valtansa

alle. Tämä ratkaisu oli Englanninkin etujen mukainen.

Viimeiseksi tuli villien turkmeenien vuoro, jotka vallitsivat Kaspian

meren itäpuolella olevia aroja. Kenraali Skobelev valloitti näiden

rosvojen lujan linnan Gök-Tepen v. 1881 urhean puolustuksen jälkeen

ja ulotti Venäjän alueen Persian rajalle saakka. Samalla venäläiset

rakensivat Trans-Kaspian radan alkupään. Samalla vuosikymmenellä syntyi

Venäjän ja Englannin kannattaman Afghanistanin välillä riita Merwinkin

keitaasta, joka yhteisellä sopimuksella sitten myönnettiin Venäjälle.

Näin Venäjä oli saavuttanut ne rajat, joitten eteläpuolelle Englanti

tuskin olisi sitä sodatta laskenut. Pamirin kautta Venäjä kuitenkin

koetti avata itselleen tien Intiaan, samalla kuin se alkoi sekaantua

Persiankin asioihin, saadakseen sen kautta pääsyn Intian merelle.

Przevalski Tarimin syvänteessä ja Tibetissä.

Tarimin syvänne keitaineen ja karavaanireitteineen, vanhastaan kuuluine

järvineen, oli mitä houkuttelevin tutkimusalue löytöretkeilijöille,

mutta epävarmat olot estivät siellä matkustamasta. Jo toisella

vuosisadalla e.Kr. maa tuli Kiinan haltuun ja buddhan oppi tuli

vallitsevaksi — nestoriolaisillakin oli siellä tunnustajia — mutta

kymmenennellä vuosisadalla muhamettilaisuus tunkeutui sinnekin.

Kuuluttuaan Tshingis-kaanin valtakuntaan ja oltuaan myöhemmin

kalmukkien vallan alaisena Itä-Turkestan v. 1757 jälleen joutui Kiinan

alle, kunnes se v. 1865 joksikin aikaa vapautui ja Jakub-Bekin johdolla

muodosti itsenäisen valtakunnan. Jakub-Bekin kuoltua kiinalaiset v.

1877 uudelleen laskivat Tarimin syvänteen valtansa alle ja sikäläiset

olot alkoivat vakaantua.

Seuraavina aikoina, jopa vähän ennenkin, sinne alkoi saapua

matkustajia, jotka ovat sen maantieteelliset olot pääpiirtein

selvitelleet ja muun muassa todenneet Marco Polon kertomuksen siitä

oikeaksi ja tosioloihin perustuvaksi.

Ennen muita on näistä matkustajista mainittava kenraali N. Przevalski.

Nikolai Mihailovitsh Przevalski (1839—1888), kuuluin. Itä-Aasian

venäläisistä tutkijoista, oli strateegisen maantieteen opettajana

Warsowan sotilaskoulussa, kun hänet lähetettiin Irkutskiin ja

edelleen Ussurin maahan sikäläisiä maantieteellisiä oloja tutkimaan.

Siellä työnsä tehtyään hän Kalganista käsin teki muutamia matkoja

Pohjois-Kiinaan ja v. 1872 lähti pitkälle matkalle, joka perusti hänen

maineensa.

Kuukauden kuljettuaan kiinalaisen karavaanin mukana Przevalski erosi

siitä ja mukanaan sangen vähäiset varustukset matkusti Koillis-Tibetin

Kuku-nor järvelle maan kautta, joka vielä oli äskeisen kapinan jäljeltä

levottomuutta täynnään. Kuku-norin taajaan asutuilta rannoilta hän

kameeleja ostettuaan kulki vuoriston poikki Altyn-tagin eteläpuolella

olevaan Tsaidamin seutuun, jonka hän huomasi suunnattoman laajaksi

ruokoa kasvavaksi suolarämeeksi. Maan asukkaat kertoivat tämän suon

muka ulottuvan länttä ja pohjoista kohti salaperäiselle Lop-norille

saakka. Tsaidamista Przevalski kulki Pohjois-Tibetin karuille autioille

ylängöille, joissa tuskin oli ainoatakaan ihmisasuntoa, sitä enemmän

sen sijaan nelijalkaista arokarjaa, etenkin kesyttömiä jakkeja. Seutu

oli 4,000—4,500 metriä merenpintaa korkeammalla. Sieltä hän löysi

Jangtsekiangin, Kiinan jättiläisjoen, latvaosan. Hän oli päässyt noin

kuukauden matkan päähän Lhasasta, kun kameelien uupuminen ja varojen

loppuminen pakotti hänet palaamaan Kiinaan.

Seuraavana vuonna Przevalski kulki Alashanista Gobin erämaan poikki

Urgaan, jota reittiä ei ennen häntä kukaan eurooppalainen ollut

matkustanut. »Tämä erämaa on niin kamala», hän kirjoitti Gobin

pahimmasta osasta, »että Pohjois-Tibet sen rinnalla on viljava. Siellä

on edes laaksoissa vettä ja hyviä laitumia, mutta täällä ei ole

kumpaakaan, ei ainoatakaan keidasta. Kaikkialla vain kuolonlaakson

hiljaisuus.»

Przevalski oli ensimmäinen tieteellisesti sivistynyt maantieteilijä,

joka loi valoa Lop-norin vanhastaan kuuluihin seutuihin. V. 1876

hän lähti Kuldshasta, Venäjän alueen rajalta, Tianshanin poikki

vuoriston yläpuolella olevaan erämaahan ja saavuttuaan Tarim-joelle

seurasi tämän joen laaksoa, kunnes saapui laajaan rämeeseen, joka

hänen vakuutuksensa mukaan oli taruperäinen Lop-nor. Järven itä-

ja eteläpuolisista erämaista hän löysi kesyttömän kameelin, josta

maan asukkaat olivat huhuja kertoneet, ja saapui sitten mahtavalle

vuoristomuurille, joka etelän puolella rajotti lakeuden, vaikk'eivät

kiinalaiset kartat siitä mitään tienneet. Lopin erämaa, jossa Marco

Polo 13:nnella vuosisadalla kuuli kummituksia (I, s. 344), oli

Przevalskin mielestä autioin ja karuin, mitä hän oli milloinkaan

nähnyt. Lop-nor tuskin järven nimeä ansaitsi, se oli vain tulvillaan

oleva räme, satakunta kilometriä pitkä, ja sen itäpää katosi

suolasuohon. Länsipäässä vesi oli suolatonta, syvyys oli metri toista,

toisin paikoin kolme tai neljäkin metriä. Järvessä kasvoi kuutta metriä

pitkää ruokoa ja näissä ruo'ostoissa vielä oli kahta lajia kalaa.

V. 1879—80 tapaamme Przevalskin jälleen uudella retkellä. Hän nousi

nyt Saissan-norin rannoilta Irtyshiä ja sen syrjäjokea Urungua

Altai-vuoristoon ja sieltä kulki erämaan poikki Tianshanin juurelle.

Siellä hän löysi villihevosen, jota hänen nimellään mainitaan, ja näki

jälleen villikameelinkin. Tämän jälkeen hän löysi Nanshan vuoriston,

Altyn-tagin itäisen jatkon, ja kulki sen kimaltelevien lumikenttien

poikki Tsaidamin syvänteeseen. Itää kohden kääntyen hän sitten tuli

samalle tielle, jota v. 1873 oli kulkenut, ja pyhiinvaeltajain reittiä

seuraten pääsi 270 kilometrin päähän Lhasasta, mutta sitten laamat

sulkivat häneltä tien ja pakottivat hänet palaamaan takaisin.

Urgasta lähtien Przevalski v. 1883 kulki Gobin itäosan poikki

Alashaniin ja aikaisin seuraavana vuonna Tsaidamin kautta saapui

Hoanghon lähteille, seutuun, jota kiinalaiset maantieteilijät sanoivat

»tähtien mereksi», mongoolit taas Odon taiaksi eli »tuhanneksi

lähteeksi». Tämä suoseutu, joka on Koillis-Tibetin sekä vain

vuorijonojen keskellä, on nykyisin täynnään pieniä järviä, mutta

ennen se on ollut suurena sisämerenä. Przevalski oli ensimmäinen

«eurooppalainen sen näkemään. Sen korkeus merestä on 4,000 metriä.

Sieltä hän kulki Itä-Tibetin poikki Jangtsekiangin latvaosalle, mutta

kun kameeleja oli mahdoton kuljettaa joen poikki, palasi hän takaisin,

tutkien molempien jokien latvain välisiä kylmiä soisia seutuja. V.

1885 hän jatkoi matkaa Tsaidamista länttä kohti, seuraillen sen

etelärantaa, johon Tibetin korkeat vuoristot rajoittuivat. Hän löysi

tällä matkalla Altyn-tagin ja Kuenlunin välisen Tuulien laakson ja

jatkoi sitten tutkimuksiaan Lop-norin seuduilla. Sieltä hän kulki

Kuenlunin autioita rinteitä seuraillen länttä kohti Khotaniin, poiketen

Tjertjenin, Kerijan ja Nian keitaissa, jotka ovat Takla-Makan erämaan

etelälaidassa. Seuraillen sitten Khotan-darjaa hietaerämaan kautta

pohjoista kohti hän keskellä hietaerämaata löysi Mazar-tagin, kaksi

yhdensuuntaista vuorijonoa, joista pohjoispuolinen oli valkoista

alabasteria. Näiden vuorien takana Khotan-darja vähitellen kuivumistaan

kuivui, kunnes se 130 kilometrin päässä Tarimista kokonaan katosi

hiekkaan, pääjokeen ennättämättä. Suuri järvi, joka ennen oli ollut

Khotan-joen latvaosan länsipuolella, oli kokonaan kadonnut.

Enemmän kuin kukaan ennen häntä oli siis Przevalski valaissut

Keski-Aasian maantiedettä. Hän oli kulkenut Gobin karujen, myrskyjen

lakaisemien aavikkojen poikki moneen suuntaan, tutkinut Kuenlunin,

»Aasian selkärangan», tuntemattomia osia, hän oli kartalle sijoittanut

aivan uusia vuoristolta, valmistellut Lop-norin erämaan tarkempaa

tutkimista ja valaissut kaikkien näiden seutujen eläimistöä. Kuolema

katkaisi hänen ratansa kesken uuden retken valmistuksia.

Maailman korkeimmassa maassa.

Tibetille paremminkin kuin Pamirille olisi sopinut nimitys »maailman

katto». Niin laajalla alalla kuin Saksa, Ranska ja Itävalta-Unkari

yhteensä se kolkkoine, autioine ylätasankoineen lepää mahtavien

vuoristoiden harteilla, toisin paikoin kauttaaltaan 5,400 metriä

merenpintaa korkeammalla. Ei koko maan pinnalla ole toista siihen

verrattavaa paisumaa. Keskimääräkorkeus merestä on 4,200 metriä.

Ilma on niin korkealla jo siksi ohutta, etteivät ihmiset eivätkä

varsinkaan kuormajuhdat siellä kestä, ja tämä onkin suurimpia

vaikeuksia, mitä kaikkien Tibetin tutkijain on voitettava. Heti

Himalajan pohjoispuolella on verraten asuttu vyöhyke, jonka

tutkimisen etupäässä Tibetin hallitus on niin vaikeaksi tehnyt. Sen

pohjoispuolella on vyöhyke, joka viimeiseen saakka on pysynyt kartoilla

valkoisena, kunnes Sven Hedin viimeisellä matkallaan saattoi siihen

piirtää itse Himalajan kanssa kilpailevan valtavan vuorijonon. Tämän

vuoriston pohjoispuolella on ylävä Keski-Tibet, Tshang-tang, jonka

laitumilla käy paimentolaisheimoja karjoineen, ja pohjoisimpana

vihdoin on laaja asumaton erämaa, jonka ikivanha mahtava Kuenlun

pohjoisen puolessa rajoittaa. Tibetin suolaisilla ylängöillä, joilla

sademäärän niukkuuden vuoksi kaikkialla on arojen luonne, on kasvisto

verraten niukka, laitumet laihat, mutta siitä huolimatta niillä saa

toimeentulonsa lukemattomat laumat kaikenlaista kesytöntä karjaa.

Puita ei ole nimeksikään, mutta ruohoa on suojaisilla ja riittävän

kosteilla paikoilla. Przevalski tapasi vain kolme pensasta, joista

paju kasvaa puolta jalkaa korkeaksi, molemmat toiset eivät voi maasta

ensinkään päätään kohottaa. Mutta eläimiä sama tutkija tapasi viisi

petoeläinlajia ja yksitoista suurta ruohonsyöjää, ja toisinaan hän

yhtenä päivänä näki satoja kesyttömiä villiaaseja, antilooppilaumoja,

eivätkä nämä eläimet ymmärtäneet ihmistä pelätä. Nämä karjat ovat

monella tavalla helpottaneet tutkijain matkoja Tibetin poikki, ehkäpä

kaikkein enimmän sen kautta, että niiden kuivuneesta lannasta saadaan

polttoainetta — muuta poltettavaa kun ei ole laajoilla aloilla.

Hucin ja Gabet'n matka.

Manningin jälkeen kävi Tibetin pääkaupungissa Lhasassa William

Moorcroft, jos apotti Hucin saamat tiedot ovat oikeat. Moorcroft'in,

jonka matkoista jo olemme maininneet, oli luultu saaneen surmansa

Afghanistanin rajalla v. 1825, mutta Hucin tietojen mukaan hän v. 1826

saapui Lhasaan, asuen siellä muhamettilaisena kaksitoista vuotta.

Lähdettyään Lhasasta v. 1838 hänet kotimatkalla murhattiin ja tällöin

löytämistään kartoista ja piirustuksista tibetiläiset ensi kerran

näkivät, mikä mies hän oli ollut.

Seuraava Lhasassa kävijä oli apotti Evariste Régis Huc, joka Josef

Gabet nimisen latsaristimunkin ja erään kristinuskoon kääntyneen

tibetiläisen keralla yritti perustaa sinne lähetysaseman.

Huc, joka oli ranskalainen, samoin kuin Gabet'kin, oli saapunut Kiinaan

v. 1839 ja siellä toiminut lähetyssaarnaajana. Oleskeltuaan monessa

osassa maata hän vihdoin asettui Mongolian rajalle suuren muurin taa,

He Shuyn laaksoon, jonne Kia-Kingin vainon aikana oli paennut paljon

kristityitä. Mongolian apostolisen vikaarin kehoituksesta Huc, joka oli

perehtynyt tataarienkin kieleen, v. 1844 lähti Tibetiin, hankkiakseen

maasta ja sen asukkaista tietoja.

Retkikunta pukeutui laamoiksi, s.o. tibetiläisiksi papeiksi,

herättääkseen niin vähän huomiota kuin suinkin. Hoanghon

yli kuljettuaan Huc tovereineen saapui kamalaan hiekkaiseen

Ordos-erämaahan, jossa veden puute ja kylmyys tuottivat heille

loppumattomia kärsimyksiä. Kansuun tultuaan retkeilijät uudelleen

kulkivat Hoanghon poikki, joka oli tulvillaan ja peitti vedellään

valtavan laajalti maata, ja vasta tammikuussa 1845 he saapuivat

Tang-Kiuliin, Tibetin rajalle.

Kun täältä olisi ollut neljän kuukauden vaarallinen matka Lhasaan,

päätti Huc odottaa kahdeksan kuukautta Pekingistä palaavaa Tibetin

lähetystöä matkustaakseen sen mukana. Väliajan hän toverinsa keralla

käytti tibetin kielen ja buddhalaisen kirjallisuuden tutkimiseen,

oleskellen kolme kuukautta Kumbum nimisessä laamaluostarissa, jossa

vakuutettiin asuvan 4,000 laamaa. Syyskuun lopulla saapui palaava

lähetystö, johon kuului 2,000 henkeä ja 3,700 juhtaa, ja siihen Huc

tovereineen liittyi.

Matka piti ensin Koko-Norin erämaitten poikki samannimiselle suurelle

järvelle, jonka saarilla asuu erakkolaamoja, ja sitten edelleen

vaikeita mutkittelevia teitä lumipeittoisten vuorien poikki, kunnes

tammikuun 29 p. 1846 saavuttiin Lhasaan.

Tibetiläiset viranomaiset ottivat Hucin ja hänen toverinsa

suosiollisesti vastaan, niin että hän saattoi avata pienen kappelin ja

ruveta lähetysasemaa perustamaan, mutta sitten Kiinan lähettiläs alkoi

juonitella heitä vastaan — Tibet oli Kiinan yliherruuden alainen — ja

lopun lopuksi tibetiläiset viranomaiset heidät karkoittivat, lähettäen

heidät erittäin vuorisia teitä aseellisen saattojoukon seuraamina

Kiinan Szetshuan maakuntaan, josta he matkustivat edelleen Kantoniin.

Huc julkaisi Tibetin retkestään erinomaisen viehättävän

matkakertomuksen. Hänellä ei tosin ollut maantieteellisiä tietoja

eikä edes silmää huomaamaan maantieteellisiä seikkoja, mutta hän oli

loistava kertoja ja kuvaili ihmisiä erinomaisen sattuvasti. Hucin

kirjassa kerrottiin paljon niin oudostuttavia asioita, että toisten on

tehnyt mieli leimata hänet valehtelijaksi, mutta myöhemmät matkustajat

ovat voineet todeta, että hänen kertomansa seikat perustuivat

tosiasioihin.

Hucin ja Gabetin jälkeen ei ainoakaan eurooppalainen päässyt Lhasaan

tunkeutumaan, ei julkisesti eikä salapuvussa, ennenkuin aseellinen

armeija Intiasta käsin valloitti sen tämän vuosisadan alkuvuosina.

Muissa Tibetin osissa on sitä vastoin paljon matkustettu, niin että

Tibetin maantieteen pääpiirteet nyt tunnetaan.

Careyn ja Dalgleishin matka.

Vuosina 1885—87 A.D. Carey ja Dalgleish suorittivat Keski-Aasiassa

huomattavan matkan, kulkien melkein koko Itä-Turkestanin ympäri ja

tunkeutuen Pohjois-Tibetiinkin. Ladakhin Lehistä retkikunnan matka

ensiksi piti vuoristojen ja ylänköjen poikki Kuenlunille ja Khotanin

keitaaseen, jonka jälkeen se kulki pohjoisen kautta Tarimin syvänteen

ympäri Lop-norille, tunkeutuakseen sieltä jälleen Tibetiin. Altyn-tagin

ja Kuenlunin välillä se kahdeksankymmentä päivää samoili oppaitta,

paljon kurjuutta kärsien, ennenkuin löysi Kuenlunin poikki solan ja

jälleen pääsi seuduille, joilla silloin tällöin kulki kauppamatkueita.

Ja todella löytyikin äsken matkanneen karavaanin jäljet, josta

turkmeenilaiset palvelijat niin ilostuivat, että heittäytyivät

kasvoilleen, suutelivat jalanjälkiä ja ilosta itkivät. Retkikunta pääsi

Matshu-joelle saakka, noin 600 kilometrin päähän Lhasasta, mutta siitä

sen täytyi palata takaisin ruokavarain puutteen vuoksi, tosin uutta

reittiä kulkien.

Rockhill.

Paria vuotta myöhemmin amerikkalainen W.W. Rockhill matkusti

Tsaidamista Itä-Tibetin kautta etelää kohti Dretshu nimiselle

Jangtsekiangin lähdehaaralle ja sieltä Dergen ja Nyarongin

vaikeiden seutujen kautta, joihin parikymmentä vuotta aikaisemmin

roomalaiskatoliset lähetyssaarnaajat olivat suotta yrittäneet

tunkeutua, Kiinan Szetshuaniin. Rockhill matkusti kiinalaiseksi

virkamieheksi puettuna. Tsaidamin itäosissa turvattomuus oli niin

suuri, että kahden matkueen toisensa kohdatessa voimallisempi piti

luonnollisena asiana heikomman ryöstämisen. Riistaa oli kaikkialla,

niin että Rockhill kerrankin kolmen päivän kuluessa näki ainakin

tuhannen villiä aasia. Monelta taholta hän kuuli semmoistakin huhua,

että muka Itä-Tibetin pääsemättömissä vuoristoissa eli karvaisia

villi-ihmisiä. Vuosina 1891 ja 1892 Rockhill teki uuden matkan toisia

teitä, mutta ei nytkään päässyt Lhasaan, vaan täytyi hänen sen

pohjoispuolisilta heinäaroilta palata takaisin. Rockhill hallitsi

täydelleen tibetin kieltä.

Pevtsov.

M.V. Pevtsov, joka oli ollut Przevalskin mukana eräällä hänen

matkallaan, teki vv. 1889—90 laajoja tutkimusretkiä Keski-Aasiassa,

tutkien varsinkin Tibetin ylängön pohjoisia rinteitä. Kuenlunin

pohjoisrinteen laaksoissa hän tapasi luola-asukkaita, jotka

taikauskoisella kammolla puhuivat eteläisistä suurista erämaista,

»maasta, joka on pilvien takana». Sama retkikunta löysi Tianshanin

itäpään eteläpuolelta Luktshunin syvänteen, jonka pohja on 220 metriä

merenpintaa alempana.

Bower.

Kapteeni A. Bower lähti Ladakhin Lehistä v. 1891 ja kulki melkein

suoraan itää ja kaakkoa kohti Keski-Tibetin halki, kolmesataa

kilometriä Lhasan pohjoispuolitse. Hän tutki pitkän sarjan järviä,

joita ei ennen häntä kukaan eurooppalainen ollut nähnyt. Tämä laaja

autio keskusylänkö on tibetiläisten Tshang-maa. Se on täynnään mäkiä

ja vuoristoita, joiden välissä joet virtaavat missä mihinkin suuntaan,

kukin suolajärveensä päättyen. Viiden kuukauden aikana ei kertaakaan

tehty leiriä Mont Blancin huippua matalammalla, eikä ainoatakaan puuta

kasvanut sillä laajalla alueella, jonka kautta tällä ajalla kuljettiin.

Muuan löydetyistä järvistä oli 5,300 metriä korkealla, saaria täynnään.

Melkein koko matkaa varten, joka päättyi Kiinassa, Bowerin täytyi

kuljettaa mukanaan kaikki varastot, mitä karavaani tarvitsi.

Bonvalot.

Ranskalainen Gabriel Bonvalot, kerallaan eräs katolilainen munkki

ja Orleansin prinssi Henri, lähti marraskuussa 1889 Tjartshlikista,

Lop-norin lounaispuolelta, ja melkein suoraan etelää kohti matkustaen

saapui seuraavana vuonna helmikuussa Tengri-norin itäpäähän. Sieltä

hän, yhä etelää kohti matkaten, kulki Nientshentangla vuoriston poikki

lähelle Lhasaa. Tibetiläiset viranomaiset kuitenkin pakottivat hänet

kääntymään takaisin ja kulkemaan teekaravaanien reittiä Kiinan Tibetin

kautta Jangtsekiangin yläjuoksulle ja Kiinan länsirajalle. Bonvalot

näki Pohjois-Tibetissä sammuneita tulivuoria.

Dutreuil de Rhins.

Surullinen kohtalo oli eräällä toisella ranskalaisella, Dutreuil de

Rhnsillä, joka Ferdinand Grenard'in keralla v. 1893 lähti Lop-norin

lounaispuolella olevasta Tjertjenistä, Lhasa matkan määränä.

Matkattuaan ensinnä etelään, retkikunta Keski-Tibetin järviseudulle

tultuaan kulki kaakkoa kohti, kunnes saapui Tengri-norin rannalle,

mutta siellä tibetiläiset viranomaiset sen pysäyttivät, ja turhaan

lupaa odotettuaan sen oli käännyttävä koillista kohti Kiinaan. Matka

piti suureksi osaksi aivan tuntemattomia teitä. Ennenkuin päästiin

Kuku-norin rannalle, hyökkäsivät rosvot retkikunnan kimppuun, surmaten

sen johtajan. Grenard pelasti kuitenkin sen tärkeät tieteelliset

kokoelmat ja kartat ja saapui onnellisesti kotimaahan.

Edellisinä vuosina oli eräs englantilainen naislähetyssaarnaaja,

neiti A.R. Taylor, koettanut Kiinan Kansusta päin tunkeutua Lhasaan

vain viisi aasialaista matkaseuranaan, mutta hänetkin tibetiIäiset

viranomaiset pakottivat palaamaan takaisin tyhjin toimin.

Littledale.

Englantilainen George A. Littledale, joka oli aikaisemmin tehnyt

rohkeita matkoja Pamirissa ja Gobin erämaassa, kulki v. 1895 vaimonsa

keralla Tibetin halki pohjoisesta etelään ja pääsi 80 kilometrin

päähän Lhasasta, mutta sitten oli hänenkin poikettava länttä kohti

ja matkustettava Ladakhin Lehiin. Littledale kulki uutta reittiä,

tutkien muun muassa kappaleen matkaa Nientshentanglaa, jota jo silloin

pidettiin Himalajan pohjoisena rinnakkaisharaänteena. Pohjois-Tibetin

erämaissa sudet olivat syöneet kaikki retkikunnan lampaat, niin että

sen täytyi suurimmaksi osaksi elää riistalla. Jo paljon aikaisemmin

Littledale sai käskyn kääntyä takaisin, mutta hän ei tibetiläisten

viranomaisten käskyistä välittänyt, vaikka he joka vuorensolassa

kalistelivat aseitaan. Lopulta kuitenkin täytyi totella. Paitsi

tiekarttojaan Littledale toi matkaltaan kymmenen uutta kasvia.

Sven Hedin.

Kuuluin kaikista Tibetin matkustajista on ruotsalainen Sven Hedin. Jo

kahdennellakolmatta ikävuodellaan hän alkoi tutkimusretkensä Aasiassa.

Tehtyään ensin pari valmistelevaa matkaa Persiaan ja Bukharaan hän v.

1894 matkusti Pamiriin ja alkoi siten tutkimuksensa, jotka hänelle

tuottivat maailmanmaineen. Hän nousi mainittuna vuonna kuululle

Mustaghatalle eli »Jäävuorien isälle» kuudentuhannen metrin korkeuteen,

mutta sen kolmenkertaiselle taruissa kuululle lumihuipulle hänen oli

mahdoton päästä. Kirgiisit väittävät, että kotkainkin on mahdoton

päästä tämän vuoren kukkulalle. Siellä muka on taivaallinen kaupunki,

Janaider, jonka puutarhoissa kuolema, kylmyys, pimeys ja suru ovat

tuntemattomat. Tämä, vuori on Pamirin ylängön voimallisin itäinen

rajavartija ja Himalajan, Karakorumin ja Tibetin korkeiden kukkulain

viimeinen etuvartija luoteen ilmalla. Hedin tarkkaan kartoitti sen

laajat glasierit ja laajensi ympäristöjen karttaa kauas Pamirin

sisäosiin saakka.

Seuraavana vuonna Hedin teki vaarallisen ja uhriensa vuoksi kamalan

matkan Jarkentista Khotaniin Takla-makanin erämaan poikki.

V. 1896 hän kulki Takla-makanin poikki Khotanista Shahjariin, Tarimin

rannalle. Tällä retkellä hän löysi kaksi muinoista kaupunkia, jotka

olivat vuosisatoja maanneet liikkuvan hietameren alla, jälleen

paljastuakseen hieta-aaltojen kulkiessa tuulen mukana eteenpäin.

Samana vuonna Sven Hedin vielä valaisi Lop-norin aluetta, jonka

omituisiin soihin ja järviin Tarimin vesi jää. Hän löysi suuren

muinaisen järven kuivuneen uoman metsäisine rantoineen ja luuli tätä

uomaa varsinaiseksi historialliseksi Lop-noriksi. Przevalskin Lop-nor

on kauempana etelässä eikä sen rannalla ole mitään metsiä.

Lop-norin seuduilta Hedin jatkoi matkaansa Tibetiin ja tämän myrskyjen

lakaiseman ylängön eräästä tuntemattomasta osasta löysi melko jakson

suolajärviä, joiden »korkeat smaragdiviheriät aallot metallisella

soinnulla iskevät rantojaan» keskellä erämaan suurta hiljaisuutta.

Vuosina 1899—1900 hän tarkkaan tutki ja kartoitti Jarkent-joen ja sen

jatkon Tarimin, laskien sitä veneellä aina Przevalskin Lop-noriin

saakka. V. 1901 hän vielä tarkemmin tutki nämä järvet ja rämeet,

joihin Tarim pitkän juoksunsa jälkeen riutuu, ja lähellä sitä

kuivanutta uomaa, jota hän itse pitää oikeana Lop-norina, löysi vanhan

hylätyn buddhalaistemppelin, jossa oli lähes tuhat vuotta vanhoja

käsikirjoituksia.

Toukokuussa 1901 Sven Hedin tällä neljännellä matkallaan lähti

Tsharkhlikista, Takla-makan erämaan eteläreunalta, kulkeakseen koko

Tibetin poikki Induksen lähteille. Hän kulki korkean Arka-tagin ja

useiden muitten itä-länsisuuntaisten vuorijonojen poikki, mutta

viiden päivämatkan päässä Lhasasta hänet pysäytettiin ja palautettiin

takaisin. Hän matkusti nyt muiden tutkimia seutuja Lehiin ja sieltä

Intiaan. Hänen tarkat ja seikkaperäiset karttansa, järvimittauksensa,

vesistötutkimuksensa ynnä geologiset ja meteorologiset havaintonsa

saivat tiedemiesten puolelta mitä parhaan mainesanan.

Viidennellä matkallaan (1906—1908) Sven Hedin matkusti Turkin Armenian,

Persian ja Belutshistanin kautta Intiaan, aikoen sieltä Himalajan

poikki kulkea Brahmaputran latvaosan Tsangpon laaksoon ja tutkia

sen pohjoispuolella olevan tuntemattoman alueen. Englannin hallitus

kuitenkin kielsi häneltä pääsyn Tibetiin, joka Younghusbandin Lhasaan

tekemän sotaretken jälkeen oli kokonaan suljettu eurooppalaisilta,

ja Hedinin täytyi sen vuoksi kulkea Kashmirin kautta Ladakhiin ja

sieltä muka Itä-Turkestaniin lähdettyään poiketa matkalla Tibetin

keskiosiin, lähestyäkseen pohjoisesta valitsemaansa tutkimusaluetta.

Hänellä oli Lehistä lähtiessään oivallisesti varustettu karavaani ja

runsaasti hevosia ja muuleja, mutta vuodenaika oli myöhäinen, Tibetin

ylängöllä talvisydän, ja siitä tuli todellinen »kuolonmarssi» hänen

kuormajuhdilleen. Ankarissa myrskyissä ja pakkasissa niitä sortui

kuolemaan melkein joka leiripaikalle, ja susilaumat ja korpit sen

vuoksi olivat hupenemistaan hupenevan karavaanin uskolliset saattajat.

Mutta laitumesta ei näillä myrskyisillä ja melkein lumettomilla

ylängöillä ollut puutetta, sen enempää kuin vedestäkään, ja aroriistaa,

kesyttömiä jakkeja, antilooppeja ja kulaaneja eli villiaaseja oli

laumoittain melkein kaikkialla. Ngangtsetso järvelle päästyään Hedin

suoritti tarkkoja syvyysmittauksia ja kartoitti järven, mutta siellä

hänen tiensä oli nousta pystyyn. Piirin maaherra aikoi kieltää häntä

edelleen Shigatseen matkustamasta, mutta peruutti kiellon, kun Hedin

sinne sai Intiasta lähetetyn postinsa tashilaaman, koko Tibetin

ylimmän hengellisen herran toimesta. Hän kulki nyt matkaa jatkaessaan

ensi kerran Trans-Himalajan poikki ja saapui asutumman maan kautta

onnellisesti Shigatseen. Kiinalaisen vaikutuksen kautta hän siellä

sai nähdä tibetiläisten hengelliset uudenvuodenjuhlat ja pääsi itse

tashilaaman, buddhalaisten paavin, puheille. Matkaa jatkaessaan Hedin

aikoi käydä Dangra-jum-tso järvellä, mutta tibetiläiset estivät

tämän, samoin kuin menomatkallakin, koska järvi oli pyhä. Tällä

retkellä Hedin tuli kulkeneeksi kahdesti Trans-Himalajan poikki.

Palattuaan Tsangpon laaksoon hän Tradumin kohdalla kulki Nepalin

rajan poikki ja kiertoteitä matkaten löysi tämän kuulun joen lähteet

pyhän Manasarowar-järven eteläpuolelta Himalajan pohjoisimmasta

harjanteesta, suuresta Kubigangri nimisestä glasierista. Tämän

jälkeen hän tutki Sutlejn lähteet ja Manasarowar-järvet ynnä niiden

maanalaiset laskuväylät. Nämä työt suoritettuaan hän matkusti Gartokiin

ja sieltä edelleen Lehiin. Tärkein tulos hänen matkastaan oli tieto

Trans-Himalajasta, jonka hän huomasi ulottuvan Tengri-norista Gartokin

pohjoispuolelle saakka.

Lehistä käsin hän teki vielä toisen retken Tsangpon pohjoispuolisiin

seutuihin ja päätti nyt Transhimalajan selvittelyn. Seuraavassa

kerromme lähemmin tämän aikamme onnekkaimman Aasian-tutkijan matkoista.

Sven Hedin Pamirissa, Itä-Turkestanissa ja Tibetissä vv. 1894—1897.

Saavuttuaan arojen poikki ihanan Ferghanan pääkaupunkiin Margelaniin,

Hedin päätti kulkea Kashgariin »Maailman katon» poikki, vaikka kaikki

olojen tuntijat varoittivat häntä lähtemästä talvella Pamiriin.

Turkestanin venäläinen kenraalikuvernööri lähetti alueen kirgiiseille

käskyn, että heidän piti jurttineen, polttoaineineen ja ruokatavaroiden

tulla määrätyille paikoille matkustajaa vastaanottamaan, ja huolimatta

lumimyrskyistä, kammottavista pakkasista, korkeista alppisolista

kaikkine talvisine vaaroineen kirgiisit uskollisesti noudattivat tätä

käskyä. Sittenkin oli matka vaikeuksia ja vaaroja täynnä.

Alain poikki talvikelillä.

Isfairanin laaksoa nousten, vaarallisia iljankopolkuja matkaten,

Hedinin retkikunta nousi lähes 4,000 metriä korkeaan Tengis-bajsolaan,

yhteen niistä monista, joita Ferghanasta kuljetaan 6,000 metrin

korkuisen Alai-vuoriston poikki Pamirin pohjoisosassa olevaan Kysyl-sun

laaksoon. Helmikuun loppu oli lumimyrskyjen ja lumivyöryjen vuoksi

vaarallisin aika solamatkalle.

Kymmenkunta kirgiisiä kulki edellä raivaamassa tietä kinoksien läpi

ja hakkaamassa jäätiköihin portaat. Matkustajan kaikki tavarat oli

sälytetty pienien vuorihevosten selkään, jotka ihmeteltävän ketterästi

suoriutuivat näillä vaarallisilla vuoriteillä, laskien luisua tai

takakintuillaan laahustaen rinteitä pitkät matkat, kiiveten ketterästi

kuin kissat jyrkänteille ja uskomattoman varmasti astellen kapeita

livettäviä polkuja, jotka useimmiten olivat iljangalla, äkkijyrkkä

kuilu allaan. Suurenmoisten rotkolaaksojen pohjaa nousi tie yhä

korkeammalle, kulkien Isfairan joen poikki hataria, osasta puolilahoja

siltoja. Luonto oli samalla sekä ihanaa, että kammottavan kolkkoa.

Jossain paikassa oli äsken pudonnut lumivyöry täyttänyt koko laakson

pohjan, haudaten sekä joen että tien alleen; joki oli puhkaissut vyöryn

läpi tunnelin itselleen, mutta retkikunnan täytyi kiivetä lumimäen

poikki, joka oli niin jyrkkä, että tarvittiin kuusi kirgiisiä joka

hevosta mäen päälle työntämään. Laakson pohja ja polku sen mukana nousi

lopulta niin jyrkäksi, että kuormat oli miesten selässä vähin erin

kannettava pelättyyn Tengis-bajsolaan, joka katkaisee Alain selänteen.

Joka puolella näkyi solasta lumisia vuorenselänteitä, siellä täällä

vain kurkisti lumesta paljas kallionkeila. Kaakossa hohti Alain

terävien selänteitten takaa etäisyydestä sinisenä ja valkoisena ihana

Trans-Alai pilviin katoavine huippuineen ja häikäisevän kirkkaine

lumikenttineen. Takanapäin laskivat vedet Syr-darjaan, edessäpäin

Amu-darjaan. Tie laskeutui vedenjakajalta taas jyrkkään ja toisen

laviinikeilan poikki toisensa jälkeen täytyi retkikunnan kiivetä.

Suurin lumivyöry oli lähes puolta kilometriä leveä ja pariakymmentä

metriä paksu. Moinen lumivyöry olisi alleen haudannut vaikka mimmoisen

matkueen, ja kun laviinin alaosa aina paineen vuoksi paikalla

muuttuu jääksi, olisi sen alta ollut mahdoton pelastua. Lumi suli

jo kaikkialla, ja muiden vaikeuksien lisäksi oli aina vähän väliä

kahlattava purojenkin poikki. Kun alkoi sataa lunta ja ilma kävi aivan

sakeaksi, täytyi yhden miehen edellä kulkien tunnustella pitkällä

tangolla tien pohjaa. Pahemmitta tapaturmitta retkikunta kuitenkin

pääsi Alain laaksoon sillä kohdalla, jossa Kokandin entisen hallitsijan

vanhan linnan savimuurit vielä muistuttelivat Pamirin menneitä

valtiollisia oloja; mutta jos matka olisi tapahtunut päivää myöhemmin,

olisi lumimyrsky,, buraani, sen solassa tavannut ja silloin sen olisi

voinut periä ellei tuho, niin ainakin pitkällinen viivytys.

Talvinen Pamir.

Alain laakso, jonka läpi Kisil-su juoksee, on Pamirin lumisin osa.

Kirgiisit hankkivat täällä kaksi kameelia edellä kulkemaan, ja nämäkin

saattoivat toisin paikoin vaipua lumeen melkein näkymättömiin. Öillä

oli -20° pakkanen. Kun lunta on laaksossa oikein vahvalti, täytyy

kirgiisien solista toiseen kulkiessaan ajaa edellään jakkeja, jotka

kahlaavat ja puskevat puhki pahimmatkin kinokset.

Seurattuaan jonkun aikaa Kisil-sun pohjoisrantaa retkikunta kahlasi

sen poikki ja lähti nousemaan mahtavaan Trans-Alain vuoristoon, jonka

korkein kukkula kohoaa 7,000 metriä merenpinnasta. Urtakin luona eivät

retkikuntaa odottaneetkaan jurtat eikä valmiit valkeat, koska se

kylänvanhin, jonka velvollisuudeksi tämä oli annettu, oli Attjollin

solassa joutunut buraaniin, joka esti häntä matkaa jatkamasta ja

eräältä paimenelta hautasi lumeen 40 lammasta. Hän oli lähettänyt kuusi

miestä Hediniä vastaan, mutta yhdeksän päivää ponnistettuaan lumisessa

solassa ja hevosen menetettyään oli näiden täytynyt jättää sekä jurtta

että poltokset solaan. Kaksi miestä oli kadonnut. Neljä oli kuitenkin

päässyt Djipptikin kirgiisien luo, joilta he olivat saaneet lainaksi

jurtan ja poltoksia, tuoden ne myöhemmin illalla Urtakiin. Näistä

neljästä oli yksi palelluttanut jalkansa ja toinen tullut lumisokeaksi;

kaksi tervettä miestä oli suojellut silmänsä jouhiverkolla ja

nahkaremmillä. Yöllä oli tällä asemalla -34° pakkanen; mutta maalisk. 5

p. osoitti lämpömittari auringonpaisteessa +52° C. Susilaumain jälkiä

näkyi ja kirgiisit kertoivat niistä paljon kamalia juttuja.

Aamulla maalisk. 9 p. kaikki kirgiisit polvistuivat lumeen

rukoillakseen Allahilta onnellista matkaa pelätyn Kisil-art-solan

poikki, jossa buraanit ovat kovin äkilliset ja vaaralliset, mutta

Hedinin retkikuntaa suosi solassa mitä paras sää. Vedenjakajalla on

solan korkeus 4,271 metriä. Solan eteläpuolella lumi nopeaan väheni,

maa oli laajalti aivan paljastakin, laaksot olivat avarammat ja vuoret

suhteellisesti matalammat, maan yleinen tasapinta kun oli niin korkea.

Kara-kul.

Karavaaninsa jakaen Hedin teki matkan Kara-kul nimiselle suolajärvelle

mitatakseen sen syvyyden. Jää, joka toisin paikoin oli yli metriä

paksu, paukkui ja soi kummasti jalkain alla. Mukana olevat sarttilaiset

luulivat äänen johtuvan siitä, että suuret kalat puskivat jäähän

päätään, mutta kirgiisit tiesivät, ettei järvessä ollut kaloja

ensinkään. Suurin mitattu syvyys oli 230 metriä. Järven toisella

rannalla Hedin erään seuralaisensa keralla eksyi joukostaan ja heidän

täytyi viettää yönsä taivasalla kirgiisiläiseen tapaan polvillaan, pää

maahan taivutettuna ja korot tuulessa. Kirgiisi tässä asennossa nukkui

makeasti. Hedin ei tosin saanut unta, mutta hänen täytyi myöntää, että

se paremmin kuin mikään muu suojeli vilulta.

Kara-kulin eteläpuolella, avarassa Mus-kol laaksossa, jossa maa oli

kokonaan rapautumisesta syntyneen soran peitossa, kuten Pamirissa

yleiseenkin, ja lunta oli vähän, oli vastassa Pamirskij Postista

lähetettyjä juhlapukuisia kirgiisejä, jotka olivat siellä jo

odottaneet viisi päivää telttoineen, lampaineen ja polttoaineineen.

Laakson eteläpäässä oli kuljettava 4,682 metriä korkean solan poikki

lumituiskussa. Maalisk. 18 p. Hedin vihdoin saapui Pamirskij Postiin,

jossa häntä jo oli kauan huolestuneina odotettu ja jossa hänet nyt sitä

sydämellisemmin ja vierasvaraisemmin vastaanotettiin.

Toukokuun lopulla ja kesäkuun alussa, runsaan ruohon ruvettua

rehoittamaan, tulevat Ferghanan rikkaat ja hyvin toimeentulevat

kirgiisit vuoriston poikki karjoineen Alai-laaksoon, pystyttäen

Kisil-sun rannalle kesäleirinsä. He panevat silloin toimeen

ratsumieskarkelonsa, pitävät kestejä, viettävät häitä. Parin kolmen

kuukauden kuluttua suurin osa palaa takaisin Ferghanaan. Alai-laakson

kautta kulkee kesällä tärkeä liikennereitti Itä-Turkestanista

Amu-darjan laaksoon. Sitä kulkevat sekä kauppiaat että matkustajat.

Huhtik. 7 p. Hedin lähti vieraanvaraisesta Pamirskij Postista pyrkimään

Pamirin itäosan korkeimmalle kukkulalle Mustag-atalle, joka kohottaa

lakeaan kokonaista 7,860 metriä merenpinnan yläpuolelle, lähes vetäen

vertoja Himalajan korkeimmille kukkuloille. Matkustajan kunnianhimona

oli tämän kukkulan valloittaminen.

Mustag-atalle.

Lumipeite oli jo ohut, järvet tosin vielä jäässä, mutta salmet olivat

auki ja niihin oli jo kokoontunut suuret määrät sorsia. Mitattuaan

Rang-kul järven syvyyden Hedin saapui Kiinan rajalle. Epäluuloistaan

huolimatta eivät kiinalaiset rajavartijat voineet estää niin

voimallisesti passitettua matkustajaa eteenpäin kulkemasta, vaikka

tekivätkin hänelle paljon pientä kiusaa. Suurimman osan karavaaniaan

jälkeensä jättäen Hedin muutaman miehen keralla lähti vuorelle

pyrkimään. Kirgiisit vakuuttivat kaikki yhteen ääneen, että vuorelle

oli mahdoton nousta. Jyrkänteet ja rotkot muka sulkivat kaikkialla

tien, vuoren rinteet olivat kirkasta jäätikköä, ja myrsky, joka

muka korkeudessa oli yksinvaltias, pyyhkäisisi kaikki mukaansa kuin

hiekkajyväset. Heidän kammoonsa oli suurena syynä taikausko. Vuorta

pidettiin pyhänä ja siihen liittyi monenlaisia taruja. Yleinen luulo

oli, että sen luoksepääsemättömällä laella oli maallinen paratiisi.

Nimi merkitsee »Jäävuorien isä», ja kuten isä lastensa keskellä tämä

vuori kohottaakin valkoista päätään korkealle yli läheisten kukkulain,

vaikka nämäkin ovat korkeita, valkoisiin vaippoihin puettuja ja

jääpanssarilla suojeltuja. Kuten majakka se luo hopeista hohtoaan

kauas erämaitten piiriin. Vuoren juurella kirgiisit eivät kuitenkaan

pelänneet Mustag-ataa samassa määrässä kuin Pamirin sisäosissa asuvat,

vaan lupasivat mielellään auttaa Hediniä vuorelle pääsemään. Hekään

eivät kuitenkaan luulleet yritystä mahdolliseksi. Metsämiehet, jotka

olivat joutuneet vuoren yläosiin, olivat ilman »raskauden» vuoksi

tunteneet pyörrytystä, eivätkä edes ketterät ja nopsat arkkari-oinaat

takaa-ajettuinakaan uskaltaneet korkeuksiin lähteä, joiden jyrkillä

iljanne-rinteillä oli mahdoton saada jalansijaa. Yksin kotkankin siivet

raukesivat, ennenkuin sen laelle ennätti.

Huhtikuun 17:ntenä Hedin lähti isäntänsä Togdasin-Bekin varakkaasta,

vierasvaraisesta leiristä matkaan. Matkassaan hänellä oli kuusi

ahavoittunutta, lämpimiin lammasnahkaturkkeihin puettua kirgiisiä,

joilla oli pitkät sauvat kädessään, yhdeksän suurta mustaa,

hyväntuulista jakkia ja kaksi lammasta. Jakit kantoivat eväitä,

lapioita, tuuria, kirveitä, köysiä, turkkeja, huopia, huopamattoja,

valokuvauskoneita y.m. Koneita kantoivat kirgiisit laukuissa. Muut

jakit satuloitiin, jonka jälkeen miehet nousivat selkään ja hitaasti

alkoivat luoteispuolelta nousta vuorelle. Jakkia ohjattiin turparuston

läpi pistetystä nuorasta. Enimmäkseen tämä juhta kuitenkin kulkee,

miten itse haluaa, turpa maassa kiinni, ja läähättää kuin höyrysaha...

Vuorijättiläisen rinteillä.

Rinne kohosi sangen jyrkkään. Ensimmäisten glasieerikielien ohi

kuljettiin jo sangen alhaalla. Kiinteätä kalliota ei näkynyt missään,

niin vahvalti oli vuoren rinteellä kaikenkokoisia gneissipaasia.

Ensimmäinen yö vietettiin rinteellä lähes 4,500 metrin korkeudessa.

5,336 metrin korkeudessa retkikunta joutui niin ankaraan lumimyrskyyn,

että sen monta tuntia täytyi olla alallaan. Illaksi se palasi takaisin

leiriinsä, jonne Togdasin-Bek oli lähettänyt jurtan, lisää evästä ja

polttoaineita. Huhtikuun 19:ntenä raivosi leirin seuduilla lumimyrsky,

kirgiisit sairastivat vuoritautia ja Hedin muutaman miehen keralla

tutki mahtavan Jambulak-glasieerin alapäätä. Seuraavana päivänä piti

tehtämän uusi yritys korkeutta kohti vuoren eteläpuolelta, mutta

Hedin itse sai nyt silmätulehduksen, joka pakotti hänet palaamaan

karavaaninsa luo, pyrkiäkseen Kashgariin lepäämään.

Kashgariin.

Paljon lunta oli satanut, joet olivat tulvillaan, matka vaikeata,

mutta reippaan väkensä keralla Hedin hyvin suoriutui vaikeuksista.

Pamirilta alas laskeuduttaissa lämpeni ilma nopeaan ja luonto muuttui

vehmaammaksi ja toukok. 1:senä matkustaja saapui Kashgariin, jossa hän

vanhan ystävänsä, venäläisen pääkonsulin Petrovskijn luona sai mitä

vierasvaraisimman asunnon.

Hedinin aikomus oli ensiksi lähteä Lop-norille, mutta kesäkuun alussa

tapahtui säänmuutos, joka sai hänet muuttamaan mielensä. Aasialainen

kesä lähestyi jättiläisaskelin, »päivän tähti hehkui kuin valtava

sulatusuuni, varjossa kohosi kuumuus 38 asteeseen, yö ei ennättänyt

jäähdyttää Itä-Turkestanin hehkuvaa ilmakehää, ja joka ilta peittivät

tulikuumat, hienoa pölyä tuovat aavikkotuulet Jakub-Bekin vanhan

pääkaupungin sakeaan tukahduttavaan utuun.» Vielä kuumempi olisi

idässä, Tarimin rannoilla, ollut, ja Hedin sen vuoksi päätti palata

kesäksi vuoristoon, uudistaakseen yrityksensä nousta Mustag-atalle.

Kesäk. 21 p. illalla hän jälleen lähti Kashgarista matkaan.

»Laskevan auringon tulikuumissa säteissä pieni karavaanimme hitaasti

eteni poppelien ja piilipuiden välitse leveää maantietä, jonka

Jakub-Bek aikanaan rakensi ja jolla nyt, basaaripäivänä, vallitsi

mitä vilkkain liike. Mandariineja, millä korkeampi, millä matalampi

nuppi hatussaan, ajeli tiellä pienillä sinisillä vaunuillaan, joita

kulkusin ja helyin koristetut muulit vetivät. Kiinalaisia upseereja

ja sotamiehiä ratsasti kirjavissa univormuissaan. Jangi-hissarista

tai Jarkentista tuli isoja maalauksellisia araboja, joiden kuperan

olkikaton alla istui melko seurat kiinalaisia ja sartteja ja joita

neljä kulkusin ja kelloin runsaasti koristettua hevosta veti, yksi

aisoissa, kolme kaukana edellä kulkien ja köysistä kiskoen. Nämä

käytännölliset ajoneuvot ovat Itä-Turkestanin diligenssejä ja 10

tengehillä (noin 3 mk), mitättömällä maksulla siis, voi täten kulkea

neljä pitkää päivämatkaa Jarkentiin saakka.

»Tavarakaravaaneja kulkee ohi toinen toisensa perässä, ojanpartaalla

istuu kaikenlaisia raajarikkoja ja kerjäläisiä, vesikauppiaita suurten

saviruukkujensa vieressä, leipureita ja hedelmäkauppiaita pienien

kojujensa ääressä, ja pieniä ruskettuneita poikia ui tien vieressä

ojain mutavedessä. Kuljemme pyhimyshautain ohi, Adolf Schlagintweitin

muistopatsaan ohi, jota tulvavesi on vahingoittanut, jälkeemme jää

Jakub-Bekin sortunut linna Dovlet-bag (rikkauden puutarha) ja Kisil-su,

joka punaisenruskeana savivellinä virtaa kahdenkertaisen siltansa

alitse.

»Vasemmalle kädelle jää kiinalaiskaupunki, Jangi-shahr, tulemme

autiolle hiljaiselle maaseudulle, joka tasaisena ja rannattomana leviää

etelää ja itää kohti silmän siintämättömiin. On tullut pilkkopimeä,

jonka vuoksi k:lo 9 pysähdyimme Jiggde-arikin kylään illastamaan ja

kuun nousemista odottamaan. Vasta kahden aikaan aamulla saavuimme

Japptjaniin, joka oli matkan lähin päämäärä.»

Matka kävi aluksi suoraan etelään keidasalueen kautta ja joskus

hietanietoksien poikki, läpi kylien, joissa kiinalaiset viranomaiset,

Kashgarin daotain määräystä noudattaen, nyt kohteliaammin ottivat

vastaan ruotsalaisen matkustajan. Yöllä matkattiin — päivällä

levättiin. Eräässä paikassa Hedin näki pienen rautakaivoksen, jossa

malmi saadaan maa- ja savikerroksista sekä sitten kuljetetaan

Igisjariin sangen alkuperäisellä tavalla pelkistettäväksi.

Vuoristo alkoi vähitellen lähestymistään lähestyä, lakeudelta nousta

laaksoja, joita pitkin kirgiisit ajoivat karjojaan ylämaahan. Kengkol

laakson alaosassa oli hyvät laitumet ja siellä täällä puitakin. Joka

ilta ajettiin lampaat ja vuohet auliin lypsettäviksi sekä teljettiin

sitten avariin karsinoihin, joissa vihaiset koirat yöllä vartioivat

niitä susilta, sillä niitä seudussa oli kovin runsaasti. Asukkaat

kuuluivat kipptjakkirgiiseihin. Korkeammalle kohottaessa laakso

kapeni ja oli kuljettava vedenjakajan poikki Jarkentin laaksoon.

Vedenjakajalla paimennettiin Jarkentin sarttilaisten omistamia suuria

hevoslaumoja.

Maisemista oli omituisin pitkä kapea kuru, jonka pohjaa tie vaahtoavan

vuoripuron keralla kohosi paasirytelkköjen keskitse Mustag-atan

liepeille. Tuskin oli matkue päässyt tästä vaarallisesta solasta, kun

joki äkkiä latvoillaan sataneesta vedestä alkoi rajusti nousta; jos

tulva olisi matkueen solassa tavannut, olisi se voinut tuhoutua.

Kulkien Mustag vuoriston pääharjanteelle Hedin tuli Tag-arma lakeudelle

Mustag-atan eteläpuolelle, ihaillen sen erinomaisia laitumia,

joilla suuria jakki- ja lammaslaumoja söi. Kiertäen sitten vuoren

länsipuolelle Sarik-kolin laaksoon hän tutki jättiläisvuorta, jonka

ympäri hän täten tuli kulkeneeksi, ja jäävirtoja, joita säteili sen

laelta joka suunnalle. Sarik-kolin laaksossa hän taas tapasi tuttavansa

Togdasin-Bekin ja sai saman herttaisen vastaanoton sekä hänen että

laakson kaikkienkin kirgiisien puolelta. Läheltä ja kaukaa heitä tuli

hänen vieraikseen, tuoden lahjaksi lampaita, sorsia, peltopyitä,

leipää, jakin maitoa ja kermaa, ja kun Hedin vaelluksillaan lähestyi

jotakuta aulia, tuli ratsumies aina häntä vastaan, opastaen hänet bekin

(s.o. ruhtinaan) jurttiin, jossa hänelle tulen ääressä osoitettiin

kunniasija ja tarjottiin »dastarkhani», s.o. ryyppy purtavineen. Hyvää

suhdetta todistaa sekin, että Togdasin-Bek heinäk. 11:ntenä vieraansa

kunniaksi pani toimeen »bajgan» eli kirgiisiläisen ratsumieskarkelon,

joka kieltämättä johtaa muistoon arokansain muinaisia mahtiaikoja.

Hedin kertoo siitä:

Kirgiisien bajga.

»Aamun kuluessa karautti seudun paras miehinen väestö etelää kohti

pienissä joukoissa, sillä Irik-jakin kentällä sikäläisten ylempien

aulien luona oli tämän hurjan karkelon määrä tulla esitetyksi. Kun

puolenpäivän aikaan lähdin heidän jälkeensä, saatteli minua 42

kirgiisiä, yllään parhaat, kaiken kirjavuiset halaatit, vyötäisillä

kirjavat vyöt, tikarit ja puukot, kalisevia nippuja, joissa oli

tuluksia, naskaleita, tupakkakukkaroita y.m. pieniä esineitä.

Päähineitä oli monenlaisia, useimmilla kuitenkin vuodenajan takia

pienet pyöreät mustat patalakit, punaisin, keltaisin ja sinisin

kirjauksin. Tämän juhlapukuisen rahvaan keskellä, joka taajana joukkona

minua ympäröi, tunsin yksinkertaisessa harmaassa matkapuvussani olevani

kuin dervishi parempien ihmisten joukossa.

»Arvoltaan ja puvultaan etevimmät olivat kuitenkin Togdasin-Bek,

yllään tulikeltainen, kullalla kirjailtu kunniahalaatti, jonka

olin Kashgarista tuonut ja hänelle lahjoittanut, sekä Togda

Muhammed-Bek, Mustag-atan itäpuolella asuvain kirgiisien päällikkö.

Tämän puvussa näki kylläkin rohkeita väriyhdistelmiä, joitten

luultavasti oli sattumaa kiittäminen siitä, että ne olivat samalla

ihmisruumiilla sijansa saaneet; pitkä halaatti oli merensininen,

leveä vyö vaaleansininen ja päässään hänellä oli korkea sinipunerva,

kultareunuksellinen pipolakki. Tämä puku somisti pitkää, oikein

alkurotuista kirgiisiä, jolla oli vinot kapeat silmät, ulkonevat

poskipäät, harva musta leukaparta ja jouhevat viikset, ja ratsu hänellä

oli jättiläismäinen, sysimusta, vierasrotuinen. Kun vielä lisäämme,

että hänen kyljellään roikkui koukkumiekka mustassa huotrassaan, niin

on meillä edessämme oikea aasialainen Don Quixote.

»Ylempien kylien luona näkyvistä laajenevista ratsumiesjoukoista voimme

arvata olevamme perillä, ja keskelle kenttää oli varattu avopaikka,

jolle pysähdyimme. Tässä meitä odotti sadanyhdentoista vuotias

Khoat-Bek viiden poikansa keralla, jotka hekin jo olivat harmaantuneita

vanhuksia, saattonaan parikymmentä muuta ratsumiestä. Khoat-Bek istui

satulassa yhä yhtä karskina ja varmana kuin konsanaankin, vaikka selkä

olikin jonkun verran iän koukistama. Yllään hänellä oli nahkareunainen

violetti halaatti, ruskeat nahkasaappaat ja ruskea turbaani.

Kasvonpiirteitä oli lyhyt valkea täysiparta, iso kotkannenä ja syvät

harmaat silmät, jotka enimmäkseen näyttivät viihtyvän menneiden aikain

muistoissa.

»Kaikki osoittivat hänelle mitä suurinta kunnioitusta ja bekitkin

laskeutuivat hevosen selästä häntä tervehtiäkseen, ja hän istui siinä

levollisena kuin jumala ja otti vastaan heidän kunnianosoituksensa.

Vanhus oli ennen vanhaan ollut Sarik-kol-kirgiisien tjong-beki eli

suurpäällikkö, joka arvo oli ollut seitsemällä hänen esi-isistäänkin,

osaksi itsenäisinä, osaksi vieraan vallan alaisina. Milloin hän ei

vaipunut omiin muisteluihinsa, oli hän sangen puhelias ja kertoi

ilmeisestikin hyvin mielellään muistoistaan ja perheoloistaan.

»Hänellä oli seitsemän poikaa ja viisi tytärtä, 43 lastenlasta ja

16 lastenlastenlasta. Kaikki he asuivat samassa yhteiskunnassa,

suuressa aulissa, joka kesäisin on Kara-kulin luona, talvella

Bassik-kulin seuduilla. Vanhin poika, Oshur-Bek, josta vähitellen

tuli minun miehiäni, oli erittäin leikillinen ukko. Hän kertoi, että

Khoat-Bekillä eläissään oli ollut neljä kirgiisiläistä vaimoa, joista

kaksi yhdeksänkymmenen ikäistä vielä eli, ja sitä paitsi satakunta

sarttilaista, joita oli eri aikoina ostettu Kashgarista ja sitten

toinen toisensa jälkeen hylätty.

»Khoat-Bek mielistyi siihen määrään silmälaseihini, että pyysi saada

ne omikseen, mutta kun minulla ei ollut niitä liikenemään, niin sanoin

hänelle, että kun hän oli tullut niittä toimeen satayksitoista vuotta,

niin varmaan hän tulisi niittä toimeen eteenkinkäsin. Lahjoitin hänelle

sen sijaan kankaita, lakkeja ja huiveja. Syksymmällä vanhus erään

poikansa keralla ratsasti Jangi-hissariin solan kautta, joka oli vain

sataa metriä Mont Blancia matalampi. Hän omisti siellä maata ja tahtoi

lisäksi vähän huvitella ennen talvea.

»Pukki kiskotaan eteemme, kirgiisi yhdellä iskulla katkaisee siltä

kaulan ja antaa veren juosta, kunnes se tyrtyy. Teurastettu eläin on

nyt kisan keskustana, kisaavat kun kilpailevat siitä, kuka saa sen

itselleen anastetuksi.

»Muuan ratsumies vie sen kerallaan pois ja odotamme sitten hetkisen.

Etäisyydessä näkyy ratsumiesjoukko; se lähestyy hurjaa vauhtia;

kahdeksankymmenen hevosen kaviot räikkyvät kovalla tanterella, jonka

nurmen lammaslaumat jo ovat kalvaneet juuriaan myöten. Melu käy

huumaavaksi, siihen sekaantuu hurjia huutoja ja jalustimien kalinaa.

Pölypilvessä he kiitävät aivan ohitsemme. Eellimmäinen heittää pukin

ruumiin hevoseni etujalkoihin. Kuten hunnit tai hävittävä rosvojoukko

he laukkaavat pois, tekevät arolle kierroksen, mutta palaavat jo

samalla takaisin. Se, jonka eteen pukki heitetään, kiittää tästä

kunniasta siten, että kutsuu joukon pieniin kemuihin, kuten kirgiisit

tavallisesti tekevät, taikka antaa heille kourallisen hopeatengehiä,

kuten minä tein.

»Tuskin olemme kuitenkaan ennättäneet hieman peräytyä, ennenkuin hurja

joukko taas palaa ja hyökkää pukkirievun kimppuun, jonka ruumis ei

vielä ole ennättänyt jäähtyä. Nyt siitä syntyy taistelu, ikäänkuin

olisi se kultia täynnään — siinä on nyt selittämätön sekasotku

hevosia ja miehiä, kaikki pölypilven peittäminä. Hevosia kompastuu,

toisia karkaa pystyyn, ryöstää. Miehet yhä satulasta kiinni pitäen

heittäytyvät suin päin maata kohti ja tapailevat palkintoa. Toisia on

pudonnut hevosen selästä ja he ovat vähällä sotkeutua jalkoihin, toisia

puoleksi riippuu hevosten alla, mutta kaikki kiistävät ja teutaroivat

hurjimmassa epäjärjestyksessä nahkan anastaakseen.

»Jäljelle jääneet tai äsken tulleet ratsastajat karauttavat täyttä

laukkaa keskelle joukkoa, ikäänkuin tahtoisivat he ajaa tämän pölyyn

kietoutuneen, kirkuvan ja elämöivän hevos- ja ihmisvuoren yli. Pienet

metkut ovat luvallisia. Mikä nykäisee naapurin hevosta suitsista

päästäkseen lähemmä nahkaa, mikä sivaltaa ruoskan varrella kuonoon

saadakseen sen pystyyn karkaamaan taikka taapäin peräytymään, tahi

koettavat he pudottaa toinen toisensa satulasta.

»Sekasortoa vielä lisäsi pari miestä, jotka ratsastivat

suipposarvisilla jakeilla. Jakit ryteikköön tunkeutuessaan tietysti

kutittelivat hevosia sarvillaan ja nämä siitä potkimaan jakkeja, jotka

vuorostaan vihastuivat puskemaan, niin että kisa hieman muistutti

härkätaistelua. Vihdoin on joku miehistä saanut nahkasta kiinni,

pistää sen oikean reitensä ja satulan väliin ja kiitää nopeaan kuin

tuuli laajaa piiriä pitkin lakeutta muiden takaa-ajamana. He katoavat

etäisyyteen, mutta palaavat parin minuutin kuluttua takaisin. Taas

kuulemme kavioiden iskevän tantereeseen. Ratsumiehet syöksyvät suoraa

päätä meitä kohti, esteistä välittämättä; seuraavassa silmänräpäyksessä

he hyökkäävät päällemme ja musertavat meidät; emme ennätä alta —

mutta parin askeleen päässä ja yhä hurjimmassa vauhdissaan he äkkiä

ponnahtavat syrjään, nakattuaan ensin eteemme nahkan, joka nyt oli

muuttunut muodottomaksi tukoksi, jonka jälkeen taistelu alkaa uudelleen.

»Togdasin-Bekikin lopulta kiihtyi taistelun hälinästä niin, että

hyökkäsi joukkoon ja tosiaan saikin palkinnon kerran anastetuksi,

mutta keikahdettuaan nurin hevosineen päivineen ja saatuaan naamaansa

ja nenävarteensa muutamia punaisia kiinalaisia kirjaimia, talttui hän

lauhkeaksi kuin lammas ja jäi kauniisti meidän luoksemme.

»Karkelon aikana olivat useimmat riisuneet halaattinsa, jopa toisilla

oli yläruumiinsa koko oikea puoli paljaana. Harva siitä ehjin nahkoin

suoriutui; monen naama oli verissään ja sitä nyt menivät läheiseen

puroon hautomaan, ja onnahteli joku hevosistakin. Kentällä on hajallaan

lakkeja ja ruoskia, joita omistajat vähitellen käyvät perimässä.

Suuresti ihmettelin, ettei sattunut pahempia tapaturmia, mutta tämä

tietysti riippuu siitä, että kirgiisit pienestä pitäen ovat hevosen

selässä kasvaneet. Jännittävän ja vaarallisen leikin päätyttyä

kutsuttiin arvohenkilöt dastarkhanille lähimmän bekin telttaan, jossa

seudun soittoniekat aterian aikana ilahuttivat meitä sävelillään.»

Pieni Kara-kul.

Tämä ei ollut ainoa kerta, kun Hedinille näyteltiin näitä kisoja,

ja joskus ne olivat vielä hurjempiakin. Hän asettui nyt leiriin

Mustag-atan pohjoispuolelle Pienen Kara-kulin rannalle kartoittaakseen

seutua ja tutkiakseen sen maantieteellisiä oloja. Tämä pieni alppijärvi

oli viehättävä jylhän karussa ympäristössään, harmaitten, synkkäin

jättiläisvuorien ympäröimänä, Mustag-atan valkoiset lumikentät

muita korkeampina loistaen. Vain etelärannalla oli lakeus vehmaine

laitumineen. Näköalain jylhyyttä vilkastuttivat järven räikeän kirkkaat

värivivahdukset. Kaikkialla osoittivat moreenit, että seutu ennen

oli kokonaan ollut jäätiköiden peittämä. Äkkituulet, rankkasateet,

pyörremyrskyt haittasivat Hedinin työtä, mutta loma-aikoja vilkastutti

kirgiisien ystävällinen seurustelu.

Suoritettuaan Kara-Kulilla työnsä Hedin nousi Mustag-atan rinteille

tutkiakseen aluksi vuoren kymmenet jäävirrat. Vuoren louhisilla

rinteillä hän ratsasti jakilla, joka ihmeteltävän taitavasti suoriutui

pahimmistakin paikoista. »Milloin tuo raskas eläin astelee pitkin

suuren lohkareen terävää reunaa, milloin ketterästi hyppää mustan

ammottavan rotkon yli ja paikalla tapaa jalansijan seuraavalla

paadella, milloin se taas liikkumattomin kankein jaloin laskee jyrkkää,

pystyä sorarinnettä, jolla ei kaksijalkainen olento mitenkään pysyisi

pystyssä.» Näitä jäätikkötutkimuksia paljon haittasi epävakainen sää,

myrskyt, rae- ja lumisateet, sillä korkeuksissa alkoi talvi jo tehdä

heinäkuun lopulla tuloaan.

Uusia hyökkäyksiä Mustag-atalle.

Elok. 6:ntena oli sää vihdoin siksi edullista, että Hedin saattoi

uudelleen yrittää nousta Mustag-atalle, jonka läntinen rinne oli

alhaalta katsoen näyttänyt kohoavan hyvin verkalleen, vain 20° kulmin.

Matkaan lähdettäessä oli mukana seitsemän jakkia, kullakin ajajansa,

mutta toinen toisensa perästä uupuivat juhdat ja miehet saivat niin

ankaran silmä- ja päänsäryn, että heidän täytyi jäädä tielle. 5,300

metrin korkeudesta alkaen oli Hedinillä mukana vain kaksi jakkia ja

kaksi kirgiisiä, jotka vuoron jälkeen ratsastivat toisella. Nämäkin

valittivat päänsärkyä ja hengenahdistusta. 6,300 metrin korkeuteen

päästyään Hedinin täytyi kääntyä takaisin noudattaen kirgiisien

neuvoja, jotka varoittivat lähtemästä siitä alkavalle rinteelle, jolla

nyt oli paljon verestä lunta ja jolla he alhaalta katsoen usein olivat

nähneet valtavia lumivyöryjä. Jakitkin alkoivat lopen väsyä ja jalan

olisi matkustaja tuskin jaksanut korkeammalle.

Syynä siihen, että Hedin oli vuoritanudilta säilynyt, oli se, ettei

hänen ratsastaen tarvinnut rasittaa itseään. Paluumatka kävi nopeaan ja

klo 7 aikaan olivat kaikki taas leirissä.

Seuraavana päivänä tehtiin uusi yritys ja otettiin mukaan pieni jurtta,

Hedin kun aikoi viettää yön 6,000 metrin korkeudessa, jatkaakseen siitä

toisena päivänä nousua. Puolenpäivän aikaan oli päästy noin 5,000

metrin korkeuteen. Vuoren yläosan kaikki kuperat pinnat ovat paksun

jääpanssarin peitossa — koverilla paikoilla on jäävirrat — ja Hedin

sattui nyt kohdalle, josta tälle panssarijäälle oli mahdollinen päästä.

Alussa oli panssarijäätä verraten helppo kulkea, mutta pian alkoi

tulla vastaan yhä suurempia halkeamia ja jääröykkiöitä. Kirgiisien

neuvosta seurattiin vuorivuohien jälkiä, mutta monta kertaa jakkien

sorkka putosi lumisillan läpi alla ammottavaan salattuun kuiluun. Nämä

viisaat vuoristoeläimet eivät siitä kuitenkaan hätääntyneet, vaan

tukivat eturuumistaan turvallaan, kiiveten taas ylös hangen pinnalle.

Eräs lumisilta kuitenkin petti ja etumainen jakki sortui jäähalkeamaan,

niin ettei näkynyt muuta kuin sarvia ja toista takasorkkaa. Puhkuen

ja ähkyen jakki riippui ammottavan kuilun päällä, mutta ymmärsi

pysyä siinä niin alallaan, että kirgiisit ennättivät kietoa köysiä

sen sarviin ja ruumiin ympäri, jonka jälkeen miehet ja muut jakit

yhteisvoimin kiskoivat sen ylös. Kun vielä kirgiisikin putosi

jäähalkeamaan ja toinen jakki — molemmat kuitenkin pelastuivat — ei

lopulta ollut muuta neuvoa kuin muutaman valtavan halkeaman pannalla

kääntyä takaisin. Mustag-atalle oli ilmeisestikin mahdotonta nousta

tältä puolelta.