ARABIAN AAVIKOIDEN SALAISUUDET

Matkustajain ponnistukset niiden ilmi saamiseksi.

Englantilaisten valloitukset Intiassa, ne monenlaiset nöyryytykset,

joita Persia ja Turkki saivat kokea kristittyjen valtain puolelta,

muhamettilaisten merenkulun rappeutuminen itäisillä vesillä, kaikki

nämä syyt kehittivät muhamettilaisessa maailmassa solidarisuuden

tunnetta ja yhteistä vihaa kristittyjä vastaan, jonka vuoksi

Arabiassa matkustaminen kävi yhä vaikeammaksi. Lisäksi niemimaa

kahdeksannentoista vuosisadan jälkipuoliskolla joutui uusien

uskonsotien näyttämöksi ja tunkeutuminen sen sisäosiin kävi sen kautta

joksikin ajaksi aivan mahdottomaksi.

Wahhabilaiset.

Niebuhr oli jo matkakertomuksessaan kiinnittänyt huomiota siihen

uuteen uskonnolliseen liikkeeseen, joka oli Arabiassa kehittymässä,

ynnä seurauksiin, joita siitä saattoi olla, ja hänen ennustuksensa

toteutuivat pian. Nedjdissä — Arabian sydämessä — nousi

kahdeksannentoista vuosisadan keskivaiheilla uskonpuhdistaja, Muhammed

Ibn Abdul Wahhäb, joka oli kauhistunut Hedjasin pyhissä paikoissa

vallitsevaa tekopyhyyttä ja riettautta ja tahtoi palauttaa uskonnon

koraanin aikaisimpien käskyjen kannalle. Tuomiten Muhammedinkin

palvelemisen hän sanoi, että Jumalaa yksin oli palveltava ilman

minkäänlaisia välittäjiä, hänen edessään nöyrryttävä ja palattava

siihen yksinkertaiseen siveelliseen elämään, joka vallitsi vanhimmassa

muhammedilaisessa yhteiskunnassa. Kaikki aineellisuuden houkutukset,

haudat, pyhät esineet ja muistorakennukset olivat hylättävät ja

hävitettävät. Ihmisen tulee itsensäkieltämisen kautta puhdistaa

ja vahvistaa itsensä, voidakseen pyrkiä korkeampaan ihanteeseen.

Itseänsä Wahhäb piti vain tavallisena ihmisenä, eikä hän opetuksillaan

tavoitellut minkäänlaista ajallista mahtia.

Liike voitti nopeasti alaa ja muuttui pian perustajansa opetuksista

huolimatta samanlaiseksi valloittavaksi uskonliikkeeksi kuin

muhamettilaisuuskin oli ollut. Deraien sheikki Muhammed Ibn Sand,

ponteva, jalosukuinen mies, kääntyi Wahhäbin oppiin ja alkoi

sitä heimonsa kanssa miekalla levittää. Harvaan asutussa maassa

pienenkin joukon oli helppo saada suuria aikaan. Kuoliossaan v. 1765

Deraien sheikki oli kääntänyt uuteen uskoon ja valtansa alaiseksi

alistanut koko Nedjdin ja hänen poikansa Abd el-Aziz, ponteva

sotilas, alisti Kasimin ja Danasirin, jopa osan Shanmariakin. Mutta

vasta tämän poika Saud näytti maailmalle, että Arabian sisäosista

oli noussut uusi »Jumalan vitsa». Hän valloitti El Hasan, Persian

lahden rannikkomaakunnan, ja hävitti ja ryösti Kerbelan, joka oli

shiittien, muhamettilaisten itäisen uskonsuunnan pyhin paikka, saaden

sieltä suunnattoman saaliin; V. 1802 hänen puolialastomat laumansa

saapuivat Mekan eteen ja anastivat ja puhdistivat sen. Kaikki

uskonnolliset menot, jotka sisälsivät kuolevaisten palvelemista

Abrahamista Muhammediin saakka, ja kaikenlainen pyhien esineiden

kauppa kiellettiin, jota vastoin semmoiset menot, jotka tarkoittivat

yksinomaan Jumalan kunnioittamista, kuten pirun kivittäminen ja Kaaban

pyhän kiven suuteleminen, säilytettiin, olivatpa kuinka pintapuolisia

tahansa. Vielä perusteellisemmin puhdistettiin Medina seuraavina

vuosina. Kun Omankin oli valloitettu, hallitsivat wahhabiitit v. 1804

koko Arabiaa. Koko muhamettilainen maailma kauhistui, kun sen pyhimmät

paikat näin olivat lahkolaisten käsissä. Turkki ja Egypti hankkiutuivat

niitä takaisin valloittamaan ja Euroopassa pelättiin uutta maailman

valloittajaa, joka saattaisi käydä vaaralliseksi vielä länsimaittenkin

rauhalle. Tällä kannalla olivat asiat, kun tapaamme seuraavat

eurooppalaiset matkustajat Arabiaan tunkeutumassa.

Ali bei.

Alkupuolella vuotta 1807 Djiddaan saapui lännen maista pyhiinvaeltaja,

Ali bei al-Abbasi, joka kulki ruhtinaallisena henkilönä, Abbasidien

kaliifihuoneen jälkeläisenä, paljon tieteellisiä koneita, opinvälineitä

ja palvelijoita kerallaan. Mekassa hänet otettiin mitä parhaiten

vastaan, hänelle suotiin paljon etuoikeuksia, kuten Jumalan huoneen

puhtaaksi lakaiseminen, joka kallis meno oli vain ylhäisinten

pyhiinvaeltajain vallassa. Muun muassa tämä oppinut muhamettilainen

ruhtinas sai vapaasti käyttää tieteellisiä koneitaan. Medinatm

wahhabilaiset eivät kuitenkaan laskeneet häntä. Ali bei palasi sitten

Egyptiin ja matkustettuaan sieltä Syyrian ja Turkin kautta Eurooppaan

ilmoitti itsensä Parisiin saapuneeksi v. 1813. Vuotta myöhemmin

julkaistiin Parisissa hänen matkakertomuksensa, joka oli espanjan

kielestä käännetty, sillä tämä mies olikin espanjalainen Domingo

Badia y Leblich, joka v. 1803 oli lähtenyt Cadizista Itämaille,

neuvoteltuaan Parisissa ja Lontoossa eteväin henkilöitten kanssa. Hän

oli sangen perehtynyt geologiaan ja kasvitieteeseen, tähtitieteelliseen

paikanmääräykseen ja arabian kieleen. Mutta kuka hän todella oli,

se on vielä tänä päivänäkin arvoitus. Hän näyttää todella olleen

muhamettilainen, ainakin hän muhamettilaisena ilmestyi näyttämölle ja

sinä taas katosi. Jotkut väittivät häntä juutalaiseksi ja Napoleonin

vakoojaksi.

Ali bei julkaisi Mekan menoista jotenkin täydellisen kertomuksen, mutta

lisäksi hän toi mukanaan koko joukon maantieteellisiä havaintoja. Hän

oli ensimmäinen, joka tähdistä määräsi Mekan aseman, hän julkaisi

ensimmäisen kertomuksen Mekkaan ja Medinaan vievistä teistä, mainitsi

Länsi-Arabian »harrah'it» eli laavakentät ja teki selkoa wahhabilaisten

pääkaupungista Deraiesta kokoomiensa tietojen perustuksella.

Seetzen.

Kolme vuotta myöhemmin, wahhabilaisten vielä isännöidessä Mekassa,

sinne saapui Venäjän diplomaattikuntaan kuuluva tutkija, Ulrich Jaspar

Seetzen, joka oli parikymmentä vuotta valmistellut itseään Saksassa

Arabian matkaa varten ja laajalti Itämailla matkustellut.

Seetzen alkoi itämaisen matkansa Konstantinopolissa, kulkien sieltä

Aleppoon, jossa hän tutki arabian kieltä ja itämaista kirjallisuutta,

ja muuttaen sitten Damaskoon, josta hän teki retkiä eri suunnille,

kuten Baalbekiin Libanonin laaksoon sekä Hermonin vuoren ympärystöihin.

Vähän tunnetun Hauranin kautta hän sitten teki ensimmäisen matkansa

Palestiinaan, löytäen Hauranin ja Ladshan laajat basalttikentät,

joiden keskellä raunioiksi sortuneet talot, kirkot ja vielä vanhemmat

kreikkalaiset ja roomalaiset muinaisjäännökset todistivat maan

entistä asutusta. V. 1806 hän arabialaiseksi lääkäriksi pukeutuneena

teki toisen matkansa Pyhään maahan, kulki Jordanin itäpuolella

olevan maan poikki ja kävi kahdesti Kuolleella merellä, josta siihen

aikaan tiedettiin hyvin vähän. Vietettyään pari vuotta Egyptissä

hän v. 1809 tutki Sinain niemimaan ja sieltä lähti Arabiaan.

Käännyttyään julkisesti muhametin uskoon hän kävi Djiddassa ja pääsi

pyhiinvaeltajana Mekkaan ja Medinaan. V. 1811 hän kävi Jemenin

Sanassa, joka hänen mielestään oli idän kauneimpia kaupungeita. Mutta

kun hän rannikolla välillä käytyään palasi sinne toisen kerran,

aikoen kulkea koko Arabian poikki, murhattiin hänet Taisin seuduilla,

luultavasti uskonkiihkoilijain toimesta. Kaikki hänen kokoelmansa

ja muistiinpanonsa ryöstettiin ja suuriarvoinen, perusteellisesti

valmisteltu työ sen kautta menetettiin.

Turkin sulttaani ei enää voinut sietää, että islamin pyhiä paikkoja

harhaoppiset hallitsivat. Hänen täytyi kaikkien muhamettilaisten

hengellisenä päänä tehdä loppu wahhabilaisten vallasta. Sulttaani

antoi Egyptiä hallitsevalle vasallilleen käskyn toisensa jälkeen, että

hänen piti lähteä Nedjdiä kurittamaan, mutta vasta kun wahhabilaiset

olivat tehneet pohjoista kohti sotaretken aina Damaskon lähettyville

saakka ja uuden kerran uhanneet Kerbelaa, ryhtyi Mehemet Ali

Suezissa laivastoa rakentamaan ja lähetti sillä toisen poikansa.

Tussuhin, Mekkaa valloittamaan. Mamelukkien valta Egyptissä oli vielä

kukistamatta, siksi hän ei uskaltanut itse lähteä suurherransa käskyjä

toimeenpanemaan. Tussunin retkikuntaan kuului kymmenkunta kristittyä

eurooppalaista ja useita luopioita, kuten englantilainen Tuomas Keith,

Skotlannin ylämaan rykmentistä karannut sotamies, josta sitten tuli

Medinan maaherra, muita mainitsematta. Harva näistä eurooppalaisista

kuitenkaan julkaisi matkahavainnoitaan. Egyptiläinen armeija oli tosin

hyvin huonosti varustettu ja huonosti johdettukin, mutta kun Arabiassa

oli yleiseen alettu kyllästyä wahhabilaisten ankaraan kuriin, pääsi

se kuitenkin monituisista tappioistaan huolimatta etenemään. Medina

valloitettiin parin vuoden kuluttua ja Mekka v. 1813, mutta Saudin

kuolemaa enemmän kuin omia aseitaan oli Mehemet Alin, itse Mekkaan

saavuttuaan, kiittäminen siitä, että Hedjas saatiin wahhabilaisista

puhdistetuksi.

Burckhardt.

Djiddaan saapui tähän aikaan muuan Abdallah niminen muhamedin uskoon

kääntynyt mies, jonka Mehemet Ali Kairosta tunsi, ja jota hän,

ennakkoluuloton kun oli, suvaitsi muka englantilaisena luopiona.

Oikeastaan tämä mies kuitenkin oli sweitsiläinen, Baselista kotoisin,

Johann Ludwig Burckhardt nimeltään, vaikka oli harjoittanut Englannissa

opinnoita ja ruvennut Brittiläisen Afrikan yhdistyksen palvelukseen.

Hän oli jo pari vuotta matkustellut Syyriassa ja tottunut käyttäytymään

itämaalaisen tavoin sekä saavuttanut mainetta löytämällä Kuolleen

meren ja Akaban lahden välisestä erämaasta Petran, ikivanhan hylätyn

kalliokaupungin, joka vanhalla ajalla oli Palestiinan, Midianin ja

Filistean kauppateitten solmukohta. Näillä retkillä hän muun muassa

joutui rosvojen käsiin, jotka ryöstivät hänet typötyhjäksi; housut

vain jätettiin miehelle jalkaan ja nekin tahtoi väkisin anastaa

rosvopäällikön vaimo. Täällä Seetzenin töitä täydennettykään hän

halusi tutustua Arabiaan ja varsinkin Mekan pyhillä paikoilla käyden

saavuttaa »hadjin» arvon, voidakseen tämän pyhyyden turvissa tunkeutua

Marokosta Saharan kautta Nigerin maihin. Vietettyään vielä kaksi

vuotta Egyptissä ja Nubiassa hän köyhäksi Syyrialaiseksi kauppiaaksi

puettuna matkusti Berberistä Suakiniin ja sieltä laivalla Punaisen

meren poikki Djiddaan. Käytyään Taifissa, Mekan takaisessa ylämaassa,

tapaamassa Mehemet Alia, joka otti hänet suosiollisesti vastaan, hän

palasi Mekkaan pyhiinvaeltajain karavaania odottamaan. Kokoontuneiden

oikeauskoisten keralla hän marraskuussa ja joulukuussa v. 1814

otti Mekassa osaa kaikkiin menoihin ja uskonharjoituksiin, vieläpä

seuraavassa tammikuussa kävi Medinassakin, profeetan haudalla.

Burckhardt oli heikko ja kivulloinen mies, sairastui Medinassa, eikä

voinut palata Egyptiin maisin, kuten oli halunnut, tutkiakseen välillä

el Hejrin paljon mainitut kalliotemppelit, jotka myöhemmin huomattiin

nabatalaisten rakentamiksi ja samanlaisiksi kuin heidän pääkaupunkiosa

Petrakin. Parannuttuaan hän Medinan satamasta Jambosta matkusti

meritse Egyptiin ja kuoli v. 1817, ennenkuin ennätti lähteä Saharaan

suunnittelemalleen suurelle löyöretkelle.

Burckhardt ei esiintynyt Arabiassa varsinaisena löytöretkeilijänä,

mutta siitä huolimatta hänen työnsä siellä oli erinomaisen

suuriarvoinen, sillä perinpohjaisuudessa häntä ei ole kukaan voittanut.

Varsinkin hän oli ensimmäinen, joka on antanut tyhjentävän koruttoman

kertomuksen Mekan ja Medinan pyhistä paikoista ja niihin liittyvistä

uskonharjoituksista ja menoista. Harva matkustaja on jättänyt niin

vähän tehtävää jälkeenpäin tuleville kuin hän, harva kirjoittanut

suuremmalla asiantuntemuksella.

Burckhardt olisi mielellään matkustanut Mehemet Alin armeijan keralla

sisämaan Nedjdiin, josta tiedot olivat hyvin vaillinaiset, sillä

Abulfedan jälkeen oli vain eräs turkkilainen oppinut julkaissut

wahhabilaisten kantamaasta tositietoihin perustuvan kertomuksen, mutta

Napoleonin pako Elban saarelta pakotti Mehemet Alin palaamaan Egyptiin

ja hänen poikansa teki wahhabilaisille edullisen rauhan ja palasi

hänkin omalle maalleen.

Tultuaan vakuutetuksi siitä, ettei Euroopan puolelta Egyptiä uhannut

mikään vaara, Mehemet Ali keväällä v. 1816 varusti uuden armeijan ja

lähetti vanhimman poikansa, julman, kavalan ja tarmokkaan Ibrahimin,

jatkamaan Arabian valloitusta. Tälläkin retkellä oli mukana joitakuita

eurooppalaisia, joitten arvon ja etevyyden Ibrahim hyvin käsitti,

samoin kuin hänen isänsäkin. Ibrahim taivutti ensin etevimmät

beduiinipäälliköt puolelleen ja alkoi sitten vähin erin tunkeutua yhä

syvemmälle sisämaahan. Heinäkuussa 1817 hän, huonon johtajakykynsä

vuoksi paljon väkeä menetettyään, valloitti Kasim maakunnan ensimmäisen

kaupungin, jonka jälkeen muut suuremmat kaupungit antautuivat ja tie

wahhabilaisten pääkaupunkiin Deraieen oli avoinna. Huhtikuussa 1818

alkoi tämän kaupungin piiritys. Muonavarain hankkiminen piirittäjille

tuotti suuria vaikeuksia, vieläpä Ibrahimin armeija tulipalon kautta

menetti kaikki ampumavaransakin, mutta hän piti kuitenkin puoliaan,

kunnes Medinasta ennätettiin saada enemmän ampumatarpeita, ja syyskuun

9:ntenä Abdallahin, wahhabilatsten emirin, täytyi antautua. Mehemet

Alin käskyn mukaisesti Ibrahim sitten alkoi hävittää Nedjdiä tulella

ja miekalla, linnat revittiin, kaupunkien varustukset hävitettiin aina

Omanin rajoja myöten, ja vasta kun wahhabilaisten ei enää luultu voivan

toipua semmoiseen mahtiin, että he voisivat saada Mekan ja Medinan

haltuunsa, lähti Ibrahim sotajoukkoineen paluumatkalle.

Intian brittiläiset vallanpitäjät olivat kauan halunneet saattaa

Persian lahden rantamaat vaikutuspiiriinsä, ja luullen Egyptin

aikovan pitää Sisä-Arabian pysyväisesti hallussaan, he Bombaysta

lähettivät sotalaivan lahteen ja kapteeni G.F. Sadlierin brittiläisenä

lähettiläänä onnittelemaan Ibrahimia Deraien valloituksen johdosta ja

tarjoamaan hänelle apua wahhabilaisten lopulliseksi kukistamiseksi.

Sadlier Nedjdissä.

Kapteeni Sadlier tapasi Ismailin etuvartioita Kalifissa, Persian

lahden rannalla, mutta pashan itsensä olinpaikasta ei ollut mitään

varmaa tietoa; englantilaisella sotilaalla ei ollut muuta neuvoa kuin

lähteä etsimään häntä niemimaan sisäosista. Kun Ibrahim oli kutsunut

etujoukkonsa palaamaan, niin oli luultavaa, että hän itsekin oli

paluumatkalla. Egyptiläisen sotaväen keralla englantilainen kapteeni

matkusti verraten turvallisesti, vaikka sekä maataviljelevä väestö

että beduiiniheimot kaikkialla olivat ilmikapinassa. Sadlierilla oli

hyvä tilaisuus tutustua egyptiläisten aikaansaamaan hävitykseen, hän

kun kulki sekä Deraien että Nedjdin muitten tärkeimpien paikkain läpi.

Kompassin ja kellon avuilla hän laati jotenkin tarkan »itinerarion»

eli retkikartan koko Arabian niemimaan poikki. Ibrahim nimittäin kulki

edellä, sitä myöden kuin Sadlier perässä ennätti, eikä Sadlier saanut

häntä kiinni ennenkuin lähellä Medinaa. Pyhään kaupunkiin häntä ei

laskettu.

Kapteeni Sadlier oli ensimmäinen eurooppalainen matkustaja, joka kulki

Arabian niemimaan poikki, ja hänen retkikarttansa avulla voitiin

melkolailla korjata Sisä-Arabian karttaa, vaikk'ei hän voinutkaan

toimittaa havaintoja muuta kuin tiensä kahden puolen. Se diplomaattinen

tehtävä, jota varten hänet oli lähetetty, epäonnistui täydelleen.

Ibrahim ei ilman isänsä tietoa uskaltanut ryhtyä minkäänlaisiin

välipuheihin Intian hallituksen kanssa.

Egyptiläisten poistuttua wahhabilaisuus jälleen alkoi elpyi ja sen

pääkaupungiksi tuli el Riad, joka oli kappaleen matkaa idempänä

hävitettyä Deraiea. Suojellakseen pyhiä kaupunkeja Egyptin täytyi

jälleen v. 1824 ja v. 1836 lähettää sotajoukkoja sisämaahan ja

viimeksimainitusta vuodesta alkaen Nedjdiä pidettiin miehitettynä kuusi

vuotta.

Asir.

Eräässä toisessakin Arabian osassa maantuntemus levisi egyptiläisten

sotaretkien kautta. Jemenin ja Hidjasin välinen alue, Asir, oli ainoa

osa Arabiaa, josta Niebuhr ei kyselyilläkään voinut saada mitään

tietoja, se kun oli arabeillekin tuntematon. Tämä alue oli ainoa osa

Arabian rannikkoa, joka täydestä sydämestään kääntyi wahhabilaiseen

oppiin. Nedjranin suuri keidas, joka on Asirin ja Jemenin välimailla,

oli aikanaan ollut kollydarisen [Koliydarilaisten kesken neitsyt

Mariaa palveltiin Jumalana ja naiset uhrasivat hänelle leipiä, josta

lahko sai nimensä. Se oli laajalle levinnyt Thrakiassa, Skyytiassa ja

Arabiassa.] kristillisen harhaopin pesäpaikkoja ja vastahakoisesti

muhammedin oppiin käännyttyään suosinut sen iranilaisia opinsuuntaa,

ja sama vaikutus oli levinnyt laajemmallekin, sekä Jemeniin, että

varsinkin Asiriin, jonka vuoksi nämä maat oikeaoppisten egyptiläisten

mielestä olivat uskolle pahennukseksi ja Asir sitä paitsi naapuruutensa

vuoksi ainaisena vaarana Mekalle. Mehemet Ali teki Taifista käsin

useita lyhyitä sotaretkiä Asiriin, jonka asukkaat kuitenkin puolustivat

itseään sangen urhoollisesti. Jälkeen vuoden 1832 Asirin asukkaat

alkoivat käydä niin vaarallisiksi Mekalle, että Mehemet Alin täytyi

lähettää heitä vastaan 18,000 miehen armeija. Tällä retkellä oli mukana

useita ranskalaisia, ja heidän keräämänsä tiedot ovat ainoat, mitä

tästä maasta on tänäpäivänäkään olemassa. Jomard saattoi maanmiestensä

tietojen nojalla julkaista Asirista kartan, joka pääpiirteissään

lienee oikea. Ei ainoakaan eurooppalainen ole uskaltanut tunkeutua

tähän vuorimaahan sen jälkeen kuin Mehemet Ali v. 1841 yhdentoista

epäonnistuneen sotaretken jälkeen teki sen asukkaitten kanssa

kunniattoman rauhan.

Asirissa on, samoin kuin Hedjasissa ja Jemenissäkin, ensin kapea

kuiva ja karu rantalakeus, Tihamma, tämän takana jyrkkään kohoava

rantavuoristo, joka oikeastaan on sisämaan ylängön reuna, ja sen takana

vihdoin Persian lahtea kohti loivasti viettävä ylänkö. Asir kuuluu

vielä monsuunien piiriin, jonka vuoksi ylämaassa sataa runsaasti ja

itäiseltä rinteeltä lähtee paljon jokia Arabian sisämaata kohti.

Jokilaaksot sen vuoksi ovat Hedjasiin verraten hedelmällisiä ja niissä

viljellään sekä vehnää että taateleita, ynnä erinomaisen hienoa

kahvia. Itsenäisyyttään tämän maan urheat asukkaat ovat puolustaneet

turkkilaisiakin vastaan tähän päivään saakka. Asirinkin joet jonkun

ajan virrattuaan ehtyivät kuiviksi jokilaaksoiksi, »vadeiksi»,

joissa vain rankkasateiden jälkeen on vettä pinnalla, maan sisässä

sitä vastoin vuoden umpeensa. Asirin vadit laskevat kahteen suureen

päävadiin eli kuivaan uomaan, Dauasiriin ja Ruminaan, jotka niemimaan

poikki jatkuvat Persian lahteen saakka.

Arnaud Maribissa.

Jemeninkin tutkimus edistyi jonkun verran egyptiläisten sotaretkien

kautta, koska eurooppalaisille kävi niiden johdosta mahdolliseksi

tunkeutua sisämaahan. Mainitsemisen arvoinen on varsinkin Louis

Arnaud, joka v. 1843, turkkilaisten keralla Sanaan päästyään,

sieltä arabialaisen tuttavan avulla pääsi tunkeutumaan satakunnan

kilometriä kauemmaksi maan sisään Maribiin, sabalaisten muinaiseen

pääkaupunkiin. Retki oli hyvän vaarallinen, sillä heti Sanan takana

vallitsi täydellinen nyrkkivalta ja beduiinirosvot tuon tuostakin

pysäyttivät sen pienen kauppamatkueen, johon Arnaud eurooppalaisuuttaan

salaten oli liittynyt. Tavattuaan ensimmäiset sabalaiset rauniot

matkue laskeutui loivaa rinnettä laajalle vehmaalle lakeudelle, jonka

läpi virtasi jokia itää ja etelää kohti, ja sieltä löytyi Maribin

kuulu pato, perintätiedon mukaan Salomonin sabalaisen kuningattaren

Balkiin rakentama. Arnaud löysi raunioista paljon kirjoituksia ja

kuvanveistoksia, joita hänen beduiinisaattajansa ei tahtonut sallia

hänen tutkia. Kylässä sherifi alussa otti hänet hyvin vastaan ja hän

kuuli paljon mieltäkiinnittäviä asioita muun muassa huhun v. Wredestä,

joka oli vähän ennen matkustellut Arabian eteläosassa, Hadramautissa,

mutta sitten beduiinit alkoivat epäillä Arnaudia englantilaiseksi

vakoojaksi. He eivät kuitenkaan tehneet hänelle väkivaltaa. Sherifin

oma poika näytteli hänelle Maribin merkillisyyksiä ja hän sai palata

kauppamatkueen keralla takaisin Sanaan. Arnaud toi tältä matkaltaan

oppineelle Fresnelille, joka oli Ranskan konsulina Djiddassa,

puolensataa himjarilaista kirjoitusta, ensimmäisen huomattavamman

keräyksen, mitä Arabiasta oli siihen saakka saatu.

Egyptiläisten sotaretkien jälkeen oli Arabian poikki alue verraten

hyvin tunnettua maata, joka lännestä oli leveämpi, itää kohti sitä

vastoin kapenemistaan kapeni, mutta tämän vaajamaisen alueen kahden

puolen oli suunnattoman laajalta aivan tuntematonta maata. Suurin osa

siitä epäilemättä oli erämaata, se tiedettiin vanhoista arabialaisista

auktoreista, mutta varmaan oli joukossa asuttujakin maita, kuten

Etelä-Arabiassa Hadramaut, Genesiin Hazarmaveth, vanhain helleenien

Adramytta ja Khadramotites, joka vanhastaan oli suitsutuksistaan

maineessa, ynnä Oman, josta vain rannikko tunnettiin.

Englantilaiset Omanissa.

Englannin meriministeriön toimesta kartoitettiin Arabian rannat

1820-luvulla. Tässä työssä oli muun muassa osallisena luutnantti James

Wellsted ja hänet Intian hallitus v. 1835 lähetti tutkimaan Omanin

sisäosia, haluten tarkempia tietoja tästä maasta, jonka hallitsijan

kanssa se oli tehnyt liiton. Niin pitkältä sisämaahan kuin Maskatin

imamin valta ulottui, Wellsted siis sai matkustaa ja tutkia kenenkään

häiritsemättä. Tunkeutuen Omanin eteläosasta sen rantavuoriston taa

hän löysi pitkäveteisen, luodetta kohti kulkevan vadi Bethan, jonka

keinotekoinen hedelmällisyys häntä hämmästytti. Asukkaat olivat

kaivaneet lähdepaikkoihin toistakymmentä metriä syviä kaivoja,

joiden pohjasta oli myötämaahan kaivettu maanalaisia kanavia veden

juoksuttamiseksi kymmenen kilometrin päähän ja kauemmaksikin. Kanavaan

oli aina määrätyn matkan päähän puhkaistu reikiä maanpinnasta, että

niiden perkaajat saivat valoa ja ilmaa. Vesi ei maan alla juostessaan

päässyt haihtumaan. Omanilaiset luultavasti olivat oppineet tämän

rakennustaidon Persiasta, jonka kanssa Oman oli kauan ylläpitänyt

läheistä yhteyttä.

Semedissä Wellsted tapasi erään maanmiehensä, joka oli tullut sinne

rantavuoriston, Djebel Akhdarin poikki. Molemmat matkustajat ihailivat

sitä paratiisia, joka tältä vuorelta juoksevalla vedellä oli saatu

aikaan: »Onko tämä Arabiaa, me sanoimme, onko tämä se maa, jota tähän

saakka olemme tottuneet pitämään erämaana? Edessämme on mailittain

vihantia kenttiä viljoineen ja sokeriruoko-laihoineen; tiemme poikki

juoksee puroja joka suuntaan ja asukkaitten onnellinen ja tyytyväinen

ulkomuoto mitä parhaiten täydentää tätä hymyilevää kuvaa.» Suotakin

tällä seudulla on, ja samat kasvit, pumpulipensas ja sokeriruoko,

joihin Egyptin rikkaus meidän aikanamme perustuu, kasvoivat täällä

hyvän yleisinä. Vuorimaassa kukkulat olivat kolkkoja ja paljaita,

laaksot sitä vastoin erinomaisen hedelmällisiä. Niissä viljeltiin

viiniä ja manteleita. Vuorimaan asukkaat olivat pakanoita ja aivan

itsenäisiä. Yleensä ei Maskatin imamilla ollut rantavuoriston takana

juuri mitään sanottavaa.

Kaukonäkö Dahnan hieta-aavikoille.

Wellsted kävi sitten kauempana lännessä suuren erämaan partaalla,

uskaltamatta kuitenkaan siihen tunkeutua. Tältä puolelta ei kukaan

ollut koskaan käynyt Dahnan hieta-aavikoilla. Wellsted näki sinne

kuitenkin eräänä päivänä sangen kauas Djebel Akhdärin kukkuloilta.

Silmän siintämättömiin oli vain aavoja lentohiekka-aavikoita, joille

ei edes karkaistu beduiini uskaltanut lähteä. Ei ainoakaan kukkula, ei

edes toisenlainen väri vilkastuttanut hietalakeuksien muuttumatonta

toivotonta autiutta.

Kuumeeseen sairastuttuaan Wellsted sitten kulki Djebel Akhdarin poikki

Maskatiin pitkin rosoisia laaksoja, joista eräässä virtasi kuusi metriä

leveä, mereen saakka jaksava joki. Maskatista hän koetti matkustaa

luodetta kohti Nedjdin sisäosiin, mutta ei tarvinnut siihen suuntaan

kauaksikaan kulkea, ennenkuin vastassa oli 'wahhabilaisia, »pieniä

miehiä, joilla ei ollut muuta pukua kuin vaate vyötäisillään», ja

nämä pakottivat retkikunnan oikopäätä palaamaan takaisin. Töin tuskin

Wellsted enää pääsi samaa tietä takaisin palaamaan. Tällä retkellä hän

tutustui. Batina nimiseen rannikkomaakuntaan, joka hänen mielestään

oli maailman taajimpaan asuttuja merenrantamia. Tästä hämmästyttävän

viljavasta maasta vietiin ulkomaille indigoa, sokeria ja taateleita.

Ennen poislähtöään hän vielä tutki Ras-el-Djebel vuoristoa, joka

pohjoista kohti tunkeutuen pistää kauas Ormus salmeen ja päättyy ammoin

kuuluun, mahtavaan Musandam nimiseen vuoriniemeen. Tuskin oli Wellsted

maasta poistunut, kun wahhabilaiset tekivät Omanin hedelmällisiin

keidasseutuihin ryöstöretken.

V. 1876 eversti Miles jatkoi Wellstedin työtä Omanissa, mutta kauas

sisämaahan ei hänkään päässyt tunkeutumaan, ennenkuin ääretön

hiekkameri ylipääsemättömänä pakotti hänetkin palaamaan.

Wellsted oli yrittänyt tunkeutua Hadramautin sisäosiin, ennenkuin alkoi

työnsä Omanissa. Cruttendenin, »Palinuruksen» merimittausretkikuntaan

kuuluvan upseerin keralla hän oli etelärannalta noussut kappaleen

matkaa sisämaahan ja löytänyt Nakab-el-Hadjarin rauniot

himjarilaisaikaisine kivikirjoituksineen, mutta kun hän v. 1835 aikoi

Asirista käsin pyrkiä Hadramautin sisäosiin, saapui tieto egyptiläisten

siellä kärsimästä suuresta tappiosta ja hänen oli jättäminen matkansa

sikseen. Omanistakin käsin hän yritti päästä Hadramautin salaperäisiin

sisäosiin, mutta sen esti Dahnan eli Ruba-el-Khalin suunnaton hietameri.

Hadramaut.

Vanhastaan Hadramaut oli tunnettu Arabian niemimaan pääosiin

kuuluvaksi, ja kun se oli nykyaikoihin säilyttänyt ikivanhan

nimensä, niin toivottiin siellä säilyneen muinaisilta mahtiajoilta

kirjoituksiakin ja raunioita. Toivottiin sen tutkimuksen selittävän

muinaisen Arabian historiaa aina Ofirin aikoihin saakka, jolloin

Arabian yhteys Intiaan lienee alkanut, Elämin katkaistua Babylonilta

sinne tien. Nakab-el-Hadjar, joka oli noin 90 kilometrin

päässä merenrannasta, oli huomattu ihmeteltävän suurenmoiseksi

rauniokaupungiksi kymmenen metriä korkeine marmorimuurineen ja

neliskulmaisine tornineen ja 20 senttiä korkeine kivikirjoituksineen,

sortuneine temppeleineen. Löydetyt kirjoitukset olivat ensimmäinen

varma todistus siitä, että Arabian sivistyksen mahtiajoilta oli

säilynyt himjarilaisia kirjoituksia. Nykyään niitä tunnetaan tuhansia

ja ne ovat luoneet arvaamattoman paljon valoa niemimaan vanhaan

historiaan.

[Himjarilaiset asuivat Arabian lounaiskulmauksessa. V:n 115 vaiheilla

e.Kr. he laskivat Saban valtansa alaiseksi ja heidän hallitsijansa

nimittivät itseään »Saban ja Raidanin kuninkaiksi». Himjarilainen

valtakunta oli voimassa vuoden 300 vaiheille j.Kr., jolloin

abessinialaiset sen kukistivat.]

Hadramaut oli monestakin syystä pysynyt muulle maailmalle

tuntemattomana, vaikka olikin niin suuren laivareitin ääressä.

Maakunnan keskusta ja tärkein osa on pitkä vadi eli jokilaakso, joka

kapean korkean erämaa-ylängön takana juoksee 800 kilometriä melkein

yhdensuuntaisesti meren kanssa, lopulta karuna erämaana, koska sen vesi

ylempänä käytetään niin tarkkaan maan kasteluun, ettei suupuoleen riitä

mitään. Luonnon eristämänä muusta Arabiasta, mutta meritse yhteydessä

muun muhamettilaisen maailman kanssa Hadramaut, toisin kuin muu

Arabia, on pysynyt jyrkästi oikeaoppisen muhamettilaisuuden kannalla

ja säilyttänyt jyrkkää suvaitsemattomuutta kristittyjä kohtaan, osaksi

ehkä siitäkin syystä, että sen asukkaat taajoilla Intian matkoillaan

ovat tulleet huomaamaan orjuuden lakkautuksen olevan ensimmäisen

seurauksen kosketuksesta valkoisten kanssa. Hadramautissa pidetään

hyvin paljon orjia, joiden työhön suureksi osaksi perustuukin maan

varallisuus. Englantilaisten anastettua Adenin, Hadramautin asukkaat

alkoivat vielä entistä kateellisemmin vartioida, ettei ulkomaalaisia

päässyt heidän maahansa tunkeutumaan.

v. Wrede Hadramautissa.

Heidän valppautensa ei kuitenkaan ollut eurooppalaisen yritteliäisyyden

tasalla. Eräs baierilainen sotilas, Adolf von Wrede, joka Kreikassa

kuningas Oton palveluksessa ja sitten Egyptissä oli tutustunut

Itämaiden oloihin, päätti koettaa, voisiko Hadramautiin tunkeutua

muhamettilaisena, kuten Wellsted oli väittänyt, ja saapui sitä

varten Adeniin v. 1843. Purjehdittuaan sieltä Mokallaan, Hadramautin

rannalle, hän viidentoista beduiinin seurassa alkoi sisämaan matkansa,

tekosyynä pyhiinvaellus Hud nimisen pyhimyksen haudalle, jonka

tiedettiin olevan Hadramautissa. Tie kulki aution, loivasti kohoavan

rantavyöhykkeen poikki ylämaan reunalle ja tämän päällä aution ylängön

poikki, jolla ei ollut asukkaita, mutta tien vieressä kuitenkin

vesisäiliöitä matkustavia varten. Yhdeksäntenä päivänä tultiin mahtavan

rotkolaakson partaalle ja sen pohjalla näkyi paljon kyliä ja laajoja

taatelilehtoja. Tämä oli vadi Doan, varsinaisen vadi Hadramautin

etelänpuolisia syrjälaaksoja, jonka rikkaudesta ja hedelmällisyydestä

Niebuhr oli Jemenissä kuullut. Wreden osaksi tuli Khoraiben kylässä

hyvä vastaanotto ja hänen sallittiin mielihyvällä jatkaa matkaa länttä

ja pohjoista kohti. Löydettyään vadi Ubbmessa uuden himjarilaisen

kirjoituksen, hän saavutti meren rannan, mutta pakotettiin sieltä

kääntymään takaisin Khoraibeen, voimatta käydä Nakabissa jatkamassa

Wellstedin työtä. Khoraibesta Wrede nyt kulki ylängön poikki vadi

Doanin rinnakkaislaaksoon tavaten siellä sheikin, joka oli käynyt

Intiassa, osasi englannin kieltä ja omisti Scott'in »Napoleonin». Tämä

maailmaa nähnyt mies älysi kyllä, että matkustaja oli eurooppalainen,

mutta ei kuitenkaan ilmiantanut häntä. Wrede sai jatkaa matkaa, kunnes

tuli Hadramautin päälaakson yläosaan, nousi siitä jälleen ylängölle

ja saapui Sawan kylään, jonka asukkaat keräsivät ja möivät erämaan

suolaa. Heiltä hän kuuli, että hietaerämaa, jonka nimi siellä oli

Bahr es-Safi oli vain päivän matkan päässä, ja lähti beduiineineen

sitä katsomaan. Hiekkanietokset kohosivat korkealle vielä ylängönkin

pinnasta. Niiden keskellä oli valkoisia täpliä, joiden hiekan beduiinit

sanoivat olevan niin hienoa, että kaikki raskaat kappaleet upposivat

siihen. Varustettuna kuusikymmentä syltä pitkällä luotirihmalla

Wrede lähestyi erästä valkoista täplää. »Lähestyin sen reunaa ylen

varovasti tutkiakseni hietaa, joka oli melkein näkymättömän hienoa

pölyä, ja nakkasin siihen luotirihmani niin kauas kuin suinkin. Se

upposi paikalla, alussa nopeammin, sitten yhä verkallisemmin ja viiden

minuutin kuluttua rihman pääkin katosi tähän kaikkinielevään hautaan.»

Palattuaan vadi Doaniin pyhiinvaeltajamme vihdoinkin lähti hakemaan

Hudin hautaa, mutta hänen hitautensa oli herättänyt epäluuloa ja

eräässä kylässä markkinakansa kävi hänen kimppuunsa, pakottaen sheikin

ottamaan hänet vangiksi englantilaisena vakoojana. Menetettyään enimmän

osan muistiinpanoistaan ja tavaroistaan v. Wrede kuitenkin pääsi

vapaaksi, mutta hänen täytyi nyt palata oikopäätä Mokallaan.

v. Wreden retki herätti mitä suurinta huomiota, mutta kun kuulu

Humboldt väitti hänen kertomustaan hietaerämaasta valheelliseksi,

niin v. Wreden koko matka joutui epäilyksen alaiseksi ja tästä hän

niin loukkaantui, ettei julkaissut mitään matkakertomusta, vaan lähti

Amerikkaan, jossa hän v:n 1860 vaiheilla lienee tehnyt itsemurhan.

v. Wreden päiväkirjan julkaisi kuitenkin myöhemmin paroni H. v.

Maltzan, joka v. 1860 oli salapuvussa käynyt Mekassa, v. Wreden

matkan todellisuutta ei käy epäileminen ja kaikki Arabian matkustajat

myöntävät hänen matkakertomuksensakin oikeaksi. Paras todistus siitä

on eräs mestarillinen kertomus Hadramautista, jonka Van den Berg

v. 1886 laati sieltä Jaavaan muuttaneitten siirtolaisten tietojen

mukaan. Näistä moni oli ollut läsnä siinä tilaisuudessa, kun v. Wrede

vangittiin.

Shammar.

Viimeiseksi eurooppalaiset tutkijat tunkeutuivat siihen osaan Arabiaa,

joka on maanosaamme lähinnä. Kauan oli tosin tietty, että Syyrian kovan

aron eteläpuolella oli vyöhyke hieta-aavikoita ja tämän eteläpuolella

urhoollinen karkaistu beduiiniheimo, shammar nimeltään, joka asui

Nedjdiin kuuluvassa vuorimaassa. Joitakuita asutuskeskuksiakin

tiedettiin nimeltä. Asukkaat olivat olleet epäjumalanpalvelijoita,

kunnes Bagdadista ja Basrasta tulevat pyhiinvaeltajat olivat ruvenneet

heidän maansa kautta matkustamaan. Faid, Shammarin pääkaupunki,

oli anivarhaisista ajoista saakka ollut puolimatkan asema, johon

pyhiinvaeltajat saattoivat jättää osan matkatavaroistaan hyvään

talteen, kunnes olivat palanneet Mekasta. Vielä paljon varhaisemmin

Shammarin kautta lienee kulkenut kauppareitti Petrasta Gerrhaan,

kaldealaisten pakolaisten Persian lahden rannalle rakentamaan

suolakaupunkiin, josta Strabon kertoo. Shammarin nykyinen pääpaikka

Hail on ehkä Ptolemaioon Aine; hänen mainitsemansa Salma on nimenä

säilynyt Djebel Selma vuoressa.

Nedjdin ainaisten sisällisten taisteluitten vuoksi karavaanitiet

kuitenkin olivat uudella ajalla käyttämättä ja vesisäiliöt ja

matkustajamajat, joita Harun-ar-Rashidin hurskas puoliso oli rakentanut

Mekan tien varteen, olivat saaneet rappeutua. Kun wahhabilaiset

kohosivat Sisä-Arabiassa mahtiin, parani turvallisuus jonkun

verran, niin että Seetzen v. 1808 saattoi lähettää Jerusalemista

palveluksessaan olevan syyrialaisen Djaufiin eli Djofiin, joka oli

Syyrian viimeinen tai Arabian ensimmäinen keidas. Djofista, Ptolemaioon

Dumaethasta, joka aikanaan oli roomalaisten äärimmäinen etuvarustus

näillä kulmilla, Seetzenin palvelija väitti tunkeutuneensa Nefudin

hietaerämaan poikki, jossa hän näki valkoisia lehmiä (antilooppeja)

ja hietanietoksia, korkealle vuorelle, joka hänen mielestään veti

Libanonille vertoja. Tämä vuori oli Shammarin Djebel Adja. Siinä

kaikki, mitä tästä Arabian osasta tiedettiin ennen egyptiläisten retkeä.

Shammar pysyi egyptiläisten sotiessa wahhabilaisia vastaan

puolueettomana, mikä ei kuitenkaan estänyt Ibrahimia valloittamasta sen

pääkaupunkia Hailia.

Shammar kuitenkin pian vapautui ja tunnusti sen jälkeen vain

nimellisesti Riadin emirin Feisalin yliherruutta, joka vuorostaan

oli Egyptin vasalli. Shammaria hallitsivat sen oma emiri Äbdallah

Ibn Rashid ja varsinkin hänen poikansa Talul niin viisaasti ja

tarmokkaasti, että siitä heidän aikanaan tuli mallivaltio, jossa

vallitsi järjestys ja turvallisuus ja monenlainen toimeliaisuus.

Tämän vallan kehittyminen herätti Egyptin huomiota, niin että sen

varakuningas v. 1845 päätti lähettää salaisen asiamiehen ottamaan

siitä selkoa. Semmoisella asialla väittävät englantilaiset auktorit

Yrjö Aukusti Wallinin lähteneen ensimmäiselle Arabian matkalle, vaikka

muka nimellisesti hevosia ostamaan. »Mutta olipa hänen asiansa mikä

tahansa», lausuu Hogarth, »Wallin kuitenkin kaikitenkin oli kaikkein

kyvykkäimpiä eurooppalaisia, mitä milloinkaan on Arabian mantereelle

jalkansa astunut, ja ainoastaan Seetzen ja Burckhardt olivat ehkä yhtä

pätevin tehtäväänsä kuin hän».

Yrjö Aukusti Wallin.

»Hänessä näemme», jatkaa mainittu muinaistutkija, »ehkä ensi kerran

Arabian löytöhistoriassa tieteellisen tutkijan parasta uudenaikaista

laatua, joka perin pohjin valmistuneena ei aikonut jättää mitään

tehtävää niille, jotka hänen jälkeensä tulisivat. Hän näyttää

täydellisesti onnistuneen itämaalaisena esiintyessään; mutta tämä ei

mitenkään estänyt häntä tekemästä havaintoja maisemista ja ihmisistä,

jotka häntä ympäröivät; ja hänen matkakertomuksensa tarkkuus

pienimpiäkin seikkoja myöden, joka on ilmeinen myöhempien matkustajien

selontekoihin verratessa, viittaa siihen, että hän häiritsemättä

kirjoitti sangen runsaat muistiinpanot, paitsi uskonvimmaisten

persialaisten pyhiinvaeltajain keralla pyhiin kaupunkeihin

matkustaessaan».

Wallin oli todella hyvin valmistunut vaikeaan tehtäväänsä, kuten

hänen elämäkertansa kirjoittajat yksimielisesti myöntävät, ja lisäksi

rohkeutensa, neuvokkaisuutensa ja järjen ja sydämen kunnon kautta

harvinaisen kykenevä suuria aikaansaamaan. Hän ei tuntenut ainoastaan

arabian kieltä ja kirjallisuutta, vaan oli myös opinnoitten ja oman

kokemuksensa kautta perehtynyt itämaalaiseen yhteiskuntaan, sen

käsityksiin ja tapoihin. Saavuttuaan lopulla vuotta 1843 Egyptiin

hän katkaisi melkein kaikki siteet länsimaisen yhteiskunnan kanssa

ja saavutti jokapäiväisen harjoituksen kautta niin täydellisen

arabialaisen käytöstavan, että häntä oli perin vaikea muuksi tuntea

muhamettilaisen pukunsa ja puheenpartensa alta. Mutta sitä varten

pitikin hyvin tarpeen se pitkä aika, minkä hän Egyptissä viipyi, vaikka

se tapahtuikin vasten hänen tahtoansa. Vasta huhtikuussa 1845 Wallin

vihdoin pääsi lähtemään Kairosta ensimmäiselle Arabian matkalleen.

Wallinin ensimmäinen matka.

Hän lähti Kairosta huhtikuun 11 p. 1845 ja matkusti aluksi Suezin

kannaksen ja Sinain niemimaan kannan poikki Ma'an kaupunkiin,

joka on Kuolleen meren eteläpuolella lähellä Petraa, ja sieltä

edelleen Tafile nimiseen erämaanpaikkaan, joka on Kuolleen meren

kaakkoispuolella. Sieltä hän suuntasi suoraan itään, kulkeakseen

Syyrian erämaan eli Hammadan poikki Djofiin eli al Gofiin. Kameelilla

ratsastaminen miellytti häntä suuresti, samoin mahtava erämaakin,

ainaisesta yksitoikkoisuudestaan huolimatta. Päivät olivat kuumat,

yöt sitä vastoin jotenkin kylmät, niin että Wallin mielestään kärsi

enemmän vilusta kuin kuumuudesta. Muutoin uni pehmeässä hiekassa —

missä sitä oli — ihanan säteilevän tähtitaivaan alla tuntui hänestä

erinomaisen viihdyttävältä. Pitkin matkaa matkustajamme poikkesi

beduiinien leireihin, viipyen niissä päiviä. Erämaan pojat ottivat

hänet vieraanvaraisesti vastaan ja Wallin puolestaan harjoitti

lääkärinammattia ahkerasti, lisäten vaikutusta loitsuilla ja

manauksilla, missä lääkärintalo ei auttanut. »Alussa beduiinit olivat

hyvin röyhkeitä vaatimuksissaan, mutta minäpäs pian opetin heille

toiset tavat», lausuu Wallin, »sillä vanhojen ja nuorien, etevimmän

sheikin ja kurjimman muijankin täytyi kauniisti tulla luokseni ja

partaani kosketettuaan suudella sormiaan.» Varsinkin naiset olivat

usein lääkärin tarpeessa ja seurustelivat hänen kanssaan arkailematta.

Varsinainen Hammada, jossa ei kahdeksaan päivään tavattu ainoatakaan

luotua olentoa, paitsi joskus gaselli, jänis tai pikkulintu, oli

Wallinin mielestä kovin mieltä masentava, »kova, kuiva, pienien

kiviliuskareiden peittämä aavikko», hän kertoo, »vihannuutta ei

missään, ei sammalta eikä hietaakaan. Vuoret, joita kohoo kaikkialla,

ovat ihan paljaat ja hohtavat päivänpaisteessa niinkuin itse maakin,

mikä valkoiselle, mikä punaiselle, mikä mustalle». Kangastuksiakin hän

tällä taipaleella sai ihailla ja tuntea niiden tuottaman pettymyksen.

Hammadassa oli kuitenkin syvennys, hietainen Vadi Sirhan, jossa

olivat Weisitin lähteet. Sieltä oli vielä neljänkymmenen päivän

matka Djofiin, jonne Wallin saapui toukokuun 25:ntenä. Erämaamatkan

jälkeen tämä keidas pyöreässä laaksossaan ihanine palmulehtoineen ja

hedelmäpuistoineen tietenkin miellytti matkustajaa sitä enemmän, kun

kahden puolen oli niin kamalat erämaat. Wallin viipyi siellä neljättä

kuukautta, asuen enimmän osan ajasta erään sairaan beduiinipäällikön

luona, jota hän hoiti kuukauden, ja tutustuen toiseen sheikkiin, joka

kuului wahhabilaisiin.

Elokuun viimeisinä päivinä Abdulwali, s.o. Herran palvelija, lähti

jatkamaan matkaansa Shammariin, kulkien nyt Nufudin hiekka-aavikon

poikki. Matkalla Shammar heimoon kuuluvat beduiinit kävivät sen pienen

retkikunnan kimppuun, johon Wallin kuului, mutta kun mukana oli eräs

heimon vaimo ja retkikunta siis oli heimon suojeluksen alainen, niin

Abdulwall sai viittansa takaisin ja matkueen sheikki kameelinsa.

Hieta-aavikoilla loppui vesi, mutta vastaan tulleet beduiinit opastivat

matkueen Djubbeen, pieneen erämaan koskelliseen keitaaseen, jossa

Wallin viipyi kaksitoista päivää, kopioiden eräällä läheisellä vuorella

muutamia kufilaisia kirjoituksia ja tuoden tiedon kalliopiirustuksista,

joita sittemmin saksalainen Euting kävi matkallaan katsomassa. Wallin

oli matkallaan saanut sen vaikutuksen, että Arabian niemimaa oli kaiken

aikaa Syyriasta alkaen alennut etelää ja kaakkoa kohti, mutta erehtyi;

niemimaa alenee koillista kohti.

Nefudin hiekka vaihtui sitten aivan äkkiä rapautuneeksi graniitiksi,

palmulehtoja alkoi olla tuon tuostakin ja edessä päin kohosivat

Djebel Adjan ja Djebel Selman pensaiden verhoamat suolaiset ja

karut graniittikukkulat, yksinäisinä ja harmaina. Wallin antoi

näistä molemmista vuorista ensimmäisen ja vielä tähän päivään

saakka tarkimman kertomuksen, tehden samalla selkoa keinotekoisista

maankastelu-laitoksista, joilla niille satava vesi johdetaan

tasangolle, viljavainioille ja puutarhoihin. Kuljettuaan Djebel Adjan

poikki ja huomattuaan, ettei sitä korkeutensa puolesta suinkaan

voinut Libanoniin verrata, Wallin syysk. 21 p. saapui Shammarin

pääkaupunkiin Hailiin, jossa emiri Abdallah Ibn ar Rashid asui.

Tämän siistin ja hyvin rakennetun kaupungin varallisuus ja toimelias

väestö, sen avoimet täydet markkinat, turvallisuus ja tyytyväisyys

herättivät Wallinin ihmettelyä. Vaikka Abdallah oli hallinnut Shammaria

vasta kymmenen vuotta, saattoi vuoristoissakin, jotka ennen olivat

olleet niin vaarallisia, liikkua hyvässä turvassa. Ruhtinaallista

vieraanvaraisuutta osoitettiin joka päivä hänen talossaan ja hänen

avoimessa neuvostossaan jaettiin patriarkallista oikeutta koko

pohjoiselle Sisä-Arabialle. »Mahti ja varallisuus eivät yksin

hankkineet Abdallahille tätä suurta arvovaltaa arabialaisten kesken»,

lausuu Wallin, »paljon enemmän se johtui hänen persoonallisista

ominaisuuksistaan, urheudestaan ja miehuullisuudestaan, jyrkästä

oikeamielisyydestään, joka usein kallistui ankaruuteen, ehdottomasta

sanansa ja lupauksensa pitämisestä — hänen ei tiedetty koskaan niitä

rikkoneen — ja ennen kaikkea hänen verrattomasta vieraanvaraisuudestaan

ja hyväntahtoisuudestaan köyhiä kohtaan, joista ei kukaan, kuten hyvin

tiedettiin, ollut milloinkaan lähtenyt hänen oveltaan apua saamatta.

Abdallah omisti suurimmassa määrässä nämä hyveet, parhaat, mitä

beduiinilla voi olla.»

Wallin vuokrasi itselleen Hailissa huoneen, joka oli kauniissa

puutarhassa, asuen siinä erään persialaisen munkin keralla kaksi

kuukautta. Djofissa hänen oli täytynyt tyytyä paljaisiin taateleihin,

jotka herkullisuudestaan huolimatta kuitenkin olivat yksitoikkoista

ruokaa, mutta Hailissa hän sai kaikenlaisia vihanneksia ja

lampaanlihaa, niin että hän ravinnonkin puolesta viihtyi siellä

erittäin hyvin. Kaupunkilaisten suosion hän saavutti siihen määrään,

että moni heistä kehoitti häntä sinne jäämään ja eräs Nedjdin

kuuluimmista runoilijoista tarjosi hänelle kauniin viidentoista

vuotiaan tyttärensä vaimoksi, mutta »Herra soi toisin».

Wallin tutki tarkemmin kuin kukaan hänen jälkeensä tullut Djebel

Shammarin väestöä ja sen sukujuuria, joka hänelle kävi mahdolliseksi

Arabian vanhan kirjallisuuden ja perintätiedon tuntemisen kautta.

Shammarin väestö kuitenkin eroaa Arabian muitten keitaitten

asukkaista siinä, että kaupunkilaisetkin ja maanviljelijät siellä

ovat säilyttäneet beduiinilaiset käsityksensä, jota vastoin muualla

Arabiassa paimentolaisten ja vakiintuneen väestön välillä on jyrkkä

ero. Hailin emirikin vietti yhä suuren osan vuodesta mustassa

beduiiniteltassaan aito paimentolaiseen tapaan. Täten hänen olikin

mahdollinen pakottaa beduiiniheimot järjestykseen ja lainkuuliaisuuteen.

Wallin oli aikonut matkustaa Hailista Nedjdin kautta Persian lahden

rannalle, mutta edessäpäin vallitseva sotatila pakotti hänet, jossain

määrin vastoin tahtoaan, liittymään persialaisiin pyhiinvaeltajiin

ja käymään heidän kerallaan Medinassa ja Mekassa. Karavaaniin kuului

1,500 kameelia ja se kulki suoraan Medinaan tietä, jota ei kukaan

eurooppalainen ole sen jälkeen matkustanut. Sitä suurempi vahinko

oli, ettei Wallin julkaissut pyhiinvaellusretkestään mitään tarkempaa

tietoa; luultavasti hänen oli mahdoton tehdä muistiinpanoja. Hailista

Medinaan oli 85 tunnin matka. 39 tunnin kuluttua Djebel Adja oikealla

kädellä vaipui taivaanrannan alle. Osoitettuaan Medinassa kunnioitusta

profeetan haudalle Wallin samoin kuin muutkin pyhiinvaeltajat pukeutui

alihramiin, 10 kyynärän pituiseen palttinan kappaleeseen, josta osa

kiedottiin vyötäisille, loput kaulan ympäri ja hartioille; tämän

kevyen puvun ohessa ei sallittu muita vaatteita, ei edes päähinettä

eikä kenkiä. Mekassa hän neljän Hailin miehen ja kahden naisen keralla

asui kurjassa olkimajassa, ollen mukana kaikissa niissä juhlamenoissa,

jotka pyhiinvaeltajain oli läpikäytävä hadjin arvon saadakseen.

Näistä menoista hän ei kuitenkaan ole kertonut mitään, mitä ei jo

ennen varsinkin Burckhardtin kertomuksesta olisi tietty. Mekka ei

häntä ensinkään miellyttänyt. Juhlamenot hänestä tuntuivat tyhjiltä

ja taikauskoisilta, elämä siveettömältä, kaupungin siivottomuus ja

tuhansien teurasuhrien haju herättivät hänessä inhoa. Ja luultavasti

valepuvussa esiintyminen ja teeskentely täällä rasittivat häntä

vielä tavallista enemmän. Varmaan hän tunsi sanomatonta huojennusta

päästessään marraskuun 15:ntenä lähtemään Mekasta Djiddaan, jonne

hän saapui repaleisena ja melkein rahattomana. Djiddassa hänellä

kuitenkin oli Kairosta sinne lähettämiään rahoja. Mutta vasta tammikuun

8:ntena v. 1846 hän saattoi jatkaa Djiddasta matkaa kannettomalla

arabialaisella rannikkopurrella, jota kaksi suurta kolmikulmaista

purjetta veti ja joka tuulessa kallisteli niin pahasti, että

Wallin joka hetki pelkäsi sen kaatuvan. Laivalla oli paljon muita

pyhiinvaeltajia ja muutamia Mekan sheikkejä, jotka eivät koskaan

kiroamatta maininneet kristityn nimeä. Purjehdus Sueziin kesti kaksi

kuukautta ja Wallin oli kovin uupunut, kun hän vihdoin sai astua

jalkansa Egyptin mantereelle.

Wallinin toinen matka.

Postinkulun hitauden vuoksi kului lähes pari vuotta, ennenkuin Wallin

saattoi palata Arabiaan. Välillä hän teki matkan Sinain niemen

luostareihin, Jerusalemiin ja Damaskoon, palaten höyrylaivalla

Beirutista Egyptiin. Sinne tultuaan hän sai kuulla, että rahakysymys

oli kotimaassa tullut ratkaistuksi suotuisaan suuntaan, mutta kun

vuodenaika oli sopimaton erämaan matkaan ja hän lisäksi sairastui,

pääsi hän vasta joulukuun 14:ntenä 1847 uudelleen lähtemään Kairosta.

Wallin oli aikonut uudella Arabian matkallaan kulkea ensin Jerusalemin

ja Damaskon kautta Bagdadiin ja Basraan ja tunkeutua Arabian sisäosiin

siltä puolelta, koska kaikkia Egyptistä tulevia Arabiassa epäiltiin.

Hasan maakunnasta, Persian lahden rannalta, hän oli, kapteeni Sadlierin

tavoin, aikonut matkustaa Nedjdiin, wahhabilaisten päämaahan, ja sieltä

tunkeutua, jos suinkin mahdollista, suuren hietaerämaan poikki Mahraan,

joka on Hadramautin jatkona Arabian etelärannalla. Ellei se olisi

mahdollista, olisi hän palannut Basraan, kulkenut meritse Maskatiin,

sieltä Mahraan ja Mahrasta »Akhafia vuoritasangon» poikki Jemenin

Sanaan, täydentääkseen Arnaudin ja v. Wreden tutkimuksia. Sanasta hän

aikoi kulkea Nedjdin pääkaupunkiin Riadiin vadi Dauasiria pitkin ja

edelleen pyhiinvaeltajain tietä Hedjasiin.

Tämä suurenmoinen matkasuunnitelma oli hänen kuitenkin täytynyt

muuttaa ja pyrkiä Riadiin ja Mahraan oikoisempia teitä. Hän matkusti

ensin Suezin kautta Sinain niemen länsirannalle, aikoen siellä nousta

laivaan, mutta kun sitä ei saapunut, kulki hän arabialaisella purrella

meren poikki Muelehiin, Midianin rannalle, josta hän, pari viikkoa

sairastettuaan, helmikuussa 1848 jatkoi matkaa sisämaahan. Rannikko oli

jo ennen tutkittu, mutta sisämaa oli aivan tuntematon.

Matkalla Tebukiin, vanhaan kylään, joka oli Syyriasta tulevan

karavaanitien läheisyydessä, hän kulki »tasaisten mustain kivikenttäin

poikki, joiden läpi siellä täällä kohosi keilamaisia kallioita. Näiden

kallioiden juurella »maassa oli vahvalta mustia, huokoisia, omituisen

kevyitä kiviä». Vuoristot itse olivat punaista hietakiveä, mutta niiden

sivut ja harjanteet olivat niin vahvalta näiden mustien jäännöksien

peitossa, että alla olevan punaisen värin muka huomasi vain tarkan

tutkimuksen jälkeen. Wallin arveli mainitun mustan värin johtuneen

siitä, että hietakiven sisältämä rautaoksidi oli ilmakehästä enemmän

happea otettuaan muuttunut mustaksi peroksidiksi. Siitä muka sai

selityksensä, että ne olivat niin tuhkan näköisiä. Tuhkan näköisiä ne

kyllä tosiaan ovatkin, sillä ne ovat — laavaa! Samanlaisia laavakenttiä

on tavattu pitkin Punaisen meren vajontasyvänteen itäreunaa ja Kuolleen

meren ja Jordanin laakson itäreuna aina Damaskon seuduille saakka.

Huhtikuun 19:ntenä Wallin jälleen saapui Shammar heimon rajoille Teiman

keitaaseen, jossa ei vielä kukaan eurooppalainen ollut käynyt, vaikka

se kirjallisuudesta oli hyvin tunnettu. Keidas palmulehtoineen oli

melkein kokonaan Nefudin ympäröimä ja sai maankasteluun tarvittavan

vetensä kautta Arabian kuuluisasta lähteestä. Vehnänkin viljelemiseen

siitä riitti vettä. Teimassa Wallinia pidettiin Egyptin asiamiehenä,

jonka luultiin lähteneen Nedjdiin hevosia ostamaan. Hän tapasi siellä

joukon Nedjdin emirin Feisalin miehiä, jotka olivat paluumatkalla

Egyptistä, sinne hevosia vietyään. Wallin pyrki heidän seuraansa,

hän kun juuri oli matkalla emirin pääkaupunkiin Riadiin, eikä sitä

kielletty, koska Wallin muka oli heille tuttu mies. Hailissa, Shammarin

pääkaupungissa, hän kuitenkin erosi Feisalin miehistä, koska tämä

kuului pareillaan olevan sotaretkellä, jääden itse Hailiin hoitamaan

erästä sairasta sheikkiä. Eräs nuori mies, jonka tuttavuutta Wallin

oli tehnyt edellisellä matkallaan, lähetti hänelle nyt hänen isäntänsä

kautta seuraavan neuvon: »Kiellä häntä menemästä Feisalin luo, sillä

hän ja hänen kansansa epäilevät jokaista, joka tulee Egyptistä, Hänellä

sitä paitsi ei ole mitään tekemistä siellä, ja olen varma siitä,

että hänet siellä surmataan joko miekalla tai myrkyllä. Sano hänelle

viimein, että me tiedämme hänen olevan kristityn. Mutta hän on kunnon

mies, ja sen tähden me häntä kunnioitamme ja siksi lähetän hänelle

tämän ystävällisen neuvon.»

Tämä tapaus muutti kokonaan Wallinin matkasuunnitelman. Lähteä

näine tietoineen Nedjdiin olisi ollut lähteä tietoisesti suoraan

surman suuhun. Kauan mietittyään Wallin päätti lähteä suorinta tietä

Bagdadiin. Tosin hän oli Hailissa hyvässä turvassa, vaikka vanha

Abdallah emiri olikin kuollut ja hänen poikansa Talal veljensä keralla

hallitsi maata, mutta siellä hän jo oli työnsä tehnyt ja tuskinpa

hänen olisi ollut viisasta Punaiselle merellekään palata, kun hänet

ehkä laajemmaltakin tunnettiin kristityksi. Yhtyen viiteen Shammarin

mieheen, jotka lähtivät Meshed Aliin, Eufratin rannalle, riissiä

ostamaan, Wallin kesäkuun 7:ntenä keskellä kesähelteitä lähti matkaan.

Tie kulki lännempänä persialaisten pyhiinvaeltajain reittiä, sillä

kun oli vähemmän pelkoa rosvoista. Kun oli kuljettu Nefud erämaan

kulmauksen poikki, saavuttiin parin päivän kuluttua kovemmalle maalle,

jossa kesälläkin oli rotkojen pohjalla vettä. Neljäntenä päivänä

Shammarin miehet »ottivat pohjantähden silmäkulmiensa väliin» ja

kulkivat siihen suuntaan suorinta tietä yli sorakumpujen, kunnes

kesäkuun 5:ntenä Alin haudan kullattu kupoli kohosi näkyviin. Vaikka

Wallin oli kovin uupunut, täytyi hänen kuitenkin neljän päivän

kuluttua lähteä Meshed Alista. Osaksi maata, osaksi jokea kulkien

hän juhannuspäivänä saapui Bagdadiin, jossa hän sairastui ankaraan

kuumeeseen. Matkan epäonnistuminen ja rahanpuute lisäksi masensivat

kovin hänen mieltään, ja turhaan hän kolme kuukautta odotti kirjettä

sekä Kairosta että Suomesta. Niin ollen hän ei voinut jatkaa matkaa

Omaniin, vaan päätti käydä Persiassa, voidakseen sieltä palattuaan

jälleen poiketa Bagdadiin kirjeitään tiedustelemaan.

Mekasta palaavain pyhiinvaeltajain seurassa matkustaen Wallin kulki

Sagros vuorien poikki Ispahaniin, sieltä Shirasiin ja vihdoin

lumisten solien poikki joulukuun jälkipuoliskolla Bushiriin Persian

lahden rannalle, josta hän purjelaivalla vaarallisen merimatkan

jälkeen saapui Basraan. Tässä »likaisessa tunkiossa» Wallinin täytyi

rahanpuutteen vuoksi elää pari kuukautta sanomattomassa kurjuudessa.

Erään englantilaisen kapteenin keralla hän vihdoin pääsi Bagdadiin ja

sai siellä olevilta eurooppalaisilta sen verran rahaa, että saattoi

lähteä suorinta tietä paluumatkalle. Hänen omat rahalähetyksensä

olivat Ranskan konsulin kuoleman vuoksi jääneet tulematta. Matkalla

erämaan poikki Damaskoon Wallin ryöstettiin, kunnes rosvot huomasivat,

ettei heillä oikeastaan ollutkaan oikeutta ryöstää tätä matkuetta,

joka kuljetti Englannin postia. Wallin sai takaisin suurimman osan

omaisuudestaan. Damaskosta hän matkusti Beirutiin, sieltä meritse

Egyptiin, saapuen takaisin Kairoon kesäkuun 1:nä 1849.

Kuudetta vuotta Itämailla oltuaan Wallin omain sanainsa mukaan oli

siihen määrään itämaalaistunut, että hän kaipauksella sieltä erosi

kotimaahansa palatakseen. Varain puute kuitenkin pakotti hänet

lähtemään. Hadramautin tutkijan v. Wreden saattamana hän elokuun 9:tenä

Aleksandriassa astui itävaltalaiseen laivaan, joka vei hänet Triestiin.

Sieltä hän matkusti Italian kautta Sveitsiin, Sveitsistä pitkin Rheiniä

Belgiaan, ja vihdoin Lontooseen, jossa kuulu Rawlinson, Mesopotamian

nuolenpääkirjoituksen tutkija — Wallin oli häneen tutustunut Bagdadissa

— tutustutti hänet Englannin tiedemiehiin. Huhtikuussa Wallin esiintyi

Englannin maantieteellisen seuran kokouksessa tehden selko Arabian

matkoistaan. Rawlinson julkaisi myöhemmin hänestä erinomaisen ylistävän

kirjoituksen, joka käänsi häneen tieteellisen maailman huomion. Hän

sai palkintoja ja kunnianosoituksia monesta Euroopan maasta. Englannin

maantieteellisen seuran aikakauskirjassa julkaistiin hänen selontekonsa

sekä ensimmäisestä että toisesta matkasta, ja näihin perustuvat ne

tiedot, mitä ulkomailla on Wallinin matkoista. »Mikäli tiedämme»,

lausuu Hogarth, »ei hän ole muita selontekoja jälkeensä jättänyt.

Tekisi mieli tyytyä vähempään hänen seuraajainsa kertomuksista,

jotta saisi enemmän Wallinin. Hän oli viimeinen niistä ensimmäisistä

tienraivaajista, jotka Niebuhrin jälkeen ovat Arabiaa avanneet,

viimeinen tärkeimpien tuntemattomien seutujen salpojen murtaja.»

Palattuaan Suomeen ja tultuaan nimitetyksi itämaisten kielten

professoriksi yliopistoomme, Wallin tuota pikaa alkoi puuhata uutta

Arabian matkaa, jonka Venäjän ja Englannin maantieteellisten seurain

piti yhdessä kustantaa. Matkan piti kestää viisi vuotta, mutta Wallinin

laatima kustannusehdotus päättyi niin suureen summaan, ettei matkasta

tullut mitään. Hänen terveytensä oli sitä paitsi jo niin heikontunut,

ettei hän luultavasti olisi kauaa kestänyt, vaikka olisikin päässyt

takaisin erämaihin, joita hän haaveellisella rakkaudella ja särkyneen

mielen kaiholla ikävöitsi. Lokakuun 23:ntena 1852 hän kodissaan

Helsingissä kuoli 41 vuoden ikäisenä. Wallin oli yksi niitä harvoja

suomalaisia, joiden sanomakellot ovat kuuluneet kauas synnyinmaan

rajojen ulkopuolellekin.

Kuulu saksalainen maantieteilijä Karl Ritter julkaisi vuosina 1846 ja

1847 suuren Aasian maantieteensä Arabiaa koskevat osat, joissa kaikki

Wallinia aikaisemmat löydöt oli huomioon otettu. Suurin piirtein oli

niemimaa nyt tunnettu, mutta paljon oli vielä tutkimatontakin, sekä

maantieteellisiä, että varsinkin muinaistieteellisiä asioita.

Burton midianilaisten maassa.

Yhdeksännentoista vuosisadan jälkipuoliskolla alkoi Arabian

tutkimuksen myöhempi vaihe. Kerromme tämän aikakauden tutkijain retket

maantieteellisessä, eikä aikajärjestyksessä.

Lähdemme matkaan Midianinmaasta, joka Akaban lahden ja Punaisen

meren pohjoispään itäpuolella sijaiten vielä tänä päivänä on saman

nimellinen kuin raamatun aikoina Tämän maan tuntemista edisti paljon

englantilainen R.F. Burton, Tanganjikan kuulu löytäjä, joka eräältä

egyptiläiseltä pyhiinvaeltajalta oli kuullut Midianissa olevan vanhoja

kultakaivoksia ja arvatenkin siis kultasuoniakin. Egyptin hallituksen

avulla hän v. 1877 varusti pienen retkikunnan ja kulki Muelehiin,

samaan pikkukaupunkiin, jossa Wallin kolmisenkymmentä vuotta ennen oli

maihin noussut. Edward Rüppell oli jo v 1826 löytänyt tältä rannikolta

muinaisten asumusten jäännöksiä, ja hänen tietään Burton nousi

ylämaahan, toivoen niistä johtoa vanhain kaivosten löytämiseen. Hän

löysikin sekä raunioita että malmia, jonka johdosta Egyptin hallitus

vuoden lopulla varusti hänelle paljon suuremman retkikunnan. Rannikko

on hyvin vuorinen, karu ja harvaan asuttua nykyään, mutta vanhoja

raunioita ja työmaita löytyi vielä kaukana Muelehin eteläpuolellakin.

Kultaa retkikunta ei kuitenkaan löytänyt, mutta egyptiläiset upseerit

kartoittivat koko rannikon ja Burton laati siitä kertomuksen, joka

vielä tänä päivänä on paras ja uusinkin lähde muinaisten midianilaisten

maan tuntemiseen.

Hedjasissa Arabian suuri vedenjakaja on kauempana sisämaassa kuin

sekä Midianissa että eteläpuolella Asirissa ja Jemenissä, ja pitkiä

vadeja juoksee sisämaan laavakentiltä Punaiseen mereen. Epäilemättä

pohjois-Hedjasin samoin kuin Midianinkin takamaa nykyään on tullut

entistä paljon paremmin tunnetuksi rautatien kautta, joka v. 1908

jatkettiin Syyriasta aina Medinaan saakka. Pyhissä kaupungeissa on

Wallinin jälkeen käynyt moni eurooppalainen, joukossa eteviä arabian

kielen tuntijoita, kuten Burton ja Snouck Hurgronje.

Burton teki matkansa jo v. 1853 afghanilaiseksi pyhiinvaeltajaksi

puettuna. Hänen aikomuksensa oli saada hadjin nimi, voidakseen sitten

tunkeutua suuren hietaerämaan halki Maskatiin ja myöhemmin matkustaa

paremmassa turvassa sekä Aasiassa että Afrikassa. Erämaanretki täytyi

kuitenkin jättää sikseen, koska beduiinit yksimielisesti vakuuttivat

ei kenenkään enää sitä tietä kulkevan, vaikka vanhat arabialaiset

auktorit ovat jättäneet meille tietoja vanhasta reitistä Ruba el

Khalin pohjoisosan poikki. Maantiede ei siis paljoa hyötynyt Burtonin

Arabian matkasta, mutta vilkkaan kuvailevan tyylinsä vuoksi hänen

matkakertomuksensa saavutti hyvin suurta suosiota.

Burton nousi Jambon satamasta Medinaan sanomattoman aution luonnon

kautta. Se oli kuin kuumaisema täynnään paljaita mäkiä, autioita

laaksoja, karuja tasangoita. Isot rotkot olivat kuin maan laihoihin

kasvoihin iskettyjä haavoja. Siellä täällä ne laajenivat mustiksi

rotkolaaksoiksi taikka kapenemistaan kapenivat, kunnes lopulta olivat

vain hohtavia valkoisia hiekkajuovia. Toisella taivaanrannalla

lepäsi taivas kuin kansi kiilloitettua terästä, toisella oli valtava

keltainen loimu, jota ei ohuinkaan auerjuova masentanut.» Medinasta

Mekkaan Burton kulki itäisempää erämaantietä, jota käytettiin vain

silloin, kun rosvot sulkivat rantatien. Kaksitoista päivää hän kulki

seutuja, jotka olivat eurooppalaisille aivan tuntemattomat. Suuri

pyhiinvaeltajakaravaani matkasi päivän hellettä välttääkseen yöllä

kuutamossa ja matkueen maalauksellisuus teki syvän vaikutuksen

englantilaiseen matkailijaan. Maa oli pitkulaisia tasangolta,

joita kuivat vadit toisistaan erottivat. Tuon tuostakin oli

basalttivyöhykkeitä. »En missään maailmassa», kirjoittaa Burton,

»ole nähnyt maata, jossa olisi enemmän tuliperäisiä ja primäärisiä

muodostumia taikka seutua, jossa maan anatomia olisi niin alastomana

edessämme». Taivaanranta oli kangastusmerenä, joka rinteellä oli kuin

keijujen virtoja, jättiläismäisiä hiekkapatsaita kieppui rannattomalla

tasangolla.

Snouck Hurgronje.

Snouck Hurgronje, alamaalainen kansallisuudeltaan, matkusti Mekkaan

kolmisenkymmentä vuotta Burtonin pyhiinvaelluksen jälkeen. Astuttuaan

maihin Djiddassa hän vietti ensin viisi kuukautta rannikolla ja

matkusti sitten Mekkaan oppineena lääkärinä. Mekassa hän oleskeli

toiset viisi kuukautta pyhiinvaelluskaravaanien väliajalla tutustuen

pyhään kaupunkiin sen arkiasussa. Matkakertomuksessaan hän mitä

tarkimmin kuvaa sitä, kertoen muun muassa, kuinka kaupungin pinta

hitaasti nousee pyhien rakennuksien ympärillä, niin että nämä ovat

jääneet yhä syvenevään kuoppaan. Sama ilmiö oli aikoinaan huomattavana

Egyptin temppelikartanoiden ympärillä. Kaaba on nykyään pari kolme

metriä katua alempana ja joutuu sen vuoksi sateilla tulvan valtaan.

Epäilemättä rautatie on Arabiassa samoin kuin muuallakin lieventävä

eristäymistä, niin että muhamettilaisten pyhiin kaupunkeihin käy yhä

helpommaksi päästä, mutta mitään uutta niistä tai niiden menoista

tuskin enää tulee julki.- ecu.

Kaaba.

Mekan kuulu Kaaba on Muhammedia ja hänen uskontoaan paljon vanhempi

pyhättö. Nimensä se on saanut siitä, että se on kuusitahoisen arpanopan

muotoinen. Se on kömpelö kivirakennus, jonka ovi yhä vielä, samoin kuin

ennen Muhammediakin käytetyssä rakennuksessa, on 7 jalkaa korkealla

maasta, niin että huoneeseen on noustava tikapuilla. Akkunaa siinä

ei ole ensinkään. Kaaba on siis Arabian vanhin epäjumalantemppeli.

Muhammed poisti siitä epäjumalat ja antoi sen synnylle uuden

selityksen: se muka oli Abrahamin ja Ismaelin rakentama, yhden Jumalan

palvelukselle pyhitetty rakennus, jonka pakanat sitten myöhemmin

muuttivat epäjumalantemppeliksi. Alkuperäinen rakennus on tosin

moneen kertaan uusittu, mutta yhä vielä Kaaba on lähinnä samanlainen

kuin alkuaikoina. Seinien rakenne on samanlainen kuin Salomonin

temppelin. Hävittäessään epäjumalat Muhammed kuitenkin säilytti niiden

palvelemiseen liittyvät menot, antaen niille vain uuden sisällyksen.

Tärkein palvontaesine on yhä vielä Safaa kohti antavaan ulkonurkkaan

kiinnitetty musta kivi, joka on siksi korkealla, että keskikokoinen

ihminen parhaiksi ulottuu sitä suutelemaan. Kivi luultavasti on joko

tulivuoren purkama tai ilmasta pudonnut meteorikivi. V. 683 j.Kr.

se tulipalossa halkesi, mutta molemmat puoliskot liitettiin yhteen

hopealla. Muhammedin sanain mukaan enkeli Gabriel antoi tämän kiven

Abrahamille, mutta tietenkin se oli vain pyhin kaikista niistä

fetisheistä, joita temppelin ympärystä oli täynnään Muhammedin aikana.

Hävittäessään epäjumalat profeetta säilytti menot, kuten pyhätön

kiertämisen seitsemään kertaan ja palvottujen esineiden kosketuksen

eli suutelemisen. Mustan kiven ohella hän säilytti n.s. etelän kiven,

saman, joka nykyään on Kaaban Jemeniä kohti antavassa nurkassa.

Korvaukseksi epäjumalain poistamisesta Muhammed keksi paikkoja, jotka

pyhitettiin Abrahamille, Ismaelille ja Hagarille. Kaaban itäseinällä on

»Multazam», jossa palvojain tulee rukoilla levitetyin käsin ja painaen

ruumistaan huonetta vastaan. Samalla seinällä on oven toisella puolella

matala kuoppa, jossa ennen oli se kivi, jolla Abraham seisoi Kaaban

rakentaessaan. Nykyään paikkaa sanotaan savensekoitus-paikaksi, sillä

siinä muka valmistettiin muurilaasti, kun pyhättöä rakennettiin. Kaaban

pohjoispuolella ovat Ismaelin ja Hagarin haudat. Näissä ja useissa

muissa paikoissa rukous on erikoisen tehokas ja tulee kuulluksi.

Muhammedin aikana Kaaban ulkopuoli verhottiin raidallisella Jemenin

kankaalla, mutta kaliifit hankkivat sen sijaan kuvin kirjailtua

brokaadia. Egyptin hallitus lähettää vielä tänä päivänä jokaisen

pyhiinvaeltajakaravaanin kanssa uuden mustan brokaadin eli kiswan,

johon on kullalla ommeltu koraanin lauseita. Makaamia eli kiveä, jolla

Abraham seisoi, säilytettiin ennen itse Kaabassa — sittenkuin se oli

otettu pois savensekoituspaikasta — nyt sitä vastoin erikoisessa

pienessä pyhätössä laatikkoon suljettuna. Palvojat saavat ristikon läpi

koskettaa laatikkoa, mutta kiveä heille ei näytetä. Keskiajalla se

joskus näytettiin; siinä oli kirjoitus ja muka Abrahamin jalan jälki.

Kirjoituksesta Fakihi niminen vanha arabialainen historioitsija on

julkaissut osan jäljennettynä: se näyttää olevan kirjoitettu vanhoilla

syyrialaisilla kirjaimilla.

Pyhiinvaellus Mekkaan.

Pyhiinvaeltaminen Mekkaan oli sekin tapa, joka oli Muhammedia paljon

vanhempi, mutta vasta Muhammedin kautta se kävi kansainväliseksi

tavaksi, hän kun velvoitti jokaisen oppinsa tunnustajan käymään Mekassa

ainakin kerran, taikka antamaan itsensä edustamisen jonkun toisen

asiaksi. Mekassa käynyt saa hadjin arvon ja käy kautta muhamettilaisen

maailman muita arvokkaammasta miehestä.

Suurimmat kaikista pyhiinvaeltajamatkueista ovat ne kaksi, jotka

lähtevät vuosittain toinen Damaskosta, toinen Kairosta — edellinen

nykyisin rautatietä kulkien. Egyptin matkueeseen yhtyi ennen lähellä

Akabaa Pohjois-Afrikan pyhiinvaeltajamatkue, joka nyt kulkee Suezin

kanavan kautta. Damaskon matkueeseen keräytyy joukkoja Anatoliasta,

Kurdistanista, Mesopotamiasta ja Syyriasta. Kolmas pienempi matkue

lähtee Meshed Alista, Eufratin suupuolesta, ja siihen kuuluu etupäässä

persialaisia, neljäs, johon kuuluu neekereitä, nubialaisia y.m., kulkee

Kosseirista, Ylä-Egyptistä, Punaisen meren poikki Medinan satamaan

Jamboon, viides, joka tuo väkeä Intiasta ja Malaijisaaristosta, nousee

maihin Djiddassa; näiden lisäksi tulee vielä pyhiinvaeltajamatkueita

Jemenistä ja Nedjdistä. Matkan vaikeudet olivat varsinkin ennen

tautien, puutteen ja rosvojen vuoksi niin suuret, että joskus karavaani

saattoi menettää kolmasosan jäsenistään matkalla.

Saavuttuaan kymmenisen kilometrin päähän Mekasta pyhiinvaeltajat

rukouksien ja peseytymisen jälkeen riisuvat päältään tavalliset

vaatteensa ja pukeutuvat kääreeseen, o n näimme Wallinin tekevän.

Muuten vaatekappaletta ei ole lupa pitää, ei edes päähinettä eikä

jalkineita. Partaa ei saa ajaa, ei kynsiä leikata, eikä päätään öljytä

sillä ajalla, minkä menoa kestää. Tärkeimmät menoista ovat käynti

Mekan pyhässä moskeassa, jonka keskellä Kaaba on, ja mustan kiven

suuteleminen, ynnä Kaaban kiertäminen seitsemään kertaan, kolmasti

juosten, neljästi hitaasti, Abrahamin kiven koskettaminen, Safan

mäelle nouseminen ja juokseminen siltä Manvan mäelle seitsemän kertaa,

juokseminen Arafatin mäelle, saarnan kuuleminen. Muzdalifassa, joka on

Mekan ulkopuolella, pyhiinvaeltajan tulee viettää yksi yö, sitten Minan

läheisessä laaksossa kivittää pirua ja toimittaa siellä uhri. Näiden

menojen jälkeen pyhiinvaeltajat pukeutuvat tavallisiin vaatteihinsa,

viettävät Mekassa vielä kolmisen päivää ja käyvät sitten Medinassa

profeetan haudalla rukoilemassa.

Hedjasin eteläosissa, Asirissa ja Jemenin pohjoisosissa tutkimus

on viime vuosikymmeninä sangen vähän edistynyt. Osaksi tähän on

syynä Jemenin kahvin viljelyksen rappeutuminen; tuskin väestön

omaa tarvetta maa enää tuottaa. Jaava on kilpailullaan tuhonnut

Arabian kahvinviljelyksen. Turkkilaisten anastettua Jemenin ylämaan

matkustaminen kuitenkin kävi jonkun verran turvallisemmaksi, etenkin

kun arabialaiset siitä pitäen kävivät eurooppalaisia kohtaan

suosiollisemmiksi, toivoen heistä apua turkkilaisia vastaan.

Halévy.

Sanasta, Jemenin pääkaupungista, joka on enemmän kuin 2,000 metriä

korkealla merestä, ylänkö verraten jyrkästi laskee itää kohti niille

aroille, joiden keitaat olivat sabalaisten sivistyksen kantamaina.

Näiden arojen eteläosassa on Jemenin Djauf, pohjoisosassa Nedjran,

joka oli kristinuskon viimeinen tyyssija Arabiassa. Kun vanhain

kirjoitusten tarve ensimmäisten löytöjen jälkeen kävi seemiläisten

vanhan historian tutkimiselle yhä tärkeämmäksi, lähti Josef Halévy,

nuori oppinut Ranskan juutalainen, v. 1869 Adenista näihin seutuihin

pyrkimään, oppineeksi Jerusalemin rabbiksi pukeutuneena. Tämä valepuku

suojeli hänen henkeänsä, vaikka saattoikin hänet kaikenlaisille

nöyryytyksille alttiiksi. El Ghailin keitaassa hän löysi Meinin

rauniot, otaksuen ne minalaisten vanhan pääkaupungin raunioiksi. Paljon

vanhoja sabalaisiakin kirjoituksia hän täältä sai. Käytyään Kamnassa,

roomalaisten Caminacumissa, ja Kharibab el Bedassa, Pliniuksen

Mescassa, jonka luona roomalaiset Aelius Galluksen johdolla v. 24 e.Kr.

voittivat sabalaisten sotajoukon, Halévy Ahkafin erämaan kulmitse

matkusti Nedjraniin. Erämaan reunalla hän näki raunioita, mutta itää

kohti levisivät rannattomat hieta-aavikot, jotka olivat beduiineille

aivan tuntemattomat. Pohjoisella taivaanrannalla vihdoin kohosi

näkyviin taaja palmumetsä ja kesäkuussa 1870 Halévy monien vaarain ja

kärsimysten jälkeen saapui Nedjranin Makhlafiin, jossa juutalaiset

erinomaisen innokkaasti ottivat hänet vastaan. Juutalaiset olivat

tässä keitaassa suuressa suosiossa ja Halévy nautti siellä sen vuoksi

vapautta ja lepoa. Hän tapasi Jemenissa paljon juutalaisia siirtokuntia

(vert. I, s. 194); toisten luulon mukaan ne ovat siellä eläneet

Salomon ajoista saakka. Makhlafista hän palasi Djaufiin läntisempää,

vähemmän erämaanluontoista tietä, tavaten vadeissa raunioita, joista ei

kenelläkään siihen saakka ollut aavistusta ja joita hänkään ei voinut

tutkia, vaikkapa hänen otaksuttu pyhyytensä suojelikin häntä murhalta.

El Ghailiin saavuttuaan hän matkusti sabalaisten muinoisen pääkaupungin

Maribin ja sen kuulun padon raunioille, voimatta kuitenkaan saada

siellä suuria aikaan, koska niillä seuduin oltiin erikoisen

suvaitsemattomia juutalaisia kohtaan.

Glaser.

Halévyn työtä jatkoi samoilla seuduilla lähes parikymmentä vuotta

myöhemmin itävaltalainen E. Glaser Turkin suojeluksen alaisena.

Glaserin tieteellinen sato oli erinomaisen runsas. Sotaväen turvissa

hän saattoi oleskella Maribissa kuukauden päivät, koota lähes

neljäsataa kivikirjoitusta ja laatia seudusta ja sen muinaismuistoista

kartan. Glaser olisi mielellään matkustanut täältä Hadramautiin,

mutta siihen matkaan ei edes sulttaanin suojelus riittänyt. Vielä

myöhemmin on kirjoitusvarastoa lisännyt rohkea italialainen kauppias

Giuseppe Caprotti, jolla oli Sanassa veljensä keralla kauppaliike.

Mutta epäilemättä näissä maissa vielä on muinaistutkimuksella paljon

tehtävää, etenkin kun voidaan ryhtyä kaivauksiin.

Vuosikymmeniä kului, ennenkuin Wreden jälkeen kukaan pääsi uudelleen

tunkeutumaan Hadramautin sisäosiin. Sitä myöten kuin rannikon sheikit

joutuivat riippuvaisuussuhteeseen Englannista, saattoivat kuitenkin

Adenin brittiläiset viranomaiset entistä paremmalla menestyksellä

vaatia vapaata pääsyä sisämaahan. Siitä huolimattakin matka oli vaikea

ja tilaisuus maantieteellisiin ja muinaistieteellisiin tutkimuksiin

rajoitettu.

Hollantilainen Leo Hirsch, joka v. 1893 lähti Motallan sulttaanin

suojeluksen turvissa ylämaahan, oli oppinut arabiankielen tuntija ja

muinaistutkija. Löydettyään vadi Doanista vanhoja kirjoituksia ja

raunioita hän kulki koillista suuntaa suureen Hadramautin laaksoon,

jossa sheikki otti hänet ystävällisesti vastaan. Termissä, laakson

vanhassa pääkaupungissa, lyhyen ajan oleskeltuaan, hänen kuitenkin

täytyi kansan vihamielisyyden vuoksi palata rannikolle. Muutama

kuukausi myöhemmin kulki samoja teitä englantilainen J. Theodore Bent

vaimonsa kera, mukanaan muhametinuskoinen intialainen kartoittaja, joka

laati vadi Hadramautista kartan. Useita himjarilaisia raunioita ja

kirjoituksia nähtiin, mutta Hadramautin laaksossa kansa kuitenkin oli

niin vihamielistä, että työ oli kesken jätettävä. Hadramautin ikivanhan

maineen vuoksi nämä matkustajat olivat toivoneet tapaavansa siellä

enemmänkin muinaismuistoja. Mahdollisesti tulevaisuudessa, asukkaitten

vihamielisyyden taltuttua, tavataan enemmän. Vadin maantieteelliset

ja sen monessa suhteessa alkuperäisen väestön yhteiskunnalliset olot

tarjovat tuleville tutkijoille melkoisen paljon mielenkiintoa.

Vielä vähemmän kuin Hadramautia tunnetaan sen itäpuolisia rantamaita,

Mahraa, Garaa ja Djenabaa. Nämä kansat ovat kaikki hyvin alkuperäisellä

kehityskannalla eivätkä millään verukkeella laske eurooppalaisia

maahansa. Ainakin Mahran asukkaat kuuluvat Arabian alkuväestöön, jonka

semiläiset karkoittivat näille karuille aroille niemimaan paremmista

osista. Mahralaisten kieli on vain pinnaltaan semiläistä, sen

perusrakenne on vieras. Sitä ja kansaa itseänsä on tutkittu varsinkin

Sokotran saarella, jonka Mahran sulttaani omistaa. Epäilemättä maa itse

on Arabian asutuista osista huonoimpia, muutoin sen asukkaat tuskin

olisivat saaneet sitäkään pitää.

Omanissa ovat jotkut matkustajat, etenkin englantilainen eversti

Miles, jatkaneet Wellstedin tutkimuksia. Hän kävi varsinkin Bireiman

keitaassa, se kun jäi Wellstediltä tutkimatta wahhabilaisten vuoksi,

jotka siltä puolelta paraillaan etenivät Omanin takamaahan. Keidas on

jotenkin suuri ja hedelmällinen. Sen eteläpuolellakin lienee melkoinen

keidas, mutta sinne ei vielä kukaan ole tunkeutunut.

Bireiman länsipuolella on pitkä rannikkokaistale, joka vielä tänä

päivänä on tuntematon; asukkaittensa, vaarallisten merirosvojen,

vihamielisyyden vuoksi. Miles kuuli Bireimassa, että maa on aromaista,

vettä verraten runsaasti, vaikka se oli jonkun verran suolahkoa.

Tämä alue on tärkeä Arabian maantieteelle sen vuoksi, että siihen

luultavasti päättyy vadi Jabrin, Nedjdin sisäosista tuleva melkoinen

uoma, jonka yläosassa vanhain muhamettilaisten maantieteilijäin teosten

mukaan on suuri, vaikka tuiki tuntematon keidas. Tässä keitaassa

ei nykyään pitäisi olla vakinaisia asukkaita, koska se on kovin

vilutautinen, mutta läheiset beduiiniheimot käyvät siellä taatelien

poiminnan aikaan, ja he ovat siellä nähneet asuntojen raunioita ja

sateiden jälkeen maanpinnalla rahoja.

El Hasa.

Paremmin tunnettu on Persian lahden lounaisrannikko, El Hasa, jonka

turkkilaiset valloittivat voidakseen sieltä tarpeen tullen ahdistaa

Nedjdiä. Tällä rannikolla on kaksi suurta keidasta, Hofuf ja Katif,

pienempiä mainitsematta. Viidettäkymmentä vuotta kapteeni Sadlierin

käynnin jälkeen oleskeli näillä seuduin kuulu Palgrave, jonka matkoista

saamme tuonnempana kertoa enemmän. Hänen havaintojensa mukaan näiden

keitaiden asukkaat olivat sula vastakohta lähimmille naapureilleen,

Nedjdin puritaaneille, sillä heidän kesken elämän nautinnot olivat sen

paras tarkoitus ja sisällys.

Näiden keitaiden luoteispuolella merenrannikko jälleen on karua,

vedetöntä aroa, sateetonta ja arvotonta. Mutta Persian lahden

luoteiskulmassa tapaamme syvän ja suojaisen merenlahden, jonka pohjaan

sisämaasta laskee iso uoma, tarjoten riittävästi vettä asutuksille

ja viljelyksille, niin että lahden eteläpuolelle on voinut syntyä

pieni kaupunki. Tämä lahti on tuo Kuveit, josta aikoinaan niin

paljon puhuttiin, se kun saavutti erinomaisen suuren kansainvälisen

merkityksen. Satama kuului Turkin alueihin. Saksa aikoi johtaa

siihen suuren Bagdadin radan pään, Englanti taas kaikin voimin tätä

vastusti peläten siitä koituvan vaaroja Intialle. Kuveitin lahteen

päättyvä vadi on Arabian merkillisin. Se nimittäin tuo mereen koko

Sisä-Arabian vesistöjärjestelmän länsirannikon vuoristoylängöiltä

saakka. Kartoissa sen nimi on »Vadi Rummah». Vettä siinä on vain

suurimpien rankkasateiden jälkeen, mutta kaivamalla sitä saa helposti

vuoden umpeensa. Ellei Arabia olisi niin kuiva maa, olisi tämä vadi sen

suurin joki, milt'ei verrattava niihin kaksoisvirtoihin, jotka lyhyen

matkan päässä Kuveitista purkavat Persian lahteen lietteiset vetensä.

Epäilemättä se kerran on ollut suuri joki.

Palgrave.

Palaamme nyt takaisin niihin seutuihin, joiden tutkiminen on Wallinin

kuolematon ansio. Jos kuulu kansalaisemme olisi voinut julkaista

täydellisemmän ja laajemmalle leviävän matkakertomuksen, ei hänen

ehkä olisi tarvinnut niin kauan odottaa seuraajaansa. Toistakymmentä

vuotta kului, ennenkuin seuraava länsieurooppalainen matkustaja uskalsi

tunkeutua Arabian sisäosiin, tällä kertaa syyrialaisen lääkärin

pukimessa, vaikka hän todellisuudessa oli jesuiittain veljeskunnan

jäsen. Tämä mies oli Englannin juutalainen William Gifford Palgrave.

Mitkä Palgraven matkan varsinaiset tarkoitukset olivat, sitä ei vielä

tänä päivänäkään varmaan tiedetä, mutta varat hänelle hankki Ranskan

keisari ja todennäköistä sen vuoksi on, että hän vakoili Arabiaa

Ranskan hyväksi. Maan asukkaitten kanssa hän sai toimeen sangen hyvät

suhteet ja liikkui varsinkin Shammarissa varsin vapaasti.

Palgrave lähti v. 1862 matkaan Damaskosta, jonka ranskalaisesta

jesuiittakolleegiosta muuan kääntynyt syyrialainen lähti hänen

toverikseen. Gazan kautta Maaniin, Kuolleen meren kaakkoispuolelle,

matkattuaan molemmat »lääkärit», — se- oli heidän julkinen ammattinsa

— kulkivat Djaufiin, joka Palgraven mielestä oli paljon suurempi

ja varakkaampi keidas kuin Wallin mainitsee. Palgrave epäilemättä

liioitteli tässä, kuten enimmäkseen kaikessa muussakin; myöhemmät

matkustajat ovat kannattaneet Wallinin käsitystä. Nefudin erämaastakin

hän julkaisi hyvin liioitellun kuvauksen, tuoden samalla kuitenkin

ensimmäisen tiedon sen omituisista hevosenkengän muotoisista rotkoista,

jotka ovat tämän erämaan vaikeimmin selitettävä luonnepiirre.

Viivyttyään jonkun aikaa Hailissa Palgrave matkusti kaakkoa kohti

Bereidaan, tullen nyt seutuihin, joista ei ennen eikä jälkeen ole saatu

sanottavasti tietoja. Sedeirin maakunnassa tavattiin laihoja aroja ja

jyrkkäsivuisia laaksoja, joiden pohjalla oli vettä, viljelyksiä ja

kyliä. Asukkaat olivat näissä seuduissa kohteliaita ja vieraanvaraisia,

ja uutteria maanviljelijöitä. Sieltä Palgrave persialaisten

keralla, joihin hän oli liittynyt, matkusti Riadiin, wahhabilaisten

pääkaupunkiin, jossa vähän ennen häntä joku nimetön eurooppalainen,

kuten kerrottiin, oli vakoojana surmattu.

»Edessämme oli», kuvaa Palgrave Riadia, »avara avoin laakso, laakson

etuosassa, aivan sen soramäen alla, jolla seisoimme, oli Riad laajana

ja nelikulmaisena korkeine tornineen ja vankkoine muurineen, kattoineen

ja pengermineen, erillään muista Feisalin kuninkaallisen linnan laaja

ja uhkaava, vaikka epäsäännöllinen rykelmä, sen vieressä oli

yhtä näkyisä vanha palatsi, jossa asusti hänen vanhin poikansa Abd

Allah asusti. Joka puolella oli lakeudella kolmea mailia laajalta,

ja varsinkin länsi- ja eteläpuolella, kokonainen meri palmupuita,

puistojen lomassa vihantia kenttiä ja hyvin kasteltuja puutarhoja...

Etelää kohti laakso aukeni Jemamen laajoja ja vielä hedelmällisempiä

lakeuksia kohti, jossa Manuhan kaupunki melkein vetää Riadille

itselleen vertoja. Yhä kauempana taustassa näkyi sinivuoria, Jemamahin

rosoisia selänteitä.»

Palgrave viipyi Riadissa viisikymmentä päivää ja seudun

tuntemattomuuden vuoksi kokosi siitä tarkempia tietoja, kuin hänen

tapansa yleensä oli. Maantiede hyötyi varsinkin hänen käynnistään El

Aflaj keitaassa, joka on Riadista lounaaseen kuulussa Wadi Dauasirissa,

joka on Arabian tärkeimpiä uomia, aivan Jemenin rajoilta alkava.

Riadiin palattuaan hän alkoi joutua yhä ahtaammalle ja ahtaammalle,

häntä kun ruvettiin epäilemään vakoilusta. Lopulta hänen täytyi

toverinsa keralla kiiruumman kautta paeta, ja erään paikkakuntalaisen

suosiollisella avulla pako onnistuikin. Mantuhan ja Jemamen kautta

matkustaen Palgrave saapui Hofufiin ja matkusti sieltä Bahreinin ja

Omanin kautta Eurooppaan.

Palgraven matkakertomus herätti seikkailuittensa ja tyylikkäitten

kuvaustensa kautta hyvin suurta huomiota, vaikka tieteellinen

maailma ottikin sen epäilyksin vastaan. Vahvimpana puolena

hänen matkakertomuksessaan ovat yhteiskunnalliset, varsinkin

kaupunki-yhteiskunnalliset havainnot.

Palgrave aikoi palata Arabiaan takaisin, mutta siitä ei tullut mitään.

Heti Eurooppaan tultuaan hän luopui jesuiittain veljeskunnasta

ja katolisesta uskostakin ja palveli loppuikänsä englantilaisena

diplomaattina varsinkin itämailla.

Doughty.

Palgraven jälkeen on Sisä-Arabiam tutkijoista mainittava ennen

muita englantilainen Charles Montague Doughty, joka v. 1875

alkoi seikkailurikkaat matkansa, tutustuen varsinkin vaeltavien

beduiinien elämään. Saavuttuaan Jordanin taitse Maaniin Doughty

kuuli paljon puhuttavan Medain Saliehin eli Hedjrin, Ptolemaioon

Hegran, vanhoista muistomerkeistä ja lähti sinne pyhiinvaeltajien

keralla, koska paikka oli suuren karavaanireitin varrella. Vaikka

Doughty matkusti kristittynä, pääsi hän kuitenkin määräpaikkaansa ja

löysi muistomerkit. Ne ovat kristillisen ajanlaskun ensi ajoilta,

nabatalaisia kalliohautoja, samoin kuin Petrankin. Useita nabatalaisia

ja himjarilaisia kirjoituksiakin hän sai kopioiduksi.

Melkein rahatta, lääkärin tointa harjoittaen kuten Wallin ja

Palgravekin, Doughty sitten lähti matkaansa jatkamaan, päämääränään

Kheibar keidas, jossa piti olla vanha juutalainen siirtokunta. Kun

sinne kuitenkin oli mahdoton päästä, täytyi hänen kulkea kiertoteitä.

Hän löysi näillä retkillään »Teiman kiven», joka vanhoine aramealaisine

kirjoituksineen on Arabian suuriarvoisimpia muinaismuistoja, ja hänen

osoitustensa mukaan Huber myöhemmin kävi sen talteen korjaamassa.

Doughty kierteli sitten, kunnes saapui Shammarin pääkaupunkiin Hailiin,

oleskeli siellä siedettynä, vaikk'ei tervetulleenakaan vieraana, ja

kulki vihdoin laavakenttien poikki Kheibariin, joka siihen aikaan

oli turkkilaisten hallussa. Kheibar on jotenkin vetevä, mutta

tavattoman karujen laava-ympäristöjensä vuoksi kartettu ja nykyään

melkein kokonaan neekeriorjien ja abessiinialaisten jälkeläisten

asuma. Juutalaiset sieltä ovat jo ainakin pari vuosisataa olleet

sukupuuttoon kuolleina, vaikka paikkaa Vartheman aikana vielä sanottiin

»juutalaisten vuoreksi». Ennen Doughtya oli vain italialainen

Guarmani käynyt tässä keitaassa. Doughty otettiin siellä vangiksi ja

sai kokea ylenmäärin kurjuutta, olipa vähällä henkensäkin menettää

neekerimaaherran vimman vuoksi. Kheibarin läheisestä laavakentästä

hän löysi suuren Vadi Rumman lähteet. Päästyään kolmisen kuukauden

kuluttua lähtemään Doughtyn jälleen täytyi palata Hailiin, josta

hänet, emirin poissa ollessa, häpeällisesti karkoitettiin. Paljon

kurjuutta kärsittyään Shammarin aroilla hän pääsi Kasimin Bereidaan,

mutta ajettiin pois sieltäkin, ja vasta läheisessä Aneizassa hän sai

osakseen parempaa kohtelua. Valistuneet kauppiaat häntä suojelivat,

ja vaikka hän olikin suuressa vaarassa, säilyi hän kuitenkin, kunnes

vuotuinen »voikaravaani» lähti Mekkaan. Karavaanitie kulkee vähitellen

kohoavaa maata, joka kuivuudestaan huolimatta tuottaa siksi paljon

kasvullisuutta, että kaksi Arabian suurimmista beduiiniheimoista, Harb

ja Ateiba, löytävät näiltä aroilta laidunta suurille karjoilleen.

Viimeisessä seisauspaikassa ennen pyhää kaupunkia »natsarealainen»

kuitenkin otettiin kiinni, ryöstettiin ja piestiin, olipa vähällä

tulla murhatuksikin, mutta onneksi hän sai annetuksi tilastaan tiedon

Taifin ruhtinaalle. Tämä vallanpitäjä, joka kävi suurta kauppaa Intiaan

ja sitä paitsi muisti, kuinka ankarasti kristittyjen murha Djiddassa

oli kostettu, pelasti hänet, vaatetti ja ruokki hänet, hankki hänelle

takaisin ryöstetyn omaisuuden ja lähetti hänet turvallisen saattojoukon

keralla Djiddaan, josta hän pääsi kotimaahansa palaamaan.

Ei kenkään ole Arabian maahan ja kansaan tutustunut niin perin pohjin

kuin Doughty, ja kun hän lisäksi oli etevä kirjailija, saattoi hän mitä

kaunopuheliaimmin kertoakin, mitä oli nähnyt.

Huber ja Euting.

Elsassilainen luonnontutkija Charles Huber matkusti alkupuolella

vuotta 1878 Syyriasta Hailiin, jossa uusi emiri Muhammed otti

hänet suosiollisesti vastaan. Nähtyään matkalla useita vanhoja

kivikirjoituksia hän v. 1883 uudelle retkelle lähtiessään hankki

matkatoverikseen. Strassburgin yliopiston opettajan, etevän

seemiläisten kielten tutkijan Julius Eutingin. Hailiin saavuttuaan

molemmat matkustajat kulkivat Teimaan, jossa Huber oli jo ensi

matkallaan käynyt, kopioiden alkua sen kivikirjoituksestakin. Kivi

oli otettu pois alkuperäisestä paikastaan ja muurattu suuren lähteen

ympärysmuuriin, mutta Huber osti ja irroitti sen. Euting kopioi sen

ja molemmatkin ottivat siitä paperipainalmukset, jonka jälkeen se

kameelin selässä lähetettiin Mailiin. Huber ja Euting erosivat Teiman

eteläpuolella. Euting tappoi kaksi beduiinia, jotka aikoivat hänet

ryöstää ja vältti töin tuskin heidän heimonsa verikoston, pelastuen

Jerusalemiin. Huber palasi Hailiin ja matkusti sieltä Djiddaan

lähettääkseen paperipainalmuksensa Eurooppaan, mutta aikoessaan palata

takaisin hän erämaassa murhattiin. Murha ehkä oli Ateiba heimon

verikosto.

Hailiin jäänyt kivi joutui kansainvälisen kiistan esineeksi, Euting

kun vaati sitä Berliiniin, ranskalaiset taas Pariisiin, koska Huberin

ansiot sen löytämisestä olivat suuremmat. Pariisiin se vihdoin

joutuikin ja kuuluu nyt Louvren arvokkaimpiin muinaisesineihin.

Teiman kivi lienee seitsemänneltä vuosisadalta e.Kr. Sen syrjään on

kuvattu jumala Salm, yläpuolelle siivekäs assyrialainen auringonkuva.

Jumalan kuvan alla on hänen pappinsa (Salmoksin) kuva ja nimikirjoitus.

Arameankielinen kirjoitus sisältää kirouksen kaikkia niitä vastaan,

jotka hävittävät mainitun jumalan temppelin, ilmoituksen temppelille

maksettavan veron suuruudesta sekä vakuutuksen, jonka mukaan pappius on

ainiaan pysyvä kiven pystyttäjän suvussa.

Bluntit.

Muutama kuukausi sen jälkeen kuin Huber lähti ensi matkalleen, kulki

Nefudin poikki kaksi jalosukuista englantilaista, diplomaatti ja

runoilija Wilfrid Scawen Blunt ja hänen vaimonsa, runoilija Byronin

tyttären tytär. Kumpikin oli erämaan heimoihin ja elämänlaatuun

tutustunut Syyrian erämaassa ja Mesopotamian aroilla, ja näiden

suhteitten turvissa he v. 1879 saapuivat Djaufiin, josta Blunt kosi

nuorta neitosta Tadmorissa olevalle veriveljelleen. Djaufista Blunt

vaimonsa keralla jatkoi matkaa Hailiin, kansallisuuttaan vähääkään

salaamatta. Emiri otti ylhäiset kristityt vieraansa vastaan niin

kohteliaasti kuin hän maanmiehiään loukkaamatta uskalsi — kuulumatonta

oli, että kristitty nainen uskalsi tunkeutua muhammettilaisuuden

kantamaahan — ja molemmat englantilaiset pääsivät onnellisesti

palaamaan persialaisten pyhiinvaeltajien kanssa Kerbelaan ja Bagdadiin.

Vaikk'ei Bluntien matkan tarkoitus ollutkaan tieteellinen, on heidän

julkaisemansa matkakertomus kuitenkin tärkeä lähde Arabian sisäosien

tuntemiselle.

Saksalainen seikkailija, paroni E. Nolde, kävi Hailissa v. 1893, vähän

sen jälkeen kuin emiri oli Riadin ja Kasimin voitettuaan alistanut koko

Nedjdin valtansa alle.

Guarmani.

Pohjoisen Nedjdin kävijöistä on vielä mainittava italialainen Carlo

Guarmani, joka v. 1864 lähti sinne hevosia ostamaan Italian ja Ranskan

hallitsijoille. Ollen vanhastaan hyvä tuttu Nefudin beduiinien

kanssa hän nopeaan matkusti Teimaan, pukeutui siellä turkkilaiseksi,

esiintyen muka Damaskon maaherran tallimestarina, ja saattoi siten

jatkaa matkaansa siedettynä, vaikk'ei suinkaan suosittuna vieraana.

Hän oli ensimmäinen, joka kävi Kheibarissa. Tämän keitaan väestö

hänestä oli mustaa kuin sydän-Sudanin. Kun siellä ei kuitenkaan ollut

hevosia, lähti hän arojen poikki Kasimiin, joutui kuitenkin välillä

wahhabilaisten vangiksi »turkkilaisena vakoojana» ja lähetettiin

Aneizaan, josta hän pääsi jatkamaan matkaansa Shammarin pääkaupunkiin.

Hailin emiri otti hänet erittäin suosiollisesti vastaan ja salli hänen

kulkea ristiin rastiin maansa kaikki keitaat hevosia ostamassa. Hänen

matkakertomuksensa täydentää siten erittäin oleellisesti Wallinin ja

Palgraven havaintoja, jotka enimmäkseen rajoittuvat kaupunkeihin.

Guarmanin menestys oli sitä huomattavampi, kun muuan muhamettilaisena

esiintyvä Persian juutalainen, joka oli tullut Persian shahille hevosia

ostamaan, oli vähän ennen Shammarissa murhattu. Saatuaan hevosensa

kokoon »turkkilainen» lähti paluumatkalle, kulki nopeaan Nefudin poikki

ja toi kun toikin saaliinsa molemmille odottaville hallitsijoille.

Maantieteilijöille hän toi suuren joukon kompassimääräyksiä, joiden

kautta Shammarin vuorijonojen suunnat vihdoinkin voitiin tyydyttävästi

karttoihin piirtää.

Pelly.

Tietomme Nedjdin eteläpuoliskosta perustuvat yhä vieläkin melkein

yksinomaan Sadlierin ja Palgraven näkemyksiin, ainoastaan yksi

eurooppalainen on viimeksimainitun jälkeen uskaltanut tunkeutua

wahhabilaisten päämaahan, englantilainen diplomaatti, eversti Lewis

Pelly, jonka valvonnan alaisena Persian lahti oli 1860-luvun alussa.

Wahhabilaisten emiri ei tosin halunnut ottaa häntä vastaan, hän kun

oli Englannille vihoissaan Persian lahden Arabian puolisen rannikon

rosvopäälliköiden kurittamisesta, joita emiri piti omina alamaisinaan,

mutta lopulta hän kuitenkin suostui, vaikk'ei luvannutkaan hänelle

suojelusjoukkoa.

Pelly lähti pienen joukon keralla matkaan Kuveitista helmikuussa 1865.

Ensimmäisenä kymmenenä päivänä matka kulki niin kuivan aron halki,

että kameeleja vain yhden kerran voitiin juottaa. Wubran sadalta

lähteeltä Pelly kulki suoraan erämaan poikki Ormah-lähteille, jotka

olivat Djebdel Tucikin juurella. Sieltä Riadiin hän matkusti niemen

kiertäen, tutkiakseen erästä muinaismuistoa, kivipatsasta, jossa oli

vakuutettu olevan kirjoituksia. Kirjoituksia siinä ei kuitenkaan ollut,

se luultavasti oli verraten myöhäinen, muhameettilaisuuden alkuajoilta.

Feisal emiri oli jo vanha ja juonivan vanhimman poikansa vaikutuksen

alainen, eikä eversti Pellyn matka sen vuoksi johtanut mihinkään

diplomaattisiin tuloksiin. Emiri tosin kehoitti häntä käymään Jemamessa

karjojaan katsomassa, mutta peläten hänen hovissaan vallitsevia

juonia Pelly kiiruumman kautta palasi takaisin, saatuaan erään

salubi-beduiinin oppaakseen. Tällä heimolla on Arabiassa omituinen

asema. Se asuu erämaassa hajallaan ja on erittäin taitava strutseja

ja gaselleja pyydystämään. Oikeat arabialaiset halveksivat salubeja

kuin halvempaa rotua, ylläpitäen heidän kanssaan siitä huolimatta

ystävällisiä välejä. Salubit tekevät heille palkkalaisina työtä,

saaden palkkansa luonnontuotteina. Näin he ilman maanviljelystä ja

karjanhoitoa saavat toimeentulonsa. Nimestä — salub merkitsee ristiä

— on otaksuttu heidän olevan muinaisia kristittyjä. Opas johti

retkikunnan vähän kuljettua hyvin kuivaa reittiä Persian lahden

rannalle.

Arabian maantiede matkustajain kuvauksien mukaan.

»Maa, jonka rakenne ja ilmasto ovat niin kauttaaltaan samanlaiset kuin

Arabian niemimaan, ei voi säilyttää maantieteellisiä salaisuuksia muuta

kuin suunnattomien, kenenkään käymättömien alueiden sydämessä.»

Nefudissa tosin on vielä tavattoman laajoja tuntemattomia aloja, mutta

koska tutkijat ovat kulkeneet erämaan sekä päitse että poikki, niin

voimme luottaa siihen, että meillä alueen yleisestä luonteesta on

oikeat tiedot. Sama pitää paikkansa niistä muistakin osista, missä

matkustajia on käynyt. Ja voimme lisäksi lausua senkin otaksuman,

etteivät nekään Arabian osat, joissa ei kukaan eurooppalainen vielä

ole käynyt — niihin kuuluu toinen puoli niemimaasta — sisältäne

aivan suuria maantieteellisiä yllätyksiä. Tosin ei sisämaasta ole

tähtitieteellisiä paikanmääräyksiä kuin joku ainoa, mutta siitä

huolimatta voimme matkustajain kertomuksista saada jotakuinkin

tyydyttävän kokonaiskuvan tästä vanhasta, mielenkiintoisesta maasta.

Arabian niemimaa on kauttaaltaan ylänköä, joka lännestä ja etelästä

verkalleen kallistuu pohjoista ja itää kohti. Punaista merta ja Intian

merta kohti ylängön reuna suistuu jyrkkään, ja kun se on, varsinkin

Jemenissä, sillä puolella vallitsevien monsuunisateitten murtama,

niin on se tältä puolelta nähden kuin mahtava vuorijono. Sisämaan

puolelle ylänkö alussa viettää jyrkemmin, koska kuluttavat voimat

ovat alussa uurtaneet rinnettä suuremmalla voimalla kuin alempana,

johon ylhäältä päin kulkeneet maahiukkaset ovat kerääntyneet. Monessa

kohdassa, varsinkin Hedjasissa, on ylängön länsireunalla laajoja

laavakenttiä, jotka ovat suojelleet allaan olevia hietakivikerroksia

ja muutoinkin jääneet koholle, koska laavakentät paljon paremmin

kestävät tuulen, lämmön vaihteluiden ja juoksevan veden kulutusta kuin

hietakivi. Kun ylängön pintakerrokset enimmäkseen ovat hietakiveä,

niin tapaa kaikkialla Arabiassa suuria ja pieniä hietakenttiä.

Hedjasin ja Shammarin uudet ja vanhat purkautuneet kallioiset ovat

suojelleet niemimaan keskiosia ylenmäärin hiekoittumasta, ja sateen

riittämättömyydestä huolimatta nämä osat sen vuoksi ovat aroa. Mutta

sekä pohjois- että varsinkin eteläpuolella hiekka on vallannut

äärettömän laajalta alaa, peittäen maan kaikki pintamuodot syvälle

allensa. Juokseva vesi hautaantuu hiekan alle, joten vakinaiset

asumukset ovat mahdolliset vain semmoisissa paikoissa, missä joku

suojus on pysyttänyt kalkkikalliopohjan hiekasta paljaana, kuten

Djubben ja Teiman keitaissa. Shammarin molemmat vuoret kokoavat jonkun

verran sadetta, ja siitäkin syystä Nedjd on verraten luonnon suosima ja

sinne, kauas kuivan niemimaan sisäosiin, on voinut syntyä kaupunkeja

ja viljelyksiä. Vaikkei juoksevia jokia olekaan muuta kuin rankimpien

sateiden jälkeen, on Sisä-Arabialla kuitenkin täydelleen kehittyneet

laaksohaarautumansa, jotka jokihaarautumain lakeja seuraten juoksevat

toisiinsa ja alenemistaan alenevat suupuoleen, kunnes suuren päälaakson

kautta päättyvät Persian lahteen. Vadi Rumma kokoaa suurimman osan

Sisä-Arabian laaksojärjestelmästä, yhdyttäen sen Kuweitissa mereen.

Etelämpänä luultavasti laskee toinen samanlainen poikki niemimaan

ulottuva laaksojärjestelmä Persian lahteen. Siitä ei kuitenkaan tunneta

kuin yläosa. Nämä uomahaarautumat ovat Sisä-Arabian viljelyksen pohja

ja perustus, sillä vaikk'ei niissä olekaan pinnalla vettä, saa sitä

kuitenkin helposti kaivamalla. Kaikki viljelykset ovat keinotekoisesti

kasteltavat.

Etelä-Nedjdilläkin on, samoin kuin Shammarilla, pari omaa vuorijonoa,

Ared ja Tveik, jotka pakottavat pilvet luovuttamaan rinteilleen

sadetta, ja kun siellä lisäksi on runsaasti pohjavettä, niin ovat sen

maakunnat, Riad etupäässä, verraten hyvin viljellyt ja väkirikkaat.

Muutoin pohjoisen ja eteläisen hieta-aavikon välinen maa on aaltoilevaa

aroa, jolla karjanhoito on ainoa mahdollinen elinkeino. Varhain

keväällä ja yleiseen sateiden jälkeen varsinaisilla hieta-aavikoillakin

kasvaa ruohoa ja Huber näki pahamaineisen Nefudinkin niin vihantana,

ettei hän ollut silmiään uskoa. Tämä ruohonkasvu lakastuu kuitenkin

pian ja silloin beduiinien on ajettava karjansa varsinaisille aroille.

Keski-Arabia on beduiinien varsinainen koti. Niemimaan itärantue on

enimmäkseen erämaata tai vedetöntä aroa, El Hasan suuria keitaita

lukuunottamatta. Punaisen meren puolessa on ylängön jyrkän reunan ja

meren välissä tuo kuuma ja kuiva rantalakea, Tihamma, jonka tutkimisen

kautta Niebuhr-Forskålin retkikunta saavutti pysyvän maineen.

Vanhalla ajalla koko niemimaa oli tunnettu »Arabia felixin»

mainesanalla, vasta keskiajalla tämä nimitys rajoitettiin Jemeniin,

jota mekin olemme oppineet ajattelemaan »Onnellisesta Arabiasta»

puhuttaessa. Jemen tosiaan mahtavine vuorineen ja runsaine sateineen

onkin — Omanin ohella — ainoa Arabian osa, jossa on alati juoksevia

jokia. Se oli sen vuoksi Vanhan ajan kukoistavimpien valtakuntienkin

kantamaa, sieltä ovat löytyneet runsaimmat muinaisjäännökset. Täällä

nykyäänkin tavataan taajin asutus ja suurimmat kaupungit, eikä

maanviljelys ole yksinomaan riippuvainen keinotekoisesta kastelusta.

Omanin niemimaa, jonka matala kaula yhdistää muuhun Arabiaan, on vieras

sen yleiselle rakenteelle, samoin kuin se, ylipääsemättömän erämaan

siitä erottamana, on pysynyt sen vaiheillekin suuressa määrin vieraana.

Yleensä eurooppalaiset matkustajat huomasivat Arabian sisäosat

viljavammiksi ja asutummiksi kuin he olivat odottaneet. Mutta kameeli

on siitä huolimatta kaikkialla Arabiassa tärkein kulkuneuvo. Ilman

sitä olisi elämä siellä mahdotonta. Keväällä, jolloin erämaassakin

on runsaasti ruohoa, beduiinit tekevät leirinsä kauas kaikista

vesipaikoista ja elävät viikkomääriä vain kameelinmaidolla.

Kuumillakaan ilmoilla kameelia ei tarvitse juottaa kuin joka kolmas

taikka neljäs päivä, kylmillä säiliä, missä on riittävästi vihantaa

rehua, kameelit voivat olla juomatta viisikolmatta päivää ja

enemmänkin. Hyvä ratsukameeli voi viikon päivät kiidättää omistajaansa

150 kilometriä päivässä. Paroni Nolde kertoo kerran kulkeneensa 100

kilometriä seitsemässä tunnissa. Puhdasrotuisia ratsukameeleja ei ole

muualla kuin Sisä-Arabiassa. Hevosella ei beduiinin taloudessa ole

niin tärkeätä osaa kuin yleensä luullaan. Nedjdissä vain etevimmillä

sheikeillä on hevosia, koska Nefudissa on niukasti vettä. Ne saavat

kulkea erämaassa valloillaan ja itse etsiä laitumensa. Kun aiotaan

lähteä jonnekin ryöstöretkelle, kootaan hevoset ja niille annetaan

viikon tai pari viljaa. Täten hoidettuina ne ovat ihmeteltävän

kestävät, ne voivat juosta kaksikymmentä tuntia vuorokaudessa kahdeksan

tai kymmenen päivää yhteen mittaan. Tavallisesti niillä kuitenkin

ratsastetaan vain hyökkäyksen aikana ja takaa-ajettaessa. Hevosten vesi

ja rehu kuljetetaan kameeleilla. Suurin osa hevosista, joita ulkomaalle

viedään, kasvatetaan Pohjois-Arabian erämaissa ja Mesopotamiassa,

jonne jo monta miespolvea takaperin muutti Aneiseh ja Shammar heimoja,

vieden mukanaan Nedjdin hevosrodun. Ko'on ja ulkomuodon puolesta nämä

pohjoisien erämaiden hevoset ovat varsinaisia nedjdiläisiä jalommat,

mutta viimeksi mainitut ovat kestävämmät. Hevoset viedään etupäässä

Kuweitin satamaan. Oivallisia aaseja on kaikkialla Arabiassa, niillä

matkaavat etupäässä varakkaat kaupunkilaiset. Sarvikarjaa ei ole

muualla kuin asutuimmilla seuduilla. Arabian päärikkautena ovat

lammaslaumat ja vuohet. Kuumalla ajalla niitä juotetaan joka toinen

päivä, mutta keväällä, jolloin aroilla on runsaasti mehukkaita ruohoja,

ne käyvät viikkoja juomatta. Lampaat ja vuohet lypsetään joka ilta,

vaimot toimittaen lypsyn. Kameelien lypsäminen on miesten tehtävä.

Maito tehdään joko voiksi tai juustoksi. Villasta naiset kutovat

ryijyjä ja telttakangasta.

Samoin kuin Arabian tutkimuksen aamunkoitossa, samoin on yhä vieläkin

muinaistieteellinen puoli niemimaan suurin viehätys ja sillä alalla

ovat suurimmat tulokset saavutettavissa. Arabialainen perimätieto oli

viimeisiin aikoihin saakka melkein ainoa lähde niemimaan Muhammedia

vanhemman historian tuntemiselle. »Vanhan testamentin viittaukset

olivat hämärät», lausuu Thatcher, »vähän valoa loivat klassillisen

ajan kertomukset Aelius Galliuksen sotaretkestä v. 26 e.Kr. sen ajan

Arabian⁻oloihin ja vielä vähemmän ne valaisivat sen menneisyyttä.

Kreikkalaiset kirjailijat Theofrastoksesta, joka eli neljännellä

vuosisadalla e.Kr., aina Ptolemaiokseen, joka kirjoitteli toisella

vuosisadalla j.Kr., mainitsevat monta arabialaista henkilön ja paikan

nimeä, mutta tietävät sangen vähän heidän historiastaan, ja tämäkin

vähä oli senlaatuista, ettei sitä voitu muihin tietoihin verrata. Sama

koskee niitä tietoja, joita Plinius antaa luonnonhistoriassaan. 19:llä

vuosisadalla Assyrian taulukirjoitusten löytö ja selitys loi hiukkasen

valoa Arabian ja Assyrian suhteihin alkaen kahdeksannesta vuosisadasta

ennen ajanlaskumme alkua. Mutta suurimman lisän Arabian varhaisen

historian tuntemiseen ovat tuoneet ne monilukuiset vanhat arabialaiset

kirjoitukset, joita on kerätty ja selitetty. Ne ovat ensinnäkin

osoittaneet Arabiassa olleen korkean sivistyksen lähes tuhannen

vuotta ennen ajanlaskumme alkua, ehkä jo ennenkin, ja samalla ne ovat

antaneet uutta virikettä Assyrian kivikirjoitusten, vanhan testamentin

ynnä kreikkalaisten ja roomalaisten kirjoittajain tutkimiseen

ja arvostelemiseen.» Kun vanhimmat Arabian kirjoituksista ovat

päiväämättömiä ja enimmäkseen sisältävät vain jumalain ja hallitsijani

nimiä tai taloudellisia ja uskonnollisia asioita, ja kun lisäksi

kokoelmat vielä ovat hyvin epätäydelliset, niin on niiden johdosta

paljon väitelty oppineiden kesken. Siitä huolimatta on kuitenkin voitu

hahmoitella Arabian vanhan historian pääpiirteet.

Kaikki tutkijat ovat yksimieliset siitä, että Arabian kivikirjoitukset

ulottuvat ainakin yhdeksänteen vuosisataan e.Kr., toisten luulon

mukaan vanhimmat ovat jopa kuudenneltatoista vuosisadalta ennen

ajanlaskumme alkua. Näiden vuosisatain kuluessa on Arabiassa ollut

ainakin neljä sivistynyttä kuningaskuntaa, minalaisten, sabalaisten,

Hadramautin ja Katabanian. Molemmista viimeksi mainituista tiedetään

vähän. Hadramautissa hallitsi kuninkaita minalaisten ajoista aina

vuoden 300 vaiheille j.Kr., jolloin Etiooppia sen valloitti. Katabanian

valtakunnan rajoja ei tiedetä, mutta sillä on omat kirjoituksensa.

Saban kuningaskunnasta oppineet ovat jotenkin yksimielisiä.

Kirjoitukset ulottuvat ainakin vuoteen 800 e.Kr., ehkä aikaisempiinkin

aikoihin, ja sama pitää valtakunnasta itsestäänkin paikkansa.

Kuningasten kirjassa kerrotaan, että sabalaisten kuningatar

kävi Salomonin vieraana (v:n 950 vaiheilla e.Kr.); sabalaisissa

kirjoituksissa ei kuitenkaan mainita naishallitsijaa, johon tämä

tieto sopisi. Assyrialaisissa kirjoituksissa mainitaan muuan Saban

kuningas Sargonin veronalaisena v. 715 e.Kr. Siihen aikaan sabalaisten

valtakunta näyttää sijainneen Pohjois-Arabiassa, ellei heillä siellä

ollut vain siirtokunta. Sabalaisten vanhin pääkaupunki oli Sirvah,

tämän jälkeen Marib, jonka rauniot on löydetty Jemenin sisäosista. V:n

115 vaiheilla e.Kr. himjarilaiset valloittivat Saban, perimätiedon

mukaan siitä syystä, että Maribin suuri pato oli murtunut ja maa

sen kautta kuivunut. Luultavaa kuitenkin on, että syynä Maribin

hylkäämiseen ja sabalaisten vallan rappeutumiseen oli maan vähitellen

tapahtunut kuivuminen. Himjarilais-vallan pääkaupunki oli Sana.

Minalaisen valtakunnan kantamaa oli Etelä-Arabian Djauf, joka on

Nedjranin ja Maribin välimailla. Tärkeimmät kaupungit olivat Kaman ja

Mein. Kirjoituksista tunnetaan noin viidenkolmatta kuninkaan nimet.

Jotkut luulevat minalaisvaltakunnan syntyneen jo v:n 1500 vaiheilla

e.Kr., toiset taas, että se oli samanaikainen sabalaisvaltakunnan

kanssa.

Himjarilaisvaltakunnan aikana Aelius Gallius teki sotaretkensä, joka

oppaiden petollisuuden kautta sai niin huonon päätöksen. Roomalaiset

eivät sen koommin yrittäneet saada Lounais-Arabiaa valtansa alle, mutta

abessinialaiset, jotka alkuaan olivat arabialaista juurta, kukistivat

himjarilaisen kuningaskunnan v:n 300 vaiheilla j.Kr. Himjarilaiset eli

homeriitit kuitenkin, juutalaiseen uskoon käännyttyään, perustivat

juutalais-sabalaisen kuningaskunnan, joka alkoi ankaran taistelun

abessinialaisia ja samalla kristinuskoa vastaan (vert. I, s. 194).

Arabian kristityt joutuivat silloin juutalaisten puolelta ankaran

vainon alaisiksi. Abessinialaiset kuitenkin pääsivät taistelussa

voitolle, kunnes persialaiset kuudennen vuosisadan jälkipuoliskolla,

kristittyjen vastustajain maahan kutsumina, valloittivat Jemenin.

Seuraavalla vuosisadalla Muhammed perusti uskontonsa, yhdisti Arabian

ja laski arabialaisen maailman valtakunnan perustuksen.

Arabiassa on huomattavana merkkejä maan verkallisesta kuivumisesta

historiallisella ajalla, kuten yllä huomautimme, ja tämän mukaan

ehkä vielä voidaan odottaa yllättäviä muinaislöytöjä niistä

niemimaan osista, jotka vielä ovat kokonaan tutkimattomia. Keskiajan

arabialaiset kirjailijat mainitsevat keitaita, jotka sen jälkeen

ovat näköpiiristämme kadonneet, ja perimätietojen ja kulkupuheiden

mukaan ei suunnattoman Roba el Khalinkaan pitäisi olla kauttaaltaan

niin hirmuista erämaata kuin sen nähdyt reunat. Muin muinaisten

sivistyskansain mahtiaikoina se ehkä oli sitä vielä vähemmin.

Ilmakulkuneuvojen kehityttyä sen täytyy salaisuutensa luovuttaa

utelevalle tieteelle.