Onkilon

Rannalla tavattiin Onkilon kansa nimisen muinaiskansan majan pohjia,

joista retkikunnan jäsenet kaivoivat esiin kivisiä ja luisia aseita

ja kosolta eläinten luita. Tshuktshien kertomuksen mukaan oli Onkilon

kansa hallinnut koko Anadyr-rannikkoa parisataa vuotta takaperin,

kunnes tshuktshit karkoittivat sen meren taa maahan, jonka he sanoivat

selkeällä säällä näkyvän Irkaipiin vuorelle. Wrangel, jolle he

tämän jutun kertoivat, luuli huhuttua maata tarunomaiseksi, mutta

englantilainen Kellett sen myöhemmin löysi ja kartoilla on sillä nyt

Wrangelin nimi.

Syyskuun 18:ntena Nordenskiöld lähti Irkaipiista edelleen pyrkimään,

vaikka rantasula olikin niin kapea, että »Vegan» kölin alla oli vain

metrin verran vettä, eikä aina sitäkään. 27:ntenä oli vähitellen päästy

Koljutshin lahdelle, Anadyrin niemeen syvälle pistävälle vuonolle

saakka. Ilma oli tyyntä ja kaunista, mutta ajojäiden välille syntyi

herkeämättä uutta jäätä, missä ajojäitä oli enemmän yhteen ahtautunut.

Jäiden seassa parveili sadoittain kiehkuraishylkeitä, mutta lintuja

oli enää vähän. »Vega» kulki vuonon poikki sen itärannalle ja pieni

höyrypursi lähetettiin edelle väylää tutkimaan.

»Sillä aikaa kävin minä muutamien luonnontutkijaan keralla maissa...

Johnson kertoi kuulleensa mäenkukkulalle melua ja hälinää sekä sinne

erottaneensa valkeita niemen toisella puolella olevasta telttapaikasta.

Hän arveli maanasukasten siellä viettävän jotakin juhlaa. Minun

teki mieleni lähteä sinne 'tshuktsheja hyvästelläkseni', sillä olin

vallan varma siitä, että muutaman päivän päästä purjehtisimme Isolle

valtamerelle. Mutta nyt oli jo iltamyöhä ja pimeä, jota paitsi emme

vielä tunteneet tshuktshien luonnetta kylläksi uskaltaaksemme, ilman

todellista syytä, harvalukuisina ja vain metsästysaseilla varustettuina

lähteä meille tuiki tuntemattomalle telttapaikalle. Vasta sittemmin

tulimme tietämään, ettei tshuktsheja yleensä tarvinnut pelätä. Sen

vuoksi viivyimme, kosk'ei laiva missään tapauksessa voinut sinä

iltana enää ankkuria nostaa, vielä muutamia tunteja rannalla ja

rakensimme ajopuista aika nuotion, jonka ääressä iloisesti juttelimme

loppumatkastamme. Se oli kulkeva vesillä, joilla ei haittaisi pakkanen

vaan lämmin, joilla eivät ainakaan jäät, ainaiset sumut eivätkä

tuntemattomat salakarit matkaamme estäisi. Ei kukaan meistä silloin

aavistanut, että me tropiikin kuumuuden asemesta saisimmekin lähimpinä

kymmenenä kuukautena kokea pakkaisnavan talven, jäiden saartamina

aukealla rannikolla, jolla raivoavat melkein alituiset lumimyrskyt ja

jolla ilman lämpö usein laskee paljon alemma elohopean jäätymäpistettä.

Ilta oli ihana, taivas kirkas ja niin tyyni, että nuotion liekit ja

savu kohosivat pystysuoraan korkealle taivasta kohti. Valkea kuvastui

veden mustaan, ohuen jäähileen peittämään pintaan lankasuorana

tuliväylänä. Tämän rajana oli etäällä jäävyöhyke, jonka epätasaisuudet

pimeässä näyttivät etäisen korkean vuorenharjanteen huipuilta. Ilma

tuntui lauhkealta ja lämpömittari laski vain 2° alle jäätymäpisteen.

Tämä kylmä kattoi kuitenkin yöllä meren ohueen jääpeitteeseen, joka

tosin, kuten seuraavana päivänä nähtiin, aukeammilla paikoilla

ainoastaan voi viivyttää, vaan ei pysäyttää »Vegaa», mutta joka

kuitenkin liitti rannikon ulkopuolelle kasaantuneet ajojäälautat niin

kovaan yhteen, että laiva tuskin höyrynkään voimalla olisi voinut

päästä siitä kulkemaan.»

Kun »Vega» seuraavana päivänä oli purjehtinut Koljutshin lahden itäisen

suuniemen ympäri, kävi nuoren jään peittämä väylä äkkiä niin matalaksi,

että sen täytyi pysähtyä ja kiinnittää itsensä pohjaan tarttuneeseen

jäälauttaan, odottamaan väylän levenemistä. Nordenskiöld oli yhä

vakuutettu siitä, että tuulen kääntyessä väylä jälleen aukeaisi ja

retkikunta voisi kulkea ne muutamat penikulmat, jotka vielä erottivat

sen Beringin salmen aukeista selistä, sillä valaanpyytäjät olivat usein

vasta lokakuun keskivaiheilla lähteneet näiltä seuduin. Todella oli

nytkin sulaa vettä ainoastaan neljän tai viiden penikulman päässä tästä

paikasta, josta tuli »Vegan» talvimaja.

»Tulevaisuus on osoittava, oliko purjehduksemme pitkin Aasian

pohjoisrannikkoa Koljutshin lahdella onnen sattuma vai eikö. Minä

ainakin uskon, että se oli usein uudistuva sattuma. Mutta se on varmaa,

että jäihin salpautumisemme näin kauas päästyämme riippui aivan

satunnaisista seikoista ja syksyn tavattomista jääsuhteista Beringin

meren pohjoisosissa.»

Talvimaja.

Muutaman päivän kuluttua Nordenskiöldille selvisi, että hänen täytyi

talvehtia Koljutshin lahden suulla. Tämä oli sitä harmillisempaa, kun

vain muutaman tunnin aikaisempi saapuminen olisi tehnyt mahdolliseksi

matkan jatkamisen yhtä painoa ja nämä tunnit, jopa päiviäkin, olisi

voitu helposti säästää matkan kuluessa. Laivan asema ei suinkaan ollut

turvallinen. »Vega» oli nimittäin avoimella rannalla 9 1/2 metrin

vedellä pohjajäähän kiinnitettynä, noin 1,400 metrin päässä maasta.

Talvimyrskyjen synnyttämää jäänpuserrusta vastaan ei tässä ollut muuta

turvaa kuin nousuveden aikana matalalle ajautunut pohjajää, jonka

nousuvesi voisi paikaltaan siirtää. Onneksi näyttää vesi kuitenkin

sillä kertaa olleen korkeammalla kuin: milloinkaan sittemmin talven

kuluessa. Jäävuoret irtaantuivat vasta myöhään kesällä 1879, sitten

kun niiden vedenpäällinen osa enimmäkseen oli sulanut. Vähältä piti,

ettei »Vega» joutunut paljon huonompaan talvisatamaan. Se kiinnitettiin

nimittäin ensiksi lähelle maata ajautuneihin pienempiin lauttoihin,

mutta muutettiin siitä pois, sillä paikalla oli kölin alla vain muutama

tuuma vettä. »Jos laiva olisi jäätynyt kiinni tähän paikkaan, olisi

meidän käynyt onnettomasti. Rajut syysmyrskyt painoivat, varsinkin

joulukuun 14 ja 15 päivän välisenä yönä, uuden jään näitä jäälauttoja

vastaan, jotka siitä siirtyivät paljon lähemmäksi maata. Noin puolen

metrin paksuinen jääpeite musertui silloin hirmuisella jyskeellä

tuhansiin kappaleihin, jotka kasautuivat alla olevalle pohjajäälle

mahdottomaksi 'torossiksi', eli irtaimien, särmäisten jäälohkareitten

muodostamaksi muuriksi. Niihin jäihin kiinnitetty laiva olisi jo talven

alussa ajautunut matalalle, peittynyt jäälohkareiden alle ja musertunut

pirstoiksi.»

Jo lokakuun 2:na kesti uusi jää kulkea maalle ja seuraavana päivänä

tuli tshuktsheja jalan laivalle. Merelle päin oli ajojäitä silmän

kantamattomiin, mutta tumma kajastus idän taivaalla, n.s. »vesitaivas»,

ilmaisi kuitenkin, ettei sulaan sillä puolella ollut aivan paljoa

matkaa. Uusi jää kasvoi talven kuluessa sangen paksuksi, ollen

vahvimmillaan toukokuun puolivälissä, jolloin sen vahvuus oli 162

senttiä. Talven kuluessa repesi jääkenttiin halkeamia ja railoja,

milloin jäiden liikkumisesta, milloin pakkasesta. Se pohjajää,

johon »Vega» oli kiinnitetty, oli noin 40 metriä pitkä, 25 metriä

leveä möhkäle, jonka korkein kohta oli kuusi metriä ylempänä veden

pintaa. Tosin siirtyi tämäkin pohjaan tarttunut jää, samoinkuin sen

rannan puoleinen jääkenttäkin ja »Vega» niitten mukana syysmyrskyjen

painosta paljon lähemmä rantaa. Mutta vaikka laiva silloin jäiden

puristuksesta rytisi, ei se kuitenkaan saanut vahinkoa, sen enempää

kuin pakkasestakaan, vaikka se jääti laitoihin tunkeutuneen veden,

avaten niihin suurella paukkeella rakoja. »Kylmä, että nurkat paukkuu,

on yleinen sananparsi», sanoo Nordenskiöld, »joka tavallisesti meissä

herättää hauskoja muistoja kotitakan ääressä vietetyistä kylmistä

talvi-illoista, mutta täällä eivät pakkasen varsinkin öisin hytteihimme

kuuluvat paukkumiset olleet ensinkään ilahuttavia, koska oli syytä

pelätä, että pakkasen repimät halkeamat saisivat laivan pahasti

vuotamaan. Koska rauta pakkasessa kutistuu enemmän kuin puu, upposivat

talvella niiden rautapulttien päät, joilla laivan puuainekset olivat

jamatut, syvälle laidoitukseen. Mutta ei tästäkään syntynyt mitään

isompaa vuotoa, kenties sen tähden, ettei pakkanen päässyt iskemään

vedenpinnan alla olevaan osaan.»

Tshuktshien viittomisista Nordenskiöld käsitti, että idempänä,

Serdzekamenin luona, oli paraillaan joku pyyntilaiva, ja lähetti

luutnantti Brusewitzin sitä tapaamaan. Hän ei kuitenkaan löytänyt

mitään, kun ei käynyt kyllin kaukana. Eräs amerikkalainen pyyntilaiva

todella kävi Serdzekamenissa pari päivää sen jälkeen, kuin »Vegalta»

matka loppui, se purjehti kuitenkin pian pois. Paikan etäisyys »Vegan»

talvisatamasta oli 70 kilometriä.

Mannerrannikko oli aaltomaista, sisämaata kohti viettävää tasankoa,

johon joet olivat uurtaneet laaksojaan. Lunta ei vielä ollut, minkä

vuoksi kasvitieteilijät vielä saattoivat tehdä tutkimuksiaan. Puita ei

kasvanut ensimmäistäkään, vaikka meidän maassamme samalla leveydellä on

metsiä, mutta kauempana ylämaassa tavattiin kuitenkin matalia raitoja.

Muutamia kukkakasvejakin näytti tällä kolkolla rannikolla viihtyvän,

muun muassa puola, muurain ja maitiaiset, vaikka ne tietysti jo olivat

lakastuneet.

Kun täytyi täydellä todella ryhtyä talvivarustuksiin, ei lunta enää

laastu pois kannelta, vaan annettiin sitä keräytyä yhä enemmän,

kunnes kannella oli 30 sentin vahvuinen tiiviiksi tallattu lumi- eli

jääkerros. Kansi siitä piti paljon paremmin pakkasta. Laivan laitoja

vastaan luotiin korkeat lumivallit. Kannelta jäälle rakennettiin

uljaat jääportaat. Kannelle viritettiin iso teltta, joka ulottui

komentosillasta etukeulaan saakka, jättäen vain perän puolen avoimeksi.

Keulan puolessa olevasta aukosta ilma pääsi vapaasti virtaamaan teltan

alle. Pimeinä talvipäivinä paloi teltan alla usein vireä sysivalkea,

jonka ympärille kokoontui tshuktsheja ihmettelemään sepän taitoa,

hänen hehkuvaa rautaa takoessaan. Täällä jakeli kokki heille tähteeksi

jäänyttä lihalientä ja ruokaa sekä leipäsiä, joita laivassa aina

leivottiin erikseen heitä varten. Täällä oli myös vastaanottohuone,

jossa vaimoille ja lapsille jaettiin tupakkaa ja sokeria ja jossa

joskus pyydystäjä tai rahtimies kylmästä tultuaan sai kelpo naukun.

Täällä hinnoiteltiin kaupaksi tuodut polttopuut ja muut tavarat sekä

keskusteltiin eri suunnille tehtävistä rekiretkistä.

Jään ankara liikkuminen yöllä joulukuun 15 päivää vastaan muistutti

retkikuntaa, että laiva saattoi äkkiarvaamatta ruhjoutua ja kaikki

varustukset ja eväät sen mukana tuhoutua. Turvatakseen retkikunnan

moisen onnettomuuden seurauksia vastaan — tshuktsheilta tuskin olisi

apua saatu, heillä kun ei itselläänkään ollut minkäänlaisia varastoja

Nordenskiöld vei maihin kolmenkymmenen miehen muonan sadaksi päiväksi

ynnä pyssyjä ja ampumatarpeita. Nämä tavarat kasattiin rannalle ja

peitettiin purjeilla. Vaikka ne olivat lukitsemattomat eikä niitä

vartioitu, ei niistä kuitenkaan mitään kadonnut, vaikka tshuktshit

talven kuluessa itse toisinaan näkivät kovastikin nälkää.

Maalle, puolentoista kilometrin päähän laivasta, tehtiin magneettinen

havaintohuone, joka yhdistettiin laivaan jääpatsaitten päähän

kiinnitetyllä ohjausköydellä, koska lumimyrskyillä muutoin olisi

ollut mahdoton osata takaisin laivaan. Laivan viereen hakattiin kaksi

avantoa, toinen tulipalon varalta, toinen vedenkorkeuden vaihtelujen

mittaamiseksi. Ilmatieteelliset havainnot muutoin osoittivat, ettei

talvi tällä rannikolla ollut yhtä kylmä kuin kauempana maan sisässä,

jossa on yksi maapallon pakkasnapoja, mutta se oli tavattoman

myrskyinen. Myrsky neljänkymmenen asteen pakkasessa taas on sangen

vaarallinen, ellei sitä vastaan ole hyvin varustettu. Sattuikin

koko joukon paleltumisia, kunnes kaikki oppivat itsestään huolta

pitämään. »Vegan» väellä oli muutoin sangen tarkoituksenmukainen puku,

jonka Nordenskiöld edellisillä matkoillaan saavuttamansa kokemuksen

nojalla oli sommitellut. Itse laivassa oli jotenkin lämmin, öisin

vain lämpötila joskus laskeutui viiteen lämpöasteeseen ja hyttien

seinille tuli härmää. Laivan ruumassa lämpötila ei koskaan laskeutunut

jäätymäpistettä alemmaksi, se kun kokonaan oli vedenpintaa alempana.

Puhtaudesta pidettiin tarkka huoli; sitä ei koskaan saa laiminlyödä

pohjan perillä talvimatkoilla, se oli Nordenskiöldin kokemus.

Terveydentila oli pitkin talvea erinomainen eikä ainoatakaan keripukin

tapausta sattunut.

Lunta ei satanut kovin paljoni, mutta kun ei koko talvena suojannut,

niin pysyi se hyvin kuivana ja nousi kovilla tuulilla ilmaan niin

sakeana, ettei voinut nähdä muutamaa metriäkään eteensä. Joka

semmoisessa ilmassa eksyi, oli hukassa, ellei hän voinut tshuktshien

tavoin lumikinoksessa odottaa myrskyn loppua.

Tshuktshit.

»Vegan» talvimajan läheisyydessä oli rannikolla kaksi

tshuktshilaiskylää, Pitlekai ja Jinretlen, kummassakin seitsemän

telttaa. Pitlekain asukkaat kuitenkin muuttivat talven kuluessa

lähemmä Beringin salmea kalaisempaan seutuun. Verraten lähellä oli

useita muitakin tshuktshilaiskyliä, joiden asukkaat pitkin talvea

kävivät »Vegalla». Kaiken kaikkiaan lienee näissä kylissä asunut 300

hengen vaiheille. He seurustelivat alun pitäen mitä herttaisimmin

retkeläisten keralla, eikä hyvää väliä kauan häirinnyt sekään, ettei

heitä — siivottomuuden pelosta — laskettu kannen alle muuta kuin

poikkeustiloissa. Aluksi se kyllä suututti heitä kovasti ja muuan

kostonhimosta kielsi retkeläisiä menemästä telttansa makuuhuoneeseen.

Retkeläisten järkähtämättömyys ja samalla ystävällisyys sai heidät

kuitenkin rauhoittumaan, »eikä heidän kuitenkaan käynyt kieltäminen

meitä sisäteltoistaan, koska aina tullessamme toimme makeisia ja

tupakkaa sekä heille itselleen että heidän vaimoilleen ja lapsilleen.»

Laivankannelle viritetty teltta muuttui vähitellen lähiseutulaisten

vastaanottopaikaksi. Koiravaljakoita seisoi tai oikeammin makasi

nietoksissa rivittäin kaiket päivät »Vegan» jääportaitten edustalla,

maltillisesti odottaen isäntiänsä tai pemmikaania, jota silloin tällöin

sääliväisyydestä jaettiin näille nälkiintyneille raukoille. Harvinaisia

vieraita käytiin joskus etäämmältäkin katsomassa ja »Vega» muuttui

pian levähdyspaikaksi, johon jokainen ohimenevä koirineen pysähtyi

muutamaksi tunniksi uteliaisuuttaan tyydyttämään tai hyvästä puheesta

tai tavarasta saamaan lämmintä ruokaa, vähän tupakkaa ja joskus pahalla

säällä ryypynkin, jota tshuktshit sanoivat »rämiksi». Tshuktshit saivat

kuljeskella kannen päällä, missä halusivat, mutta laivalta ei silti

koskaan kadonnut pienintäkään esinettä, vaikka varastamista olisi

paljonkin ollut. Mutta heidän kerjuunsa kävi sitä rasittavammaksi. Ja

vaihtokaupassa he pettivät, minkä suinkin taisivat. Vaihtokaupalla

retkikunta hankki täydellisen kokoelman heidän aseitaan, pukujaan ja

huonekalujaan. Kaikki seudun tshuktshit olivat pakanoita, eivätkä

tainneet muuta kuin omaa kieltään. Nordqvist kokosi tuota pikaa

melkoisen tshuktshilaisen sanavaraston ja perehtyi muutoinkin heidän

kieleensä, niin että heidän kanssaan voitiin keskustella.

Lokakuun 5:ntenä oli laivan lähellä hyvä luistinjää ja retkeläiset

viettivät iloisen luistinjuhlan. Tshuktshilaisten vaimot ja lapset

onkivat rannalla avannoista särkiä. Mies kulki aina edellä avannoita

tehden, vaimo onki, viipyen kuitenkin vain vähän aikaa joka avannolla.

Omituisella jääseulalla avantoa puhtaana pitäen hän kyyhkysillään

istuen koetti kummallisella naksutuksella houkutella avantoon

kaloja; vasta kalan nähdessään laski hän avantoon luisen koukun,

jossa oli kalansuolta syöttinä. Miehet noukkivat kaloja jään päälle

pienellä ahraimella, jota he erinomaisen kätevästi käyttelivät. Jään

vahvistuttua oli avantopyynti mahdotonta.

Lokakuun 6:ntena lähestyi laivaa joukko tshuktsheja, vetäen koirareellä

suorana makaavaa miestä. Aluksi häntä luultiin sairaaksi, mutta se

pian huomattiin erehdykseksi, kun hän sangen ketterästi kiipesi

laivaan, teki ristinmerkin, laati arvokkaan tervehdyksen ja huonolla

venäjän kielellä ilmoitti olevansa peräkunnan mahtimies. Hän oli

porotshuktshien vanhin, Wassili Menka nimeltään, pieni mustaihoinen

mies, puettu valkoisenkirjavaan peurannahkaiseen peskiin, jonka alta

sinistä villapaitaa vähän näkyi. Tätä mahtimiestä tietysti kestittiin

mitä parhaiten ja hän oli ensimmäinen tshuktshi, jonka keralla

voitiin keskustella. Kun tämä mies pikapuoleen lupasi käydä Anadyr

joen laaksossa Markowan kauppapaikassa, josta oli postiyhteys muuhun

maailmaan, kirjoitti Nordenskiöld hänen kerallaan avoimen kirjeen

Ruotsin kuninkaalle, ilmoittaen »Vegan» pakollisen talvenvieton, ja

tämä viesti saapuikin kuningas Oskarille, vaikka vasta toukokuussa.

Levottomuus »Vegan» kohtalosta oli silloin ylimmillään, ja Ruotsin

kuningas palkitsi kultamitalilla Menkan uskollisuuden.

Porotshuktshit.

Nordqvist ja Hovgaard kävivät Menkan keralla kauempana sisämaassa

porotshuktshien luona. Kolmilla koiravaljakoilla lähdettiin

matkaan. Menkan veljen leiri oli vuorien ympäröimässä laaksossa,

jossa paikoittain kasvoi metrin korkuista pajukkoa. Siinä oli 18

telttaa ja vastaanotto oli mitä paras. Porotshuktshit olivat paljon

varakkaampia kuin rannikolla asuvat kalastajatshuktsh.it, hyötyen

muun muassa vaihtokaupasta, jota he kävivät Beringin salmella.

Heidän kirveensä, puukkonsa ja poransa olivat järjestään rautaa

tai terästä, vedenkeittoastiat vaskesta. Puvut olivat yksinomaan

poronnahkaa, jota vastoin rantatshuktshit käyttivät myös hylkeennahkaa.

Venäläisiä mekkoja ja koruja heillä sitä paitsi oli. Toisenkin matkan

porotshuktshien luo Nordqvist teki, ollen yötä heidän kylläkin

kuumissa, mutta inhottavan likaisissa teltoissaan.

Nordqvistin piti marraskuussa käydä Boven keralla Nishnij-Kolymskissa

saakka viemässä varmempaa tietoa retkikunnan kohtalosta, mutta kun

tshuktshit, joiden piti lähteä heitä koiravaljakoillaan saattamaan,

pettivätkin lupauksensa, oli tämä matka jätettävä sikseen.

Kun jää kauttaaltaan kannatti, alettiin tehdä pyyntiretkiä eri

suunnille. Riistaa kuitenkin oli niukasti, jääkarhuja ei ensinkään,

susia, valkoisia, punaisia ja mustia kettuja runsaammin, enimmän

kuitenkin jäniksiä, jotka kävivät laitumella kylien ympärillä, koska

niiden luona oli runsain kasvullisuus. Linnuista kelpasi syödä vain

riekko.

Joulu.

Joulu vietettiin välikannella, joka oli lipuilla ja viireillä

koristettu. Joulupuu oli rakennettu pajunoksista, niitä yhteen

sitomalla, pienillä lipuilla, kynttilöillä, paperinkaistaleilla ja

lähes parillasadalla joululahjalla koristettu. Kello 6 kokoonnuttiin

puun ympärille ja lahjat arvottiin kuusi kullekin. Tämän jälkeen

syötiin illallinen mitä iloisimman mielialat vallitessa — ei kukaan

muistanutkaan, että ulkopuolella vallitsi napayön pimeys ja 35

asteen pakkanen. Uutta vuotta tervehdittiin tykinlaukauksilla ja

ilotulituksella. Sitä paitsi vietettiin iloisia juhlia aina, milloin

vain oli vähänkin tilaisuutta, etenkin kaikkien niiden hallitsijain

merkkipäivinä, joiden alamaisia tässä oli koolla.

Uuden vuoden alussa löyhdyttelivät itä- ja etelätuulet jäitä, niin

että jälleen ilmestyi suuria sulia ja tshuktshit alkoivat puhua jäiden

lähdöstä. Niin lähelle laivaa railot eivät kuitenkaan ulottuneet, että

se olisi voinut liikkeelle lähteä, ja tämä kaiken kaikkiaan olikin

onni, sillä sydäntalvella liikkeelle lähtö olisi helposti käynyt

tuhoisaksi. Jäät menivät taas umpeen ja vesitaivaskin katosi kokonaan,

niin että tshuktshien täytyi lähteä Pitlekaista ja muuttaa lähemmä

Beringin salmea pyyntiään harjoittamaan. Helmikuussakin jäät samoin

löyhtyivät ja kauempana merellä näytti olevan laajalti sulaa, mutta

niin kaukana laivasta se pysyi, ettei ollut ajattelemistakaan lähtöä.

»Irgunnukin tshuktshien onnistui nyt saada jääkarhu ja

seitsemänkymmentä hyljettä, joista osa kerskaavasti asetettiin

silavakaistaleiden rinnalle pitkin telttojen ulkoseiniä; toinen osa

pantiin silava-aittoihin, jotka pian täyttyivät. Jinretlenin lähempänä

meitä olevalla telttapaikalla oli sitä vastoin saatu vain kahdeksan

hyljettä. Ilo ja huolettomuus huomisesta näytti kuitenkin olevan

täälläkin vallalla ja nahkapukuiset ystävämme käyttivät tilaisuutta

osoittaakseen, kuinka he halveksivat »Vegan» halpaa ruokaa, jota

kuitenkin edellisenä päivänä olivat surkeasti kerjäilleet ja johon

heidän parin päivän päästä oli jälleen turvautuminen. Lapset, jotka

jo olivat näyttäneet jotenkin riutuneilta, alkoivat, samoin kuin

aikuisetkin, jälleen äkisti turvota... Lämpömäärän taas alentuessa

jäätymäpisteen alle täytyi tshuktshien lopettaa pyyntiinsä. Sen sijaan

näimme heidän eräänä päivänä peräkanaa astuvan laivaa kohti, melkein

kuin vangit egyptiläisessä tai assyrialaisessa voittopatsaassa,

kantaen kukin selässään jotain, jota emme kauaksi voineet erottaa.

Se oli jäätä, jota he, kekseliäisyydestään mielissään, nyt toivat

kyökkimestarille, saadakseen häneltä sen sijaan sitä »kaukaa», jota

joku päivä ennen olivat halveksineet.

Pitkin talvea lappoi »Vegan» ohi Beringin salmelle matkaavia tai sieltä

palaavia koiravaljakoita, ja kaikki poikkesivat laivalla juttelemassa,

syömässä ja naukut saamassa, kuten ravintolassa ainakin, he vain saivat

kaikki ilmaiseksi. »Vegan» miehistö puolestaan matkaili uutterasti joka

suunnalle, vaikkei Nordenskiöld uskaltanut heitä aivan pitkälle laskea,

koska oli mahdollista, että laiva milloin tahansa saattoi irtaantua

ja ehkä olisi ollut pakko matkaan lähteä. Kapteeni Palander kävi

Kjellmanin keralla porotshuktshien luona, kertoen muun muassa seuraavan

näkemänsä tapauksen.

Tshuktshi ja hänen poronsa,

»Huonosti maattuamme nousimme kello puoli 7 seuraavana aamuna. Teltasta

tullessamme lähestyivät porot taajassa jonossa. Edellä kulki vanha

suurisarvinen poro, joka meni isäntänsä luokse (hän oli astunut

porolaumaa vastaan) ja tervehti häntä pyyhkäisten kuonoaan hänen

käsiinsä. Muut porot seisoivat sill'aikaa järjestetyissä riveissä aivan

kuin miehistö sotalaivoissa. Omistaja meni sitten joka peuran luo ja

antoi niiden pyyhkäistä kuonoaan hänen käsiinsä. Hän puolestaan otti

jokaista poroa sarvista ja tutkisteli sitä tarkkaan. Katselmuksen

jälkeen koko lauma isännän merkin annettua kääntyi ja lähti, vanhus

etupäässä, edellisen päivän laitumelle. Koko komento teki meihin hyvän

vaikutuksen; tässä ei julma kovasydäminen villi-ihminen hirmuisella

tavalla osoittanut herruuttansa eläimille, vaan hyvä isäntä katsasti

niitä lempeästi ja lausui ystävällisen sanan kullekin. Täällä

oli isännän ja eläimen väli hyvä. Itse hän oli uljas nuori mies,

katsantonsa järkevä ja ruumiinsa sorea ja suora. Hänen vaatteensa

olivat erinomaisen kauniista peuran nahkasta hyvin tehdyt, niin että

hänen soma vartalonsa ja uljas käytöksensä pääsivät esiintymään,

etenkin hänen liikkeellä ollessaan.»

Kevät.

Aurinko nousi ylemmäksi ja ylemmäksi, mutta kovin hidasta oli siitä

huolimatta kevään tulo. Huhtikuun keskilämpö oli vain -18°, 9 ja

toukokuu alkoi -20° pakkasella, joka kolmantena päivänä vielä paransi

-20,8°:ksi. Kesäkuun 3:ntena oli -14,3° ja kuukauden 13:ntenä sydänyön

aikaan -8°, mutta samana päivänä tuuli kääntyi etelään ja lumi alkoi

sulaa sitä kyytiä, että maa parin viikon kuluttua oli aivan paljaana.

Jo huhtikuun lopulla alkoi tulla muuttolintuja, ensimmäisenä pulmunen,

sitten suurissa parvissa hanhia, haahkoja, alleja, lokkeja, monta

lajia kahlaajia ja laululintuja. Laululinnuista ensimmäinen oli pieni

soma _Sylvia Ewersmanni_, joita toukokuun alussa laskeutui suuret

parvet »Vegan» mustalle kannelle, ainoalle tummalle esineelle, mitä

oli koko seudussa. Kaikki näyttivät olevan aivan uuvuksiin väsyneet

ja suojainen lepopaikka epäilemättä oli niille tervetullut. Samalla

alkoivat retkikunnan jäsenet suurella innolla tutkia seudun lintuja ja

nisäkkäitä.

»Mitä ennestään omilla matkoillani olin nähnyt», kirjoittaa

Nordenskiöld, »ja muutoin pohjanperäisistä linnustoista tiesin,

oli minussa synnyttänyt sen väärän luulon, että Euroopan, Aasian

ja Amerikan napamaissa kaikkialla tapaisi samoja lintuja. »Vegan»

retkellä saamamme kokemus kuitenkin osoittaa, ettei asian laita

suinkaan ole semmoinen, vaan että Aasian koillisniemi, tshuktshien

niemimaa, tekee tästä täydellisen poikkeuksen. Linnut ovat täällä

vähälukuisemmat, mutta paljon monimuotoisemmat kuin Novaja

Zemljalla, Huippuvuorilla ja Grönlannissa, jonka vuoksi tshuktshien

niemimaan linnusto kokonaisuudessaan suuresti eroaa atlanttisten

napamaitten linnustoista.» Omituisia haahkoja ja hanhia tavattiin ja

latuskanokkainen vikla, jota ei ennen ole tavattu kuin kuumissa maissa

hyvin harvinaisena.

Kesäkuun 'lopulla maa alkoi vihoittaa ja kaikenlaisia kukkia ilmestyä

ja vähin hyönteisiä liikkua. Molemmatkin antoivat paljon työtä

keräilijöille. Rantalaguunien sulassa pyydystettiin, pintavedestä

tuntematonta, sangen hyvänmakuista kalaa, jonka talvehtiminen suuresti

kummastutti tiedemiehiä, koska laguunit luultavasti jäätyvät pohjaa

myöden.

Vapautuksen sanoma.

Heinäkuun puolivälissä rantajää vielä oli niin vahvaa, että

Nordenskiöld arveli kuluvan ainakin pari viikkoa väylän aukeamiseen,

jonka vuoksi hän aikoi lähteä tutkimaan mammutin torahammasta, jonka

tshuktshit sanoivat pistävän esiin erään joen äyräästä, mutta hänen

tätä retkeä puuhaillessaan alkoi »Vega» odottamatta hiljalleen keinua,

retkeläisten paraillaan päivällisillä istuessa. »Palander syöksyi

heti kannelle, näki jään liikkuvan, käski lämmittää koneen, joka

jo oli kauan ollut täydessä kunnossa äkkilähdön varalta, ja kahden

tunnin kuluttua kulki »Vega» jälleen, heinäkuun 18:ntena klo 3 t. 30

m. i.p., höyryn ja purjeiden voimalla, lippujen liehuessa, määräänsä

kohti. Me huomasimme nyt, että jäähän oli revennyt rako laivan ja

rantasulan välille, sekä että jäälautat olivat pohjajäämme vasemmalta

puolelta siirtyneet siksi kauas merelle, että »Vegalla» oli tarpeeksi

syvä vesi edessään. Kiertääksemme lähinnä olevia ajojäitä asetettiin

suunta aluksi luoteeseen, sitten pitkin Beringin salmen rannikkoa.

Jinretlenin kohdalla seisoivat kaikki kylän miehet, vaimot ja lapset

rannalla katsomassa sitä tulihepoa — tshuktshit ehkä sanoisivat

tulikoiraa eli tulipeuraa — joka ainiaksi vei heidän talviset ystävänsä

pois näiltä kolkoilta kylmiltä rannoilta. Pitkän matkan päästä emme

voineet erottaa, vuodattivatko he todella eron hetkellä kyyneliä, kuten

useimmat olivat ennustaneet tekevänsä. Mutta mahdollista kyllä on, että

villi-ihmisen herkkätunteisuus pakotti heidät itkemään. Varma on, että

eron hetken surumielisyys meissäkin vähän himmenti sitä ilon tunnetta,

joka nyt hehkui jok'ainoan Vega-miehen rinnassa.»

Serdzekamenin ohi kuljettiin sumussa yöllä heinäkuun 17:nnettä vasten,

mutta sumun päällitse haamoitti tämän jäämerenkulussa kuulun niemen

korkeita vuoria, jotka ovat pirstautuneet jättiläispilareiksi ja

raunioiksi, samoin kuin Karhusaartenkin kalliot. Meri oli kirkas kuin

peili, joku mursu kohotti silloin tällöin sumun suurentamaa päätään

vedestä laivan läheisyydessä, hylkeitä uiskenteli joukottain sen

ympärillä ja ylitse lenteli edes takaisin lintuja, joilla arvatenkin

oli pesänsä Serdzekamenin jyrkillä kalliorinteillä. Merenpohjasta nosti

haavi runsaasti matoja, nilviäisiä, äyriäisiä y.m.

Itäniemi!

Maa katosi sitten kokonaan sumuun, mutta 20 päivän aamulla alkoi

jälleen häämöittää synkkiä kukkuloita. Ne olivat Itäniemen kukkulat.

Nordenskiöld nimitti tämän niemen »Deshnewin niemeksi» sen rohkean

kasakan muistoksi, joka 230 vuotta aikaisemmin oli sen ensi kerran

laivalla kiertänyt. Kello 11 a.p. »Vega» oli keskellä sitä salmea, joka

yhdistää Pohjoisen Jäämeren Tyyneen mereen, ja tässä 'tervehdittiin

Vanhaa ja Uutta maailmaa lipuilla ja tykkien paukkeella.

»Vihdoin viimein oli siis se päämäärä saavutettu, johon niin monet

kansat olivat pyrkineet aina siitä alkaen, kun Sir Hugh Willoughby

tykkien paukkuessa, juhlapukuisten matruusien hurratessa ja

lukemattoman ihmisjoukon riemuitessa v. 1553 hyvässä toivossa pani

koillisretket alkuun... Sir Hugh sortui kaikkine miehineen raivatessaan

tietä Englannin merenkululle sille hyiselle merelle, joka pohjoisessa

rajoittaa Aasian ja Euroopan. Lukemattomat retkikunnat ovat sen jälkeen

menestyksettä ja useimmiten laivansa ja monen urhokkaan merimiehen

hengen ja terveyden menettäen lähteneet samalle tielle. Vasta nyt,

336 vuoden kuluttua, kun useimmat meriasiain tuntijat jo olivat

asian mahdottomaksi arvostelleet, koillisväylä vihdoinkin avattiin.

Meriväkemme ja heidän päällystönsä järjestyksen, pontevuuden ja

kunnon ansioksi on luettava, että tämä on tapahtunut ilman kuoleman

ja taudin tapauksia ja oloissa, jotka osoittavat matkan ehkä voitavan

tehdä joka vuosi muutamassa viikossa. Eipä kumma siis, että me asiain

näin ollen uljain mielin näimme sinikeltaisen lippumme maston latvaan

nousevan ja kuulimme ruotsalaisten tervehdyslaukausten jyrähtelyä siinä

salmessa, jossa Vanha ja Uusi maailma toisilleen kättä ojentavat.

Tosin ei nyt kulkemaamme väylää enää kaivattu Euroopan ja Kiinan

väliseksi kauppatieksi; mutta tämän ja lähinnä edellisten ruotsalaisten

retkikuntain on onnistunut avata merenkulku uudella valtamerellä sekä

saattaa lähes puolet kokonaisesta maanosasta valtamerien yhteyteen.»

Itäniemen eli Kap Deshnewin ohi purjehdittuaan Nordenskiöld poikkesi

St. Lawrence lahteen, joka sen eteläpuolella pistää tshuktshien

niemimaahan, selvittääkseen sikäläisiä luonnontieteellisiä oloja. Jäät

kuitenkin salpasivat vuonon. Ohimennen tutustuttiin tällä rannalla

asuviin tshuktsheihin.

Alaskan rannalla.

Paremmalla onnella »Vega» pyrki Alaskan rannalla olevaan Port Clarence

lahteen, jonka oivaan satamaan se kävi ankkuriin; se oli ensi

kerta, kun se Taimyrin niemimaan länsirannalta lähdettyään saattoi

ankkuroida oikeaan satamaan, vaikk'ei Port Clarencekaan voinut tarjota

minkäänlaisia taiderakennuksia pitkämatkaisten kulkijain mukavuudeksi.

Eskimot nahkaveneissään olivat ainoat vieraat, jotka laivalla kävivät.

Näiden talous- ja pyydyskalut, kirveet, puukot, sahat, takaaladattavat

kiväärit ja revolverit olivat enimmäkseen amerikkalaista tekoa, mutta

niiden ohessa käytettiin vielä tai säilytettiin telttain romukätköissä

jousia ja nuolia, linnunkeihäitä, luisia keksejä ja kaikenlaisia

kiviaseita. Tulta tehtiin rauta- ja piituluksilla, puutuluksilla ja

myös amerikkalaisilla tulitikuilla. Nämä eskimot siis elivät täyttä

murrosaikaa. Turhiksi käyneillä talvivarustuksillaan Nordenskiöld

vielä saattoi vaihtaa itselleen erinomaisen täydellisen kokoelman

eskimoittenkin kansatieteellisiä esineitä. Kasvitieteilijät saivat

erittäin rikkaan kasvisaaliin, joka oli tärkeä vertauksen vuoksi

tshuktshien niemimaan kasvistoon.

Port Clarencesta Nordenskiöld jälleen kulki Beringin salmen poikki

Konyam lahteen tshuktshien niemimaalle, vähän etelämmäksi kuin ensi

kerralla, antaakseen luonnontutkijoille tilaisuutta kokoelmiensa

täydentämiseen. Seudussa asui poro-tshuktsheja, jotka poronhoidon

lisäksi harjoittivat kalastusta ja hylkeenpyyntiä. Jäät olivat vähällä

työntää »Vegan» täällä maalle, jonka vuoksi sen kiiruumman kautta

täytyi paeta ankkuripaikastaan.

Lawrence saarella.

Tämän jälkeen »Vega» poikkesi Beringin meren suurimmalle saarelle, S:t

Lawrence saarelle, jolla asui muutamia eskimoperheitä. Saarelta saatiin

erinomaisen runsas kokoelma kasveja ja alempia eläimiä.

Kotzebue kävi tällä saarella vuosina 1816 ja 1817 ja oli ensimmäinen,

joka joutui tekemisiin sen asukkaiden kanssa. Hän kertoo tästä: »Sillä

välin kuin luonnontutkijat samosivat vuorilla, seurustelin minä uusien

tuttujeni kanssa, jotka huomattuaan minut päälliköksi, haastoivat

tulemaan telttoihinsa. Siellä levitettiin permannolle likainen

talja, jolle minun tuli istua, ja sen jälkeen astui toinen toisensa

perästä minua syleilemään, hieroi nenäänsä minun nenääni ja päätti

hyväilynsä sillä, että sylkäisi käsiinsä ja silitteli sitten kasvojani.

Vaikk'eivät nämä ystävyyden osoitukset minua suuresti miellyttäneet,

suvaitsin kuitenkin kärsivällisesti niiden tapahtua; vähän hillitäkseni

heidän hyväilyintoansa jakelin heille tupakinlehtiä. Ne herättivät

tosin suurta mieltymystä, mutta hyväilystä he eivät tahtoneet silti

luopua. Nyt rupesin yht'äkkiä jakamaan heille puukkoja, saksia,

helmiä y.m. ja sain siten uuden hyökkäyksen estetyksi. Mutta vielä

pahempaan pulaan jouduin, kun he minua ruumiillisesti virvoittaakseen

kantoivat eteeni valaansilavaa puukaukalossa. Vaikka moinen ruoka onkin

eurooppalaisen mielestä iljettävää, kävin kuitenkin rohkeasti sen

kimppuun. Tämä temppu ja lisälahjat painoivat suhteisiimme ystävyyden

sinetin. Aterian jälkeen isäntä pani toimeen tanssia ja laulua, jota

säestettiin pienellä rummulla.»

Nyt olivat olot melkoisesti muuttuneet, vaikka St Lawrence saarella ei

usein poikkeakaan laivoja. Asukkaat juoksivat retkeläisten perässä,

missä vain näkivät heitä, vaivaten heitä kerjuullaan. Vaikka he

olivat eskimoita, oli heidän pukunsa kuitenkin tshuktshilainen, sillä

tshuktshien kanssa he tekivät kauppaa.

Nordenskiöldin aikomus oli alkuaan viipyä kauemminkin tässä meressä,

joka luonnontutkijoille tarjosi kovin runsaan työmaan, mutta pakollinen

talven vietto tshuktshien rannalla oli suuresti lyhentänyt hänen

aikaansa, etenkin kun hänen oli pyrittävä niin pian kuin suinkin

johonkin sivistyneeseen satamaan voidakseen lähettää kotimaahan tiedon

retkikunnan kohtaloista, ennenkuin sieltä ennätettiin apuretkikuntaa

lähettää. Hän ei sen vuoksi ennättänyt poiketa Kamtshatkan

niemelläkään, kuten olisi halunnut, mutta Beringin saarella,

löytöretkien historiassa kuululla, hän kaikesta huolimatta halusi

käydä. »Vegan» keula sen vuoksi suunnattiin Kamtshatkan ulkopuolella

olevia Komentajan saaria kohti, jotka »komentaja» Bering löysi 15 p.

marrask. v. 1741 ja joilla hän kuoli. Beringin saari tuli kuuluksi

varsinkin ihmeellisen, osaksi jo sukupuuttoon surmatun eläimistönsä

vuoksi. Nordenskiöldin tarkoitus oli pelastaa Ruotsin museoihin tämän

eläimistön jäännöksiä.

Beringin saarella.

Beringin saari, saariston suurin, on yli 70 km pitkä ja lähes 25 km

leveä. Se kuuluu Venäjälle, mutta amerikkalaiset olivat hankkineet

itselleen pyyntioikeuden, pitäen siellä kauppa-asemaa, joka asukkailla

osti varsinkin merikissa- eli merikarhu-hylkeiden nahkoja. Kylässä oli

venäläisiä viranomaisia ja koulu, jossa alkuasukkaiden lapset oppivat

lukemaan ja kirjoittamaan. Amerikkalaisista lehdistä Nordenskiöld

täällä näki; kuinka huolestuneita kotimaassa oltiin retkikunnan

kohtalosta, ja tämä pakotti häntä lyhentämään oleskeluaan täälläkin.

Hyvin aikansa käyttäen hän kuitenkin sai mukaansa mitä arvokkaimman

tieteellisen kokoelman.

Tarkkain kyselyjen kautta hän sai selville, että Stellerin merilehmä

vielä eli täällä viime vuosisadan keskivaiheilla, vaikka matkustajat

väittävät sen jo kahdeksannentoista vuosisadan lopulla tulleen

sukupuuttoon hävitetyksi. Edelliset tiedemiehet olivat turhaan

koettaneet saada kokoon täydellistä luurankoa ja saaren eurooppalaiset

epäilivät, tokko se Nordenskiöldillekään onnistuisi. Hän kuitenkin

ryhtyi toimiin ja sai jo alkuasukkaitten majoistakin kokoon ison

joukon, hyvän hinnan niistä maksaessaan. Kaikki rupesivat nyt kilvalla

niitä etsimään, niin että Nordenskiöld sai kootuksi 21 suurta laatikkoa

ja tynnöriä Rhytinan luita, muun muassa kolme ehjää, erittäin kaunista

pääkalloa ja useita rikkinäisiä. Luita etsittiin sakeaa nurmea

kasvavista rantaäyräistä, noin 2 tai 3 metriä ylempää merenpintaa,

puolta metriä vahvan multa- ja sorakerroksen alta. Rautateikeillä ja

paineteilla maita tunnustellen saarelaiset saivat selville, missä

niitä oli kätkössä, niin ettei tarvinnut turhaan kaivaa. Elfenluun

kaltaisista kylkiluista asukkaitten oli tapana tehdä reenanturoita ja

koruesineitä; kylkiluut sen vuoksi olivat harvinaisempia ja sormiluut

näyttävät kokonaan lahonneen olemattomiin. Niitä oli mahdoton saada

ainoatakaan, enempää kuin viimeisiä pystönikamiakaan. Tukholmassa

näistä luista voitiin koota melkein täydellisiä luurankoja, ja

myöhemmin ovat muut tutkijat seuranneet esimerkkiä, niin että

merilehmän luusto nyt on jotenkin hyvin edustettuna sivistysmaiden

museoissa.

Naalit ja merisaukot, joita saarella oli suunnattomasti Stellerin

siinä oleskellessa, olivat jo häviämäisillään sukupuuttoon. Merikarhu

oli ainoa eläin, jota siellä vielä oli kenties yhtä paljon kuin

silloin. Niiden pyynti oli lain kautta tarkasti rajoitettu, muuten

tuho epäilemättä olisi tullut niittenkin osaksi. Naaraksia ja poikasia

tapettiin vain poikkeustapauksessa. Naineet uroot, eli oikeammin

ne uroot, joissa oli kyllin miehuutta vaimoväkeään puolustaakseen,

säästyivät tavallisesti teurastukselta, ellei muusta niin siitä syystä,

että niiden turkki tavallisesti oli niin kulunut, hankaantunut ja

repaleinen. Poikamiehet etupäässä saivat turkkinsa luovuttaa.

Merikarhut kokoontuvat joka kesä määrätyille mereen pistäville

niemille, viettäen niillä satatuhantisina laumoina kuukausimääriä

mitään syömättä. Ensiksi saapuvat uroot, härät, suurin osa toukokuussa

tai kesäkuun alussa. Tulisissa kahakoissa, joissa monikin henkensä

heittää, riidellään nyt noin sadan neliöjalan suuruisista aloista,

jommoisen kukin uros arvelee kodikseen tarvitsevansa. Väkevimmät ja

sodassa voittaneet ottavat itselleen parhaat paikat lähellä rantaa;

heikompien täytyy kämpiä ylemmäksi, jossa vaimojen hankinta käy

hankalaksi. Ottelussa tehdään usein hyökkäyksiä ja väistellään vain

näön vuoksi. Aluksi tapellaan omistusoikeudesta maahan. Kotipiiriinsä

asettunut ei siis koskaan seuraa vihollistaan alueensa rajan

poikki, vaan vastustajan karkoitettuaan laskeutuu ylpeänä levolle,

kootakseen voimia uusiin tappeluihin. Taikka röhisee se mielissään,

heittäytyy selälleen, raapii itseään etujaloillaan, somistaa nahkaansa

tai vilvoittelee, toista takajalkaansa viuhuttaen, mutta on aina

valmis uuteen tappeluun, kunnes tulee vielä väkevämpi, joka ajaa

sen edemmä rannasta. Omituista näille eläimille on, että ne maalla

ollessaan yhtenään käyttävät takajalkojaan viuhkana ja joskus päivän

varjostimenakin. Lämpöisenä päivänä voi parituspaikalla toisinaan

yhtäaikaa heilua satakintuhatta sellaista viuhkaa.

Kesäkuun puolivälissä naaraat nousevat merestä. Väkevät uroot, jotka

ovat anastaneet rannimmaiset paikat, ottavat kaunottaret sangen

kohteliaasti vastaan vesirajassa ja vievät ne asuntoonsa. Mutta tuskin

on uros n:o 1 saattanut merestä nousseen naaraan kotipiiriinsä,

ennenkuin se jo tapailee merestä toista kaunotarta. Koiras n:o 2

ojentaa sillä aikaa kaulaansa ja vetää arvelematta luokseen n:o yhden

ensimmäisen vaimon, jonka koiras n:o 3 vuorostaan, ryöstää siltä.

Naaraat sallivat tämän kaiken tapahtua kipujaan valittamatta, vaikka

saavat kylläkin vammoja, uroitten niitä tullen mennen raastaessa.

Kaikki naaraat jakautuvat siten tuimain voimankoetusten jälkeen

uroille, joista rannimmaiset saavat 12—15 puolisoa kukin. Edempänä

rannasta saadaan tyytyä neljään tai viiteen. Maalle noustuaan naaraat

tuota pikaa-synnyttävät poikasensa, joista ei suurta huolta pidetä

ja joita isäpuoli puolustaa vain haareminsa rajain piirissä. Sitten

alkaa kiima-aika, jonka loputtua järjestyksen pito ja perhe-elämän

siteet käyvät höllemmiksi. Vähitellen kolmen kuukauden paastosta perin

laihtuneet koirakset lähtevät pois paritustiloilta, joihin naaraat,

poikaset ja nuoret koirakset nyt asettuvat. Syyskuun puolivälissä,

poikasten opittua uimaan, kaikki lähtevät paikaltaan joitakuita lukuun

ottamatta, jotka syystä tai toisesta jäävät jälkeen. Pitkällisen

ja ankaran sateen aikana osa merikarhuista pakenee mereen, palaten

kuitenkin sateen lakattua. Sama on laita isoilla helteillä.

Kuutta vuotta nuoremmat koirakset seurustelevat nuorimpien naaraitten

keralla varsinkin paritustilain ulkopuolella, milloin leikkiä

tepastellen kuin koiranpenikat, milloin merkin mukaan paiskautuen.

maahan jos jonkinlaisiin asentoihin. Nämä alaikäiset koiraat ne ovat,

joita pyydystäjät valitsevat teurastettaviksi. Pyydystäjät ajavat niitä

edellään hiljalleen teurastuspaikkalle kilometrin verran tunnissa ja

aina väliä pitäen. Naarakset, pojat ja huononahkaiset ajetaan pois

joukosta ja jäljelle jääneet saavat iskun päähän, niin että ne menevät

tainnoksiin, jonka jälkeen puukon pisto lopettaa niiden nuoren elämän.

Nordenskiöld kävi katsomassa erästä tämmöistä merikarhu-»ruukeria»,

siihen asianomaisen luvan ja oppaat saatuaan. Matka tehtiin kymmenen

koiran vetämissä reissä lumettomien, pyöreähköjen, jotenkin niukan

kasvullisuuden peittämien vuorien ja vuoritasankojen yli ja kautta

metsättömien laaksojen, joissa rehoitti uhkeasti vihannoivia yrttejä,

loistavia liljakasveja, putkia y.m. Koiravaljakot jätettiin jotenkin

kauas pesimäpaikoilta, etteivät hylkeet säikähtäisi, ja lähestyttiin

merikarhuja jalan, vastatuuleen kulkien. Näin Nordenskiöld oppaineen

pääsi aivan lähelle merikarhu-yhteiskuntaa, jossa väitettiin,

arvatenkin liioitellen, olevan 200,000 eläintä. »Saimme luvan ryömiä

oppaamme keralla aivan lähelle erästä vähän erillään olevaa ryhmää.

Vanhemmat eläimet ensin oudostelivat huomatessaan meidän lähestyvän,

mutta rauhoittuivat pian ja nyt näimme omituisen näytelmän. Näyttämönä

oli kivikko, kuohuvien tyrskyjen huuhtoma ranta, taustana ääretön meri

ja tuhannet omituiset eläimet näyttelijöinä. Muutamat vanhat uroot

maata lötköttivät mitään välittämättä siitä, mitä niiden ympärillä

tapahtui. Toiset lyhyillä jaloillaan konttailivat kivien välissä

tai uiskentelivat ihmeen sujuvasti tyrskyjen keskellä, kisailivat,

hyväilivät toisiaan tai haastoivat tappelua. Yhdessä kohdassa kaksi

vanhempaa eläintä tappeli, pitäen omituista kähisevää ääntä ja

asettuen taistellessaan ikäänkuin valmiiksi opittuihin hyökkäys- ja

puolustusasentoihin. Toisessa kohden tapahtui vale-kamppailu vanhemman

elävän ja pojan välillä. Näytti siltä kuin poika olisi siinä saanut

taisteluopetusta. Pieniä mustia penikoita ryömi joka taholla tullen

mennen vanhojen viilissä aina väliin määkien emäänsä kuin karitsat.

Usein penikoita tukehtui vanhempien jalkoihin, kun nämä säikähdyttyään

hyökkäsivät mereen. Semmoisen melskeen jälkeen löytyi rannalta

sadoittain kuolleita penikoita.»

Kolmetoistatuhatta eläintä, tavallista pienempi määrä, oli tapettu sinä

vuonna, jona »Vega» rannalla majaili. Rannalla ruohokossa oli niiden

nylettyjä raatoja, levittäen ylt'yleensä saastaista hajua. Merikarhut

eivät kuitenkaan näyttäneet välittävän siitä mitään, tukehtuneiden

tai taistelussa kaatuneiden toverien ruumiista kun levisi samanlaista

löyhkää. »Näiden monilukuisten merikarhujen keskellä oleili korkean

kiven nenässä yksinäinen merileijona, ainoa, minkä matkallamme näimme.»

Elokuun 19:ntenä »Vega» jälleen lähti Beringin saarelta matkaan,

saapuen Jokohamaan syyskuun 2:n illalla. Niinkauan kuin kuljettiin

kylmässä, pohjoisesta tulevassa jäämerivirrassa, oli myötätuulta ja

ilma oli viileätä, meren pintalämpö noin +10°C. Elokuun 25:ntenä

meriveden lämpö kuitenkin alkoi niin äkisti nousta, että pintaveden

lämpö jo 28:ntena oli 23°,4. Tämä osoitti laivan tulleen kylmästä

myötäisestä merivirtauksesta Kurosivoon, siihen suureen merivirtaan,

joka pitkin Japanin itärantaa kuljettaa kuumaa troopillista vettä

Tyynen meren pohjoisosiin. Tuuli kävi oikulliseksi, helle rasittavaksi,

vaikka ukonilmat tuon tuostakin puhdistivat ilmaa. Elokuun 31:ntenä

salama ankaralla jyrähdyksellä iski »Vegan» isoon mastoon, halkaisten

sitä kappaleen matkaa, mutta suurta vahinkoa se ei aikaan saanut,

vaikka kaikki tunsivat sähkötärähdyksen. Jokohamaan tultaessa joka mies

oli terve ja »Vega» täydessä kunnossa, vaikka se pieniä korjauksia ja

vaskivuorausta varten vietiinkin laivatelakkaan.

Japanissa.

Maine »Vegan» saapumisesta levisi nopeaan ja päättynyt suurtyö herätti

maailmassa mitä suurinta innostusta. Olihan sen kautta napatutkimuksen

ikä-arvoisin kysymys tullut loistavasti ratkaistuksi. Juhlallisuudet

alkoivat Japanissa pitojen, puheitten ja muitten kunnianosoitusten

loppumattomalla jaksolla ja mikado itse otti retkikunnan johtajan

puheilleen. Suurimmalla alttiudella japanilaiset viranomaiset auttoivat

retkikunnan jäseniä, heidän auringonnousun maassa uupumatta jatkaessa

tutkimuksiaan. Nordenskiöld kävi sisämaassa Asamajamalla, toimivalla

tulivuorella, joka on tunnettu suunnattomasta kraatteristaan. Japanin

sisäosat olivat tosin silloin jo eurooppalaisille avoinna, mutta

siitä huolimatta kävi joskus niin, että sisämaan majatalot vain

poliisin vaatimuksesta avasivat suojansa kuululle »raakalaiselle».

Poikettuaan muutamassa kohden Japanin sisämeren rannoilla Nordenskiöld

kävi Kiotossa ja sieltä luonnonkauneudestaan kuululla Biwa-järvellä,

kootakseen siitä vesieläimiä ja tutkiakseen järven geologista

rakennetta. Mogista, Etelä-Japanista, koottuaan arvokkaan kokoelman

kivettymiä hän Nagasakissa kaipauksella luopui nousevan auringon

maasta, jonka tulevaisuudesta hän ennusti suuria. Suuren japanilaisen

kirjaston, yli 1,000 nidettä, Nordenskiöld Japanissa ollessaan osti.

Lähdettyään lokakuun 27:ntenä mainitusta satamasta »Vega» hyvällä

myötäisellä purjehti Itä-Kiinan meren poikki Hongkongiin, josta

käsin useat retkikunnan jäsenistä kävivät Kantonissa, Nordenskiöld

tutustuakseen sikäläisiin nefriittihiomoihin.

Hongkongista, jonka eurooppalainen siirtokunta juhli retkikuntaa

parhaimman mukaan, »Vega» suuntasi Borneon pohjoisrannalle Labuanin

saareen, jonka äsken avatuista hiilikaivoksista Nordenskiöld toivoi

löytävänsä kivettymiä päiväntasaajan seutujen entisten ilmasto-olojen

selville saamiseksi. Etsiminen johtikin toivottuihin tuloksiin. Toisia

retkeläisiä kävi höyrypurrella Borneon rannalla. Labuanista piti matka

Singaporeen ja edelleen Ceyloniin, jonne »Vega» saapui joulukuun

5:ntenä. Ceylonista koottiin jäkäliä ja leviä ja retkikunnan johtaja

tutki saaren jalokivikaivoksia.

Vega-miehistöä juhlitaan.

Ceylonissa retkikunta jätti kaiken tieteilyn, pyrkien nyt kotiin

kiiruumman kautta. Adenin edustalla pieni italialainen laivasto, joka

paraillaan oli matkalla Erythrean siirtokuntaa perustamaan, tervehti

»Vegaa» tykinlaukauksin ja juhli retkikuntaa. Suezin kanavalta, jonne

»Vega» saapui tammikuun 27:ntenä, suurin osa retkeläisiä kävi Kairossa

ja pyramideilla. Egyptin maantieteellinen seura lähetti vastaan

tervehdyslähetystön, jota amerikkalainen Stone pasha johti, ja pidoista

pitoihin kävi matka. Nordenskiöld sai erämaasta puukivettymiä pari

hevoskuormaa.

Port Saidista ohjattiin sitten kulku Napolia kohti; siitä tuli

ensimmäinen eurooppalainen satama mihin »Vega» poikkesi. Sinne

saavuttiin helmikuun 14:ntenä päivällä. Merelle tuli vastaan kaksi

liputettua höyrylaivaa ja ohimenevä amerikkalainen sotalaiva tervehti

»Vegaa» 21:llä tykinlaukauksella. Satama oli liputettu ja virallisia

henkilöitä, seurain edustajia tiedemiehiä saapui retkeilijäin laivaan,

heti kun se oli ankkuriin käynyt. Retkikunta majaili ilmaiseksi

kaupungin upeimmassa hotellissa, jossa lähetystöjä kävi päivän

sankareita tervehtimässä ja adresseja tuomassa. Napolin hallitus

kutsui retkikunnan suurenmoisille juhlapäivällisille ja juhlasali sai

»Vega-salin» nimen. Teatterissa oli juhlanäytäntö, jossa juhlavieraita

hyvähuudoin kunnioitettiin. Tehtiin retki tuliperäisille Flegreisille

kentille, Averno järvelle, Serapiin temppelille y.m. geologisesti tai

historiallisesti merkillisille paikoille. Viidentenä juhlapäivänä

tehtiin juhlakomitean seurassa matka Pompeijiin, jossa syötiin

aamiaista komeassa, hyvin säilyneessä roomalaisessa kylpyhuoneessa.

Kuudentena juhlapäivänä saapui Wienin maantieteellisen seuran

erikoinen lähettiläs kunniatervehdykselle ja tehtiin retki paraillaan

savua, kiviä ja laavaa purkavalle Vesuviolle. Seitsemäntenä päivänä

retkikunta matkusti Roomaan, jossa uudistuivat samat juhlat. Sielläkin

se asui majatalossa, jossa juhlahuoneet ja vaunut olivat vapaasti

käytettävinä. Tärkeimmät ohjelmakohdat olivat käynti edustajakamarissa,

maantieteellisen seuran päivälliset, suuret pidot Palazzo Teanossa ja

päivälliset Kvirinaalissa kuningas Umberton luona. Roomassa juhlittiin

kuusi päivää. Napolissa sillä välin pidettiin hauskaa »Vegan»

miehistölle. Roomasta useimmat tiedemiehistä matkustivat rautateitse

Köpenhaminaan ja Tukholmaan, Nordenskiöld itse kulki »Vegalla», joka

helmikuun 29:ntenä taas lähti Napolin satamasta.

Marseille vaati »Vegaa» poikkeamaan ensimmäisen napamatkustajan,

Pytheaan, kotikaupunkiin, mutta Nordenskiöldin täytyi hylätä kutsumus.

Lissabonissa, Henrik Navigatorin ja Vasco da Gaman synnyinmaassa hän

sitä vastoin halusi käydä, viipyen siellä viisi päivää, monenlaisten

kunnianosoitusten esineenä. Sumu viivytti »Vegaa» Englannin kanavassa,

niin ettei se voinut poiketa Portsmouthiin, jossa oli ryhdytty

juhlavalmistuksiin, ja Englannin maantieteellisen seuran suuret pidot

jäivät pitämättä. Paljon yksityisiä juhlatilaisuuksia kuitenkin pantiin

toimeen ja Englannissa olo kävi retkikunnan johtajalle kaikin puolin

miellyttäväksi.

Huhtikuun 1:nä Nordenskiöld matkusti Englannista Pariisiin, mutta

jo Boulognessa hänen täytyi pysähtyä sikäläisten kauppiaitten

juhlittavaksi. Pariisissa hän asui Nobelin vieraana. Vastaanotto

Ranskan pääkaupungissa oli suurenmoinen. Maantieteellisen

seuran juhlakokouksessa Nordenskiöld piti puheen ruotsalaisista

napatutkimuksista. Hänelle annettiin seuran suuri kultamitali.

Sorbonnessa häntä juhlivat 28:n ranskalaisen oppineen seuran edustajat

ja Jules Ferry, siihen aikaan opetusministeri, piti juhlapuheen ja

tämän jälkeen Pariisin kaupunki juhli juhlavierasta Tuileriassa,

antaen hänelle suuren taiteellisesti tehdyn kultamitalin. Tasavallan

presidentti Grévy kutsui hänet päivällisille ja hyväksi lopuksi

vielä vanha runoilija Victor Hugokin onnitellen vierastaan lämpimin,

kaunopuheliain sanoin työnsä täyttämisestä.

»Siihen päättyi vierailumme Ranskan pääkaupungissa. Väsyneinä,

mutta vieden mukanamme muistoja, jotka eivät sinä ilmoisna ikänä

haihdu, lähdimme seuraavana päivänä rautateitse Vlissingeniin, jonne

Brusewitzin piti viedä »Vega» Falmouthista. Ajan ja voimien puutteessa

täytyi meidän kieltäytyä käymästä Hollannissa ja Belgiassa, vaikka

meitä hartaasti ja ystävällisesti kehoitettiin sinne tulemaan.»

Helsingborg tervehti »Vegaa» liehuvin lipuin, kymmenkunta höyrylaivaa

tuli sitä vastaan ylioppilaineen, lähetystöineen, puheineen,

soittoineen. Kööpenhamina oli liputettu ja juhli sankareita useita

päiviä, kuningas ja hovi etupäässä.

Kun kuningas Oskar oli lausunut toivovansa, että retkeläiset vasta

Tukholman linnan edustalla astuisivat Ruotsin mannulle, ei »Vega»

voinut poiketa Lundiin. Sen oli määrä saapua Tukholmaan huhtikuun

24:nnen illalla, mutta lähti, ajoissa perille saapuakseen, Tanskan

pääkaupungista jo niin hyvissä ajoin, että sai olla yhden yön

ankkurissa Tukholman saaristossa. 24:ntenä ankkurin nostettuaan »Vega»

aamulla alkoi verkalleen kulkea Vaxholman linnan ohi Tukholmaa kohti.

»Tiellä tuli vastaan lukemattomia lipuilla koristettuja höyryveneitä,

joista tunnetut ja tuntemattomat ystävät riemuiten, ilohuudoin

tervehtivät Vega-miesten kotiintuloa. Kuta lähemmäksi Tukholmaa

tulimme, sitä enemmän karttui höyrylaivoja, ja kahdessa rivissä,

»Vega» edellä, lähenivät kaikki hiljaa satamaa. Monen värisiä lyhtyjä

sytytettiin laivoissa palamaan, ilotulituksia poltettiin ja tykkien

jyske sekaantui tuhansien raikkaihin eläköön-huutoihin. Kun meitä vielä

oli Kastelholman kohdalla tykeillä tervehditty, käytiin Tukholman

virtaan ankkuriin k:lo 10 i.p.

»Mälarin ruhtinatar oli pukeutunut ihmeen loistavaan juhlapukuun.

Kaupunki ja etenkin satamaa lähimmät rakennukset olivat valaistut.

Vallankin oli H.M. Kuningas pannut parhaansa tehdäkseen 'Vegan'

vastaanoton niin suurenmoiseksi kuin suinkin. Koko kuninkaallinen

linna, joka kimalsi ja heloitti tuhansien liekkien valosta, oli

vertauskuvilla ja nimikirjoituksilla kaunistettu, eikä 'Vegan'

nuorimmankaan matruusin nimi niistä puuttunut.»

Tukholmassa juhlittiin viikkoja, ennenkuin yleisö oli mielestään saanut

kylliksi kunnioitustaan ja mielihyväänsä osoittaa. »Joka päivä saimme

vastaanottaa onnittelulähetystöjä, muun muassa Ruotsin ja Norjan

valtiopäiviltä, Norjan ja Suomen suurimmista kaupungeista, Upsalan ja

Helsingin ylioppilaskunnilta, Pietarin maantieteelliseltä seuralta,

Pohjois-Venäjän naisilta y.m. Sanalla sanoen muodostivat Tukholman

juhlat loistokohdan siinä merkillisessä juhlaretkessä, jonka teimme

Japanista Tukholmaan ja jolla ei liene vertojaan juhlien historiassa.»

Vielä retkikunnan hajaannuttuakin ja »Vegan» purjehdittua Göteporiin,

jossa pyydysyhtiö taas sai sen haltuunsa yhtä ehona kuin ennenkin,

vietettiin juhlia, ja kesällä ne alkoivat uudelleen, kun »Veganäyttely

avattiin ja minä muutamia kuukausia myöhemmin kävin Berliinissä,

Pietarissa ja vanhassa rakkaassa synnyinmaassani, Suomessa.»

Ratkaistun probleeman vanhuus ja suuruus ja »Vegan» ympäripurjehduksen

kaikinpuolinen tapaturmaton onnistuminen hyvin selittävät tämän

kansainvälisen suurenmoisen juhlimisen.

Arvollisempaan mieheen kuin A.E. Nordenskiöldiin se ei olisi voinut

kohdistua. »Vegan» retki yksinään ei ehkä olisi ansainnut niin

suurenmoisia mielenosoituksia, mutta se olikin vain viimeinen rengas

elämän työstä, joka oli hyisen pohjolan tuntemiselle raivannut uudet

tiet ja laskenut niiden tutkimisen pätevälle perustukselle.

Mutta kun näiden juhlain sankari sitten alkoi työhuoneensa

hiljaisuudessa kyhätä maailmalle kertomusta merkillisen matkansa

vaiheista, joutui hän jonkinlaiseen pulaan sen kautta, että hänellä

oikeastaan oli hyvin vähän semmoista kerrottavaa, mikä olisi suurta

yleisöä huvittanut ja mitä se niin suurenmoisten suosionosoitusten

jälkeen epäilemättä piti oikeutenaan odottaa. Se osa matkasta — retki

pitkin Siperian pohjoisrannikkoa, — joka oli merkitykseltä tärkein,

joka kaikille edellisille merenkulkijoille oli ollut mahdottomuus, se

oli »Vegalta» sujunut ilman minkäänlaisia seikkailuita, tasaisesti

ja verraten nopeaankin kuin tunnetuilla valtaväylillä ja lisäksi

käynyt seutujen kautta, jotka ovat maailman kaikkein yksitoikkoisimpia

ja kolkoimpia. Seikkailujen puutteen hän korvasi sitä suuremmalla

perusteellisuudella, kertoen samassa yhteydessä sekä koko koillisväylän

historian että selvittäen sen mahdollisen merkityksen Siperian

tulevaisuudelle ja kaupalle. Vega-retken tieteellisistä tuloksista hän

julkaisi viisiosaisen monumentaalisen teoksen.

»Se mielisuosio, minkä 'Vegan' matkan onnistuminen on herättänyt»,

lausuu Nordenskiöld matkakertomuksensa loppulauseessa, »antaa aihetta

siihen toivoon, että uusia tutkimusretkiä pannaan toimeen, kunnes

siperialaisen jäämeren luonnonsuhteet saadaan täydellisesti selviksi;

ja kunnes se hämärä, joka vielä helmoihinsa peittää äärettömät alat

pohjois- ja etelänavan seuduilla, selvennetään, niin että ihminen

vihdoinkin tulee tietämään sen taivaankappaleen rakenteen, joka on

hänelle avaruudessa asuinsijaksi määrätty.»

Tämä toivomus on täysin määrin toteutunut. Nordenskiöld on saanut

seuraajia ja napamaailman tutkimus on vakaasti ja loistavalla

menestyksellä edistynyt sillä perustuksella, jonka etevin laskija hän

oli.

Kansainväliset navanympärysasemat.

Jo yhdeksännentoista vuosisadan alussa oli napaseutujen tieteellisen

tutkimuksen tärkeys selvään älytty, mutta vasta vuosisadan

jälkipuolella olivat luonnontieteet retkikuntain jäsenten kesken

tyydyttävästi edustetut. Suuri vaikutus napatutkimuksen tieteellisyyden

syventymiseen oli Frans Josefin maan löytäjän, itävaltalaisen Karl

Weyprechtin esittämällä kansainvälisellä yhteistyöllä.

»Tegethoffilla» saamainsa kokemusten johdosta hän v. 1875 Saksan

tieteellisen liiton kokouksessa Gratzissa osoitti, kuinka arktisten

seutujen perusteellinen tutkimus on välttämätön maapalloamme

hallitsevien luonnonlakien ymmärtämiselle, jonka vuoksi tieteelliselle

tutkimukselle olisi tulevaisuudessa annettava naparetkillä ensi sija,

maantieteellisiä löytöretkiä taas olisi tehtävä vain semmoisiin

seutuihin, mistä voitaisiin odottaa tieteellekin hyötyä. Hän ehdotti,

että navan ympärille perustettaisiin rengas kansainvälisiä asemia,

joilla samalla haavaa pantaisiin toimeen jatkuvia havainnoita yhden

vuoden aikana. Ruhtinas Bismarck oli ajatukselle suosiollinen ja hänen

myötävaikutuksellaan siitä tuli tosi. Kansainvälinen ilmatieteellinen

kongressi kannatti Weyprechtin ja kreivi Wilczekin suunnitelmaa, jonka

Harrypurin ja Bernin kansainväliset napakonferenssit vuosina 1879 ja

1880 hyväksyivät.

Asemat päätettiin perustaa ja viisitoista retkikuntaa lähetettiin

matkaan. Tanska, Saksa, Venäjä ja Yhdysvallat perustivat kaksi asemaa

kukin, Itävalta-Unkari, Suomi, Ranska, Suur-Britannia, Hollanti, Norja

ja Ruotsi kukin yhden, jota paitsi kolmekymmentäneljä vakinaista

observatoriota — kaksi kiinalaista joukossa — sitoutui tekemään samaan

aikaan samat havaintosarjat.

Itävalta-Unkarin retkikunta, jonka kreivi Wilczek kustansi, saapui jo

toukokuussa v. 1882 Jan Mayenin yksinäiselle tulivuorisaarelle Islannin

ja Huippuvuorien välillä, muita vasta heinäkuun puolivälissä retkikunta

pääsi maihin myrskyjen pieksämälle jylhälle saarelle. Ilmatieteellinen

asema oli saarella toimessa aina elokuuhun v. 1883, jolloin laiva

tuli ja nouti retkikunnan kotia. Luutnantti Emil von Wohlgemuth

asematöidensä ohella jalan ja veneillä tutki ja kartoitti koko saaren,

josta siihen saakka olikin hyvin vaillinaiset tiedot. Jan Mayenin

tulivuori, Beerenberg, kohoaa suoraan merestä 2,545 metriä.

Tanskalainen asema, jota professori Paulsen johti, perustettiin

Grönlannin Godthaabiin, jossa se työskenteli elokuun 31:nteen 1883.

Tällä asemalla kiinnitettiin erikoinen huomio revontulien korkeuden

mittaamiseen ja näistä mittauksista määrättiin niiden verraten pieni

korkeus.

Tanskalainen luutnantti A.P. Hovgaard, joka oli ollut mukana »Vegan»

retkellä, lähti »Dijmphna» nimisellä höyrylaivalla löytöretkelle, jolla

hänen piti myös tehdä kansainvälinen havaintosarja, mutta syyskuussa

1882 hän tarttui Kara-meressä jäihin ja sai siten viettää talven. Vasta

seuraavana syksynä »Dijmphna» pääsi palamaan Waigatshin salmen kautta,

propellinsa menetettyään.

»Dijmphnan» seurassa vietti Kara-meressä talvea norjalainen höyrylaiva

»Varnakin», jonka M. Snellenin johtama hollantilainen retkikunta

oli vuokrannut, perustaakseen aseman Dicksonin satamaan Jenissein

suuhun, pääsemättä kuitenkaan perille. Joulukuussa 1882 »Varna» sai

niin pahan vuodon, että Snellenin retkikunnan ja laivan miehistön

täytyi paeta »Dijmphnaan»; seuraavana juhannusaattona »Varna» upposi.

Snellen toimitti merellä säännöllisesti havaintonsa ja lähti sitten

elokuussa 1883 reillä ja veneillä Novaja Zemljahan ja sieltä Waigatshin

etelärannalle, josta »Nordenskiöld» kuljetti retkikunnan Hammerfestiin.

Suomen asema oli Sodankylässä. Ensin sitä johti prof. Selim

Lemström, joka säännöllisten havaintojen ohella teki sähkökokeita

revontuliteoriansa todistamiseksi, hänen jälkeensä Ernst Biese.

Kautokeinossa oli ruotsalainen asema, jota S. Tromholt johti. Sillä

niinikään tehtiin revontulihavainnoita.

Ranska lähetti retkikuntansa eteläiselle pallonpuoliskolle lähelle Kap

Hornia, Tulimaan eteläpäähän. Retkikunnan laiva, fregatti »Romanche»,

tutki Tulimaan saariston hydrograafiset olot Magalhãesin salmeen

saakka. Retkikunta toi mukanaan erinomaiset laajat ja arvokkaat

luonnontieteelliset kokoelmat. Työnsä tulokset se julkaisi kahdeksassa

kvarttoniteessä, jotka painatusasunsa ©ivallisuuden puolesta voittivat

kaikkien muitten kansain julkaisut.

Saksa lähetti kaksi retkikuntaa, toisen pohjois-, toisen etelänavan

seutuihin. Arktinen asema oli Kingawa-vuonon rannalla, Cumberland Bayn

pohjassa Baffinin maan kaakkoisosissa. T:ri W. Giese lähti Saksasta

kesäkuussa 1882 ja palasi lokakuussa 1883. T:ri Koch teki Labradorissa

täydentäviä havaintoja. Antarktinen asema oli Etelä-Georgiassa, K.

Schrader johtajanaan. Lahtea, jossa asema oli, reunustivat niin

suunnattomat jäävirrat, ettei retkikunta voinut liikkua asemalta

millekään suunnalle. Vuorien rinteet olivat niin jyrkät, että niiltä

melkein joka päivä suistui lumivyöryjä ukkosen jyrinällä.

Suur-Britannia ja Canada laittoivat aseman Suuren Orjajärven rannalle

Fort Raeen.

Norjan aseina oli Bossekopissa Ruijassa, jossa oli hyvä tilaisuus

tutkia revontulia.

Venäläisistä asemista oli toinen Lenan deltassa, toinen Novaja Zemljan

länsirannalla. Lenan aseman johtaja, luutnantti Jurgens, kartoitti

tarkkaan koko deltan. Toukokuussa 1883 Grinewiskey kahden samojedin

keralla ajoi koirilla Novaja Zemljan poikki Kara-meren rannalle.

Ruotsin asema, jonka johtaja N. Ekholm oli, laitettiin Jäävuonoon

Huippuvuorille.

Yhdysvaltain aseman luutnantti A.W. Greely laittoi kauas pohjoiseen,

Grinnellin ja Grantin maan rajalle. Tämä retkikunta suoritti samalla

suurenmoisen maantieteellisen tutkimustyön, mutta oli tuhoutua, kun

varastolähetykset eivät ajoissa saapuneet perille. Toinen asema oli

Alaskan pohjoisrannalla.

Greelyn retkikunta Grinnellin maassa.

Amerikkalaisen retkikunnan vaiheet Grinnellin ja Grantin maassa

kuuluvat arktisen tutkimuksen traagillisimpiin. Retkikunnan johtaja

oli luutnantti A.W. Greely, jonka miehistöön kuului neljä upseeria ja

19 sotamiestä, tähtitieteilijä, valokuvaaja, ilmatieteilijä ja kaksi

eskimoa. »Proteus» nimisellä hylkeenpyyntilaivalla retkikunta elokuun

11:ntenä saapui »Discoveryn» satamaan Robesonin kanavan eteläpäähän,

jossa Naresin retkikunnan toinen laiva oli viettänyt talven 1875—76.

Kun varustukset oli purettu ja viety maihin, palasi laiva takaisin,

retkikunta rakensi asemansa valmiiksi ja alkoi viipymättä tieteellisen

työnsä. Talvi alkoi näin kaukana pohjoisessa varhain ja oli tavattoman

ankara ja napayötä kesti 135 päivää. Siitä huolimatta tehtiin jo

syksyllä useita rekiretkiä, joilla t:ri O. Pavy kulki kuusi päivää —

-58 C asteen pakkasessa ja luutnantti J.B. Lockwood kymmenen päivää

-59 C asteen pakkasessa, lämpötiloissa siis, joita ei ainoakaan

naparetkikunta ollut ennen kokenut rekiretkillään. Varustukset olivat

niin hyvät, että heikoimmatkin miehet kestivät nämä kylmät, jonka

vuoksi kaikki hyvällä luottamuksella odottivat kevään suuria rekiretkiä.

Yritys napaa kohti.

Tauti sorti talven kuluessa kaksikolmannesta rekikoirista, mutta

pari pientä valjakkoa oli kuitenkin säilynyt ja Loisella näistä t:ri

Pavy maaliskuun 19:ntenä 1882 lähti etsimään maata Grantin maan

pohjoispuolelta, josta Markham kuusi vuotta aikaisemmin oli palannut

tyhjin toimin. Pavy tapasi samanlaista suunnattoman röykkiöistä

jäätikköä kuin Markhamkin. Neljä: meripenikulmaa maasta edettyään

amerikkalaisen täytyi ankaran myrskyn vuoksi leiriytyä. Huhtikuun

23:ntena retkikunta kauhukseen huomasi, että myrsky oli repinyt meren

auki ja että he olivat sulassa meressä uivalla jäälautalla. Suurella

vaivalla t:ri Pavy pääsi takaisin Grantin maalle, mutta vain 'kaikkein

välttämättömimmät tarpeet hän saattoi pelastaa, eikä sen vuoksi ollut

muuta neuvoa kuin kiiruummiten palata laivaan. Pavy ei voinut tietää,

että sula oli vain paikallinen laaja railo. Lockwood samaan aikaan

tepasteli Grönlannin edustalla jäällä, joka näytti olleen alallaan

luomisen aamusta alkain.

Lockwood Grönlannin pohjoisrannalla.

Lockwood, joka suoritti tärkeimmän löytöretken, lähti asemalta, Fort

Congerista, huhtikuun 3:ntena, 13 miestä ja koiraa kerallaan. Hänen

tehtävänsä oli Grönlannin pohjoisrannan tutkiminen.

Alkutaipaleet olivat tukalat suunnattoman kylmyyden, röykkiöisen

jään ja rajujen myrskytuulien vuoksi. Lämpömittari osoitti -62°C.

Robesonin kanavan itäpuolelta täytyi palauttaa takaisin neljä miestä,

jotka eivät kestäneet matkan rasituksia. Kulkien sitten viisi päivää

maata, jolla taipaleen teko oli tavattoman rasittavaa, Lockwood taas

laskeutui jäälle. Ankarat myrskyt, epätasainen jää, rekien särkyminen

ja lumisokeus eivät voineet pidättää urheita amerikkalaisia, eikä edes

pehmyt lumi, tuo rekiretkien suurin vihollinen. 14 kilometriä päivässä

edistyi matka. Huhtikuun 21:ntenä Lockwood taas lähetti osan miehistään

palaamaan ja lähti yhden toverin ja yhden eskimon kanssa pohjoisrannan

suurien vuonojen ohi yhä eteenpäin pyrkimään. Kap Britanniasta hän

kulki seutuja, joissa ei kukaan ollut ennen käynyt, oikealla puolella

maan sisään painuvaa vuonoja, vasemmalla napameri. Leveydellä 83°19',

ankara myrsky ja pakkanen piti retkikuntaa 63 tuntia paikallaan,

mutta vaikka eväätkin olivat arveluttavasti huvenneet, vaikka jää oli

niin röykkiöistä, että tie täytyi kirveillä raivata ja rekeä köysillä

laskea ja vaikka yhä leveneviä railoja ilmaantui joka puolelle,

ponnisti Lockwood edelleen leveydelle 83°24 saakka, joka oli pohjoisin

siihen saakka saavutettu kohta. Nousten lähes 800 metriä korkealle

vuorelle hän pohjoisessa näki rannattoman jääkentän ja Grönlannin

rannan jatkuvan edelleen koillista kohti. Etelässä näkyi sekava

paljous lumihuippuja ja vuonojen halkomaa maata, mutta maajäätikköä ei

ensinkään. Kettuja, jäniksiä, sopuleja, riekkoja näkyi ja maalla oli

koko joukko kasvullisuutta. Kääntyen toukokuun 13:ntena paluumatkalle

retkikunta jo kesäkuun 1:nä pääsi takaisin asemalle.

Seuraavana vuonna Lockwood teki samalle suunnalle uuden retken, mutta

nyt meri oli monessa kohden sulana, niin ettei sitä voinut kulkea, ja

vain vaivoin retkikunta pelastui ajelehtivalta jäälautalta, jolle se

jään revetessä oli joutunut. Tämän jälkeen sillä ei ollut muuta neuvoa

kuin palata asemalle.

Grinnellin maan sisäosissa.

Greely teki keväällä 1882 rekiretken Grinnellin maan sisäosiin, löytäen

1,300 neliökilometriä laajan järven, josta juoksi mereen joki. Järveen

laskeutui pohjoisesta Grantin maan jäätiköiltä glasiereja. Järven

eteläpuolella oli lumettomia mäkimaita. Kesäkuussa Greely uudelleen

tuli tälle järvelle ja kulki edelleen länteen päin, kunnes hän

korkealta vuorelta näki kauas länteen, lännen merestä pistävän vuonon

yli.

Huhtikuun 24:ntenä 1883 Lockwood lähti näitä löytöjä jatkamaan. Hän

tapasi lumettoman ja jäättömän maan, jota eteläpuolella rajoitti 40—60

metriä korkea jäämuuri, sillä puolella olevan maajäätikön äkkijyrkkä

reuna. Kuin Kiinan muuri se melkein tasakorkeana kulki poikki laaksojen

ja vuorien, eikä mistään löytynyt semmoista kohtaa, josta sille olisi

ollut mahdollinen kiivetä. Kulkien Grinnellin maan vedenjakajan poikki

Lockwood tapasi jyrkkään laskevan rotkolaakson, joka johti lännestä

vastaan tulevalle tuntemattomalle vuonolle. Tämä vuono sai nimeksi

Greelyn vuono. Vuorovesirailo suolakiteineen todisti, että vuono

oli lännen meren haarautuma. Lockwood kulki vuonon jylhän mahtavia

vuorirantoja seuraillen länteen päin, kunnes pitkällinen myrsky pakotti

ensin säänpitoon ja sitten, varustusten vähyyden vuoksi, takaisin

kääntymään. Vuonon Lockwood arvosteli noin 100 kilometrin pituiseksi ja

pariakymmentä kilometriä leveäksi. Todellisuudessa vuonon pituus on yli

200 km, kuten myöhemmin Sverdrup osoitti. Lockwood ei siis likimainkaan

saavuttanut sen suuta.

Greelyn löytämä kesällä lumeton järviseutu oli siis kahden

maajäätikköalueen välillä. Greelyn mielestä tämä löytö antoi tukea

Nordenskiöldin otaksumalle, että Grönlanninkin poikki kulkee

samanlaisia jäättömiä vyöhykkeitä. Eskimoitten asumusten pohjia näkyi

tällä maajäätiköstä vapaalla vyöhykkeellä paljon, joten he näyttävät

tämän kautta kulkeneen Grönlannin itärannalle. Laaksot olivat sangen

hedelmällisiä, jonka vuoksi täällä elikin paljon myskihärkiä.

Suoritettuaan asemallaan sangen perusteelliset tieteelliset työt ja

ulotettuaan näin huomattavalla tavalla maantuntemusta, amerikkalaisen

retkikunnan täytyi ryhtyä toimiin päästäkseen omin voimin pois, kun

laivaa ei kuulunut toisenakaan kesänä sitä pois noutamaan, kuten määrä

oli.

Retkikunnan urhea paluumatka.

Elokuun 9 p. 1883 jäät lähtivät salmesta ja seuraavana päivänä

retkikunta pienellä höyrypurrella, kahdella veneellä ja jollalla lähti

matkaan, kuljettaen mukanaan niin paljon elintarpeita kuin veneihin

suinkin mahtui. Matka oli ylenmäärin vaivalloinen ja vaarallinen.

Korkeat vuorovedet, jotka nousivat 8 metriä ja enemmänkin, ynnä vähän

väliä uudistuvat kovat myrskytuulet pitivät ahtojäitä ainaisessa

liikunnossa, ajaen niitä vuoroin korkeita, jyrkästi veteen suistuvia

rantavuoria vastaan, vuoroin rannasta ulospäin. Höyrypursi voitiin

säilyttää vain hellittämättömillä, epätoivoisimmilla ponnistuksilla,

veneet taas siten, että ne puristuksen uhatessa sukkelaan tyhjennettiin

ja vedettiin jääteleille. Matkalla korjattiin talteen pienimmätkin

eväsvarastot, mitä keväällä oli etukäteen lähetetty. 16 päivää

ponnisteluaan retkikunta pääsi Kap Hawksun, jonne oli matkaa suorin

tein 300 km. Jäissä oli kuitenkin täytynyt kierrellä niin paljon, että

todellisuudessa oli kuljettu kahta vertaa pitempi matka. Yrittäessään

kulkea edelleen leveän vuononsuun poikki retkikunta tarttui jäihin ja

veneet jäätyivät kiinni ja kymmenen päivää muutosta odotettuaan sen

täytyi jättää höyrypurtensa ja 19 päivää tehdä mitä epätoivoisimpia

ponnistuksia päästäkseen rantaan, jonne ei ollut kuin 20 kilometrin

matka. Syyskuun 29:ntenä retkikunta kuitenkin täysilukuisena,

tieteellisine tuloksineen ja koneineen ja muine tärkeimpine tarpeineen

saavutti rannan Kap Sabinen ja Kap Isabellan välillä, Smithin salmen

kapeimmalla kohdalla.

Paikka oli kuitenkin suojaton, jäävirtain sulkema etelän puolelta,

jota paitsi ruokatavaroita oli vähän, vaikka olikin uupumatta

ammuttu hylkeitä. Toiset metsästivät maalla, toiset jäällä, toiset

rakensivat kivimajoja, toiset hakivat kivipyykkejä ja apuretkikuntain

ehkä jättämiä tietoja. Tuskin oli talviasunnot saatu valmiiksi,

kun tiedustelijat toivat uutisia »Proteuksesta», jonka jäät olivat

heinäkuun 23:ntena 1883 ruhjoneet Kap Sabinen pohjoispuolella.

Luutnantti Garlington, joka oli apuretkikuntaa johtanut, kertoi

vieneensä Kap Sabineen suuren määrän ruokatavaroita maihin, mutta

samat varastot hän sitten oli itse anastanut, kulkiessaan veneillä

Upernivikiin, jossa toinen avustuslaiva, »Yantic», tapasi hänet.

Kun Greely ei luullut retkikuntansa millään neuvoin voivan kulkea

Smithin salmen poikki, jossa jääröykkiöt herkeämättä ajelivat etelää

kohti, palasi hän suurella vaivalla jonkun matkaa pohjoiseen, Kap

Sabineen, jos joku apuretkikunta vielä syksyn kuluessa sinne löytäisi.

Mutta siitä oli hyvin vähän toivoa.

Nälkäleiri ja nälkäkuolema.

Oli nimittäin jo lokakuun 15:s ja napayö oli kynnyksellä. Retkikunnan

vaatteet olivat repaleina, polttoaineita ei ollut ja 40 päivän munan

piti siis riittää 250 päiväksi, kunnes apua saataisiin. Osa rakensi

eräälle saarelle kivistä, öljykankaasta, veneosista ja lumesta majan ja

voimakkaimmat lähetettiin pitkin rannikkoa etsimään, olisiko minnekään

kätketty ruokavaroja, ampumaan maaeläimiä ja väijymään hylkeitä

niiden henkireikäin ääressä, kunnes pilkkopimeä pakotti kaikki majaan

palaamaan. Tieteellisiä havaintoja tehtiin uupumatta, keksittiin

huvituksia, suunniteltiin kevätretkeä, ja näin säilyivät retkeläiset,

niin että keväällä vain yksi mies oli kuollut.

Keväällä retkikunta koetti kulkea Smithin salmen poikki, mutta se

oli aivan mahdotonta. Hylkeen pyynti ja metsästys maalla antoivat

hyvin vähän saalista, nälkä alkoi vaivata niin ankarasti, että miehiä

toinen toisensa jälkeen kuoli. Lopulta ei ollut muuta syötävää kuin

hylkeennahkakaistaleita. Näitä yksi sotamiehistä varoituksista

huolimatta varasti moneen kertaan, niin että Greelyn täytyi ammuttaa

hänet. Lopulta oli elossa vain kuusi miestä, jotka kukkia, ruohoja,

merileviä ja jäkälää syömällä saivat itsensä hengissä pysymään, kunnes

kesäkuun 22:ntena 1884 apu tuli.

Pelastus.

»Neptune» yritti tosin jo v. 1882 päästä Kennedyn kanavaan retkikuntaa

pois tuomaan, mutta sen täytyi jääesteiden vuoksi palata takaisin jo

Smithin salmesta. Seuraavana kesänä »Proteus» tuhoutui jäissä, kuten

jo mainitsimme, »Yantic» taas vei varastonsa Littletonin saarelle,

Smithin salmen itärannalle, eikä yrittänytkään, nimenomaisia ohjeitaan

noudattaen, tunkeutua jäihin. Niin varhain kuin suinkin Yhdysvaltain

hallitus v. 1884 lähetti kolme laivaa, »Thetiin», »Bearin» ja

Englannin hallituksen lahjoittaman »Alertin» kapteeni Schleyn johdolla

apua viemään. Schley toimi niin ripeästi kuin suinkin, ja tätä

yksinomaan saivat Greelyn retkikunnan viimeiset eloon jääneet kiittää

pelastuksestaan.

Kesäkuun 22:ntena eivät eloon jääneet seitsemän miestä olleet 42

tuntiin nauttineet muuta kuin vähän vettä ja hieman keitettyä

hylkeennahkaa, joka oli otettu Greelyn makuupussista. Ulkona puhalsi

jäätävä tuuli, tunkeutuen kurjaan telttaan, jonka tuuli oli osaksi

puhaltanut kumoon, ja retuuttaen keskellä olevaa telttatankoa, joka

uhkasi joka hetki kaatua.

Greely koetti lukea miehilleen muutamia virren värssyjä, mutta

hänen äänensä oli niin heikko, että se pian kokonaan petti, —

levollisina makasivat siinä nyt kaikki odottaen loppua, joka näytti

välttämättömältä. Äkkiä Greely luuli läpi kovan tuulen vinkunan

kuulevansa höyrylaivan pillin. Kun hän kuitenkin oli itse liian heikko

noustakseen jalkeilleen, pyysi hän Longia ja Brainardia, jotka vielä

kykenivät liikkumaan, menemään ulos katsomaan, näkyikö siellä todella

höyrylaivaa. Nämä paikalla kompuroivat seisomaan ja horjuivat ulos.

Brainard palasi pian takaisin ja sanoi, ettei siellä ollut mitään,

ulkona merellä ei näkynyt elonmerkkiäkään. Tuntui siltä kuin olisi joku

paha henki aikaansaanut nämä kummittelevat äänet ilkkuakseen heidän

viimeistä katkeraa kuolonkamppaustaan. Nyt ei ollut muuta neuvoa kuin

odottaa kuolemaa.

Vähän myöhemmin kuului kuitenkin raskaita askelia ja outoja ääniä, »ja

sekavin tuntein» lausuu Greely, »jotka olivat niin elävät, kuin ne

heikkouden tilassamme saattoivat olla, kuulimme nyt, ettei maamme ollut

heittänyt sikseen pelastustamme, että pitkälliset kärsimyksemme ja

taistelumme olivat päättyneet ja että retkikuntamme eloon jääneet nyt

olivat pelastetut.»

Schley oli eräältä saarelta löytänyt Greelyn jättämän tiedonannon

olinpaikastaan ja sen mukaan hän löysi retkikunnan leirin. Kauhukseen

hän huomasi, että tiedonanto oli päivätty jo lokak. 21 p. 1883 ja ettei

retkikunnalla silloin ollut eväitä kuin 40 päiväksi. Ei näyttänyt sen

vuoksi olevan toiveita siitä, että heidät enää tavattaisiin hengissä.

Raskaalla sydämellä hän heti lähetti luutnantti Colwellin höyrypurrella

mainittuun leiripaikkaan. Purresta tähyiltiin joka suunnalle, mutta

ei ainoatakaan elävää olentoa näkynyt millään suunnalla. Niemennokan

ympäri ajettuaan pursi tuli pieneen poukamaan, ja siellä pimeähkössä

utuisessa valaistuksessa äkkiä huomattiin ihmisolento, joka seisoi

pienellä kalliolla parinsadan metrin päässä. Se oli Long, joka jo

oli kaksi kertaa epätoivoisena palannut takaisin tähystyspaikaltaan.

mutta tullut vielä kolmannenkin kerran, viimeisen toivon kipinän

kannustamana. Perämies tempasi käteensä lipun ja viuhtoi sillä

kiihkeästi ja mies, joka heti huomasi sen, kumartui ja otti kalliolta

merkkilipun, jolla hän viuhtoi vastaukseksi, astuen sitten verkalleen

rantaan, kaatuen kuitenkin kahdesti, ennenkuin pääsi alas.

»Montako on vielä elossa?» huusi luutnantti Colwell höyryaluksesta.

»Meitä on vielä jäljellä seitsemän!» vastasi Long heikolla äänellä.

Purren saavuttua jään partaalle luutnantti heti juoksi maihin Longin

luo, nähden kammolla hänen kuopalle painuneet poskensa, raukeat

silmänsä, pitkän takkuisen partansa ja tukkansa. Puhe oli sopertavaa ja

soinnutonta ja alaleuka lotisi mielenliikutuksesta.

»Missä he ovat?» kysyi Colwell kiihkeästi.

»Teltassa!» sanoi mies ja osoitti olkansa taa, »mäen toisella puolella

— mutta teltta on kaatunut.»

»Elääkö mr. Greely?»

»Kyllä, Greely elää.»

»Entä ketäs muista upseereista?»

»Ei ketään», ja sitten hän ikäänkuin kaukomietteissä lausui: »Teltta on

kaatunut!»

Perämies vei nyt Longin purteen ja muut juoksivat kallion poikki

hänen osoittamaansa suuntaan. Kallion poikki päästyään he samassa

olivatkin teltan edessä, josta Brainard juuri oli ryöminyt ulos, ja

teltan sisästä huudettiin heikolla äänellä: »Kuka se on?» — »Minä olen

Norman», huusi yksi tulijoista, joka oli ollut mukana menomatkalla.» ja

nyt vastattiin sisältä: »Ah, se on Norman!» äänellä, jossa tuntui kuin

heikko ilonkajastus.

Tällä ajalla oli eräs tulleista, joka itki kuin lapsi, heittäytynyt

polvilleen vierittääkseen pois telttaa tukevia kiviä, ovea kun ei

näkynyt. Kun tämä kuitenkin oli työiästä, viilsi Colwell veitsellä

teltan auki ja katsoi sisään.

Mikä kamala näky. Heti aukon vieressä oli näköjään kuolleen miehen pää.

Hänen alaleukansa riippui, silmät olivat auki, jäykät ja lasimaiset ja

jäsenet olivat liikkumattomat. Toisella puolella näkyi surkea olento,

joka tosin vielä eli, mutta jolla ei ollut käsiä eikä jalkoja. Oikean

käsivarren tynkään oli sidottu lusikka. Kaksi istui keskellä telttaa

pitäen pulloa, josta he paraillaan antoivat viimeisen tipan rommia

näköjään hengettömälle toverille, ajatellen viimeiseen saakka sitä,

jonka tarve oli suurin. Vastapäätä makasi käsillään ja polvillaan

musta olento, jolla oli pitkä yhteen vanuttanut parta ja yllään kehno

repaleinen päällystakki. Silmät kiilsivät ja tuijottivat.

»Kuka te olette?» kysyi Colwell. Mies ei vastannut, näytti kokonaan

hajamielisyyteen vaipuneelta.

»Kuka te olette? toisti Colwell; silloin eräs toisista lausui:

»Se on luutnantti — — luutnantti Greely.»