Otto Sverdrup.»

Nansenin ilo oli nyt täydellinen. Kun hän seuraavana päivänä saapui

Tromsaan, oli »Fram» jo siellä.

»Framin» loppumatka.

Nansenin ja Johansenin lähdettyä »Framista» maaliskuun 14:ntenä 1895

oli jää aluksi ollut hyvin rauhallista ja hyvin vähän liikkunut

eteenpäin. Huhtikuun lopulla oli matka kuitenkin alkanut edistyä

sukkelammin länteen päin ja heinäkuun 22:ntena »Fram» oli saavuttanut

pohjoisen leveyden 84°50' ja itäisen pituuden 73°. Mutta sitten

oli alkanut puhaltaa lounais- ja länsituulia, jotka taas olivat

kuljettaneet laivaa takaisin itään ja pohjoiseen. Lokakuun 16:ntena

»Fram» oli saavuttanut pohjoisimman kohtansa, 85°57', itäisellä

pituudella 66°. Nyt se jälleen alkoi liikkua oikeaan suuntaan ja tätä

jatkui hellittämättä kaiken talvea.

Tuon tuostakin jäät pusertelivat »Framia», vieläpä oikein

kovakouraisesti, vaikk'ei niin ankaria puserruksia enää uudistunutkaan

kuin vähän ennen Nansenin lähtöä. Nansenin lähdettyä oli Sverdrup

aluksi ajanut pois laivan ympärille kasaantuneet jääröykkiöt. Kun

viimeiset jäät maaliskuun lopulla oli saatu pois, halkeili jää laivan

ympäriltä ristiin rastiin ja syntyi railo, joka kulki aivan laivan

perän taitse. Tässä railossa alkoivat sitten ankarat jäänpuristukset

ja jäät rikkoutuivat yltyleensä, niin että »Framin ympärillä heinäkuun

lopulla oli joka puolella sulaa ja yksi miinani ja yksi miinanräjähdys

riitti irroittamaan laivan kokonaan. Kun miina laukesi, liukui

»Fram» jäältä veteen suurella jyrinällä ja pauhulla, ikäänkuin laiva

rakennusteloiltaan, ja miehet kohottivat raikuvan hurraahuudon.

Sahaamalla ja hinaamalla »Fram» sitten vietiin turvalliseen satamaan,

jonka jälkeen se elokuussa jälleen jäätyi kiinni. Jäänpuristukset eivät

sitten olleet yhtä ankarat kuin edellisenä vuotena, lukuunottamatta

kesäkuuta, jolloin tulvavuokset sysivät jäitä yhteen ankaralla

voimalla. Kerran tai pari vuorokaudessa jäät silloin säännöllisesti

kohottivat laivaa miehen mitan tai enemmänkin, että pohja näkyi. »Fram»

jälleen osoittautui erinomaiseksi jäälaivaksi. Se kohosi ja vaipui,

lankkujen ja parrujen laivan sisässä vähääkään natisematta. Laivalla

ei kukaan jäänpuristuksista herännyt, ei edes niiden ankarimmillaan

ollessa, eikä miehillä aamulla herätessään ollut aavistustakaan siitä,

mitä yöllä oli tapahtunut. Vasta kannelle tultuaan he näkivät, kuinka

korkealle jäät yön aikana olivat laivan nostaneet.

Mutta vaikka Sverdrup luottikin lujasti »Framiin», piti hän kuitenkin

aina jäällä vähän matkan päässä laivasta muonavarastoa, veneitä,

kajakkeja ja muita tarpeita siltä varalta, että jäät tai valkea laivan

tuhoisivat.

»Aika kului rattoisasti ja rauhallisesti», kirjoittaa Sverdrup, »samoin

kuin ennenkin, eikä mukavampaa matkaa voisi kuvitellakaan. Päätyönämme

olivat tavalliset havainnot, nukkuminen, syöminen ja juominen. Terveys

oli koko ajan oivallinen eikä meillä ollut keripukista merkkiäkään.»

Lämpötilat pysyivät jotenkin tasaisina ja meren syvyys oli 3,500—3,700

metriä. Vedenkin lämpötila pysyi jotenkin muuttumattomana, mutta etelän

puolessa lämmin golfin vesikerros jonkun verran vahvistui.

»Fram» oli nyt tullut siksi kauas etelään, että jää alkoi jonkun verran

löyhtyä, joten vauhtia voitiin ruveta hieman parantamaan tunkeutumalla

höyryn ja köysien voimalla railoja pitkin eteläänpäin. Lähes kuukauden

kestäneiden ponnistusten jälkeen »Fram» elokuun 14:ntenä pääsi sulaan

veteen, tavaten kohta sen jälkien erään tromsalaisen pyyntipurren,

jonka päällikkö paikalla tuli »Framiin». Ensimmäinen kysymys oli, oliko

hän saanut mitään tietoa Nansenista ja Johansenista, ja kun vastaus oli

kieltävä, muuttui »Framilla» mieliala kovin painostuneeksi ja harva

uskalsi toivoa, että he enää olisivat elossa.

Tromsalaiselta kapteenilta Sverdrup sai kuulla, että Andrée paraillaan

oli Tanskan saarella, Huippuvuorilla, jonka vuoksi hän suuntasi sinne.

Mutta ei Andréekaan tiennyt mitään Nansenista, jonka vuoksi Sverdrup

päätti Norjassa käväistyään viipymättä lähteä »Framilla» Frans Josefin

maalle etsimään. Laivalla oli yhä vielä niin täydet varustukset, ettei

olisi tarvinnut ottaa kuin vähän hiiliä lisää. Elokuun 21:ntena »Fram»

saapui Ruijan Naavuonoon eli Kvaenangeniin, jossa Skjaervö oli lähin

sähkölennätysasema. Siellä saatiin sähkölennätystoimistossa kuulla

se ilosanoma, että Nansen ja Johansen olivat juuri palanneet. Sanoma

otettiin »Framilla» vastaan valtavalla riemulla, palaavain ilon se teki

täydelliseksi.

Nansenin ja Johansenin saavuttua »Framiin» alkoi tämän triumfikulkua

muistuttava matka Norjan saariston kautta Kristianiaan, jossa kuningas,

stortingi, yliopisto ja yleisö retkikunnalle soivat vastaanoton

moisen, että se melkein voitti »Vegan» tulojuhlat Tukholmassa. Yhtä

innostunut vastaanotto tuli Nansenin osaksi Euroopan suurimmissa

pääkaupungeissakin ja oivallisesti kirjoitetusta matkakertomuksestaan

hän sai tekijäpalkkion, joka koko loppuiäksi takasi hänen

toimeentulonsa.

Vaikkei »Framin» retkellä löydettykään uusia maita eikä saavutettu

pohjoisnapaa, olivat sen tieteelliset saavutukset kuitenkin erinomaisen

suuret ja sillä on kaikkina aikoina oleva napamatkain joukossa

ensimmäinen kunniasija. Nansenin ja Johansenin retki jäiden poikki

Frans Josefin maahan oli loistavin urhotyö, mitä valkoisen rodun

jäsenet ovat samanlaisissa oloissa suorittaneet.

Retken tieteellisistä tuloksista mainittakoon vielä, että »Framin»

miehet kaikkein pohjoisimmassakin tapasivat meressä runsaasti elämää

ja lintuja laumoittain. Karhuja oli vielä 84:ttä leveyspiiriä

pohjoisempana, ketun jälkiä vielä 85:lla, josta Nansen päätti eläimiä

olevan aina navalla saakka. Menomatkalla tavattiin Taimyrin niemimaan

edustalla useita uusia saaria. Frans Josefin maankin karttaa Nansen

saattoi koko joukon korjata, niinkuin olemme jo ennen kertoneet.

Uudempia retkiä Amerikan napasaaristossa.

Kauan kului Frankiinin etsiskelyn päätyttyä, ennenkuin

tutkimusretkeilijät jälleen käänsivät keulan kohti Pohjois-Amerikan

kolkkoja pohjoisrantoja ja niiden ulkopuolella olevaa Parryn saaristoa.

Otto Sverdrup löytää uusia maita.

Kapteeni Otto Sverdrup, norjalainen kansallisuudeltaan, joka

oli johtanut Nansenin »Framia» sen ensi matkalla, lähti v. 1898

itsenäiselle tutkimusretkelle samalla koetulla laivalla, aikoen

tunkeutua Grönlannin länsipuolitse Smithin salmen kautta napamereen.

Tämä salmi, jonka lähettyvillä hän tapasi amerikkalaisen Pearyn

samoilla asioilla, oli kuitenkin niin täynnään jäitä, että hänen täytyi

luopua yrityksestä ja asettua talvimajoille Ellesmeren maan itärannalle

vastapäätä Grönlannin luoteista suurta nientä.

Talven kuluessa retkikunta kartoitti Elesmeren maan syviä vuonoja,

joita ennen oli luultu salmeksi. Vasta elokuussa 1899 »Fram» pääsi

jäästä, mutta ei nytkään päässyt Smithin salmen kautta Jäämereen.

Sverdrup sen vuoksi muutti koko matkasuunnitelmansa ja ohjasi Jonesin

salmeen, joka etelässä rajoittaa Ellesmeren maata. Mutta täälläkin

olivat jäät vastassa, eikä Sverdrupilla ollut muuta neuvoa kuin käydä

talvimajaan Ellesmeren maan etelärannalle. Hän ohjasi »Framin»'syvään

suojaiseen vuonoon ja käytti talven Ellesmeren maan tutkimiseen.

Mutta seuraavanakin vuonna jääolot olivat niin epäedulliset,

ettei »Fram» päässyt kauaksikaan kulkemaan, ennenkuin sen täytyi

ruveta samalle rannikolle uudelleen talvimajaan, ja kolmannessa

talvimajapaikassa jääolot olivat niin epäsuotuisat, että »Framin»

täytyi viettää vielä neljäskin talvi Ellesmeren maan rannoilla.

Tärkeät löytönsä retkikunnan sen vuoksi täytyi tehdä pitkillä rekillä,

joista pisin kesti 77 päivää.

Sverdrup itse tutki Ellesmeren maan länsirannat, jotka siihen saakka

olivat olleet aivan tuntemattomat, sekä löysi Ellesmeren meren takaa

suuren korkean Heibergin maan, jonka ympäri hän ajoi. Hänen apulaisensa

löysivät yhä kauempaa lännestä, North Devonin ja Bathurstin maan

pohjoispuolelta, monta saarta, jotka ovat Parryn saariston jatkoa.

Näitä rekiretkiä suuressa määrin helpotti riistan runsaus, sekä poroja

että varsinkin myskihärkää oli runsaasti, eikä ruoasta sen vuoksi ollut

puutetta.

Laivalle jääneet olivat kylväneet vuonon jäälle leveän tuhkatien ja

tätä keinoa oli kiittäminen siitä, että »Fram» lopulta pääsi irti.

4 1/2 vuotta poissa oltuaan se vihdoin pääsi takaisin kotimaahan.

Moneenkymmeneen vuoteen ei mikään naparetkikunta ollut löytänyt niin

paljon uusia maita kuin tämä.

Amundsen purjehtii luoteisväylän.

Vuosi sen jälkeen kuin Sverdrup oli palannut, lähti toinen norjalainen

retkikunta Amerikan napasaaristoon. Roald Amundsen, joka jo v.

1901 oli käynyt Koillis-Grönlannissa ja myöhemmin belgialaisen

etelänaparetkikunnan mukana Länsi-Antarktikassa, varusti pienen »Gjöa»

nimisen aluksen toimittaakseen magneettisen navan läheisyydessä

magneettisia mittauksia ja purjehtiakseen sitten luoteisväylän. »Gjöa»

oli pienimpiä aluksia, mitä oli milloinkaan napatutkimuksiin käytetty,

mutta Amundsen arveli, ettei suuremmalla ehkä pääsisi liikkumaan

Pohjois-Amerikan pohjoisissa rantaväylissä, joita hän aikoi matkallaan

kulkea. Purjeiden apuna »Gjöalla» oli petroolimoottori ja potkuri.

Poikettuaan Beecheyn saarelle, jossa Franklinin kunniaksi pystytetty

muistopatsas oli hyvässä kunnossa, Amundsen purjehti eteläänpäin

pitkin Boothia Felixin länsirantaa ja vaivoin haaksirikon vältettyään

saapui Kuningas Williamin maan itärannalle, johon »Gjöa» asettui

talvisatamaan, ja alkoi havaintotyönsä.

23 kuukautta retkikunta viipyi tällä paikalla, toimittaen 19 kuukauden

kuluessa yhtämittaisia magneettisia ja ilmatieteellisiä havainneita.

Samalla se tutustui seudun eskimoihin ja eli heidän kanssaan mitä

parhaissa väleissä. Alhaisin mitattu lämpö oli -61,7°.

Amundsen teki rekiretken magneettiselle navalle, palaten kuitenkin

nopeaan takaisin, kun eskimot olivat hänen muonavarastonsa ryöstäneet.

Luutnantti Hansen suoritti meren poikki rekiretken Viktorian maalle ja

kartoitti sen koillisrannasta, mitä sitä vielä oli tuntematonta.

Elokuun 13:ntena 1905 »Gjöa» lähti matkaa jatkamaan ja purjehti

erinomaisen vaivalloisia matalaa väyliä Kuningas Williamin ja

Viktorian maan eteläpuolitse Mackenzien suulle ja vielä sen ohitsekin

Herschelin saarelle saakka, mutta siellä talvi yllätti ja sen täytyi

jäädä amerikkalaisten valaanpyytäjäin keralla mainitun saaren luo

talvisatamaan. Herschelin saarelta Amundsen suoritti rekiretken

Klondykeen antaen sieltä ensimmäiset tiedot maailmalle, että hänen

retkensä siihen saakka oli hyvin menestynyt.

Mutta vaarallinen se oli ollut ja vaarallinen edelleenkin, kun »Gjöa»

seuraavana kesänä saattoi lähteä retkeään jatkamaan, sillä väylä

Amerikan mantereen ja kiinteän napajään välillä on loppukesälläkin,

jolloin sula on levein, ahdas ja tuulet voivat sen milloin tahansa

sulkea, ahdistaen laivan matalikoille. Mutta hyvin tunnettu oli tämä

matkan loppuosa, sillä amerikkalaisia valaanpyytäjiä saapui sinne joka

kesä, käyden idässä aina Banksin maalla saakka. Lokakuun 19:ntenä 1906

Amundsen saapui San Franciscoon ja Luoteisväylä oli saanut ensi kerran

purjehdituksi.

Vielä on Amerikan napasaariston kartassa monta tyhjää aukkoa,

varsinkin siinä Jäämeren osassa, joka ulottuu Beringin meren

pohjoispuolella olevasta Wrangelin saaresta Parryn saaristoon, jonka

pohjoispuolella luullaan olevan jonkun suuremman maan, jota ei vielä

kenenkään kuolevaisen silmä ole nähnyt. Siellä ei tosin liene »kultaa

eikä viheriäisiä metsiä», mutta voimallisesti se siitä huolimatta

houkuttelee puoleensa rohkeita yrittelijöitä. Pari retkeä on jo tehty

sen löytämiseksi, vaikka huonolla menestyksellä.

Englantilainen Harrison, joka tapasi »Gjöan» Herschelin saarella, aikoi

valaanpyytäjien keralla Banksin maahan purjehdittuaan tehdä matkan

kauemmaksi pohjoiseen, mutta vaillinaisien varustuksien vuoksi hänen

oli tuumasta luovuttava. Tanskalainen Einar Mikkelsen, joka jo oli

ollut kahdella pitkällä Jäämeren matkalla, yritti samaan aikaan ja

samoja teitä tunkeutua napamereen, mutta vaikka hänellä oli erikoinen

laiva, niin täytyi hänenkin palata takaisin tyhjin toimin.

Canadan hallitus on viime vuosina lähettänyt laivoja entistä tarkemmin

tutkimaan sekä Hudsonin lahden purjehdusoloja, koska tästä hyisestä

sisämerestä toivotaan Canadan länsiosille vientireittiä, että myös

luoteisväylää siinä toivossa, että siitä kaikista huolimatta vielä

kerran tulisi kuljettava kauppatie, kun sen jääolot ja sula-ajat

saataisiin perinpohjin selvitellyiksi. Kapteeni Bernier, joka on

näitä töitä johtanut, onkin vakuutettu siitä, että Luoteisväylä on

jonkun aikaa vuodesta kuljettava päästä päähän, mutta ei hänkään v.

1910 päässyt sitä purjehtimaan samaa Banksin saaren ja Melvillen

saaren välistä salmea kauemmaksi, joka jo Parryn pidätti hänen ensi

matkallaan. Tähän salmeen ja sen eteläpuolella Olevaan kaitaan mereen,

joka erottaa toisistaan Kuningas Williamin maan ja Viktorian maan,

sulloutuu alati niin vahvalta paksuinta napameren jäätä, ettei kukaan

vielä ole siinä tavannut sulaa vettä muuta kuin lähempänä Amerikan

mannerta, jota reittiä juuri »Gjöa» purjehti. Toistaiseksi pieni »Gjöa»

on ainoa alus, joka on luoteisväylän purjehtinut.

Kapteeni Bernier matkoillaan täydensi ison Baffinin maan karttaa,

sillä läheisyydestään huolimatta tämä suuri maa on pysynyt kauemmin

vaillinaisesti tutkittuna kuin Parryn saariston etäisimmätkään maat.

Baffinin maan sisäosa on vielä enimmäkseen aivan tuntematonta.

Rynnäköitä napaa kohti.

Parhaita kiitoksia, mitä napamaissa työskennelleet tutkijat ovat

kotiin palattuaan saaneet, on ollut se, että he ovat paljon enemmän

hyödyttäneet ihmiskuntaa tunnollisella tieteellisellä työllään, kuin

jos olisivat pikaretkellä pohjoisnavan valloittaneet. Mutta semmoisille

yrittäjille, jotka ovat etupäässä vain maapallon navalle pyrkineet, on

sanottu, heidän onnistumattomalta matkalta palattuaan, että moisten

urheiluretkien hyöty ei vähääkään vastaa kustannuksia.

Kaikista näistä järkevistä arvosteluista huolimatta on tuon

mittausopillisen kohdan saavuttaminen kuitenkin voimallisesti

kiihottanut yrittelijöitä ponnistuksiin ja navan valloittamisen kunnia

on saanut monen etevimmänkin tieteellisen tutkijan sydämen kiivaammin

lyömään ja seikkailuihin antautumaan, mainitaksemme vain Nordenskiöldin

ja Nansenin. Harva on se napatutkija, joka ei kuitenkin lopun lopuksi

olisi hiljaisessa mielessään suonut sijaa sille tunteelle, että hänen

oman kansansa lipun tulisi navalla liehua.

Eikä ole ainoatakaan kansaa, joka ei olisi ollut valmis hurraamaan

tälle suurtyölle paljon sydämellisemmin kuin suurimmillekin

tieteellisille saavutuksille.

Pohjoisnavalla on odottanut sankariseppele, ja ihmisen ja ihmiskunnan

sisimpään olemukseen kuuluu tuo voittamaton sankarimaineen himo.

»Framin» retki napameren poikki antoi uutta yllykettä pohjoisnavan

valloitusyrityksille, mutta ne, jotka hänen jälkeensä pyrkivät, eivät

tyytyneet samaan hitaaseen kiertotiehen, vaan yrittivät jälleen hyökätä

navalle suorinta tietä.

Amerikkalainen sanomalehtimies Walter Wellman lähti v. 1894

tunkeutumaan Huippuvuorilta laivalla pohjoisnavalle, mutta hänen

laivansa musertui jäissä ja haaksirikkoiset pelastuivat siitä hädin

tuskin alumiiniveneellään, saapuen sitten monet kohtalot koettuaan

Norjaan.

Vuosina 1898—99 Wellman yhdessä E.B. Baldwinin ja G. Harlanin keralla

yritti tunkeutua navalle Frans Josefin maasta erikoisesti rakennetulla

reellä, mutta ei pitkällekään päässyt, ennenkuin vikaannutti jalkansa

ja jäiden puristuksessa menetti useita rekiä, suurimman osan koiristaan

ja koiraeväistään, niin että hänen oli kääntyminen takaisin. Baldwin

ja Harlan Wellmanin, poissa ollessa tutkivat arkipelagin pohjoisia ja

itäisiä saaria, joista hyvin vähän tiedettiin.

Abruzzin herttuan retki.

Prinssi Luigi, Abruzzin herttua, Italian kuninkaan serkku, joka jo

vuorikiipijänä oli mainetta saavuttanut, — varsinkin kiipeämällä

Alaskan Eliaksen vuorelle — varusti v. 1899 naparetkikunnan, jonka

piti Frans Josefin maalta tunkeutua pohjoisnavalle. Seuralaisinaan

meriupseerit Cagni ja Querini, eräs lääkäri ja neljä aostalaista

alppikiipijää herttua »Stella Polarella», retkeä varten erikoisesti

varustetulla valaanpyyntihöyryllä, jonka koko miehistö oli

norjalaisia, vaivalloisen matkan jälkeen tunkeutui Frans Josefin

maan pohjoisrannalle. Sieltä olisi vielä päästy laivalla kauemmaksi

pohjoista kohti, jäiden välissä kun oli siksi paljon sulaa

vettä, mutta kun olisi ollut liian uskallettua jäädä laivan kera

talveksi jääkenttiin, niin käytiin saariston suojaan ankkuriin.

Talvisatamassakin jäät runtelivat laivaa niin pahasti, että se hädin

tuskin voitiin pelastaa uppoamasta. Miehistön täytyi viettää talvi

maalla kahdenkertaisissa teltoissa, joiden päälle viritettiin kaksi

vielä suurempaa telttaa. Tätä telttasiirtokuntaa pidettiin suurella

uunilla lämpimänä. Opettaessaan 120 rekikoiraa herttua palellutti kaksi

sormea, niin että niiden päät täytyi leikata pois, ja tämän vamman

vuoksi hän ei itse ottanut osaa rekiretkiin napaa kohti.

Maaliskuun 11:ntenä 1900 suuri rekiretkikunta lähti matkalle napaa

kohti. Kahdentoista päivän kuluttua ensimmäinen apuosasto, johon

kuuluivat luutnantti Querini, norjalainen koneenkäyttäjä ja yksi

alppiopas, lähetettiin takaisin laivalle, jota se ei kuitenkaan

saavuttanut. Luultavasti nämä kolme tuhoutuivat lumimyrskyssä,

jäärailoissa tai kuolivat he nälkään ja viluun.

Yhdeksän päivää sen jälkeen kuin he olivat lähteneet, lähti tohtori

Cavalli kahden miehen keralla paluumatkalle ja 24 päivää ponnisteltuaan

saapui onnellisesti takaisin »Stella Polareen».

Kolmas osasto, johon kuului luutnantti Cagni kahden alppikiipijän

ja yhden merimiehen keralla, alkoi vasta nyt omia eväitään kuluttaa

ja runsaasti koiriaan ruokkien matkasi verraten nopeaan, 16—17

kilometriä päivässä, pohjoista kohden. Niinpä tämä osasto pääsikin 56

kilometriä kauemmaksi kuin Nansen, aina leveysasteelle 86°34'. Sitten

kuitenkin eväiden nopea väheneminen pakotti lähtemään paluumatkalle,

joka jääkenttien rakoilemisen vuoksi oli sangen vaikea. Täytyi tehdä

pitkiä kiertoretkiä, joiden kautta retkikunta joutui jotenkin kauas

suunnastaan, ja vasta 104 päivän kuluttua lähdöstään lukien tämä

retkikunta palasi takaisin, kaksi rekeä ja 7 koiraa jäljellä kuudesta

reestä ja 45 koirasta. Suurin osa koirista oli vähitellen syötetty

tovereilleen ja lopulta koiranlihaa olivat syöneet retkikunnan

jäsenetkin.

Suotta etsittyään Querinia ja hänen tovereitaan herttua jätti heille

ruokavaroja ja osoituksia, miten heidän on meneteltävä, sekä palasi

sitten »Stella Polarella» Norjaan, jossa hän lähellä Hammerfestia

sai surusanoman setänsä, kuningas Umberton murhasta. Vaikk'ei tämä

italialainen retkikunta napaa saavuttanutkaan, oli sen rekiretki Frans

Josefin maasta pohjoista kohti kuitenkin suurenmoinen ennätys.

Zieglerin varustamat retkikunnat.

V. 1901 Baldwin teki Frans Josefin maasta uuden yrityksen. Retkikunta

oli suuremmoisesti varustettu amerikkalaisen miljoonapohatan Zieglerin

varoilla. Siihen kuului 45 valkoista, 6 ostjakkia, 15 poni-hevosta,

420 siperialaista koiraa ja yli 60 rekeä. Mutta jo seuraavana vuonna

se palasi takaisin tyhjin toimin. Sen ainoa tulos oli kolmen varaston

perustaminen, Nansenin talvimajan näkeminen, ja muutamien pienien

saarien löytäminen. Baldwinin ja norjalaisen kapteenin riidat olivat

pääsyy siihen, ettei yrityksestä sen enempää tullut. Koko retkikunta

oli jakautunut amerikkalaiseen ja norjalaiseen puolueeseen ja molemmat

päämiehetkin joutuivat keskenään käsikähmään.

Ziegler ei kuitenkaan säikähtänyt, vaan v. 1903 varusti uuden

retkikunnan, johon kuului paljaita amerikkalaisia. Retkeä johti

A. Fiala, joka oli ollut mukana Baldwinin edellisellä retkellä.

Suurella vaivalla ja kiertoteitä retkikunta pääsi Frans Josefin maan

pohjoisrannalle, jossa se asettui talveksi samaan satamaan kuin

Abruzzin herttuakin, tämän huonoista kokemuksista huolimatta. Jo

marraskuussa jäät runtelivat laivan rauskaksi ja tammikuussa se upposi.

Samassa tilaisuudessa menetettiin 100 tonnia kivihiiliä ja 40 tonnia

ruokavaroja, jotka oli jäälle jätetty.

Siitä huolimatta yritettiin kahteen kertaan tunkeutua napaa kohti.

Kummallakin kerralla tavattiin kuitenkin niin paljon railoja ja sulia

ja niin kamalan huonoa jäätä, että useimmat reet särkyivät ja kuluivat

aivan kelvottomiksi. Kaikki ponit, kahta lukuun ottamatta, kuolivat

tautiin. Retkikunnan täytyi sen vuoksi palata takaisin tyhjin toimin ja

viettää saaristossa vielä toinenkin talvi, kun ei apulaivaa kuulunut,

eläen Baldwinin varastoista ja metsästyksen ja kalastuksen antamasta

saaliista. Seuraavana keväänä yritettiin tunkeutua vielä kolmas kerta

navalle, mutta yhtä huonolla menestyksellä, ja lopulta Fialan täytyi

luopua koko tuumasta. Frans Josefin maan pohjoispuolella olivat jääolot

niinä vuosina semmoiset, että rekiretki niiden poikki näytti olevan

mahdottomuus. Kesällä 1905 saapui vihdoin apulaiva »Terra Nova»,

edellisenä kesänä kaksi kertaa turhaan yritettyään, ja kuljetti kotiin

kovia kokeneen, vaikka tuskin mitään aikaansaaneen retkikunnan. Vain

yhden miehen tämä oli menettänyt. Ziegler oli kuollut vähää ennen kuin

retkikunta kotiin palasi.

Andréen ilmapalloretki.

Tuskin mikään muu yritys napaa valloittaa on niin suurta huomiota

herättänyt kuin ruotsalaisen insinöörin S.A. Andréen onneton

ilmapalloretki, jonka kohtalo peittyi läpitunkemattomaan hämärään.

Andrée oli keksinyt laitokset, laahausköydet, joilla palloa

saatettiin jonkun verran poikkeuttaa tuulen suunnasta, ja niillä hän

luuli voivansa ohjata muutoinkin suuresti parannetun ilmapallonsa

Huippuvuorilta pohjoisnavalle ja takaisin.

Jo kesällä 1896 pallo oli Huippuvuorien pohjoisreunalla valmiina, mutta

sopivaa tuulta kun ei saatu, ei se voinut matkaan lähteä sinä kesänä.

Vasta heinäkuun 11:ntenä 1897 Andrée kahden seuralaisensa, Strindbergin

ja Fraenkelin kera, saattoi liikkeelle lähteä. Jo lähtiessä tapahtui se

onnettomuus, että puolet laahausköysistä jäi jäljelle, ja nopea tuho

tuli varmaan muutoinkin retkikunnan osaksi, vaikka siitä ei olekaan

mitään varmaa tietoa saatu.

Pallosta lähetetyistä lentokyyhkysistä vain yksi saapui ihmisten

ilmoille, mutta se saapui jo viidentenä päivänä sen jälkeen kuin

»Kotka» oli retkelleen lähtenyt. Se sisälsi seuraavan tiedonannon: »13

p. heinäk., k:lo 12 päivällä, 82°2' pohj., 15°5' it. lev. Hyvää vauhtia

itään 10° etelään. Kaikki hyvin. Tämä on kolmas kyyhkyspostini. Andrée.»

Hitaasti oli matka siis edistynyt, »Kotka» arvatenkin oli väärään

suuntaan kulkemassa kolmantena päivänä nousemisensa jälkeen.

Kului sitten lähes kaksi vuotta, ennenkuin kadonneista saatiin uusia

viestejä. Toukokuussa 1899 ajelehti Islannin rannalle poiju, joka oli

heitetty mereen samana päivänä, jona oli matkaankin lähdetty, ja sitten

enemmän kuin vuoden kuluttua, elokuun lopulla v. 1900, ajautui Ruijan

rannalle toinen poiju, joka oli vielä aikaisemmin samana päivänä mereen

heitetty. Myöhemmin on löydetty vielä kolme muuta retkikunnan poijua,

muun muassa se, joka oli pohjoisnavalle heitettävä, mutta ne eivät

mukanaan tuoneet mitään viestiä, eikä voida varmaan tietää, missä ne

oli mereen heitelty. Luultavasti retkikunta jo silloin oli tuhoansa

lähellä.

Viesteistä on päätelty, että »Kotka» ensin kulki myrskypyörteessä

Grönlantia kohti, sitten oli jonkun aikaa alallaan, kunnes tapasi

toisen pyörteen, joka ajoi sitä koillista kohti. Amerikkalaiset

löysivät Fialan retkikuntaa Frans Josefin maasta hakiessaan Kap Floran

luota mainitusta saaristosta korkealta maalta erään valokuvaustarpeiden

säiliön, joka oli Andréen retkikunnalle kuulunut, ja siitä päättäen

retkikunta lensi Frans Josefin maan poikki, taikka ehkä sille pysähtyi.

Retkikunnalla oli mukanaan rekiä, veneitä ja neljän kuukauden eväät

ynnä muut varustukset, ja olisi sen siis pitänyt voida jonkun

aikaa pitää puoliaan Nansenin hyvää esimerkkiä noudattaen, mutta

luultavasti »Kotka» kaasunmenekin vuoksi alkoi vaipua paljon ennen

kuin oli laskettu — Andrée luuli sen pysyvän ilmassa kuukauden — jonka

vuoksi oli vähitellen heitetty mereen kaikki mitä voitiin pallon

keventämiseksi, niin että lopulta oltiin aivan avuttomina, kun rohkea

lentäjä vihdoin yhdytti maan taikka meren pinnan. Tosin eskimot

kertoivat, että keväällä 1899 oli ‘Fort Churchillin luona Canadassa

surmattu kaksi valkoista, joita luultiin Andréen seuralaisiksi, mutta

heidän tietonsa mukaan oli kaksi karkuun päässyt, joten noita valkoisia

siis olisi kaikkiaan ollut neljä. Tunguusit väittivät Siperiassa

nähneensä kankaalla päällystetyn esineen ja sen lähellä kolme

ruumista ynnä paljon koneita ja Huippuvuorilla väitettiin kuuluneen

avunhuutoja, mutta kun näitä huhuja tarkemmin perättiin, huomattiin ne

kaikki vääriksi. Wellman etsi Andréeta Frans Josefin maasta, Nathorst

Itä-Grönlannista, Peary Luoteis-Grönlannista Smithin salmen seuduilta,

Stadling Siperian pohjoisrannikolta, mutta ei mistään tavattu

vähintäkään jälkeä kadonneista.

Andréen retken onneton päättyminen ei ole estänyt muita

suunnittelemasta uusia ilmapallo- taikka oikeammin ilmalaivaretkiä

pohjoisnavalle. Ilmailu on sen jälkeen niin nopein askelin edistynyt,

ettei Andréen olisi tarvinnut kauankaan odottaa, ennenkuin hän

olisi voinut lähteä paljon paremmalla ilma-aluksella vaaralliselle

matkalleen. Opittiin rakentamaan suuria ohjattavia ilmalaivoja, joilla

on siksi suuri oma nopeus, että ne voivat kulkea omaa suuntaansa

jotenkin kovistakin tuulista huolimatta.

Semmoisella amerikkalainen Wellman päätti valloittaa pohjoisnavan. Hän

lähti ilmalaivoilleen Huippuvuorille v. 1906, mutta ei silloin vielä

ollut laitoksiinsa tyytyväinen, vaan odotti vielä seuraavaan kesään,

jolloin hän näki parhaaksi luopua koko tuumasta.

Myöhemmin kreivi Zeppelin saksalaisten asiantuntijain keralla kävi

Huippuvuorilla seutuihin ja oloihin perehtymässä, mutta suuri

kansainsota ja sen monet vaatimukset keskeyttivät hänen tuumansa.

»Jermak» Jäämerellä.

Monta muuta uudensuuntaista yritystä navan vallottamiseksi esitettiin

samoihin aikoihin. Venäläinen amiraali Makarow, joka sittemmin sai

Port Arthurin edustalla surmansa johtamansa laivaston etunenässä,

ehdotti voimallisia jäänmurtajia, joilla väkivoimalla avattaisiin

napajäihin ura. Hän luuli, että 20,000 hevosvoimalla työskentelevä

jäänmurtaja kykenisi ruhjomaan lujimmankin jään, ja vielä paremmin

kaksi puolta pienempää peräkkäin työskentelevää. Hän teki sitä varten

Venäjän valtion omistamalla »Jermakilla», voimakkaalla jäänmurtajalla,

retken Huippuvuorille ja Novaja Zemljan vesille, mutta voimallisista

koneistaan huolimatta ei jäämurtaja kyennyt Novaja Zemljan luona

olevia vahvoja napajääkenttiä murtamaan. Yrityksestä oli luovuttava,

kun »Jermakin» saumat eivät näyttäneet niin ankaria voimanponnistuksia

kunnolla kestävän.

Muuan saksalainen esitti, että pohjoisnavalle kuljettaisiin

vedenalaisella veneellä, mutta ei ketään haluttanut ryhtyä tätä tuumaa

toteuttamaan, vaikk'ei se ehkä ole sen mahdottomampi kuin Andréenkaan

ilmapalloretki. Kaikki tietysti riippuisi siitä, voisiko laiva tarpeen

tullen puhkaista itselleen henkireikiä päällään olevaan jääkattoon,

sillä vain tilapäisiin railoihin tuskin olisi luottamista.

R.E. Peary, pohjoisnavan valloittaja.

Näitä suunnitelmia suunniteltaessa, yrityksiä tehtäessä, oli jo

kilpakentällä sekin mies, rautaisen tarmon, hellittämättömän sitkeyden,

ylivoimaisen kunnianhimon mies, joka vihdoin valloitti pohjoisnavan

hyisen voitonseppeleen, jota sen jääkiteet ihastuttivat enemmän kuin

kalleimmat timantit. Mutta yhdellä rynnäköllä ei valloitus hänellekään

onnistunut, vaan vasta puolentoista vuosikymmentä kestäneen,

määräntietoisen, kokemuksia kokoavan työn jälkeen.

Robert Edwin Peary oli syntynyt Pennsylvanian Crcssonissa v. 1856

ja oli siis amerikkalainen kansallisuudeltaan. Yliopistolukunsa

päätettyään hän insinöörinä rupesi Yhdysvaltain sotalaivastoon, ottaen

sittemmin osaa Nicaraguan kanavan maastotutkimuksiin.

V. 1886 hän kävi kesäretkellä Grönlanlin länsirannalla Disko-lahdessa,

tehden sen perukasta erään tanskalaisen keralla matkan maajäätikölle.

Tämän jäämaailman ihmeet lumosivat hänen mielensä ja palattuaan

retkeltään, jolla hän kulki 125 kilometriä sisämaahan jäätikön

reunasta, hän oli vakuutettu siitä, että sitä pitkin oli mahdollinen

tehdä paljon pitempiäkin matkoja, ja suunnitteli kolme suurenmoista

reittiä Grönlannin poikki länsirannalta itärannalle. Yksi reitti

oli Godhavnista kaakkoon, toinen Disko-lahdesta Petermanin vuonoon,

kolmas Kap Yorkista koilliseen Grönlannin silloin aivan tuntemattomiin

koillis-osiin.

Nansenin retki maajäätikön poikki v. 1888 sai Pearyn kuitenkin

luopumaan kahdesta ensimmäisestä suunnitelmastaan ja kokonaan

omistamaan huomionsa Pohjois-Grönlannille, jossa suurimmat

löytömahdollisuudet odottivatkin. Peary ja hänen vaimonsa olivat

molemmatkin jotenkin hyvissä varoissa, jonka vuoksi hän omilla

varoillaan saattoi alkaa työnsä.

Pearyn ensimmäinen retki polijois-Grönlannin poikki.

V. 1891 Peary pääsi lähtemään ensimmäiselle varsinaiselle

tutkimusretkelleen. Mukanaan vaimonsa ja kuusi muuta henkeä hän

laivallaan tunkeutui Inglefieldin vuonoon Grönlannin luoteisrannalle,

varusti sinne talvimajansa ja taittuneesta säärestään huolimatta

päätti seuraavana keväänä lähteä suurelle matkalle. Toukokuun 14:ntenä

1892 hän norjalaisen E. Astrupin ja kolmen muun seuralaisen keralla

kulki valtavan Humbcklt-glasierin poikki ja edelleen maajäätikön

reunaa koillista kohti; kunnes tuli Grönlannin itärannalta syvälle

maahan pistävän salmen rannalle. Päivän kunniaksi hän nimitti lahden

Independence-lahdeksi, koska hän sen löysi heinäkuun 4:ntenä, samana

päivänä, jona Yhdysvallat viettävät itsenäisyytensä juhlaa. Peary

luuli tämän lahden jatkuvan salmena Grönlannin poikki ja haahmotteli

sen siten karttaansa, mutta tanskalaiset myöhemmin osoittivat hänen

erehtyneen ja Pearyn lukuisat vihamiehet saivat siitä aihetta

hyökkäyksiin.

Pearykin totesi, ettei sisämaajäätikkö Grönlannin pohjoisosassa

ulottunut merenrantaan saakka — siihen epäilemättä on syynä niukempi

lumentulo — vaan on sen ja meren välillä vyöhyke vähälumista maata,

jolla kesäaikaan oli runsaasti kukkia, myskihärkiä ja hyönteisiä.

Paluumatka kulki jonkun Verran eteläisempää reittiä, maajäätikön poikki

1,200—2,500 metriä korkealla merenpinnasta. Pearyn suorittama rekiretki

oli huomattavimpia, mitä napamaissa oli siihen saakka tehty.

Retkikunnan laiva oli sillä välin palannut talvisatamaan ja

tyytyväisenä tuloksiinsa Peary saattoi palata kotia. Tällä matkalla

olivat mukana t:ri F. Cook, joka sittemmin koetti riistää Pearylta

kunnian pohjoisnavan valloittamisesta, ynnä neekeri Matthew Henson,

joka oli isäntänsä uskollinen apulainen hänen kaikilla seuraavillakin

matkoillaan.

Heti Amerikkaan palattuaan Peary matkakertomuksellaan ja luentoja

pitämällä alkoi koota rahoja uutta retkeä varten. Jo kesällä 1893 hän

palasi Pohjois-Grönlantiin asettuen jälleen talvimajoihin Inglefieldin

vuonoon Smithin salmen suulle. Rouva Peary oli nytkin mukana ja

synnytti matkalla miehelleen tyttären.

Uusia yrityksiä.

Jo maaliskuussa Peary lähti suurelle rekiretkelle jatkaakseen edellisen

vuoden tutkimuksia Independence-lahdesta eteenpäin. Kerallaan kahdeksan

miestä, 92 koiraa ja 12 rekeä hän nousi maajäätikölle, mutta nopeaan

se osoitti, ettei sen kylmällä pinnalla ollut luvallista matkustaa

niin varhaisena aikana — pakkasta riittämään saakka siellä on

keskikesälläkin. Kun oli parisataa kilometriä kuljettu, niin tappoivat

hirveät myrskyt ja sietämätön kylmyys koirat ja runtelivat miehet,

niin että puolet, Astrup mukana, oli takaisin lähetettävä. Liiat

matkavarustukset jäähän kätkettyään Peary kolmen reippaimman miehensä

keralla yritti kulkea vielä pari viikkoa eteenpäin, mutta lopulta

hänen oli kokonaan luovuttava yrityksestä ja palattava takaisin.

Kun ei voitu paluumatkalla löytää lumeen kätkettyjä ruokatavara- ja

polttoainevarastoita, täytyi retkikunnan jättää jäljelle osa reistään.

Pearyn retkellä ollessa oli Astrup tehnyt neljä viikkoa kestäneen

rekiretken Melvillen lahden pohjoisrannalle, joka valtavain

jäätikkörintamainsa vuoksi yhä vieläkin oli sangen vähän tunnettu.

Maajäätikkö päättyy tällä rannalla melkein katkeamattomana

glasieririntamana mereen. 210 km pitkällä rannikolla on 150 km leveältä

glasierinpäätä.

Peary ei malttanut palata kotimaahan noutamaan tulleella laivalla,

vaan Leen ja Honsonin keralla päätti jäädä uutta kevättä odottamaan,

tehdäkseen uuden retken Grönlannin koillisrannikolle. Eskimoitten

avulla nämä kolme tulivatkin talven hyvin toimeen ja keväällä

nousivat maajäätikölle. Retki uhkasi jälleen päättyä kesken, kun ei

löydetty edellisen vuoden eväskätköä. Pelkäämättä Peary kuitenkin

jatkoi matkaa ja saavutti jälleen Independence-lahden. Siellä

luultavasti tuho kuitenkin olisi perinyt pienen joukon, ellei se

onneksi olisi tavannut myskihärkälaumaa, josta ammuttiin kymmenkunta

eläintä. Niinkin paluumatka oli »raivoisaa kilpajuoksua nälkäkuoleman

kanssa». Viidessäkolmatta päivässä Peary tovereineen samosi takaisin

talviasemalleen, menetettyään kaikki koiransa yhtä lukuun ottamatta ja

kaikki rekensä. Uskomattomista ponnistuksista huolimatta ei Peary tällä

retkellä saanut sanottavasti mitään aikaan. Höyrylaiva »Kite» saapui

ajoissa hänet noutamaan ja syksyllä 1895 hän molempien toveriensa

keralla palasi kotimaahan.

Kahden seuraavan retken tarkoituksena oli tuoda Kap Yorkista,

Melvillen lahden pohjoisrannalta, 800 sentneriä painava meteorikivi,

jonka jo John Ross oli huomannut. Ensi kerralla tämä valtava kivi

saatiin vain rantaan kuljetetuksi, vipulaitokset murtuivat, ennenkuin

se laivaan saatiin, jo sen vuoksi oli tehtävä uusi matka, jolla

samalla valmisteltiin uutta, viisi vuotta kestäväksi aiottua matkaa

pohjoisnavalle.

Peary asetti nyt kunnianhimonsa päämääräksi napamatkain korkeimman

voitonseppeleen pohjoisnavan saavuttamisen. Oli jo alettu epäillä,

tokko se vanhoilla kulkuneuvoilla, reillä ja koiravaljakoilla, olisi

ensinkään mahdollistakaan, ja esitetty kaikenlaisia uusia keinoja,

kuten edellä kerroimme, mutta Peary osoitti, että se oli mahdollista,

kunhan työ toimitettiin järjestelmällisesti.

Lordi Northcliffe oli lahjoittanut Pearylle »Windward» laivansa, kun

se oli Jacksonin retkikunnan Frans Josefin maasta takaisin tuonut, ja

hankkiakseen varoja uutta naparetkeä varten Peary kulki tällä laivalla

Amerikan satamakaupungista satamakaupunkiin näytellen itseään rahan

edestä täysissä napamatkustajan tamineissa. Jonkun verran varoja hän

täten saikin kokoon ja vielä tärkeämpää oli, että hän luennoillaan sai

muutamia rikkaita miehiä asiaan innostumaan ja perustamaan »The Peary

Arctic Clubin», joka otti hänen matkansa rahoittaakseen. Tämän jälkeen

hän saattoi vapaasti antautua yksinomaan työhönsä.

Heinäkuussa 1898 Peary lähti »Windwardilla» matkaan, pyrkien nyt

Smithin salmen ja siitä jatkuvain tunnettujen vesien kautta Grönlannin

luoteisrannalle, josta hän aikoi tehdä hyökkäyksen napaa kohti.

Jääsuhteet olivat kuitenkin epäedulliset eikä Peary vielä ollut

tottunut napajäiden läpi laivaa viemään; hän ei sen vuoksi päässyt

Grinnellin maan itärantaa kauemmaksi, löytäen kuitenkin sieltä

laivalleen rauhallisen talvimajan.

Peary palelluttaa jalkansa.

Peary teki pitkiä rekiretkiä Grinnellin maan ja Grantin maan sisäosiin

Greelyn vanhalle asemalle saakka. Eräässä kamalassa lumimyrskyssä

hän eksyi, harhaili kaksi päivää sinne tänne ja palellutti molemmat

jalkansa, niin että seitsemän varvasta täytyi leikata pois. Mutta

vaikka hän hädin tuskin pääsi kulkemaan, ei hän suinkaan luopunut

aikomuksestaan, vaan vietti vielä toisenkin talven Foulkefjordissa,

Hayes'in vanhassa talvikortteerissa, ja jotakuinkin vammastaan

parannuttuaan lähti neekeri Hensonin ja viiden eskimon keralla uudelle

rekiretkelle.

Ensimmäinen yritys navan saavuttamiseksi.

Matka edistyi nyt hyvin ja Peary saattoi (v. 1900) tutkia Grönlannin

luoteisreunan aina siihen saakka, missä se äkkiä kääntyy kaakkoon

Independence-lahtea kohti, ja saattoi nyt olla varma siitä, että hän

oli saavuttanut tämän valtavan saarimaan pohjoiskärjen.

Hän lähti nyt meren jäälle ja kulki sitä leveyspiirille 83°50' saakka,

mutta sitten alkoi ahtojää olla niin aukkoista ja railoja täynnään,

että hänen täytyi palata.

Peary kulki nyt Grönlannin pohjoislohkon, Pearyn maan, rantaa

seuraillen, kunnes Independence-lahti tuli näkyviin, ja palasi sitten

pohjoisrantaa takaisin Grantin maahan ja asettui sinne Greelyn vanhalle

asemalle, Fort Congeriin, talvea viettämään.

Uusia turhia yrityksiä.

V. 1901 hän lähti uudelleen navalle yrittämään, mutta ei päässyt Fort

Congerista kuin 10 päivämatkaa, ennenkuin oli sekä ihmisten että

juhtain uupumuksen vuoksi palattava. Mutta hän odotti uutta kevättä ja

v. 1902 lähti yrittämään Kap Heklasta, Grantin maan pohjoiskärjestä,

mukanaan Henson, neljä eskimoa ja kuusi rekeä. Kun oli kuljettu kuusi

päivää syvässä lumessa korkeiksi röykkiöiksi kasaantuneita jääkenttiä,

tuli vastaan avovettä ja liikkeessä olevaa jäätä. Kuta kauemmaksi

tämä pelkäämätön pieni joukko tunkeutui, sitä paksummiksi, mutta

rosoisemmiksi muuttuivat jääkentät, sitä lukuisemmiksi ja leveämmiksi

kanavat. Kun oli päästy leveyspiirille 84°17', eivät koirat enää

kyenneet vetämään ja oli sen vuoksi palattava takaisin. Railoja

kierrellessä oli jouduttu niin paljon pois pohjoissuunnasta, että Kap

Hekla oli jäänyt melko kauas lännemmäksi. Paluumatka oli sumujen ja yhä

laajenevien sulien vuoksi vielä vaarallisempi kuin menomatka. Huhtikuun

29:ntenä 1902 retkikunta saapui Kap Heklaan. Elokuun 8:ntena »Windward»

tuli retkikuntaa noutamaan ja vielä samana päivänä koko retkikunta

lähti sillä paluumatkalle.

Täydellisesti ne erehtyivät, jotka luulivat tämän sitkeimmän kaikista

napamatkustajista monien hukkayritystensä jälkeen vihdoinkin väsyneen

ja luopuneen enempää yrittämästä. Hänen hellittämättömät ponnistuksensa

herättivät hänen maamiehissään paremminkin innostusta kuin väsymystä ja

niinpä hänelle hankittiin varoja uuden paremman laivan rakentamiseksi.

Näin syntyi »Roosevelt», ensimmäinen Amerikassa napamatkoja varten

rakennettu alus, joka Pearyn vakuutuksen mukaan oli lujin laiva, mitä

maailmassa oli. Sillä hän arveli voivansa turvallisesti kestää jäiden

runtelun Smithin salmessakin ja sen pohjoisissa jatkoissa.

Tuima, mutta turha yritys.

»Rooseveltilla» Peary kesällä 1905 lähti uudelleen matkaan ja pääsi

sillä Grantin maan pohjoisrannalle saakka, jääsuhteet kun olivat

suotuisat ja »Rooseveltin» koneet voimakkaat. Sinne hän asettui

talvimajoihin, lähetti useita rekiretkikuntia viemään eväsvarastoita

matkan varteen ja vakaampaa jäätä tavatakseen lähti jo helmikuussa

1906, pakkasten vielä ollessa kovimmillaan, pohjoisnavalle yrittämään.

Tulvavuokset kuitenkin talvellakin rikkovat Grantin maan ja Grönlannin

pohjoispuolella olevan napameren jykevän jääpeitteen, niin että

etelämyrskyt pääsevät siihen railoja avaamaan, itä- ja länsimyrskyt

taas kuljettamaan jääkenttiä sivuttain, toistensa ohi. Varsinkin

mannerlaatan ulkoreunalla, jossa merenpohja äkkiä syvenee suuria

syvyyksiä kohti, avautuu tavallisesti leveitä railoja, kuten Peary joka

retkellään sai kokea.

Niin kävi nytkin ja avovesi ja voimakas itää kohti kulkeva virtaus

pakottivat tekemään pitkän kierroksen, johon kului paljon aikaa. Muuan

railo oli niin pitkä ja leveä, että se pakotti kuusi päivää odottamaan.

Lopulta Peary vei retkikunnan nuorelle jäälle, joka oli sen poikki

muodostunut, ja vaikka tämä notkui ja ritisi, päästiin kuitenkin sen

poikki railon toiselle rannalle. Muutama päivä sen perästä nousi julma

myrsky, joka kuljetti retkikunnan toista sataa kilometriä oikeasta

suunnasta itää kohti. Peary saavutti kuitenkin leveyden 87°6' ja

voitti siten Cagnin ennätyksen 33 minuutilla. Mutta sitten täytyi

väkisinkin lähteä paluumatkalle. Kuusi päivää kestänyt myrsky oli niin

paljon hajoitellut jäälauttoja, ettei ollut enää toivoa löytää matkan

varteen jätettyjä ruokavarastoita, ja kun lisäksi yhteys molempien

apuosastojenkin kanssa oli katkennut, niin oli aivan mahdotonta pyrkiä

kauemmaksi napaa kohti, vaikk'ei enää olisi tarvinnut kulkea kuin 322

kilometriä, jotta matkan määrä olisi saavutettu.

Ainaisessa taistelussa railojen ja sulien kanssa ja ponnistaen

kohti kiivasta jäätävää vastatuulta, joka kuljettamillaan

lumikiteillä pisteli ihoa kuin neuloilla, retkikunta vihdoin saavutti

Pohjois-Grönlannin rannan. Niin kauas olivat itää kohti ajelevat

jääkentät sen sortaneet oikeasta suunnastaan. Ruokatavarat olivat

loppuneet, miesten voimat uupuneet, kahdeksan koiristaan retkikunta jo

oli syönyt ja nälkäkuolema uhkasi, mutta onneksi se tapasi Grönlannin

rannikolla lauman myskihärkiä, joka lihallaan pelasti sen kuolemasta.

Molemmat apuretkikunnatkin myrsky oli sortanut Pohjois-Grönlantiin.

Toinen niistä olisi ollut tuhon oma, ellei Peary onneksi olisi sitä

tavannut. Miehet olivat jo niin nälän näännyttämät, että he olivat

kuin vaatteihin puettuja luurankoja. Rantaa seuraillen palattiin

nyt laivalle, joka 116 päivää kestäneen poissaolon jälkeen vihdoin

saavutettiin.

Viikon »Rooseveltilla» levättyään Peary lähti uudelleen liikkeelle,

tehden rekiretken pitkin Grantin maan pohjoisrannikkoa, jonka hän

tutki aina lähelle Nansenin salmea; tämän salmen, joka erottaa Axel

Heibergin maan Grantin maasta, oli Sverdrup pitkällä rekiretkellään jo

kartoittanut. 100:nnen läntisen puolipäiväpiirin vaiheilla Peary luuli

näkevänsä meressä uutta maata, jonka hän nimitti Cracketin maaksi.

Peary palasi sitten »Rooseveltiin», joka ankarain taisteluitten jälkeen

suoriutui jäistä ja kuljetti retkikunnan takaisin New Yorkiin. Napaa

hän ei nytkään ollut saavuttanut, mutta kuitenkin lyönyt kaikki entiset

ennätykset, saanut lisää kokemuksia — muun muassa hän niiden johdosta

rakensi oman parannetun rekimallinsa — ja oli tutkinut melkoisen

kappaleen uutta rantamaakin ja nähnyt uuden maan, joka luultavasti on

maailman pohjoisin — ellei se ollut näköhäiriö.

Peary ei vieläkään luopunut yrittämästä. Hän oli vakuutettu siitä,

että napa oli mahdollinen tätä tietä saavuttaa, jos hyvin varustettu

retkikunta vietti talvea niin kaukana pohjoisessa kuin suinkin ja

sitten eskimoitten avulla apuretkikuntien tukemana matkusti navalle,

ja hän päätti tehdä vielä viimeisen yrityksen. »Roosevelt» korjattiin

ja sitä parannettiin ja heinäkuussa 1909 se jälleen kuljetti Pearyn

tovereineen ja Yorkin niemeltä mukaan otetut eskimot Grantin maan

pohjoisrannalle. Talven kuluessa vietiin varastot ja tarpeet

kauemmaksi länteen, Kap Columbian luo, josta heti napayön päättyessä

matka napaa kohti alkoi.

Viimeinen yritys.

Pearylla oli nyt mukanaan kuusi valkoista, 17 parasta eskimoa, jotka

vuosien kuluessa olivat oppineet häneen luottamaan, 19 rekeä ja 133

parasta koiraa, mitä oli voitu Grönlannista saada. Marssijärjestyksen

hän oli suunnitellut kaikkia edellisillä retkillä saamiaan kokemuksia

hyväkseen käyttäen. Edellä kulki kevyin varustuksin nopea etujoukko,

jonka tehtävänä oli valita paras tien suunta ja tasoitella pahimpia

jääröykkiöitä. Päivämatkan sen jäljessä kulki pääjoukko, jaettuna

neljän miehen osastoihin. Tästä joukosta piti aina osaston kerrallaan

rekineen palata takaisin laivalle sitä myöten kuin reet tyhjenivät.

Jäljellä olevat siten saattoivat yhä jatkaa matkaa täysin varustuksin.

Paluumatkalla oli napaosastolla, jos kaikki hyvin kävi, valmiit

lumimajat taipaleen päässä ja valmiiksi raivattu tie.

Onni oli vihdoinkin suosiollinen hellittämättömälle yrittäjälle, mutta

ilman ankaria taisteluita ja täpäriä vaaroja ei pohjoisnapaa nytkään

valloitettu, vaikka olivatkin kaikki varustukset niin oivalliset.

Helmikuun 22:ntena, Washingtonin syntymäpäivänä, Peary lähti

»Rooseveltista» viimeiselle retkelleen napaa kohti.

»Mont' on kummaa matkalla».

Heti rannikon jääpaarteen luota alkoivat vaikeudet, sillä siinä

tavallisesti on kuljettava korkeitten riuttain poikki, jotka syntyvät

vuorovesien ja tuulien vaikutuksesta. Toisinaan nämä riutat saattavat

olla parikinkymmentä metriä korkeat ja kirveillä on niiden poikki

tie raivattava. Ulkona merellä röykkiöt eivät ole riutoissa, vaan

muodostavat loppumattoman sekasorron isompia ja pienempiä, ohuempia

ja paksumpia lohkareita, joiden välitse tie on etsittävä. Vielä

vaarallisempia ja vastuksellisempia ovat railot, joita aukeaa tuulen ja

vuorovesien painosta. »Ne ovat napamatkustajan ainainen painajainen.

Hän ei koskaan voi varmasti sanoa, syntyykö niitä vai ei, mutta

menomatkalla ne voivat kerrassaan katkaista hänen tiensä, paluumatkalla

riistää häneltä kaiken mahdollisuuden päästä maihin ja pakottaa

retkikunnan kuolemaan nälkäkuoleman. Ilman edellä käyvää varoitusta,

ilman minkäänlaista säännöllisyyttä niitä aukeaa aivan retkeilijän

eteen. Ne ovat napayhtälön tuntematon suure»... Vaarallisin on

mannerlaatan iso railo, eikä Peary sanonut koskaan unohtavansa, kuinka

vähältä se hänen paluumatkallaan v. 1906 oli ainaiseksi katkaista

häneltä tien maailmaan ja tulevaisuuteen. Railo voi aueta aivan leirin

halki, jopa lumimajan eli iglunkin halki kaikkien nukkuessa. Peary ei

sen vuoksi koskaan napamerellä retkeillessään maannut makuupussissa,

vaan täysissä tamineissa, turkit päällään ja kintaat kädessään,

ollakseen joka hetki valmiina pelastamaan itsensä, jos äkkiä sattuisi

jään auetessa mereen vierähtämään.

»Vaikeudet ja rasitukset napaa kohti kuljettaessa ovat niin monet

ja monimutkaiset, ettei niitä ole helppo kuvata», kirjoittaa Peary,

»mutta pääpiirtein ne ovat seuraavat: Kelkkain kuljettaminen raskaine

kuormineen rikkiruhjoutuneiden korkeiden jäävuorien yli, rajut

myrskyt, jotka lyövät kovasti kuin vesiputous ja joita vastaan meidän

täytyi ponnistella suurin osa tiestä, avoimet railot, joiden yli

meidän tuon tuostakin täytyi kulkea, ankara pakkanen, joka joskus

laskeutui jopa 60 asteeseen ja jota vastaan täytyi suojella itseään

turkiksilla ja herkeämättömällä ruumiinliikunnolla, ynnä vaikeus

kuljettaa edestakaisin riittävän paljon pemmikaania, biskittiä, teetä,

tiivistettyä maitoa ja polttonestettä. Kauan aikaa oli niin kylmä, että

viina jäätyi, paloöljy muuttui valkoiseksi ja sitkeäksi ja että koiria

tuskin näkyi hengityksen muodostaman höyryn vuoksi. Se pieni vaiva,

että meidän joka päivä täytyi rakentaa ahtaat ikävät lumimajat, joissa

meidän jääkylmällä permannolla täytyi koettaa varastaa sen verran unta

kuin epätoivoinen yrityksemme salli, ei kannata mainitakaan muitten

vaikeuksien rinnalla.

»Usein marssimme koko päivän sokaisevan lumimyrskyn puhaltaessa

suoraan kasvoihimme, ja puhaltaessa niin rajusti, että se monasti oli

nakata miehen nurin. Ne lukijoistani, joiden joskus on ollut pakko

kulkea tuntikaudenkaan lumimyrskyä vastaan 10—20 asteen pakkasessa,

eivät luultavasti ole säilyttäneet siitä kovinkaan mieluisaa muistoa,

ja epäilemättä he muistavat, kuinka herttaisen tervetullut avoliesi

ja sen räiskyvä, lämmin valkea sitten on. Kuvitelkoot siis, että

heidän täytyisi monta päivää taistella moista myrskyä vastaan melkein

ylipääsemättömän jään tai valtavain lumikinosten kautta, joihin uppoaa

vyötäisiään myöten, mutta kahta vertaa kovemmassa pakkasessa ja ilman

muuta suojaa päivän työn päättyessä kuin ahdas, kylmä lumimaja, joka

on ensin rakennettava, ennenkuin saattaa tulla kysymykseen levätä tai

syödä.»

Muutaman päivämatkan vain retkikunta pääsi etenemään merijäätä pitkin,

ennenkuin sen pysäytti leveä sula railo, ja kuusi päivää Pearyn täytyi

tuskitella sen partaalla ja menettää kallista aikaa, yli pääsemättä.

Railoa ei ollut mahdollinen kiertääkään. Vasta kun se eräänä tyynenä

pakkasyönä jäätyi, saattoi retkikunta »hyökätä yli», Pearyn kuvaavaa

sanaa käyttääksemme.

Maaliskuun 9:ntenä 1909 nousi aurinko ensi kerran. T:ri Mac Millan

kolmen eskimon ja kolmen reen keralla oli lähtenyt paluumatkalle

maaliskuun 7:ntenä; paikan leveys oli 84°29'. Meren syvyys mitattiin ja

huomattiin sen olevan 825 syltä (1,519 metriä). Tämän jälkeen palasi

Borup takaisin viiden päivämatkan päästä leveydeltä 85°23' kolmen

eskimon ja kolmen reen kera. Parhaat eskimot ja koirat jatkoivat Pearyn

keralla matkaa. Tasaisesti edistyi sitten matka. Etujoukko lähti aina

pääjoukon saapuessa rakentamistaan lumimajoista, »igluista», joissa

oli nukkunut, ja pääjoukon nukkuessa jatkoi matkaa, valitsi uuden

leiripaikan, rakensi uudet lumimajat ja nukkui niissä, kunnes pääjoukko

saapui. Leveydeltä 86°38' prof. R.G. Marvin palasi takaisin kolmen

uupuneimman eskimon ja uupuneimpain koirain keralla.

Maaliskuun 28:ntena Peary saavutti Bartlettin osaston, joka oli

leiriytynyt sulan railon rannalle. Edessäpäin oli sumua, joka viittasi

siihen, että siellä oli enemmänkin sulaa. »Jottemme herättäisi

Bartlettia leiriydyimme muutaman kyynärän päähän hänen leiristään,

rakensimme iglumme niin hiljaa kuin suinkin ja syötyämme tavanmukaisen

illallisemme, pemmikaania, biskittiä ja teetä, panimme maata. Olin

juuri nukahtamaisillani, kun kuulin jään paukkuvan ja jymisevän aivan

majani ääressä. Kun sitä kuitenkin kesti vain lyhyen ajan eikä se

tuntunut sen vaarallisemmalta, luulin sen johtuneenkin siitä, että

edessä oleva railo sulkeutui, jonka vuoksi katsoin, että kintaani

olivat vieressäni varalla, ja käännyin toiselle kyljelleni nukkumaan.

Olin juuri uneen vaipumaisillani, kun kuulin jonkun ulkona huutavan.

Hyppäsin ylös ja katsoin ulos ja näin silloin leveän sulan railon aivan

meidän ja Bartlettin majain välissä, ja railon reuna oli aivan majamme

oviaukon edessä. Toisella rannalla seisoi yksi Bartlettin miehistä

viuhtoen ja huutaen niinkuin vain säikähtynyt eskimo voi viuhtoa ja

huutaa. Herätin väkeni, potkaisin oven palasiksi ja olin siinä samassa

jo ulkonakin. Railon reuna oli jalan päässä siitä, mihin Pearyn koirat

oli kytketty, toinen valjaikko oli ollut vähällä ruhjoutua jäitten

väliin. Bartlettin iglu liikkui itää kohti irti lohjenneella jäätelillä

eikä sen toisella puolella sumussa näkynyt muuta kuin mustaa vettä.

Jääteli tuli kuitenkin hiljalleen lähemmäksi kiinteän jään reunaa ja

lopulta kapteenin osasto kaikkineen saattoi tulla teliltään sille.

Saadakseen tarpeellisen unen täytyi retkikunnan rakentaa uudet majat ja

nukkua kintaat kädessä.

Railo painui kuitenkin jälleen umpeen, niin että kaikki osastot, mitä

vielä oli matkalla pohjoista kohti — Pearyn, Hensonin ja Bartlettin —

saattoivat hyökätä yli ja jatkaa matkaa. Edessäpäin oli tuon tuostakin

kuljettava kapeiden railojen poikki, joissa oli nuorta jäätä. Eräässä

kohden oli kuljettava ison äsken jäätyneen järven poikki, jonka

leveys oli 6—7 meripenikulmaa. Jää oli niin heikkoa, että se aaltoili

retkikunnan alla, sen täyttä laukkaa kiitäessä yli.

Leveydeltä 88° kapteeni Bartlett ennen tehdyn välipuheen mukaan

huhtikuun 1:nä palasi takaisin, mukanaan kaksi eskimoa, yksi reki

ja 18 väsyneintä koiraa. Kapteeni Bartlett olisi hyvin halusta

seurannut navalle saakka, mutta siihen Peary ei suostunut, koska

eväät olisivat käyneet niukemmiksi, eikä hän mielestään voinut uskoa

palaavan apuretkikunnan johtoa Hensonillekaan. Kapteeni Bartlett

oli sitä paitsi englantilainen. »Hän oli saanut kunniasijan seurata

minua kauimmaksi kolmesta syystä: siitä erinomaisesta tavasta, jolla

hän oli 'Rooseveltia' johtanut, siitä että hän aina lähdöstä alkaen

oli edestäni raivannut kaikki pienemmät huolet ja koska mielestäni

englantilaisten kaunis työ napaseutujen tutkimisessa ansaitsi,

että brittiläinen amerikkalaisen jälkeen saattaisi sanoa olleensa

lähinnä napaa.» Surullisella mielellä Peary siitä huolimatta »näki

Bartlettin leveiden harteitten katoavan kimaltelevain valkoaavikoitten

jäälohkareitten taa».

Vilutar hymyilee Pearylle.

Reippaalla mielellä Peary, 53:sta ikävuodestaan huolimatta, lähti

viimeiselle taipaleelle, joka hänelle tuottaisi vapautuksen niin monen

vuoden ponnistuksista, ja eskimotkin, jotka melkein kaikki olivat

olleet mukana hänen edellisillä matkoillaan, olivat niin innoissaan

matkan lähestyessä päätöstään, että he silloin tällöin kiipeilivät

korkeille jääröykkiöille katsomaan, eikö napaa jo näkynyt. Keli

oli jotenkin hyvä ja koirat hyvässä kunnossa, jonka vuoksi Peary

tuntuvasti paransi vauhtia. Keskinopeus oli siihen saakka ollut yli

15 meripenikulmaa päivässä, keskinopeus navalle siitä kohdasta, josta

Bartlett kääntyi takaisin, oli 26 meripenikulmaa.

Railoja oli tosin edelleenkin, mutta ne eivät olleet aivan pahoja.

Koirista tapettiin huonoimmat muille ravinnoksi. Lunta alkoi olla yhä

vähemmän, niin ettei aina ollut helppo saada sitä lumimajoiksikaan.

»Huhtikuun 6 päivänä k:lo 10 a.p. komensin 'seis'. Olimme kulkeneet

viisi päivämatkaa ja otaksuin olevamme lähellä matkamme määrää ja

k:lo 12 tein napaleirissämme ensimmäiset havainnot, jotka osoittivat

asemamme olevan 89°57'. Navalle ei siis ollut kuin 5 1/2 kilometriä.

»Vaikka viimeinen pitkä marssi oli päättynyt ja napa oli näkyvissä,

olin päivät pääksytysten suoritetuista rientomarsseista ja niukasta

unesta liian rasittunut tunteakseni mainittavaa ihastusta siitä, että

näin olin saavuttanut elämäni päämäärän... Päiväkirjaani kirjoitin:

Vihdoinkin navalla. Kolmen vuosisadan voitonseppele vihdoinkin minun!

Vaikea käsittää tätä. Koko asia tuntuu niin yksinkertaiselta.»

Ollakseen varma siitä, että hän oli navan saavuttanut, Peary kulki

vielä 10 meripenikulmaa eteenpäin, kunnes havainnot osoittivat hänen

kulkeneen navan poikki. Sitten hän vielä huomasi olevansa 4 tai 5

meripenikulmaa Behringin salmen puolella napaa ja kulki sen vuoksi 8

meripenikulmaa vastakkaiseen suuntaan ollakseen varma siitä, että napa

oli sivuttaisessakin suunnassa hänen jälkiensä piirissä. Kulkemansa

ristin päätekohdissa hän teki 13 aurinko havaintoa ja saattoi

mielestään olla varma siitä, että oli navan määrännyt.

Lippuparaati navalla.

Viisi lippua hän pystytti navalle jääröykkiöitten päähän: Rauhan

lipun, jonka »Amerikan vallankumouksen tyttäret» olivat lahjoittaneet

ja joka edusti tasa-arvon ja vapauden maailman ihannetta, »Punaisen

ristin» lipun sen armeliaisuuden symboliksi, joka ei tee eroa ystävän

eikä vihollisen välillä, »Delta-Kappa-Alumni-yhdistyksen» lipun

muistoksi ammoin menneistä opintovuosistaan, Peary Arctic Clubin

lipun ja Yhdysvaltain silkkisen tähtilipun, jota hän oli kantanut

ympärinsä kiedottuna jo monta vuotta. Kiikarilla hän tarkkaan tähysti

taivaanrannan, näkemättä millään suunnalla maata.

Napa syvällä merellä.

Meren syvyyttä hän ei kuitenkaan voinut aivan navalla mitata, kun ei

ollut kyllin ohutta nuorta jäätä, mutta koko se syvyysmittauksien

jakso, joka oli pitkin matkaa mitattu, osoitti navan epäilemättä olevan

syvän valtameren päällä.

Paluumatka täytyi suorittaa niin nopeaan kuin suinkin, että

päästäisiin mannermaalle ennen seuraavaa täysikuuta, jonka aikana

tulvavuoksi aina repi mannerlaatan kohdalla jääkenttiin leveitä

railoja, sillä nämä olisivat voineet viivyttää viikkokausia. Sitä

varten kuljettiin kahdenkertaisia päivämatkoja, jota vanhat jäljet,

valmiit iglut ja suotuisat säät helpottivatkin. Voimallinen pohjatuuli

edisti matkan tekoa ja varsinkin ajoi jääkenttiä rantaan, niin että

railot sulkeutuivat. Sekä meno- että paluumatkalla nähtiin jotkut

karhun jäljet ja ketunkin jäljet sangen kaukana napamerellä. Suuri

mannerrailo oli jäätynyt, mutta jää oli hyvin heikkoa ja retkikunnan

täytyi noudattaa mitä suurinta varovaisuutta yli päästäkseen, samoin

kuin senkin railon yli kuljettaessa, joka erotti merijään mantereen

jääpaarteesta. Kun retkikunta vihdoin pääsi tälle, »luulin eskimoitteni

tulleen hulluiksi. He huusivat, kiljuivat ja hyppelivät, kunnes

paljaasta uupumuksesta kaatuivat nurin. Kun Ootah vaipui kelkalleen,

sanoi hän: 'Piru nukkuu, tai riitelee se akkansa kanssa, muutoin emme

koskaan olisi näin helpolla takaisin päässeet'.»

Huhtikuun 23:ntena retkikunta saapui Kap Columbiaan vanhoihin

igluihinsa, oltuaan vähän yli pari viikkoa paluumatkalla.

Kuudessatoista päivämatkassa se oli kulkenut 413 meripenikulmaa.

Koko matkalla Kap Columbiasta navalle ja takaisin se oli viipynyt

viisikymmentäkolme päivää, joista neljäkymmentäkolme oli ollut

marssipäivää. Edullisia säitä oli etupäässä kiittäminen siitä, että

kaikki oli käynyt näin hyvin ja sukkelaan.

Päiväkirjaansa Peary kirjoitti:

»Kap Columbia, huhtikuun 23 päivä. — Elämäntyöni on päättynyt. Se

mitä oli alun alusta päätetty, että minä tekisin, jonka luulin

mahdolliseksi tehdä ja jonka luullakseni olen tehnyt. Olen saavuttanut

pohjoisnavan kaksikymmentäkolme vuotta kestäneen pyrkimyksen,

ankaran työn, pettymysten, vaikeuksien ja rasitusten, suurempien ja

pienempien kärsimysten ja melkoisien vaarainkin jälkeen. Olen voittanut

viimeisen suuren maantieteellisen voitonseppeleen, pohjoisnavan

Yhdysvalloille. Tämä työ on maailman sivistyskansain lähes neljäsataa

vuotta kestäneiden ponnistusten, ihmishenkien menetyksen ja suurien

kustannuksien loppupäätös, ja vihdoinkin se on suoritettu aito

amerikkalaiseen tapaan. Olen tyytyväinen.» Kap Columbiassa Peary

eskimoittensa keralla nukkui yhteen mittaan kaksi vuorokautta, sen

verran vain välillä heräten, että ennättivät vahvistaa itseään ruoalla,

jaksaakseen paremmin nukkua. Tämän jälkeen hän pitkin rantaa jatkoi

matkaa »Rooseveltiin».

Mies menetetty.

Siellä häntä kuitenkin odotti surusanoma, joka muutti murheeksi

jälleennäkemisen ilon. Professori Marvin oli paluumatkalla pudonnut

isoon railoon ja hukkunut. Hän oli lähtenyt yksin, eskimoittensa vielä

ollessa leirissä, isoa railoa peittävälle ohuelle jäälle, joka näyttää

vähitellen ohenemistaan ohenneen, kunnes petti. Eskimot olivat siksi

kaukana, etteivät he kuulleet hänen huutojaan. Kun he lopulta tulivat

paikalle, tapasivat he vain jäässä reiän, johon heidän johtajansa

oli hukkunut. Lapsellisessa taikauskossaan he leiriytyivät jäälle

odottamaan, että johtaja tulisi reiästä takaisin. Kun Marvinia ei

kuitenkaan kuulunut, käsittivät he, että hän oli hukkunut, jonka

vuoksi he heittivät reistä jäälle kaikki vainajan tavarat, että hänen

henkensä löytäisi ne siitä, eikä lähtisi heitä takaa ajamaan. Onneksi

he kuitenkin unohtivat pienen purjekangaspussin, jossa vainajan

muistiinpanot ja havainnot olivat.

Kaikki muut apuretkikunnat olivat onnellisesti saapuneet takaisin

laivaan.

Heinäkuun 18:ntena »Roosevelt» lähti talvisatamastaan kotomatkalle,

laskien keskelle Robesonin kanavaa, jossa jäät olisivat sen

kuljettaneet Baffinin lahteen, vaikk'ei se olisikaan kyennyt itse

taivalta tekemään. Niin lujan laivan ei tarvinnut pelätä ruhjoutuvansa

merivirran mukana matkaavain jäätelien tungoksessa. Smithin salmessa

maissa poiketessaan ja eskimot kotiaan saattaessaan runsaasti

palkittuina Peary kuuli ensimmäisen viestin t:ri Cookin retkistä.

Syyskuun 5 p. »Roosevelt» saapui Labradorin rannalle langattomalle

lennätinasemalle ja Peary saattoi lähettää kotiaan ja kotimaahansa

ensimmäiset tiedot matkansa onnistumisesta. Bretonin saarelta

Sydneystä, jossa hän oli usein matkoillaan poikennut, saapui

Associated Press toimiston kirjeenvaihtajia erikoisella laivalla 800

kilometriä merelle valloittajaa vastaanottamaan ja vähän myöhemmin

Canadan hallituksen höyryllä 23 sanomalehtimiestä ja vihdoin erään

hiilikuninkaan upealla huvipurrella rouva Peary lapsineen.

Riemu raikuu...

Sydneyssä oli vastaanotto riemastunut, kun »Roosevelt», mastossaan

pohjoisnapalippu, laski sen satamaan. Sydneystä Peary matkusti

junalla kotia, astuen kuitenkin taas »Rooseveltiin», kun se syyskuun

viimeisenä päivänä saapui New Yorkiin. Lokakuun 1:senä Hudson-joella

oli suuri laivastoparaati, johon »Roosevelt» saapui, saaden kaikkien

kansain sotalaivoilta ja sadoilta muilta höyrylaivoilta vastaanoton

niin meluisan ja suurenmoisen kuin vain Amerikka kykenee antamaan.

Nyt vihdoinkin alkoi pohjoisnavan valloitus tuntua päivän sankarista

suloiselta eikä vaikutusta suinkaan pilannut se, että Yhdysvaltain

presidentti korotti hänet amiraaliksi ja entinen presidentti Roosevelt

kirjoitti hänen teoksensa esipuheen.

Pearyn voitonriemua häiritsi kuitenkin ikävä välinäytös. Muutama

viikko ennen hänen paluutaan oli Grönlannista tanskalaisella laivalla

saapunut Köpenhaminaan t:ri F.A. Cook, joka väitti saavuttaneensa

pohjoisnavan jo vuotta ennen Pearya, huhtikuussa 1908. Matkan hän

muka oli suorittanut Sverdrupin löytämien uusien maitten kautta,

siis paljon lännempää reittiä kuin Peary. Cookin juttua uskottiin ja

Köpenhaminassa hänen osakseen tuli innostunut vastaanotto. Cook oli

Pearyn vanha tuttava, hän kun oli ollut hänen retkikuntansa jäsen v.

1891. Myöhemmin hän oli ollut belgialaisella etelänaparetkellä, jolla

Amundsenkin oli mukana, ja v. 1906 hän väitti kiivenneensä Alaskassa

Mac Kinleyn vuorelle, Pohjois-Amerikan korkeimmalle kukkulalle, vaikka

tätä väitettä hyvillä syillä epäiltiin.

Cookin nuhjailut.

Cook väitti alkaneensa matkansa Smithin salmen itärannalta Etahista

helmikuussa 1908 11 eskimon keralla, mukanaan 11 103 koiran vetämää

kuormarekeä, ja kulkeneensa Ellesmeren maan poikki Nansenin salmelle

ja Axel Heibergin saarelle, koska hän toivoi lännempänä tapaavansa

napameressä jäätä, joka ei ajautuisi yhtä nopeaan itää kohti kuin

Grantin maan pohjoispuolella. Maaliskuun 18:ntena 1908 hän muka oli

lähtenyt Axel Heibergin saarelta napamerelle ja kolmen päivän kuluttua

lähettänyt takaisin viimeisen apuretkikuntansa. Kahden eskimon ja 36

koiran keralla hän sitten oli lähtenyt ponnistamaan napaa kohti. Jonkun

verran häntäkin viivytti mannerlaatan ulkoreunalla iso railo, mutta

sitten oli matka napaa kohti edistynyt jotenkin säännöllisesti. Hän

oli nähnyt maata samoilla asteilla, joilla Pearyn näkemän Crockerin

maan piti olla (tämä maa on olematon), mutta ei muka joutunut sitä

tutkimaan. Pohjoista kohti jää oli parantunut ja kulkunopeus sen

mukaan lisääntynyt ja 21 p. huhtik. 1908 hän väitti saavuttaneensa

leveyden 89°59'46', joten navalle ei ollut kuin joku metrisata matkaa.

Paluumatkalla jäiden ränstyminen ja itää kohti ajelu oli tuottanut

haittaa, ja vasta kesäkuun puolivälissä hän oli Kruununprinssi Kustavin

merellä. Nuoren heikon jään vuoksi hän ei voinut poiketa Axel Heibergin

maalle, jolla hänellä muka oli varastoja, vaan oli hänen täytynyt

nälkää nähden matkata North Devonin saarelle ja Jonesin salmelle sekä

olla North Devonin itäpäässä talvea. Eskimot olivat alkuperäisillä

aseillaan tappaneet karhuja, myskihärkiä ja susia, ja niin he olivat

pysyneet hengissä kevääseen saakka ja sitten matkustaneet Grönlantiin.

Cookin kertomusta uskoivat sekä Amundsen että Sverdrup ja heidän

kerallaan Tanska ja Norja ja laajalta sitä uskottiin muuallakin,

Amerikassakin, mutta toiselta puolen sitä vielä jyrkemmin

vastustettiin, eikä varsinkaan Peary säästänyt sanojaan leimatakseen

entisen toverinsa valehtelijaksi, — joka hän epäilemättä olikin.

Yhdysvaltain yleinen mielipide ja viranomaiset kannattivat Pearya ja

kongressi antoi hänelle elinkautisen eläkkeen.

Kööpenhaminan yliopisto asetti tieteellisen komitean tutkimaan

Cookin esittämiä havaintoja ja muita asiakirjoja, ja perusteellisen

tutkistelun jälkeen komitea lausui vakaumuksenaan, etteivät ne

todistaneet hänen navalla käyneen. Ja epäilemättä se on jäänyt

vallitsevaksi vakaumukseksi, etenkin kun t:ri Cook ei sen koommin ole

asiaansa ajanut.

Tästä jupakasta oli kuitenkin vielä sekin seuraus, että useat, ja

sangen pätevät maantieteilijätkin, alkoivat epäillä Pearyakin, tokko

hänkään oli navalla käynyt. Epäilyksiin antoi aihetta muun muassa se,

että Peary oli ottanut vain neekerinsä lopputaipaleelle, Bartlettin

sitä vastoin lähettänyt takaisin, ja että hän oli valkoisista

seuralaisistaan erottuaan matkannut niin nopeaan. Nämä älyttömät

epäluulot katkeroittivat vanhan naparetkeilijän loppuikää, miehen,

joka tosin oli jäykkä ja karkea käytöksessään, mutta rehellinen, kuten

semmoiset miehet tavallisesti ovat.

Ainoastaan nurjamielinen viisastelu voi herättää epäluuloja tämän

ankaran taistelijan voittoa kohtaan.

Peary kuoli v. 1920.

Uusin Grönlannin tutkimus.

Grönlannin tutkimuksesta ovat tanskalaiset suorittaneet suurimman

osan, mutta runsaasti ovat muutkin kansallisuudet olleet edustettuina.

Aina 1870-luvulta alkaen on Tanskan hallitus säännöllisesti julkaissut

etenkin virallisia tutkimustuloksia, joissa tämän suuren maan oloja on

mitä monipuolisimmin valaistu.

Hitaimmin edistyi luonnollisestikin jäiden saartaman itärannikon

kartoitus.

V. 1883 A.E. Nordenskiöld, palatessaan länsirannalta, tunkeutui

ahtojäävyöhykkeen läpi paljon etelämpänäkin kuin yllä mainitut

retkikunnat ja ensimmäiseksi osoitti, että Grönlannin itärannikonkin

eteläosat oli mahdollinen laivalla saavuttaa.

1891—92 tanskalaiset tutkivat ja kartoittivat monisokkeloisen laajan

Scoresbyn vuonon, josta siihen saakka vain suu tunnettiin.

Scoresbyn vuonossa.

Tämä retkikunta, jota Ryder johti ja jonka mukana oli Otto

Nordenskiöld, kuulun napatutkijan veljenpoika, huomasi Scoresbyn

vuonon, joka suustaan on kapea, syvempänä leviävän melkoisen laajaksi,

melkeinpä pieneksi sisämereksi. Sen rannoilla kohoaa korkeita

gneissivuoria — gneissi näyttääkin olevan sisämaajäätikön varsinainen

pohja, vaikka rannoilla on paljon purkautuneita vuorilajeja. Kapeita

haaravuonoja ulottuu korkeitten rantain välissä syvälle maan sisään.

Retkikunta koetti tunkeutua pohjoisimpaan näistä haaravuonoista, joka

on niistä kaikista jylhin. Kauas ei kuitenkaan päästy, ennenkuin tie

oli kokonaan tukossa.

Nordenskiöld kirjoittaa: »Oli säteilevä, paahtavan kuuma kesäpäivä,

vaarallisin sää liikkua äkkijyrkkien, jopa meren ylikin kallistuvien

jäävuorien välitse, joita ympärillämme oli liiankin paljon. Niitä

uiskenteli joka puolella, kaiken kokoisia ja kaiken muotoisia,

pienistä särmikkäistä lohkareista suuriin jäätemppeleihin, joista

kohosi ilmoihin sakaraisia torneja taikka valtavia linnoja muurineen

ja tornineen. Tiemme oli lopulta niin saarrettu, ettei näyttänyt

mahdolliselta päästä pois millekään suunnalle, ei eteenpäin eikä

taapäin, kaikkialla sulkivat valkoiset jäävuoret tien. Vähän väliä

irtaantui kappale jostakin esiin pistävästä kulmasta ja putosi

raskaasti veteen. Aallokko sai jäävuoren keinumaan ja äkkiä syntyi

kaikkialla ympärillämme elämää. Yhä rajummaksi kävi keinuminen, toinen

lohkare suistui veteen toisensa jälkeen, milloin korkealta jääseinämän

yläreunasta, milloin matalammalta, ja merenpinta tuli täyteen

jääsiruja, kunnes äkkiä koko vuori mukelsi nurin ja asettui uuteen

tasapainoasentoon, niin ettei sitä mistään enää ollut mahdollinen

entiseksi tuntea. Tämän mahtava laine sai toisetkin jäävuoret

liikkeelle, ja pian oli koko meri kuohuissa. Hukka perisi laivan, joka

silloin sattuisi olemaan liian lähellä noita jättiläisiä.»

Luutnantti Amdrup tutki vuosina 1898—1900 Scoresbyn vuonon ja

Angmagsalikin v. 1894 perustetun lähetysaseman välisen rannikon

lukemattomine vuonoineen osaksi maisin, osaksi veneillä retkeillen.

Jääkarhut toisinaan ahdistivat retkikuntaa niin itsepintaisesti, että

sen jäsenet hädin tuskin pelastuivat niiden kynsistä. Angmagsalik on

ainoa eurooppalainen siirtokunta Grönlannin itärannikolla, ja siellä

tekevät itärannikon eskimot kauppansa. Kerran vuodessa saapuu sinne

laiva, joka samalla tuo postin ja tietoja muusta maailmasta. Sen

lähellä kohoavat tunturit ovat luulon mukaan vanhain islantilaisten

Hvitsärk eli »valkeapaita».

Frans Josefin vuonossa.

V. 1899 tunnettu ruotsalainen kasvitieteilijä A.G. Nathorst, etsittyään

Koillis-Grönlannin rannikolta turhaan Andréen palloretkikuntaa,

tunkeutui ahtojäiden läpi Frans Josefin vuonoon, jossa ei

kolmeenkymmeneen vuoteen, siitä kuin »Germania» sen löysi, kukaan

ollut käynyt. Hän tunkeutui siihen paljon syvemmälle kuin saksalainen

retkikunta ja kartoittaessaan sitä huomasi sen jatkuvan kauas etelää

kohti. Vuonon eteläpuoliskon hän nimitti »kuningas Oskarin vuonoksi».

Näiden vuonojen äkkijyrkät rannat ovat osalta 2,000 metriä korkeat,

mutta Payerin nimittämän Petermannin kukkulan korkeus huomattiin vain

2,800 metriksi. Suojaisissa paikoissa tavattiin vanhoja eskimoasutusten

pohjia ja verraten rehevä kasvullisuus. Heti Nathorstin jälkeen teki

hänen maamiehensä G. Kolthoff samaan vuonoon eläintieteellisen retken.

Kuningas Oskarin ja Frans Josefin vuonojen rannoilla vuoret ovat

siluri- ja devonikauden kallioisia. »Äkkijyrkkinä tunturien seinämät

kohoavat kapeasta sinisestä vuonosta, jonka pinnalla jäävuoret

uiskentelevat kuin marmorikirkot, valtavan suurina verrattuina

semmoisiin kääpiömäisiin ihmiskäden töihin, kuin laivamme on,

mutta itse puolestaan varsin vähäpätöisinä verrattuina ympäröivään

tunturiluontoon. Toisin paikoin tunturit ovat ylänköluontoisia, tosin

paikoin, varsinkin missä kerrokset ovat poimuttuneet, ne kohoavat

kammottavan jyrkiksi, teräviksi huipuiksi. Mutta suurimman lumouksensa

tämä luonto saa uhkeista väreistään, joita napaluonnolta yleensä

puuttuu. Napaseuduilla tosin valkoinen ja sininen muodostavat mitä

ihmeteltävimpiä valovivahduksia, mutta kaiken kaikkiaan väritys on

yksitoikkoista. Täällä sitä vastoin itse peruskallio on ihmeteltävän

kirjava, missä on tummia, missä violetteja, missä viheriäisiä,

keltaisia taikka valkoisia ja vielä enemmän kirkkaita punaisia värejä.

Kasvullisuus ei missään estä kallion luontaista väriä näkymästä,

vasta ylinnä peittää sen hohtava sinivalkoinen jäänauha, vahva

peite, joka vain suuren etäisyytensä vuoksi näyttää niin ohuelta.

Ainoastaan eräissä erämaissa (kuten Pohjois-Amerikassa Kalliovuorien

länsipuolella) näkee paljaan kallion näin välittömin värisävyin, mutta

siellä taas puuttuu se eloisa vastakohta, jona meri ja jäät ovat

grönlantilaisessa jäävuonossa.»

Hiili- ja jurakaudelta on löydetty kerroksia, jotka osoittavat

Grönlannissa silloin kasvaneen samanlaisia kasveja kuin ne puut,

joista maailman suurimmat kivihiilikerrokset ovat muodostuneet.

Ja vielä tertiääriajalla, jolloin luultavasti alkoivat nuo suuret

tulivuorenpurkaukset, oli Grönlannissa samoja metsiä kuin, nykyisin

Floridassa ja Californiassa.

Mutta niin kolkkoa kuin äärettömästä maajäätiköstä ja sen

lukemattomista glasieereista tekisi mieli päättää, ei tällä rannikolla

nytkään ole.

»Kapealla kaistaleella laajan maajään ja meren jäisen napavirran

välillä», kirjoittaa O. Nordenskiöld, »voi kesällä olla aikoja,

jolloin retkeilijä hetkeksi unohtaa olevansa pohjoisen pallonpuoliskon

laajimmassa jäämaassa ja hetkisen voi pitää luonnollisena asiana, että

tämä maa kerran sai »Viheriän maan» niinen.»

Semmoinen seutu on varsinkin Jamesonin maa Scoresbyn-vuonon

pohjoispuolella. Ken luulisi tällä rannalla, Liverpoolin alppimaan

takana, tapaavansa Gotlantia kahta kertaa laajemman alueen,

jossa jäätiköitä ei ole ensinkään, joka enimmäkseen on vihantaa

kanervanummea! Peruskallio on jura-ajalta ja siitä on löydetty paljon

kivennäisiä, mutta Jamesonin maalla sitä tuskin pääsee näkemään muuta

kuin vuorien reunoilla ja itäisillä rantajyrkänteillä. Jamesonin maan

eteläosa on matalaa, verkalleen viettävää tasankoa, maakamara hienoa

hiekkaa. Tältä alueelta vähitellen kohotaan lakealle ylängölle, jonka

peittävät suuret, hyvin pyöristyneet kivipaadet.

»Viikon ajat olin erään seuralaisen keralla kulkenut ristiin rastiin

tässä merkillisessä maassa, mukana peitto, pieni teltta, muutamia

keittoastioita ja koneita. Ruokaa ja polttoaineita ei tarvitse mukana

kuljettaa, niitä hankkii maa itse. Laaksoissa vihoittaa mehevä

nurmi ja siellä käyvät laitumella suuret laumat napahärkiä, noita

pohjoisen napamaailman ihmeellisimpiä eläimiä. Ne ehkä ovat oloihin

mukautuneita jäännöksiä lämpöisemmiltä ajoilta, jolloin sekä kasvi-

että eläinkunnan luonne oli toinen kuin nykyisin. Niitä on ennen elänyt

Euroopassakin, nykyisin sitä vastoin ainoastaan Canadan autioimmissa

seuduissa. Grönlannissa ja sen itäpuolella olevassa napasaaristossa.

Ihmistä ne eivät pelkää, vaan hänen lähestyessään asettuvat pitkään

riviin, vasikat ja hiehot vähän taaemmaksi, mahtava sonni eturintamaan

johtajaksi. Kaikki päät pelättävine sarvineen lähestyjää kohti.

Kun taistelurintama on muodostettu, alkavat ne pian hyökkäyksen.

Ne näyttävät tahtovan musertaa vihollisen painollaan, hyökätessään

kömpelösti laukaten häntä vastaan, pitkät karvat hajallaan, niin että

ruumis näyttää aivan muodottoman leveältä. Hermoja kysytään niitten

hyökätessä, mutta en ole kuullut, että ne milloinkaan olisivat ketään

vahingoittaneet. Viime hetkessä lauma tekee käännöksen ja välttää

ihmistä, jonka ne helposti painollaan musertaisivat.

»Napahärkää ei ole vaikea saada ammutuksi, varsinkin kun usein tapaa

yksinään harhailevia eläimiä, mutta joka ei niitten väkevästä lihasta

huoli, voi saada jäniksen paistiakin, sillä vielä vuorillakin tapaa

kallioitten keskellä jotenkin yleisesti pientä valkoista napajänistä,

joka ei ihmistä pelkää sen enempää kuin sen voimalliset toveritkaan

alhaalla laaksossa. Kun riista on saatu, niin tehdään valkea

napakanervasta (_Cassiope ictragona_), joka siroine kellomaisine

kukkineen muodostaa nummien kasviston pääosan ja jonka vihannat,

männynoksain kaltaiset lehvät palaessaan synnyttävät paksua savua.

Raikasta lumivettä palan painimeksi — mitäpä muuta matkustaja tarvitsee

Grönlannin kahtena suvikuukautena voidakseen paksusti?

»Napahärkä ja napajänis eivät ole Jamesonin maan ainoat asukkaat.

Toisina vuosina siellä on suunnattomat määrät pientä sepelsopulia,

eikä napakettukaan ole kaukana, vaikka sitä harvoin saa nähdä. Emme

nähneet peuroja, vaikka niitä joku vuosi aikaisemmin oli kaikkialla

ollut runsaasti. Ehkä on peurat sukupuuttoon surmannut napasusi, joka

pohjoisesta päin on tulossa näihin seutuihin. Mutta se ei kuitenkaan

ole vielä aivan yleinen, ja toisin paikoin peura ja susi tulevat

hyvin rinnan toimeen, ainakin sitten kun peura oppii pitämään sutta

vihollisenaan. Ehkä napahärkä, joka on lisääntymässä, on karkoittanut

peuran entisiltä laitumiltaan. Taikka ehkä oli peura kesän kuumaksi

ajaksi paennut korkeammille tuntureille.»

Kärppiäkin on itärannikon kallioilla, ja kesän aikana voidaan

jääkarhuakin pitää maaeläimenä. »Omituista on nähdä tämän

napamaailman pelätyn kuninkaan käyvän vihannalla nurmella laitumella,

rauhallisena kuin lehmä. Mieluimmin se pistää poskeensa mustikoita ja

variksenmarjoja, mutta ei halveksi tavallista ruohoakaan. Jonkun verran

se tietysti aina herättää kunnioitusta, ja varsinkin silloin, kun sen

aseetta sattuu näkemään — retkeilijä mieluummin vaeltaa päinvastaiseen

suuntaan. Jos jääkarhu vainuaa ihmisen, niin se kyllä lähtee perään,

enemmän kuitenkin uteliaisuudesta kuin saaliinhimosta...»

V. 1905 Orleansin herttua Filip, jonka aikomus oli tunkeutua

Huippuvuorien kautta Frans Josefin maahan, muuttikin matkalla mieltään

ja ohjasi Grönlannin koillisrannikolle. Jääolot, jotka olivat sulkeneet

häneltä tien Frans Josefin maahan, olivatkin Grönlannin rannikolla

sinä vuonna erinomaisen suotuiset. Etelänaparetkeltä tunnettu A.

de Gerlache ohjasi »Belgicansa» Kap Bismarckin luo, jossa saakka

ei siihen saakka ainoakaan laiva ollut käynyt, ja tästä Koldeweyn

retkikunnan saavuttamasta pohjoisimmasta kohdasta ohjasi mantereen

ja ahtojäävyöhykkeen välistä sulaa pitkin aina leveysasteelle 78°17'

saakka, jossa tien sulkivat niin vahvat jäät, ettei niiden läpi

ollut mahdollinen päästä. Rannikolta löydettiin täälläkin vanhojen

eskimokylien pohjia ja niistä päätettiin, että eskimot olivat saapuneet

Itä-Grönlantiin pohjoisesta käsin. Tanskalaiset tutkijat ovat kuitenkin

toista mieltä.

Mylius Erichsenin kirjallinen retkikunta.

Suurisuuntainen yritys Länsi-Grönlannin tutkimiseksi oli Mylius

Erichsenin johtama »tanskalainen kirjallinen retkikunta» (1902—1904),

joka tutki varsinkin Grönlannin vähän tunnettua luoteisrannikkoa,

Melvillen lahden seutua, johon sisämaan jäätikkö suistuu melkein

yhtämittaisina, jäävuoria »vasikoivina» rintamina. Retkikunta lähti

veneillä Upernivikistä, Grönlannin pohjoisimmasta tanskalaisesta

siirtokunnasta, ja tutki niiden eskimoitten kieltä ja folklorea, jotka

asuvat Grönlannin luoteisniemellä. Amundsen luoteisväylälle lähtiessään

tapasi retkikunnan reippaalla mielellä, mutta skotlantilaisten

valaanpyytäjäin tavatessa heidät loppukesällä 1903 Smithin salmen

eskimoitten luona he olivat menettäneet veneensä ja olivat muutoinkin

avuttomassa kunnossa. Skotlantilaiset antoivat heille jonkun verran

varastoita ja puuaineita uuden veneen rakentamiseksi, mutta eivät sitä

vastoin heille antaneet valmista venettä, eivät myöskään suostuneet

viemään heitä lähimpään tanskalaiseen satamaan eivätkä edes kirjettä

sinne toimittamaan, koska se olisi tuottanut heille ajanhukkaa. Siitä

huolimatta tanskalaiset kuitenkin vielä toisenkin talven samoilla

seuduilla vietettyään saapuivat onnellisesti Upernivikiin keväällä

1904. Tämä retki oli tärkeä varsinkin Grönlannin omituisen kansan

tuntemiselle.

Grönlannin saariluonne oli Pearyn retkien kautta tullut melkein

varmasti todistetuksi, sen rannat kartoitetuiksi ja sisämaan jäätikkö

sekä pohjoisesta, keskeltä ja etelästäkin tutkituksi ja samanlaiseksi

valtavaksi jääkilveksi huomatuksi — Grönlannin eteläisimmän osan

poikki kulki tanskalainen Garde, vaeltaen 280 km kahdessatoista

päivässä ja nousten 2,300 m korkean »vedenjakajan» poikki — mutta

maan koilliskulmalla oli vielä jotenkin pitkä kappale rantaa, jota ei

ainoakaan valkoinen ollut voinut saavuttaa, ei edes Peary tuimista

ponnistuksistaan huolimatta.

Grönlannin koillisniemi.

Tämän kolkan tutkimiseksi tanskalaiset v. 1905 lähettivät retkikunnan,

joka oli mitä parhaiten varustettu vaikean tehtävänsä ratkaisemiseksi.

Sitä johti Mylius Erichsen, jolla oli useita nuoria tiedemiehiä

tovereinaan, ynnä pari koulusivistyksen saanutta eskimoa.

Retkikunnan laiva, »Danmark», asettui Danmarkhavniin Grönlannin

itärannalle leveyspiirille 75°43' ja viipyi siinä kaksi vuotta.

Laivalla tehtiin koko ajan säännöllisiä magneettisia ja

ilmatieteellisiä havainneita ja rannikon tutkiminen pohjoista kohti

toimitettiin reillä.

Vuoden 1907 rekiretkikunta huomasi Grönlannin koilliskulman ulkonevan

paljon kauemmaksi itää kohti kuin oli otaksuttu ja siten venyvän paljon

pidemmäksikin. Saavutettuaan koillisniemen, rekiretkikunta jakautui

kahtia. Koch, Berthelsen ja eskimo Tobias kulkivat luodetta kohti

ja tutkivat Independence-vuonon pohjoispuolella olevan Pearyn maan

itärannan, saavuttaen sen pohjoisimman kohdan, joka on Kap Bridgmanin

takana. Tältä suurelta matkaltaan retkikunta onnellisesti palasi

takaisin talvimajoille, jonne se saapui kesäkuun 24:ntenä.

Mylius-Erichsenin tuho.

Mylius-Erichsen taas Hagenin ja Brönlund nimisen eskimon keralla

seuraili rantaa länttä kohti vuonoon, jota he luulivat Pearyn etäältä

näkemäksi Independence-vuonoksi. Mutta se olikin uusi suuri vuono ja

sille annettiin Tanskan vuono nimeksi. Rannikkoa seuraillen he sitten

tulivat siihen suureen salmeen, joka erottaa Grönlannin Pearyn maasta,

kartoittaen salmen suistamon sekä pohjoisen että eteläisen rannan.

kesäkuun 14:ntenä 1907 he olivat tulleet erään kallion näkyviin, joka

oli Pearyn etäisin lännestä käsin saavuttama paikka, mutta sitten

lumi kävi niin pehmeäksi, etteivät he koko kesänä voineet liikkua

paikaltaankaan. Kun taas päästiin matkaa jatkamaan, niin täytyi

viettää ajelehtivalla jäälautalla pari viikkoa Tanskan vuonon poikki

pyrittäessä. Aurinko laskeutui heidän täällä ollessa taivaanrannan

alle, napayö alkoi. Heiliä ei ollut enää ruokavaroja, uupuneita olivat

sekä miehet että koirat ja laivalle oli vielä matkaa 800 kilometriä.

Oli mahdotonta yrittääkään laivalle rantoja kiertäen, ainoa pelastuksen

mahdollisuus oli oikotie maajäätikön poikki Koillis-Grönlannin

niemimaan kannatse. Kamalimmissa vaaroissa ja vastuksissa, ainoastaan

neljä nälkiintynyttä koiraa kerallaan, kaikkien varustuksien

hajotessa ja rikki kuluessa he kulkivat 26 päivässä 250 kilometriä ja

saavuttivat itärannikon 79 leveyspiirin kohdalla. Hagen kuoli matkalla.

Mylius-Erichsen ponnisti eteenpäin ja melkein saavutti Lambertin

saarelle menomatkalla jätetyt varastot, mutta heitti kuitenkin vähän

ennen henkensä. Ainoastaan Brönlund saavutti varaston, mutta hän oli

jo niin huonossa kunnossa, pilalle paleltunut, että hänkin paluumatkan

kamalat kokemukset muistoon kirjoitettuaan kuoli yksinään keskellä

napayötä. Seuraavana keväänä Koch lähti kadonneita etsimään, heti kun,

matkustaminen kävi mahdolliseksi, ja löysi Brönlundin ruumiin.

Suurenmoiset olivat tämän retkikunnan saavuttamat tulokset, mutta

paljon suurempi, kuin menestyksen tuottama ilo oli Tanskassa suru

sen sydäntä särkevästä perikadosta. Samoille maille lähetettiin uusi

retkikunta, kun vainajain kohtalo oli kotimaassa tullut tunnetuksi,

ja tämän retkikunnan mukana ollut kapteeni Einar Mikkelsen sai

pelastetuksi Mylius-Erichsenin kartat ja muut tutkimustulokset.

Mikkelsen itsekin oli sille tielle jäädä, mutta pelastui rupeamalla

täydellistä raakalaiselämää elämään. Häntä tuskin valkoiseksi mieheksi

tunnettiin, kun eräs norjalainen kalastajalaiva v. 1910 hänet

rannikolta löysi ja pelasti.

Rasmussen Luoteis-Grönlannissa.

Grönlannin luoteisrannan olivat tosin jo englantilaiset ja

amerikkalaiset retkikunnat kartoittaneet, mutta työ oli kuitenkin

siksi puutteellisesti suoritettu, että se kaipasi perusteellista

täydennystä. Kirjallisen retkikunnan mukana ollut Knud Rasmussen

oli Wolstenholmen vuonon rannalle perustanut Thule nimisen aseman,

josta nyt tuli lähtökohta luoteisrannikon tutkimiselle. Ollen itse

Grönlannissa syntynyt ja äidin puolelta eskimo tunsi hän erinomaisen

perusteellisesti eskimot ja tutustui Smithin salmenkin seuduilla ja

siitä pohjoiseen asuviin heimoihin paremmin kuin kukaan ennen häntä.

V. 1912 Rasmussen eskimoitten ja yhden valkoisen seuralaisen keralla

matkusti Independence-vuonolle ja osoitti, ettei se ollut salmi, kuten

Peary oli otaksunut, vaan että Pearyn maa kuului muun Grönlannin

yhteyteen.

Vasta v. 1916, keskellä maailmansodan riehunaa, hän saattoi ryhtyä

työtään jatkamaan. Tanskalaisen geologin Lange Kochin kanssa hän aikoi

kartoittaa luoteisrannikon ja sen vuonot aina Grönlannin pohjoiskärkeen

saakka. Retkikunta aikoi »elää maasta», metsästyksen ja pyynnin

saaliilla, ja saattoi täten lähteä pienin varustuksin.

Tutkittuaan ensin Melvillen lahden jäävirtoja Rasmussen saapui Thuleen

ja tapasi siellä erään amerikkalaisen retkikunnan, joka oli talvehtinut

hänen vanhalla asemallaan. Yhdessä amerikkalaisten kanssa Rasmussen

täällä tutki eskimoitten vanhoja asuinpaikkoja.

Huhtikuun alkuviikolla 1917 Rasmussen lähti pitkälle matkalleen

pohjoista kohti. Seuraan oli liittynyt Ruotsista tullut kasvitieteilijä

Thorild Wulff. Neljäskin valkoinen oli matkassa, ja kolme eskimoa.

Pohjoisempaa otettiin vielä mukaan eskimo-apuretkikuntiakin. Eväinä oli

pääasiallisesti hylkeen, mursun ja myskihärän lihaa. Huhtikuun 20:ntena

retkikunta saapui Humboldtin jäävirran pohjoispuolella olevaan maahan,

Akiaan, ja kulki edelleen Hallin maan ohi, josta sen varsinainen työmaa

alkoi.

Retkikunta sai kuitenkin täällä kokea suuren pettymyksen, joka suuresti

vähensi sen työmahdollisuuksia. Vuonot, joita edelliset retkikunnat

olivat rannikkoon piirtäneet niiden ohitse matkustaessaan, olivatkin

todellisuudessa paljon pienemmät, kuin he olivat otaksuneet, ja

niiden ympäristössä oli paljon vähemmän jäätöntä maata. Siitä taas

johtui, että riistaa oli liian niukasti, jotta retkikunta olisi voinut

maasta elää, ja sen täytyi sen vuoksi suuresti supistaa työtään,

eikä Rasmussen päässyt Pearyn maan pohjoiskärkeen saakka, kuten hän

oli halunnut. Joitakuita vanhoja eväsvarastoja tosin tavattiin,

joissa neljäkinkymmentä vuotta vanhat ruokatavarat vielä olivat

moitteettomassa kunnossa, mutta siitä huolimatta pakotti nälkä kesäkuun

lopulla, lähtemään paluumatkalle. Rantajäillä oli kulku kuitenkin kovin

vaivalloista paljon veden vuoksi ja riistaa oli kovin niukalta. Olsen

katosi eräällä pyyntiretkellä, eikä häntä sen koommin nähty. Lopulta

retkikunnan täytyi nousta maajäätikölle ja ruveta koiriaan syömään.

Kun oltiin viikon matkan päässä Etahin eskimokylistä, ei Wulff enää

jaksanut kulkea kauemmaksi, jonka vuoksi Rasmussen yhden eskimon

keralla lähti apua hakemaan ja muut verkalleen matkasivat jäljessä.

Heti Etahiin saavuttuaan Rasmussen lähetti melkoisen apuretkikunnan

jäljelle jääneitä noutamaan, mutta ennenkuin se ennätti perille,

oli Wulff kuollut, häntä kun ei saatu syömään jäniksenlihaa. Kochin

mielestä hän oli menettänyt halun elää. Vain peuranlihaa hän luuli

voivansa syödä ja peuroja retkikunnan muut jäsenet sen vuoksi lähtivät

etsimään, asetettuaan Wulffin suojaiseen paikkaan. Peuranlihaa he

eivät kuitenkaan saaneet, ennenkuin apuretkikunta saapui, ja silloin

arveltiin Wulffin jo heittäneen henkensä, jonka vuoksi apuretkikunta

muut jäsenet tavattuaan palasi takaisin. Myöhemmin tehtiin kaksikin

yritystä t:ri Wulffin ruumiin löytämiseksi, mutta lunta oli jo satanut

niin vahvalta, että se oli mahdotonta.

Matkallaan Rasmussen tuli vakuutetuksi siitä, etteivät eskimot ole

voineet muuttaa Grönlannin länsirannikolle pohjoisen kautta, koska hän

ei tavannut pohjoisrannalla vakinaisten talviasumusten pohjia.

Uusia retkiä Grönlannin poikki.

Rekiretkeilytaidon kehityttyä viime aikoina niin suuresti eivät

tutkimusmatkailijat enää pelkää vaikeimpiakaan tehtäviä. Grönlannin

sisämaan jäätikön poikki on viime aikoina kuljettu kahdestakin paljon

leveämmästä kohdasta kuin Nansen kuululla hiihtoretkellään.

V. 1912 sveitsiläinen maantieteilijä A. de Quervain matkusti hyvin

varustetun retkikunnan keralla Grönlantiin, jossa hän jo muutama

vuosi aikaisemmin oli käynyt glasiologisia tutkimuksia varten. Osa

retkikunnasta jäi länsirannalle jääilmiöitä tutkimaan, de Quervain itse

jatkoi laivalla matkaa Disko-lahteon ja kulki sitten kolmen seuralaisen

keralla tämän lahden pohjasta maajäätikön poikki Angmagsalikiin

itärannalle. Matka kesti vain kesäkuun 10 päivästä elokuun 1 päivään.

Nansenin maajäätikköretki oli 560 kilom. pitkä, de Quervainin 700

kilom. Ilmapuntarimittausten mukaan oli jäätikkökilven korkeimman

kohdan korkeus merenpinnasta Nansenin reitillä 2,716 m, de Quervainin

reitillä vain 2,225 m.

Kochin retki.

V. 1912 lähti liikkeelle toinenkin retkikunta, jota johti tanskalainen

kapteeni J.P. Koch, kerallaan marburgilainen ilmatieteilijä t:ri A.

Wegener. Koch oli kokenut naparetkeilijä, hän kun oli ollut mukana

Mylius-Erichsenin retkellä.

Koch vei retkikuntansa laivalla 77:lle leveysasteelle Kap Bismarckiin,

pohjoisimpaan kohtaan, minkä Payer rekiretkellään oli saavuttanut,

alkaakseen matkansa kuningatar Luisen maasta, jonka Mylius-Erichsen

oli tutkinut, huomaten sen odottamattoman kuivaksi ja lämpöiseksi

seuduksi jääerämaan keskellä. Jo alkumatkalla, talvehtimispaikkaa

etsittäessä, olivat tapaturmat tehdä lopun koko retkestä. Wegener

taittoi pudotessaan kylkiluun ja Koch toisen säärensä syvään jäätikön

halkeamaan suistuessaan. Talvimajaa ei voitu kuljettaa niin kauas

Kuningatar Luisen maalle kuin oli aiottu, vaan vietti retkikunta talven

suurella jäävirralla.

Huhtikuun 20:tena 1913 retkikunta lähti matkaan. Koirien sijasta se oli

ottanut kuormajuhdiksi pieniä Islannin hevosia, mutta mukaan otetuista

13:sta oli vain 5 elossa, kun matka sisämaanjäätikön poikki alkoi ja

näistäkin 3 pian uupui.

Toukokuun 6:ntena vaipui itärannikon viimeinen nunatakki taivaanrannan

alle, eikä sitten neljäänkymmeneen päivään näkynyt muuta kuin

lumilakeutta. Sää oli kauheata, tuiskut niin ankarat, että täytyi maata

12 päivää teltoissa alallaan. Sisämaan jäätikön harjaa lähestyttäessä

tuulet laimenemistaan laimenivat. Korkein kohta oli täällä päinvastoin

kuin etelämpänä lähempänä länsirantaa; sen korkeus merenpinnasta oli

noin 3,000 metriä. Ilman ohuus ja auringonpaisteen kuumuus tuottivat

retkeilijöille paljon tuskia.

Maajäätikön länsirinteellä tuuli muuttui myötäiseksi, niin että voitiin

käyttää purjeita. Heinäkuun 2 päivänä kohosi lännessä ensimmäinen

nunatakki näkyviin kuudenkymmenen kilometrin päässä maajäätikön

länsireunasta. Muutama päivä myöhemmin retkikunta, viimeisenkin

hevosensa menetettyään, saapui Laxefjordin rannalle, josta se kuitenkin

vasta suuria vaikeuksia voitettuaan pääsi Prövenin siirtokuntaan.

Kochin retkikunnan kulkema reitti oli 1,150 kilometriä pitkä. Rasmussen

kulki v. 1912 Pohjois-Grönlannissa reitin, joka oli vielä vähän

pitempi, 1,230 km.

Grönlannin sisäosista ollaan siis nyt sikäli selvillä, ettei siellä

millään kohdalla liene sulia aloja, mutta maantieteilijät yhä

tahtoisivat tietää, kuinka vedenjakaja kulkee ja mikä sen korkeus

kauttaaltaan on, ja kehoittavat sen vuoksi jotakuta kulkemaan keskeltä

saarimaan halki pohjoisesta etelään. Tehtävistä alkaa olla puutetta,

jonka vuoksi sekin matka epäilemättä vielä suoritetaan.

Muut napamaat.

Huippuvuorilla.

V. 1892 nousi Charles Rabot useiden ranskalaisten oppineiden keralla

Jäävuonon perukasta maihin kulkeakseen Länsi-Huippuvuorien sisäosiin,

mutta vain Sassendalen hän sai osaksi tutkituksi.

Neljä vuotta myöhemmin englantilainen alppikiipijä M. Comvay ensi

kerran kulki pääsaaren poikki lännestä itään ja takaisin. Hän huomasi

Länsi-Huippuvuorien sisäosien olevan täynnään syviä laaksoja ja

jyrkkiä vuorenharjanteita, jotka jyrkästi erottavat toisistaan eri

glasieerialueet. Se ei siis ole yhtenäisen maajäätikön peittämä kuten

Koillismaa.

Ruotsalais-venäläinen astemittaus.

Vuosina 1898—1902 ruotsalaiset ja venäläiset suorittivat Huippuvuorilla

uuden astemittauksen, josta toivottiin entistä tarkempaa arvoa maan

napain litistymiselle. V. 1898 suoritettiin valmistavat työt, valittiin

soveliaat paikat asemamittaukselle sekä pystytettiin tähystysmerkit ja

seuraavana vuonna alkoi varsinainen mittaus.

Venäläiset, joiden osaksi oli sovittu pääsaaren kolmiomittaus ja

suuremman kaariosan mittaus, saivat työnsä valmiiksi jo kesällä 1901.

Ruotsalaiset sitä vastoin, joiden tehtävänä oli Koillismaan

kolmiomittaus ja mittauksen jatkaminen sen pohjoispuolella olevien

Seitsensaarien pohjoisimpaan kärkeen saakka, saivat vaikeiden jääolojen

vuoksi työnsä loppuun suoritetuksi vasta kesällä 1902.

Vaikka tämän astemittauksen vuoksi oli liikkeellä kymmenen laivaa ja

satoja ihmisiä, ei kuitenkaan menetetty ainoatakaan henkeä.

Mitatun meridiaanikaaren pituus on 4°11' eli 460 km. Mittauksen

tarkkuus oli niin suuri, että 6,225 metriä pitkän asemasivun suurin

mahdollinen mittausvirhe on vain 7,2 millimetriä.

Samaan aikaan toimitettiin tarkkoja painomittauksia, leveysmääräyksiä

ja topografinen korkokartoitus 20 metrin korkeusvyöhykkein, niin että

piakkoin voidaan Huippuvuorista julkaista erikoiskartta, joka täyttää

mitä suurimmat nykyaikaiset vaatimukset. Tämän työn aikana kävi ilmi,

ettei pääsaaren eteläosassa oleva Homsundstind, jolle Conway kiipesi,

olekaan saariston korkein kukkula (korkeus 1,390 m), vaan voittavat sen

useat kukkulat saaren sisäosissa, varsinkin Chydeniuksen vuori, jonka

korkeuden huomattiin olevan 1,700 m.

Monacon ruhtinas Albert, nykyajan ansiokkaimpia meritutkijoita, kävi

v. 1906 hyvin varustetulla laivallaan Huippuvuorien vesillä, mukanaan

eri kansallisuuksiin kuuluvia tutkijoita, ja tällöin valaistiin

monella tavalla saariston omituisia vesioloja. Kaiken kaikkiaan ovat

Huippuvuoret 'Grönlannin keralla nykyisin parhaiten tunnetut kaikista

napamaista.

Vuodesta 1896 Huippuvuoret kesäaikaan ovat olleet säännöllisen

matkailijaliikkeen päämääränä. Suomalaisetkin höyryt ovat sinne

kuljettaneet suurista sivistysmaista varakkaita retkeilijöitä,

jotka ovat halunneet päästä näkemään alkuperäistä luontoa ja

pohjan perän jylhää hyistä suuruutta. Sinne rakennettiin hotelli

ja perustettiin maailman pohjoisin postitoimistokin, mutta enemmän

haittaa kuin siunausta on saaristolla tästä matkailijatulvasta. Se

uhkaa sukupuuttoon hävittää sen eläimistön, varsinkin peurat, niin

että saariston rauhoitus jo on ajan polttava kysymys. Matkailijain

keralla tätä eläimistöä hävittävät työmiehetkin, jotka v. 1900 alkoivat

Advent-baissa, Jäävuonon etelärannalla, hiiliä kaivaa. Nykyään

Huippuvuorilla on monella kansallisuudella hiilikaivoksia.

V. 1920 suurvallat tunnustivat Huippuvuoret Norjan alueeksi, pidättäen

siellä kuitenkin kaikkien maitten alamaisille samanlaiset kaivos- ja

pyyntioikeudet.

Frans Josefin maa.

Frans Josefin maata pidettiin parhaana lähtökohtana pohjoisnavan

saavuttamiseksi, ja siinä mielessä Fredrik G. Jackson purjehti

sinne kirjankustantaja Alfred Harmsworthin varustamalla laivalla v.

1894. Pian hän kuitenkin tuli vakuutetuksi siitä, että pohjoisnavan

saavuttaminen sieltä käsin oli paljon vaikeampi kuin oli otaksuttu, ja

ryhtyi sen sijaan oikaisemaan ja täydentämään saariston karttaa. Pari

viikkoa saariston rannikolla risteiltyään »Windward» löysi kunnollisen

ankkuripaikan ja pian sitten jäätyi. Kap Floraan rakennettiin

verrattain mukava huone, jossa retkikunta vietti kolme talvea mitä

parhaassa voinnissa. Varustukset olivat niin oivalliset, ettei

Jackson koko aikana menettänyt ainoatakaan miestä, eikä ainoatakaan

vaikeata sairaustapaustakaan sattunut. »Windward» ensimmäisen talven

jälkeen palasi kotiin ja toi molempina seuraavina kesinä vereksiä

ruokatavaroita. Laivaväestä kolme miestä kuoli keripukkiin.

Kesäkuukausina tehtiin varsinkin saariston länsiosiin reki- ja

veneretkiä ja paljon saaria näillä retkillä kartoitettiin.

Jackson kuvaa saariston luonnetta seuraavin sanoin: »Siellä täällä

jääpeitteen puhki lähellä rantaa pistää basalttikallioita, jotka

ovat saariston ainoat selvät maamerkit. Näiden kallioiden edustalle

on kallioista murennut sora muodostanut pengermän eli rantueen,

jolla tapaa jonkun verran kituvaa kasvullisuutta. Siellä on joku

vähä kivirikkoja, unikukkia, sammalia, jäkäliä y.m. Mutta vaaksaa

korkeammalle ei mikään pääse maasta ylenemään. Muualla kaikkialla,

moniaita matalia saaria lukuun ottamatta, jääpeite on ylivaltainen.

Tavallisesti asuu tämän maan päällä sankat sumut. Rajut myrskyt,

lumisateet ja pyryt ovat tavallisia.» Jackson huomasi Payerin

piirtämien suurien maiden hajautuvan moneksi pieneksi saareksi.

Muutoinkin huomattiin Payerin kartassa paljon korjattavaa. Zichyn maan

hän oli nähnyt »laajaksi vuoristoksi»., mutta Jackson huomasi sen

suureksi ryhmäksi pienempiä saaria. Samaan aikaan kuin Jackson asui

Flora-niemellä mukavassa huoneessaan, viettivät napamereltä tulleet

Nansen ja Johansen kurjan talven pienessä kivimajassa saariston

luoteismaalla, kuten olemme kertoneet.

Abruzzien herttuan ja amerikkalaisen Zieglerin varustamat retkikunnat

korjailivat niinikään saariston karttaa.

Novaja Zemlja.

Novaja Zemljan maantieteellisiä oloja, luontoa ja luonnontuotteita

valaisi kesinä 1821—24 Venäjän hallituksen lähettämä, Fredrik Benjamin

Lütkenin johtama suuri retkikunta.

Luutnantti Pietari Pahtusow jatkoi näitä tutkimuksia vuosina 1832—1835

monia vaaroja ja vastuksia kokien.

Ensimmäinen perusteellinen tieteellinen tutkija, joka kävi Novaja

ZemIjassa, oli kuulu luonnontieteilijä Karl Ernst v. Baer (1837).

Seuraavana vuonna hallitus jälleen lähetti retkikunnan kaksoissaarten

kartoitusta täydentämään, mutta kun luutnantti Ziwolka ja useita hänen

miehistään tällä retkellä heitti henkensä, sai saaren tutkiminen

moneksi vuosikymmeneksi keskeytyä..

Puolen vuosisataa takaperin norjalaiset valaanpyytäjät alkoivat

retkeillä Kara-mereen saakka ja tällöin Novaja Zemljakin uudelleen tuli

entistä suuremman huomion alaiseksi. Kapteeni E.H. Johansen purjehti

v. 1870 koko saaren ympäri, jota ei ollut Loshkinin matkasta pitäen

tapahtunut. Hänen matkansa kautta pohjoissaaren koko koilliskulma sai

aivan toisen muodon, siirtyen kokonaista neljä pituusastetta länteen.

Jälkeenpäin sitä kuitenkin taas siirrettiin jonkun matkaa taapäin.

Myöhemmistä tutkijoista varsinkin Nordenskiöld edisti kaksoissaarten

tuntemista. Saaren sisäosia sitä vastoin alettiin tutkia vasta sitten

kuin kansainvälinen napa-asema oli sinne perustettu ja Karmakuli

lahteen samojedisiirtokunta.

V. 1883 lääkäri Grinewezki ensi kerran kulki eteläsaaren poikki.

viidessä päivässä ankarassa pakkasessa.

Nossilow vietti Novaja Zemljassa kolme talvea (1887—9) kooten tärkeän

ilmatieteellisen havaintoaineiston, vaikka hänenkin oli kestettävä

ankaria lumimyrskyjä. Hän kulki kolmeen suuntaan eteläsaaren poikki

ja tunkeutui melkoisen matkan pohjoissaarenkin sisäosiin. Geologi

Th. Tshernishew kulki v. 1895 uudelleen eteläsaaren poikki lännestä

itään. Hän tuli havaintojensa kautta siihen johtopäätökseen, että

Novaja Zemlja on samanlaisen ajan jaksoittaisen kohoamisen alainen kuin

Fenno-Skandiakin, mutta että maajäätikkö siellä nykyisin on kasvamaan

päin, päin vastoin siis kuin Grönlannissa, jossa sen on huomattu

ylt'yleensä vähenevän. Jääkaudella Novaja Zemlja näyttää kauttaaltaan

olleen syvällä merenpinnan alapuolella.

Vv. 1900 ja 1903 ruotsalainen Otto Ekstam oleskeli saarella, tutkien

tarkkaan varsinkin eteläsaaren länsirannan.

Venäläinen taiteilija Borisow vuosina 1899 ja 1900 täytteli

pohjoissaaren itärannan aukkoja. Matotshkin Sharr salmesta, joka

erottaa pohjoissaaren eteläsaaresta, hän löysi laatikon, jossa oli

maksimi- ja minimitermometri, arvatenkin v:n 1872 itävaltalaisen

retkikunnan sinne unohtama. Sen osoittama korkein lämpö oli +15°C,

suurin pakkanen taas -70°C. Novaja Zemlja kieltämättä on maapallomme

kylmimpiä maita, Huippuvuoria paljon kylmempi.

Novaja Zemljan sisäosissa tuskin on eläimistöä ensinkään, ei muuta

kuin siellä täällä joku harhaileva lintu, joku sopuli, napakettu,

ruskea karhu tai jääkarhu ja toisin ajoin mannermaalta tulleita

peuroja. Hyönteisiäkin on sangen niukasti. Merenrannikolla sitä vastoin

on suunnattomia lintulaumoja, jotka tulevat sinne pesimään. Toisin

paikoin on rantakallioilla miljoonia kiisloja. Monenlaisia sorsia on

lukemattomat parvet ja eteläsaaren laaksoihin ja järviin saapuu joka

kesä paljon hanhia ja joutsenia pesimään. Meressä on valaita, hylkeitä

ja delfiinejä. Vain kahta lohilajia kannattaa kalastaa.

Jo vanhastaan on lintujen ja merieläinten runsaus houkutellut Novaja

Zemljan rannoille ja rantavesiin Pohjois-Venäjän ranta-asukkaita,

sekä venäläisiä että karjalaisiakin, jotka vielä tänä päivänä sanovat

saarta »Uueksi muaksi». Jo kuudennellatoista vuosisadalla oli heidän

pyyntimajojaan pohjoissaaren pohjoisimmissakin osissa. Monen monet

viettivät saarella kesät talvet yhteen mittaan kärsimättä sanottavasti

keripukista. Vienan meren jäiden vuoksi oli venäläisten pyyntialusten

kuitenkin vaikeampi päästä Novaja Zemljan vesille kuin norjalaisten,

jotka lienevät jo viikinkiajalla sinne retkeilleet. Venäjän hallituksen

toimesta saarelle on viety useita samojeedisiirtokuntia.

Uuden Siperian saaret.

Uuden Siperian saarilla, jotka löydettiin jo 18:nnen vuosisadan

alkupuolella, kävivät sitten usein sekä kasakat että maanasukkaat,

koska siellä oli runsaasti mammutti-norsunluuta. Vasta

yhdeksännentoista vuosisadan kuluessa ne kuitenkin tulivat tarkemmin

tutkituiksi.

A. Bunge ja paroni E. v. Toll tekivät sinne vuosina 1885—86 ja

1893 matkoja Venäjän tiedeakatemian kustannuksella, löytäen paljon

mammutteja ja muita sukupuuttoon kuolleita eläimiä ja todistuksia

siitä, että puu mammuttiaikana kasvoi ainakin vie 74:nnellä

leveyspiirillä.

V. 1901 paroni Toll lähti laivalla uudelle retkelle aikoen käydä

Sannikowin saarella, jonka Sannikow niminen purjehtija oli nähnyt jo

v. 1810, vaan jolla ei siihen saakka ollut kukaan käynyt. Vietettyään

ensimmäisen talven Taimyrin mutkassa Toll seuraavana kesänä kulki

pohjoista kohti aina Bennettin saarille saakka, mutta ahtojäät

pakottivat hänet sitten palaamaa Kotelnojiin, jossa hänen täytyi

viettää toinen talvi. Sannikowin saaresta hän ei uupumattomasta

etsinnästään huolimatta ollut nähnyt merkkiäkään. Talven kuluessa

hän teki retkiä Uuden Siperian muillekin saarille. Kun suunniteltu

apuretkikunta oli saapunut Kotelnojiin, lähti eläintieteilijä Birula

toukokuissa 1902 tutkimaan Uuden Siperian saariston koillisinta

saarta. Kolme viikkoa myöhemmin lähti Toll itse tähtitieteilijä

Seebergin kanssa talvikortteerista kulkeakseen Uuden Siperian

niemitse Bennettin saarelle. Laivan piti syksyllä noutaa molemmat

retkikunnat, mutta jääolot olivat niin vaikeat, ettei se päässytkään

perille, vaan täytyi sen varalta tehdyn välipuheen mukaan lähteä

Lenan suistamoon talvimajoille. Sieltä kokoelmat ja kaikki liikenevä

miehistö lähetettiin Jakutskiin. Tollin ja Birulan täytyi viettää talvi

työmaallaan. Birula palasi v. 1903 Siperiaan onnellisesti, mutta Tollia

ei kuulunut, jonka vuoksi alettiin pelätä, että hän seuralaisineen

c£i joutunut tuhon omaksi. Heti Birulan palattua lähetettiin sen

vuoksi uusi apuretkikunta Bennettin saarelle — toinen oli lähtenyt

jo helmikuussa 1905 — mutta tämä löysi vain Tollin muistiinpanoja,

joiden mukaan hän oli kolme kuukautta viettänyt tällä 200

neliökilometriä laajalla, 460 metriä korkealla maalla, sen laaksoissa

ja maajäätiköillä. Ei mitään muuta tietoa saatu Tollista eikä hänen

seuralaisistaan. Luultavasti he apuretkikunnan saapuessa jo olivat

tuhoutuneet. Turhaan häntä on myöhemminkin etsitty, tuntematon kohtalo

avasi hänen hautansa. Paroni Toll oli kokeneimpia napamatkustajia ja

yleistä osanottoa herätti hänen synkkä kohtalonsa.

Koillisväylän länsiosalla on kieltämättä kehittymässä melkoinen

laivaliike. V. 1905 tutkittiin sen mahdollisuuksia uudelleen ja 24:stä

sota- ja kuljetuslaivasta, hinaajasta ja lehteristä saapui 22 Jenissein

suuhun, jossa kuormat muutettiin jokialuksiin. Siten kuljetettiin

perille tarpeita Siperian rataa laajennettaessa kaksiraiteiseksi.

Obin ja Jenissein suistamoissa on vedet mitattu ja kartoitettu.

Kara-meren jääolojen selville saamiseksi on perustettu vakinaisia

asemia, joista voidaan antaa langattomalla sähkölennätyksellä tietoja

laivoille. Fridtjof Nansenkin on tehnyt Siperiaan retkiä laivaliikkeen

edellytysten selville saamiseksi.

Koillisväylän itäosaa tutki viime kymmenluvun lopulla parikin

retkikuntaa. T.A. Jolamtshew tutki v. 1909 Koliman ja Beringin salmen

välisiä väyliä, korjasi melkoisesti karttoja ja osoitti, että Kolimaan

oli helppo päästä laivoilla joka vuosi. V. 1911 tällä reitillä alkoikin

laivaliike Vladivostokista käsin ja matkat menestyivät niin hyvin,,

että liikkeellä toivotaan olevan jonkin verran tulevaisuutta. Koliman

ja Lenan välistä rannikkoa on A.K. Volossowitsh tutkinut.