V. 1872 Nordenskiöld jälleen lähti vanhalle työmaalleen, tällä

kertaa talvehtimista varten varustettuna. Retkikunnan kustansivat

jälleen pääasiallisesti gööteporilaiset, kauppias Oscar Dickson ennen

muita, mutta valtiokin antoi melkoisia summia ja tiedeakatemia antoi

tieteellisille töille voimakasta apua. Hallitus antoi käytettäväksi

»Polhem» nimisen rautaisen postihöyryn täysine varustuksineen ja

evästyksineen ja »Gladan» nimisen prikin, ynnä 25,000 taaleria.

Höyrylaivat »Onkel Adam» ja »Mimer» lähtivät sitä paitsi avuksi

kuljettamaan Huippuvuorille talvimajaa, jossa oli kuusi huonetta,

kyökki, ruokahuone, leipomo ja perunakellari, kolmea havaintovajaa,

poroja ja poronjäkälää ynnä kivihiiliä. Asema aiottiin perustaa

Koillismaan pohjoisrannalla olevalle Parryn saarelle, jolta

Nordenskiöld aikoi lähteä napaa kohti pyrkimään. Retkikuntaan kuului

paitsi johtajaa luutnantti Palander ja useita tiedemiehiä, joista

mainittakoon kasvitieteilijä Kjellman.

Heinäkuun 21:ntenä 1872 ruotsalainen retkikunta lähti Tromsasta ja

saapui elokuun alkupäivinä Huippuvuorien luoteisrannalle, jossa

kuitenkin oli niin valtavasti jäitä, ettei Koillismaan pohjoisrannalle

ollut mahdollista päästä. Porot, joita oli mukana 40, sillä niillä

Nordenskiöld aikoi naparetkensä tehdä, laskettiin Norjalaisten saarelle

maihin, kunnes syyskuun alussa jäät sen verran hajaantuivat, että kävi

mahdolliseksi jatkaa matkaa.

Kuormalaivain piti tavarat perille vietyään palata oikopäätä takaisin,

mutta syyskuu ja lokakuu kuluivat, ilman että niitä Ruijaan kuului, ja

lisäksi kaivattiin kuutta norjalaista pyyntilaivaakin. Kun näillä ei

ollut talvieväitä, sen enempää kuin Nordenskiöldin kuormalaivoillakaan,

oli Huippuvuorille siis jäänyt 105 henkeä, joilla ei ollut eväitä.

Norjan hallitus ryhtyi asiasta tiedon saatuaan viipymättä

avustustoimiin.

Marraskuussa lähti Tönsbergistä luja höyrylaiva »Albert»

kapteeni-luutnantti Otton johdolla Huippuvuorille pyrkimään. Vähän

sen jälkeen kuin se oli Tromsasta marraskuun 20:ntenä lähtenyt matkaa

jatkamaan, saavutti sen pieni perässä lähetetty höyry, joka toi

seuraavat Huippuvuorilta saadut tiedot: »Pepita», yksi kaivatuista

pyyntilaivoista, oli 18 miehen kera saapunut Hammerfestiin ja toinen,

»Jacobine» niminen, jossa oli 20 miestä, oli samaan aikaan, 4 p.

marraskuuta, päässyt jäistä Huippuvuorten luoteisrannalla, vaikka

se sitten oli lumimyrskyssä kadonnut näkyvistä. Nämä 38 miestä

muodostivat neljän pyyntilaivan miehistön ja kahden jäljelle jääneenkin

laivan miehistöistä oli 18 lähtenyt veneillä pitkin Länsimaan rantaa

Jäävuonoon, jonka arveltiin olevan sulana. Neljä laivoista oli kaikkine

saaliineen jätetty jäihin Huippuvuorien pohjoisrannalle.

Ruotsalainen retkikunta oli laivoineen Mosselbaissa, Länsimaan

pohjoisrannalla, ja kaikki porot olivat päässeet karkuun.

»Albert» palasi nyt Hammerfestiin, mutta lähti jo samana päivänä

uudelleen matkaa jatkamaan. Välttääkseen napayön pimeydessä Karhusaaren

ja sen ympärille keräytyvät jäät »Albert» kiersi sen länsipuolelta.

Marraskuun 24 päivänä nousi kuitenkin ankara myrsky, joka vahingoitti

laivaa niin pahoin ja raivosi niin hellittämättä, ettei ollut muuta

neuvoa kuin joulukuun 1:nä kääntyä takaisin Tromsaan.

Siellä ei kuitenkaan säikähdytty, vaan lähetettiin »Isbjörn» niminen

pyyntialus viipymättä koettamaan, olisiko sillä parempi onni. Sumusta,

lumimyrskystä ja napayön pimeydestä huolimatta tämä pieni alus

jouluaattona 1872 lähti liikkeelle ja saapui tammikuun 7:ntenä 1873

Karhusaarelle, mutta meri oli siitä eteenpäin niin täynnään jäähyyhmää,

etteivät sen voimat riittäneet väylän avaamiseen, vaan täytyi sen

palata takaisin.

Tammikuun lopulla lähetettiin Tönsbergistä vielä kolmas laiva, uusi

oiva höyrylaiva »Grönland», Huippuvuorille apua viemään, mutta tämäkin

yritys epäonnistui.

Ruotsalaisen retkikunnan kaikki yritykset päästä Parryn saarelle,

jossa se aikoi talvehtia, olivat turhat, jonka vuoksi talvisatamaksi

valittiin Mosselbai, johon jäät jo syyskuun 6:ntena sulkivatkin

molemmat laivat, niin että eväitten täytyi riittää 67 hengelle,

vaikka niitä oli otettu mukaan vain 21:lle. Suuri vahinko oli, kun

porot lappalaisten huolimattomuuden vuoksi pääsivät karkaamaan.

Sitten saapui tieto, että saaren luoteiskulmalle oli jäihin tarttunut

kuusi norjalaista pyyntilaivaa, joitten eväät eivät riittäneet kuin

uuteen vuoteen. Ennenkuin näiden kuitenkaan tarvitsi turvautua

retkikunnan eväihin, mursi myrsky jäät hajalleen ja 38 pyyntimiestä

pääsi marraskuun alussa purjehtimaan pois. Nämä sitten saapuivatkin

onnellisesti Tromsaan, kuten jo kerroimme. Kaksi norjalaista, tunnettu

jäämeren purjehtija Mattilas kokkinsa keralla, jäi jäätyneihin

laivoihin, joiden luota heidät sitten tavattiin veneihinsä kuolleina.

He olivat luultavasti pyrkineet Mosselbaihin, mutta paleltuneet

kuoliaaksi.

Loput 17 pyyntimiestä olivat jo lokakuun toisella viikolla lähteneet

Jäävuonoon, johon kesällä oli rakennettu talo ruotsalaista

kaivosyritystä varten — oli aikomus hyödyntää sikäläiset

fosfaattikerrokset — ja tuotu ruokavaroja. Lokakuun 14:ntenä 1872

miehet olivatkin saapuneet perille ja asettuneet taloon talveksi, mutta

kun eräs norjalainen höyrylaiva tuli sinne seuraavassa kesäkuussa,

tapasi se kaikki seitsemäntoista kuolleina. Luultavasti he olivat

sortuneet keripukkiin. Ymmärtämättömyys ja huono homma, johdon puute,

oli syynä heidän tuhoonsa. He eivät olleet millään tavalla vaivanneet

itseään, eivät tehneet mitään töitä eivätkä syöneet kasviksia, joita

oli suuret varastot, vaan suolattua lihaa, jonka on huomattu suuresti

edistävän keripukkia.

Ruotsalaisten talvimajassa pidettiin miehiä kautta talven ankarassa

työssä, jonka vuoksi terveys pysyikin koko talven oivallisena. Vain

yksi mies kuoli keuhkotulehdukseen, toinen tapaturmaisesti. Retkikunta

asui erittäin mukavassa ja lämpimässä talossaan, joka sai nimekseen

»Polhem», ja oli kaikin puolin tyytyväinen talvimajaansa, vaikka

annoksia olikin täytynyt melkoisesti vähentää. Helmikuun 28:ntena 1873

näyttäytyi aurinko ensi kerran napayön jälkeen.

Huhtikuun 24 päivänä alkoi rekiretki pohjoisnapaa kohti. Kolmella

reellä, kaksi venettä mukaan ottaen, lähti kaikkiaan 16 miestä

liikkeelle, Parry saari aluksi matkan määränä, jonne retkikunta monta

vastusta voitettuaan saapuikin toukokuun 16 päivänä. Tälle saarelle

viikon eväät jätettyään retkikunta, johon kuului 11 miestä, näillä

45 päivän eväät, kulki Phippsin saarelle, joka on leveydellä 80°42',

edellisestä seuraava pohjoiseen päin, mutta sieltä näytti, korkealta

vuorelta katsoen, edessäpäin oleva ajojää niin huonolta, että

Nordenskiöld päätti luopua naparetkestä, koska päivämatkat olisivat

supistuneet niin pieniksi, ettei olisi kauaskaan päästy. Hän lähti sen

sijaan seuraamaan Koillismaan silloin aivan tuntematonta pohjoisrantaa

itäänpäin, kulkeakseen sitten soveliaalta kohdalta maajäätikön poikki,

joka kilpenä peittää koko Koillismaan. Se oli ensimmäinen tämäntapainen

matka, mitä vielä oli tehty, ja otaksuttiin sillä olevan suuri

tieteellinen merkitys.

Koillismaan poikki.

Phippsin saarelta Kap Platoniin, Koillismaan pohjoisimpaan kärkeen,

retki kulki jään poikki, joka oli täynnään kolmesta kymmeneen metriin

korkeita jääröykkiöitä. Saavuttuaan toukokuun 31:ntenä Saukkosaarelle

Nordenskiöld nousi eräälle kalliolle, josta näkyi sekä itää että

pohjoista kohti, eikä nähnyt maata millään suunnalla.

Edessä oleva sula sai hänet sitten kääntymään maajäätikölle. Tämä

kohoo reunoiltaan 600—800 metrin korkuiseksi kilveksi, joka valuu itää

kohti ja päättyy jyrkkään jääseinämään, jolle siltä puolen on mahdoton

nousta. Kun jäätikön sisästä ei kohoa ensinkään vuoria, on tämä

glasieririntama levein, mitä tunnetaan.

Kesäkuun 4:nä retkeilijät, Nordenskiöld ja Palander apulaisineen,

nousivat maajäätikölle, jolla heidän ensimmäiset kokemuksensa olivat

sangen vaaralliset. Nordenskiöld tästä kertoo: »Tuskin olimme

kulkeneet 2,000 jalkaa edelleen, kun eräs miehistömme aivan tasaisella

paikalla katosi niin sukkelaan, ettei edes ennättänyt apua huutaa. Kun

säikähtyneenä katsoimme reikään, johon hän oli kadonnut, huomasimme

hänen killuvan vetohihnan päässä, johon hän oli poronvetovyöstä

kiinnitetty, syvän kuilun päällä... Hänet kiskottiin ylös, eikä hän

ollut mitenkään loukkaantunut... Jos hänen käsivartensa olisivat

luiskahtaneet vetoköydestä, joka oli vain yksinkertainen hihna, olisi

hän ollut kuoleman oma.»

Jäätiköllä oli paljon haittaa jääsumusta, joka toisinaan täytti joka

kuopan valkoisella läpinäkymättömällä hunnulla, niin että oli mahdoton

vain näön mukaan erottaa pientä kuoppaa ammottavasta halkeamasta.

Toisinaan taas »pieninkin tuulenpuuska ajoi pitkin jään tasaista

pintaa hienoa lumipölyä, joka tunkeutui joka paikkaan ja oli meille

yhtä kiusallista kuin erämaan hieno hiekka Saharassa matkustaville.

Tämä hieno, tuulen uupumatta eteenpäin ajama lumipöly silitti ja

kiilloitti maajäätikön yläpinnan, niin että mielestämme kuljimme pitkin

voittamattoman moitteetonta ja tahratonta valkoista marmoripermantoa.»

Kesäkuun puolivälissä retkeilijät pari viikkoa kestäneen, 190 km

pitkän vaelluksen jälkeen saapuivat maajäätikön eteläreunalle, jossa

napamaiden punainen Saxifraga aivan jäätikön reunassa oli ensimmäinen

toivottamaan heidät tervetulleiksi elävien ilmoille.

Varastojen ehtyminen pakotti retkikunnan jo heinäkuussa palaamaan

kotimaahan yrittämättä edes käydä kuningas Kaarlen maalla, jolle ehkä

olisi ollut mahdollista reellä kulkea.

Kaiken kaikkiaan olivat 1872—73 vuosien retken tulokset vähäiset

verrattuina suuriin valmistuksiin, mutta vaikeudetkin olivat tavallista

suuremmat ja sitä laatua, että niitä oli ennakolta mahdoton arvata.

Huippuvuorien fossiilit.

Ruotsalaisten retkikuntain tuomat kasvifossiilit sai käsitelläkseen

sveitsiläinen professori O. Heer, joka tällä alalla oli aikansa etevin

erikoistutkija. Tutkimustensa perustuksella hän saattoi päättää, että

mioseenikaudella Huippuvuorilla oli rehevä kasvullisuus — kypressineen,

koivuineen, sequoioineen, tammineen ja plataanineen — ja että ne

samaan aikaan Grönlannin, Frans Josefin maan ja Novaja Zemljan kanssa

kuuluivat yhteen suureen mantereeseen, jolla oli mannerilmasto.

Grönlanti.

Olemme jo lyhyesti maininneet ne yritykset, joita Tanskasta ja Norjasta

tehtiin Grönlannin vanhain islantilaisten siirtokuntain etsimiseksi,

ja kristinuskon tuomisesta eskimoille. Seuraavassa kerromme näistä

toimista vielä muutamia lisäpiirteitä.

V. 1411 saapui Islantiin Grönlannista laiva, joka toi, mikäli on

tiedossa, viimeisen tiedon Grönlannin islantilaisista siirtokunnista.

Tämän laivan lähtiessä siellä vielä oli valkoisia siirtolaisia, mutta

seuraava laiva, jonka matkasta meillä on tietoja, ei tavannut enää

mitään.

Ei kuitenkaan aivan kauaa kulunut, ennenkuin heimolaiset valtameren

tällä puolella jälleen muistivat Punaisen Eerikin siirtokunnat ja

ryhtyivät toimiin päästäkseen uudelleen niiden yhteyteen ja viedäkseen

niille apua ja — kantaakseen veroja, jos ne olivat tuon vuosisatasen

säilyneet, jonka olivat olleet kateissa.

Jo kuudennentoista vuosisadan alkupuolella Tanskan kuningas Kristian

II arkkipiispansa keralla suunnitteli retkeä Grönlantiin, mutta tuuma

jäi toteutumatta. Fredrik I:n aikana sitä harkittiin Norjassa, mutta

tämäkin aije raukesi. Vuosisadan keskivaiheilla Fredrik II ryhtyi

puuhiin, mutta vasta kun Frobisher (II, s. 431) oli Grönlannissa

poikennut ohi purjehtiessaan, ryhdyttiin Tanskassa täydellä todella

retkikuntaa varustamaan. Sen johto uskottiin englantilaiselle John

Alldaylle, joka oli ollut Frobisherin matkalla mukana, ja 26 p. elok.

1579 tämä retkikunta, johon kuului kaksi laivaa, todella saapui

Grönlantiin, mutta ei jäiden vuoksi päässyt maihin, vaan palasi tyhjin

toimin takaisin. Luultavasti se pyrki itärannalle, joka aina on melkein

saavuttamaton, sillä itärannalla luultiin Eystribygdin, Eerik Punaisen

pääsiirtokunnan olevan.

V. 1581 Mogens Heinesen, Bergenissä asuva färöläinen, teki omalla

kustannuksellaan uuden yrityksen, mutta tämäkään kokenut purjehtija ei

päässyt maihin.

Uutta vauhtia saivat tanskalaisten yritykset, kun John Davis (II,

s. 457) kolmella matkalla oli tutkinut Grönlannin lounaisrannikon

leveydelle 72°12' saakka. Kuningas Kristian IV, jota jalojen metallien

toivo suuresti kannusti, lähetti v. 1605 kolme laivaa, jotka

etsiskelivät Grönlannin rantoja tarkemmin, mutta eivät tavanneet

muita asukkaita kuin eskimoita, joista viisi väkisin tuotiin

Tanskaan. Eripuraisuus ja miehistön niskoittelu estivät suuriakaan

aikaansaamasta. Seuraavana vuonna kuningas lähetti viisi laivaa,

mutta näiden matka oli niin vastuksellinen, etteivät ne muuta aikaan

saaneet kuin ryöstivät mukaansa viisi alkuasukasta. Vaikka nämä suuret

yritykset olivat niin huonosti päättyneet, lähetettiin v. 1607 vielä

kaksi laivaa Eystribygdiä etsimään, mutta kun vanhan siirtokunnan

yhä luultiin olevan itärannalla, joka on jäiden saartama, ja väkikin

kapinoi, täytyi retkikunnan palata takaisin tyhjin toimin. Näillä

retkillä oli, paitsi muita englantilaisia, mukana myös kuulu William

Baffin.

Seuraavina aikoina sekä englantilaiset että hollantilaiset tutkivat

Grönlannin rantoja, jälkimmäiset seuraillen itärantaakin sangen kauas

pohjoiseen, mutta tanskalaiset sitä vastoin jättivät sikseen asutuksien

etsiskelyn, vaikka he lähettivätkin näille vesille pyyntialuksia.

Seitsemännentoista vuosisadan jälkipuoliskolla lähetettiin

tutkimusretkikuntiakin, mutta ne eivät saaneet sanottavia aikaan.

Hans Egede.

Hans Egede, eskimoitten apostoli, joka oli syntynyt Frondnäsissä

Ruijassa, oli Lofotenissa pappina, kun hänen mielessään kypsyi ajatus

lähteä Grönlannin vanhoja siirtokuntia etsimään ja kristinuskoa

levittämään. Perustettuaan Bergenissä pienen kauppakomppanian

yrityksensä tueksi hän toukokuun 3:ntena 1721 lähti Grönlantiin,

rakentaen ensimmäisen asemansa »Toivon saarelle», lähelle nykyistä

Godthaabia, samojen suurien vuonojen suuhun, joiden varrella muinoisen

Vestribygdin talot olivat.

Asemaltaan Egede aluksi teki joka suunnalle retkiä tutustuakseen maahan

ja kansaan. Jo v. 1723 kehoitti Tanskan kuningas häntä kaikin mokomin

pyrkimään Grönlannin itärannalle Eystribygdiä etsimään. Egede lähtikin

sitä varten hakemaan salmea, jonka luultiin kulkevan Grönlannin poikki

ja jota olisi ollut mukavin kulkea itärannalle, mutta kun hän tuli

sille paikalle, jossa kartan mukaan salmen piti olla, ei siitä löytynyt

kuin syvä vuono ja eskimot vakuuttivat, ettei semmoista salmea ole

Grönlannissa missään. Egede koetti nyt kulkea itärannalle Kap Farvelin

ympäri, mutta väkensä vastahakoisuuden vuoksi hänen täytyi luopua

tästäkin yrityksestä.

Viisitoista vuotta Egede vaikutti Grönlannissa eskimoitten kesken

lähetyssaarnaajana, vaimonsa uskollisesti avustamana. Monta

vastoinkäymistä hänen täytyi tällä ajalla voittaa. Kauppakomppania

lakkautti toimintansa, mutta sen sijaan Tanskan hallitus alkoi pitää

Grönlannista huolta, lähettäen sinne v. 1728 maaherran virkamiehineen,

ja tämän ensi työ oli muuttaa Egeden asema mantereelle, jonne Godthaab

syntyi. Seuraavana vuonna maaherra kulki lähellä olevan pitkän Ameralik

vuonon päähän yrittääkseen maan poikki itärannalle, mutta tämä yritys

osoittautui kerrassaan mahdottomaksi.

Tanskan hallitus aikoi taas heittää Egeden oman onnensa nojaan, mutta

muutti lähetyssaarnaajan pyynnöstä mieltään ja sen sijaan lähettikin

Grönlantiin enemmän lähetyssaarnaajia, kolme hernhutilaisveljestä,

jotka lähelle Godthaabia perustivat asemansa. Eräs Kööpenhaminan

etevimmistä kauppiaista sai Grönlannin kaupan erikoisoikeudekseen ja

hänen toimestaan perustettiin useita uusia kauppa-asemia. Egede muutti

v. 1735 vaimonsa kuoltua Kööpenhaminaan, jossa hän kuolemaansa saakka

valmisteli Grönlantiin lähetyssaarnaajia.

Muinoinen Eystribygd.

V. 1751 lähetettiin Godthaabista Peder Olser Wallöe pyrkimään

eteläniemen ohi itärannalle, Eystribygdiä etsimään. Hänellä oli vain

yksi iso eskimovene, umiak, ja kuusi eskimoseuralaista, joista neljä

oli naisia, mutta rohkeasti hän kuitenkin lähti matkaan, tutkien ennen

talven tuloa tarkkaan suuren saarekkaan Tunnudliarbik vuonon ja sen

eteläpuolella olevan Igaliko vuonon, joista edellisen, vanhan Eerikin

vuonon, pohjassa oli Punaisen Eerikin talo Brattahlid, jälkimmäisen,

vanhan Einarin vuonon, pohjukassa Gardat, Grönlannin muinainen

piispankartano. Myöhemmin on näiden vuonojen rannoilta löydetty 150

talon rauniot, mutta Wallöe ei näytä aavistaneen, että tämä todella

oli muinoinen Eystribygdi. Talvi yllätti hänet Igaliko-vuonossa, jonka

suuhun, myöhemmin perustetun Julianehaabin seudulle, hän asettui

seuraavaa kesää odottamaan.

Jo seuraavassa huhtikuussa Wallöe kulki edelleen Agluitsok vuonoon,

joka on kappaleen matkaa lähempänä eteläpäätä ja jossa saadaan

erinomaisen runsaasti Grönlannin silliä, _Mallotus arcticusta_.

Kesäkuussa hän saapui Unartokin lämpöisille lähteille ja heinäkuun

6 p. ensi kerran leiriytyi Grönlannin itärannalle. Vain satakunnan

kilometriä hän pääsi itärantaa nousemaan, sitten jäät pakottivat

palaamaan takaisin ja paluumatkalla viettämään Agluitsok-vuonossa

toisenkin talven, ennenkuin pääsi siirtokuntiin. Retken tulokset olivat

varsinaiseen tarkoitukseen nähden aivan kielteiset, mutta sillä oli

suuri maantieteellinen merkitys.

V. 1774 Tanskan hallitus otti Grönlannin kaupan omiin käsiinsä ja

perusti seuraavana vuonna Julianehaabin, johon pian sen jälkeen syntyi

lähetysasemakin. Jälleen lähetettiin laivaretkikunta itärannalle

pyrkimään, mutta huonosti johdettuna se meni kerrassaan myttyyn. Hans

Egeden pojanpoika Kristian Egede teki sitten pienemmällä purjelaivalla

montakin yritystä, mutta ne raukesivat kaikki jääesteiden ja myrskyjen

vuoksi tyhjiin.

Sen verran Kristian Egede kuitenkin luuli saaneensa selville, ettei

Eystribygdiä tarvinnut Grönlannin itärannalta etsiä, ja holsteiniläinen

oppinut von Eggers julkaisi v. 1792 tutkimuksen, jossa hän kaikkien

koottujen ainesten nojalla tuli siihen johtopäätökseen, että Punaisen

Eerikin siirtokunta olikin ollut Grönlannin länsirannan eteläosassa.

Tanskassa tämä käsitys nyt pääsi valtaan ja samalla itärannikko

menetti vetovoimansa ja huomio seuraavana aikana kiintyi länsirannan

tutkimukseen ja sen luonnonvarain hyödyntämiseen.

Jo viime vuosisadan alkupuolella joutui Grönlannin luonto

tieteellisenkin tutkimuksen alaiseksi. Karl Ludwig Giesecke, joka

nuorempana oli ollut näyttelijä ja kirjailija ja muun muassa

kirjoittanut suurimman osan Mozartin »Taikahuilun» libretosta,

sekä sittemmin ruvennut mineralogiaa harrastamaan ja nimitetty

preussilaiseksi vuorineuvokseksi, oli Fär-saaret tutkittuaan

v. 1807 matkustanut Grönlantiin hankkiakseen sieltä näytteitä

kivennäiskauppaansa. Napoleonin sotien vuoksi hän tuli viettäneeksi

täällä kahdeksan vuotta ja sillä ajalla hän oppi tuntemaan Grönlannin

länsirannikon tarkemmin kuin kukaan muu. Hänen tutkimuksensa loivat

perustuksen Grönlannin geologialle.

Tanskalainen Morten Wonnskjold teki samoihin aikoihin Grönlantiin

kasvitieteellisen tutkimusretken. Kotimaahan palattuaan hän julkaisi

teoksen, jossa hän uudelleen kannatti sitä käsitystä, että Eystribygd

perältäkin oli ollut itärannikolla, ja siten tämä vanha harhaluulo

uudelleen pääsi joksikin aikaa vallitsevaksi.

Scoresbyt itärannikolla.

Ensimmäiset, jotka, Wallöetä lukuunottamatta, todella pääsivät

Grönlannin salaperäiselle itärannalle ja tutkivat sitä melkoisen

matkan, olivat skotlantilainen valaanpyytäjä William Scoresby ja hänen

samanniminen poikansa.

Vuonna 1817 englantilaiset valaanpyytäjät, nuorempi Scoresby

muiden mukana, syysmyöhällä toivat sen tiedon, että Grönlannin ja

Huippuvuorien väliltä oli lähtenyt liikkeelle suunnattomat määrät

ajojäitä. Englannissa tästä päätettiin, että tilaisuus arktisiin

tutkimuksiin oli tavallista suotuisampi, ja John Ross sen johdosta

seuraavana vuonna lähtikin jäämerenmatkalleen, josta olemme ennen

kertoneet. Vasta v. 1822 Scoresbyt lähtivät liikkeelle tutkiakseen

Grönlannin itärannikkoa, jonka nyt otaksuttiin olevan helpomman

saavuttaa. Grönlannin itärannan he tapasivat leveydellä 74°6' ja

kartoittivat sitä leveydelle 69°13', löytäen suuren Scoresbyn-salmen

eli vuonon ja nousten neljässä kohden maihin. Alkuasukkaita he eivät

tavanneet, vaikka kyllä heidän asumustensa pohjia, mutta eläinkunta

oli odottamattoman runsas, joka taas johtui itärannikon runsaasta

ruohokasvullisuudesta. Etenkin peuroja ja jääkarhuja oli runsaasti,

hyönteisiä suunnattomasti. Scoresbyittenkin varsinainen tarkoitus oli

Eystribygdin löytäminen, mutta siitä ei näkynyt merkkiäkään.

Seuraavana vuonna kapteeni Clavigering jatkoi Scoresbyitten työtä.

Hän tapasi Grönlannin rannan leveydellä 74°30', pohjoisempana siis

kuin Scoresbyt. Jätettyään kapteeni Edward Sabinen eräälle saarelle

pendelihavainnoita tekemään Clavigering teki rantaa pitkin venematkan

pohjoista kohti, tavaten sulaa vettä ja lauhkeita ilmoja. Vieläpä hän

tapasi alkuasukkaitakin, jotka sanomattomasti hämmästyivät valkoisia

vieraitaan, mutta paljon arasteltuaan kuitenkin lopulta taipuivat

tekemään heidän tuttavuuttaan.

Graah.

Nämä retket herättivät Tanskassa mitä suurinta huomiota, etenkin kun

pelättiin jonkun ulkovallan ehkä anastavan Grönlannin itärannan —

vain sattuma oli estänyt Scoresbyta valtaamasta tutkimansa rannan

Suur-Britannialle. Tanskan hallitus lähetti luutnantti W.A. Graahin

luonnontutkija J. Vahlin ja mineraloogi Pinglin kanssa nousemaan

Grönlannin itärantaa etelästäpäin veneillä aina siihen saakka, minne

Scoresbyt olivat päässeet.

Tutkittuaan Julianehaabin seudun vanhoja raunioita Graah kahdella

suurella nahkaumiakilla eli naistenveneellä 1829 lähti maaliskuussa

nousemaan Grönlannin itärantaa, mukanaan neljä tanskalaista ja

viisitoista eskimoa, joista kymmenen oli naisia. Matka edistyi aluksi

jäiden vuoksi hyvin hitaasti. Graah oli niin tottumaton hoitamaan

tämmöisiä hataroita aluksia, että eskimot toinen toisensa jälkeen

hylkäsivät hänet, kunnes hänellä lopulta oli vain kaksi miestä ja kuusi

naista. Siitä huolimatta hän kuitenkin tunkeutui pohjoista kohti pitkin

tätä 300 metrin korkuista vuonoista rannikkoa, josta valtavat jäävirrat

pistivät nokkiaan mereen ja toisinaan suurella pauhulla »poikivat»

satakin jäävuorta päivässä. Oikealla puolella meressä oli etelää kohti

virtaava ajojäävyöhyke, joka erotti rantaveden aavasta merestä. Matka

kuitenkin edistyi niin hyvin, että Graah heinäkuun 22:sena saavutti

»Vendom saaren» leveydellä 65°15'.

Graah palasi sitten takaisin leveydelle 63°20', viettäen täällä

Nukarbikissa talvea. Täälläkin oli verraten runsas kasvullisuus ja

talvi oli — Atlantin meren vaikutuksesta — sangen lauha, etenkin

Amerikan napasaariston talviin verraten. Vielä lokakuun lopulla

satoi vettä ja helmikuun loppuun saakka säät olivat sangen lauhat.

Kevätpuolella pakkanen koveni, mutta kovinkin pakkanen oli vain -21°C.

Ruokatavarat kuitenkin hupenivat niin vähiin, että Graah jo pelkäsi

eskimoitten rupeavan ihmislihaa syömään; Grönlannin itärannikolla sitä

ankarina hätäaikoina todella sattuu.

Muutoin itärannikon asukkaat Graahin mielestä kaikin puolin olivat

etevämpää rotua kuin länsirannikon. He olivat isokasvuisia ja rotevia,

naiset hyvän näköisiä ja luonteeltaan he olivat niin hyväntahtoisia,

rehellisiä ja kunnollisia, ettei maailmassa parempaa kansaa.

Jo huhtikuun 5:ntenä v. 1830 Graah lähti paluumatkalle. Veneen

hataruuden, naisten heikkouden ja kalvavan nälän vuoksi paluumatka oli

kovin rasittava, etenkin Graahille itselleen, joka oli koko talven

ollut sairaana. Vasta lokakuun puolivälissä hän saapui lounaisrannalle

Fredrikshaabiin, jossa hän lähetyssaarnaajilta sai hoitoa ja apua.

Graahin matka oli maantieteellisiin tuloksiinsa nähden sangen tärkeä.

Lisäksi se vihdoinkin oli epäämättömästi todistanut, ettei vanha

Eystribygdi ole voinut olla itärannikolla. Vasta vuosisadan lopulla

tanskalainen kapteeni Daniel Bruun selvitti kysymyksen, tutkien sekä

Eystribygdin että Westribygdin ja kartoittaen suurimman osan niiden

vanhoista taloista ja kirkoista.

Itärannan eskimot alkoivat Graahin retken johdosta käydä kauppaa

länsirannalle, jonne osa heistä kokonaankin muutti.

Saksalaisten retket Grönlannin itärannikolle.

August Petermann, Gothan tunnetun maantieteellisen laitoksen johtaja,

oli kauan kehoittanut maanmiehiään entistä tehokkaammin ottamaan osaa

napatutkimuksiin. V. 1868 varustettiinkin pieni »Germania» niminen

purjealus Karl Koldeweyn johdolla Grönlannin itärannalle tukeutumaan,

mutta sen täytyi palata takaisin tyhjin toimin.

Koldeweyn retki.

Jo seuraavana vuonna kapteeni Koldewey kuitenkin saattoi uudistaa

yrityksen paremmin varustettuna. Itse hän johti uutta »Germania»

nimistä, varta vasten rakennettua höyrylaivaa ja apulaivana seurasi

»Hansa» niminen purjelaiva. Monta etevää tiedemiestä oli mukana,

tunnetuin itävaltalainen upseeri Julius Payer, jonka retkistä

saamme myöhemmin puhua vielä enemmän. Hän oli topograafi ja kokenut

alppikiipeilijä. Retkikunnan piti pyrkiä Grönlannin itärannikkoa

pohjoiseen niin kauas kuin suinkin, Petermann kun luuli sitä tietä

helpoimmaksi päästä navalle.

Ahtojäävyöhykkeen läpi tunkeutuessaan saksalaisten molemmat laivat

kuitenkin sumussa erosivat, eivätkä sen koommin toisiaan tavanneet,

»Hansa» joutui niin ahtaalle jääröykkiöiden keskelle, ettei se enää

päässyt pois, vaan ajautui niiden mukana avuttomana etelää kohti.

Lopulta jäät runtelivat sen niin pahasti, että se upposi. Miehistö, 14

henkeä, oli kuitenkin ajoissa pelastanut ruokatarpeita, hiiliä ja muita

varustuksia jääkentälle, jonka leveys oli nelisen kilometriä. Lumesta

he rakensivat majan ja siinä elivät, merivirran kuljettaessa jäälauttaa

etelää kohti. Rajut myrskyt kuitenkin murtivat jääkenttää murtamistaan,

niin ettei se lopulta ollut kuin pariasataa askelta leveä, ja lopun

lopuksi se aivan majan alla hajosi kahtia ja haaksirikkoisten täytyi

pelastua veneihin. Pian jäät kuitenkin piirittivät heidät uudelleen

ja heidän täytyi nousta uudelle jääkentälle asumaan. Lopulta väylä

kuitenkin aukeni ja haaksirikkoiset saattoivat, kahdeksan kuukautta

jäiden mukana ajeltuaan, veneillään soutaa Grönlannin eteläpäässä

olevalle lähetysasemalle. »Hansan» miesten vaarallinen jääretki oli

siis samanlainen kuin »Polariksenkin» miehistön retki Baffinin lahdessa.

Parempi onni oli »Germanialla». Se tunkeutui ahtojäävyöhykkeen läpi ja

tapasi Grönlannin rannalla sulaa vettä. Mutta 75 1/2 leveysasteella

tuli jää vastaan ja retkikunnan täytyi ruveta talvitiloille Sabinen

saaren suojaan. Rannikko nimitettiin Kuningas Wilhelmin maaksi, ja

Payer kartoitti sen rekiretkillä 77:lle leveyspiirille saakka.

Koldewey tosin yritti tunkeutua rantaa pitkin laivalla vielä kauemmaksi

pohjoista kohti, mutta jo suurelta Shannonin saarelta hänen täytyi

jäiden vuoksi palata takaisin Sabinen saaren suojaan, johon hän asettui

talveksi. Vielä samana syksynä tehtiin eri suunnille kaksi lyhyttä

rekiretkeä, joita Payer johti, ja kartoitettiin rannikon suurenmoisia

alppimaisia vuonoja, niemiä ja jäävirtoja ja tutkittiin kasvullisuutta,

joka runsaudellaan herätti retkeilijäin ihastusta. Paitsi ruohoja

kasvoi täällä pajuja ja koivujakin, mutta suurimmatkaan koivut eivät

kehittyneet kuin muutaman senttimetrin mittaisiksi.

Marraskuun 5:ntenä nähtiin aurinko viimeisen kerran ja vasta helmikuun

alussa se uudelleen kohosi taivaanrannan yläpuolelle. Karhut, jotka

olivat olleet retkikunnan uskolliset naapurit, katosivat, peurat ja

myskihärät niinikään, vetäytyen luultavasti vuonojen perukkoihin,

missä laitumet olivat paremmat. Talvi kului muuten hyvin, mutta

hirmumyrskyjen kaltaiset lumituiskut tekivät toisinaan elämän

tukalaksi ja uhkasivat kerran laivankin hukuttaa rikkoessaan monen

metrin vahvuisen jään aivan sen perän takaa. Tammikuussa säät olivat

kauniit, mutta pakkasta oli toisinaan -25—40 C. astetta. Revontulet

olivat suurenmoiset ja niitäkin tutkittiin. Helmikuun 3:ntena

nousivat retkeilijät vuorelle tervehtimään aurinkoa, joka jälleen

nousi taivaanrannan yläpuolelle. Paikalla alettiin taas tehdä lyhyitä

rekiretkiä, joilla kuitenkin täytyi olla alati varuillaan jääkarhuja

vastaan. Moni joutui jo hyvinkin ahtaalle jääkarhun kimppuun käydessä

ja erästä tiedemiestä karhu, hänen päähänsä vamman iskettyään, laahasi

mukanaan 400 askelta, ennenkuin muut ennättivät hätään.

Helmikuussa raivosivat kuitenkin uudelleen lumimyrskyt ja lämpömittari

aleni -40 asteeseen C, mutta elohopea ei kuitenkaan jäätynyt. Yleensä

talvi oli leudompi, kuin tämmöisessä arktisessa luonnossa olisi

odottanut.

Maaliskuun 24:ntenä lähtivät Payer, Koldewey ja kuusi miestä pitkälle

rekiretkelle, tutkiakseen Grönlannin rantaa pohjoista kohti. Kauaksi ei

tarvinnut kulkea, ennenkuin tultiin tuiki tuntemattomille seuduille.

Grönlannin ranta oli edelleenkin täynnään vuoria, vuonoja, jäävirtoja,

ja oli kaiken kaikkiaan suurenmoisen kaunis. Retkikunta kulki jäätä

pitkin. Pohjoista kohti jäävuorien luku yhä lisääntyi. 77:ltä

pohjoiselta leveysasteelta retkikunnan täytyi eväitten niukkuuden

vuoksi kääntyä takaisin. Tämä kohta jäi sitten moneksi vuosikymmeneksi

Grönlannin itärannikon pohjoisimmaksi tunnetuksi. Paluumatka oli vielä

vaivalloisempi kuin menomatka retkeilijäin voimain uupumisen ja nälän

vuoksi, mutta huhtikuun lopulla he kuitenkin saapuivat onnellisesti

laivaan. Matkan varrella he tapasivat tälläkin rannalla eskimoitten

entisten asunnoitten pohjia.

Jo toukokuun 8:ntena Payer lähti uudelle retkelle, tutkiakseen Sabinen

saaren kohdalla olevia suuria vuonoja. Suojat, likomärät kelit

vaikeuttivat nyt tavattomasti kulkua.

Kesäkuussa Koldewey valmistautui lähtemään paluumatkalle, mutta vasta

heinäkuun 22:ntena väylä aukeni. Kun kesä näytti suotuisalta, koetti

hän laivalla tunkeutua pohjoista kohti, mutta jäät tuota pikaa sulkivat

tien. Hän kääntyi silloin etelää kohti ja sinne päin oli sulaa. Kap

Franklinin tuolla puolen löytyi erään vuonon suu, jota ei kartoilla

ollut ensinkään; tämän vuonon löydöstä ja tutkimisesta tulikin sitten

koko matkan loistokohta.

Payer nimitti vuonon hallitsijansa kunniaksi »Keisari Frans Josefin

vuonoksi».

Frans Josefin vuono.

Vuonon suulla kohosi suoraan merestä 1 200 metrin korkuiset äkkijyrkät

kallioseinämät ja näille Payer kiipesi, nähdäkseen vuonon sisustaan.

»Mikä odottamaton näkö täällä ihastuneelle katseelle paljastui!

Suunnaton, lukemattomien hohtavien jäävuorien peittämä vuono lepäsi

lännessä jalkaimme alla, sulkien haaroineen helmaansa korkeita,

jäätikön peittämiä kallioita, osaksi todellisia saaria, jyrkkäin

kallioseinämäin piirittämättä, vuonon suu täynnään lukemattomia

pieniä saaria. 70 km kauempana lännessä näimme erään vuonon

päähaaroista poikkeavan länttä kohti 2400 m korkuisen vuorenharjanteen

juurella. Etelässä Parryn yksinäinen kallioniemi pisti kauas mereen,

ahtojäiltä tien sulkien, ja yli vielä selvittelemättömäin lahtien,

niemensuikaleitten, vuorenjonojen ja jäävirtain vaelsi katse 100—110

km päässä olevalle, ehkä 3000 metriä korkealle 'Wernerin vuoristolle',

jonka muodot muistuttivat Tyroolin Dolomiittteja».

»Germania» lähti paikalla sulaan vuonoon sitä kartoittamaan ja

tutkimaan. Se haara, johon se laski, oli noin 7—10 km levyinen ja niin

syvä, ettei 1,000 metrin luotilangalla tavattu pohjaa. Rannat olivat

äkkijyrkkiä kallioseinämiä ja yli 600 metrin korkuisia jäävuoria

uiskenteli vuonon pinnalla. Valtavia jäävirtoja päättyi monen

kilometrin leveisin rintamin vuonoon.

Höyrykattilan huonon kunnon vuoksi »Germania» ei saattanut tutkia

vuonon kaikkia mutkia, vaan retkikunnan täytyi tyytyä siihen, että

kiipesi korkealle vuorelle saadakseen sieltä yleissilmäyksen.

»Alppilaaksojemme reheväin niittyjen asemasta lepäsi täällä jalkaimme

alla 2,100 metrin syvyydessä vuonon tumma vedenpinta. Lukemattomia

jäävuoria, etäältä nähden kuin hohtavia helmiä, uiskenteli sen pinnalla

ja hirmuinen vuorenseinä näytti suistuvan siihen äkkijyrkkänä.

Kaikilta vuoripengermiltä, joka laaksosta laskeutui jättiläismäisiä

jäävirtoja valtavan kalliosolan syvyyteen, ja niiden alapään korkeista

jääseinämistä lohkeilivat nuo uljaat jäävuoret, jotka luode ja vuoksi

ja merivirta sitten kuljettivat vuonon sokkeloista ulos valtamereen.

Enemmän kuin mikään muu kiinnitti huomiotamme lännessä näkyvä valtava

jääpyramidi. Se kohosi noin 1,520 metriä yli korkean vuorenharjanteen,

joka kulki pohjoisesta etelään.» Sille annettiin nimeksi »Petermannin

huippu», mutta Payer erehtyi koko joukon sen korkeudesta, uudempien

mittauksien mukaan Petermannin huipun korkeus kaikkiaan on 2,800

metriä. Siitä laskeutui mereen jäävirta, jonka rintamaseinän leveys oli

6—7 kilometriä.

70 kilometriä »Germania» vielä kulki keisari Frans Josefin vuonoa

länteen päin, löytäen yhä uusia salmia, joita se ei kuitenkaan voinut

tutkia. Välttääkseen toisen talvehtimisen sen täytyi kesken lähteä

paluumatkalle. Kun se syyskuun 11:ntenä 1870 saapui takaisin Weserin

suulle, ei sieltä saatu luotsia, ei nähty merimerkkejä ja kaikki oli

hiljaa kuin haudassa. Retkikunnan poissa ollessa oli puhjennut Saksan

ja Ranskan välinen sota. »Hansan» miehistö oli saapunut kotimaahan

kymmenen päivää aikaisemmin.

Retkikunnan sekä maantieteelliset että luonnontieteelliset tulokset

olivat mitä suuriarvoisimmat, vaikk'eivät ne herättäneetkään yleistä

huomiota, kotimaassa kun sota täytti kaikkien mielet. Geologiset

tulokset valaisivat paljon sitä maayhteyttä, joka Grönlannin ja

Euroopan välillä on ennen muinoin ollut ja jonka tunteminen on

elimellisen luomakunnan levenemisen ymmärtämiselle niin tärkeä.

Grönlannin maajäätikkö.

Paljon ennen kuin Grönlannin rannat olivat kauttaaltaan tunnetuiksi

tulleet, oli sen laaja sisäosa kiihoittanut tutkijain uteliaisuutta ja

mielenkiintoa. Kaikkialla, missä vain oli vähänkin matkaa merenrannasta

kuljettu, oli kuitenkin tullut vastaan valtava, yhtämittainen,

ylipääsemätön jääpenkka, jonka haljenneiden, kuiluisten jyrkänteiden

päälle näytti toivottomalta yrittääkään. Mitä oli tämän suunnattoman

jäämuurin takana? Eskimot sitä pelkäsivät taikauskoisella kammolla

eivätkä uskaltaneet lähteä sen päälle yrittämäänkään, valkoisten

mielikuvitus sijoitti sinne ihania laaksoja ja vihantia nurmikoita,

sillä sisämaasta rannikolle puhaltava tuuli oli kumman leuto.

Paars.

Jo v. 1728 lähti tanskalainen majuri Claus Enevold Paars tätä kysymystä

ratkaisemaan. Hänen aikomuksensa oli kulkea sisämaan poikki itärannalle

pakottamaan Eystribygdiä veroa maksamaan. Paarsilla oli sitä varten

kerallaan sotaväkeä ja yksitoista hevosta. Hevoset kuolivat jok'ainoa,

ennenkuin oli jäätiköllekään päästy, eivätkä sotamiehetkään, joilla

oli mukanaan vaimot ja lapset, päässeet maajäätikön reunaa edemmäksi.

Parikymmentä vuotta myöhemmin yritti kauppias Lars Dalager tätä tietä

päästä vanhoja veriheimolaisiaan tavaroineen onnellistuttamaan, mutta

13 kilometriä kuljettuaan hänen oli kauniisti palaaminen takaisin

koruineen, helyineen.

Sitten kului päälle 100 vuotta, ennenkuin seuraava yritys tehtiin.

Amerikkalainen naparetkeilijä Isaak Hayes nousi, kuten olemme ennen

kertoneet, Foulke vuonossa Luoteis-Grönlannissa maajäätikölle ja

väittää kolmessa päivässä kulkeneensa sitä pitkin 90 kilometriä. Nansen

ei kuitenkaan pidä tätä mahdollisena.

Vähän myöhemmin, v. 1867, yrittivät englantilaiset alppikiipeilijät

Brown ja Whymper nousta maajäätikölle, mutta heidänkin yrityksensä

meni aivan myttyyn. He tapasivat jäätä, jolta kesälämpö oli sulattanut

kaiken lumen, ja tämä jää oli niin täynnään lukemattomia rosoja,

etteivät he päässeet eteenpäin kuin moniaita kilometrejä, ennenkuin

koirain vetämät reet särkyivät aivan kelvottomiksi.

Nordenskiöld maajäätiköllä.

Grönlannin maajäätikkö herätti kuitenkin yhä suurempaa mielenkiintoa

tieteellisessä maailmassa ja v. i 1870 A.E. Nordenskiöld teki matkan

Länsi-Grönlantiin tämän maantieteellisen kysymyksen valaisemiseksi.

Hän lähti yhdessä Lundin kasvitieteen professorin Berggrenin kanssa

sisämaanmatkalleen Aulatsivik-vuonosta, joka on 100 kilometriä

Jakobshavnista etelään, toivoen siellä tapaavansa semmoisen kohdan

maajäätikön reunaa, joka olisi verraten liikkumaton ja jossa sen

vuoksi olisi vähemmän halkeamiakin. Ja nousu maajäätikölle heille

onnistuikin. Kahdeksassa päivässä he pääsivät etenemään sen lakea

piikin 50 kilometriä. Mutta sitten eskimot, jotka olivat heidän

kuormankantajinaan, tekivät tenän ja Nordenskiöldin täytyi palata

takaisin. Hän oli kuitenkin ensimmäisenä saanut käsityksen tämän

suunnattoman jääpeitteen yläpinnalla vallitsevista omituisista

oloista, lumi-ilmiöistä, joita tuskin missään muualla tapaa, järvistä,

lumisoista, puroista, joista, joita jäätikön pinnalla juoksee, ja

mahtavista könkäistä, jotka suistuvat maajäätikön halkeamiin synkkiin

syvyyksiin ja jäätunneleissa jatkavat matkaansa ikäänkuin Karstin

kalkkialueen maanalaiset joet, vuorenhuipuista, »nunatakeista», jotka

reunoilla kohoavat jäätikön syleilystä kuin yksinäiset tulivuorenkeilat

valtameren keskeltä.

Seuraavan yrityksen teki Jensenin johtama tanskalainen retkikunta v.

1878. Se oli mitä parhaiten varustettu, mutta kohtasi niin vaikeata

jäätä, sumua ja lumimyrskyjä, ettei se kolmisen viikkoa kestäneellä

retkellään päässyt paljoakaan kauemmaksi kuin Nordenskiöld. Ruokavarain

puute ja jalkineiden hajoaminen pakotti sen rannikolle palaamaan.

V. 1883 Nordenskiöld teki uuden yrityksen, joka onnistui paljon

paremmin. 18 päivässä hän kulki jäätikön reunalta 117 kilometriä

sisämaahan päin ja saavutti 1,500 metrin korkeuden. Edellisellä

yrityksellä saavutettu korkeus oli ollut vain 600 metriä. Maajäätikkö

siis kilven tavoin kohoamistaan kohosi. Paluukohdaltaan Nordenskiöld

lähetti molemmat mukanaan olevat lappalaiset vielä kauemmaksi

yrittämään, ja he väittivät 58 tuntia kestäneellä hiihtomatkallaan

edenneensä vielä 230 kilometriä kauemmaksi. Nansen ei kuitenkaan luule

heidän päässeen 70 kilometriä etäämmäksi. Vaikk'eivät lappalaisetkaan

etäisimmästä kohdastaan nähneet muuta kuin samaa ainaista lumikenttää,

oli Nordenskiöld kuitenkin edelleenkin vakuutettu siitä, että

Grönlannin sisäosat olivat sulat. Hän arveli ehkä joutuneensa

jääselänteelle, joka kulki tämän sulan alueen poikki. Nordenskiöldin

käsityksen mukaan ei Grönlannin lumentulo olisi riittänyt koko maata

jäähän peittämään. Mutta Grönlannin maajäätikkö lieneekin jääkauden

aikuinen. Nykyisin se kaikkialla reunoillaan taantumistaan taantuu. V.

1886 Peary ja Maigaard kulkivat maajäätiköllä 160 km 23 päivässä, mutta

heidän matkailmoitustaan toiset epäilevät.

Nansenin hiihtoretki Grönlannin poikki.

Kun oli kulunut muutamia vuosia Nordenskiöldin toisesta retkestä,

esitti eräs nuori norjalainen, Fridtjof Nansen nimeltään, uhkarohkean

tuuman Grönlannin sisäosien salaisuuksien paljastamiseksi. Hän

lupasi hiihtää Grönlannin poikki autiolta itärannalta länsirannalle,

jolla melkein kaikki siirtokunnat ovat ja jonne siis on uupuneena

turvallisempi saapua.

Tuumaa pidettiin mielettömän uhkarohkeana, mutta siitä huolimatta

Nansen sen toteutti. Yhdessä Otto Sverdrupin, kahden muun norjalaisen

ja kahden lappalaisen keralla hän norjalaisella pyyntialuksella kulki

Grönlannin itärannikolle. Hänen aikomuksensa oli nousta maihin Sermilik

vuonossa, mutta laiva ei päässyt tunkeutumaan ahtojäiden läpi, vaan

jätti retkikunnan veneineen varustuksineen etelää kohti matkaavien

jäiden ulkoreunaan, ja ennenkuin Nansen suunnattomien ponnistusten

kaupalla ja monet vaarat vältettyään pääsi ahtojäiden poikki rannalle,

olivat jäät kuljettaneet retkikuntaa Umivikiin saakka, joka on 65:llä

leveyspiirillä. Aikaakin kului tämän kautta hukkaan kuukauden päivät,

mutta sen sijaan oli maajäätikölle nousu Umivik vuonon rannalta vähän

helpompaa. Sangen suuren työn takana se oli sittenkin ja paljon

vaarallisia halkeamia oli kierrettävä tai niiden yli kuljettava.

Ilman lämpöisyyden vuoksi kuljettiin alussa yöllä. Mutta sitten yöt

muuttuivat kovin kylmiksi — kesä teki jo loppuaan, ja toisina öinä

oli -50° pakkasta — ja reet luistivat kuivan lumen pinnalla niin

huonosti, että kuljettiin päivällä. Suunta oli ensin luoteinen, sillä

Nansen aikoi saavuttaa Kristianshaabin siirtokunnan, joka on lähellä

Disko-saarta ja Jakobshavnia, mutta kun kahtenatoista päivänä oli

halkeamien, lumimyrskyjen ja sateitten vuoksi päästy vasta muutama

kymmen kilometriä eteenpäin, muutettiinkin suunta etelämmäksi, kohti

Godthaabia. Nansen toivoi siten saavuttavansa länsirannan, ennenkuin

viimeinen laiva ennättäisi lähteä Eurooppaan. Vähitellen jäätikön

pinta parani, kuta korkeammalle noustiin, halkeamat katosivat,

viimeisetkin nunatakit vaipuivat näköpiirin alle ja rannaton aaltoileva

lumikenttä oli edessä. Mutta tämä lumilakeus kohosi kohoamistaan,

kuten ilmapuntari ja punnituskone osoittivat, kunnes retkikunta oli

2,700 metriä merenpinnan yläpuolella. Tältä korkeudelta lumikentän

pinta taas alkoi aleta, ensin hyvin verkkaan, sitten reunoja kohti

nopeammin. Kelit, jotka jääkilven keskiosissa pehmeän lumen ja

ankaran pakkasen vuoksi olivat huonot, paranivat länsirinteellä

ja pitkiä matkoja retkikunta saattoi kulkea purjein kovan hangen

pintaa. Jääkilven länsireuna oli täynnään suunnattomia halkeamia ja

alas laskeminen oli ylen vaarallista ja aikaa vaativaa. 40 päivää

kestäneen vaelluksen jälkeen oli kuitenkin tuo 560 km pitkä matka

maajäätikön poikki kuljettu ja saavuttiin Ameralik vuonon rannalle.

Siellä rakennettiin kiireesti vene kepeistä ja öljykankaasta, ja sillä

kuljettiin Godthaabiin. Viimeinen laiva oli kuitenkin ennättänyt jo

lähteä ja retkikunnan täytyi viettää talvi Grönlannissa. Tämän talven

kuluessa Nansen perehtyi eskimoitten elämänlaatuun ja se oppi oli hänen

pelastuksensa myöhemmin, »Framin» suurella napamatkalla.

Vaikka Nansen olikin kulkenut vain Etelä-Grönlannin poikki, osoitti

hänen matkansa kuitenkin epäämättömästi, ettei sisämaa voinut olla

sulaa, kuten Nordenskiöld oli otaksunut, vaan vielä monta vertaa,

vahvemmalti jään peitossa kuin reunat. Ja samaan kokemukseen ovat

tulleet kaikki muutkin, jotka myöhemmin ovat Grönlannin maajäätikölle

nousseet. Nansenin jälkeen teki ennen muita Peary moisia, vielä paljon

pidempiäkin matkoja, vieläpä aivan Grönlannin pohjoisimmissa osissa, ja

hänen havaintonsa täydelleen vahvistivat Nansenin huomiot.

Itävaltalaisten retki Frans Josefin maalle.

Huippuvuorien itäpuolinen meri yleensä on jäitä täynnään, mutta

norjalaiset valaanpyytäjät ovat kuitenkin usein tavanneet verraten

aukeatakin vettä. Petermann piti tätä seikkaa uutena todistuksena

siitä, että napameri perältäkin on sula, ja hänen kehoituksestaan kaksi

itävaltalaista upseeria, Karl Weyprecht ja Julius Payer, jälkimmäinen

meille jo tunnettu Itä-Grönlannin tutkijana, v. 1871 teki sille

suunnalle lyhyen tiedusteluretken norjalaisella laivalla, tavatenkin

todella laajalti sulaa merta. Tämä partioretki suuresti vahvisti sitä

luuloa, että Golf-virta todella pitää Huippuvuorien ja Novaja Zemljan

välillä merta sulana niin kauas pohjoista kohden, että sillä suunnalla

muka on vapaa reitti pohjoisnavalle. Petermann tulisella innolla

kehoitti tätä tietä yrittämään ja kaksi ylimystä, kreivit Wilczek ja

Zichy, hankkivat itävaltalaisen retkikunnan varustamiseksi varoja.

Payer ja Weyprecht saivat tämän oivallisesti varustetun retkikunnan

johdettavakseen. Sen tehtävänä oli Novaja Zemljan länsipuolitse pyrkiä

pohjoisnavalle ja sitten palata, mikäli mahdollista, Beringin salmen

kautta, toisin sanoen kulkea koillisväyläkin yhden tien. Retkikuntaa

varten rakennettiin varta vasten uusi laiva, »Tegetthoff», ja jo v.

1872 se saattoi Bremerhavenista lähteä matkaan.

Heinäkuun puolivälissä »Tegetthoff» sitten lähti edelleen Tromsasta ja

saapui Novaja Zemljan luoteisrannalle tavaten siellä kreivi Wilczekin,

joka oli norjalaisella pyyntialuksella tullut lisävarastoja tuomaan.

Kesä 1872 oli kuitenkin sangen epäsuotuisa, meri oli täynnään jäitä,

jotka ilman varmaa suuntaa tuulen keralla ajelivat minne milloinkin, ja

nämä jäät heti kreivi Wilczekin takaisin lähdettyä ympäröivät pohjoista

kohti pyrkivän »Tegetthoffin», eivätkä sitä sen koommin irti laskeneet.

Kohtalokas päivä.

»Se oli kohtalokas päivä alusta loppuun», kirjoittaa Payer. »Tuskin

olimme saaneet laivan jäälauttaan kiinnitetyksi, ennenkuin joka

puolelta alkoi tunkeutua jäitä päällemme, saartaen meidät täydelleen

Epätoivo olisi varmaan vallannut meidät, jos tänä iltana olisimme

tienneet, että tästä hetkestä alkaen olimme tuomitut tahdottomina

seuraamaan jään oikkuja, ettei laiva koskaan enää pääsisi päämääräänsä

pyrkimään, että kaikki ne toiveet, joilla ystävämme vain pari tuntia

takaperin olivat nähneet 'Tegetthoffin' höyryn voimalla pyrkivän

pohjoista kohti, jo nyt olivat kokonaan tuhotut ja että samalla

kaikki suuret toiveemme olivat rauenneet — ettemme enää olleet

tutkimusretkeilijöitä, vaan vasten tahtoamme jäälauttain matkustajia.

Mutta tässä tilassa me toivoimme päivästä päivään, vuodesta vuoteen,

että vapautuksen hetki vihdoinkin tulisi. Ensin odotimme sitä

tuntikaupalla, sitten päivä- ja viikkokaupalla, sitten vuodenaikain

mukana tuulien kääntyessä ja vihdoin uudenvuodenlahjana. Mutta tämä

hetki ei lyönyt milloinkaan.»

Retkikunnalle alkoi todella ylen ikävä aika. Ajojäiden mukana laiva

kulki milloin yhtäänne, milloin toisaanne, sen mukaan mistä milloinkin

tuuli puhalsi. Viikosta viikkoon Novaja Zemljan korkea kolkko ranta

alenemistaan aleni, kunnes se vihdoin kokonaan katosi näkyvistä ja

jääerämaa joka puolella ympäröi laivaa.

Kammon talvi.

Vuoden 1872 syksy oli tavattoman kylmä ja laivaa ympäröivät ajojäät

jäätyivät pian yhteen. Ei ollut ajattelemistakaan, että sahaamalla enää

olisi päästy vapaiksi, sen enempää kuin räjähdysaineillakaan. Lokakuun

13:ntena tämä hyinen ympäristö kuitenkin taas havahtui turtumuksestaan

ja alkoivat kamalat jään puserrukset, jotka uhkasivat tuhota laivan

ja joita kesti kaiken talvea. »Lokakuun 13:ntena jää halkesi aivan

laivamme alta... jouduimme saarroksiin... Jäälauttamme ruhjoutui ja

sinne ja tänne pusertuen jäälohkareet piiloutuivat röykkiöiksi, jotka

kohosivat monta syltä laivaamme korkeammiksi ja painoivat jykeviä

tammikaaria laitoihin. Laivan alle tunkeutunut jää alkoi sitä kohottaa

ja valmistauduimme hylkäämään sen, jos se, kuten näytti varmalta,

ruhjoutuisi... 'Tegetthoff' kallistui ja valtavat jääröykkiöt uhkasivat

vyöryä sen päälle, mutta sitten puserrus kuitenkin laukesi.»

Lukemattomat kerrat huudettiin miehet kannella olemaan valmiit

lähtemään laivasta, jos se uppoisi — lähtemään synkkään napayöhön

tietämättä minne! Laiva ei kuitenkaan uponnut, vaan puserrukset

kohottivat sitä yhä korkeammalle ja korkeammalle. Onneksi ei sattunut

semmoisia lumimyrskyjä, kuin Payer oli Grönlannissa kokenut.

»Tegetthoff» varustettiin talvikuntoon, mutta samalla rakennettiin

jäälle maja, johon vietiin kivihiiliä ja muita tarpeita siltä varalta,

että täytyisi hylätä laiva. Tämän jälkeen ryhdyttiin tieteellisiin

töihin, voimisteltiin, tehtiin lyhyitä retkiä ja silloin tällöin

ammuttiin jääkarhuja, joita tuli laivalle utelemaan.

Näin kului talvi ja kun palaava aurinko loi riutuneeseen miehistöön

ensimmäiset säteet, tuntui kaikista tietämättömin mies lausuvan julki

kaikkein oppineimpainkin sisimmät tunteet, kun hän sanoi: »Siunattu

auringonvalo!»

Auringon mukana alkoi tulla jääkarhuja niin suurella joukolla, että

retkikunta niistä sai tuntuvan lisän ruokavaroihinsa. Mutta ne olivat

niin vihaisia, että niitä vastaan täytyi olla alati varuillaan.

Helmikuusta alkaen laiva ajautui ensin luodetta ja sitten pohjoista

kohti, saavuttaen itäisimmän kohtansa, 71° it. pituutta, leveydellä

79°. Kesällä se hitaasti kulki länttä kohti aina pituudelle 59°05'.

Laivan suuntia hallitsivat lounaistuulet ja pohjoisessa olevan, silloin

vielä tuntemattoman maan vastavaikutus.

Kesä ei sanottavasti muuttanut jääsuhteita, mutta linnuista, hylkeistä

ja jääkarhuista saatiin siksi paljon tuoretta lihaa, että terveydentila

laivalla pysyi hyvänä. Joskus ilmestyi taivaanrannalle railoja,

mutta niihin oli mahdoton päästä. Joka päivä vähenivät toiveet, että

laiva edes kesällä vapautuisi kahleistaan, ja surullisella mielellä

retkikunta jo valmistautui uutta talvea vastaanottamaan.

Maata!

»Odottamatta tilanne silloin muuttui suotuisammaksi. Jo kauan olimme

jäälauttamme kuljettamina olleet seuduissa, joita ei ihmissilmä ollut

koskaan ennen nähnyt. Mutta turhaan olimme siihen saakka kurkkineet ja

kurkkineet, eikö mistään näkyisi uutta maata. Mitä suurin yllätys ja

retkikunnalle tärkeä tapaus sen vuoksi oli, kun elokuun 31:ntenä äkkiä

näimme pohjoisessa sumuista selviytyvän korkeita maita, joille oli noin

26 km matkaa. Päämaan etelärintama näytti olevan 80:lla leveysasteella.

Samalla näimme nyt ensi kerran ympärillämme suuret määrät jäävuoria.»

Tällä maalla oli nimittäin paljon jäävirtoja, joista jäävuoria

lohkeili. Lähin niemi, joka sai Tegetthoffin nimen, oli korkea, jyrkkä

ja kallioinen, mutta monta matalampaakin saarta näkyi. Kapteeni

Weyprecht komensi paikalla miehistön kannelle, veti lipun mastoon, piti

puheen ja hurraahuutojen kaikuessa nimitti maan hallitsijansa mukaan

»Frans Josefin maaksi.»

Frans Josefin maa.

Luutnantti Payerille kuului johto maalla, samoin kuin Weyprechtille,

joka oli meriupseeri, merellä, ja viipymättä hän ryhtyi toimiin

lähteäkseen tälle uudelle maalle. Mutta välillä oli niin paljon

railoja, ettei se ollut mahdollista, vaikka Payer sanoo tunteneensa

todellisia Tantaluksen tuskia kiihkeästi himoitessaan uudelle

työmaalleen. Kuukausimääriä retkikunnan täytyi maata tämä uuden maan

edustalla voimatta sitä saavuttaa. Vielä syys- ja lokakuunkin laiva

tuulien oikkujen alaisena ajelehti pitkin tämän maan rantoja. Jos

retkikunta olisi laivasta lähtenyt, olisi se auttamattomasti tullut

siitä eristetyksi. Lokakuun lopulla »Tegetthoff» kuitenkin odottamatta

ajautui viiden tai kuuden kilometrin päähän eräästä pienemmästä

saaresta, ja nyt maihin meno kävi mahdolliseksi. Payer ei enää

viivytellyt, vaan kulki röykkiöisen jään poikki lähimpään rantaan ja

otti sen Itävallan omaksi, rakensi rannalle kivipyykin ja kätki siihen

lyhyen kertomuksen retkestä. Kolkompaa, yksinäisempää saarta tuskin

olisi voinut kuvitella kuin tämä itävallan kruunun uusin alusmaa, jonka

kivikoita lumi ja jää peittivät, mutta retkikunnalle se oli kunnian

pelastus.

Lokakuun 22:ntena alkoi jälleen napayö, mutta muutamia lyhyitä

rekiretkiä kuitenkin tehtiin, vaikk'ei valon puutteen vuoksi ollutkaan

mahdollista saada käsitystä uudesta maasta, oliko se vain pieni

saaristo, vaiko suuri manner. Näihin kysymyksiin ei ollut mahdollista

saada vastausta ennenkuin seuraavana keväänä, auringon taas noustessa —

jos »Tegetthoff» jäälauttoineen silloin vielä oli entisellä paikallaan.

Retkikunta pelkäsi nyt, että pohjoistuulet talven kuluessa jälleen

ajaisivat sen kauas merelle.

Toinen talvi.

Onneksi pysyi »Tegetthoff» kuitenkin koko talven paikallaan. Jäät

pysyivät rauhallisina, eivätkä pusertaneet laivaa, jolla talvi sen

vuoksi nyt kului hauskemmin ja kaikki tieteelliset työt voitiin

suorittaa paremmassa rauhassa. Mutta ankaria lumituiskuja oli ja

monet viikot oli niin pimeä, että oli mahdoton erottaa päivää yöstä,

ja viikkokausia oli elohopea jäässä. Jääkarhuja tuli tavan takaa

vierailemaan, sen koommin takaisin palaamatta, ja niiden liha oli

retkikunnalle oivallinen apu keripukkia vastaan. Mutta kolmatta talvea

ei luultu enää kestettävän, ja kun »Tegetthoffin» vapautumisesta ei

enää näyttänyt olevan toivoa ja oli pelättävä, että se kesällä lumen

sulaessa kaatuisi, päätti retkikunta hylätä sen seuraavassa toukokuussa

ja merijään poikki vetää veneet sulaan veteen ja pyrkiä niillä takaisin

ihmisten ilmoille. Sitä ennen aiottiin kuitenkin rekiretkillä tutkia

uusi maa.

Payerin rekiretket.

Julius Payerin keväällä tekemät rekiretket kuuluvat napatutkimuksen

rohkeimpiin. Kun täytyi lähteä varhain liikkeelle, niin oli kestettävä

ulkoilmassa lähes viidenkymmenen asteen pakkasia. Tuulet puhalsivat

myrskyn voimalla, niin että kuormatut reet usein kulkivat pitkät matkat

purjeiden vetäminä. Koirat olivat erinomaisia juhtia. Suurinta haittaa

tuotti eväiden ja polttoaineitten niukkuus.

Ensimmäinen rekiretki tehtiin jo maaliskuussa luodetta kohti, saariston

läntisen päämaan rantaa seuraillen, nousten 760 metrin korkuisille

vuoriniemille.

»Vailla minkäänlaisia elonmerkkejä makasi edessämme maa. Joka puolella

laskeutui valtavia jäävirtoja autioista vuoristoista, joiden vallitseva

doleriittimuodostumaa kohosi jyrkiksi keilavuoriksi ja pöytämiksi.

Kaikki lepäsi häikäisevän valkoisessa valossa ja symmetristen

vuorikerrosten patsasrivit kannattivat lakeaan kuin sokerileivoksen

päällykset. Kiven luonnollista väriä ei täällä näkynyt missään,

vaikka se Grönlannin, Huippuvuorien ja Novaja Zemljan kaltaisissa

arktisissa maissa kylläkin esiintyy. Tämä oli seuraus runsaista

sateista ja höyryjen tiivistyksestä kylmille vuorenseinämille. Ilman

tavaton kosteus oli myös syynä siihen, että täällä, toisin kuin muissa

arktisissa maissa, helposti arvasimme etäisyydet liian suuriksi, jota

paitsi selkeitä päiviä oli vähän.» Ankarain pakkasten vuoksi tuottivat

varsinkin yöt retkeilijöille paljon kärsimyksiä.

Palattuaan maaliskuun 16:ntena takaisin laivaan Payer paikalla rupesi

valmistelemaan toista retkeään, jonka tuli kestää 30 päivää ja jonka

päämäärä oli saariston pohjoisulottuvaisuuden tutkiminen. 24 p. hän

taas lähti matkaan, kuusi miestä kerallaan. Vain kolme koiraa oli

vetokunnossa, enimmäkseen miehet itse saivat vetää 800 kg painoista

rekeään. Pakkaset eivät enää olleet yhtä kovat — kovin oli -32°C

— mutta lumituiskuista, suojista, railoista ja jäälle kohonneesta

merivedestä oli paljon vastusta. Saariston läpi kulkee etelästä

pohjoiseen leveä salmi, jonka Payer nimitti Austrian salmeksi, ja sitä

hän matkasi pohjoista kohti, lukemattomien jäävuorien ja röykkiöitten

keskitse, ampuen pitkin matkaa jääkarhuja eväitten vahvistukseksi.

Lopulta Payer jätti osan miehistään leiriin ja jatkoi vain kahden

miehen keralla matkaa, kulkien Kruununprinssi Rudolfin saaren poikki

suoraan pohjoista kohti. Payer, merimies ja koirat vetivät, vänrikki

Orel kulki perässä ja työnsi.

Jäätikön halkeamassa.

Tie kulki alkumatkalla valtavan jäävirran poikki, jonka siltain Payer

otaksui vielä kestävän, pakkaset kun olivat kovat. Tuskin olivat he

kuitenkaan kulkeneet jäätikön pintaa parikymmentä metriä, kun Orel,

joka oli kääntynyt taakseen katsomaan, eikö tavaroista ollut mitään

jäänyt levähdyspaikalle, kuuli kovan romahduksen ja taas matkan

suuntaan kääntyessään huomasi, että ihmiset, reki ja koirat olivat

kadonneet ja että hän oli yksinään jäätikön pinnalla. Ruvetessaan

kauhun valtaamana etsimään hän näki jäätikön pinnassa ammottavan aukon

— sinne, jäätikön halkeamaan, olivat kaikki kadoneet. Payer oli onneksi

jäänyt vetohihnasta riippumaan ja oli painautunut halkeaman toiselle

partaalle jäälle vatsalleen. Tämä oli sen kautta mahdollista, että

reki oli tarttunut halkeamaan poikittain. Orel kävi niinikään jäätikön

pinnalle vatsalleen ja ryömi nelin kontin halkeaman reunalle. Payerin

hän näki makaavan neljä metriä syvällä ja kuilun syvyydestä kuului

merimiehen valitus ja hihnain päässä killuvain koirain uikutus. Orel

heitti Payerille taskuveitsen, jolla hän saattoi leikata hihnansa

poikki ja pelastua. Merimiehelle he sitten huusivat syvyyteen,

ettei hänen millään ehdolla pitänyt istua, muutoin hän ehdottomasti

kohmettuisi. Sitten he sukkasillaan henkensä edestä juoksivat ne 11

kilometriä, jotka he jo olivat kulkeneet taakse jääneitten toverien

luota, toivat tankoja ja köysiä ja yhden apumiehen ja saapuivat 3 1/2

tunnin kuluttua takaisin halkeamalle. Apumies, joka oli tiroolilainen

vuorikiipijä, laskettiin halkeamaan, josta hän toikin merimiehen,

koirat ja reen jälleen jäätikön pinnalle.

Vaikka matka oli ollut vähällä näin lyhyeen päättyä, jatkoi Payer sitä

kuitenkin rohkealla mielellä, muuttaen vain suuntaa. Kruununprinssi

Rudolfin maan länsirannalla retkikunnan yllätti kevätsuoja ja kaikilla

kallioilla oli tuhansittain ruokkeja ja muita arktisia lintuja, jotka

olivat tulleet sinne pesimään, karhun, ketun ja jäniksen jälkiä oli

kaikkialla ja hylkeitä loikoili jäällä. Jää huononi huononemistaan

ja lopulta oli edessä sula meri ja matkaa täytyi jatkaa maisin. Kap

Fligelystä leveydeltä 82°5' Payer vihdoin kääntyi takaisin. 300 metrin

korkuiselta kallioniemeltä näkyi edessäpäin yhä laajoja vuorisia maita.

Paluumatkalla oli Austrian salmen eteläosa luonut jäänsä ja retkikunnan

täytyi kulkea pitkiä kierroksia pitkin vaarallisia maajäätiköitä,

ennenkuin se saavutti kohdan, missä saattoi kulkea salmien yli. Laiva

oli vielä samassa paikassa, jossa se oli menomatkallakin ollut, ja

siten rekiretkikunta pääsi raskaasta huolesta.

Toukokuun alussa Payer kahden kumppanin keralla teki vielä kolmannen

retken länttä kohden, tavaten siellä 1,520 m korkean kukkulan, joka on

koko saariston korkein.

Tämän retken päätyttyä täytyi ruveta ajattelemaan kotimatkaa ja

toukokuun 20:ntenä 1874 raskaalla mielellä hylätä »Tegetthoff». Neljä

venettä ja neljä rekeä mukaan ottaen koko miehistö — yksi oli talven

kuluessa kuollut keuhkotautiin — lähti pyrkimään jään poikki etelää

kohti. Kokoelmat, varustukset, suurin osa ruokatavaroista täytyi

jättää laivaan. Alussa haittasi matkan tekoa vahva lumi. Sitten alkoi

kulku lukemattomien railojen poikki. Matka edistyi niin hitaasti, että

itsepintaiset etelätuulet ajoivat jäitä ja retkikuntaa niiden mukana

saman verran taapäin kuin se eteenpäin ponnisti. Toisen kuukauden

lopussa ei oltu päästy kuin 15 kilometrin päähän laivasta. Näytti

jo siltä, kuin täytyisi palata takaisin ja viettää laivassa vielä

kolmaskin talvi. Heinäkuun jälkipuoliskolla pohjatuulet ja sateet

kuitenkin paransivat asioita sen verran, että parissakymmenessä

päivässä päästiin 450 km eteenpäin. Elokuun alussa alkoi jäitten

keskellä tuntua isoa maininkia, joka ilmaisi avoimen meren olevan

lähellä, ja elokuun 14:ntenä veneet pääsivät sen reunaan. Elokuun

18:ntena ne saapuivat Novaja Zemljan rannalle ja sitä kuusi päivää

etelää kohti matkattuaan tapasivat kaksi venäläistä pyyntialusta,

joista toinen vei retkikunnan Ruijan Vesisaareen.

Paluumatka Euroopan kautta Itävaltaan muodostui triumfiretkeksi,

tämmöiset yritykset kun olivat Itävallan aikakirjoissa aivan

harvinaisia.

Payer luuli Frans Josefin maata alaltaan yhtä suureksi kuin

Huippuvuoret ovat. Hän päätti, että se oli saaristo, johon kuului pari

kolme suurempaa ja hyvin monta pientä maata. Erään suuremmista maista,

hän nimitti Wilczekin maaksi, toisen Zichyn maaksi. Payerin isot maat

ovat kuitenkin myöhemmin tarkemmin tutkittaissa hajaantuneet moneksi

pienemmäksi, ja moni maa, jonka hän pohjoiskulmilla karttaansa piirsi,

olikin sitten Nansenin havaintojen mukaan olematon. Syynä näihin

erehdyksiin epäilemättä olivat saariston suuret maajäätiköt ja ehkä

toiselta puolen merijäidenkin korkeat röykkiöt, jotka jonkun matkan

päästä nähtyinä saattoivat näyttää etäisiltä vuoristoilta. Vuoriensa

ja maajäätiköittensä puolesta tämä saaristo suuresti muistutti

Huippuvuoria, mutta se oli paljon köyhempää kasvullisuudesta kuin

mainittu saaristo, Grönlanti tai Novaja Zemlja.

Kului sitten monta vuotta, ennenkuin Frans Josefin maa sai uusia

vieraita. V. 1880 Leigh Smith, varakas englantilainen, huvilaivallaan

»Eiralla» tutki saariston etelärannikon. Sillä kohdalla, mihin

»Tegetthoff» oli jätetty, aaltoili nyt sula meri. V. 1881 Smith teki

uuden matkan, mutta menetti laivansa, joka jäissä sai vuodon. Vaikka

»Eira» upposi parin tunnin kuluttua siitä, kuin vuoto huomattiin, sai

Leigh Smith siitä kuitenkin sen verran pelastettua, että hän saattoi

viettää saaristossa talven ja seuraavana kesänä veneillä kulkea jäiden

ja meren poikki Novaja Zemljahan, jossa hollantilainen tieteellinen

retkikunta otti haaksirikkoiset laivaansa. Smith retkellään huomasi,

että Frans Josefin saariston kasvisto ja eläimistö sentään olivatkin

paljon runsaammat kuin Payerin kertomuksesta saattoi luulla.

Eteenpäin koillisväylällä.

Kara-meri.

Hollantilaiset ja englantilaiset purjehtijat, jotka kuudennella-

ja seitsemännellätoista vuosisadalla yrittivät purjehtia Aasian

pohjoispuolitse Intiaan, eivät ponnistuksistaan huolimatta ainoakaan

päässeet Kara-merta kauemmaksi, ja siitä pitäen tätä merta pidettiin

oikeana »jääkellarina», jossa ei milloinkaan tavattaisi sulaa vettä.

Aina viime vuosisadan keskivaiheille saakka ja siitä ohikin tämä

käsitys piti sitkeästi puoliaan, mutta lopulta oli senkin väistyminen,

ainakin sitä oli melkoisesti muodostettava.

1860-luvun lopulla alkoivat norjalaiset valaanpyytäjät käydä Novaja

Zemljan itäpuolisissa vesissä, ja he huomasivat Kara-meren mitä

antavimmaksi pyyntialueeksi ja eräinä aikoina vuodesta jäistä sangen

vapaaksi. Elling Carlsen, Huippuvuorien ensimmäinen ympäripurjehtija,

ja skotlantilainen Palliser tapasivat Kara-meren niin vapaana

jäästä, että he v. 1869 vaivatta pääsivät risteilemään sen poikki

Samojedi-niemimaalle saakka, ja vielä samana kesänä norjalainen E.H.

Johansen kulki kahdesti tämän meren poikki idästä länteen ja kahdesti

pohjois-eteläsuuntaan. V. 1870 Johansen purjehti Novaja Zemljan ympäri,

kuten ennen mainitsimme, ja seuraavana vuonna suuri joukko norjalaisia

pyyntimiehiä teki kokonaista kuusikymmentä onnistunutta pyyntiretkeä

Novaja Zemljan vesille, jota vastoin kahtena sitä seuraavana vuonna

jääolot olivat niin vaikeat, että useimmat pyyntiretket epäonnistuivat

ja itävaltalainen naparetkikuntakin avuttomana ajeli jäitten keralla

Frans Josefin maahan.

Parempi tutustuminen Kara-mereen herätti uudelleen vireille tuon vanhan

aatteen, että sen kautta ehkä perältäkin oli mahdollista ainakin päästä

Siperian suuriin jokiin kauppalasteja viemään, vaikkei koillisväylä

Olisikaan mahdollinen.

Ajatus näyttää heränneen monellakin taholla, mutta englantilainen

merikapteeni J. Wiggins oli ensimmäinen, joka lähti meritse viemään

Siperiaan lastia. Lähtien matkaan kesällä 1874 hän pääsi vastuksia

kohtaamatta oikopäätä Obin suistamoon ja alkoi sitten tehdä tällä

välillä kauppamatkoja.

Nordenskiöldin matka Jenisseille.

A.E. Nordenskiöld oli ajatellut samaa asiaa ja purjehti seuraavana

vuonna vielä edemmäksi, Jenissein suulle saakka. Tukkukauppias Oscar

Dicksonin avulla hän vuokrasi »Pröven» nimisen norjalaisen jahdin,

joka oli erikoisesti rakennettu jäämeren, matkoja varten, ja palkkasi

siihen norjalaisen valaanpyyntimiehistön. Tieteellisinä apulaisina

seurasivat retkelle botanistit t:ri F. Kjellman, joka oli ollut mukana

Huippuvuorillakin, ja dosentti N. Lundström ynnä eläintieteilijät t:ri

FL Théel ja ylioppilas Anton Stuxberg.

Kesäkuun 8:ntena v. 1875 Tromsasta lähdettyään »Pröven» parin

viikon kuluttua saapui Novaja Zemljahan. Milloin vain sää myöden

antoi, mittasivat tiedemiehet meren syvyyttä, vedon lämpötiloja eri

syvyyksissä, ja tutkivat merieläimistöä. Kolmatta viikkoa retkikunta

toimitti tutkimuksia Novaja Zemljan eteläsaaren länsirannalla ja

Matotshkin-Sharrissa, joka erottaa saaren molemmat puoliskot. Sitten

tuli vastaan niin paljon jäitä, ettei Nordenskiöld voinutkaan purjehtia

Novaja Zemljan ympäri pohjoispuolitse, ja kun Matotshkin-Sharrkin

ja Kara-meren portti samoin olivat tukossa, täytyi hänen yrittää

Jugor-salmen kautta, joka on Waigatshin saaren ja mannermaan välillä,

ja se todella oli puhdas jäistä. Ohimennen tiedemiehet poikkesivat

Waigatshiin.

Elokuussa »Pröven» kulki Jugor-salmen kautta ja tuli Kara-mereen.

Tämä pelätty vesi tavattiin aivan vapaana jäistä ja »Pröven» saattoi

suunnata sen poikki suorinta tietä Jalmal-niemen keskivaiheille. Tuuli

oli hyvin heikko ja kulku sen mukaan hidasta, mutta tästä oli se etu,

että tiedemiehet saattoivat laahusverkollaan ja muilla kojeillaan mitä

tuloksellisimmin tutkia tätä merta, jolla ei siihen saakka ollut käynyt

ainoakaan tieteellinen retkikunta.

Elokuun 8:ntena retkikunta saapui Jalmalin rannalle, jossa tiedemiehet

pikimältään kävivät maalla. Sitten matka kävi pohjoista kohti, kunnes

vahvat ajojäät kokonaan sulkivat tien, mutta Jalmalin pohjoiskärki

oli jo aikoja sitten sivuutettu, niin että tie itään oli vapaa.

Elokuun 15:ntenä »Pröven» kohotti haarukkansa nokkaan Ruotsin lipun,

tervehtiäkseen ensimmäisenä Euroopasta tulleena laivana Siperian

mahtavaa Jenisseitä, jonka suuhun se oli saapunut. Ankkuripaikan

Nordenskiöld nimitti »Dicksonin satamaksi».

Nordenskiöld jakoi täällä retkikuntansa. Kjellmanin hän lähetti

laivalla takaisin Norjaan purjehtimaan, itse hän Lundströmin ja

Stuxbergin kanssa lähti mukanaan tuomallaan norjalaisella soutuveneellä

nousemaan Jenisseitä, palatakseen Turuhanskin ja Jenisseiskin kautta

kotia.

»Prövenin» paluumatka.

Elokuun 19:ntenä Dicksonin satamasta lähdettyään »Pröven»

merivirtauksen auttelemana jo 23:ntena saapui Novaja Zemljan

koillisrannalle, jossa Kjellman viikon päivät, tyyntä pitäessään,

kalasti laahusverkolla. Meressä oli niin runsaasti eläimiä, että kun

verkko sai olla pohjassa parikin minuuttia, se paikalla aivan täyttyi

väriuhkeista meritähdistä, valtavista pensasmaisista alektoista,

äyriäisistä ja likoeläimistä.

Elokuun 28:ntena »Pröven» jatkoi matkaansa pitkin rannikkoa, jolta

laskeutui mereen valtavia jäävirtoja. Ranta oli jyrkkä ja jylhä.

Uddelahdessa oli merikasvisto erinomaisen uhkuvaa, vaikka Kara-merta

siihen saakka oli pidetty kasveista köyhänä. Maakasvisto sitä vastoin

oli ylenmäärin niukkaa. Siellä täällä näkyi pari surkastunutta pajua.

Unikukka vielä kukki. Luonto tuntui sanomattoman autiolta.

Syyskuun 3:ntena »Pröven» laski Matotshkin-Sharriin, jonka läpi oli

vapaa kulku ja jossa retkikunta viipyi syyskuun 11 päivään saakka.

Lokakuun 3:ntena se kävi Tromsan satamassa ankkuriin, erinomaisen

onnistuneen, tutkimukselle tärkeän, maailmankaupalle uran aukaisevan

matkan suoritettuaan.

Nordenskiöldin venematka Jenisseillä.

Nordenskiöld lähti seuralaisineen nousemaan Jenisseitä samana päivänä,

jona »Prövenkin» lähti paluumatkalle. Joen suupuolessa kasvullisuus

oli sangen laihaa. Suuret pensaat, vaivaiskoivutkin, puuttuivat

kokonaan eikä maata missään peittänyt oikea nurmikko. Hyljättyjen

kylien pohjilla vain kasvullisuus oli niin rehevä, että se kävellessä

haittasi. Veden lämpö oli Krestowskojen aution kylän kohdalla 11°C.

Jewremow Kamenin eteläpuolella alkoivat Jenissein itärannalla loivat

hiekkatörmät. Siitä alkoi niinikään rannaton tundra, loivasti

aaltoileva lakeus, joka oli täynnään alavia soita ja pieniä matalia

lampia. Tundralla kasvoi karu kasvisto, joka jo oli lakastumaisillaan.

Marjoja sitä vastoin oli toisin paikoin runsaasti. Shaitanskiniemi oli

vaivaiskoivun pohjoisin kasvupaikka. Toisilla niemillä oli suunnattomat

ryteiköt joen tuomia ajopuita. Lähinnä vettä makaavat puut olivat

vielä aivan tuoreet, kauempana maalla makaavat sitä vastoin, joista

toiset olivat vuosisatoja siinä lojuneet, olivat mikä mitenkin paljon

lahoneet. Ylempänä ajopuut sitä vastoin vähenemistään vähenivät.

Ruohojen ja vesikasvien luku alkoi lisääntyä, nurmi käydä vehmaammaksi,

mutta imettäväisiä, lintuja ja hyönteisiä oli huomattavan niukasti. Ei

edes sopuleja ollut täällä sanottavasti, vaikka niiden kolot Novaja

ZemIjallakin risteilivät maassa joka suuntaan.

Mesenkinin, pienen, oikealta puolelta tulevan syrjäjoen suulta

retkikunta sai kasakan oppaakseen. Tämä paikka oli paremmin suojattu

pohjoistuulilta, jonka vuoksi siellä jo kasvoi puolentoista metrin

mittaisia leppäpensaitakin. Kasviston lajirikkauskin oli tuntuvasti

suurempi, vaikka tämä paikka oli vain 40 km edellisestä etelään.

Kulkukivien puutteesta Nordenskiöld päätteli, ettei Jenissein

jokilaakson muodostuma ollut jääkauden muodostama, mutta kallioissa hän

luuli huomaavansa jääkauden naarmuja, jonka mukaan siis Siperiallakin

kuitenkin oli ollut jääkautensa — myöhemmät tutkijat tämän kielsivät,

mutta nykyään siitä ollaan varmat. Nordenskiöld kokoili fossiileja ja

kivennäisiä pitkin matkaa ja hankki kokoelman Jenissein kaloja, jonka

hän vei Ruotsiin; Jenissei on, kuten tunnettua, erittäin kalaisa.

Elokuun 31:ntenä retkikunta saapui Dudinskiin, jossa tundrat loppuivat,

ja pääsi sieltä kesän viimeisellä höyrylaivavuorolla Jenisseiskiin ja

sieltä Irkutskiin, josta se maatietä matkusti Pietariin. Siperiassa

ja Venäjällä tämä retki herätti mitä suurinta huomiota, samoin

kuin koko Euroopassakin. Nordenskiöld kuvaili Jenissein laakson

suurenmoisia luonnonrikkauksia, jotka tämän matkan kautta olivat

tulleet maailmankaupan liikeväyläin varteen. Hän todella oli tullut

vakuutetuksi siitä, että yksin tundratkin, joita siihen saakka oli

pidetty karuuden ja autiuden perikuvina, kykenivät elättämään suuria

karjoja.

Viipymättä Nordenskiöld uusilla retkillä osoitti, ettei hänen

ensimmäinen onnistunut matkansa riippunut vain onnellisesta sattumasta,

vaan että Kara-meren poikki todella on säännöllinen väylä, kun vain

otetaan vaari oikeasta vuodenajasta. Vasta loppukesällä ovat jääolot

Siperian rannikolla semmoiset, että laivaliike on siellä mahdollinen.

Vasta elokuussa sulavat rannoilta jäät, etupäässä sen lämpöisen veden

vaikutuksesta, jota Siperian suuret joet kaukaa ylämaista purkavat

Jäämereen. Ainoastaan Novaja Zemljan eteläpuolisiin salmin jäät

pyrkivät patoutumaan ja niissä sen vuoksi useinkin on vaikein vastus

voitettavana Juuri nämä salmet ja liian aikainen matkaan lähtö tekivät

tyhjiksi kaikki varhaisemmat yritykset saavuttaa Siperian jokien

suistamo.

Nordenskiöld oli kuitenkin jonkin verran liian sangviininen. Myöhempi

kokemus on osoittanut, että tällä väylällä on hyvät ja huonot vuotensa.

Kaikkina vuosina eivät olot ole olleet niin suotuisat, että laivat

olisivat matkansa päähän päässeet. Vuodesta 1874 vuoteen 1890 28

Siperian matkaa epäonnistui ja 25 onnistui. V. 1893 pääsi Jenisseihin

6 ja v. 1897 kokonaista 11 höyryä, jotka kuljettivat Siperian rataa

varten rakennustarpeita, ja vielä samana vuonna ne palasivat takaisin

Eurooppaan. Epäilemättä voidaan väylän turvallisuutta paljon parantaa,

kun sen varteen saadaan vakinaiset havaintoasemat, jotka langattomalla

lennättimellä antavat tiedon jääsuhteista.

»Ymerin» retki.

Nordenskiöld lähti v. 1876 viemään Siperiaan kauppatavaroita, yhden

lähetyksen maata, toisen vettä myöden. Itse hän kulki vettä höyrylaiva

»Ymerillä», joka heinäkuun 30:ntenä saapui Matotshkin-Sharriin, ja

sen kautta kulki Kara-mereen. Tämä meri näytti kuitenkin nyt olevan

täynnään ajojäitä. Siitä säikähtämättä Nordenskiöld kuitenkin jatkoi

matkaa rantasulaa pitkin ja lopulta, vain parin päivän viivytyksen

koettuaan, pääsikin sulaan veteen ja lyhyessä ajassa saavutti Jenissein

suistamon. Hän ajoi nyt jokea ylöspäin, niin pitkälle kuin vettä oli

riittävästi, toivoen tapaavansa etelästäpäin tulevat tiedemiehet.

Mutta pari kolme viikkoa hän sai turhaan odottaa. Tavarat täytyi

lopulta purkaa laivasta, viedä maalle ja muiden suojain puutteessa

tallettaa erääseen kesäkylään, ja syyskuun 2:na »Ymer» Jenisseiltä

lähti paluumatkalle ja saapui takaisin Ruotsiin näkemättä nyt koko

matkalla tuskin ensinkään jäitä. Kara-meri varsinkin oli sulana, vaikka

Nordenskiöld kulki sen poikki paljon pohjoisempaa reittiä kuin ennen.

Paluumatkallakin »Ymer» kulki Matotshkin-Sharrin kautta ja saapui

syyskuun 18:ntena Hammerfestiin.

T:ri Théelin johtama maaretkikunta, johon ruotsalaisten Frybomin ja

Arnellin ohella kuuluivat suomalaiset rehtori Brenner ja t:ri Sahlberg,

oli jo heinäkuun 17:ntenä lähtenyt Turuhanskista Jenisseitä laskemaan,

mutta höyrylaiva ei millään ehdolla suostunut viemään heitä niin

kauas, että he olisivat Nordenskiöldin tavanneet, eivätkä he saaneet

soutajiakaan tälle matkalle, vaikka heidät Nordenskiöldistä erotti vain

40 km. Yhtä mahdotonta oli Nordenskiöldin ollut saada venettä viemään

tietoa itsestään. Vasta Nordenskiöldin lähdettyä sai maaretkikunta

sanoman hänen lähdöstään. Syynä tähän haluttomuuteen olivat Siperian

kauppiaitten juonet, he kun pelkäsivät etujensa kärsivän hallaa, jos

meriteitse näin alkaisi tulla halpoja tavaroita.

Rikas siperialainen kauppias AlekSanteri Sibiriakow ei kuitenkaan

kuulunut näihin ahdasmielisiin, vaan hän ryhtyi kaikella tarmollaan

tätä kauppatietä käyttämään, vaikka ensimmäinen, kapteeni Wigginsin

johtama laiva, kärsikin haaksirikon Jenissein suussa. Kauppias

Sibiriakowin tilaama lasti kuitenkin tuli onnellisesti perille.

V. 1877 kävi eräs Bremenin laiva 42 päivässä Jenisseillä, Sibiriakowin

lastia viemässä. Muuan englantilainen höyry kävi Hullista Obilla ja

Tobolskissa saakka 65 päivässä. Seuraavana vuonna kävi Siperian joilla

kuusi laivaa ja joku niistä toi paluulastinkin. Mutta v. 1879, jolloin

kymmenkunta laivaa lähti Siperiaan, olivat kaikki Kara-mereen vievät

salmet tukossa, niin että vain yksi laiva, joka odotti muita kauemmin,

syyskuun alussa pääsi tuon meren poikki, joka silloin taas oli jäistä

vapaa. Sama laiva pääsi vielä takaisinkin, vaikka Kara-meren salmet

olivatkin sen pidättää.

"Vega" purjehtii koillisväylän.

Yllämainittujen valmisteleväin matkainsa jälkeen Nordenskiöld saattoi

ryhtyä täydellä todella suunnittelemaan tuon vuosisataisen suurtehtävän

ratkaisemista, jonka vuoksi uuden ajan alusta saakka oli niin paljon

uhrauksia tehty: laivamatkaa Aasian pohjoispuolitse Tyynelle merelle.

Kenellä toisella olisikaan ollut siihen yhtä hyvät edellytykset!

Amerikkalainen napamatkustaja Greely lausuu hänestä:

»Tämän nukkuvan kysymyksen saattoi jälleen päiväjärjestykseen

ponnistuksillaan mies, jonka harrastukset ja toimet arktisissa

asioissa olivat semmoiset, että ne kysymyksen ratkaisemiseen takasivat

tieteellisen ja tarmokkaan pyrkimyksen; tämä mies oli Adolf Erik

Nordenskiöld. Suomessa syntyneenä v. 1832 hän oli napamaissa toiminut

laajemmalta kuin ainoakaan toinen tutkija ja hänen työnsä on ennen

kuulumattomassa määrässä rikastuttanut ja hyödyttänyt ihmiskuntaa

tärkeillä tuloksilla. Beringin merestä Grönlantiin, Huippuvuorilta

Novaja Zemljahan ja Pohjois-Aasiaan saakka ovat hänen matkansa

poikkeuksetta edistäneet tieteen asiaa, hyödyttäneet kauppaa ja olleet

muille tutkijoille rohkaisuksi.»

Niin pitkän, menestyksellisen ja suuressa määrin onnenkin suosiman

arktisen tutkijatoiminnan jälkeen Nordenskiöldin ei ollut vaikea

saada varoja ja kannatusta yritykselle, josta oli tuleva hänen

arktisen tutkijatoimensa suurin saavutus. Suurimman osan koillisväylän

kulkemiseen tarvittavissa varoista, 300.000 markkaa, antoi jälleen

gööteporilainen Oscar Dickson, kuningas Oskar antoi 11.000 mk ja

kauppias Sibiriakow saman verran. Ruotsin valtiopäivät antoivat varoja

»Vega» nimisen pyyntialuksen varustamiseen.

»Vega» ei tosin ollut erikoisesti rakennettu tätä retkeä varten,

mutta samanlaisia vaikeuksia se kyllä oli suunniteltu kestämään,

se kun oli puolta vuosikymmentä aikaisemmin rakennettu Jäämerelle

valaanpyyntilaivaksi. Se oli kauttaaltaan tammea, jäänpuristusta

varten vahvistettu, ulkopuolelta vahvalla kovapuisella jäänsuojuksella

peitetty, tilavuudeltaan 357 tonnia. Sillä oli höyrykone, jonka

voimalla se kulki noin 6—7 solmua tunnissa, sekä parkkitaklaus. Matkaa

varten sitä tietysti oli koko joukon muutettava, varsinkin sisustusta,

mutta kaiken kaikkiaan se oli tarkoitukseensa niin hyvä laiva kuin

toivoa saattoi. Laivan päällikkönä oli Arnold Louis Palander, joka jo

ennen oli purjehtinut Nordenskiöldin keralla (»Polhemin» kapteenina vv.

1872—73). Tiedemiehiä lähti mukaan F.R. Kjellman, kasvitieteilijä, A.J.

Stuxberg, eläintieteilijä, ja E. Almqvist, lääkäri, jäkäläin tuntija,

jota paitsi laivan upseerit niinikään hoitivat kukin tieteellistäkin

työvelvollisuutta, italialainen G. Bove meritutkimuksia ja tanskalainen

A. Hovgaard magneettisia ja ilmatieteellisiä havainnolta. Suomalainen

O. Nordqvist seurasi mukana tulkkina ja apulais-zoloogina. Laivan

miehistö oli Ruotsin laivastosta valittu, kauttaaltaan koeteltua,

kunnollista väkeä. Kolme mursunpyytäjääkin oli mukana. Kolme laivaa

seurasi mukana alkumatkalle noustakseen tavarakuormineen Siperian

jokiin, höyrylaiva »Fraser» ja purjelaiva »Express» Jenisseihin ja uusi

pieni »Lena» niminen höyrylaiva Lenaan.

»Vega» lähti Gööteporista heinäkuun 4:ntenä 1878, suunnaten ensin

Tromsaan, josta Nordenskiöld itse tuli laivaan. Ankarat myrskyt

pidättelivät siellä laivaa. Kara-merestä palaavat valaanpyytäjät

pelottelivat retkikuntaa sillä tiedolla, että muka jääsuhteet siellä

paraillaan olivat niin epäsuotuisat kuin suinkin. Matkalla Novaja

Zemljahan ei kuitenkaan näkynyt jäitä ensinkään ja »Vega» kulki

vastuksia kohtaamatta Waigatshin ja mantereen väliseen Jugor Sharriin,

johon se pienen Habarowa nimisen pyydystäjäkylän eteen kävi ankkuriin;

tämä nimittäin oli kaikille laivoille edeltä määrätty yhtymäpaikka.

Waigatshilla.

Täällä asui kesällä koko joukon samojedeja, joiden porolaumat kävivät

laitumella Waigatshilla ja mannerrannikon tundroilla, sekä venäläisiä

ja venäläistyneitä suomalaisia, kauppiaita, kalastajia ja pyyntimiehiä.

Nordenskiöld oli jo kolme vuotta aikaisemmin käynyt Habarowassa, joten

hän tuli vanhana tuttuna. Nyt hän käytti tilaisuutta hankkiakseen

samojedeilta kansatieteellisiä esineitä, varsinkin epäjumalankuvia

ja naisten vaatteita. Eräs venäläinen opasti hänet Waigatsh saarella

olevalle samojedilaiselle uhrikummulle, vaikka venäläisetkin niitä

taikauskoisen pelon vuoksi kammosivat. Tämä käynti ei kuitenkaan

häirinnyt ystävällistä seurustelua samojedien kanssa, jotka tyytyivät

siihen vakuutukseen, että kyllä jumalat kostavat puolestaan.

Kara-merellä, koillisväylän pahamaineisessa »jääkellarissa», ei nyt

tavattu jäitä paljon ensinkään. Idempänä veden suolapitoisuus väheni

siihen määrään, että se melkein kelpasi juotavaksi, mutta väriltään se

oli keltaisenharmaata ja läpinäkymätöntä, niin että laivat kulkivat

kuin savivellissä. »Olemme epäilemättä Ob-Jenissein virta-alueella».

Meren syvyys oli monessa kohden vain kymmenkunta metriä, mutta kun

pohja oli hyvin laakeata, ei karille ajosta ollut paljoakaan pelkoa.

Elokuun 6:ntena »Vega» laski Jenissein suuhun Dixonin satamaan, jonka

Nordenskiöld oli v. 1875 löytänyt ja jonka hän suojatun asemansa ja

hyvän ankkuripohjansa vuoksi luuli tulevaisuudessa kehittyvän tärkeäksi

kauppapaikaksi, vaikka siinä vielä v. 1878 samoili jääkarhuja ja

peuroja.

Jenissein ajopuut.

Sama lienee kyllä laita vielä tänäpäivänäkin. Satamassa oli

niin kosolta ajopuita, että merenkulkija sieltä helposti sai

polttopuu-tarpeensa. Suurin osa Jenissein tuomista ajopuista kulkee

kuitenkin mereen, jossa ne ajelevat edelleen merivirtain keralla,

kunnes joko vettyneinä vajoavat pohjaan, tai kulkevat Novaja Zemljan,

Siperian, Huippuvuorien ja Grönlanninkin rannoille saakka. Osa

puista juuttuu Jenissein omaan uomaan, ennenkuin on vielä mereen

ennättänytkään, tai muodostaa rannoille suuria ryteikköjä.

Jalmal.

»Lena» oli poikennut Jalmalin niemimaan pohjoispään edustalla olevaan

Beli Ostrow saareen tarjotakseen Hovgaardille, Nordqvistille ja

Almqvistille tilaisuuden tutkia saaren kasvi- ja eläinkuntaa. Saaren

rantavedet olivat niin matalat, ettei sitä päässyt lähestymään 300

metriä lähemmä tavallisella meriveneelläkään. Beli Ostrow on pelkkää

hienoa hietaa, eikä sillä löydetty pienintäkään kiven mukulaa. Kasveja

ei ollut kuin nimeksi, ja nekin ruohot, mitä oli, olivat vain jonkun

sentin korkuisia, kitukasvuisia. Vaikka jäkäläkasvullisuuskin oli

kovin lyhyttä, nähtiin saarella kuitenkin peuralaumoja. Retkeilijät

kulkivat sitten salmen poikki Jalmalin puolelle ja näkivät niemimaan

aavalla rannalla ryhmän samojeditelttoja, pääsemättä kuitenkaan niiden

lähettyvillä maihin rannan mataluuden vuoksi. Tuonnempana maihin

meno kuitenkin onnistui ja olivat nämä kolme miestä ensimmäiset

luonnontutkijat, mitä Jalmalin pohjoisrannalla oli käynyt. Niemimaa

oli koko joukon vehmaampaa maata kuin Beli Ostrow. Otettuaan näytteitä

kasvi- ja eläinkunnasta retkeilijät palasivat »Lenaan», joka sitten

muitten perässä laski Jenissein suuhun.

»Fraser» ja »Express» nousivat nyt Jenisseihin kuormaa ottamaan; »Vega»

ja »Lena» lähtivät itää kohti viilettämään, pitkin vaikeata, luotoista

väylää, jonka kartoitukseen ei ollut luottamista. Sankka sumu toisin

ajoin pakotti käymään ankkuriin, ja silloin tiedemiehet poikkesivat

maihin rannikon luontoa tutkimaan. Eläinmaailma oli tällä kaamealla

rannikolla kuitenkin tavattoman köyhä esim. Huippuvuoriin verraten.

Nisäkkäitä ei näkynyt ensinkään, »ei edes aution jäämerikallion

tavallista asukasta, jääkarhuakaan, joka tavallisesti sellaisissa

seuduissa, missä eivät pyydystäjäin luodit eivätkä keihäät ole sen

rauhaa häirinneet, luottaen voittamattomuuteensa, jonkun jäälohkareen

tai kallion nenästä rohkeasti katselee lähestyviä vieraita». Lintuja

nähtiin vain kuutta lajia, joista varsinkin pulmunen herätti huomiota.

Vielä nähtiin pari kahlaajaa. Tapettujen lintujen kuvut olivat usein

täynnä hyönteisten jäännöksiä, vaikka luonnontutkijan täällä, autioilla

kolkoilla Jäämeren saarilla, usein täytyi etsiä tuntikausia löytääkseen

edes kymmenkunnan sääskeä tai muuta samanlaista hyönteistä. Matkaa

jatkettaessa alkoi olla yhä enemmän jäitä, vaikk'eivät ne vielä

kulkua haitanneet. Pitkin rantaa oli talven jäljeltä korkea jää- eli

lumipaarre, vaikka maa itse oli sulana. Merivesi alkoi jälleen olla

kirkasta ja suolaista, jonka vuoksi pohjasta saatiin naaraushaaviin

paljon sekä leviä että pohjaeläimiä.

Tajmyrin niemimaan länsirantaa pohjoista kohti purjehdittaessa

oli sumua niin usein, että kartan oikominen jäi summittaiseksi,

ja kun ei aurinkoa nähty kertaakaan, ei voitu saada luotettavaa

paikanmääräystäkään ennenkuin Kap Tsheljuskinilla.

Aasian pohjoisin nokka.

»Elokuun 19:ntenä sumu esti kauas näkemästä ja pelkäsin jo Aasian

pohjoisimman nokan olevan niin jäiden ympäröimänä, ettemme pääsisi

siihen maihin. Mutta pian alkoi musta, jäätön niemi häämöttää

koillisesta sumun seasta. Mantereeseen pisti tällä kohden pohjoista

kohti aukea lahti, ja tähän laskettiin molemmat laivat ankkuriin k:lo 6

i.p.

»Nyt olimme saavuttaneet sen suuren päämäärän, johon vuosisatoja oli

turhaan pyritty. Ensi kerran kävi laiva Vanhan Maailman pohjoisimman

niemen edustalle ankkuriin. Ei kumma siis, että vedimme liput liehumaan

ja panimme tykit paukkumaan. Kun olimme vähän maissa käyneet, panimme

laivassa toimeen pidot, joissa maljoja ahkeraan kallistettiin.

»Samoin kuin Jenisseille tullessamme vastaanotti meitä täälläkin iso

jääkarhu, joka laivaa ankkuriin laskettaessa käyskenteli edes takaisin

rannalla, silloin tällöin vilkaisten ja nuuskien merelle päin ikäänkuin

tutkiakseen, mitä kummallisia vieraita nyt ensi kertaa oli saapunut

hänen valtakuntaansa. Vene laskettiin vesille ja Brusewitz valittiin

antamaan karhulle tervehdykset turkkiin, mutta sepä ei huolinut tällä

kertaa lähemmin tutustua pyssyihimme. Tykkien pauke säikäytti äijää

niin peräti, ettei hän karhujen tapaan palannut seuraavanakaan päivänä.

»Aasian pohjoiskärki on pitkä, lahden kahtia jakama niemi, jonka

oikeanpuolinen haara pistää vähän kauemmaksi pohjoiseen kuin

vasemmanpuolinen. Luisurinteinen vuorenharjanne kulkee eteläiseen

suuntaan itäisestä niemestä mantereeseen päin ja näkyy jo silmäkantaman

päässä nousevan noin 300 metrin korkuiseksi. Sen laki oli lumeton,

samoin kuin juurella oleva tasankokin. Ainoastaan vuoren rinteillä

ja syvissä, vesipurojen kaivamissa uomissa sekä tasangon laaksoissa

näkyi suuria valkoisia lumilaikkoja. Rannalla oli yhä vielä monessa

kohden matala jääpaarre. Mutta vuorien rinteiltä ei siintänyt valtavia

jäävirtoja, maisemaa eivät kaunistaneet järvet, ulkonevat kalliopolvet

eivätkä korkeat vuorenhuiput, se oli yksitoikkoisinta ja autiointa

maisemaa, mitä olen pohjan perillä nähnyt.»

Kasvisto oli täällä yhä köyhempää ja kitukasvuisempaa. Useat

ruohokasvit pyrkivät muodostamaan hyvin tiheitä pyöreitä mättäitä,

suojellakseen itseään tehokkaammin ilman sanomatonta kolkkoutta

vastaan. Hyönteisiä nähtiin joku kärpänen, vieläpä kovakuoriainenkin,

lintuja vikloja ja suuri parvi sepelhanhia, jotka epäilemättä

olivat muuttoretkellä vielä kauempaa pohjoisesta, muutamia lokkeja

sekä pöllöjen jäännöksiä. Meressä nähtiin mursu, joitakuita

kiehkuraishylkeitä sekä pari maitovalasparvea. Nordenskiöld oli

kuitenkin vakuutettu siitä, että luonto vähän kauempana maan sisässä

oli paljon vehmaampaa. Vanhaan napamatkustaja-tapaan Nordenskiöld

niemelle kasasi komean muistomerkin kivistä.

Umpimutkassa.

Tsheljuskinin niemestä »Vega» suuntasi suoraan itään Uuden Siperian

saaria kohti nähdäkseen, eikö väliltä löytyisi ennen tuntematonta

maata. Elokuun 20:ntenä ja 21:ntenä »Vega» kulki siihen suuntaan

esteitä kohtaamatta, mutta sitten tuli vastaan niin paljon jäitä,

että täytyi kiiruumman kautta palata takaisin rantavesille, etenkin

kun sakea sumu esti jäälauttain välisiä sulia uomia näkemästä ja

täällä lisäksi olisi voitu auttamattomasti sotkeutua ylivoimaisiin

jääesteihin, jotka olisivat tehneet paluun mahdottomaksi. Jäitä oli

kuitenkin etelässä, idässä ja lännessä niin paljon, ettei niihin

suuntiin ollut mahdollista tunkeutua. Ei sen vuoksi ollut muuta

neuvoa kuin palata pohjoista kohti etsimään samaa aukkoa, josta oli

näihin jääkenttiin tultu. Tilanne oli sitä arveluttavampi, kun tuuli

oli kääntynyt ja nyt puhalsi jotenkin kovaa luoteesta, uhaten tuoda

napamerestä vahvaa jäätä vastaan. Illalla »Vega» kuitenkin pääsi pois

siitä pussin muotoisesta sulasta, johon se edellisenä päivänä oli

tunkeutunut.

Napameren harhanäöt.

»Tuskinpa kukaan», kirjoittaa Nordenskiöld, »joka ei ole itse kokenut,

voisi kuvitella, mitä harhanäköjä sumu saa aikaan semmoisissa seuduin,

missä usvasta haamoittavien esineiden koko ei ole ennaltaan tunnettu,

jonka tähden katsoja ei saata arvata, minkä matkan päästä ne näkyvät.

Käsityksemme etäisyydestä ja koosta riippuu sellaisissa tiloissa

tykkänään satunnaisista syistä. Tähän tulee lisäksi, että katsoja

usein tietämättään muodostaa sumuun peittyneiden esineiden epäselvät

haahmot oikullisiksi haavekuviksi. Hinlopen Straitissa (Huippuvuorilla,

Koillismaan lounaispuolella) meidän kerran piti ajojäiden läpi

soutaa muutaman kilometrin päässä olevaan saareen. Venettä vesille

laskettaessa oli selkeä ilma, mutta lintuja paraillaan päivälliseksi

ampuessamme nousi merelle äkkiarvaamatta niin sakea sumu, ettemme

ehtineet tehdä kompassipeilausta saaren asemasta. Täytyi siis soutaa

salmessa umpimähkään, sinne tänne ajelehtivien jäälauttain välitse.

Kaikki teroittivat silmiään minkä saattoivat erottaakseen saaren, jonka

rantaan pyrimme turvaan. Sitten taivaanrannalle ilmestyi haamoittava

tumma juova. Otaksuimme tämän saareksi, johon pyrimme, eikä tuon tumman

juovan äkillinen kohoaminenkaan ensin oudostuttanut, koska luulimme sen

tulevan siitä, että maat sumun hälvetessä tulivat enemmän näkyviin.

Kohta ilmestyi tuon maan kummallekin puolen valkoinen jäävirta ja

heti senjälkeen muuttui maisema vuorensuuruisen mursunpään näköiseksi

merihirviöksi. Tämä alkoi liikkua ja vihdoin supistui kaikki veneen

lähellä olevalla jäälautalla lojuvan mursun pääksi; valkoiset hampaat

näyttivät jäävirroilta, mustanruskea, pyöreä pää vuorelta. Tuskin

oli tämä harhanäkö hälvennyt, ennenkuin joku miehistä huusi 'Maata

keulan edessä, korkeata maata'. Kaikki näimme nyt korkean alppimaan

vuorenhuippuineen, jäätiköineen, mutta tämäkin supistui seuraavassa

silmänräpäyksessä tavalliseksi matalaksi, mullasta mustuneeksi jään

syrjäksi. Keväällä 1873 tein Palanderin ja yhdeksän miehen kanssa

rekiretken Koillismaan ympäri. Tällä matkalla' ammuimme koko joukon

karhuja. Kun karhu rekeä vetäessämme tuli näkyviin, pysähdyimme

tavallisesti ja kyyristyimme joka mies rekien suojaan, ettei otus

säikähtyneenä lähtisi pakoon. Ainoastaan ampumamies hiipi johonkin

sopivaan paikkaan odottaen siinä, kunnes karhu tuli niin lähelle, että

hän varmaan tiesi sen kaatavansa. Sellaisessa tilassa sattui kerran

sumuilmassa..., ettei karhu, jonka joka mies oli selvään nähnyt ja jota

vaan varrottiin tulevaksi, lähestynytkään kuten tavallisesti suikeasti

mutkaillen ja nuuskien, tutkistellakseen, kelpaisivatko vieraat poskeen

pistettäviksi, vaan että se, juuri ampumamiehen tähdätessä, levitti

jättiläissiipensä ja lensi matkoihinsa pienen jäälokin haahmossa.

Samalla matkalla kuulimme kerran, teltassa levähtäessämme, ulkopuolella

puuhailevan ruuanlaittajan huudon: 'karhu, iso karhu; ei, peura,

hyvin pieni peura'. Samassa paukahti pyssyn laukaus, ja karhupeura

olikin hyvin pieni kettu, joka hengellään sai maksaa sen kunnian,

että sitä muutama silmäräpäys oli pidetty jalompana otuksena. Näistä

kertomuksista voi päättää, kuinka vaikeata tuntematonta reittiä on

sumussa ja jäitten keskellä purjehtia.»

Meren pohjasta saatiin Tsheljuskinin niemen edustalta erinomaisen

runsaat saaliit meritähtiä, krinoideja, spongioita, holoturioita,

tavattoman iso merihämähäkki, matoja ja simpukoita, vaikka pohjaveden

lämpö oli puolentoista astetta jäätymäpisteen alapuolella ja vaikka

pohjalla suurimman osan vuotta jääpeitteen vuoksi vallitsee pimeys.

Taimyrin niemimaan rannalla.

23:ntena tuli maa jälleen näkyviin matala, lumeton ranta. Meri oli

10 kilometrin päässä rannasta vain 13—15 metriä syvää. Rannikon

suunta oli pohjoisesta etelään; se oli Taimyrin niemimaan itäranta.

Maa yleni vähitellen etelää kohti ja vähässä matkaa rannikosta alkoi

näkyä kauniita, noin 600—900 metrin korkuisia vuorenharjanteita.

Vain rotkoissa näkyi näillä vuorilla olevan lunta, ehkä parissa

lyhyet jäävirratkin. Paljon mursuja uiskenteli jäättömässä meressä,

jopa lintujakin. Elokuun 24:ntenä tuli näkyviin Preobrashenie saari,

jonka kaakkoispuolelle, lähelle lintuvuorijyrkännettä, »Vega» kävi

ankkuriin. »Kahtena viimeisenä päivänä olimme purjehtineet seutuja,

jotka uusimmilla kartoilla näkyivät maana. Tästä kävi selväksi, että

Pohjois-Siperian kartta on oikaistava».

Preobrashenie saaren äkkijyrkkien rantakallioiden koloissa pesi

suunnattomat parvet pohjan kiisloja (_Uria Brünnichii_), kolmivarpaisia

lokkeja (_Larus tridactylius_), sekä riskilöitäkin (_Uria grylle_,

kaikkkein) korkeimmilla kallioilla valkosiipi-lokkeja, ja rantapiissä

juoksenteli kahlaajia, loivemmilla mailla valkoinen tunturipöllö väijyi

saalistaan. Lintuvuoren juurelta tavattiin kaksi jääkarhua, jotka

lienevät tulleet sinne lintuja pyydystelemään; ne ammuttiin. Meressä

nähtiin paljon hylkeitä ja mursuja uiskenteli laumoittain. Kasvistokin

oli täällä rehevämpää ja eteläisempää kuin Tsheljuskin-niemellä. Paitsi

seudun etelämpää asemaa lienee tähän vaikuttanut Khatanga joen lämmin

vesikin, joka saaren rantoja huuhtelee.

Muutaman tunnin vain Nordenskiöld ennätti viipyä tällä tieteellisesti

tärkeällä saarella; samana iltana »Vega» jo nosti ankkurin ja lähti

matkaa jatkamaan. Yöllä elokuun 28 päivää vastaan »Lena» erosi

»Vegasta» lähteäkseen Lenaan nousemaan, ollen ensimmäinen höyrylaiva,

joka mereltä nousi Itä-Siperian suureen valtajokeen. Tehtävä oli

kuitenkin sangen vaikea, koska suistamo venäläisten suorittaman

kartoituksen jälkeen oli suuresti muuttunut, luotoja maatunut suuriksi

saariksi, toisia saaria aivan kadonnut, uomat muuttuneet aivan

toisiksi. Kun ei ollut minkäänlaisia merimerkkejä eikä luotseja, ei

edes oppaita, niin täytyi »Lenan» kulkea luodilla tunnustellen, mutta

onnellisesti se kuitenkin saapui Jakutskiin, asukkaitten pitkin jokea

innokkaasti vastaanottamana.

Matkasta tähän saakka Nordenskiöld lausui vakuutuksenaan, että jos

hän olisi koko ajan seurannut rantavesiä, ei olisi jäistä Lenan

suistamoon saakka ollut vähintäkään haittaa, ja hän otaksui asianlaidan

olevan pitkin Aasian pohjoisrannikkoa joka vuosi saman, kunhan oli

Kara-merestä yli päästy.

Ljahow-saari.

»Vega» purjehti Lenan suistamosta suoraan Ljahow-saarta, Uuden

Siperian saariston eteläisintä saarta, kohti. Vaikka reitti kulki

kaukana mannermaasta, oli kuitenkin pitkillä matkoilla vettä vain 6—7

metriä. Tämä meri oli erinomaisen köyhää kaikenlaisesta elämästä.

Meren pohjana oli paikoittain jäätynyt hieta, eikä tutkijain haaveihin

eksynyt ainoatakaan eläintä. Elokuun 30:ntena retkikunta saapui

Ljahow-saaren kohdalle. Nordenskiöld olisi mielellään poikennut sille,

ellei hän olisi pelännyt matkan sen kautta viivästyvän niin paljon,

ettei olisikaan enää jouduttu sulan aikana Beringin salmeen. Hän

laski sen vuoksi saaren ja mantereen väliseen salmeen, jatkaakseen

rantavesiä eteenpäin. Ljahow-saari oli vuorotellen korkeita rosoisia

kukkuloita ja tasankoja, joilta oli löydetty paljon mammutin luita

ja muitten entisten eläinten jäännöksiä. Maa oli nyt aivan lumetonta

eikä maajäätiköitä näkynyt ensimmäistäkään. Nordenskiöld ei luullut

Pohjois-Aasiassa ennenkään olleen suuria maajäätiköitä, ei edes

jääkaudella.

»Vega» ohjasi nyt hieman ulommatse Karhusaarille, jotka ovat Kolyman

suistamolahden edustalla, saapuen sinne syyskuun 3:ntena. Edellisenä

yönä satoi lunta, niin että laivan kansi, samoin kuin saaretkin, olivat

valkoisenaan.

»Näihin asti olimme pitkin rannikkoa purjehtiessamme tuskin tavanneet

muita ajojäitä kuin syöpyneitä, monasti jäähyhmäksi muuttuneita,

tasaisia, ohuita ja haperoita jäälauttoja, ilman jääpaarretta ja usein

pinnaltaan likaisia. Ei ainoatakaan jäävuorta ollut näkynyt eikä

myöskään sellaisia suuria glasierilohkareita, jotka Huippuvuorien

rannoilla edustavat grönlantilaisia jäävuoria. Mutta Svjatoinosista,

Ljahow-saaren salmesta, alkaen jää oli paksumpaa, samanlaista kuin

Huippuvuorten pohjoispuolella. Se oli täällä puhtaampaakin ja lepäsi

kovalla vedenalaisella, purjehdusta haittaavalla jääpaarteella.»

Karhusaarten itäpuolella oli rannikkoa vastaan ahtautunut jotenkin

paljon paksua merijäätä, mutta pitkin rantaa kulki kuitenkin vielä sula

uoma. Ympäröivä meri oli, ehkä vuodenajan myöhäisyyden vuoksi, vallan

autiona. Ei näkynyt jääkarhuja, ei mursuja, hylkeitäkin vain joku

harva. Tuntikausiin ei näkynyt ainoatakaan vesilintuakaan. Ainoastaan

alempaa eläimistöä oli jotenkin runsaasti sekä pinnalla että pohjassa.

Kolyman suulla.

Karhusaarten itäpuolella yritettiin jälleen oikaista ulapan poikki,

mutta sotkeuduttiin tuota pikaa niin laajain jäälauttain sekaan,

ettei sulaa näkynyt millään suunnalla. Jäälauttain välitse pujotellen

»Vegan» sen vuoksi täytyi palata 8—12 kilometrin levyiseen rantasulaan,

jota tällä kohdalla Kolyman lämmin vesi ylläpiti. Syyskuun 6:ntena

retkikunta Tshaun lahden sivuitse kulkien saavutti Kap Shelagskoin,

josta Aasian koillisniemi, laaja Anadyr niemimaa alkaa.

Ensimmäiset tshuktshit.

»Purjehdus pitkin Aasian pohjoisrannikkoa alkoi käydä jotenkin

yksitoikkoiseksi. Hartainkin napamatkustaja voi lopulta kyllästyä

pelkkään jäähän, matalikkoihin ja sumuun, ja yhä vain sumuun,

matalikkoihin ja jäähän. Nyt tuli kuitenkin vähän vaihtelua. Koko

matkalla Jugor-Sharrista Kap Shelagskoihin emme olleet nähneet

ainoatakaan ihmistä eikä ihmisasuntoa, lukuun ottamatta vanhaa autiota

tupaa Tsheljuskin-niemen ja Khatangan välillä. Mutta ollessamme

syyskuun 6:ntena Kap Shelagskoin edustalla huomasimme kaksi venettä.

Joka mies hyökkäsi kannelle, lukuun ottamatta kokkia, jota ei mikään

tapaus saanut padoistaan ja paistinpannuistaan erkanemaan ja joka

kiersi Aasian ja Euroopan kenties kertaakaan maissa käymättä. Veneet

olivat tehdyt nahkasta samoin kuin eskimoitten umiakit eli naisten

veneet. Niissä oli täysi kuorma nauravia ja juttelevia miehiä, vaimoja

ja lapsia, jotka huutaen ja viittoen ilmoittivat haluavansa tulla

laivaan. Kone seisautettiin, veneet kävivät laivan kyljelle ja partaan

yli kiipesi nahkapukuisia, avopäisiä olentoja, jotka nähtävästi olivat

ennenkin laivoissa käyneet. Alkoi vilkas puhe, mutta pian huomasimme,

ettei kukaan veneitten eikä laivan väestä osannut molemmille yhteistä

kieltä. Se oli kylläkin ikävää, mutta viittominen sai astua puheen

sijaan. Se ei kuitenkaan estänyt juttelemasta ja vieraat ihastuivat

suuresti etenkin lahjoja, tupakkaa, tupakkaa ja hollantilaisia

savipiippuja saatuaan. Ei yksikään, kumma kyllä, osannut venäjän sanaa,

mutta eräs poika laski englanniksi kymmeneen, joka osoittaa täkäläisen

väestön olevan enemmän tekemisissä amerikkalaisten valaanpyytäjien

kuin venäläisten kauppiaitten kanssa. Itse he nimittivät itseään

tshuktsheiksi eli tshantshuiksi.

»Heissä oli monta pitkää, kookasta ja soreavartaloista miestä. Pukuna

olivat säärenmukaiset nahkahousut ja peuran nahkainen peski. Pää oli

paljas, tukka lyhyeksi keritty lukuun ottamatta kapeata tupsua, josta

riippui otsalle neljän sentin mittaisia hiuksia. Monella oli vyössään

samanlainen lakki kuin Habarowan venäläisillä, mutta arvatenkin

pidettiin ilmaa vielä liian lämpöisenä, että olisi viitsitty käydä

lakki päässä. Useimpien tukka oli sinimusta ja hyvin sakea. Naiset

olivat piirrelleet otsaan ja nenään mustia ja mustansinisiä viivoja,

vieläpä leukaankin ja poskiin joitakuita kirjauksia. Kasvonpiirteet

eivät olleet niin vastenmieliset kuin samojedien ja eskimoitten.

Olipa nuorissa tytöissä niitäkin, jotka eivät olleet peräti rumia.

Samojedeihin verraten heidän ihonsa oli jotenkin puhdas ja valkoisen

punainen. Pari miestä oli aivan vaaleaveristä. Luultavasti he olivat

sellaisten venäläisten jälkeläisiä, jotka syystä tai toisesta,

sotavankeina tai karkulaisina, olivat joutuneet tshuktshien joukkoon ja

heihin perehtyneet.»

Tshuktshit saivat venäjänlehtiä, savipiippuja, rihkamaa ja vanhoja

vaatteita, niin paljon kuin kantaa jaksoivat, ja lähtivät taas

erinomaisen tyytyväisinä veneihinsä, jonka jälkeen »Vega» jatkoi

matkaa. Kaikki olivat sitä mieltä, että annetut tavarat hyvin joutivat

pois, sillä varmasti toivottiin, että lyhyen ajan kuluttua päästäisiin

vesille, missä ei talvivaatteita tarvittaisi, ja satamiin, joissa

voitaisiin ostaa rahalla.

Tshuktshien vieraina.

Syyskuun 18:ntena kävi maanasukkaita jälleen laivalla, jossa heidän

osakseen tuli yhtä herttainen vastaanotto. Tshuktshit puolestaan

pyysivät retkeilijöitä maalia käymään, ja kun sumun vuoksi oli mahdoton

matkaa jatkaakaan, lähti Nordenskiöld useiden muiden keralla heidän

kyläänsä. Rantana oli meren ja pienen laguunin välinen hiekkasärkkä;

etäämpänä maa verkalleen kohosi kaljuiksi tai vitilumen peittämiksi

vuorenharjanteiksi.

Tshuktshit tavallisesti pystyttävät majansa laguunin ja meren väliselle

särkälle. Nämä majat ovat avaroita nahkatelttoja, joiden sisässä on

peurannahkoista tehty, lamppujen valaisema ja lämmittämä makuuhuone.

Tässä sisähuoneessa perhe kesällä nukkuu ja talvella oleskelee

päivätkin. Kesällä, harvemmin talvella, ulkotelttaakin lämmitetään

puilla.

»Joka paikassa meidät otettiin ystävällisesti vastaan. Ravintoaineita

oli sillä kertaa runsaasti. Eräässä teltassa keitettiin peuranlihaa

suuressa valurautaisessa padassa. Toisessa parastaikaa puhdistettiin

ja paloiteltiin kahta hiljan ammuttua tai teurastettua peuraa.

Kolmannessa akka ammensi peurojen mahalaukuista viheriäistä rapaa ja

sulloi sitä talven varaksi peurannahkaiseen säkkiin. Käsi toimitti

tässä työssä kauhan virkaa, ja eukon käsivarret olivat korkealle tämän

vastenmielisen syötävän tahraamat; Grönlannin tanskalaiset eivät

kuitenkaan sano sen maistuvan pahalta. Pitkin seiniä seisoi säkkejä,

jotka olivat traania täynnään.

»Traania tarjoiltiin meillekin kaupan ja kummasteltiin, kun se ei

kelvannut. Joka teltassa näkyi paloiteltuja hylkeitä, joista päättäen

hylkeen saanti oli viime päivinä ollut runsas. Erään teltan edustalla

oli kaksi tuoretta mursunpäätä, joissa oli suuret kauniit torahampaat.

Turhaan koetin vaihtaa näitä päitä itselleni, mutta seuraavana päivänä

tarjottiin meille hampaat. Joku taikausko näyttää estävän tshuktsheja

myymästä kuolleiden eläimien päitä. Vanhemmat matkustajat kertovat

heidän palvelevankin mursunpäitä.

»Lapsia oli paljon, terveitä ja lihavia. Sisäteltassa kuljeskelivat

isommat lapset melkein alastomina, ja sieltä näin niiden avojaloin

ja alastomina lähtevän ulos juoksemaan pitkin härmäistä maata...

Pienempiä, jotka vahvassa pukimessaan olivat kuin mitkäkin karvatukot,

kantoivat sekä miehet että vaimot hartioillaan. Lapsia kohdeltiin

erinomaisen ystävällisesti, eikä kertaakaan kuultu aikuisten lausuvan

niille pahaa sanaa. Vaihdoin itselleni täällä paljon huonekaluja ja

pukuja»...

Sumu pidätteli »Vegaa» tällä rannalla siksi kauan, että retkikunta

ennätti perehtyvä sen luonnontieteellisiin oloihin. Kasvullisuus oli

verraten runsas, vaikka maa lähellä pintaa onkin ainaisessa jäässä;

kesemmällä se tietenkin olisi ollut vielä paljon runsaampi.

Vaihtokauppaa tshuktshien kanssa jatkettiin edempänäkin, mutta

pian loppui lehtitupakka, eikä »Vegalla» ollut sanottavasti muuta

vaihtotavaraksi kelpaavaa; rahasta taas tshuktshit eivät huolineet.

He olivat viekkaita ja puolensa pitäviä kaupanteossa; mutta heidän

käsiensä kautta osaksi kulkikin Amerikan puolelta Siperian markkinoille

suuntautuva turkiskauppa. Tämän vaihtokaupan markkinapaikka oli

Nordenskiöldin tietojen mukaan joku Beringin salmen saarista.

Yöllä vasten syyskuun 10:rnnettä päivää meni meri jotenkin vahvaan

jäähän, jonka vanhat jääkappaleet kuitenkin mursivat rikki. »Vegan»

täytyi nyt tuurilla ja kirveillä raivata tietä pahimpien paikkojen

läpi. Kun jäistä oli päästy, teki taas sumu haittaa. Irkaipiin, Cookin

v. 1778 näkemän läntisimmän niemen edustalla, tuli vastaan niin lujaa

jäätä, että kävi mahdottomaksi tunkeutua sen läpi. Nordenskiöldin

täytyi odottaa aina syyskuun 18:nteen, ennenkuin hän saattoi jatkaa

matkaa.