F.R.M. CROZIER, JAMES FITZJAMES,

Kapteeni ja vanhin upseeri. Kapteeni.

H.M. Laiva Erebus.

ja lähdemme huomenna 26 p. Backin Kalajoelle.»

Kivikasan ympärillä oli paljon vaatteita ja kaikenlaisia tarpeita,

kuten saappaita, köysiä, rautaisia työaseita, keittoastioita, vintturi,

peräsin, rohtolipas, harppi ja sekstantti, johon oli kaiverrettu erään

upseerin nimi.

Synkkä löytö.

Luutnantti Hobson oli löytänyt toisenkin merkitsevän löydön, reellä

olevan veneen, jossa kaikenlaisten tavarain joukossa oli kaksi

luurankoa. Muutaman päivän kuluttua saapui M'Clintock samalle

paikalle ja löysi niinikään saman veneen, jonka edessä vielä olivat

vetoköydetkin. Vene, joka oli seitsemää metriä pitkä ja lähes

kahta leveä, oli Isoa Kalajokea kohti käännetty. Sudet ja ketut

olivat repineet vainajain vaatteet ja luut niin pahoin, ettei

niistä saanut mitään johtoa siihen, keitä he olivat olleet. Kaksi

kaksipiippuista rihlaa veneissä oli, kummankin toinen piippu ladattuna

ja hana jännitettynä. Vaatteita ja jalkineita oli tavaton määrä,

paljon upseerien omaisuutta, hopeita, toalettiesineitä, työkaluja,

ampuma-aseita, pari rukouskirjaa ja paljon aivan joutavaakin kamua,

niin että täytyi ihmetellä, kuinka matkustajat olivat semmoista

mukanaan kuljettaneet. Mutta ei minkäänlaista kirjoitettua löydetty

eikä edes vaatteissa ollut nimikirjoitusta. Veneessä oli 20 kiloa

suklaata, vähän teetä ja tupakkaa. Läheisyydessä oli ajopuita, niin

ettei polttopuustakaan ollut puutetta.

M'Clintock otti mukaansa, mitä kulkemaan sai, jonka jälkeen hän

melkoisen kuormansa keralla lähti paluumatkalle. Kesäkuun 19:ntenä hän

saapui laivalle, jonne Hobson oli palannut viittä päivää aikaisemmin,

keripukista niin heikkona, että häntä täytyi lopulta vetää reellä.

9 päivää myöhemmin saapui Youngkin, joka oli kartoittanut Walesin

prinssin saaren koko eteläosan, mutta ei ollut muutoin mitään löytänyt.

Laivalla oli keripukki retkeilijäin poissa ollessa vaatinut yhden

uhrin. Talvimajan ympäristö oli siksi riistanköyhä, ettei retkikunta

voinut hankkia itselleen riittävästi tuoretta liilaa.

Elokuun 9:ntenä kesä oli edistynyt niin pitkälle, että »Fox» pääsi

lähtemään Bellotin salmesta, M'Clintock itse koneenkäyttäjänä. Neljä

päivää jäät sitä vielä viivyttelivät, mutta sitten oli väylä vapaa

ja 27:ntenä retkikunta saapui Goodhaveniin ja syyskuun 20:ntenä

Englantiin, jossa sitä tervehdittiin suurella mielihyvällä.

Franklinin retkikunnan vaiheet.

Pääpiirtein voimme nyt luoda kuvan Franklinin retkikunnan vaiheista.

Lancasterin salmessa se ei liene tavannut jääesteitä, mutta kauempana,

Barrowin salmessa, näyttävät jäät estäneen sitä poikkeamasta Peelin

salmeen ohjeittensa mukaisesti, jonka vuoksi se laski Wellingtonin

kanavaan, joka oli ohjeitten toinen vaihtoehto. Wellingtonin kanavan

pohjoisosassa retkikunta ei kuitenkaan tavannut sulaa napamerta, kuten

oli toivonut, vaan sai tyhjin toimin Cornwallisin maan länsipuolitse

palata Beecheyn saarelle, jossa se vietti ensi talvensa.

Seuraavana kesänä »Erebus» ja »Terror» uudelleen laskivat Peelin

salmeen purjehtiakseen sen kautta Amerikan mannerrannalle, jonka

vedet jo tunnettiin. Salmi oli nyt avoin. Omituista on, ettei

Franklin jättänyt Beecheyn saarelle eikä sitten matkansakaan varteen

minkäänlaisia tietoja toimistaan eikä aikeistaan. Kuningas Williamin

maan pohjoispuolella hän syyskuun 12:ntena 1846 tarttui jäihin ja

retkikunta jäi odottamaan uutta kesää, toivoen parempaa onnea tai

laivain ehkä jäiden mukana kulkevan sen pienen matkan, joka vielä oli

luoteisväylää tuntematonta. Kuningas Williamin maan itäpuolitse tosin

olisi kulkenut väylä, joka tavallisina kesinä on sula — sitä Amundsen

»Gjöalla» purjehti — mutta Franklin luuli tätä maata Boothia-maan

niemeksi, joksi James Ross oli sen piirtänyt. Salmessa, joka erottaa

nämä molemmat maat toisistaan, on niin suuria saaria, että salmia oli

talvella mahdoton huomata, etenkin kun rannat ovat hyvin lakeita.

Jos Franklin olisi tämän salmen tiennyt, olisi hänen retkikuntansa

luultavasti pelastunut. Vasta M'Clintock toi tiedon tästä viimeisestä

luoteisväylästä, ainoasta, jota näyttää olevan mahdollinen aluksilla

kulkea.

Ei ole tietoa, lähettikö Franklin muita rekiretkikuntia kuin Goren

Kuningas Williamin maalle, ei ainakaan mikään muu jättänyt jälkeensä

kirjallista tietoa. Franklinin kuoltua kesäkuun 11:ntenä 1847

retkikunnan johdon sai kapteeni Crozier vanhimpana upseerina. Ei ole

säilynyt minkäänlaista tietoa siitä, mihin toimiin hän ryhtyi läheisten

rantain tutkimiseksi, päästäkseen eskimoitten kanssa yhteyteen,

hankkiakseen ruokatavaroita metsästyksen kautta tai tutkiakseen niitä

seutuja, joiden kautta paluumatka oli tehtävä. Kun laivat eivät kesällä

1847 päässeet jäistä, täytyi retkikunnan ryhtyä valmistuksiin pitkää

pakoretkeään varten. Tauti alkoi kolmantena vuotena tehdä tuhoaan,

sekä toimettomuuden vuoksi että ruoka-annosten vähentämisen vuoksi,

sillä ruokatavaroita heillä oli vain vuoden 1848 heinäkuuhun ja osa

lihasäilykkeistä lienee ollut kelvottomia. Ennen laivasta lähtöä kuoli

24 miestä, joista huomattavan suuri osa oli upseereja.

V. 1848 laivat olivat jäiden mukana ajautuneet 19 mailia lounatta

kohti siitä kohdasta, jossa ne ensin jäihin tarttuivat, ja päällystö

ja miehistö hylkäsivät molemmat laivat. Mutta lähtö sekä tapahtui

vuotta liian myöhään että oli puutteellisesti järjestetty, kun tuoni

niin nopeaan sai uhrinsa. Näyttää siltä, kuin ei yhtenäistä johtoa

olisi ollut, vaan kaikki olisivat rientäneet henkensä edestä. Huomiota

herättävää on varsinkin se, ettei mitään kirjallista tietoa jätetty,

vaikka retkikunnalta jäi niin paljon muuta tavaraa.

Samaan aikaan kun Boothia-maan länsirannikon edustalla olevilta

laivoilta olisi voitu tehdä pitkiäkin rekiretkiä eri suunnille, tutki

t:ri Rae Boothian niemimaata, saavuttaen huhtik. 18:ntena 1847 kohdan,

josta ei Franklinin laivoihin ollut kuin 240 kilometriä.

Kuningas Williamin maan länsirantaa kävi matka etelää kohti, ja pitkin

tietä sortui miehiä. Mutta osa näyttää, eskimoitten tietojen mukaan,

palanneen takaisin laivoihin. Kuningas Williamin maan eteläosassa

joku pieni eskimojoukko näyttää antaneen pakeneville apuaan, mutta

sitten salaa jättäneen heidät pelosta tai itsekkyydestä. Mahdotonta

ei ole sekään, että laivoissa oli syttynyt kapina. Siinä tapauksessa

ne, jotka kauimmaksi, Amerikan mantereelle saakka ennättivät, olivat

kapinallisia. Tämä ehkä selittäisi, miks'ei retkikunnasta jäänyt mitään

kirjoitettua kertomusta.

Englannissa Franklinia surtiin kuin kansallissankaria. Hän oli

maansa kaikkein rohkeimpia tutkijoita ja etevä merisoturi. Hän oli

ollut mukana Trafalgarin tappelussa, Kööpenhaminan pommituksessa,

Flindersin keralla tutkimusretkillä Austraalian vesillä, risteillyt

sotalaivoilleen Portugalin rannikolla ja Etelä-Amerikassa, Tasmaniaa

hallinnut kuvernöörinä, ja kaikkialla hän oli kuin harva toinen

osoittanut erinomaista kuntoa ja etevyyttä ja harvinaisessa määrässä

voittanut kaikkien luottamuksen ja suosion. Sen vuoksi häntä

etsittiinkin siten, ettei ketään toista ole hänen jälkeensä siten

etsitty.

Mutta toiselta puolen on myönnettävä, ettei hän suuren retkikunnan

johtajana osoittanut niin suurta varovaisuutta, kun tämä asema olisi

vaatinut, ja että hän ilmeisestikin asetti löytäjäkunnian korkeammalle

kuin niiden uljaitten miesten hengen, joita hänellä oli johdettavanaan.

Jos hän olisi ajoissa peräytynyt, olisi kaikki voitu pelastaa eikä

suuriakaan olisi menetetty, sillä aikoja sitten oltiin selvillä siitä,

että vaikka luoteisväylä lopulta löydettäisiinkin, ei sillä kuitenkaan

olisi minkäänlaista käytännöllistä merkitystä.

Jälkietsiskelyitä Franklinin retkikunnan tuhon seuduilla.

M'Clintock ei palatessaan luullut, että kukaan Franklinin retkikunnan

jäsenistä hänen viime retkensä aikana enää saattoi olla hengissä. Ison

Kalajoen seudut ovat ylenmäärin autiot ja kolkot, niissä muka harvoin

kävi eskimoitakaan, eikä eurooppalainen olisi saattanut eskimoitten

tavoin elää, vaikka nämä olisivatkin suostuneet ottamaan heidät

täysihoitoon.

Kaikki eivät kuitenkaan olleet samaa mieltä ja lisäksi kehoitti

retkikunnan tuhoa verhoava hämäryyskin jatkamaan etsiskelyitä. Tätä

jälkietsiskelyä on varsinkin Amerikassa harrastettu.

Hall jatkaa etsintää.

Charles Francis Hall ammatiltaan seppä ja sittemmin sanomalehtimies,

oli naparetkikertomuksia lukiessaan tullut siihen päätökseen, että

Franklinin miehiä 1860-luvun alkuvuosina vielä saattoi olla elossa,

jos he olivat eläneet eskimoitten kanssa. Hän oli tarkkaan seurannut

kaikkia toimia, mihin heidän pelastuksekseen oli ryhdytty, ja kun

vihdoin kaikki etsiskelyt päättyivät, päätti hän omin päin ryhtyä niitä

jatkamaan.

Hän lähti aluksi kapteeni Buddingtonin pyyntilaivalla Frobisherin

lahteen, Baffinin lahden kaakkoisrannalle, ja asettui sikäläisten

eskimoitten keskuuteen asumaan, perehtyäkseen heidän kieleensä ja

elintapoihinsa. Vaeltaessaan heidän kerallaan puolentoista vuotta

näissä seuduissa hän muun muassa löysi jäännöksiä Frobisherin

retkikunnasta, jonka kuningatar Elisabeth 300 vuotta takaperin lähetti

luoteisväylää etsimään (M. ja l. II, st 430—31). Näitä esineitä

säilytetään nykyään Greenwichissä.

Eskimoitten tietoja viimeisistä eloonjääneistä.

V. 1864 Hall lähti toiselle retkelleen, jolla hän viipyi viisi vuotta,

asuen koko ajan eskimoitten luona ja heidän tavallaan. Raakaa lihaa ja

traania hän oppi syömään niin hyvin, että hän lopulta söi 7—8 kiloa

kerrallaan. Tämän ajan hän enimmäkseen vietti Amerikan mantereella,

Melvillen niemimaalla, ja Iglulikin saarella ja kävi aina Kuningas

Williamin maalla saakka, josta hän ei kuitenkaan löytänyt mitään

kirjallisia muistiinpanoja. Franklinin retkikunnan muita peruja

hän kuitenkin kokosi koko joukon ja myös tietoja viimeisten eloon

jääneitten kohtaloista. Muutamia vuosia takaperin oli heidän luokseen

saapunut, niin Hallille kerrottiin, neljä valkoista erään innuitin

(eskimon) seurassa. Nämä miehet olivat molemmilta jäähän hukkuneilta

laivoilta ja otaksui Hall heidän nimensä, mikäli eskimoitten

ääntämisestä saattoi päättää, olevan Crozier, Harry ja Lyon, neljännen

nimeä he eivät tienneet ja hän olikin sitten pian kuollut tautiin.

Crozierkin oli ollut kuolemaisillaan ja kamalan laihtunut, hän kun

ei suostunut syömään muita valkoisia. Hän oli vaihtanut nimeä Egluka

nimisen innuitin (eskimon) kanssa ja hänelle oli sitten annettu

sormenpään kokoinen pala hylkeen lihaa, jonka jälkeen hän oli vaipunut

uneen ja nukkunut vuorokauden umpeensa. Seuraavana päivänä hänelle

oli annettu kahta vertaa suurempi pala ja sen syötyään hän oli taas

nukkunut vuorokauden, mutta sitten aivan pahoin sairastunut. Sen

eskimot olivat jo edeltäkäsin kyllä tienneet, mutta häntä oli täten

syötettävä, kun hän oli niin nälkiintynyt. Ja kolmantena päivänä hän

olikin parempi, niin että hänelle voitiin ruveta antamaan enemmän

ruokaa, kunnes hän täydelleen parani. Näin he kaikki voimistuivat ja

lihoivat ja lähtivät sitten pois, luvaten jonkun ajan kuluttua palata

takaisin. Ja niin he tekivätkin. He olivat käyneet suurella teltallaan,

josta olivat juuri lähteneet eskimon heidät jäällä tavatessa. Crozier

oli vihdoin saanut erään eskimoista lähtemään kajaakillaan saattamaan

häntä ja hänen molempia seuralaisiaan etelään valkoisten maahan.

Eskimot olivat sitä mieltä, että ellei tämä yritys olisi onnistunut,

olisivat he palanneet takaisin heidän luokseen. Oli ollut syksy ja

lämmin sää, kun he olivat lähteneet, mutta heidän tullessaan oli

ollut kevät ja sangen kylmä. He olivat ottaneet mukaansa pyssyt ja

ampumatarpeita. Iglulikissa käynyt vaimo väitti siellä nähneensä

montakin valkoista, joiden nimiäkin hän muisti.

Samaiset eskimot kertoivat kaikki, mitä tiesivät. Useimmat valkoiset

olivat kuolleet nälkään ja syöneet toisensa. Ne molemmat talvet,

joina laivat olivat olleet jäässä kiinni, olivat olleet kylmemmät

kuin koskaan ennen, kesää ei ollut ensinkään. Eskimot eivät saaneet

pyydyksiinsä hylkeitä eivätkä petoeläimiä. He eivät voineet elää

sillä seudulla, jonka kohdalla laivat olivat, ja luulivat valkoisten

olevan syypäät heidän ahdinkoonsa. Sama mies, joka oli Iglulikiin

saattanut neljä valkoista, oli jo edellisenä vuonna nähnyt kapteeni

Crozierin, käydessään monen muun eskimon keralla jäätä myöden tuolla

suurella laivalla. Ensimmäinen, minkä he jälleen kuulivat laivasta,

jonka he luulivat takaisin käännettävän, oli tieto, että valkoiset

olivat lähteneet maalle ja asuivat teltoissa ja että paljon oli kuollut

viluun ja nälkään. Sillä aikaa kuin Crozier ja hänen toverinsa olivat

eläneet eskimoystäväinsä luona, oli muita eskimoita, jotka asuivat

Netshillissä, lähempänä onnettomuuspaikkaa, käynyt hylätyllä laivalla,

jonka melkein koko toisen laidan jäät olivat painaneet lyttyyn. He

olivat laivasta saaneet niin paljon hyviä tavaroita, että niitä riitti

vielä heidän lapsilleen ja lapsenlapsilleenkin. Mainittiin kaksi suurta

jääsahaa, paljon hakkuveitsiä vaimoille ja tytöille, paljon miesten

veitsiä, paljon lusikoita, haarukoita, kiiltäviä renkaita ja suuret

määrät pyöreitä keltaisia ja valkoisia metallilevyjä (rahoja).

Kapteeni Hall väitti kuulleensa vielä senkin, että muka kapteeni

Crozier ja eräs toinen mies olivat vasta 1864 kuolleet eräällä Hudsonin

lahden saarella.

Schwatka etsii laivain kirjoja.

Vielä v. 1872 eräs valaanpyytäjä, joka talvehti Repulse-lahdessa,

Melvillen niemimaan kannassa, siellä osti Kuningas Williamin maalta

tulleilta netshilli-eskimoilta hopeisia pöytäkaluja, joissa oli

Franklinin, Crozierin ja Fitzjamesin vaakunat. Nämä löydöt ja

ilmoitukset kivipyykkeihin kätketyistä kirjoista antoivat aihetta

retkeen, jonka Yhdysvaltain armeijaan kuuluva luutnantti Fr. Schwatka

teki Kuningas Williamin maahan, pannen toimeen etsiskelyn, joka

perusteellisuudessa voitti kaikki entiset.

Kesäkuussa 1878 Schwatka lähti matkaan »Eothen» nimisellä kuunarilla,

Hudsonin lahti lähimpänä matkan määränä. Tovereiksi lähtivät

hänen keralleen eversti Gilder ja insinööri Klutshak, joka oli

tshekkiläinen kansallisuudeltaan. Sitä paitsi lähti matkaan eräs

kokenut valaanpyytäjä ja tulkkina Joe niminen eskimo, joka oli ollut

mukana useilla edellisillä napamatkoilla. Päästäkseen mitä vähimmillä

varustuksilla ja tullakseen toimeen vaikeimmissakin oloissa Schwatka

seuralaisineen aikoi elää maassa maan tavalla — samoin kuin eskimot.

Heti Chesterfieldin vuonon suulle tultuaan retkikunta sen vuoksi laati

itselleen eskimoleirin, jossa se vietti syksyn ja talven, totutellen

itseään eskimolaiselämään ja ilmastoon.

Siinä he nyt vieroittelivat itseään kaikista elämän mukavuuksista

ja puhtaudestakin ja totuttelivat itseään käyttämään peuran vuotaa

paljaalla iholla paidan asemasta, koska paita hiestä kastuu liikkeellä

oltaessa ja sitten levolle ruvettaissa kovilla pakkasilla jäätyy.

Lisäksi oli opittava elämään maan antimilla ja niitä pyytämään, peuran,

hylkeen ja mursun lihalla, kalalla ja valaannahkalla, jopa syömään

niitä hätätilassa raakanakin. Opittava oli niinikään rakentamaan

lumimajoja ja niissä nukkumaan joukolla ahtaassa kuin sillit

tynnörissä. Alussa se tuntuu kaamealta, ja itse eskimokin kiljaisee

vilun väristyksistä makuusäkkiinsä ryömiessään ja vetäessään sen päänsä

yli ja polvet koukkuun leukansa alle. Muutaman minuutin kuluttua

hän kuitenkin oikaisee ruumistaan, pistää nokkansa ulos ja sytyttää

piippunsa. Lopulta lumimajoissa, »igluissa», alkaa viihtyä oikein hyvin

ja kunnioittamaan suurena keksijänä sitä miestä, joka ensimmäisenä

alkoi niitä rakentaa. Vain suojasäillä, katon alkaessa sulaa, niissä ei

ole hyvä olla.

Huhtikuun 1:nä 1879 retkikunta lähti leiristään liikkeelle. Siihen

kuului neljä valkoista, kolme rekeä, neljäkymmentä kaksi koiraa

ja kolmetoista eskimoa. Paitsi Joea oli näistä mainittava etenkin

Tuluak, jolla oli mukanaan vaimonsa ja kahdeksanvuotias lapsi. Hän oli

verraton mies ja hänen väsymätön intonsa auttoi retkikunnan monesta

vaarallisesta pulasta.

Matka piti luodetta kohti vuoroin kunnaista, vuoroin lakeata maata,

jolla liikkui peura- ja myskihärkä-karjoja. Reet luistivat parhaiten

jokien liukkaalla jäällä, jonka vuoksi retkikunta kulki niitä, milloin

se vain matkan suuntaan sopi. Milloin vain tavattiin eskimoita, aina

heiltä kysyttiin tietoja Franklinin laivoista, Toukokuussa retkikunta

saapui Adelaiden niemimaalle, jonka kapea Simpsonin salmi erottaa

pohjoisessa olevasta Kuningas Williamin maasta. Schwatka tapasi siellä

netshilli-eskimot, joihin Amundsen myöhemmin niin perinpohjin tutustui

»Gjöan» matkalla. Jotkut vielä muistivat Franklinin retkikunnan ja sen

hirmukuoleman. Eskimot olivat sitten löytäneet Adelaiden niemimaalta

kumotun veneen, luurankoja, kelloja, papereita ja kirjoja. Tarvekalut

oli jaettu, mutta kirjat ja kellot oli annettu lapsille leikkikaluiksi.

Täten luultavasti tuhoutuivat laivain lokikirjat ja samalla ikipäiviksi

hukkuivat tarkemmat tiedot Franklinin retkikunnan vaiheista.

Schwatka kulki sitten kanooteista kyhätyllä lautalla Simpsonin salmen

poikki ja Kuningas Williamin maalle tultuaan jakoi joukkonsa kolmeen

osastoon, jotka lähtivät eri puolille etsimään. Kesä oli tullut, jää

suli ja tavarat täytyi kuljettaa kantamalla. Aurinko ei ensinkään

laskenut, mutta tätä napaseutujen kesäpäivään tottumattomat retkeilijät

pitivät enemmän haittana kuin hauskuutena.

Crozierin leiri.

Retkikunta jatkoi sitten etsiskelyjään, kulkien niemestä niemeen aina

Kap Felixiin, Kuningas Williamin maan pohjoisimpaan nokkaan saakka.

Klutschak löysi leirin, jonka kapteeni Crozier oli v. 1848 laittanut.

Sen vieressä oli avoimessa haudassa vaillinainen luuranko, joka,

hopeamitalista päättäen oli »Terrorin» kolmannen upseerin, luutnantti

Irvingin. Retkikunta, otti mukaansa hänen surulliset jäännöksensä,

jotka sitten Edinburghissa juhlallisesti kätkettiin maan poveen.

Schwatkan johtopäätökset.

Schwatka askel askeleelta seurasi Franklinin miesten paluumatkaa

ja saattoi mielestään näkemistään jäännöksistä seurata heidän

ajatuksenjuoksuaan: »Tässä he vielä toivoivat, tässä eivät enää.

Tähän saakka he kulkivat suljetussa joukossa ja tottelivat johtajaa,

sitten he hajaantuivat. Muiden onnettomuuksien lisäksi sai nyt vallan

kapinahenkikin, joka tekee lopun kaikesta, niin että jokainen vain

ajattelee itseään». Jotkut merkit viittasivat siihenkin, että eskimot

olivat puhuneet totta kertoessaan nälkiintyneiden ruvenneen toisiaan

syömään.

Schwatkan havaintojen mukaan oli Franklinin retkikunnan loppu ollut

likimain seuraava:

Huhtikuun 22:sena 1848 miehistöt lähtivät laivoista, joihin täytyi

jättää joku verta raskaampia tavaroita, ruokatavaroitakin. Crozierin

laadittua leirin Kuningas Williamin maan luoteiskulmaan varustettiin

reille veneitä pitkää matkaa varten Hudsonin lahdelle; retkelle piti

lähdettämän heti syksyn tultua. Luutnantti Irving lähetettiin etelää

kohti tiedusteluretkelle, jolta palattuaan hän leirissä kuoli ja

haudattiin. Nyt alkoivat onnettomuudet. Ruokatavarat loppuivat eikä

metsästys tähän vuodenaikaan antanut mitään saalista. Crozier päätti

silloin paikalla lähteä etelää kohti, saavuttaakseen väkensä keralla

Suuren Kalajoen. Muutamat harvat vain, jotka eivät päässeet kävelemään,

jäivät laivoille tai palasivat sinne takaisin, kun eivät jaksaneet

seurata joukon mukana.

Mutta heinäkuussa 1848 tuli tuho, kuten jo huomautimme, ja kaikki

nämä suunnitelmat menivät myttyyn. Retkikunta jakautui ryhmiin ja

kullakin ryhmällä oli veneensä, jota ihmiset ja ehkä koiratkin reellä

vetivät. Kaksi veneistä saapui Erebuksen mutkaan, jossa Crozier ja

ehkä Vescontikin kuoli. Miehet hajaantuivat sen eteläpuolella olevalle

niemimaalle ja suuri teltta, jota käytettiin sairashuoneena, täyttyi

kuolevista. Eräältä läheisyydessä asuvalta eskimoperheeltä oli toivottu

saatavan vähän apua, mutta eskimot lähtivätkin salaa pois. Toinen

toisensa jälkeen kuoli nyt.

Kolmas vene näyttää saapuneen Adelaiden niemimaan länsirannalle;

Schwatka tapasi siihen kuuluneen laudan, jossa oli Lady Franklinin

nimikirjaimet. Neljäs venekunta pääsi Simpsonin salmen poikki Adelaiden

niemimaan itärannalle paikkaan, jota kartoissa nimitetään »Starvation

Coveksi» (nälkäpoukamaksi). Tällä osastolla luultavasti olivat mukana

laivain lokikirjat, raportit ja koneet. Haudat, joita oli veneen

reitillä, osoittivat sen tulleen Kuningas Williamin maan poikki

Simpsonin salmelle.

Eräs 55 vuoden ikäinen vaimo kertoi Schwatkalle nähneensä joukon

valkoisia, jotka olivat vetäneet jäällä rekeä. Reellä oli ollut vene.

Valkoiset olivat tulleet kuningas Williamin maalta ja kulkeneet

Simpsonin salmen poikki Adelaiden niemimaalle. Hän oli kuullut

miesten lausuvan useita nimiä, joista hän muisti nimen »doktok» — se

luultavasti tarkoitti »Terrorin» lääkäriä Stanleyta. Myöhemmin paikalla

käydessään hän oli tavannut hengissä vain yhden miehen. Hän oli ollut

kookas ja roteva ja istunut rannalla, pää käsien välissä, kyynärpäät

polvien varassa. Nostaessaan päätään puhuakseen oli mies siihen

paikkaan kuollut.

Suuren Kalajoen suulle ei tästä ollut kuin muutaman päivän matka;

siellä nälkiintyneet ehkä olisivat voineet elättää itseään

lohenpyynnillä. Useimmat heistä kuitenkin nälkäpoukamassa kuolivat

ja vain muutamain reippaimpain merimiesten oli onnistunut veneellä

päästä Suureen Kalajokeen, jota he olivat nousseet eräälle koskelle,

mutta sitten hekin olivat kuolleet nälkään, eikä kauempaa ole löytynyt

Franklinin retkikunnan jälkiä.

Napatalven hirmut.

Schwatka tovereineen lähti syksyllä paluumatkalle Kuningas Williamin

maalta. Myöhäisen vuodenajan vuoksi retki oli suunnattoman vaikea.

Talvi oli harvinaisen kylmä ja myrskyinen. Lumimyrskyt pakottivat

retkikunnan joskus pysymään lumimajoissaan pari kolme viikkoa, vaikka

ruokavarat jo aikoja sitten olivat loppuneet. Peurat olivat niin arat,

että niitä täytyi väijyä päiväkauden, nälkäiset susilaumat tekivät

herkeämättä raivoisia hyökkäyksiä, koirat olivat niin uupuneet, että

toinen toisensa jälkeen kuolivat. Lopulta alkoi rohkeimpainkin mieli

lannistua. Lämpömittari osoitti 27 päivää -51°C ja 16 päivää -55°C

tai sitä vähemmän. Vain eskimot kestävät tämmöisiä säitä saamatta

terveydelleen vahinkoa.

Kun retkikunta vihdoin saapui Hudsonin lahdelle, odotti sitä suuri

pettymys. »Eothenin» kapteeni ei ollutkaan jättänyt ruokatarpeita

varastoon määrättyyn paikkaan, kuten hänen kanssaan oli sovittu,

ja ellei läheisyydessä olisi sattunut olemaan eskimoleiri, olisi

Schwatkan miehineen ollut hyvin vaikea säilyttää henkensä. Siitä

saatiin ruokavaroja ensi hätään ja vähän myöhemmin tavattiin niillä

seuduin talvea viettävä valaanpyytäjä, joka mitä auliimmin auttoi

hätääntyneitä. Mutta nyt oli kovaa kokeneitten retkeläisten vaikea

tottua laivan lämpimiin hytteihin.

Eskimon isänmaanrakkaus.

Eskimoittensa apuun retkikunta oli sangen tyytyväinen. Tuluak,

josta matkalla oli ollut erinomainen apu, oli yhtä tiedonhaluinen

kuin rohkeakin ja halusi seurata Schwatkan keralla Yhdysvaltoihin.

Heimon vanhin hänelle kuitenkin huomautti, ettei »innuit» koskaan ole

onnellinen vieraassa maassa, että hän siellä sairastuu, ikävystyy ja

halaa päästä kotia, että hän kaipaa ikuista jäätä ja huokailee takaisin

»igluunsa» — lumimajaansa. — Vanhin puhui niin kauniisti ja todesti,

että Tuluak jäi kuin jäikin hyiseen isänmaahansa.

Schwatkan matkalla ei ollut maantieteellistä merkitystä, koska

hänen etsimänsä maan kautta jo useat muut olivat kulkeneet, mutta

retkeilykannalta katsoen se on huomattavimpia, mitä on milloinkaan

pohjan pimeille perille tehty. Lähes vuoden retkikunta oli poissa

lähtöasemaltaan ja varastoiltaan ja kulki tällä ajalla 4,300

kilometriä. Suunnitelma oli suuripiirteinen ja rohkea ja erinomaisesti

se kaikkia yksityiskohtiaan myöden toteutettiin.

Amundsenin huomioita.

»Gjöan» matkalla Amundsen oleskeli Kuningas Williamin maalla vv.

1903—1905 pari vuotta ja tutustui tällä ajalla perusteellisesti sen

asukkaihin, netshilli- ja ogluli-eskimoihin, joiden kesken silloin

vielä oli säilynyt muisto Franklinin retkikunnan tuhosta. Kuningas

Williamin maa ei suinkaan ollut niin tyhjä riistasta, kuin oli yleiseen

luultu, ja varsinkin vastapäätä oleva mannerranta oli Amundsenin

mielestä oikea arktinen paratiisi. »Navjato ei ole», kirjoittaa

Amundsen, »kaukana Nälkäpoukamasta, joka on saanut nimensä siitä, että

siitä löydettiin useita Franklinin miesten luurankoja. Luultavasti

he olivat tuhoutuneet matkalla etelää kohti. Oli ikäänkuin kohtalon

ivaa, että tämä kamala nimi on annettu juuri sille paikalle, joka

todenteolla on kauneimpia ja runsaimmin siunattuja paikkoja Amerikan

pohjoisrannalla. Keväällä, kun rannat ovat sulaneet, täällä saadaan

suunnattomat määrät suurta lihavaa lohta. Vähän myöhemmin tulee

valtavan suuria peuralaumoja, jotka viipyvät täällä koko kesän.

Syksyllä taas voidaan pyytää turskaa rajattomat määrät. Ja juuri täällä

-— tässä arktisena paratiisissa — noitten rohkeitten retkeilijäin piti

heittää henkensä ruoan puutteen vuoksi! Mutta asian laita oli se,

että he tulivat tänne semmoiseen aikaan, jolloin alava maa oli lumen

peitossa. Rasituksien uuvuttamina, sairauksien kalvamina he pysähtyivät

tähän, eivätkä penikulmien päähän nähneet muuta kuin samaa toivotonta,

lumen peittämää lakeutta, jolla ei mikään merkki ilmaissut elämää, mitä

sitten rikkautta... Tuskin onkaan maan päällä toista niin hylättyä ja

autiota paikkaa kuin tämä talvella. Kun sitten kesä tuli ja maassa

loistivat miljoonat kukkaset, kun kaikki vedet välkkyivät ja kaikki

purot kohisivat riemullista säveltään lyhyen jäättömyytensä ajan,

kun lintuja kiehui ja pesi tuhansin iloisin äänin — ja ensimmäinen

urospeura kurotti päätään Jäämeren avoimen reunan yli, osoitti vain

kasa vaalenneita luita sitä paikkaa, missä Franklinin urhoollisen

joukon jäännökset olivat huoahtaneet viimeisen hengähdyksensä — tämän

suuren surunäytelmän viimeisessä näytöksessä.

Simpsonin salmen saarillakin eskimot näyttelivät paikkoja, joista oli

vainajain luita löydetty. Ja Kuningas Williamin maalla retkikunnan

jäsenillä vielä oli tilaisuus valmistaa viimeinen leposija parille

vainajalle. Eskimoilta saamainsa tietojen nojalla Amundsen päätti, että

toinen Franklinin laivoista oli jäissä ruhjoutunut ja uponnut Kuningas

Williamin maan pohjoispuolella, toinen sitä vastoin oli tuulien ja

merivirran kuljettamana ajautunut Kuningas Williamin maan ja Viktorian

maan väliseen salmeen, jossa eskimot olivat sen tavanneet. Sinne se oli

lopulta uponnut, eskimoitten korjattua siitä pois, mitä suinkin irti

saivat.

Smithin salmesta napaa kohti.

Suurena syynä Franklinin etsinnän huonoon onnistumiseen oli se vallalle

päässyt käsitys, että maanosaimme pohjoisrantain välinen alue on sulaa

merta, jolla laivaliike muka olisi mahdollinen, kunhan vain päästäisiin

sille sitä ympäröiväin jääriuttain poikki.

Pennyn retki Wellingtonin kanavassa näytti erinomaisesti tukevan tätä

käsitystä, ja saman asian koki myöhemmin Belcherkin, joka kuitenkin

napameren kuljettavuudesta oli toista mieltä. Hän luuli, että jokainen

laiva olisi tuhon oma, joka lähtisi napameren valtavain jäämöhkäleitten

keskelle purjehtimaan. Enin osa näitä asioita harrastavista henkilöistä

oli kuitenkin toista mieltä kuin Belcher ja halusi myös päästä

tositoimessa osoittamaan, että heidän käsityksensä oli oikea.

Kanen retki.

Elisha Kent Kane, joka oli lääkärinä ollut De Havenin johtamalla

amerikkalaisella retkellä, sai heti kotia palattuaan Henry Grinnellin

antamaan pienen »Advancen», 144 tonnin prikin, hänen johtoonsa, jotta

hän saisi Grönlannin länsipuolitse Smithin salmen kautta tunkeutua

sulalle napamerelle, jonne luultiin Franklinin retkikunnan kadonneen.

Useitten muitten lahjoittajain avulla ja uhraten omiakin varojaan Kane

sai retkikuntansa varustetuksi ja toukokuun 30:ntena 1853 se lähti

New Yorkista matkaan. Grönlannista Kane otti tulkiksi tanskalaisen

kapteeni Petersenin, joka oli ollut samassa toimessa Pennyn retkellä

ja taas M'Clintockin mukana De Havenin retkeltä pelastuttuaan, ja Hans

Hendrik nimisen nuoren eskimon, josta sitten tuli mainio naparetkeilijä

— hän kirjoitti oman elämäkertansakin. Lisäksi Kane osti rekikoiria ja

joukolleen turkispukuja. Heinäkuun 27:ntenä »Advance» saapui suureen

Melvillen lahteen ja lähti sieltä risteilemään pohjoista kohti.

Jäitä alkoi täällä olla yhä sakeammassa — lahteen purkautuu valtavia

maajäätiköitä — jonka vuoksi Kane suurella vaivalla kiinnitti laivansa

isoon jäävuoreen. Tuskin se kuitenkaan oli tapahtunut, ennenkuin vuori

ukkosen jyrinällä hajosi ja »Advancen» täytyi kiiruummiten erota siitä.

Elokuun 7:ntenä retkikunta Baffinin lahden pohjoisimmasta perukasta

tunkeutui Smithin salmeen, jossa oli sulaa vettä silmän siintämättömiin

ja vastaan vieri iso maininki, tuoden varman viestin avoimista

ulapoista. Tuulikin oli hyvä ja myötäinen.

Näillä edellytyksillä olisivat piankin kaikki edelliset

pohjoisennätykset tulleet sivuutetuiksi, mutta ei ole suveen

luottamista tuolla hyisessä pohjolassa, tuuli kääntyi vastaiseksi ja

ahtojäät näyttäytyivät. Kane kätki rannalle veneen ja ruokavaroja

vastaisen varalle, jotta olisi jotain turvaa, jos laiva menetettäisiin

pohjoiseen pyrittäessä. Ja sitten »Advance» rohkeasti kävi jäitten

kimppuun. Se taistelu oli sille kuitenkin ylivoimainen ja jonkun

ajan kuluttua pieni purjelaiva sai kiittää onneaan, kun pääsi

pieneen satamaan suojaan. Smithin salmessa jäät tunkeilivat hurjassa

mylläkässä. Pian Kane kuitenkin lähti uudelleen yrittämään ja pääsikin

hitaasti eteenpäin, vaikka jäävuoret olivatkin tuon tuostakin laivan

väliinsä ruhjoa. Neljä miestä joutui ajojäille ja vasta elokuun

22:ntena heidät voitiin veneillä pelastaa.

Talvimajaan.

Elokuun 28:ntena »Advance» saavutti äärimmäisen kohtansa, Rensselaerin

mutkan, johon sen, Grönlannin rannalle, täytyi asettua talvimajaan.

Retkikunta oli siis päässyt Smithin salmen kapeimmasta kohdasta sen

väljemmän veden rannalle, joka kartoilla on Kanen syvänteen nimisenä.

Kane teki nyt maa maikan rantaa pitkin, jolla jääpaarretta oli mukava

kulkea, vaikka vuoret suistuivatkin jyrkkään veteen. Tässä luonnon

muodostamassa tiessä, joka on vuoksiveden tasalla, luodevedellä siis

merenpintaa ylempänä, oli toisin paikoin syviä halkeamia, joiden poikki

reet oli köysillä vedettävä. Omituinen ilmiö oli joki, joka laski

vuorilta jäiden keskitse ja suustaan oli toista kilometriä leveä. Se

luultavasti on Grönlannin länsirannikon suurin joki ja saa alkunsa

suuresta sisämaan jäävirrasta, jonka päästä on mereen 64 kilometrin

matka. Tämän joen rannoilla oli paikan pohjoisuudesta huolimatta runsas

kukkakasvullisuus. Kane nousi lopulta 400 metrin korkuiselle niemelle,

joka jo hipaisi 80:ttä leveyspiiriä. Allaan hän näki paljasta jäätä ja

kauempana pohjoisessa tumman jääseinän, valtavan Humboldt-glasierin,

jonka edustalla jäätynyt meri oli niin täynnään jäävuoria, ettei ollut

ajattelemistakaan yrittää reellä sen ohi. Yhä kauempana näkyi taas

maata ja levollisempaa jäätä. Kanen täytyi luopua kaikista toiveista

tunkeutua edemmäksi, mutta näinkin hän jo oli päässyt kauemmaksi napaa

kohti kuin ainoakaan tieteellinen retkikunta sitä ennen.

Kane kuljetti nyt pitkin Grönlannin rannikkoa ruokatavaravarastoja

keväällä tehtävien rekiretkien helpottamiseksi. Lokakuun 10:ntenä alkoi

napayö, jota kesti neljä kuukautta. Tammikuun puolivälissä alkoivat

ankarat pakkaset ja helmikuussa lämpömittari aleni -51 asteeseen

C. Melkein kaikki rekikoirat kuolivat. Maaliskuun keskilämpö oli

vain -41,25°C. Siitä huolimatta Kane lähetti yhden rekiretkikunnan

maaliskuun 19:ntenä viemään pohjoiseen ruokatavaravarastoa. 31:ntenä

palasi kolme heistä takaisin niin huonossa kunnossa, että he vilulta

ja nälältä eivät saanee» edes puhutuksi, ja kun he vihdoin saivat

puhelahjan, sanoivat he toveriensa uupuneina koukistuneen jonnekin

jäälle. He eivät edes osanneet sanoa minne. Kane paikalla lähti,

reippain palanneista oppaanaan, etsimään kadonneita, löysi heidät ja

sai heidät suunnattomilla ponnistuksilla takaisin laivaan tuoduksi.

Kahdelta oli leikattava paleltuneita kohtia jaloista, kaksi sittemmin

kuoli. Huhtikuun 7:ntenä tuli retkikunnan luo vieraisiin eskimolta,

voimiltaan oikein jättiläisiä, miehiä, joista jotkut uskalsivat käydä

itse jääkarhunkin kanssa käsirysyyn. He olivat kuitenkin ystävällistä

väkeä, vaikka pyrkivät varastelemaan.

Rekiretkiä.

Huhtikuun 26:ntena 1854 Kane lähti rekiretkelle pohjoista kohti,

saapuen kahdeksan päivän kuluttua valtavalle Humboldt-jäätikölle,

jonka suurenmoiset jääilmiöt täyttivät retkeilijät ihmetyksellä.

Mutta sitten miehet alkoivat sairastua keripukkiin ja Kane itsekin

kävi niin heikoksi, että häntä lopulta täytyi kuljettaa reellä, eikä

rekiretkikunnalla ollut muuta neuvoa kuin palata »Advanceen».

Toinen rekiretkikunta, jota haavalääkäri Hayes johti, kulki Smithin

salmen poikki sen länsipuolelle, jonka puolinen maa nimitettiin

Grinnellin maaksi, kartoittaen sen rantoja ja palaten onnellisesti

takaisin.

Paraiten menestyi kolmas rekiretki, joka kesäkuun alkupäivinä lähti

matkaan ja sen puolivälissä saapui Humboldt-glasierin 170 kilometriä

leveälle rintamalle.

Sula napameri?

Hannu eskimo ja William Morton niminen merimies kulkivat merijäätä

aina glasierin pohjoisreunaan saakka, jossa he eräältä vuorelta

ihmeekseen näkivät pohjoisessa sulaa merta ja rannoilla paljon haahkoja

ja meripääskyjä. Salmi kapeni — Kap Jacksonista alkaa Kennedy-kanava

— ja oli aivan sula. Vaikka keli kävi niin huonoksi, ettei kelkkaa

enää voitu kuljettaa mukana, jatkoivat molemmat retkeilijät kuitenkin

matkaansa, kunnes ranta kävi niin jyrkäksi ja korkeaksi, ettei ollut

mahdollista kulkea edemmäksi. Sinne, leveydelle 80°40', Morton

korkealle niemelle pystytti Yhdysvaltain tähtilipun. Edessäpäin näkyi

yhä sulaa vettä. Heinäkuun 10:ntenä molemmat retkeilijät palasivat

takaisin »Advanceen», ja siten retkikunta oli löytönsä löytänyt,

vaikk'ei suinkaan kaikkia koettaviaan kokenut.

»Advance» jäätynyt kiinni.

»Advancella» oli vain puolentoista vuoden eväät, enemmän kuin vuosi oli

jo kulunut ja aika olisi ollut lähteä kiiruumman kautta paluumatkalle,

mutta se oli mahdotonta, kun talvisatama ei osoittanut minkäänlaisia

aukenemisen oireita. Kane aikoi nyt lähteä veneellä Beecheyn saarelle,

jonne oli yli 750 km, pyytämään apua Belcheriltä, mutta Kap Parrysta,

Baffinin lahden yläpäästä, hänen täytyi palata takaisin tyhjin toimin,

vahvat ahtojäät kun estivät edemmä kulkemasta.

Kane antoi nyt jokaiselle joka halusi vallan lähteä kotimatkalle,

hän sanoi jäävänsä laivaan odottamaan, kunnes se pääsisi jäistä.

Yhdeksän miestä lähti tähtitieteilijä Sonntagin johdolla matkaan, niin

että Kanen luo laivaan jäi vain kahdeksan. Lähtevät saivat osuutensa

ruokavaroista ja alkoivat elokuun 28:ntena matkansa. Jo muutaman päivän

kuluttua palasi yksi heistä takaisin ja joulukuun 7:ntenä toivat

eskimot Petersenin ja erään toisen miehen takaisin surkean huonossa

kunnossa ja viiden päivän kuluttua palasivat muutkin enemmän kuolleina

kuin elävinä, niin että laivalla jälleen kaikki olivat koolla.

Helmikuu ja maaliskuu olivat pahimmat kuukaudet. Retkikunnalla oli

osaksi huonot eväät — suolattua sianlihaa — ja keripukki alkoi

uhkaavassa määrässä ahdistaa retkeilijöitä. Sen voittaminen riippui

kokonaan Hannun pyyntionnesta, sillä tuore liha oli huomattu paraaksi

parannuskeinoksi. Polttopuut olivat loppuneet, niin että täytyi ruveta

prikiä itseään polttamaan, joutavimmista osista alkaen.

Laiva hylätään.

Lopulta oli laiva kuitenkin kokonaan hylättävä, kun ei ollut varmaa

tietoa siitä, saataisiinko sitä nytkään sulaan veteen, ja toukokuun

7:ntenä 1855 retkikunta lähti reillä ja veneillä etelää kohti

pyrkimään. Haudattuaan matkalla vielä yhden uskollisista miehistään

ja melkein yksinomaan pyyntiriistalla elettyään retkikunta kesäkuun

puolivälissä saapui sulalle vedelle ja kulki veneillä 83 päivässä

sangen seikkailurikkaan retken jälkeen Upernivikiin, Grönlannin

pohjoisimpaan siirtokuntaan. Godhavnista heidän piti tanskalaisella

laivalla kulkea Shetlandin saarille, mutta ennen laivan lähtöä tapasi

heidät apuretkikunta, jonka Yhdysvaltain hallitus oli lähettänyt.

Kanen retkikunnan tieteelliset tulokset olivat melkoiset, vaikk'ei se

saavuttanutkaan »sulaa napamerta» eikä vähimmässäkään määrässä saanut

Franklinin kohtaloon selvitystä. Mortonin retken kautta tuli Grönlannin

länsipuolella kulkeva vesistö tutkituksi hyvän matkaa pohjoista kohti,

vaikka tosin Kane itse jonkun verran hämmensi oman retkikuntansa

tuloksia väittäessään Mortonin epäämättömästi saavuttaneen »sulan

napameren». T:ri Rink, Grönlannin olojen tarkka tuntija, esitti

viipymättä päteviä syitä tätä käsitystä vastaan ja väitti Kennedyn

kanavan sulan olleen vain semmoisen jäättömän aukon, joita napavesiin

tuon tuostakin ilmestyy.

Kanen terveyden olivat tämän matkan rasitukset siihen määrään

murtaneet, että hän alkupuolella vuotta 1857 Havanassa kuoli.

Syy siihen, miksi Kane ja hänen jälkeensä muut amerikkalaiset juuri

Smithin salmen kautta pyrkivät navalle, oli se, että luultiin sen

kautta napamereen kulkevan lämpöisen merivirran. Tämä käsitys, jota

Grönlannin länsirannikon verraten leuto ilmasto näytti kannattavan,

oli kuitenkin aivan väärä. Samoin kuin Grönlannin itärantaa pitkin

ja Parryn saariston salmien kautta, samoin Smithinkin salmen kautta

päin vastoin käy kylmä navalta tuleva virta etelää kohti ja siinä syy,

miksi se enimmäkseen on jäiden tukkima. Toisina vuosina salmen kautta

tosin on mahdollinen päästä verraten helpostikin pohjoista kohti, mutta

toisina vuosilla eivät parhaatkaan Jäämeren kulkijat, kuten »Fram» v.

1898, pääse muuta kuin suuhun.

Hayesin retki.

Kanen palattua ryhtyi Isaac Israel Hayes, joka oli ollut hänen

kerallaan lääkärinä, varustamaan uutta retkeä, jota hän itse johti.

Hayes olisi tahtonut höyrylaivan, mutta hänen kokoon saamansa varat

olivat siksi niukat, että hänen täytyi tyytyä kuunariin »United

States», jolla hän syksyllä 1860 lähti matkaan, asettuen talveksi jo

Foulke vuonoon, Smithin salmen itärannalle, kun edessäpäin oli liian

paljon jäitä.

Syksyn kuluessa Hayes kulki 80 kilometriä Grönlannin sisämaan

jäätikölle, kauemmaksi kuin kukaan ennen. Siellä hän putosi

glasierihalkeamaan ja pelastui vain sen kautta, että matkasauva tarttui

siihen poikittain ja kannatti häntä, kunnes toverit ennättivät vetää

hänet ylös. Maajäätiköllä Hayes saavutti 1,600 metrin korkeuden.

Muutoin talvi oli onneton. Peter niminen eskimo, joka oli mukana

koirain hoitajana, karkasi ja heitti henkensä sisämaan jäätiköllä

ja rekikoirat kuolivat. Astronomi Sonntag, joka oli Kanen retkellä

tehnyt niin oivallista työtä, putosi jäihin ja paleltui kuoliaaksi

rekiretkellä Etahin eskimoitten luo, jonne hän oli Hannu eskimon kanssa

lähtenyt. Sonntagin kuolemaa epäiltiin Hannun aiheuttamaksi, mutta

epäiltävää on, tokko kenkään muukaan olisi niin vaikeissa oloissa

voinut häntä pelastaa.

Eskimoitten avulla Hayes keväällä kävi Rensselaerin satamassa

»Advancea» katsomassa, mutta Kanen laiva oli kadonnut ja paikalla oli

nyt vain maston korkuisia jääröykkiöitä.

Venettä mukanaan kuljettaen Hayes sitten lähti uutta pohjoisennätystä

tavoittamaan, toivoen napameren saavutettuaan veneellä kauaskin

pääsevänsä. Veneen kuljetus kävi kuitenkin niin hankalaksi ja

rasittavaksi, että hänen täytyi lähettää se takaisin.

Harhanäköjä.

Jatkaen sitten koirain ja muutamain miesten kanssa matkaa Hayes lopulta

vain yhden seuralaisen keralla, muitten tielle uuvuttua, saapui Kap

Lieberiksi nimittämäänsä paikkaan, jonka luona hän nousi vuorelle ja

luuli näkevänsä aina leveysasteelle 82°30' pohjoista kohti. »Kaikki

mitä näin, osoitti minun olevan napameren syvänteen partaalla ja laajan

valtameren olevan jalkaini alla... Ei näkynyt muuta maata kuin ranta,

jolla seisoin.»

Myöhemmät retkikunnat ovat tulleet siilien johtopäätökseen, että

Hayes lasketteli omiaan, ilahuttaakseen rahanantajiaan ja lisätäkseen

omaa kunniaansa. Hayes ei päässyt napameren rannalle eikä saavuttanut

niin pohjoista leveyspiiriäkään, kuin hän väitti. Hänen astronomiset

paikanmääräyksensä yleensä olivat hyvin epäluotettavat. Ne maisemat,

jotka hän näki, ovat muut nähneet aivan toisenlaisina. Hän näki vain

Kennedyn kanavan eteläosan, joka jäätyy myöhään ja aukeaa varhain

korkeiden vuorovesiensä vaikutuksesta — vuoksiaallon korkeus on siinä

noin kymmenen metriä. Tätä salmea ei sen vuoksi koskaan ole nähty aivan

kauttaaltaan jäätyneenä.

Vaikka Hayes osasta laskettelikin omiaan ja vaikk'ei hän päässytkään

kauemmaksi pohjoiseen kuin Morton Kanen retkellä, edisti hän kuitenkin

melkolailla näiden seutujen tuntemista. Hän oli ensimmäinen, joka kävi

Ellesmeren ja Grinnellin maalla, kartoittaen melkoisen kappaleen sen

rannikkoa.

Hayes aikoi seuraavana kesänä pyrkiä laivallaan uudelleen pohjoista

kohti, mutta tarkastaessaan sitä hän huomasi sen niin huonoksi,

että päätti viisaimmaksi palata takaisin, yrittääkseen uuden

kerran höyrylaivalla. Hänen retkellä ollessaan oli Yhdysvalloissa

kuitenkin syttynyt orjasota ja se toistaiseksi teki lopun kaikista

amerikkalaisten naparetkisuunnitelmista.

Ennenkuin Hayesin työtä jatkettiin, alkoivat ruotsalaiset, saksalaiset

ja englantilaisetkin lähettää ikuisen jään pohjolaan retkikuntia, mutta

Grönlannin länsirannalla jäi jatkaminen aluksi amerikkalaisten asiaksi

ja amerikkalaisten tienä tämä reitti pysyi sitten edelleenkin, Pearyn

alettua suuret retkensä.

Hallin retki.

Charles Francis Hall oli niiden retkien kautta, jotka hän teki

Franklinin retkikunnan kohtalon selvittämiseksi, saavuttanut niin

vakaantuneen napamatkustajan maineen, että hänen onnistui saada

Yhdysvaltain kongressin kannatus suunnittelemalleen uudelle retkelle.

387 tonnin propellilaiva korjattiin ja vahvistettiin, niin että se

sopi Jäämerelle, ja siihen hankittiin mitä parhaat varustukset ja

kolmen vuoden eväät. Vaikk'ei Hall ollutkaan merimies, uskottiin laiva

kuitenkin hänen johtoonsa. Seuralaisiksi hän sai miehiä, joilla oli

taattu asiantuntemus kysymykseen tulevilla tieteellisillä aloilla.

Etevin näistä oli t:ri Emil Bessels, saksalainen kansallisuudeltaan,

jonka alaan luonnontieteelliset työt kuuluivat. Hall otti mukaansa

myös eskimo Joosepin ja hänen vaimonsa Hannan, jotka olivat olleet

erinomaisena apuna hänen edellisillä retkillään ja ennättäneet

jo sivistyä melko lailla. Jooseppi, joka oli erinomainen ampuja

ja pyyntimies, oli oleskellut paljon Yhdysvalloissa ja käynyt

Englannissakin ja vaimo kävi eurooppalaisessa puvussa ja osasi

kirjoittaa.

»Polaris» lähti New Yorkista kesäkuun 29:ntenä 1871, päämääränään

pohjoisnapa. Ja amerikkalaiset luottivat Hallin neuvokkaisuuteen,

tarmoon ja väsymättömyyteen, niin että luulivat hänen tämän matkan

määrän saavuttavankin. Grönlannin tanskalaisista siirtokunnista koiria

ostettuaan ja otettuaan Upernivikista Hannu eskimon perheineen Hall

kulki Melvillen lahden poikki, joka oli jäätön, ja saapui Smithin

salmeen, jonka hän niinikään tapasi selvänä vetenä.

Pohjoisennätys.

Väylä oli vapaa edelleenkin — retkikunnalla oli tosiaan menomatkalla

ainutlaatuinen onni. Se kulki vapaasti sekä Hayesin että Kanen

talvisatamain ohi ja ajoi yhtä painoa Kanen syvänteen poikki Kennedyn

kanavaan ja siitä edelleen Robesonin kanavaan ja sen suulle aina

leveyspiirille 82°11', joka oli pohjoisin kohta, mihin vielä mikään

laiva oli päässyt. Täällä vahva ahtojää sulki tien. Hall näki täällä

Grönlannin rannikon taipuvan itään, jota vastoin Grinnellin maan ranta

kulki edelleen pohjoista kohti.

Nyt retkikunnan hyvä onni loppui. Edessä olevasta merestä, jonka Hall

nimitti Lincolnin mereksi, tuli merivirran mukana vastaan paksua

napameren jäätä, jonka vuoksi laivan jäämestari vaati palaamaan

takaisin etsimään turvallista satamaa, jota vieressä olevalla

Grönlannin rannikolla ei ollut. Bessels upseerien keralla tosin vaati

jatkamaan, he kun luulivat edessäpäin näkevänsä »vesitaivaan», s.o.

sulan veden taivaanrannalle luoman tumman kajastuksen mutta Hall

noudatti jäämestarinsa mielipidettä, joka kyllä osui oikeaan, vaikka

takaisin kääntymistä sittemmin arvosteltiinkin niin ankarasti, että

Yhdysvaltain meriministeriö pani asiasta toimeen erikoisen tutkimuksen.

»Jumalan kiitoksen satama».

Leveyspiiriltä 82°26' »Polaris» siis kääntyi takaisin, jouduttuaan

ahtojäissä niin ankaran puristuksen alaiseksi, että Hall jo antoi

siirtää elintarpeita jäälle, laivan kun pelättiin hajoavan. »Polaris»

kuitenkin pelastui ja pääsi leveydellä 81°86' poukamaan, jonka Hall

nimitti »Jumalan kiitoksen satamaksi», vaikk'ei se suinkaan ollut

kiitettävä satamaksi, se kun ei suonut riittävästi suojaa päälle

tunkevia jäitä vastaan. Jos hän olisi etsinyt sataman Grinnellin maan

puolelta, olisi hän saanut paremman suojan.

Jo marraskuussa saatiin nähdä, kuinka huonon suojan tämä yhtä suoraan

juokseva ranta tarjosi jäitä vastaan. Myrskyt mursivat jään auki ja

alkoivat kuljettaa laivaa mukanaan. »Raivoisan myrsky» tuivertamana

laiva jääpanssarineen oli rajuilman julmain äänien kaiuttaja. Mastot

voihkivat ja ähkyvät ja tähän voihkinaan ja ähkyyn yhtyy raakapuiden

narina, köysistön naukuna ja savutorven ketjujen kalina. Väkipyörät

rääkyvät ja vantit soivat kuin ilmakannel. Ontosti jymyten vemppuu

telttakatto ylös ja alas, pullollaan kuin purje. Palkit natisevat

ja parrut voihkavat, laivan runko vapisee ja huojuu. Jäältä kuuluu

kuin vikinää ja valitusta ja sitten kumeaa ulinaa — milloin kovempaa,

milloin hiljaisempaa — se on fuuga rajatonta villiyttä.»

Hädin tuskin laiva jälleen vältti tuhon ja ankkuroitiin kiinni

jäävuoreen, jonka Hall nimitti »Kaitselmuksen vuoreksi», vaikk'ei se

suinkaan ollut suojelija, vaan sai aikaan kaikenlaista vahinkoa ja pian

sitten suurella paukkeella ja jyrinällä hajosi kappaleiksi.

Rekiretki. Hallin kuolema.

Laivaa talveksi varustettaessa Hall teki rekiretken pohjoista kohti,

kunnes näki salmen länsipuolisen maan päättyvän leveydellä 83°05'.

Lokakuun 24:ntenä palattuaan tältä retkeltä hän sairastui ja sairaus

yltyi nopeaan niin pahaksi, että hän marraskuun 8:ntena 1871 kuoli ja

haudattiin Grönlannin rannalle.

Hallin kuoleman kautta retkikunta kärsi niin kovan kolauksen, ettei

se enää kyennyt suuriakaan aikaansaamaan. Talvi oli verraten leuto ja

jo kesäkuussa alkoivat rannat vihoittaa ja verhoutua kukkavaippaan.

Laidunta oli riittävästi elättämään suuria myskihärkäkarjoja, joista

retkikunta kaatoi monta kymmentä eläintä. Eskimoita ei näkynyt, mutta

merkkejä kyllä siitä, että niitä oli täällä ollut. Pohjoisesta tuli

ajopuita, jotka virtauksen mukana nopeaan kulkivat Robesonin kanavaan.

Retkikunta sai niistä polttopuita. Jäniksiä, sopuleja ja jääkarhuja

nähtiin ja kesällä tuli paljon lintuja. Pakkanenkin oli talvella

kuitenkin siksi ankaraa, että elohopealuoteja voitiin ampua parin

tuuman vahvuisen lankun läpi.

Huhtikuussa tutki eräs rekiretkikunta Petermannin vuonon, joka

pistää syvälle Grönlannin luoteisrantaan, mutta ei kuitenkaan voinut

tunkeutua vuonon pohjaan saakka. Ranta etelään päin tutkittiin aina

siihen saakka, johon Kanen retkikunnan miehet olivat etelästä päin

päässeet. Kesäkuussa yritti kaksi venettä tunkeutua merta napaa kohti,

mutta toisen veneistä jäät puristivat lyttyyn ja toinen täytyi vetää

rannalle, minkä jälkeen koko retkikunnan täytyi palata jalan laivaan.

Pitkin vuotta suoritettiin talvisatamassa ilmatieteelliset ynnä muut

asemahavainnot.

Paluumatka.

Elokuun 12:ntena 1872 »Polaris» jälleen lähti liikkeelle etelää

kohti, mutta jo parin viikon kuluttua se ahtojäissä joutui niin

kovaan puristukseen, että täytyi ruveta varustuksia jäälle kantamaan.

Laiva kuitenkin kesti ja ajeli jäiden mukana kaksi kuukautta hitaasti

eteläänpäin, kunnes sille Baffinin lahden pohjoispäässä oli tulla tuho.

Kauhun yö.

Yöllä vasten lokakuun 15 päivää jäät kohottivat laivan aivan vedestä

kuiville ja käänsivät sen kyljelleen. Laivalla se synnytti sanomattoman

sekasorron. Suurimmalla kiireellä alettiin heittää varustuksia ja

eväitä pilkkopimeässä jäälle — ne oli onneksi tuotu valmiiksi kannelle

— mutta suurella jyskeellä jäälautta kesken tämän kiireen hajosi ja

osa retkikunnan jäsenistä jäi suuremmille ja pienemmille jäätelöille

hyrskyväin vetten keskelle. Osa heitellyistä eväistä putosi veteen,

mutta viisi myskihärän vuotiin kiedottua eskimolasta, jotka kiireessä

oli nakattu laivasta muiden myttyjen mukana, putosi onneksi jäälle,

eivätkä ne saaneet mitään vammaa. »Polaris» oli luisunut takaisin

veteen ja kadonnut pimeyteen. Seuraavana aamuna oli jäällä 19 henkeä,

joista 10 oli amerikkalaisia, loput eskimoita. Eväitä heillä oli koko

joukon, ampumatarpeita ja peittoja niinikään ynnä kaksi 8 miehen

venettä ja eskimoitten kajaakit, mutta talvi koko ankaruudessaan oli

alkanut.

Haaksirikkoisten jäämatka.

Perämies George Tyson, jolle päällikön toimi jäälautalla luonnollisesti

kuului, näki aamuhämärässä »Polariksen», joka meni erääseen lahteen

ankkuriin, ja käski paikalla työntää veneet veteen, soutaakseen

laivaan, mutta hätääntyneet merimiehet eivät tahtoneet luopua

tavaroista, ja tuota pikaa tuli taas pimeä ja tuuli kiihtyi myrskyksi,

niin ettei ollut enää mahdollista tehdä mitään. Äkkiä tuntui ankara

täräys. Jääkenttä halkesi ja haaksirikkoutuneet jäivät telille, jonka

sivut eivät olleet kuin pariasataa jalkaa. Ja veneetkin menetettiin.

Tilanne näytti toivottomalta.

Seuraavana päivänä, joka oli lokakuun 18, myrsky asettui ja eskimo

Hannu Henrik ryhtyi hylkeitä pyytämään. Parin päivän kuluttua

haaksirikkoisilla vielä oli onni löytää veneensäkin, joissa oli

vaatteita ja ruokavaroja. Veneet kiskottiin suuremmalle jääkentälle ja

eskimot rakensivat lumimajat.

Talven vietto jäälautalla.

Tyson oli onneksi pelastanut muutamia tulitikkuja ja hylkeistä saatiin

traania. Mutta kun ei ollut lamppua, jonka ääressä lämmitä, pilkkoivat

merimiehet ajattelemattomuudessaan toisen veneistä polttopuuksi. Tyson

ei uskaltanut tätä estää. Säilykelaatikoista hän kuitenkin sai tehdyksi

traanilamppuja ja tämän keksinnön kautta hän sai pelastetuksi toisen

veneen. Kaikkiin majoihin pantiin traanilamput, jotka sanomattomasti

ilahuttivat haaksirikkoisia.

Ei kuitenkaan enää ollut toivoa pelastuksesta ennenkuin seuraavana

keväänä, jääkentän ajauduttua kauas etelään, jossa ehkä tavattaisiin

valaanpyytäjiä.

Lokakuun 26:ntena haaksirikkoiset näkivät auringon viimeisen kerran v.

1872. Sen kadotessa tuntui heistä siltä, kuin eivät koskaan enää saisi

sitä nähdäkseen, ja monipäiväinen alakuloisuus valtasi lautalla olijat,

Tyson oli toivonut, että voitaisiin päästä rantaan, mutta nyt katosi

sekin toivo.

Ruokatavarat alkoivat loppua, mutta suunnattomilla ponnistuksilla

onnistui eskimoitten pyytää hylkeitä, jota paitsi suurin osa koirista

syötiin. Siitä huolimatta haaksirikkoiset päivä päivältä heikontuivat,

useimmat eivät voineet kävellä horjumatta, ja Tyson poti leiniä,

niin että hän tuskin sai pidetyksi kynää kädessään. Alakuloisuus ja

kurittomuus pääsi yhä enemmän vallalle. Saksalainen ilmatieteilijä

muutti asumaan maamiehensä kanssa, Tyson asettui eskimo Joen, ja hänen

perheensä majaan. Tysonilla ei ollut pyssyä, mutta merimiehet olivat

ottaneet pyssyt matkaan. Hän ei enää voinut käskeä, antaa neuvoja vain.

Joulukuussa ruokavarat melkein kokonaan loppuivat eikä pyynti

antanut saalista. Pari tuntia oli sydänpäivällä hämärää, mutta

hämärä kuitenkin piteni ja valkeni, sitä myöden kuin jäälautta kulki

etelää kohti Kuutamosta ja revontulista oli kuitenkin paljon apua.

Ihmiset enimmäkseen makasivat lumimajoissaan pysyäkseen lämpiminä ja

tunteakseen vähemmän nälkää.

Joulukuun 5:ntenä eräs merimiehistä sai ammutuksi ketun, joka

kuitenkin oli niin nälkiintynyt, että sillä tuskin oli naulan vertaa

lihaa ruumiissaan. Merimiehet söivät sen viimeistä suupalaa myöden

tarjoamatta Tysonille mitään. Tilanne alkoi olla kamala, kuten Tysonin

päiväkirjasta näkyy. Joulukuun 7;ntenä hän kirjoittaa:

»Joe, joka ei tähän saakka ole ollut halukas lainaamaan minulle

pistooliaan, tuli tänään ja tarjosi sen pyytämättäni. Hän sanoi,

että se tapa, jolla nälkiintyneet merimiehet häntä katselivat, oli

sietämätön. Käsitän, mitä hän pelkäsi. Älköön Jumala ankaruudessaan

salliko kenenkään meistä tehdä itseään syypääksi niin kammottavaan

rikokseen. Jos Kaikkivaltias on määrännyt, että meidän tulee kuolla

nälkään, niin taistelkaamme pienimmässäkin himoja vastaan kuin arvonsa

tuntoiset miehet, eikä niinkuin raa'at eläimet, jotka repivät toisensa.

Joka tapauksessa on minulla nyt pistoolini. Voi sitä kehnoa, jonka

mieleen juolahtaa koskea pienimpäänkään lapseen tällä jäälautalla,

jonka Jumala on meitä kaikkia varten rakentanut. Hannu parkaa näyttää

ahdistavan epämääräinen pelko. Mutta karkoittakaamme mielestämme kaikki

ihmissyöntiajatukset. Nämä eskimot ovat kaitselmuksemme. Ei kenenkään

muun ole vielä onnistunut saada ainoatakaan hyljettä.»

Pakkanen yltyi, niin että joulukuun 12:ntena oli -21°C.

Tyson oli kätkenyt yhden kinkun, niin että jouluna jokainen sai

siitä palan. Joulukuun 29:ntena onnistui Joen vihdoinkin saada hylje

harppuunalla ja sinä iltana kaikki saivat syödä vatsansa täyteen.

Uusivuosi 1873 alkoi purevalla -29° pakkasella. Haaksirikkoisilla ei

enää ollut kuin 8 laatikkoa pemmikaania ja 3 säkkiä leipää. Säästäen

käyttäen ne saattoivat riittää puolenkolmatta kuukautta, mutta

tammikuun 9:ntenä Tyson huomasi, että ruokavarat huolestuttavalla

tavalla hupenivat, enemmän kuin niiden olisi pitänyt. Pari merimiehistä

sen sijaan ihmeellisellä tavalla voimistui. Se selitti, mihin eväät

olivat joutuneet.

Tammikuun puolivälissä oli -40° pakkasta, 19 oli juhlapäivä, sillä

silloin aurinko, 83 päivää kateissa oltuaan, jälleen kohosi taivaalle.

Joe sai sinä päivänä hylkeen, joten se tämänkin puolesta oli

juhlapäivä. Myöhemmin eskimot saivat monta hyljettä, joiden jakaminen

kuitenkin aina antoi aihetta riitaan. Pakkanen ahdisti haaksirikkoisia

pahasti.

Helmikuussa alkoivat rajut myrskyt ja satoi lunta. Mutta avointa

vettäkin alkoi näkyä ja pyyntimiehet saivat muutamia sarvivalaita

ja hylkeitä. Sitten alkoi suojata, eikä vilu enää ahdistanut. Mutta

siitä taas alkoi jäälautta hajota. Helmikuun 22:ntena Tyson kirjoitti:

»Asemamme on epätoivoinen. Jää on nyt kamalan huonoa ja kaikki ovat

pelon vallassa.»

Kamalia aikoja hajoavilla jäälautoilla.

Helmikuun viimeisenä päivänä saatiin satakunta kiislaa ja monta

hyljettä, niin että lumimajat olivat kuin lahtihuoneita. Mutta myrsky

ajoi jäälauttoja jyristen toisiaan vastaan, niin että haaksirikkoiset

joka päivä pelkäsivät meren nielevän heidät. Maaliskuun 11:ntenä repesi

heidän lauttansa keskellä yötä, mutta repeämä onneksi pysähtyi 20

metrin päähän majoista.

Vaara sitten joksikin ajaksi hälveni ja Tysonin päiväkirja kertoo

hylkeitten ja sarvivalaitten pyynnistä, vieläpä jääkarhunkin saannista.

Kun eskimot olivat jääkarhun huomanneet, asettivat he miehiä jäälle

hylkeen kuviksi houkuttelemaan petoa ja kävivät sitten itse väijyksiin.

Juoni onnistui täydelleen. Mutta sitten jääkenttä hajosi ja vaara

kävi joka hetki uhkaavaksi. Huhtik. 1 täytyi vene työntää vesille ja

suurin osa ruokavaroista jättää jäälle. Vene oli rakennettu vain 8:lle,

mutta nyt siihen täytyi sulloa 12 miestä, 2 naista ja 5 lasta, teltat,

vuodat, kajaakki ja vähän leipää ja pemmikaania. Se ui niin syvässä,

että yksi ainoa aalto olisi sen täyttänyt.

Pari päivää haaksirikkoutuneet nyt harhailivat, ennenkuin he taas

löysivät niin suuren jäälautan, että saattoivat sille majautua, mutta

sitten myrsky hajoitti tämänkin. Tyson kirjoittaa:

»Katselemme kauhistuneina ympärillemme, emmekä enää uskalla poistua

veneen luota, sillä ei kukaan voi sanoa, miltä kohdalta jää seuraavalla

kerralla repeää. Saadaksemme vähän levätä olemme yöksi järjestäneet

kahden miehen vartiot.

»Huhtikuun 6:ntena jääkenttä kovalla jyskeellä hajaantuu kahdeksi

melkein yhtä suureksi osaksi. Ammottava halkeama kulkee aivan uuden

majan alatse, jota Joe parka paraillaan rakentaa. Uupumattoman ahkeraan

hän on tehnyt työtä päivän sarastuksesta alkaen. Jalkaimme alla on nyt

niin vähän jäätä, että olisi hulluutta käydä levolle. Olemme sen vuoksi

koolla veneen luona valmiina siihen hyppäämään, jos jää hajoaa. Naiset

ja lapset ovat jo veneessä ja vähät matkatavaramme.»

Huhtikuun 8:ntena jää halkesi veneen ja teltan välistä, vaikka

ne olivat aivan vierekkäin, ja yksi mies joutui uiskentelevalle

jäälautalle, mutta molemmat eskimot pelastivat hänet, juosten

jääteliltä jäätelille.

Äärimmäisessä hädässä.

Milloin täytyi haaksirikkoisten seisoa vyötäisiin saakka vedessä koko

yön pidelläkseen venettä, jonka hyökylaineet joka hetki uhkasivat

ryöstää, milloin jäät ahtautuivat niin tiukkaan yhteen, etteivät

eskimot voineet pyytää hylkeitä. Tämä oli onnettomuus, kun ruokavarat

olivat melkein lopussa. Jääteli pieneni pienenemistään, kunnes siitä

oli jäljellä vain pieni pyöreä möhkäle. Haaksirikkoiset seisoivat

veneensä ääressä, valmiina joka hetki työntämään sen vesille, aaltojen

hyökyessä jäätelin yli ja myrskyn vonkuessa. Huhtikuun 20:ntena ei

kahteentoista tuntiin kuulunut muuta kuin lasten itkua ja miesten

huutoa: »Pitäkää lujasti kiinni! Kunnolla kynnet laitaan! Joka mies

niin paljon kuin voimia on!» Johon miehet vastasivat: »Kyllä, herra

kapteeni!»

Koko ajan molemmat eskimot, Hannu Henrik ja Joe olivat yöt ja päivät,

lumimyrskyssä ja pakkasessa liikkeellä ruokaa hankkimassa. Ja heitä oli

haaksirikkoisten yksinomaan kiittäminen siitä, että olivat näin kauan

säilyneet.

Pelastuksen hetki oli onneksi lähellä. Kun haaksirikkoutuneet veneensä

pienuuden vuoksi eivät olisi voineet soutaa maihin ja jäät yhä

nopeammin sulivat, kuta kauemmaksi etelää kohti ajautuivat, eivät he

olisi millään voimalla enää kyenneet kauaa puoliaan pitämään.

Pettymyksiä ja pelastus.

Mutta huhtikuun 28:ntena he näkivät höyryn, joka laski heitä kohti, ja

miehet, jotka talviyön tuimuudessa olivat tunteneet toisiaan kohtaan

vain vihaa ja katkeruutta, syleilivät nyt toisiaan. Mutta ilo oli liian

aikaista, laivasta ei heitä huomattu, vaan se muutti suuntaansa ja

lähti pois. Se oli kauhea pettymys, mutta ei ollut muuta neuvoa kuin

jälleen kiskoa vene jäätelille ja asettua sen ympärille odottamaan.

»Huhtikuun 29 — Kaunis tyyni aamu», kirjoittaa Tyson. »Tähystämme

joka mies taivaanrantaa, niin että olemme näkömme menettää, toivoen

keksivämme uuden laivan. Äkkiä näemme 8 neljänneksen päässä höyryn.

Silmänräpäyksessä työnnämme vesille veneen ja soudamme kaikin voimin

laivaa kohti. Ei kukaan valita väsymystä, jokainen tekee parhaansa ja

etenemme hyvää kyytiä. Mutta eivät näy huomanneen meitä laivasta, koska

se taas alkaa ajaa eteenpäin. Ei puhettakaan siitä, että voisimme sen

saavuttaa. Kun juuri satuimme olemaan jäätelin kohdalla, josta pisti

mereen korkea nokka, kiipesin sen päälle tähtilippuinemme ja samalla

laukaisimme pistoolimme ja sitten ammuimme kolme yhteislaukausta

pyssyillämme. Tuota pikaa kuulimme kolme laukausta kuin vastaukseksi,

mutta emme tienneet, olivatko ne kaikuja, vai oliko höyrylaiva meille

todella vastannut. Vähän myöhemmin näimme höyryn ajavan meitä kohti!

Viktoria, olemme pelastetut! — Ei vieläkään. Se poistui taas; mutta

vähän ajan kuluttua huudettiin taas:

»Höyrylaiva, höyrylaiva!» Kaikki kiväärit laukaistiin ja Hannu lähti

sitä vastaan kajaakillaan. Nyt se oli pelastus.»

Laivasta nähtiin kajaakki ja Hannu otettiin laivaan ja kapteeni

lähti paikalla haaksirikkoisia hakemaan. Tyson heilutti hattuaan ja

»Polariksen» miehet huusivat kolme hurraata, johon iloiset äänet

vastasivat. Muutaman minuutin kuluttua haaksirikkoiset olivat laivassa

eikä kauaa kulunut, ennenkuin he yksimielisesti totesivat livekalan ja

perunat herkkujen parhaimmiksi.

»Polariksen» miehet olivat viettäneet jäälautalla 6 1/2 kuukautta

ja olivat tällä ajalla leveydeltä 78° ajautuneet leveydelle 53

1/2°, lähelle New Foundlandin pohjoiskärkeä. Toukokuun 13:ntena he

»Tigressistä» astuivat maihin Uuden Brunswickin St Johnissa, jossa

heidän tulonsa herätti suurta huomiota ja myötätuntoa.

»Polariksen» kohtalo.

Yhdysvaltain hallitus ryhtyi sitten kiiruumman kautta etsimään sitäkin

retkikunnan osaa, joka oli »Polarikseen» jäänyt. Näitä oli 14 miestä,

laivan päällikkö ja Bessels joukossa.

Sen kauhun yön jälkeen, joka oli retkikunnan kahtia jakanut,

oli »Polariksesta» tähyilty jäälautalle joutuneita, mutta kun

näitä ei huomattu, täytyi laivaan jääneitten pitää huolta omasta

turvallisuudestaan, laiva kun vuoti niin, että vesi koko ajan

lisääntyi, vaikka olisi kuinka pumputtu. Täytyi sen vuoksi hakea lähin

ranta, mihin se voitiin ajaa maalle. Smithin salmen suuhun rakennettiin

sitten laivan puuosista maja, ja kun kaikenlaisia varastoja oli

riittävästi, saattoivat haaksirikkoiset järjestää elämänsä verraten

mukavaksi. Läheisyydessä asui muutamia eskimoperheitä ja ne hankkivat

tuoretta lihaa. Huhtikuussa 1873 haaksirikkoiset alkoivat rakentaa

kahta vankkaa, varavaa venettä, ja kesäkuun alussa he saattoivat

hyvästellä eskimot ja lähteä etelää kohti purjehtimaan. Kaksikymmentä

päivää purjehdittuaan ja monista vaaroista ja vaikeuksista

suoriuduttuaan haaksirikkoiset kesäkuun 23:ntena 1873 tapasivat

skotlantilaisen valaanpyytäjän, joka pelasti heidät.

Tulokset.

Hallin retkikunnan tieteelliset tulokset olivat sangen suuret,

Grönlannin ja Grinnellin maan välinen salmivesi oli tutkittu aina

napamereen saakka ja molempain maitten rannat melkein pohjoiseen

päähänsä saakka. Grönlannista oli tutkittu laaja ala ja todettu se

merkillinen seikka, että täällä pohjan perällä oli Grönlannin laajin

maajäätiköstä vapaa yhtenäinen alue — syynä siihen on sateentulon

vähemmyys, eikä ilmaston lämpimämmyys — jolla eli verraten runsaasti

suuria nelijalkaisia nisäkkäitä. Bessels totesi, että Robesonin

kanavassa etelästä tuleva ja pohjoisesta tuleva vuoksiaalto kohtaavat

toisensa, jonka vuoksi Grönlantia melkein varmaan voitiin pitää

saarena, eikä Grinnellin maan jatkona, kuten Petermann oli väittänyt,

pitäen koko Smithin salmea jatkoineen pitkänä vuonona. Bessels luuli

kuitenkin havaintojensa nojalla voivansa päättää, että Robesonin

kanavan vuoksiaalto tuli Tyynestä merestä, eikä Atlantin merestä, ja

tästä Petermann sai aihetta pidentää Grönlantia toiselle taholle,

niin että se ulottui koko napameren poikki Wrangelin saarelle saakka,

lähelle Siperian rannikkoa. Lincolnin merta Hallin retkikunta piti

avoimen napameren alkuna — vaikka kohtasikin siinä niin voittamattomia

jääesteitä— tukien tätä käsitystään sillä päätelmällä, ettei

vuoksiaalto muka voisi kulkea napameren poikki, jos se olisi jääkannen

peittämä, sen enempää kuin viulunkielikään soida, jos siihen kovalla

esineellä kosketaan. Tämä käsitys oli tietysti aivan paikkansa

pitämätön.

Naresin retki.

Hallin retkikunnan saavuttamat tulokset herättivät mitä suurinta

huomiota ja herättivät uutta mielenkiintoa Englannissakin, jossa

Franklinin etsiskelyjen jälkeen napatutkimukset olivat kokonaan

levänneet.

Uusi englantilainen yritys päästä navalle.

Maan etevimmät tieteelliset seurat kannattivat nyt hartaasti uutta

retkeä ja hallitus suostui kustantamaan sen, joten se voitiin varustaa

mitä perusteellisimmin. Kaksi melkoista höyrylaivaa, »Alert» 550

tonnin, »Discovcry» 750 tonnin vetoinen, vahvistettiin Jäämeren

kulkua varten ja varustettiin mitä runsaimmilla kolmen vuoden eväillä

ja kumpaankin laivaan valittiin vapaaehtoisista tarjokkaista mitä

kunnollisin kuudenkymmenen hengen miehistö. Retkikunnan johtajaksi

nimitettiin George S. Nares, joka oli v. 1855 ollut mukana Kellettin

naparetkellä ja silloin tehnyt pitkän rekiretken ja paraillaan oli

»Challenger» nimisen laivan päällikkönä sen kulkiessa maapallon ympäri

kuululla meritutkimusretkellään. Nares oli paraikaa Hongkongissa,

kun hän sai kutsun tulla naparetkikunnan johtajaksi. »Discoveryn»

päällikkö oli kapteeni Stephenson, »Alertin» komentaja Albert

Hastings Markham. Eri tieteenhaaroja varten kuului retkikuntaan

toistakymmentä tiedemiestä. Epäilemättä olivat ruotsalaisten tutkijain

työt Huippuvuorilla paljon vaikuttaneet siihen, että englantilainen

retkikunta varustettiin näin perusteellisesti.

Huolimatta t:ri Petermannin varoituksista päätti englantilainenkin

retkikunta nousta napamereen Smithin salmen kautta. Päämääränä oli

pohjoisnapa, jonne toisen laivoista piti pyrkiä, toisen jäädessä

korkealle pohjoiselle leveydelle varalaivaksi. Ellei laivalla päästäisi

perille saakka, oli loput matkasta rekiretkikuntain kuljettava.

Toukokuun 29:ntenä 1875 »Alert» ja »Discovery» lähtivät Portsmouthista

matkaan ja heinäkuun lopulla ne laskivat Smithin salmeen, tavaten

sen aivan jäättömänä. Mutta vain Kap Sabineen, jonka kohdalla

salmivesi jälleen laajenee Kanen syvänteeksi, kesti tätä, sitten

retkikunta tapasi kauttaaltaan toisenlaisia jääsuhteita kuin Hall.

Sen kulku oli siitä pitäen yhtämittaista taistelua, mutta viisaampana

kuin Hall se seurasi vesisolan länsirantaa ja välttyi siten Hallin

vastoinkäymisiltä. Rannalla oli enimmäkseen jonkun verran sulaa

vettä, jota vastoin keskisalmessa vahvat ahtojäät matkasivat. Useaan

kohtaan Nares matkalla kätki ruokatavaravarastoja siltä varalta, että

syystä tai toisesta ei päästäisi laivoilla palaamaan. Kuljettuaan

Kennedyn kanavan päähän Nares jätti »Discoveryn» talvimajaan Lady

Franklinin vuonoon, joka pistää syvälle Grinnellin maahan, ja tunkeutui

»Alertilla» edelleen pohjoista kohti Floeberg Beachiin saakka, joka on

leveydellä 82°25' Grantin maalla, napameren rannalla, pohjoisempana

kuin ainoankaan aikaisemman retkikunnan talvisatama. Ranta kääntyi

täällä länteen ja muuttui laidemmaksi, jonka vuoksi napameren paksu

ahtojää ei päässyt tunkeutumaan rantaan kiinni, vaan muodosti sadan

tai parin sadan metrin päähän siitä pohjaan saakka ulottuvan riutan.

Kauempana edessäpäin ulottui syvä vesi kuitenkin Kap Sheridaniin

saakka ja siellä ahtojää oli maassa kiinni, jonka vuoksi »Alertin»

oli mahdoton kauemmaksi tunkeutua. Syyskuun puolivälissä tosin kovat

lounaistuulet avasivat pitkin rantaa vesiväylän, mutta raju lumimyrsky

esti käyttämästä tilaisuutta, ja seuraavana päivänä luodetuuli jälleen

ajoi jäät etisiin asemiinsa. Sen koommin ei ollut toiveita päästä

laivalla edemmäksi pohjoista kohti, vaikka Nares sulain railojen

kajastuksista luulikin voivansa päättää, ettei siellä olisi ollut

maata estämässä, kuten Hall oli ollut näkevinään, ja tämän maan jo

Presidentin maaksikin nimittänyt.

Talvisatama jäämeren rannalla.

Rantajään vahvistuttua riittävästi lähti Markham parin luutnantin

keralla viemään reillä luodetta kohti eväitä seuraavan kevään

rekiretkeä varten. Jo ennen oli toinen rekiretkikunta käynyt tietä

vakoilemassa ja 600 metrin korkuiselta vuorelta nähnyt luoteeseen

kulkevaa rannikkoa 100 kilometriä eteenpäin. Pohjoisessa ei näkynyt

muuta kuin rannatonta jäätynyttä merta, etelässä korkeita vuoria.

»Discoveryn» kanssa aiottiin saada aikaan yhteys, mutta tätä

vaikeutti maalla rantain vuorisuus ja Robesonin kanavassa taas jään

epäluotettavuus.

Napayötä kesti 142 päivää. Retkikunta piti mitä parasta huolta

viihtymyksestään ja hauskuudestaan ja terveyskin pysyi, yhtä poikkeusta

lukuunottamatta, oivallisena. Ilma yleensä oli hyvin levollista, mutta

sangen kylmää, niin että elohopea oli viikkomääriä jäätyneenä. Milloin

tuuli, silloin lämpeni ilmakin. Rannalla oli magneettinen observatorio,

johon kuului monta suurta lumimajaa. Muitakin tieteellisiä töitä

tehtiin vuosi umpeensa. Maaliskuun puolivälissä Nares lähetti pienen

retkikunnan »Discoverylle» viemään ohjeita, mutta jo neljän päivän

kuluttua retkikunta palasi takaisin tulkin sairastumisen vuoksi.

Häneltä oli molemmat jalat leikattava pois, mutta siitä huolimatta

hän parin kuukauden kuluttua kuoli. Hyvin aikaiset rekiretket yleensä

pyrkivät tuottamaan tuhoisia seurauksia osanottajilleen. Kuukauden

lopulla yritys uudistettiin ja se onnistui nyt, pakkasesta ja

röykkiöisestä jäästä huolimatta.

Rekiretket.

Huhtikuun 3:ntena v. 1876 lähtivät »Alertista» suuret rekiretkikunnat,

joihin kuului 7 rekeä ja 53 upseeria ja miestä. Komentaja Markham,

jolla oli kaksi venettä ja 70 päivän eväät, aikoi ensin kulkea

jonkun matkan rantaa pitkin ja sitten lähteä meren jäätä suoraan

pohjoisnavalle yrittämään. Hänen kerallaan kulki kolme rekeä niin

pitkälle kuin pääsi. Luutnantti Aldrichin taas tuli tutkia Grantin maan

rantaa länttä kohti niin pitkälle kuin pääsi ja hänen kerallaan lähti

pieni apuretkikunta alkutaipaleelle. Ilmat olivat vielä hyvin kylmät,

jopa elohopean jäätymiseen saakka.

Markham napameren röykkiöissä.

Apuretkikunnat palasivat pian takaisin. Kesäkuun 8:ntena palasi yksi

Markhamin tovereista takaisin tuoden sen kammon sanoman, että melkein

koko retkikunta oli sairastunut keripukkiin ja oli pikaisen avun

tarpeessa. Vielä samana yönä Nares kahden vahvan osaston keralla lähti

apuun, mutta yksi sairastuneista oli jo ennättänyt kuolla, ennenkuin

hän ennätti perille. Koko retkikunnasta olivat vain molemmat upseerit

säilyneet keripukitta. Sairaat vedettiin laivaan reillä ja paranivat

pian.

Markhamin matka oli sujunut hyvin, niinkauan kuin kuljettiin maata ja

tasaista rantajäätä, mutta merijää oli ollut hyvin harvasta kohdasta

tasaista. Yhteen jäätyneitten jäätelien saumoissa oli suunnattomia

edellisenä syksynä syntyneitä röykkiöitä ja ahtojää oli niin täynnään

jäämurrokkoa, että tie usein täytyi raivata kirveellä. Retkikunta pääsi

etenemään laivasta suorin tein vain 117,5 kilometriä, mutta sitä varten

sen täytyi menomatkalla kulkea 344 ja paluumatkalla 394 kilometriä.

Jään vahvuus oli noin 30 metriä, röykkiöriuttain korkeus 10—17 metriä

ja leveys lähes 250 metriä. Täytyi kirvein ja jääkuokin raivata tie

röykkiöharjanteitten poikki ja tavarat viedä kantamalla, niin että sama

matka täytyi kulkea viiteen kertaan. Harjanteitten välisissä laaksoissa

oli usein niin vahvalta lunta, että miehet vaipuivat siihen rintaansa

myöden. Työ oli erinomaisen vaivalloista ja vaikka tehtiin taivalta

kaksitoista tuntia päivässä, ei toisinaan päästy eteenpäin kuin pari

kolme kilometriä päivässä.

Toukokuun 12:ntena, 39 päivää matkalla oltuaan, Markham saavutti

leveyden 83°20'26”, joka oli pohjoisin, mitä vielä ainoakaan retkikunta

oli siihen saakka saavuttanut. Pohjoisessa ei näkynyt merkkiäkään

maasta, ei muuta kuin jääröykkiöitten ja harjanteitten sekasortoa, ja

kun miehistä jo viisi oli niin huonossa kunnossa, että heitä täytyi

reellä vetää, ei ollut mahdollista tunkeutua kauemmaksi pohjoista

kohti. Markham sen vuoksi kääntyi takaisin. Kesäkuun 5:ntenä retkikunta

saavutti maan, mutta kun 12 miestä nyt oli niin sairaana, etteivät he

päässeet kulkemaan, täytyi siihen, Jäämeren aavalle rannalle, leiriytyä

ja lähettää luutnantti Parr, joka vielä oli likimain voimissaan, 60

kilometrin päässä olevaan »Alertiin» apua hakemaan.

Nares tuli tällä retkellä saavutetuista kokemuksista siihen

johtopäätökseen, ettei rekiretki napameren ahtojäätikön poikki

pohjoisnavalle ole mihinkään vuodenaikaan mahdollinen, jos mieli

kuljettaa mukana merikelpoinen vene.

Huhtikuun puolivälissä saapuivat luutnantti Beaumont ja t:ri Coppinger

»Discoverysta» Nareksen talvimajaan, tarviten 10 päivää kulkeakseen

kevyillä reillä 122 kilometrin matkan, niin röykkiöistä oli Robesonin

kanavan jää.

Rekiretkiä Grönlantiin.

Eräs toinen retkikunta palasi lyhyeltä retkeltä Grönlannin rannikolle;

se oli Robesonin kanavan yli päässyt verraten helposti.

Huhtikuun 20:ntenä luutnantti Beaumont lähti Rawsonin ja Coppingerin

kanssa Grönlannin puolelle pidemmälle tutkimusretkelle, jolle jonkun

matkaa seurasi apuretkikunta lisäeväitä viemään. Grönlannin puolella

oli ranta Robesonin kanavan suussa hyvin jyrkkää ja korkeata ja

luoteesta tulevat vahvat ahtojäät puskivat suoraan sitä vastaan,

pusertuen rantajyrkänteitä vastaan sanoin kuvaamattomaksi sekasorroksi,

niin että retkikunnan oli vaikea sivukaan päästä.

Epätoivon taistelu.

Seitsemän päivää kului 32 kilometriin. Beaumontin matkatessa edelleen

leveän vuonon suitse Sherard Osborne vuonon suitse alkoi keripukki niin

pahoin ahdistaa hänen joukkoaan, että hänen täytyi jättää enimmän osan

leiriin lepäämään ja vain yhden miehen kanssa pehmeästä syvästä lumesta

huolimatta jatkaa matkaa vuonon vastakkaiselle rannalle leveydelle

82°20', jonka jälkeen hänen täytyi palata takaisin. Paluumatkalla

keripukki yltyi niin pahaksi, että lopulta vain Beaumont ja kaksi

miestä kykeni vetämään, muita neljää oli osastoittain vedettävä

kelkalla. Täten täytyi sama matka kulkea kahteen ja kolmeenkin kertaan,

eikä päivässä päästy kuin puolentoista kilometriä eteenpäin. Vaikka

Beaumont jätti jälkeensä sekä koneensa että liiat ruokavaratkin kuormaa

vähentääkseen, oli hän kuitenkin tielle sortua, kun lisäksi Robesonin

kanavan jää nyt oli niin reikäistä, ettei siitä päässyt yli »Alertiin».

Lopulta vain johtaja ja yksi mies kykeni taivalta tekemään, mutta viime

hetkessä tuli apuretkikunta vastaan ja sen avulla retkikunta pääsi

Hallin vanhaan »Jumalan kiitoksen» satamaan. Kaksi miestä täällä kuoli.

Hallin vanhaan satamaan saapui toinenkin retkikunta, joka oli käynyt

etelässä Petermannin vuonoa tutkimassa.

Omin voimin nämä sairaat retkikunnat eivät enää päässeet salmen poikki

»Discovetyyn», vaikka niillä oli kaksi venettäkin mukanaan, vaan

laivalle oli lähetettävä sana, millä kannalla asiat olivat, ja kapteeni

itse tuli veresten miesten keralla apuun, jäitten jo alkaessa kanavassa

vaelluksensa etelää kohti. Elokuun puolivälissä olivat kaikki jälleen

koolla »Discoveryssa».

Rekiretkiä Grantin maalla.

»Alertista» oli yksi retkikunta käynyt tutkimassa Lady Franklinin

salmen, jonka se huomasi syväksi, maan sisään pistäväksi vuonoksi. Maan

sisäosissa oli syviä, glasierien peittämiä laaksoja.

Luutnantti Aldrichin rekiretkikunnasta tiesi palaava apuretkikunta

toukokuun 3:ntena kertoa, että se oli reippaana jatkanut matkaa, vaikka

keli olikin pehmeä. Kun keripukki alkoi toukokuussa tehdä laivallakin

pahoin tuhoja, lähetti Nares varalta apuretkikunnan Aldrichia vastaan.

Tämä saikin kotvan kulkea, ennenkuin kesäkuun 20:ntena tapasi

palaavat siinä kunnossa, että he avun tulematta olisivat ehdottomasti

tuhoutuneet. Suojaiset säät olivat sulattaneet lumen niin äkkiä, että

Aldrichin oli paluumatkalla kovin vaikea päästä laaksojen poikki,

etenkin kun keripukki oli ruvennut hänenkin joukossaan tuhoja tekemään.

Aldrich oli kartoittanut Grantin maan rantaa 354 km länteen »Alertista»

lukien. Ranta oli kaartanut luoteesta länteen ja lounaaseen, eikä sen

edustalla napameressä näkynyt millään puolella maata.

Paluumatka.

Retkikunnan huono terveydentila ja tieto siitä, ettei se nykyoloissa

voisi enää saada sanottavia aikaan, sai Nareksen kääntämään keulan

kotia kohti. Hänen laskujensa mukaan ei retkikunta olisi saanut muuta

aikaan kuin korkeintain jatkanut rantain kartoitusta 80 kilometriä

kumpaankin suuntaan, vaikka se olisi ollut asemillaan vielä toisenkin

vuoden. Pohjoisnavalle olisi ollut turha yrittääkään.

Suurilla ponnistuksilla Nares sai »Alertin» väylään sitä suojelevain

jääsärkkäin takaa. Laivain matka Baffinin lahteen oli sangen

vaivalloinen ja vaarallinen; monta kertaa ne hädin tuskin suoriutuivat

valtavain jäälohkareitten puserruksesta. Elokuun 11:ntenä Nares

saavutti »Discoveryn» ja yhdeksän päivää myöhemmin molemmat laivat

lähtivät yhdessä matkaa jatkamaan. Kennedyn kanavan eteläpäässä

tavattiin ensimmäiset glasieri-jäävuoret; pohjoisempana oli ollut

paljaita merijäävuoria, jotka kuitenkin olivat kylläkin samannäköisiä.

Smithin salmessa ei jäistä enää ollut haittaa. Lokakuun lopulla

molemmat laivat onnellisesti saapuivat kotimaahan.

Tulokset.

Englannissa tulokset herättivät pettymyksen tunteita, retkikunnasta kun

oli toivottu niin paljon, mutta epäilemättä sen saavutukset kuitenkin

olivat suuriarvoiset. Naparetki oli perustettu sille oletukselle, että

Grinnellin maan jatkona oli toinen maa, jota olisi voitu kulkea navalle

saakka, mutta Hallin näkemää ja nimittämää »Presidentin maata» ei ollut

olemassakaan, vaan Grinnellin maan ranta kääntyi länteenpäin ja sen

reunasta alkoi heti napameri valtavine jääröykkiöineen.

»Pohjoisnavalle mahdoton päästä», kuului ensimmäinen lyhyt tieto, jonka

Nares kotia päästyään lähetti retkensä tuloksista, mutta juuri samaa

tietä se lopulta valloitettiin, vaikka tosin paljon perusteellisemman

valmistelun ja monella hukkayrityksellä saavutetun kokemuksen jälkeen.

Nares ei voinut hankkia väelleen tuoretta lihaa. Siitä keripukki pääsi

niin pahoin ahdistamaan hänen rekiretkikuntiaan.

Arktisen tutkimuksen klassillinen maa.

Huippuvuoria voimme pitää arktisen tutkimuksen klassillisena

maana. Ne ovat siksi lähellä ja helposti saavutettavissa, että

retkikunnat, joiden päämääränä ei ole ollut uusien maitten löytäminen

ja yhä pohjoisempien leveyksien saavuttaminen, vaan napamaitten

luonnontieteellisten olojen selvittäminen, helposti ovat voineet siellä

käydä ja verraten mukavasti suorittaa työnsä. Sekä meren että maan

jääilmiöihin että eläin- ja kasvikuntaansa nähden Huippuvuoret kuuluvat

täyteen napamaailmaan.

Huippuvuoret ovat hyvällä syyllä saaneet nimensä, sillä terävinä

vuorenhuippuina ne nousivat merestä ensimmäisten hollantilaisten

purjehtijain niitä lähestyessä. Vuoret eivät tosin ole aivan korkeita,

500—1,200 metriä, mutta ne kohoavat kaikkialla melkein suoraan merestä,

jättäen vain aivan kapean rantapaarteen. Vuorisimmat ovat Prinssi

Kaarlen saari ja suuren Länsimaan keskiosa. Pohjoisessa ja etelässä

vuoret ovat matalampia, rinteet loivempia, laaksot leveämpiä ja maalla

on enemmän ylätasangon luonne. Vaikk'eivät suipot vuorenhuiput olekaan

korkeita, ovat ne kuitenkin niin rosoiset ja rikkinäiset, että harvassa

tapaa niiden vertaa. Särmät ja harjanteet ovat usein veitsen terävyiset

ja hampaalliset kuin sahan terä. Joka askeleella siellä kiipeilijälle

paljastuu uusia teräviä sakaroita ja äkkijyrkkiä, mitä ihmeellisimmän

muotoisia kuiluja loppumaton moninaisuus.

Suuren Länsimaan länsirannalla on kolme syvää vuonoa, joista vuorostaan

haarautuu syrjävuonoja. Suurin näistä vuonoista on Jäävuono.

Pohjoisrannalta Wijdebai pistää niin syvälle, että melkein ulottuu

siihen, mutta Länsimaan itärannalla on vähän ja enimmäkseen lyhyitä

lahtia. Vuonoista jatkuvat ja haarovat laaksot, mutta ne ovat kaikki

mereen saakka ulottuvain jäävirtain täyttämät, joten ne tuskin

ensinkään esiintyvät maisemakuvassa. Nämä jäävirrat ovat alaosastaan

monta kilometriä leveät. Jokia ei ole, kun jäävirrat päättyvät

mereen, eikä lähteitä, kun maa, ylintä kamaraa lukuun ottamatta, on

aina jäässä. Vuorilajeissa ovat edustettuina kaikkien geologisten

aikakausien muodostumat.

Ilmasto tietysti on aivan arktinen, saariston pohjoisosa kun jo on

navan puolella 80:llä leveyspiirillä. Napayötä kestää neljä kuukautta

ja kesällä päivää yhtä kauan, mutta aurinko ei kesälläkään nouse

37 astetta korkeammalle ja vesihöyryä sisältävä ilmakehä pidättää

suurimman osan sen lämmöstä. Ankarat, jäitten poikki puhaltavat

tuuletkin jäähdyttävät ilmoja, mutta siitä huolimatta ovat Huippuvuoret

paljon leudommat kuin Baffinin lahden ja Melvillen salmen vastaavat

leveydet. Tämän vaikuttaa Golf-viita, joka huuhtoo saariston

länsirantoja ja loppukesästä pohjoisrantojakin. Lounaisrannoilla

meri sen vuoksi on jo huhtikuun lopulla laivaliikkeelle avoin mutta

vuonoissa ja pohjoisrannalla jäät pitävät puoliaan elokuuhun saakka. Jo

toukokuun lopulla sulaa lumi päivärinteiltä ja lumiraja nousee etelässä

600 metrin ja pohjoisessakin 250—300 metrin korkeuteen merenpinnasta.

Länsimaalla vuoden keskilämpö on -8°, 6 C ja vain kahden kuukauden,

heinä- ja elokuun, keskilämpö kohoo yli jäätymäpisteen. Sankat sumut

ovat tavalliset ja kesälläkin on lumituiskuja.

Huippuvuorien luonto tekee tosin ensi näkemällä sangen kolkon ja

toivottoman vaikutuksen, mutta joka sen elämän ilmiöihin ottaa

perehtyäkseen, hämmästyy päinvastoin sen moninaisuutta ja pohjoiseen

asemaan nähden suurta runsautta. Kapea rantakaistale ja vuorien

merenpuoliset rinteet, sekä rannikon monet saaret, joista toiset ovat

vuorisia, toiset lakeita ja hietaisia, ovat kasviston ja maaeläimistön

tyyssijat. Puita ja pensaita ei ole, mutta jäkälien, sammalien ja

pienien kukkakasvien lajirunsaus on suuri. Useimmilta ruohoilta varsi

puuttuu ja kukat ovat aivan maassa kiinni, ja niin pieniä, että niitä

tuskin huomaa. Maanisäkkäitä on vain neljä: peura, jääkarhu, napakettu

ja hiiri, mutta lintuja on sitä enemmän, suurin osa vesilintuja.

Saarilla ja vuorien rinteillä pesii ruokkeja lukemattomat laumat,

Mutta meren riistaeläimet ne jo vanhastaan ovat sinne purjehtijoita

houkutelleet.

Vuosisatoja tämä saaristo vesineen sai olla yksinomaan kalastajain

toimialana ennenkuin tiedemiehet sinne löysivät. Ja olivatpa nekin

miehet, jotka laskivat varsinaisen perustuksen Huippuvuorien luonnon

tuntemiselle, valaanpyytäjiä, molemmat Scoresbyt, isä ja poika, joiden

vaikutukseen vielä saamme palata Grönlannin tutkimisesta kertoessamme.

Seitsemäntoista retkeä nämä molemmat valaanpyytäjät tekivät

Huippuvuorille ja kahdentoista vuoden kuluessa saivat neljän miljoonan

markan arvosta Jäämeren saalista. Nuorempi Scoresby oli hankkinut

itselleen pätevän tieteellisen pohjan ja hän varsinkin saattoi runsaat

havaintonsa kirjallisuuden omaisuudeksi, niin että hänen teoksensa

kerrassaan ovat perustus tämän saariston tuntemiselle. V. 1806 William

Scoresby laivallaan saavutti leveyspiirin 81°12"42', päästen likimain

Huippuvuorien pohjoisimman kärjen tasalle.

Parry yritti tehdä Huippuvuorilta rekiretken Pohjoisnavalle, kuten

olemme ennen kertoneet.

Tiedemiesten retkiä.

Samaan aikaan (v. 1827) kävi norjalainen geologi Keilhau sekä

Karhusaarella että Huippuvuorilla.

Vv. 1838—40 kävi saaristossa kolmena vuonna suuri ranskalainen

retkikunta, johon kuului 14 etevää tiedemiestä, puolet skandinaaveja.

Näiden retkien tuloksena oli suurenmoinen, 16 osaa käsittävä loistoteos.

Sven Lovén oli ensimmäinen ruotsalainen, joka v. 1837 teki

Huippuvuorille retken, kiinnittäen huomiota varsinkin geologisiin

seikkoihin.

Saariston jääilmiöitten ja pintamuotojen tutkiminen sai uuden

merkityksen, kun Agassizin, kuulun ranskalais-amerikkalaisen

luonnontutkijan, jääkausiteoria alkoi tieteessä valloitusretkensä ja

avasi pohjoismaalaistenkin tutkijain silmät älyämään kotimaittensa

lähimmän geologisen menneisyyden.

Ruotsissa professori Otto Torell oli ensimmäinen, joka vakaumuksella

alkoi tutkia jääkauden ilmiöitä, selittääkseen niiden nojalla

pohjoismaiden arvoitukselliset pintamuodot. Hän teki sitä varten retkiä

sekä Alpeille, että semmoisiin arktisiin maihin, Islantiin, Grönlantiin

ja Huippuvuorille, joissa yhä vieläkin on suuria maajäätiköitä ja

näiden maata muotoilevaa ja rakentelevaa vaikutusta voidaan teossa ja

toimessa tutkia.

Otto Torell.

Ensimmäisen retkensä Huippuvuorille Torell teki v. 1858 »Frithjof»

nimisellä jahdilla, omalla kustannuksellaan. Tällä retkellä oli mukana

nuori suomalainen luonnontutkija Niilo Adolf Erik Nordenskiöld, joka

synnyinmaastaan karkoitettuna oli asettunut Ruotsiin ja siitä sai uuden

kotimaan. Nordenskiöldin alana oli kivennäisoppi, kun taas ruotsalainen

A. Quennerstedt seurasi mukana eläintieteilijänä.

Viikon jäissä risteiltyään retkikunta kesäkuun 18:ntena saapui

Hornsundiin, Huippuvuorien Länsimaan eteläpäähän, ja näki siellä

ihmeekseen, kuinka uskomattoman nopeaan saarien ja vuorien valkoinen

talvivaippa katosi. Joka taholle tehtiin nyt retkiä, tutkittiin

geologisia seikkoja, jäävirtoja ja moreeneja. Merestä pyydystettiin

pohjanuotalla eläimiä ja kaloja. Belsundissa, joka on seuraava saman

rannan vuono pohjoista kohti, ammuttiin lintuja ja nelijalkaisia

maaeläimiä ja Nordenskiöld löysi fossiileja sisältäviä tertiäärikauden

vuorinäytteitä ynnä kalkkikiviä ja piiliuskeita, joissa oli runsaasti

kivihiilikauden kivettymiä. Tutkittuaan sitten edelleen Jäävuononkin

ja luoteisrannalla käytyään retkikunta runsaan tieteellisen saaliin

kerättyään palasi kotimaahan.

Torellin retki v. 1861.

Käytyään v. 1859 Grönlannissakin Torell sai sekä Ruotsin valtiolta

että yksityisiltä runsaan kannatuksen, niin että hän v. 1861 saattoi

varustaa suurisuuntaisemman retken Huippuvuorille. Höyrylaivaa —

M'Clintockin retkellä ollutta »Foxia» — hän ei tosin saanut hankituksi,

vaan täytyi tyytyä kahteen vähäläntään purjelaivaan, »Aeolukseen» ja

»Magdalenaan», joille tiedemiehet jakautuivat. Paitsi Nordenskiöldiä

lähtivät matkalle suomalaiset A.J. Malmgren, joka oli eläin- ja

kasvitieteilijä, ja K. Chydenius, jonka ala oli fysiikka. Sitä paitsi

oli mukana tanskalainen Petersen, joka Pennyn, Kanen ja M'Clintockin

retkillä oli rekiretkeilyyn perehtynyt. Useita ruotsalaisia/tutkijoita

oli niinikään mukana. Torellin aikomus oli tällä kerralla myös pyrkiä

Huippuvuorilta pohjoista tai koillista kohti.

Jo toukokuun 21:ntenä laivat saapuivat Huippuvuorille, jossa työhön

viipymättä ryhdyttiin. Chydenius alkoi luoteisrannalla tutkia jääoloja,

eläintieteilijät pyydystää merenpohjasta eläimiä, joiden kauneus ja

moninaisuus heitä hämmästytti, kasvitieteilijät ja geologit lähtivät

maalle kokoilemaan, eikä pyssymiestenhään tarvinnut jouten istua.

Retkikunta pujottelihe sitten pohjoisrannalla haittaavain jäitten

keskitse Hinlopen-salmeen, joka erottaa Länsimaan Koillismaasta, mutta

jääesteiden vuoksi se ei päässyt salmen suuta edemmäksi. Treurenbergiin

eli Surun lahteen molemmat laivat kävivät ankkuriin, kolkkoon seutuun,

jonka länsirannalla kymmenet haudat kertoivat tarinansa kaukana kotoaan

tautiin sortuneista merimiehistä. Kuukauden pitivät jäät »Aeolusta»

tässä lahdessa vankina, mutta tiedemiehet saattoivat tehdä pitkiä

veneretkiä.

Valaanpyytäjät olivat kertoneet, että Suurvuonosta, joka erottaa

Länsimaan Barentsin maasta ja Edgen maasta, on aivan kapea salmi

Hinlopen salmeen, ja tätä lähtivät heinäkuun 10:ntenä Torell ja

Nordenskiöld veneellä etsimään, mutta palasivat liian varhain takaisin.

Chydenius teki veneretken Koillismaan luoteiskulmille ja palasi sitten

toimittamaan Hinlopen-salmessa kolmiomittausta ja yllä mainittua

salmea etsimään, joka kuitenkin jäi häneltäkin löytämättä. Torell ja

Nordenskiöld kulkivat nyt veneellä Koillismaan pohjoisrannalle ja sen

edustalla oleville Seitsensaarille ja palasivat Koillismaan kautta

laivalle. Syyskuun 12:ntena retkikunta lähti paluumatkalle ja saapui

23:ntena onnellisesti Tromsaan.

Retkikunnan tarkoitus oli ollut tehdä Huippuvuorilta rekiretki napaa

kohti, mutta se piti merijäätä siihen liian huonona ja epätasaisena.

Jo edellisellä retkellä Torell ja Nordenskiöld olivat tulleet

vakuutetuiksi siitä., että Petermannin käsitys sulasta napamerestä oli

väärä. Retkikunnan runsaista tuloksista mainittakoon, että länsi-,

pohjois- ja koillisrannikolla oli tähtitieteellisesti määritelty

60 pistettä, joten saaren kartta saatiin luotettavalle pohjalle.

Fysikaaliset ja ilmastolliset havainnot olivat suuriarvoiset,

Merivirtain tuomien kasvien avulla voitiin todistaa, että Golf-virta

tunkeutuu Huippuvuorien pohjoisrannalle saakka. -Merenpohjan

kasvullisuutta ja eläimistöä tutkittiin 2,560 metrin syvyyteen saakka;

meren kasvullisuuden runsaus oli tiedemiehille täydellinen yllätys.

Geologisten töitten täydennykseksi koottiin paljon kivettymiä,

vuorilajeja ja kivennäisiä ja saariston maisemista sekä piirrettiin

kuvia että otettiin valokuvia. Retkikunnan matkakertomuksen kirjoitti

Carl Chydenius, kuollen kuitenkin v. 1864 kolmenkymmenen vuoden

ikäisenä, ennenkuin sai työnsä valmiiksi.

Retkikunta oli keväällä huomannut, että Huippuvuorilta lensi pohjoista

kohti paljon muuttolintuja, joka viittasi siihen, että sillä puolella

täytyi olla joku vielä pohjoisempi maa. Peschel, kuulu saksalainen

maantieteilijä, päätteli kuitenkin meren syvyyssuhteista, ettei tämä

maa voinut olla pohjoisessa, vaan koillisessa — ja idän ja koillisen

väliltä se sitten pian löydettiinkin.

Pari vuotta tämän retken jälkeen oli Huippuvuorien ympäryksillä hyvä

jäävuosi ja näitä edullisia oloja hyväkseen käyttäen norjalainen

laivuri Elling Carlson v. 1863 ensi kerran purjehti Huippuvuorien

koko saariston ympäri. Koillismaan itäranta oli silloin vielä aivan

tuntematon.

Torellin retkikunta oli Ruotsin tiedeakatemialta saanut tehtäväkseen

tutkia, olisiko Huippuvuorilla mahdollista toimittaa astemittausta,

joka ulottuisi pohjoisimmista saarista pääsaaren eteläkärkeen saakka.

Chydenius suureksi osaksi ratkaisi tämän tärkeän kysymyksen, mutta

epäsuotuisat tuulet ja jääsuhteet estivät häntä saattamasta työtä

päätökseen.

Nordenskiöldin johtama retki.

V. 1864 lähetettiin Ruotsista sen vuoksi uusi, kolmas retkikunta, jonka

tehtäviin muun muassa kuului tämän kysymyksen ratkaisu. Retken johto

uskottiin nyt Nordenskiöldille; tähtitieteilijänä seurasi jälleen

mukana Dunér, kasvitieteilijänä Malmgren.

Tällä retkellä voitiin poiketa Karhusaarelle, jonka rannoille

veneillä on mahdollinen päästä vain kauniilla säällä. Retkeilijät

nousivat maalle »Pormestarien portin», aaltojen kovertaman omituisen

luonnonmuodostuksen läheisyydessä, jossa pesii tuhansia harmaita

lokkeja, »pormestareita». Rantakallioon lyötiin rautavaaja, jotta

vastaisuudessa voitaisiin verrata, onko maa kohonnut, vaiko laskenut.

Saari on ylänkö, joka 30—75 metriä korkein äyräin jyrkkään laskee

mereen. Ylängöllä on paljon pieniä järviä.

Karhusaarella poikettuaan retkikunta laski Huippuvuorille ja

työskenteli ensin länsirannalla, jonka jälkeen se siirtyi Länsimaan

itäpuolella olevaa Suurvuonoa tutkimaan. Retkikunta nyt löysi salmen,

joka Suurvuonon päästä johtaa Hinlopen-salmeen ja joka oli jo vanhoille

hollantilaisille valaanpyytäjille tunnettu, vaikka löytö sitten oli

joutunut unohduksiin. Retkikunta kävi tämän aivan kapean yhdyssalmen

pohjoispuolella kohoavalla, 890 metrin korkuisella Valkealla vuorella,

jonka näköala luultavasti on Huippuvuorien suurenmoisin. Idän puolella

oli Jäämeri, joka sillä kertaa todella oli jäitä täynnään ja mahdoton

laivalla kulkea. Noin 150 kilometrin päässä oli idässä korkeita vuoria,

jotka kohosivat pieniltä saarilta. Lännen puolella taas lepäsi katsojan

edessä koko Länsimaa, »loppumaton, mittaamaton lumierämaa, josta siellä

täällä häikäisevän valkoista pohjaa vastaan esiintyi kallioita jyrkkänä

vastakohtana». Mitattuaan tältä vuorenkukkulalta kaikki tarvitsemansa

kulmat retkeilijät palasivat laivaansa ja purjehtivat Länsimaan

eteläniemitse sen länsirannalle, kulkeakseen pohjoista kohti niin

kauas kuin suinkin. Kaarlen maan luona tuli kuitenkin vastaan kuusi

veneellistä haaksirikkoisia, jotka palasivat Koillismaan itärannalta,

hylättyään jäihin tarttuneen laivansa. Jäät pakottivat heidät sitten

soutamaan Hinlopen salmen kautta Länsimaan pohjoisrannan ympäri

länsirannalle, jossa oli parhaat toiveet tavata laivoja ja riistaa,

jos täytyisi talvehtia. Nordenskiöld otti haaksirikkoiset laivaansa ja

keskeytti tutkimustyönsä, palatakseen pienellä aluksellaan oikopäätä

kotia.

»Sofian» retki.

V. 1868 Nordenskiöld sai toimeen neljännen ruotsalaisen retken

Huippuvuorille ja tällä kertaa retkikunnan käytettäväksi annettiin

oivallinen postihöyry »Sofia». Retken kustansivat muutoin Gööteporin

rahaylimykset, joilta Nordenskiöld sitten myöhemminkin sai aulista

kannatusta suurisuuntaisille tutkimustöilleen. Mukaan lähtivät

luutnantti Palander, joka sitten johti »Vegan» Aasian ympäri,

suomalaisia tutkijoita Malmgren ja Selim Lemström, ruotsalaisia m.m.

kasvitieteilijät Th. M. Vries ja Sv. Berggren. Retkikunta oli kaikin

puolin hyvin varustettu ja pätevä saamaan suuria aikaan.

»Sofia» poikkesi ensin Karhusaarelle, jonka tutkimiseen se käytti viisi

päivää, ja lähti heinäkuun 27:ntenä Huippuvuorille matkaa jatkamaan.

Nordenskiöld olisi tällä kertaa mieluummin lähtenyt itärannikolle,

aluksi »Tuhannelle saarelle», jotka ovat Edge-maan eteläpuolella,

mutta jäät sulkivat tien, jonka vuoksi »Sofia» laski länsirannikolle

Jäävuonoon ja sieltä Prinssi Kaarlen maalle, jonne suurin osa

tiedemiehistä jäi työhön, kun taas Nordenskiöld lähti laivalla

länteen päin saavuttaakseen Grönlannin rannan, jolle ei laskettu

olevan matkaa kuin 300 kilometriä. »Sofia» pääsi leveydelle 81°10'

saakka, mutta Grönlannin rannikkoa oli jäitten vuoksi aivan mahdoton

lähestyä. Nordenskiöld palasi sen vuoksi takaisin ja kävi Koillismaan

pohjoisrannalla, jonka jälkeen hän palasi Länsimaan luoteisrannalle

saamaan hiiliä, joita erikoinen höyrylaiva oli sinne tuonut.

Hiililaivalla palasi viisi tiedemiehistä kotimaahan, mutta Nordenskiöld

neljän keralla jäi töitään jatkamaan.

Käytyään Hinlopen-salmessa »Sofia» sitten lähti Amsterdam-saarelta,

Länsimaan luoteiskulmasta, tunkeutumaan pohjoista kohti, mutta lokakuun

4:ntenä, jolloin se oli saavuttanut leveyden 81°42', laiva ankarassa

tuulessa sai vuodon, joka pakotti palaamaan takaisin, vaikka vuoto

voitiinkin väliaikaisesti tukkia. »Sofia» oli täten tunkeutunut

kauemmaksi pohjoiseen kuin ainoakaan laiva sitä ennen.

»Sofia» palasi siis etelään ja koetti nyt, Länsimaan eteläpäitse

kiertäen, tunkeutua itään, jossa oli nähty erillisiä saaria, vaikk'ei

kukaan ollut voinut niihin tarkemmin perehtyä. Jäät kuitenkin sulkivat

tien, jonka vuoksi keula oli käännettävä kotia kohti. Lokakuun 20:ntenä

1868 »Sofia» saapui Tromsaan.

Vaikk'ei tämä retkikunta kauempaa viipynyt työmaallaan, saavutti se

kuitenkin sangen suuria tuloksia, kuten Nordenskiöld eräässä kirjeessä

lausui. Karhusaari ensinnäkin huomattiin noin kolme kertaa pidemmäksi

kuin siihen saakka oli luultu. Karhusaaren kasvullisuus oli karumpi

kuin Huippuvuorten pohjoisimmankaan saaren. Siihen kuului noin 80

sammallajia, joita kosteimmilla paikoilla on niin runsaasti, että ne

tekevät vihannan niityn vaikutuksen. Korkeampia kasveja oli vain 30

lajia. Itärannalta löydettiin sangen vahva kivihiilimuodostuma, jonka

jo Keilhau oli huomannut. Sen päätettiin olevan kivihiilikaudelta, eikä

tertiäärikaudelta kuten Huippuvuorien kivihiilikerrokset. Karhusaaren

varsinaiset asukkaat ovat linnut, etenkin ruokit, kuikat, myrskylinnut,

punahanhet ja lokit. Huippuvuorien maantiedettä edistettiin

kartoittamalla Jäävuonon perimmäiset pohjukat, »Prinssi Kaarlen

maan» salmi, Liefdebai y.m. »Luotaukset, joita toimitimme etenkin

Ruotsin ja Huippuvuorien välillä, täydentävät sekä maantieteellisessä

että tieteellisessä suhteessa tietojamme maapallosta. Matka, jonka

elokuun lopulla teimme mutkitellen pitkin jäänreunaa, täydentää

tietojamme napasyvänteestä. Fyysikkomme ovat loppuun suorittaneet

magneettiset havainnot niillä paikoilla, missä retkikuntamme viipyi.

Eläintieteilijät ja kasvitieteilijät tuovat vuoren korkuisia kokoelmia

ja Huippuvuoret ovat nyt tässä suhteessa paremmin tunnetut kuin

maapallon enimmät maat. Karhusaarelta olemme koonneet runsaasti

kivihiilikauden palmuihin kuuluvia kivettymiä. Jäävuonosta ja

Königsbaista olemme koonneet useiden, paljon nuorempaan mioseenikauteen

kuuluvain kasvien (Taxodiumin, plataanien y.m.) painalmuksia, jotka

osoittavat, että Huippuvuorilla siihen aikaan vallitsi lauhkea ilmasto.

Sitä paitsi olemme Jäävuonosta löytäneet krokotiilimaisen eläimen

valtavan suuria luita, jotka ovat kivihiilikauden ja mioseenikauden

väliseltä trias-kaudelta.» Mainittakoon vielä, että eräät suolöydöt

osoittivat Huippuvuorilla hyvin myöhäisenäkin geologisena aikana

vallinneen nykyistä lauhkeamman ilmaston. Ja vihdoin tuli Nordenskiöld

tällä retkellä vakuutetuksi siitä, että napa 82:lta leveysasteelta

alkaen on jääkalotin peittämä, jonka vuoksi sitä on mahdoton laivalla

saavuttaa. Joka tahtoo navalle tunkeutua, sen tulee matkata reellä.

Ruotsalaisten retkikuntain ohella tekivät useat yksityisetkin, sekä

tiedemiehet että urheilijatkin, Huippuvuorille retkiä, täyttäen

varsinkin saariston itäpuoliskon tietoaukkoja. Ja pyyntilaivainkin

laivurit kiinnittävät entistä enemmän huomista näkemiinsä vähän

tunnettuihin saariin.

Nordenskiöld teki v. 1870 matkan Länsi-Grönlantiin, jossa hän hankki

kokemuksia koiravaljakoiden soveliaisuudesta juhdiksi navalle

tehtävällä rekiretkellä, ja tällä retkellä kerätty tieteellinen

aineisto vaati niin paljon työtä, ettei hän v. 1871 voinutkaan lähteä

Huippuvuorille, kuten hänen aikomuksensa oli ollut. Ruotsin hallitus

aikoi viimeksi mainittuna vuonna anastaa koko saariston ja perustaa

sinne pysyvän tieteellisen aseman ja siirtokunnan, mutta Venäjän

vastalauseen johdosta tämä tuuma raukesi tyhjiin.

Nordenskiöldin retki vv. 1872—73.