»Niin», vastasi Greely heikolla kolealla äänellä. »Niv, — — seitsemän
meitä on enää elossa; tässä olemme... kuollaksemme kuin miehet... Olen
tehnyt... mitä voin... laittakaa hyvä kertomus.» — Ja sen sanottuaan
hän vaipui maahan, ei jaksanut enempää puhua. Elonkipinä oli melkein
sammunut.
Colwell antoi nyt nälkiintyneille vähän biskviitä ja kuivattua lihaa,
jonka he nauttivat jotenkin välinpitämättömästi, sillä nälkää he eivät
tunteneet. Mutta heti kun he olivat saaneet muutamia suupaloja, heräsi
ruokahalu hyvin sukkelaan ja sangen vaikeata oli sitten vastustaa
heidän melkein raivoisaa himoaan saada enemmän kuin niin heikoille
mitenkään voitiin antaa. Lääkäri kutsuttiin maalle ja hän käski
antaa heille aina kymmenen minuutin kuluttua lämmintä lihateetä ja
maitopunssia, ja vähitellen he sen verran voimistuivat, että heidät
voitiin viedä höyrypurren mukaviin kajuuttoihin. Siinä kuitenkin oli
täysi työ, kun oli noussut ankara myrsky, joka väkisinkin kasteli
heidät. Greelyn vaatteet leikattiin pois ruumiin päältä ja hänet
kiedottiin vahvoihin lämmitettyihin vaippoihin, jonka jälkeen hänet
pantiin Normanin kojuun, hänen paljoakaan älyämättä, mitä hänelle
tehtiin.
Muutaman päivän hänen henkensä oli hiuskarvan varassa, mutta lopulta
sai elämä voiton. Lämmön ja ravinnon ohella vaikutti siihen vaimon
ja lasten kuvakin, jonka apuretkikunta oli tuonut mukanaan. Sekin
mies, joka jo oli näyttänyt kuolleelta, reipastui ja parani, mutta
sitä raukkaa, joka oli jalkansa ja käsivartensa menettänyt, mutta
joka toveriensa uhrautuvaisen hoidon johdosta muutoin näytti muita
reippaammalta, ei ollut mahdollinen pelastaa. Voimakkaamman ravinnon
johdosta tulehtuivat haavat, eikä leikkauksestakaan ollut apua.
Heinäkuun 6:ntena hän rauhallisesti ja tuskattomasti kuoli, elettyään
kahdeksan kuukautta näin kammottavassa tilassa.
Apuretkikunta pääsi sitten muita vahingoita enää kokematta onnellisesti
Yhdysvaltain laivastosatamaan Portsmouthiin, jossa se yleisöltä ja
sotalaivastolta sai erinomaisen lämpimän vastaanoton. Elokuun 5:ntenä
laivat saapuivat New Yorkiin, jossa nälkään kuolleitten ruumiit vietiin
maihin ja annettiin omaisilleen haudattaviksi. Silvottuine jäsenineen
ne osoittivat, mihin kataliin tekoihin nälkä oli merimiesparat saanut.
De Longin ja Greelyn retkikuntain surullinen kohtalo jäähdytti
joksikin aikaa Amerikassa kaiken mielenkiinnon napamatkoja kohtaan,
kunnes Robert E. Peary astui näyttämölle ja alkoi sitkeän ja lopulta
voitokkaan työnsä valloittaakseen pohjoisnavan amerikkalaisille.
De Longin retki. "Jeannetten" tuho.
Laivalla, jonka Amerikan hallitus lähetti pelastamaan Hallin
retkikunnan miehiä Grönlannista, oli muiden mukana G.W. De Long,
Yhdysvaltain sotalaitoksessa palveleva upseeri, joka tällä matkalla
innostui napatutkimukseen, niin että hän päätti itsekin saada
aikaan retken saavuttaakseen Hallin tavoittaman suuren päämäärän —
pohjoisnavan — mutta toisia teitä kuin Hall. De Long päätti pyrkiä
sinne Beringin salmen kautta ja »New York Herald», sama lehti,
joka oli Stanleynkin ensimmäiset matkat kustantanut, antoi hänen
käytettäväkseen runsaat varat. Kun Nordenskiöld ei vielä ollut palannut
Koillisväylältä, piti De Longin mennessä etsiä häntäkin Siperian
koilliskulmilta, jotka olivat matkan varrella.
De Longin ei ollut vaikea pestata laivalleen valiomiehiä, joiden
joukossa monta kansallisuutta oli edustettuna, ja heille johtajiksi
amerikkalaisia meriupseereja. Laiva, jonka nimi oli »Jeannette», oli
Englannissa pyyntialukseksi rakennettu. Se varustettiin mitä parhaiten
kolmen vuoden matkaa varten. Ettei De Long aikonut kesken palata,
osoittaa mukaan otettu kupariastia, joka oli laskettava pohjoisnavalle,
säilyttämään paikalla tiedon navan valloituksesta. Heinäkuun 8:ntena
1879 retkikunta lähti San Franciscosta Beringin salmea kohti.
Napaa kohti.
»Jeannette» kääntyi siis Beringin salmesta koillisväylälle, mutta
sai jo Koljutshin-lahdessa maanasukkailta kuulla, että Nordenskiöld
olikin onnellisesti päättänyt matkansa ja De Long oli täten valmis
omaa ohjelmaansa toteuttamaan. Kokka käännettiin pohjoista ja
saavutettiin Wrangelin maa, jota siihen aikaan luultiin navalle
ulottuvan »Petersenin mantereen» pääksi. De Longin aikomus oli kulkea
tätä maata navalle, mutta sen sijaan hän takertuikin jäihin, jotka
hänen kauhukseen alkoivat kuljettaa »Jeannettea» Wrangelin saaren
ohi otaksutun manteren yli napamerelle. Retkikunnalla ei ollut muuta
neuvoa kuin jäädä talveksi jäihin. Laivalla toimitettiin säännölliset
tieteelliset asematyöt, miten luonnonvoimat lienevätkin ympärillä
raivonneet, ja miehistölle De Long hankki riittävästi sekä työtä että
ajanviettoa.
Tammikuussa 1880 alkoivat vastoinkäymiset, eivätkä ne hellittäneet,
ennenkuin laiva oli Jäämeren pohjassa ja retkikunnasta suurin osa
tuhoutunut. Eräs upseereista sai silmätaudin, joka riisti häneltä
toimintakyvyn eikä millään ottanut parantuakseen. Tammikuun 19:ntenä
»Jeannette» sai vuodon, joka pakotti siitä pitäen pumppaamaan vettä yöt
päivät herkeämättä. Retkeilijäin täytyi olla valmiina millä hetkellä
tahansa lähtemään laivasta ja nukkumaankin täysissä tamineissa.
Vaihteeksi voitiin silloin tällöin ampua jääkarhuja.
»Jeannetten» täten koukkuja ja vinkkuroita tehden ajautuessa yhä
luodetta kohden kului talvi, kevät tuli ja meni kesä, syksy, tuli
toinen talvi ja vuosi, höyrypumppujen herkeämättä työskennellessä.
Vuosi 1881 alkoi ankarilla myrskyillä ja pakkasilla, elohopea oli monet
päivät yhteen mittaan jäässä. Ikävä, jännitys ja ainaiset vaarat olivat
heikontaneet kaikkien terveyttä arveluttavassa määrässä.
Uusia saaria.
Uuden Siperian koillispuolelta sukelsi toukokuussa Jäämeren helmasta
kaksi pientä, hyistä saarta, Henriette ja Jeannette, jotka tuottivat
mieluista vaihtelua.
Laiva uppoaa.
»Jeannetten» kohtalon päivä oli nyt tullut. Kesäkuussa ahtojäät
puristivat sitä niin kovakouraisesti, että laidat painuivat sisään,
kansi nousi pullolleen ja laiva alkoi täyttyä. Tulisella kiireellä
syydettiin jään päälle eväät, vaatteet, koneet, veneet, reet ja muut
tarvekapineet. Kesäkuun 12:ntena 1881 aamupäivällä »Jeannette» heiluvin
lipuin vaipui jäitten läpi meren pohjaan, miehistön jäällä sitä
katsellessa syvän liikutuksen valtaamana. Paikan asema oli 77°15' pohj.
leveyttä, 155° itäistä pituutta.
Nyt alkoi vaikea ja raskas retki Siperian rantaa kohti. Viidellä
reellä alettiin elintarpeita, varusteita ja viittä venettä kuljettaa
aluksi Uuden Siperian saaria kohti. Sairaat astuivat rekien vieressä
jouten. Jäällä oli kuitenkin keli niin huono, suuria röykkiöitä niin
paljon tiellä, että sama matka täytyi kulkea moneen kertaan, joka
suunnattomasti hidastutti eteenpäin pääsyä. Joka ilta, kun teltat oli
pystytetty, vaipuivat miehet uupuneina jäälle ja tuskin edes viitsivät
vaihtaa likomärkiä jalkineitaan. Vasta kun kattilat porisivat tulella,
reipastuivat mielet taas.
Kun oli yksi viikko ponnistettu eteenpäin ja De Long
tähtitieteellisesti mittasi paikan aseman, huomasikin hän kauhukseen,
että retkikunta ei ollutkaan päässyt 16 neljännestä eteenpäin matkansa
suuntaan, vaan että se päin vastoin oli ajautunut 20 neljännestä
pohjoiseen siitä paikasta, jossa »Jeannette» oli uponnut. Vain
ensimmäiselle koneenkäyttäjälle, Melvillelle, ja lääkärille De Long
ilmoitti tämän masentavan tiedon.
Bennettin saari.
Eteenpäin etelää kohti kuitenkin täytyi pyrkiä. Jään pinta yhä paheni,
mutta onneksi tuuli kääntyi pohjoiseen, alkaen nyt työntää jäitä ja
niiden keralla retkikuntaa etelää kohti. Heinäkuun 29:ntenä saavuttiin
tuntemattomalle saarelle, joka sai Bennettin saaren nimen. Se oli vain
60 neljänneksen päässä »Jeannettesta». Jäässä alkoi nyt olla railoja,
että saatettiin matkata soutaenkin ja matka edistyi paremmin.
Näin retkikunta saapui Uuden Siperian saarille, Fadejewille ja
Kotelnoille, joilla ei tavattu pyyntimiehiä, vaikka niitä merkeistä
päättäen oli siellä hiljakkoin käynyt. Kolmella veneellä, joita De
Long, luutnantti Chipps ja konemestari Melville johtivat, suunnattiin
Kotelnoilta matka Lenan suistamoon. Päivät purjehdittiin, yöksi
veneet vedettiin jääteleille. Säät olivat myrskyiset, jonka vuoksi
aallot syytivät vettä näihin pieniin veneihin, niin että sitä kaiken
aikaa täytyi viskata pois. Ruokavarat alkoivat loppua, mutta onneksi
retkeläiset saattoivat ampua hylkeitä, lintuja ja muuta riistaa.
Tupakan loputtua merimiehet pureskelivat tervaköyttä.
Syyskuun 12:ntena myrsky erotti veneet, eivätkä ne sen koommin
tavanneet toisiaan.
Lenan suistamossa.
De Longin vene saapui parin päivän kuluttua Lenan suistamoon, josta
matkaa veden mataluuden vuoksi jatkettiin maisin, poikki vajottavain
rämeitten. Matkaa paljon hidastutti se, että täytyi odottaa tiellä
olevain putaitten jäätymistä. Yksi miehistä oli saanut kylmänvihat
jalkoihinsa, jotka olivat leikattavat poikki. Reellä häntä sitten
vedettiin eteenpäin, vaikka hän pyysi jäädä erämaahan kuolemaan.
Miehet taas elpyivät, kun saatiin ampua kaksi peuraa, mutta vähitellen
kipeytyivät kaikkien jalat, niin että kulku kävi yhä vaikeammaksi
ja hitaammaksi. Lokakuun 6:ntena jalkansa menettänyt merimies kuoli
ja parin päivän kuluttua loppui ruoka. De Long lähetti nyt kaksi
reippainta miestään, Nindemannin ja Norosin, edeltä kulkemaan, antaen
heille kiväärin ja tilkan alkoholia eväiksi. Lumimyrskyn vinkuessa he
lokakuun 9:ntenä lähtivät matkaan, ampuivat vähän riistaa, viettivät
yönsä autioissa mökeissä ja ponnistivat uupumuksestaan huolimatta
eteenpäin. He tapasivat alkuasukkaita, mutta eivät saaneet heitä
ymmärtämään asiaansa eivätkä siis apuakaan viemään. Vähän myöhemmin he
tapasivat karkoitetun venäläisen, joka toimitti heidät Buluniin. Sinne
he saapuivat sangen heikkoina lokakuun 29:ntenä.
Sitä ennen heidät oli matkalla saavuttanut Melville, joka venäläiseen
siirtokuntaan päästyään paikalla ryhtyi toimiin De Longin
auttamiseksi. Jo parin päivän kuluttua hän maanasukkaitten keralla
lähti poronkelkoilla matkaan. Molemmat merimiehet olivat niin heikot,
etteivät he voineet lähteä mukaan. Melville löysikin paljon De Longin
ja hänen kumppaniensa jälkiä, mutta heitä itseään hän ei löytänyt,
vaikka olisi miten hakenut, ja marraskuun lopulla lumimyrskyt
pakottivat heittämään etsimisen ja palaamaan takaisin kyliin.
Melville oli veneellään saavuttanut Lenan deltan itäiset suuhaarat
ja tavannut siellä alkuasukkaita, jotka olivat hänelle ja hänen
tovereilleen antaneet puolimätää hanhenlihaa syötäväksi, sillä välin
kun lähettivät sanan lähimpään venäläiseen kylään. Kuultuaan kahden
valkoisen kulkeneen etelää kohti, oli Melville paikalla lähtenyt heidän
peräänsä ja saavuttanut heidät, kuten yllä kerroimme. Hänen poroilla
lähtiessään apua viemään, oli De Longin joukosta jo viimeinenkin
heittänyt henkensä.
De Longin kuolema.
Melville lähetti miehensä Amerikkaan kiiruumman kautta, mutta jäi
itse Nindemannin ja parin muun miehen keralla talveksi Siperiaan,
ryhtyäkseen keväällä niin varhain kuin suinkin De Longin joukkoa
ja Chippsin venekuntaa etsimään. Vihdoin hän Lenan suistamossa
tuli paikkaan, jossa lumesta pisti esiin käsivarsi. Se oli De
Longin käsivarsi. Lähellä häntä makasivat muut miehet. Koneita ja
taloustarpeita oli hajallaan siellä täällä. De Longin päiväkirjakin
löydettiin. Siihen oli viimeiseen hetkeen merkitty joka päivän
tapahtumiset, lopulta vain päivämäärät ja niiden miesten nimet, mitä
kunakin päivänä kuoli. Viimeinen päivämäärä oli sunnuntai, lokakuun
30:s, jolloin kynä näyttää kirvonneen kirjoittajan kädestä.
Melville hautasi kaikki suureen yhteiseen hautaan ja pystytti haudalle
ristin. Sitten jatkoi hän Chippsin venekunnan etsimistä, mutta:siitä ei
ole milloinkaan saatu vähintäkään tietoa. Luultavasti aallot täyttivät
veneen haudaten joka miehen Jäämeren helmaan. Melville palasi sitten
Amerikkaan, jossa hän teki selkoa retkikunnan kohtalosta.
Amerikan hallitus lähetti nyt uuden retkikunnan tuomaan kotimaan poveen
De Longin ja hänen toveriensa ruumiit. Tämäkään retkikunta ei tavannut
pienintäkään jälkeä kolmannesta veneestä, vaikka se tarkkaan etsi Lenan
deltan.
De Longin retkestä oli melkoiset maantieteelliset tulokset, vaikka
se päättyikin niin onnettomasti. Hän löysi uuden saariston, jolle
sitten annettiin »De Longin saarien» nimi, ja osoitti mittauksilla
Siperian pohjoispuolella olevan meren mataluuden ja siinä kulkevan
pintavirtauksen. Sitä paitsi suoritettiin matkalla säännöllisesti
kaikki asemahavainnot. De Longin ja hänen joukossaan olevan lääkärin
uskollisuus sairaita miehiään kohtaan, joita he eivät jättäneet, vaikka
ehkä olisivatkin voineet itsensä pelastaa, saavutti kaikkialla lämmintä
myötätuntoa.
»Jeannetten» matkalla oli napameren tutkimiseen siten välitön,
käänteentekevä vaikutus.
Fridtjof Nansen ja "Framin" matka.
"Jeannetten" esineitten matka napameren poikki.
Kolme vuotta sen jälkeen kun »Jeannette» oli tuhoutunut Jäämeressä,
Uuden Siperian saarien pohjoispuolella, löysivät eskimot kesäkuussa
1884 kajaakkimatkoillaan Grönlannin lounaisrannalla, Julianehaabin
edustalla, ajojäitten päältä esineitä, jotka ilmeisestikin olivat
kuuluneet »Jeannetten» retkikunnalle. Joukossa oli De Longin
allekirjoittama muonaluettelo, luettelo »Jeannetten» veneistä, koko
joukko vaatteita, joista toisissa oli retkikunnan jäsenien nimiä, ynnä
teltan repaleita.
Tanskalainen siirtokunnantoimitsija Carl Lytzen, joka eskimoilta sai
tiedon näistä esineistä, käsitti heti löydön suuren tieteellisen
merkityksen ja lähetti tavarat Tanskaan, jossa ne, samoin kuin
kaikkialla muuallakin ja varsinkin Amerikassa, herättivät mitä suurinta
huomiota. Eräässä maantieteellisessä aikakauskirjassa Lytzen huomautti,
että kyllin lujalla laivalla näytti olevan mahdollista kulkea Uuden
Siperian saarilta Grönlannin etelärannalle ajojäiden mukana, kunhan
vain varustettiin matkaan riittävät eväät. Joka tapauksessa matka
kestäisi monta vuotta.
Norjassa professori Mohn, tunnettu ilmatieteilijä, niinikään paikalla
huomautti, että »Jeannettesta» peräisin olevat esineet olivat tulleet
Grönlannin itärannalle navan poikki ja sitten Grönlannin eteläkärjen
ympäri merivirran mukana ajautuneet lounaisrannalle.
Nansenin suunnitelma.
Fridtjof Nansen päätteli »Jeannetten» esineistä niinikään, että
Siperian rannikolta kulki pohjoisnavan ja Frans Josefin maan välitse
virta Grönlannin itärannalle, ja suunnitteli paikalla naparetken,
joka käyttäisi tätä virtausta hyväkseen, mutta kun hän silloin
vielä oli tuntematon, teki hän ensin vähemmän varoja kysyvän
hiihtoretkensä Grönlannin maajäätikön poikki, ennenkuin esitti
laivaretkisuunnitelinansa. Kun hän vihdoin teki sen, sai hän Norjan
stortingilta suuren rahamäärän tuumansa toteuttamiseksi ja kuningas
Oskar ja yksityiset antoivat, mitä puuttui.
Kokeneet naparetkeilijät, kuten Greely, M'Clintock ja Nares, tosin
pitivät yritystä liian arveluttavana, mutta oli toisia, kuten
Inglefield ja Wiggins, jotka olivat sen onnistumisesta vakuutettuja.
Naparetkiin nähden oli vakaantunut se kokemus, että laivain tuli
kaikin muodoin karttaa jäihin takertumista ja kulkea maitten
tuulensuojarantoja, koska niillä oli parempi toivo avovedestä, mutta
Nansenin suunnitelma oli kerrassaan ristiriidassa näiden sääntöjen
kanssa, hän kun päin vastoin haki jäitä. A. Supan, tunnettu saksalainen
maantieteilijä, kannatti Nansenin suunnitelmaa teoreettisistä syistä;
hänen laskelmiensa mukaan napameren korkean ilmapaineen selänne on
lähempänä Beringin merta kuin Atlantin merta, jonka vuoksi tuuliolot
synnyttävät Uuden Siperian saarilta juuri semmoisen virtauksen, kuin
»Jeannetten» esineet olivat osoittaneet.
Nansenin osoitusten mukaan Colin Archer, tunnettu norjalainen
laivanrakentaja, sommitteli ja rakensi suunnattoman vahvan ja aivan
uudenmallisen laivan, jonka laidat olivat hyvin luisut, etteivät jäät
voisi niitä luttuun rutistaa, vaan tunkeutuisivat laivan alle ja siten
kohottaisivat sen selkäänsä. »Fram» ei ollut aivan suuri alus. Sen
pituus oli 39 metriä ja kantavuus 500 tonnia. Sillä oli sekä purjeet
että höyrykone. Siltä varalta, että laiva tuhoutuisi jäissä, oli sillä
kahdeksan laivavenettä, joista kaksi erikoisen suurta, jotta matkaa
voitaisiin niiden varassa jatkaa. Muuten olivat varustukset mitä
parhaat, muun muassa oli »Framissa» sähkövalaistus, johon olojen mukaan
hankki sähköä joko tuuli tai höyry.
Retkikunta otti viiden vuoden eväät. Paitsi Nansenia kuului siihen
kaksitoista norjalaista, huomattavimmat näistä »Framin» kapteeni
Otto Sverdrup, joka oli ollut Nansenin seuralaisena hiihtoretkellä
Grönlannin poikki, ylioppilas F. Mj. Johansen, joka sitten lähti hänen
toverikseen jäävaellukselle, luutnantti S. Scott-Hansen, joka hoiti
tähtitieteelliset työt ja teki ilmatieteelliset havainnot, ynnä t:ri
H.G. Blessing, joka oli retkikunnan lääkäri ja kasvitieteilijä.
Kaikki varustukset oli mitä huolellisimmin harkittu, miesten
viihtymyksestä ja terveydenhoidosta pidetty niin hyvä huoli kuin
mahdollista. Nahkavaatteiden sijasta Nansen oli väelleen valmistanut
hyvin paksut villaiset alusvaatteet, joiden päällä oli kevyet, mutta
tiiviit ja tuulenpitävät päällysvaatteet. Koko miehistö retkikunnan
johtajasta alkaen eli keskenään täydelleen toverillisella kannalla.
Nansen aikoi ensin seurata tarkkaan »Jeannetten» reittiä ja tunkeutua
Jäämereen Beringin salmen kautta, mutta muutti sitten mieltään ja
suuntasi »Vegan» reittiä Uuden Siperian saarille.
Uuden Siperian saarilla.
»Fram» lähti Vuoreiasta heinäkuun 21:ntenä 1893 ja lähetti Jugor
salmesta, jossa laivaan otettiin 34 ajokoiraa, kotiin viimeisen
tervehdyksen. Kara-meri ei tehnyt vaikeuksia, onnellisesti kuljettiin
Kap Tsheljuskinin ohi, jota retkeä ei »Vegan» matkan jälkeen ainoakaan
toinen laiva ollut tehnyt, ja Uuden Siperian saarien länsipuolella
suunta käännettiin suoraan pohjoista kohti, kunnes tavattiin
jääkenttien reuna. »Fram» tunkeutui niiden sisään niin kauas kuin pääsi
ja jätti loput luonnonvoimien asiaksi.
Alussa jäämatka ei näyttänyt ottavan ensinkään menestyäkseen, sillä
jäät alkoivat kuljettaa »Framia» melkein päinvastaiseen suuntaan,
kaakkoon, kuin olisi pitänyt. Lopulta se oli melkein samassa paikassa,
mistä se oli seitsemän viikkoa takaperin lähtenyt. Sitten suunta
kuitenkin muuttui luoteiseksi, ja luoteisena enimmäkseen pysyi, vaikka
aika ajoin paljon vaihdellen. Yhdeksän kuukauden kuluessa päästiin
siten lähes 460 kilometriä eteenpäin, eli 1 3/4 vuorokaudessa. Mutta
sitten jääkenttä taas kääntyi taapäin, niin että elokuun lopulla
1894 oli vuoden kestäneen harhailun jälkeen palattu 150 kilometrin
päähän siitä kohdasta, jossa jäihin tunkeuduttiin. Siitä pitäen matka
kuitenkin alkoi sujua säännöllisemmin. »Fram» piti jäissä oivallisesti
puoliaan ja kohosi niiden pusertaessa korkealle vedestä, kulkien
sitten jäiden päällä suorassa kuin vedessäkin ollessaan koko matkan.
Mutta monta jännittävää hetkeä laivassa siitä huolimatta vietettiin
ensimmäisenä napayönä. Jäiden puserrus oli kammottava. Nansen kertoo,
kuinka hän kannella seisten näki ympärillään vallitsevassa talvisessa
pimeydessä jäänsyrjän toisensa jälkeen kohoavan merestä suunnattomiksi
röykkiöiksi. Jää paukkui ja jymisi, piti jos minkälaista meteliä,
toisinaan kuin uliseva koiraparvi, toisinaan kuin pauhaava koski.
Toisinaan oli jyske niin ankara, että miehet tuskin kuulivat kajuutassa
toistensa puhetta.
Jännittäviä hetkiä.
Tammikuun 4:ntenä ja 5:ntenä 1895 »Framin» oli kestettävä kovin
koetuksensa. Nansen kirjoittaa siitä:
»Se oli silloin jäätynyt kiinni enemmän kuin kymmenen metrin vahvuiseen
jäähän, jonka päällitse liukui jykeviä jäälauttoja vastustamattomalla
voimalla laivan vasenta laitaa vastaan, uhaten haudata sen alleen,
elleivät ruhjoakaan voisi. Välttämättömät eväät, purjekangaskajaakit
ja muut varustukset oli viety varalta jäälle ja olimme kaikki valmiina
hylkäämään laivan, jos se kävisi pakoksi.
»Aioimme sitten jatkaa matkaamme jäälautalla, mutta »Fram» osoittautui
vielä lujemmaksi kuin meidän luottamuksemme siihen.
»Puserruksen kehityttyä ankarimmilleen ja jäiden pinoutuessa
parraspuuta paljon korkeammalle repesi laiva irti ja kohosi hitaasti
tilasta, johon se oli ollut kiinni jäätyneenä; ei tikkuakaan taittunut.
Tämän kokemuksen jälkeen olen sitä mieltä, että »Fram» jäiden kanssa
taistellessaan on melkein voittamaton. Sen koommin emme kokeneet jäiden
puristuksia.»
Lämpötila oli 'alhainen koko talven. Elohopea oli viikkomääriä
jäässä. Alhaisin lämpötila oli -52,6°C. Miesten terveydentila oli
koko matkan mitä parhain. Sähkövalo, jota tuulimoottori antoi, täytti
kaikki toiveet. Aika kului joka suhteessa hauskasti. »Laivalla
vallitsi kaikkien kesken mitä paras suhde ja jokainen täytti ilolla
velvollisuutensa. Parempia miehiä olisi naparetkelle vaikea löytää»,
kirjoittaa Nansen.
Tieteelliset työt.
»Framilla» ei suinkaan tyydytty jouten olemaan jäiden sitä
päämääräänsä kohden kuljetellessa, vaan päinvastoin oltiin koko ajan
mitä vilkkaimmassa toimessa. Havainnoita tehtiin säännöllisesti.
Scott-Hansen ja Johansen tekivät ilmatieteellisiä, magneettisia
ja tähtitieteellisiä havainnolta. Tohtori Blessing teki
revontulihavainnoita ja suoritti kasvitieteellisiä ja eläintieteellisiä
tutkimuksia ja kokosi esineitä. Suurin merkitys oli kuitenkin
Nansenin meritutkimuksilla. Meren syvyys mitattiin säännöllisesti
luotauskoneella ja täten odottamatta saatiin selville, että syvyys
79:nnen leveysasteen pohjoispuolella äkkiä lisääntyi 180:sta metristä
3,200—3,800 metriin. Tämä tulos kokonaan kumosi vallalla olevan
käsityksen, sillä napamerta oli luultu matalaksi.
Meritutkimukset, jotka käsittivät lämpötilain ja suolaisuuden
mittaukset, jään synnyn ja liikunnot, loivat aivan uutta valoa
napameren luonnonoloihin, ja käsityksemme napamerestä joutuivat aivan
uudelle tolalle.
Kylmän, vähemmän suolaisen ja siitä syystä kevyemmän pintaveden alla
oli lämpöisempää ja suolaisemmuutensa vuoksi raskaampaa golfvirran
vettä, jonka lämpötila oli puolen lämpöasteen vaiheilla. Talvella ja
keväällä luoteeseen kulkeva virtaus oli voimallisin, jota vastoin
pohjatuulet kesällä pysähdyttivät »Framin».
Kesäkuun 18:ntena v. 1894 retkikunta oli leveydellä 81°52', mutta
ajautui sitten jälleen eteläänpäin. Vasta lokakuun 21:ntenä »Fram»
kulki 82:nnen leveyspiirin poikki. Jouluaattona oli saavutettu 83° ja
muutama päivä myöhemmin 83°24', pohjoisin siihen saakka saavutettu
leveys — se oli Lockwoodin ennätys Grönlannissa v. 1882. Maaliskuun
14:ntenä 1895 jolloin Nansen ja Johansen lähtivät »Framista» tehdäkseen
hyökkäyksen pohjoisnapaa kohti, oli »Fram» saavuttanut 83°59' pohjoisen
leveyden itäisellä pituudella 102°27'.
Hyökkäys napaa kohti.
Nansenille oli nyt selvennyt, ettei »Fram» kulkisi navan poikki, kuten
hän oli toivonut, ja sen vuoksi hän päätti jättää laivan ja vain yhden
toverin keralla pyrkiä koiravaljakoilla navalle.. Paluumatkalla hän
ei tietysti voinut toivoakaan löytävänsä niin pientä esinettä kuin
alati paikkaansa muuttava »Fram» jäämeren rannattomilla lakeuksilla,
jonka vuoksi hän aikoi pyrkiä ensin Frans Josefin maalle ja sieltä
Huippuvuorille, jossa oli toiveita tavata valaanpyytäjiä. Toveriksi
tälle uhkarohkeimmalle matkalle, mitä vielä milloinkaan kukaan
napamatkustaja oli suunnitellut, lähti Hjalmar Johansen, innokas
urheilija kuten Nansen itsekin.
Lähtiessään laivasta yllämainittuna päivänä molemmilla retkeilijöillä
oli 28 koiraa, 3 rekeä ja kaksi purjekankaasta tehtyä kajaakkia,
koirille 30 päivän ja miehille 100 päivän eväät.
Matka edistyi aluksi reippaasti, eikä jääkään näyttänyt ajelevan
sanottavasti. Jo maaliskuun 2:na Nansen toverinsa keralla oli
saavuttanut leveyden 85°10', mutta sitten he tulivat hyvin
epätasaiselle jäälle, joka ajautui etelää kohti. Retkeilijät siten
kulkivat etelää kohden meikein yhtä nopeaan kuin omin voiminsa
pohjoiseen pyrkivät, eivätkä he maaliskuun 29:ntenä olleet päässeet
muuta kuin leveysasteelle 85°30', jäät olivat sangen kovassa
liikkeessä, ja joka puolella reunat törmäsivät yhteen ja kohoilivat
röykkiöiksi.
Rekiä oli kovin vaikea saada jääröykkiöitten yli. Huhtikuun 4:ntenä
oli saavutettu leveys 86°3' ja jää vain huononemistaan huononi, kunnes
Nansen huhtikuun 7 päivänä tuli siihen päätökseen, ettei tilanne
oikeuttanut yrittämään kauemmaksi. He olivat silloin saavuttaneet
leveyden 86°14'. Tästä he vielä tekivät suksilla retken pohjoista
kohti, mutta kun ei edempääkään tavattu muuta kuin jääröykkiöitä,
jotka jähmettyneiden rantahyrskyjen tavoin piirittivät taivaanrantaa,
niin käännyttiin paluumatkalle. Lämpötila oli koko ajan ollut sangen
alhainen, kolmena viikkona yhteen mittaan noin -40°C. Tuulella molemmat
retkeilijät liian ohuissa villavaatteissaan usein palelivat ankarasti.
Kuormaansa keventääkseen he olivat jättäneet jäljelle turkkinsa.
Maasta ei näkynyt merkkiäkään ja kun tuulet estelemättä ajelivat jäitä
mukanaan, ei maata varmaan ollutkaan lähiseuduilla.
Paluumatka.
Huhtikuun 8:ntena Nansen käänsi rekensä Frans Josefin maata kohti.
Huhtikuun 12:ntena sattui se onnettomuus, että kellot seisahtuivat,
kun kulkua illalla jatkettiin liian myöhäiseen. Tämän jälkeen Nansen
ei enää voinut tähtitieteellisesti määrätä paikkaa, mutta toivoi
retkikarttansa olevan jotakuinkin oikea. Etelämpänä jäässä alkoi olla
yhä enemmän railoja, jotka hidastuttivat kulkua, ruokatavarat alkoivat
loppua ja koiria täytyi teurastaa toinen toisensa jälkeen muille
ravinnoksi. Koirain ruoka-annokset vähennettiin mitä vähimpään ja ne
alkoivat pian riutua kovin huonoiksi. Kesäkuussa railot kävivät hyvin
pahoiksi ja keli huonoksi. Koirat, sukset ja reen jalakset vaipuivat
hangen läpi syvälle pehmeään lumeen. Koirain luku yhä väheni ja lopulta
oli melkein mahdoton päästä eteenpäin. Mutta ei ollut muuta neuvoa kuin
ponnistaa, vähentäen ihmisten ja koirain ravinnon mitä vähimpään.
Joka hetki he odottivat näkevänsä maata, mutta turhaan. Nansenin
laskujen mukaan heidän olisi pitänyt saavuttaa Kap Fligely, pohjoisin
kohta, minkä Payer oli Frans Josefin maalla saavuttanut, mutta maata
ei vain näkynyt ja keli huononemistaan huononi. Kesäkuun 22 päivänä he
vihdoin saivat ammutuksi hylkeen ja päättivät odottaa jonkun ajan, että
lumi sulaisi, eläen sen ajan hylkeenlihalla. Kolme karhuakin ammuttiin,
niin että kahdelle jäljellä olevalle koiralle voitiin antaa runsaasti
ruokaa.
Payer oli luullut Kap Fligelyn pohjoispuolella näkevänsä suuria maita —
Kuningas Oskarin maan ja Petermannin maan — mutta nämä maat olivatkin
olemattomia, samoin kuin suuren Rudolfin maankin itäpuolelle merkityt
suuret maat. Ei kumma siis, että Nansen joutui ymmälle.
Heinäkuun 23:ntena Nansen ja Johansen jälleen lähtivät liikkeelle ja
seuraavana päivänä he vihdoin näkivät tuntemattoman maan. Jää oli
kauttaaltaan särkynyt pieniksi teleiksi, joiden välit olivat niin
täynnään lohkareita ja hyhmää, että kajaakeilla oli mahdoton päästä
eteenpäin. Suurella vaivalla täytyi punnertaa jääteliltä jäätelille.
Vasta elokuun 6:ntena he sen vuoksi pääsivät maihin. Siinä oli
kolme lumen kauttaaltaan peittämää saarta, jotka Nansen nimitti
Hvitfenlandiksi. Niiden sulia rantoja pitkin hän sitten toverinsa
keralla kulki länttä kohti — tuon tuostakin taistellen mursuja
vastaan, jotka ahdistivat heitä — kunnes he elokuun 12:ntena saapuivat
suuremmalle maalle, jonka hänen mielestään olisi pitänyt olla Payerin
Austria-salmen seuduilla, mutta maat eivät ensinkään käyneet yhteen
Payerin kartan kanssa. Nansen sen vuoksi otaksui, että hänen paikan
määräyksensä oli aivan väärä ja että hän olikin Frans Josefin maan
silloin tuntemattomalla länsirannalla. Hän aikoi sen vuoksi suunnata
kulun suoraan Huippuvuoria kohti.
Talvimaja Frans Josefin maalla.
Elokuun 18:ntena molemmat retkeilijät takertuivat viikoksi
jäihin, mutta tapasivat saman kuun 26:ntena jälleen maata, joka
heidän mielestään soveltui talven viettoon. Nansenin mielestä oli
nimittäin varminta jäädä tänne talveksi, kun oli liian myöhä pyrkiä
Huippuvuorille. He sen vuoksi ampuivat karhuja ravinnoksi ja mursuja
polttoaineeksi ja rakensivat kivistä, mullasta ja sammalista majan,
joka katettiin mursun nahkoilla ja lumella. Valaistusta, lämmitystä
ja keittämistä varten hankittiin varastoon suuri määrä mursunrasvaa.
Karhunliha ja rasva sitten olivat heidän ainoa ravintonsa, karhun
nahkoista he tekivät vuoteensa ja makuupussinsa. Mutta kova kivinen
maa tuntui niiden läpikin ja pahoin vääntelivät molemmat retkeilijät
itseään pitkän talven ja valittelivat toisilleen kylkiensä kipuja.
Majan nurkkaan rakennettiin pieni liesi, jolla ruoka keitettiin ja
paistettiin ja sen päälle avattiin reikä ja rakennettiin jäästä
ja lumesta savutorvi. Aamulla he keittivät lientä ja karhunlihaa,
illalla paistoivat. Silloin tällöin söivät traaniakin tai kastoivat
lihapalat siihen — eivätkä he koskaan kyllästyneet tähän ruokaan.
Majan ulkopuolelle tehdyn varaston kimppuun ketut tavan takaa kävivät,
rosvoten koko joukon tavaraa, muun muassa lämpömittarin, joka kuitenkin
sitten löytyi.
Koko talven ketut asustivat majan ympärillä, jyrsien katolla jäätyneitä
karhunlihoja, eivätkä majan asukkaat hennoneet niitä karkoittaa, ne
kun seurallaan ilahuttivat heidän yksinäisyyttään. Melkein koko talven
tuuli ja pakkanen oli ankara ja läpitunkeva. Sitä suloisempaa oli, kun
joskus tyyntyi.
»Joulukuun 12:ntena ihana ilma. Mutta yö ja päivä ovat nyt yhtä pimeät.
Astelemme ulkona majamme edustalla edes takaisin, edes ja takaisin yön
pimeydessä... Läpi pimeän häämöittävät vain mustat vuorenseinämät,
kallionkeilat ja rotkot, jotka tuuli aina lakaisee puhtaiksi.
Yllämme taivas selkeänä ja tähtikirkkaana huokuu maan yli rauhaansa;
kaukana lännessä lentää tähtiä lentämistään... Matalalla etelässä on
pilvenpankko, silloin tällöin revontulien reunustamana. Mutta meren
päällä ilma on pimeätä, siellä on sulaa vettä.
»Joulukuun 19:ntenä. Tässä vierelläni makaa Johansen ja hymyilee
unessa. Poika parka, nyt hän varmaankin on kotona niiden luona, jotka
ovat hänen rakkaimpansa. Mutta nuku, nuku ja uneksi! Kuluu, kuluu talvi
ja sitten tulee kevät, elämän kevät.
»Tiistaina, joulukuun 24:ntenä. Nyt on ilon aika ja kotona joka majassa
juhla. Mutta mekin juhlimme vaatimattomain olojemme mukaisesti...
Johansen on kääntänyt paitansa nurin ja lisäksi pannut päällimmäisen
paidan alimmaksi. Minä olen tehnyt saman tempun. Mutta lisäksi olen
vaihtanut alushousujakin ja ottanut päälleni toiset, joita olin
lämpimässä vedessä vääntänyt. Ja pienellä vesitilkalla olen ruumiinikin
pessyt, käyttäen jalasta riisumiani alushousuja sienenä ja pyyhkimenä.
Nyt tunnen itseni ihka uudeksi ihmiseksi, vaatteet eivät liivaannu
ihoon niinkuin ennen. Illalliseksi söimme kalapaistosta, joka oli
tehty kalajauhoista ja maissiryyneistä ja paistettu traanissa, voin
puuttuessa, ja jälkiruoaksi meillä oli traanissa paistettua leipää.
Huomenaamuna varhain saamme suklaata leivän keralla.
»Keskiviikkona, joulukuun 25:ntenä. Kauniin joulusään olemme
saaneet, on melkein tyyni ja niin kirkas kaunis kuutamo. Mieli käy
juhlalliseksi. Tämä on vuosituhansien rauha. Iltapäivällä täällä oli
harvinaiset revontulet.»
Talvi kului suotuisasti ja molempain terveys pysyi mitä parhaana.
Vihdoin tuli kevät ja päivä palasi ja lännessä ja lounaassa oli sulaa.
Molemmat retkeilijät toivoivat nopeata matkaa jäitten keralla ja
railoja pitkin Huippuvuorille. He neuloivat vaatteita, makuupusseja
y.m. Eväiksi otettiin raakaa karhunlihaa ja rasvaa, mutta muutoin he
otaksuivat saavansa matkalla ampua riistaa.
Toukokuun 23:ntena he tulivat sulalle vedelle, mutta sitten myrsky
pidätteli heitä toista viikkoa, ennenkuin he pääsivät matkaa jatkamaan.
Nyt vasta he tulivat salmelle, joka rinnakkain Austria-salmen kanssa
kulkee Frans Josefin saariston läpi pohjaisesta etelään. Tätä leveää
salmea he kulkivat etelää kohti, aikoen sopivasta kohdasta suunnata
matkan länteen Huippuvuoria kohti.
Tuho tulla!
Yleensä matka menestyi hyvin, mutta eräänä päivänä oli tuho sangen
lähellä. Molemmat kajaakit oli sidottu jään reunaan ja miehet itse
olivat nousseet jäälle lepäämään. Äkkiä he huomasivat, että kajaakit
olivatkin päässeet irti ja olivat tuuliajolla. Nansen hätäpikaa heitti
päältään vahvimpia vaatteitaan, antoi kellonsa Johansenille ja hyppäsi
veteen. Vesi oli jääkylmää ja tuuli kuljetti kajaakkeja nopeasti
poispäin.
»Mutta siinähän pakeni kaikki toivomme — kajaakeissa oli kaikki
omaisuutemme, ei edes veistä meillä ollut taskussamme. Oli aivan
saman tekevä, kohmetuinko ja hukuinko tässä, vai käännyinkö takaisin
ilman kajaakkia, ponnistin sen vuoksi, minkä suinkin voin. Uuvuttuani
käännyin ja uin selälläni. Näin Johansenin levottomana käyvän tuolla
jäällä edestakaisin. — — Jälkeenpäin hän sanoi, että se oli kamalin
hetki, mitä hän oli milloinkaan elänyt.»
Suunnattomilla ponnistuksilla Nansen saavutti kajaakit, kiipesi niihin
vilusta kankeana ja oli täten pelastanut sekä itsensä että toverinsa.
Ihmisiä! Pelastus.
Vihdoinkin päättyivät heidän vaivansa. Kesäkuun 18:ntena he tapasivat
ihmisiä. Kerromme kohtauksen Nansenin omilla sanoilla:
»Omituisen sekavilla tunteilla pujottelin maata kohti röykkiöiden ja
epätasaisuuksien lomitse. Äkkiä luulin kuulevani ihmisäänen huhuavan,
vieraan äänen, ensimmäisen kolmen vuoden kuluessa. Sydämeni sykki,
veri virtasi aivoihin, hyppäsin jääkasalle ja huusin keuhkojeni koko
voimalla. Tämän ihmisäänen takana keskellä tätä jääerämaata, tämän
elämän sanoman takana oli koti ja kaikki, koti — en nähnyt tietä jäiden
ja röykkiöiden lomitse niin pian kuin suksillani pääsin. Pian kuulin
taas huutoa ja näin jääröykkiöltä tumman olennon, joka kulki jäitten
keskellä. Se oli koira, mutta kauempana tuli toinenkin olento...
ihminen! Kuka? Jacksonko vaiko joku hänen tovereistaan? Vaiko minun
maanmiehiäni? Lähestyimme toisiamme sukkelaan, minä heilutin hattuani,
hän samoin. Kuulin hänen puhuvan koiralle. Kuuntelin. Se oli englannin
kieltä ja lähemmä tullessani luulin tuntevani Mr. Jacksonin, jonka
muistin kerran nähneeni. Nostin lakkiani, ojensimme sydämellisesti
kätemme toisillemme. 'How do you do?' — 'How do you do?' Päällämme
sumukatto, joka erotti meistä muun maailman, allamme kehno ahtojää,
eikä maankaan puolessa häämöittänyt paljoakaan sulaa maata, ei muuta
kuin jäätä, maajäätiköitä ja sumua. Toisella puolella sivistynyt
eurooppalainen ruudullisessa englantilaisessa puvussaan, jalassa
pitkävartiset kumisaappaat, parta sileäksi ajeltuna, tukka hoidettuna
ja tuoksuen hyvänhajuista saippuaa, jonka villi-ihmisen tarkat
aistimet jo matkan päästä tunsivat — toisella puolella villi-ihminen,
likaisiin repaleisiin puettuna, traanista ja noesta mustana, pitkät
hiukset takkuisina, parta pörröisenä ja kasvojen luonnollinen vaalea
väri paksun kuoren peitossa, jota eivät kaiken talven ponnistukset
lämpöisellä vedellä, sammalilla, rievuilla ja lopuksi veitsellä olleet
voineet poistaa. Ei kukaan aavistanut, ken hän oli, tai mistä hän
tuli. Jackson: 'Olen vietävän iloinen, että tapasin teidät'. — 'Kiitän
teitä, niin minäkin.' — 'Onko teillä täällä laiva?' — 'Ei, laivani ei
ole täällä!' Jackson: 'Montako teitä on?' — 'Minulla on yksi toveri
jään reunalla.' Jutellessamme olimme kääntyneet kulkemaan maata kohti.
Minä lähdin siitä, että hän oli tuntenut minut tai ainakin arvannut,
kuka tämän villi-ihmismuodon alla piili, en luullut, että vento vieraan
osaksi olisi tullut niin sydämellinen vastaanotto. Sitten hän, minun
jotain sattumalta mainitessani, äkkiä pysähtyi, katsoi minua tarkkaan
kasvoihin ja sanoi nopeasti: 'Ettekös te ole Nansen?' — 'Kyllä, olen
Nansen'. — Jackson: 'Kautta Jupiterin, olen iloinen tavatessani
teidät.' Ja hän tarttui käteeni ja puristi sitä vielä kerran ja
hänen koko muotonsa oli yhtä tervetulon toivotusta ja odottamattoman
kohtauksen synnyttämä ilo säteili hänen tummista silmistään.»
Jackson ei kysynyt Nansenilta, kuinka hänen laivansa oli käynyt, hän
kun oli huomaavinaan, että asia koski Nanseniin kipeästi, ja koska hän
otaksui »Framin» hukkuneen ja vain Nansenin toverinsa kera pelastuneen.
Väkeäänkin hän pyysi, etteivät kysyisi mitään Nansenin laivasta.
Jackson ja Nansen noutivat nyt Johanseninkin ja molemmat saivat
uudet vaatteet ja heitä kestittiin mitä parhaiten. Jacksonin miesten
joukossa oli eräs suomalainenkin, Blomqvist nimeltään. Retkikunta asui
hirsimajassa Kap Florassa, ja täällä Nansen nyt sai tietää, missä
hän oli. Vanhoja kirjeitäkin hän sai. Nansenin ensimmäisiä huolia
oli verrata kelloaan Jacksonin kronometriin ja hän huomasi silloin,
että hän oli likimain oikein arvostellut kellonsa harhaosoituksen ja
etteivät hänen paikanmääräyksensäkään siis olleet aivan paljon harhaan
menneet.
Jacksonin retkikunta oli viettänyt saaristossa talven samoin kuin
Nansenkin ja sen jäsenet olivat retkillään käyneet niin lähellä
Nansenin ja Johansenin talvimajaa, ettei välimatkaa ollut kuin
muutamia kymmeniä kilometrejä. Heinäkuun 25:ntenä tuli retkikunnan
laiva »Windward» tuomaan retkikunnalle muonaa ja muita varustuksia,
sillä Jacksonin aikomus oli jäädä saaristoon vielä yhdeksi talveksi,
ja laivalla pääsivät Nansen ja Johansen palaamaan. Osa Jacksonin
retkikunnan jäsenistäkin palasi samassa tilaisuudessa kotimaahan.
Kun Nansen Vuoreijassa astui jalkansa Norjan mantereelle, oli hänen
ensimmäinen kysymyksensä: »Onko 'Fram' tullut?» — »Ei vielä!» — Hän
kulki sitten edelleen Hammerfestiin ja siirtyi siellä englantilaisen
sir Baden-Powelin upeaan jahtiin »Otarioon», jossa hän tapasi vaimonsa,
ja matka kävi sitten etelää kohti.
Elokuun 20:ntenä Nansenille kannettiin seuraava yllättävä sähkösanoma:
»Skjaervö, 20.8.1896 k:lo 9 a.p.
Tohtori Nansen!
»Fram» saapunut tänne tänään onnellisesti. Laivalla kaikki hyvin.
Lähden paikalla Tromsaan. Tervetuloa kotia.