maan ja kulkivat Peelin salmen poikki Walesin prinssinkin maahan, mutta
eivät löytäneet mitään. Kennedy ja Bellot löysivät retkellä, jolle he
lähtivät helmikuussa 1852, Bellotin salmen, joka erottaa Boothia maan
North Somersetista.
Vasta elokuun 6:ntena »Prince Albert» pääsi jäistä, joihin sitä
varten oli avattava tie. Kennedy suuntasi nyt Kap Rileyhin, Beecheyn
saaren luo, ja kuuli siellä »Northstarin» päälliköltä Pullenilta
hämmästyksekseen, että Austin hyvin varusteltuine laivoineen jo
aikoja sitten oli palannut Englantiin, mutta että uusi retkikunta jo
oli tulossa Baffinin lahteen. Lokakuun 9:ntenä 1852 Kennedy saapui
Englantiin ollen nyt varmasti vakuutettu siitä, että Franklinia oli
etsittävä hyvin kaukaa pohjoisesta.
Monenlaisia tuumia haudottiin nyt Englannissa etsiskelyjen
jatkamiseksi. Luutnantti Pim ehdotti maaretkeä Siperiaan siinä
mielessä, että Franklin ehkä oli sulan napameren kautta sinne
purjehtinut, ja Englannin maantieteellinen seura kannatti tätä tuumaa,
jonka kuitenkin amiraliteetti hylkäsi. Eräs toinen ehdotti laivaretkeä
Uuden Siperian saarille ja tätäkin tuumaa maantieteellinen seura
suositteli, se kun oli vakuutettu sulan napameren todellisuudesta.
Samaa käsitystä kannatti saksalainen maantieteilijä August
Petermannkin, joka siihen aikaan oli Englannissa, mutta hänen
mielestään retkikunnan tuli pyrkiä napamereen Huippuvuorien ja Novaja
Zemljan välitse. Petermann luuli Franklinin retkikunnan jäsenten
ehkä vielä olevan elossa, koska napamaissa kauempana pohjoisessa oli
runsaasti riistaa. Kaikki asiantuntijat olivat jälleen yhtä mieltä
siitä, että etelästä oli kadonnutta retkikuntaa suotta etsiä.
Belcherin retkikunta.
Franklinin retkikunnan katoamisen synnyttämään suruun liittyi nyt uusi
huoli, Beringin salmen kautta lähteneestä retkikunnasta kun ei oltu
saatu mitään tietoja. Amiraliteetti päätti sen vuoksi v. 1852 lähettää
vielä yhden suuren apuretkikunnan, jonka piti tutkia Wellingtonin
kanava ja sula napameri ja paitsi Franklinin retkikuntaa etsiskellä
myös Collinsonia ja Mac Clurea, joiden otaksuttiin menneen Banksin
maalle. Austinin retkikunnan laivat varustettiin siis uudelleen matkaan
ja pieni Beecheyn saari määrättiin retkikunnan toimien lähtökohdaksi.
Sinne oli perustettava elintarvevarasto ja Pullenin johtaman
»Northstarin» piti jäädä sinne koko etsiskelyn ajaksi asemalaivaksi.
Retkikunnan johto uskottiin kapteeni Sir Edward Belcherille, kokeneelle
purjehtijalle, joka oli suorittanut paljon kartoitustöitä kaikilla
maailman merillä. Upseereina hänellä oli monta edellisillä retkillä
ollutta kokenutta miestä, mainitaksemme erikoisesti Mac Clintockin,
Pimin, Mac Dougallin ja Henry Kellettin, jonka piti lähteä Melvillen
saarelle viemään apua Collinsonille ja Mac Clurelle. Huhtikuun 21:ntenä
1852 retkikunta lähti Thamesista matkaan.
»Isabel.»
Lady Franklinkin oli hankkinut uuden höyrylaivan, »Isabelin», jonka hän
ensin aikoi lähettää Uuden Siperian saarille, mutta sitten lähettikin
aluksi Baffinin lahden pohjoisosiin, komendööri E. Inglefield
päällikkönä. Kesäkuun 10:ntenä 1852 tämä laiva vasta pääsi lähtemään.
Ingefield oli erinomainen päällikkö ja pienellä, 149 tonnin aluksellaan
hän sai suuria aikaan, vaikk'ei Franklinia löytänytkään. Tutkien
elokuun lopulla Baffinin lahden pohjoisimpia rantoja ja saaristoita
hän tapasi Smithin salmen jäättömänä ja pääsi siten tunkeutumaan aina
leveydelle 78°28"21', kauemmaksi kuin ainoakaan ennen häntä, mutta
sitten pohjoismyrsky toi vastaan niin paljon ajojäitä, että hänen
kiiruummiten täytyi palata etelään ja luopua kaikista aikeista päästä
sulaan napamereen talvea viettämään. Paluumatkalla hän tutki vielä
Jonesinkin salmen vähän 84:nnettä pituusastetta kauemmaksi, luullen
senkin johtavan sulaan napamereen. Sankka sumu kuitenkin pakotti hänet
peräytymään, ennenkuin pääsi salmen päähän. Suurin osa North Devonin
pohjoisrantaa tuli täten tutkituksi.
Inglefield lähti sitten Lancasterin salmeen ja kävi Beecheyn saarella,
jossa hän antoi avata yhden sikäläisistä merimieshaudoista kuolemansyyn
tutkiakseen, ja näin kävi selväksi, ettei Franklinin retkikunnassa
sairastettu keripukkia sen Beecheyn saarella talvehtiessa. Vielä samana
syksynä Inglefield palasi pienellä laivallaan kotia Skotlantiin.
Seuraavana kesänä amiraliteetti varusti höyrylaiva »Phoenixin» ja
kuormalaiva »Breadalbonen» viemään Beecheyn saarelle ruokatavaroita
ja muita varustuksia ja Inglefield nimitettiin tämän retkikunnan
päälliköksi. Hänen kerallaan oli ranskalainen Bellot, joka turhaan
oli koettanut saada maansa hallitusta ja yleisöä varustamaan
avustusretkikuntaa.
Tietoja Mac Cluresta.
Beecheyn saarella Inglefield nyt sai Belcherin retkikunnasta sangen
hyviä tietoja. Kellettin lähettämä rekiretkikunta oli löytänyt kolme
vuotta kateissa olleen Mac Cluren miehineen, laivoineen ja Mac Clure
oli löytänyt kaksikin luoteisväylää.
Kellett oli syyskuun 7:ntenä 1852 saapunut Melvillen saarelle, mutta
saaren rannoilla oli ollut niin paljon jäitä, ettei hän voinut jäädä
sinne, vaan oli palannut pienelle Dealyn saarelle, Melvillen saaren
kaakkoisrannalle talvimajaan, vietyään ensin maihin eväitä seuraavana
keväänä tapahtuvia rekiretkiä varten. Dealyn saarelta hän vielä
lähetti viisi rekeä ruokatavaroita viemään kevään rekiretkien varalle.
Luutnantti Mechain kulki rekiretkellään niiden hietakivikallioitten
ohi, joiden läheisyydessä Parry aikanaan oli talvehtinut ja joilla
M'Clintock oli käynyt edellisenä vuotena. Mechain tapasi täällä
tiedon, jonka M'Clintock oli kivipyykkiin tallettanut, ja sen
vieressä ihmeekseen toisen kirjoituksen, joka oli kivipyykkiin pantu
edellisenä keväänä. Se oli Mac Cluren käsialaa. Tämä teki siinä
selkoa matkastaan, löydöistään, laivansa asemasta ja etsiskelyjensä
tuloksista: Franklinista hän ei ollut löytänyt minkäänlaisia
merkkejä. Hän kehoitti, ettei lähetettäisi laivaa häntä ja hänen
retkikuntaansa etsimään, koska jokainen laiva, joka napajäihin joutuu,
on auttamattomasti tuhon oma.
Pitkä talviyö esti Kellettiä enää sinä syksynä lähettämästä Mc Clurelle
apua. Mutta heti auringon jälleen näytettyä itsensä lähti luutnantti
Pim matkaan.
Inglefieldin saapuessa Beecheyn saarelle, ei luutnantti Pullen
ollutkaan »Northstarilla». Hän oli lähtenyt etsimään Belcherin
laivoja pohjoisesta, niistä kun ei ollut tullut minkäänlaisia
tietoja. Inglefield lähti hänen perässään, hän kun nimenomaan oli
saanut amiraliteetilta käskyn tuoda tietoja Wellingtonin kanavan
etsiskelyistä. Kap Rescuessa hän kuitenkin löysi tiedonannon, jonka
mukaan Pullen jo oli tavannut Belcherin ja jälleen palannut Beecheyn
saarelle. Pahaksi onneksi hän ei ollut huomannut Pullenia tämän sivu
kulkiessa.
Myrskyn tuhoja.
Seurasi sitten muutamia päiviä kestävä kauhea hirmumyrsky, joka uhkasi
tehdä lyhyen lopun kaikista näistä etäisistä hommista. Barrowin
salmessa jäät joutuivat rajuun liikkeeseen, uskomattoman nopeaan
kiitivät suurimmatkin jäävuoret aaltojen mukana ja sulkivat väyliä,
jotka vuosikausia olivat olleet avoinna. Inglefieldin molemmat laivat
ajautuivat kaikista ponnistuksista huolimatta Kap Rileyn luota
Barrowin salmeen niiden parhaillaan viedessä maihin varastoitaan.
Elokuun 21:ntenä kohosi vaara suurimmilleen, rajun kaakkoismyrskyn
ajama jääkenttä kun uhkasi ruhjoa molemmat laivat. »Phoenix», jolla
Inglefield oli, kesti sysäyksen, mutta kuormalaiva »Breadalbonen»
oikean kyljen jäät repivät ja muutamassa minuutissa se katosi
Myrskyiseen mereen. Hädin tuskin ennätti miehistö pelastua.
Bellotin hukkuminen.
Samaan aikaan kuin tämä tapahtui,.tuli toinenkin surusanoma. Neljä
miestä, jotka olivat olleet Bellotin kanssa Wellingtonin kanavaa
tutkimassa, palasi ilman johtajaansa. Elokuun 18 päivän myrskyssä tämä
oli saanut Wellingtonin kanavan aalloissa hautansa.
Pullenin antamain ohjeitten mukaan hän oli kulkenut pohjoista kohti
kanavan itäsivua, jolla jään otaksuttiin olevan vahvaa. Jää oli
kuitenkin niin röykkiöistä, että matka edistyi hitaasti. Viidentenä
päivänä hän oli nähnyt Kap Bowdenin ja Grinnellin niemen kauempaa
etäisyydessä. Mutta samana päivänä puhkesi mainittu kaakkoismyrsky
raivoamaan, jäät irtaantuivat rannasta, eikä näyttänyt mahdolliselta
kulkea mukana olevalla veneelläkään aaltoilevan sulan poikki. Kahdesti
turhaan yritettyään Bellot kevensi venettä ja lähetti kaksi miestä
viemään köyden rantaan, jonka jälkeen venettä vedettiin edes takaisin,
kunnes tavarat saatiin maalle. Mutta samalla Bellot kauhukseen näki,
että jääteli, jolla hän seisoi, nopeaan ulkoni rannasta ja kulki
salmen keskustaa kohti. Hän käski silloin päästää köyden rannasta
irti, että vene voitiin vetää jäälautalle. Rannalle jääneet näkivät,
kuinka jäälautta ja sille jääneet kolme miestä herkeämättä ajautuivat
poispäin, kunnes lumimyrskyyn katosivat.
Toisena päivänä rannalle jääneet miehet kulkivat jonkun matkan
etelää kohti levätäkseen Kap Bowdenin luona. Sinne saapuivat pian
sen jälkeen Bellotin molemmat seuralaisetkin, mutta ilman Bellota,
uupumuksesta ja nälästä nääntymäisillään. He eivät myrskyn vuoksi
olleet voineet pystyttää telttaansa jäälautalle, jonka vuoksi he
olivat olleet aivan suojatta myrskyä, tuiskua ja vilua vastaan,
kunnes he Bellotin neuvoa noudattaen olivat veitsillään kovertaneet
jäävuoreen luolan ja ympäröineet sen jäälohkareilla, niin että siitä
tuli jäämaja. Elokuun 18 päivän aamuna Bellot oli kolmannen kerran
noussut jääkentän partaalla olevalle jäävuorelle, tähystelläkseen
pakokeinoja, ja neljä minuuttia myöhemmin olivat molemmat venemiehet
lähteneet hänen jälkeensä, mutta he eivät muuta nähneet kuin hänen
sauvansa jäävuoren juurella ammottavassa aallonhaudassa. Epäilemättä
oli ankara tuuliaispää nakannut hänet liukkaalta jäältä riehuvaan
mereen. Venekin oli samalla menetetty, mutta molemmat merimiehet
olivat muutaman tunnin kuluttua päässeet kiinteälle jääkentälle ja
siltä säilyttämillään airoilla soutaen jäätelillä kulkeneet maihin. —
Englannin kansan puolesta pystytettiin Bellotille sittemmin Beecheyn
saarelle muistopatsas.
Belcherin etsiskelyt.
Belcher oli molempine laivoineen tunkeutunut Wellingtonin kanavan
kautta Grinnellin maan länsirannalle saakka, pohjoisemmaksi siis koin
näillä vesillä kukaan ennen häntä, mutta sitten olivat jäät pakottaneet
hänet asettumaan talvimajaan. Avointa merta hän ei suinkaan ollut
tavannut, railoja vain jotka avautuivat ja sulkeutuivat, uhaten milloin
tahansa ruhjoa laivat. Grinnellin maan länsirannalta hän kuitenkin
löysi laivoilleen turvallisen sataman Syksyllä v. 1852 ja keväällä v.
1853 Belcherin laivoista sitten tehtiin rekiretkiä, jotka eivät tosin
johtaneet Franklinin jäljille, mutta sen sijaan tuntuvasti laajensivat
maantuntemusta. Hänen rekiretkensä kartoittivat enemmän rantoja kuin
mikään entinen retkikunta ja täydensivät kokonaisuudeksi kaikki ennen
saavutetut tulokset.
Siihen saakka tiedettiin, että Lancasterin ja Barrowin salmien
pohjoispuolella oli suuria saaria, mutta miten pitkälle nämä saaret
pohjoista kohti ulottuivat ja mikä niiden keskinäinen yhteys oli,
silta ei ollut aavistustakaan. Belcherin retkikunta selvitti tämän
seikan osoittaen North-Devonin, Cornwalhsin, Melvillen saaren ja Prince
Patrickin saaren muodostavan suuren saariston, jonka pohjoinen raja oli
77:nnen ja 78:nnen pohj. leveysasteen vaiheilla.
Belcher itse kahdella matkalla kartoitti Wellingtonin kanavan,
Grinnellin maan, North Devonin ja uloinna pohjoisessa olevan North
Cornwallin ja Viktorian saariston, sekä osoitti Jonesin salmen yhteyden
napameren kanssa. Richard ja Osborne tutkivat Cornwallisin ja Melvillen
saaren pohjoisrannikon, kun taas M'Clintock ja Mecham Kellettin
talvimajasta lähtien kartoittivat Melvillen, Eglintonin ja Prince
Patrickin saarien rannat.
Grinnellin maan muinaisjäännökset.
Ihmisiä ei tällä laajalla alueella tavattu missään, ei edes entisiä
asunnoita muuta kuin Grinnellin maalla useita kivihuoneita, jotka
olivat niin huolellisesti rakennetut, etteivät ne mitenkään voineet
olla eskimoitten tekoa. Toisessa paikassa Belcher tapasi metrin
syvyyteen upotetun, puolentoista metriä korkean kivipyykin, joka oli
tehty niin suurista paasista, ettei yksi mies jaksanut niitä liikuttaa.
Kasvi- ja eläinkunta.
Eläimiä ja kasveja oli runsaimmin Melvillen saarella, niukimmin Prince
Patrickin saarella. Melvillen saarella oli sangen runsaasti riistaa,
myskihärkiä, peuroja, riekkoja, haahkoja ja sepelhanhia, jäniksiä
sitä vastoin niukasti. Myskihärät asustivat saarella vuoden umpeensa,
oleskellen talvella kuivissa suojaisissa laaksoissa. Luutnantti Mecham
tapasi Melvillen saarella eräässä kohdassa 70 myskihärkää, jotka
rauhallisesti söivät 3 1/2 kilometrin piirissä. Hänen lähestyessään
ne jakautuivat osastoihin, joissa oli 15 härkää kussakin, pari kolme
valtavaa eläintä kunkin osaston johtajina, ja näin ne suorittivat
liikkeitä, jotka olivat säännöllisiä kuin ratsuväkieskadroonain. Yksi
osastoista laukkasi monta kertaa ampumamatkan päähän, johtajat edellä,
muodostaen kerrassaan pelättävän sarvirivin. Lopulta ne tulivat noin
35 metrin päähän, korskuivat ja kuopivat lunta. Kun luutnantti Mecham
ampui, teki koko lauma kokokäännöksen ja katosi tuota pikaa näkyvistä.
Peurat saapuvat Melvillen saarelle huhtikuun alussa ja oleskelevat
niinikään kuivissa suojaisissa laaksoissa. Retkeilijöitä ne uteliaina
lähestyivät, kerrankin kuusi kappaletta kulki heidän perässään moniaan
kilometrin. Epäillessään ja pelätessään ne alkoivat juosta piiriä, joka
vähitellen pienenemistään pieneni. Hyönteisiä oli hyvin vähän. Ei nähty
muuta kuin muutamia mustia hämähäkkejä, pari koteloa ja joitakuita
kärpäsiä.
Prince Patrickin maalta Mecham löysi sangen mielenkiintoisia geologisia
esineitä. Hardingen vuorilta hän läheltä rantaa tapasi 150—250 metrin
korkeudessa valaanluurankoja, jotka vain maan kohoamisen kautta ovat
voineet sinne joutua. Samoin oli korkealla maalla suuret määrät
ajopuita, joiden hän otaksui olevan Mackenzien mereen purkamia.
Vaikeimman matkan suoritti M'Clintock vaeltaessaan Prince Patrickin
saaren pohjoispäästä meressä oleville Polyniasaarille.
Napameri.
Kaikki ajatukset lähteä ulos napamerelle kapteeni Belcher oli jo
edellisenä vuotena heittänyt mielestään nähdessään, kuinka täynnään
se oli survovia, temmeltäviä, sinne tänne tunkeilevia jäälohkareita,
jotka jääkenttäin painellessa pinoutuivat korkeiksi röykkiöiksi.
»Jos nämä jääpaljoudet ovat saaneet haltuunsa ja vieneet mukanaan
onnettomat maanmiehemme», hän lausui, »ei heidän kohtalonsa anna
aihetta vähimmällekään toivolle». Belcherinkin paluumatkan katkaisi
yllä mainittu elokuun myrsky. Hän ei vielä ollut kulkenut pitkääkään
matkaa, ennenkuin laivat Disaster-lahteen jäätyivät eikä niitä
räjähdyItämälläkään saatu irti. Täten kului koko kesä hukkaan ja
Belcherin täytyi asettua uudelleen talvisatamaan.
Belcher hylkää laivansa.
Seuraavana kesänä oli laivain tiellä niin paljon ahtojäätä, ettei 400
kilogrammalla ruutia päästy kuin kilometri pari eteenpäin. Kun olisi
ollut kovin arveluttavaa jäädä vielä kolmanneksi talveksi napayön
hirmuihin, ei Belcherillä ollut muuta neuvoa kuin raskaalla mielellä
hylätä laivat ja kulkea miehineen jäätä pitkin Beecheyn saarelle, jossa
»Northstar» odotti.
Yhtä huono onni oli kapteeni Kellettillä. Elokuun hirmumyrsky tosin
mursi Melvillen salmen jääsalvat, mutta sitten jäät uudelleen
saartoivat »Resoluten» ja »Intrepidin», ennenkuin ne vielä olivat
Barrowin salmeen ennättäneet. Näin Kellettin retkikunnan täytyi viettää
talvi 1853—54 Bathurstin saaren eteläpään edustalla.
Kellett hylkää laivansa.
Seuraavana kesänäkään eivät jäät kuitenkaan hajonneet, vaikka suuret
määrät ruutia käytettiin väylän aukaisemiseksi. Belcherin käskystä
Kellett sen vuoksi toukokuun 15:ntenä 1854 hylkäsi laivansa ja kulki
miehineen jäätä pitkin Beecheyn saarelle, jossa kaikkien laivain
miehistöt »Northstarilla», ainoalla laivalla, mitä oli jäänyt,
lähtivät paluumatkalle. Jo Kap Rileyn luona tuli kuitenkin Inglefield
amiraliteetin lähettämänä uudelleen retkikuntia tapaamaan, tuoden
niille jotenkin samat käskyt, jotka Belcher jo oli toimeenpannut. Täten
saattoivat palaavat miehistöt, joiden luku nousi 263 henkeen, jakaantua
kahteen laivaan. »Investigatorin» miehistö oli ollut napamatkallaan
viisi vuotta, kun se vihdoin pääsi kotia.
»Resolute» pelastetaan.
»Resolute», toinen Kellettin laivoista, ajautui seuraavana vuonna
tyhjillään aina Davisin salmeen saakka, jossa eräs amerikkalainen
valaanpyytäjä Kap Walsinghamin luona sen pelasti. Yhdysvaltain hallitus
osti sen, korjautti täydelleen entiseen kuntoon ja lahjoitti sen
Englannin kuningattarelle ja kansalle.
Belcherin osaksi tuli kotimaassa hyvin huono vastaanotto, kuten
yleensäkin kapteenin osaksi, joka on laivansa menettänyt. Häntä
syytettiin siitä, ettei hän ollut höyrylaivoillaan lähtenyt avoimeen
napamereen ja että hän oli osoittanut rohkeuden, päättäväisyyden ja
kestävyyden puutetta ja töin tuskin hän vältti sotaoikeuden langettavan
tuomion.
Jälkimaailma, joka tietää, kuinka oikein hän arvosteli laivakulun
mahdottomuuden n.s. sulassa napameressä, arvostelee kokenutta
purjehtijaa toisin. Jos hän olisi Wellingtonin kanavasta päässyt
pohjoista kohti, ei hän sitä paitsi vielä likimainkaan olisi tavannut
aavaa merta, vaan uuden saariston, jonka myöhemmin Sverdrupin
retkikunta löysi. Sitä paitsi jotenkin pian kävi selville, että
Franklinin retkikuntaa olisi ollut turha etsiä pohjoisesta. Suuttumus
Belcheriin oli niin suuri, ettei hänen erinomainen löytöretkityönsä
saavuttanut minkäänlaista tunnustusta. Suurin syy, mikä hänelle todella
jäi, oli se, että hänen oli vaikea tulla toimeen alaistensa kanssa.
Luoteisväylän löytäjät.
Tammikuun 20:ntenä v. 1850 lähti Beringin salmeen lähetetty
retkikunta Plymouthista. Siihen kuuluivat purjelaivat »Enterprise»
ja »Investigator», edellisen päällikkönä kapteeni Richard Collinson,
joka samalla oli koko retkikunnan johtaja, jälkimmäisen Robert John
le Mesurier M'Clure, irlantilainen synnyltään. Komentaja Mooren piti
viedä »Plover» asemalaivaksi Beringin salmeen — hänen laivallaan oli
lääkärinä John Simpson, joka on läntisistä eskimoista kirjoittanut
parhaan esityksen — ja kapteeni Kellettin, joka »Heraldilla» purjehti
samoissa vesissä, piti tuoda napapurjehtijoille Sandwichin saarille
eväitä.
»Enterprise» oli paljon parempi purjehtija kuin »Investigator», jonka
vuoksi viimemainittu jäi paljon jäljelle. Jo alun pitäen laivat
sen vuoksi kulkivat erillään, eikä niitä ollut mahdollinen yhdessä
pitää, vaikka Collinson jonkun verran odottelikin. Tämä asianhaara ei
kuitenkaan näytä tuottaneen suurta surua kummallekaan kapteenille,
sillä se oli heille pätevä tekosyy omin päin toimintaan. Amiraliteetin
ohjeissa molempia laivoja kuitenkin oli vaadittu pysymään yhdessä.
Magalhãesin salmessa ne tosin tapasivat toisensa, mutta sen koommin
niitä ei rinnan nähty.
Collinson saapui Honoluluun niin paljon ennen M' Clurea, ettei tämä
häntä saavuttanut Collinsonin ottaessa siellä vereksiä eväitä. M'Clure
keksi paikalle saapuessaan kuitenkin sen keinon, että päätti oikaista
Aleutien saariston kautta, vaikka laivaliike tätä väylää karttoi sekä
sen tuntemattomuuden että ainaisten sumujen vuoksi. Matka hänelle
onnistui, vaikka hän joutuikin niin sankkoihin sumuihin, että purjehti
Beringin salmenkin läpi siitä mitään tietämättä. Collinson oli
purjehtinut varsinaista reittiä, joka kulki Kamtshatkan kautta, ja tuli
Beringin salmeen kaksi viikkoa myöhemmin kuin M'Clure, joka ei suinkaan
ollut jäänyt sinne odottamaan.
Kotzebue-salmessa M'Clure tapasi »Ploverin» ja muutamia päiviä
myöhemmin, heinäkuun 31:ntenä 1850, »Heraldin», jonka päällikön
Kellettin, joka oli aseman ylhäisin upseeri, hän sai suostumaan
siihen, että hän vasten ohjeitansa sai omin päin tunkeutua napamereen,
yrittääkseen koillisen kautta Atlantin mereen. Samalle Kellettille,
jonka M'Clure täällä viimeksi tapasi, oli sitten suotu kolmen vuoden
kuluttua lännestä käsin päästää hänet pälkäästä.
M'Clure toimii omin päin.
M'Clure oli rohkea, tarmokas ja arkailematon purjehtija. Pitkin
Amerikan luoteisrantaa purjehtien hän sivuutti Kap Barrowin ja jatkoi
sitten itää kohti pitkin sulaa, joka tällä rannalla on loppukesästä
mantereen ja merijäiden välissä. Jonesin saaren luo hän jätti
kertomuksen retkestään ja seurusteli siellä tapaamainsa eskimoitten
kanssa. Hänellä oli laivallaan eräs Labradorissa vaikuttanut
herrnhutilainen lähetyssaarnaaja, saksilainen veli Miertsching, joka
täydelleen hallitsi eskimoitten kielen. Turhaan tämä heiltä kuitenkin
uteli uutisia Franklinista ja hänen tovereistaan. Valkoisia he kyllä
olivat Nähneet, käydessään Yukon joella kauppaa tekemässä — Alaska oli
silloin vielä Venäjän hallussa.
Eskimoita.
Kauempana lännessä »Investigator» kuitenkin tapasi eskimoita, jotka
eivät vielä milloinkaan olleet tavanneet »kablunoja», s.o. valkoisia.
Miertschingin tullessa maihin he tulivat vastaan veitset ja keihäät
valmiina ja pienillä jousillaan kalanluulla terätyt nuolet. Joku nuoli
jo ammuttiinkin, mutta lähetyssaarnaajan selitykset hälvensivät kaikki
epäluulot ja heistä tuli hyvät ystävät. He tervehtivät nyt vieraita
juhlallisesti kohottaen kätensä kolmasti pään yli ja hieroen likaista
typönenäänsä retkeilijän nenää vastaan.
»Investigator» heidän mielestään oli aivan hirmuinen saari, jossa
oli kolme puuta. Vaikka se oli viiden kilometrin päässä rannasta,
pelästyivät he joka kerta, kun se teki liikkeen. Jonkun ajan kuluttua
he kuitenkin uskalsivat lähteä laivaan, jossa heitä ei kuitenkaan
kauaa siedetty, sillä he olivat tavattoman ovelia ja häikäilemättömiä
varkaita.
Vaihtelevilla tuulilla ja säiliä »Investigator» sitten purjehti
edelleen itää kohti. Toisin paikoin oli rantasula niin kapea,
että laiva tarttui jäihin ja oli sahoilla, kirveillä ja touveilla
irrotettava. Jäät antoivat sille niin kovia kolauksia, että
kuparipeltiä repeili pohjan alta ja merimiehet putoilivat kojuistaan.
Mackenzien suistamossa viipymättä M'Clure laski edelleen itää kohti,
nähden usein eskimokyliä rannalla. Kap Bathurstin luona hän laski
ankkurin ja lähetti veneitä mailiin. Yleensä oli rannikko ollut kovin
karua ja kasvullisuus niukkaa, mutta täällä se oli kerrassaan rehevää,
jonka vuoksi peuroja ja muuta riistaa oli runsaasti ja meressä paljon
valaita, hylkeitä ja muita eläimiä. Jo Richardson oli v. 1848 tavannut
täällä sadoittain eskimoita ja M'Clurekin näki kymmeniä telttoja.
Asukkaitten iloisuus ja ystävällisyys jätti purjehtijoihin mitä paraan
vaikutuksen.
Muuan eskimo kertoi, että eräs hänen heimonsa miehistä oli tappanut
valkoisen, jonka takista hän oli leikannut nappeja. Valkoisia oli
tullut erääseen lähellä Mackenzien suuta olevaan niemeen useita ja
he olivat rakentaneet sinne majan ja sitten kulkeneet sisämaahan.
Tämä maja huomattiin kuitenkin jo hyvin vanhaksi, joten tapaus näytti
sattuneen vuosikymmeniä takaperin. Kap Bathurstin itäpuolella eskimot
kertoivat valkoisista, jotka olivat siellä käyneet purjeellisilla
veneillä. Heidän päällikkönsä, joka oli paksu mies, oli kävellyt
rannalla edes takaisin ja aina astunut kaksikymmentä askelta kumpaankin
suuntaan. Miehet olivat keittäneet teltassa ruokaa. Epäilemättä tämä
oli ollut Richardsonin retkikunta. Rannikolla huomattiin eräässä
kohdassa savua, joka johtui maan alla palavista aineista.
M'Clure Walesin prinssin salmessa.
Syyskuun 6:ntena näkyi koillisessa tuntematon maa, jonka nimen M'Clure
nimitti Nelsonin maaksi. Siellä tavattiin paljon peuran, jäniksen,
susien ja kettujen jälkiä ja kosolta lintuja, joten retkikunta täältä
sai runsaasti tuoretta lihaa. Lännemmän näkemistään maista M'Clure
nimitti Baringin maaksi Englannin meriministerin mukaan, itäisemmän
Prinssi Albertin maaksi. Näitten maitten väliseen salmeen, Walesin
prinssin salmeen, hän tunkeutui, mutta siinä kulki niin paljon
ajojäitä ja ilma alkoi siihen määrään jäähtyä, että »Investigator»
leveysasteella 73°7' jäätyi kiinni. Jääkentät alkoivat nyt ajaa laivaa
taapäin, kouristellen sitä niin kovasti, että se natisi kaikissa
liitoksissaan ja M'Clure jo monta kertaa aikoi antaa käskyn, että
kaikki varastot vietäisiin maihin. Syyskuun 24:ntenä laiva jälleen
oli salmen suussa, jossa sen jäät ajoivat kalliosärkälle. Tässä jäät
sitä runtelivat niin pahoin, että jok'ikinen jo luuli sen viimeisen
hetken tulleen. Kaikki miehet komennettiin kannelle ja jokaisella oli
kädessään paksu mytty ruokatavaroita ja vaatteita, ollakseen valmiina
pyrkimään jäitten poikki maalle.
Kauhun yö jäissä.
Jäät sysäsivät laivan kyljelleen, mutta toiset jäät jälleen mursivat
sitä kannattavat jäätelit, niin että se taas nousi pystyyn. Miertscbing
kirjoitti tapauksesta päiväkirjaansa:
»Syyskuun 25 päivänä kello 2:sta aamulla kello 1:teen iltapäivällä oli
vaara suurin. Jokainen seisoi kannella myttyineen, jossa oli vähän
leipiä ja vaatteita, voidakseen laivan hajotessa kulkea korkeiksi
röykkiöiksi pinoutuneitten jäitten poikki maalle. Taskumme olimme
täyttäneet ruudilla ja lyijyllä, käsissämme oli meillä pyssyt. Ah,
kuinka kauan olisimme hengissä pysyneet, jos olisi täytynyt yrittää?
Kaikkiarmollinen Jumala kuitenkin ohjasi jään ja sen keralla laivan
syvempään veteen, mutta samalla myös niin korkeiksi röykkiöiksi
kasaantuneitten jäitten väliin, että kapteenin kajuutan ovi särkyi
jäiden laivaa pusertaessa. Vihdoin jäät rauhoittuivat ja jokainen
meistä toivoi pääsevänsä hetkeksi levolle. Mutta tuskin olimme käyneet
vuoteillemme, ennenkuin meidän taas täytyi hyökätä kannelle ja siellä
taas seisoimme koko yön ja osan päivästä etukannella mitä kamalimmassa
ilmassa. Ankara myrsky ajoi laivaa, jonka jälleen täytyi kestää
pelottavia sysäyksiä, pohjoista kohti erään pienemmän saaren korkeita
rantakallioita vastaan. Kun laiva uhkasi kallioita vastaan ruhjoutua,
kiinnitettiin se jäälauttaan kuudella vankalla touvilla. Viidenkymmenen
askeleen päähän näistä vaarallisista kallioista ajauduimme, mutta vesi
oli siellä vielä 65 syltä syvää...
»Seitsemäntoista tuntia kesti tätä kauhun aikaa ja koko ajan me
ahdistuneella mielellä seisoimme etukannella, palellen luita ja
ytimiä myöden. Milloin paiskautui laiva oikealle, milloin vasemmalle
kyljelleen, milloin kohosi vedestä keula, milloin perä ja jää sysäsi
ja pusersi niin vakavasti, että tervattu tilke putosi saumoista ja
ruumassa särkyi tynnyreitä. Mahdoton oli päästä rajusti liikkuvan jään
poikki maalle, yritys olisi ollut varma kuolemamme. Toisten kuolontuska
oli muuttunut hurjaksi epätoivoksi, niin että muutamat merimiehistä
murtautuivat väkiviinahuoneeseen ja joivat itsensä siellä tunnottomaan
humalaan. Meitä oli 76 henkeä, joiden tässä täytyi katsoa kaikkein
kamalinta kuolemaa kasvoihin, ollen voimattomina luonnonvoimain raivoa
vastaan. Mutta sitten, juuri kun toisella puolella kohosi korkeuteen
valtava muuri lohkareiksi särkyneitä jäätelejä, uhaten ruhjoa hataran
aluksemme — juuri silloin jää kuin näkymätöntä kättä totellen asettui,
tuuli katosi kuin taian kautta ja hurjan raivon jälkeen seurasi
satumainen rauha.»
Talvenvietto.
Jäät kuljettivat »Investigatoria» pohjoista kohti, kunnes se syyskuun
30:ntena takertui jäineen päivineen Walesin prinssin salmen eteläpäähän
kiinni. M'Clure älysi, että hänen oli jäätävä siihen talveksi, ja
viipymättä hän käski ryhtyä valmistuksiin. Ensin saivat humaltuneet
merimiehet paljaaseen selkäänsä asianmukaisen löylyn. Sitten kapteeni
piti puheen, kehoittaen väkeään edelleenkin pysymään uskollisena ja
rohkeana. Kannen hän peitti telttakatolla ja tasoitti laivan ympäriltä
jään. Suojaksi myrskyjä vastaan laiva ympäröitiin lumivallilla.
Kansikin peitettiin lumella, joka sitten jäädytettiin suojaksi
kylmää vastaan. Lämmityksestä ja ilmanvaihdosta pidettiin huolta ja
miehistölle jaettiin lämpöiset vaatteet. Laiva oli kovin kallellaan,
mutta tätä puutetta oli mahdoton korjata.
Sitten alkoi naparetkeilijäin tavallinen talvielämä hommineen,
huolineen ja huveineen. Marraskuussa elohopea jo jäätyi, mutta
kylmimmät kuukaudet olivat tammi-, helmi- ja maaliskuu, jolloin
elohopea monta kertaa laskeutui -47 asteeseen C. Keskilämmöt olivat:
lokakuussa -20°, marraskuussa -24°, joulukuussa -36°, helmikuussa -39
1/2°, maaliskuussa -34°, huhtikuussa -20 1/2°, toukokuussa -12 1/2° ja
kesäkuussa -2 1/2°C. Tyynellä säällä pakkasesta ei ollut aivan suurta
haittaa, mutta myrskyn liittolaisena se oli hirmuinen. Maalla tavattiin
myskihärkiä ja niistä retkikunta ampui itselleen erittäin tervetulleen
ravinnon vahvistuksen.
Rekiretkiä.
Huolimatta talven ankaruudesta tehtiin »Investigatorista» useita retkiä
Franklinin retkikunnan etsimiseksi ja löydetyn maan tutkimiseksi.
Lokakuun 10:ntenä M'Clure kävi maissa ottamassa rannan Englannin
kruunun omaisuudeksi, mutta paluutien häneltä katkaisi vuoksivesi, joka
oli kohonnut jään ja rannan väliin, ja hänen täytyi seuralaisineen
odottaa vilussa suojatta ja ruoatta, vieläpä toiset läpimärkinäkin
veteen pudottuaan, kunnes heitä alettiin laivassa kaivata. Sangen
kurjassa tilassa joukko vihdoin pelastettiin.
Lokakuun 21:ntenä M'Clure lähti rekiretkelle pohjoista kohti,
tutkiakseen Walesin prinssin salmen, jonka hän arvasi johtavan Parryn
löytämään Melvillen salmeen. Jos tämä otaksuma oli oikea, oli reitti
kauan etsitty luoteisväylä! Luonnollista oli, että hän ensi sijassa sen
varrelta haki kadonnutta retkikuntaa.
Maa, jota hän kulki, oli jotenkin mäkistä, niin etteivät retkeilijät
nähneet kauas eteensä, mutta eräänä iltana M'Clure laski olevansa
lähellä Melvillen salmea ja Banksin maata, jotka Parry 30 vuotta
takaperin oli löytänyt. Varhain seuraavana päivänä hän siis herätti
miehensä ja itse edellä kulkien alkoi nousta korkealle vuorelle, jolta
hän luuli näköalan avautuvan.
Luoteisväylä!
Ja ennen muita päälle päästessään hän näkikin suurenmoisen maiseman:
Hän oli todella päässyt Walesin prinssin salmen päähän ja näki sen
edessään päättyvän Melvillen salmeen ja itse hän seisoi sillä maalla,
jonka Parry oli nimittänyt Banksin maaksi. Pohjoisessa näkyi vain
jäätynyttä merta ja kaakkoa kohti Prinssi Albertin maa. M'Clure oli
löytänyt luoteisväylän — yhden niistä. Tunteittensa valtaamana hän
lankesi polvilleen ja kiitti Luojaa, joka oli suonut hänen johtaa
päätökseen monen vuosisadan etsiskelyt. Lokakuun 26:nnen päivän aurinko
nousi paraillaan luomaan loistettaan tähän hyisessä suurenmoisuudessaan
verrattoman kauniiseen maisemaan.
Kätkettyään kivipyykkiin kertomuksen löydöstään M'Clure sitten kääntyi
paluumatkalle. Päästyään jotenkin lähelle laivaa hän riensi reen
edelle, ennättääkseen perille pikemmin, mutta sitten nousi lumituisku,
jossa hän eksyi ja sai harhailla jäällä 20 tuntia, ennenkuin
puolikuolleena löysi laivansa.
Keväällä 1851 M'Clure varusti neljä rekiretkikuntaa tarkemmin tutkimaan
löytämiään rantoja. Näillä retkillä kartoitettiin Prinssi Albertin maan
ja Banksin maan pohjois- ja etelärannikot ja muun muassa tavattiin
eskimoita, jotka eivät vielä milloinkaan olleet nähneet eurooppalaisia.
Rauta oli heille aivan tuntematonta, samoin kuin eurooppalaiset
tavaratkin, mutta nuolensa ja keihäänsä he olivat teränneet kuparilla.
He olivat paraillaan jäällä hylkeenpyynnissä. Pitkin näitä rantoja
tavattiin eskimoitten entisten asumusten pohjia. Kun heille näytettiin
Wollastonin saaren karttaa, täydensivät he sitä paikalla piirtämällä
siihen uusia saaria.
Keväällä »Investigator» ajautui jäitten kanssa eteläänpäin, mutta
pääsi kuitenkin heinäkuun 17:ntenä vapaaksi. M'Clure yritti nyt kulkea
Walesin prinssin salmen kautta, purjehtiakseenkin luoteisväylän,
vaikka hänen ohjeittensa mukaan olisi pitänyt kiinnittää koko
huomionsa kadonneen retkikunnan etsimiseen, eikä uusiin löytöihin.
Jäät kuitenkin kerran toisensa jälkeen ajoivat hänet takaisin, uhaten
hänen laivansakin ruhjoa, jonka vuoksi hän muutti tuumansa ja koetti
purjehtia Baringin-Banksin maan pohjoispuolitse, päästääkseen sen
kautta Melvillen salmeen, josta väylä oli tunnettu ja selvä.
M'Clure kiertää Banksin maan.
Heinäkuun 20:ntenä M'Clure kiinnitti laivansa pieneen jäävuoreen,
joka oli pohjassa kiinni, saadakseen suojaa ahtojäitä vastaan.
Ahtojäiden painostus oli kuitenkin niin suuri, että jäälohkare alkoi
horjua ja jääkieleke, joka oli laivan alla, kohotti tämän pari metriä
korkealle ilmaan. Laiva saatiin kuitenkin pois, ennenkuin se kaatui.
Toisen kerran joutui »Investigator» niin kovaan puristukseen, että
sen keula ja perä uhkasivat ruhjoutua. Banksin maan rannalla, jossa
oli vain kapea sula väylä, laiva joutui rannan ja karille ajaneen
jäävuoren väliin niin ahtaalle, että se olisi tuhoutunut, jos jäävuori
olisi lähtenyt liikkeelle. M'Clure avasi itselleen tien valtavilla
ruutimiinoilla.
Yksitoista päivää hänen kuitenkin täytyi odottaa, ennenkuin taas
pääsi eteenpäin ja räjähdysaineita hänen täytyi edelleenkin käyttää
raivatakseen tieltään väylään ajautuneet jäävuoret. Näissä taisteluissa
kului niin paljon aikaa, että hän vasta syyskuun 24:ntenä saapui
Banksin maan pohjoisrannalla olevaan suojaiseen lahteen, jonka hän
pelastuksestaan kiitollisena nimitti »Armon lahdeksi» (Bay of Mercy).
Banksin salmen poikki ei ollut yrittämistäkään ja jo toisena päivänä
»Investigator» jäätyi kiinni ja retkikunnan täytyi varustautua
talvimajaan.
»Armon» lahdessa.
Ja sen täytyi jäädä »Armon lahteen» ainaiseksikin. Jäät eivät lahdesta
lähteneet seuraavana kesänä 1852 eivätkä edes kesällä 1853. Kaksi
kurjaa talvea M'Cluren täytyi joukkoineen viettää tässä lahdessa.
Sairaitten luku alkoi lisääntymistään lisääntyä ja ruoka-annoksia
täytyi pienentää, vaikka riistaa olikin ja sitä ammuttiin runsaasti.
Huhtikuussa 1852 M'Clure kuuden miehen keralla matkusti Banksin
salmen jäitten poikki Melvillen saarelle, saapuen sinne kymmenen
päivän kuluttua. Sieltä hän toivoi löytävänsä ruokatavaroita ja
ehkä englantilaisen laivankin, mutta tähän nähden hän koki katkeran
pettymyksen. Hän löysi vain rasian, jossa oli ilmoitus, että kapteeni
Austin oli viettänyt vuodon 1850 Griffithin saarella, ja samaan rasiaan
hän nyt pisti kertomuksen retkestään ja tilastaan »Armon lahdessa».
Tätä ilmoitusta hän sitten sai kiittää pelastuksestaan. Toukokuun
11:ntenä M'Clure palasi laivalleen, jossa keripukki sillä välin oli
alkanut tehdä tuhojaan. Onneksi oli Banksin maalla runsaasti riistaa,
niin että miehille kolmasti viikossa voitiin antaa tuoretta lihaa.
Vasta elokuun 16:ntena Armon lahdessa jää irtaantui rannoista, mutta
suuret ahtojääröykkiöt estivät sitä pääsemästä ulos mereen, ja jo 20
päivänä lahti alkoi uudelleen jäätyä. »Investigatoria» nyt uhkasi
Franklinin ja hänen tovereittensa kohtalo, jonka vuoksi M'Cluren täytyi
miettiä keinoja, miten saisi väkensä pelastetuksi. Hän aikoi terveitten
miesten keralla jäädä edelleen laivaan siinä toivossa, että hän
kesällä 1853 pääsisi salmen poikki Melvillen maan rannoille, sairaat
hän sitä vastoin aikoi lähettää kahdessa osastossa itää ja etelää
kohti — kaikesta päättäen varmaan kuolemaan, ellei ehkä Collinson
olisi heitä pelastanut. Huhtikuun 5:ntenä laivalla sattui ensimmäinen
kuolemantapaus ja seuraavana päivänä M'Clure kirjoitti päiväkirjaansa:
Pelastus.
»Käyskentelin ensimmäisen upseerini keralla laivan vieressä ja
keskustelimme siitä, kuinka kovaksi jäätyneeseen maahan saataisiin
kaivetuksi hauta eilen kuolleelle miehelle, ja samalla näimme miehen,
joka salmen suussa olevilta jääröykkiöiltä sukkelaan lähestyi meitä.
Luulimme ensin, että se oli joku meikäläisiä, jota ehkä jääkarhu
ajoi takaa, mutta kuta lähemmäksi hän tuli, sitä epäilyttävämmältä
asia alkoi tuntua, ken se saattoi olla. Varmaa oli, ettei hän ollut
kenenkään meikäläisen kaltainen, mutta sitten ajattelimme, että
joku ehkä oli lähtenyt uutta pukua koettelemaan, valmistautuakseen
rekiretkelle. Kun emme nähneet läheisyydessä ketään muutakaan, niin
lähdimme eteenpäin. Saavuttuamme parinsadan askeleen päähän hänestä,
kohotti tämä omituinen olento käsivartensa ilmaan ja teki niillä
samanlaisia merkkejä kuin eskimoitten on tapana, huutaen meille samalla
suurimmalla äänensä ponnistuksella sanoja, jotka tuulen ja sanomattoman
kiihtymyksemme vuoksi meistä kuuluivat kuin hurjalta hätähuudolta
ja saivat meidät pysähtymään. Vieras lähestyi levollisesti, ja
huomatessamme nyt, että hänen kasvonsa olivat mustat kuin ebenpuu,
ihmettelimme totisesti itseksemme, oliko hän todella tämän, vai jonkun
toisen maailman asukas. Jos hänellä vielä olisi ollut vähän häntää tai
sorkka, olisimme suin päin lähteneet pakoon. Mutta nyt jäimme kuin
jäimmekin paikallemme, ja vaikka taivas olisi kukistunut päällemme,
emme olisi syvemmin hämmästyneet kuin kuullessamme hänen sanovan: 'Olen
luutnantti Pim, ennen palvellut »Heraldilla», nyt »Resolutella».'
Kapteeni Kellett oli laivoineen Dealy-saarella. Vaistomaisesti
hyökkäsimme häntä vastaan ja tartuimme hänen käteensä.»
Sähkön nopeudella levisi sanoma avun saapumisesta. Koko laiva alkoi
elää, sairaat hyppäsivät vuoteeltaan, kaikki hyökkäsivät jäälle,
nähdäkseen omin silmin tämän merkillisen miehen, ja pian saapui siihen
»Resoluten» koiravaljakkokin. Luutnantti Pimin musta naama oli uusi
suojakeino pakkasta vastaan, joka oli keksitty »Investigatorin» poissa
ollessa. Jos Pim olisi tullut parikaan päivää myöhemmin, olisi M'
Clure jo ennättänyt lähettää sairaansa matkaan saamaan napamaitten
jäätiköillä hautansa.
Pimin reki oli matkalla mennyt rikki, mutta hän ei kuitenkaan
tahtonut palata, ennenkuin oli M'Cluren tavannut, ja hänen kuntonsa
ja uhrautuvaisuutensa pelasti »Investigatorin» miehistön. Laivaa
hän ei voinut pelastaa, vaan jätettiin se Armon lahteen jäitten
tuhottavaksi, niin raskaalta kun tämä M'Cluresta tuntuikin. Viimeiseen
saakka hän toivoi voivansa kulkea sillä sen ainoan salmen poikki, joka
luoteisväylästä vielä oli purjehtimatta.
M'Clure kulki sitten väkineen jäätä Kellettin laivaan, joka oli
Melvillen saaren kaakkoisrannalla, ja tällä laivalla hän pääsi Barrowin
salmen suuhun, mutta sitten »Resolutekin» takertui jäihin ja oli
hylättävä ja loppumatka Beecheyn saarelle oli kuljettava jäätä.
M'Clurea pidettiin luoteisväylän löytäjänä ja ensimmäisenä kulkijana,
vaikk'ei hän ollutkaan koko väylää laivalla kulkenut, ja siitä
syystä hänelle ja hänen väelleen annettiin 10,000 punnan palkinto,
M'Clure itse ylennettiin ja aateloitiin ja sai tieteellisten seurain
kunniamerkkejä. Hänen ansionsa luoteisväylän löytämisestä eivät
kuitenkaan ole suurimmat, vaan ensi sijassaan ne kuuluvat Franklinille.
Collinson taas purjehti etäimmälle siihen luoteisväylään, joka todella
on laivallakin kuljettava ja jota pitkin Amundsen sitten »Gjöalla»
purjehti Baffinin lahdesta Beringin salmeen.
Collinsonin seikkailut.
Collinson saapui Kap Lisburneen, Amerikan luoteisrannalle, elokuun
13:ntena v. 1850, kaksi viikkoa myöhemmin kuin M'Clure, ja kahdeksan
päivää myöhemmin hän kohtasi vahvan napa-ahtojään, seuraten sen
reunaa leveysasteelle 73°23' ja pituusasteelle 164 W, sulaa napamerta
tapaamatta. Kun hänellä ei vielä ollut tietoa »Investigatorista»,
palasi hän Tyynelle merelle talvea viettämään.
V. 1851 hän taas purjehti Jäämereen ja heinäkuun 31:ntenä lähti
Barrowin nokasta itäänpäin, suoriuduttuaan jäistä, jotka uhkasivat
ajaa hänen laivansa rannalle. Eskimot kuitenkin turhaan kokoontuivat
saaliin jaolle, »Enterprise» pelastui ja saapui elokuun 26:ntena Kap
Bathurstiin ja sieltä edelleen kulkiessaan Walesin prinssin salmeen,
josta hän löysi M'Cluren kätkemät ruokavarat. Hän arvasi salmen
johtavan Melvillen salmeen ja M'Cluren sitä kulkeneen ja purjehti sen
päähän, mutta jäät sulkivat salmen pohjoispäässä tien, niin ettei hän
voinut purjehtia siitä edelleen. Hän pääsi kuitenkin laivallaan 57
meripenikulman päähän siitä kohdasta, jonka Parry v. 1819 oli idästä
käsin saavuttanut, lähemmäksi siis kuin M'Clure Armon lahdessa.
Collinson kääntyi nyt etelää kohti — hän oli salmeen ajanut vain
kymmenen päivää sen jälkeen kuin M'Clure oli talvimajastaan lähtenyt
— ja lähti Banksin maan rantaa pohjoista kohti purjehtimaan, tullen
noin 100 mailin päähän siitä kohdasta, jossa »Investigator» oli samaan
aikaan syyskuun 7:ntenä 1851 jäissä kiinni, mutta kun hän ei tavannut
minkäänlaisia kivipyykkejä rannikolla, otaksui hän, ettei M'Clure
ollut lähtenyt sille suunnalle, ja palasi takaisin, pelastaen laivansa
varmasta tuhosta. »Enterprisen» hän vei talvisatamaan Walkerin lahteen,
Walesin prinssin salmen eteläpäähän.
Seudulla oleskeli marraskuuhun saakka joukko eskimoita
pyyntihommissaan, mutta sitten he muuttivat etelään, palatakseen
takaisin vasta seuraavana kevännä. Talven kuluessa »Enterprisesta»
tehtiin kaksi rekiretkeä. Toinen retkikunta tutki Prinssi Albertin
maan rantoja, toinen kulki jäiden poikki Melvillen saarelle saapuen
Kap Providenceen kaksikymmentä päivää myöhemmin kuin M'Clure oli
siellä ollut. Luutnantti Parkes, joka tätä retkikuntaa johti, näki
jäällä reenjälkiä ja oli kuulevinaan koirain haukuntaa, mutta peläten
ehkä tapaavansa eskimoita, hän palasi takaisin, aseeton kun oli. Se
oli ainoa kerta, jolloin upseeri Franklinin etsinnässä karttoi toisia
retkikuntia. Jos hän olisi jatkanut Parryn talvikortteeriin, olisi hän
siellä saanut lukea, että »Investigator» oli Armon lahdessa ja että
M'Clintock Austinin retkikunnasta kesäkuussa 1851 oli etsinyt tämän
rannikon.
Lähtien Walkerin lahdesta elokuussa 1852 Collinson kartoitti Prinssi
Albertin salmen ja kääntyi sitten Delfiini- ja Union-salmeen,
eteläisimpään luoteisväylistä siis, joka erottaa napasaariston Amerikan
mantereesta. Syyskuun 26:ntena hänen kuitenkin, Kruunausmutkan
ajojäiden poikki purjehdittuaan, täytyi asettua Deasen salmen itäpäähän
talvehtimaan. Täälläkin hän tapasi eskimoita, jotka alussa olivat hyvin
arkoja, ja sai heiltä erään laivan koneosan ja rautaisia ja messinkisiä
esineitä, jotka hän kyllä tunsi Englannin sotalaivastoon kuuluneiksi,
mutta kun tulkki oli M'Cluren laivalla, ei hän saanut tarkemmin selkoa
siitä, mistä ne olivat tulleet.
Huhtikuussa Collinson lähetti rekiretkikunnan, joka rannikkoa
seuraillen saapui Viktorian maan kaakkoiskulmaan ja sieltä kulki
pohjoiseen Gatesheadin saareen leveydelle 70°25', aikoen jatkaa
matkaa James Rossin tutkimalle Walesin prinssin maalle, mutta maa
päättyikin ja aavan meren poikki rekiretkikunnan oli mahdoton kulkea
jään röykkiöisyyden ja epätasaisuuden vuoksi. Paluumatkalla se tapasi
laivan oven kehän, jossa oli kuparinen lukko, lukossa amiraliteetin
nuolimerkki. Myöhemmin tämä ovenkehä Woolichissa sotalaivaston
arsenaalissa tunnettiin »Terroriin» kuuluneeksi. Collinsonilla oli
laivallaan mies, joka ennen oli palvellut »Erebuksessa», mutta hän ei
sitä tuntenut.
Kivihiilien vähyys esti Collinsonia enää kauemmaksi tunkeutumasta,
kun hän elokuun 11:ntenä v. 1853 jälleen pääsi lähtemään Cambridgen
lahdesta talvimajastaan. Hän pyrki Amerikan rannalle, jossa oli paljon
ajopuita. Onnellisesti hän nytkin johti suuren laivansa Viktorian ja
Wollastonin maan eteläpuolella olevain vaikeitten ja karisten väyläin
kautta, lähteäkseen kotimatkalle. 200 meripenikulmaa Barrowin nokan
länsipuolella talvi kuitenkin jälleen yllätti hänet, niin että hän
vasta heinäkuun puolivälissä 1854 pääsi jatkamaan kotimaahansa, palaten
heinäkuun 5:ntenä 1855 Englantiin, viisi vuotta ja neljä kuukautta
poissa oltuaan.
Collinsonin osoittama erinomainen merimieskunto on herättänyt kaikkien
aikain purjehtijain ihastusta. Huolimatta kaikista suunnattomista
vaaroista ja vaikeuksista hän toi laivansa ehjänä kotia. Kaikista
hallituksen lähettämistä retkikunnista hän pääsi lähimmäksi Franklinin
retkikunnan tuhoutumaseutuja. Amiraali Richards sanoi hänen työnsä
osoittaneen »kärsivällisyyttä, kestävyyttä ja hellittämätöntä sitkeyttä
vaikeuksissa, joita suurempia tuskin kenenkään on ollut voitettava.»
Saman tunnustuksen antoi hänelle Amundsen pienellä »Gjöallaan»
purjehtiessaan samat vaikeat väylät.
M'Cluren retken rinnalla Collinsonin retki jäi varjoon, vaikka hänen
ansionsa epäilemättä olivat suuremmat.
Franklinin retkikunnan kohtalo.
Yhdeksän vuotta oli kulunut Franklinin retkikunnan katoamisesta.
Koko laaja napasaaristo oli suunnitelmallisesti etsitty, yhtä pientä
kolkkaa lukuunottamatta, joka käsitti Backin löytämän Suuren Kalajoen
pohjoispuoliset seudut. Kummaltakin puolelta oli tosin edetty sangen
lähelle tätä aluetta, mutta perillä saakka ei kukaan ollut käynyt ja
sattuman kauppa oli, että sen kätkemät hirmut vielä nytkään tulivat
tunnetuiksi. Siitä oli kiittäminen t:ri Raea, jonka retken Wollastonin
ja Viktorian maan etelärannoille jo olemme kertoneet; Hudson Bay-yhtiön
palveluksessa hän v. 1853 lähti kartoittamaan Boothia niemimaan
rannikkoa.
Raen retki Boothia niemelle.
Lähtien veneellä Chesterfield Inletistä, Hudsonin lahden
luoteiskulmasta, elokuun 10:ntenä, hän neljän päivän kuluttua saapui
Repulse Bayhin Melvillen niemimaan juurelle, kerallaan vain kolmen
kuukauden eväät. Riistan saannista ja eskimoitten avusta siis kokonaan
riippui, saattaisiko hän matkallaan talvehtia. Syyskuun 1:nä, jolloin
Raen miehineen olisi pitänyt lähteä paluumatkalle, heillä oli
polttoainetta 14 viikoksi, mutta riistaa oli ollut hyvin niukalta.
Siitä huolimatta koko joukko päätti viettää täällä pohjan perillä
talvea. Ja sitten alkoikin riistaa taas olla niin runsaasti, että
heillä lokakuun 1:nä oli runsaat eväät, 109 peuraa, yksi myskihärkä,
106 riekkoa, yksi hylje ja 190 lohta.
Keväällä retkikunta kaivoi ikijäätyneeseen maahan osan eväistään
paluumatkan varalle ja lähti maaliskuun viimeisenä päivänä v. 1854
kartoittamaan Boothia niemimaan länsirannikkoa. Huhtik. 20:ntenä Rae
niemimaan juuressa itärannalla tapasi nuoren eskimon, joka kertoi
hänelle ensimmäisen tiedon Franklinin retkikunnan tuhosta.
Ensimmäinen tieto Franklinin retkikunnan tuhosta.
Keväällä 1850 oli nähty neljäkymmentä valkoista, jotka olivat vetäneet
venettä eteläänpäin pitkin Kuningas Williamin maan länsirantaa. He
olivat ostaneet hylkeen pyyntiretkellä olevilta eskimoilta ja näille
kertoneet jäiden tuhonneen heidän laivansa, jonka vuoksi he nyt
matkasivat semmoiseen maahan, missä voisivat ampua peuroja. Myöhemmin,
ennen jäiden lähtöä, oli mannermaalta tavattu 30 miehen ruumiit
ja viisi eräältä saarelta yksi päivämatka pohjoiseen. Nämä paikat
saattoivat olla Back Riverin eskimoleiri ja Montrealin saari taikka
jotkut toiset paikat lähellä Ison Kalajoen eli Back Riverin suuta.
Kaikki valkoiset olivat, päällikköä lukuunottamatta, eskimoitten
tietojen mukaan olleet sangen kurjassa kunnossa, kärsien elintarpeiden
puutetta.
Kadonneitten esineitä.
Rae ei alussa tahtonut uskoa näitä tietoja, mutta kuta lähemmäksi hän
tuli sitä seutua, sitä varmemmin hän alkoi uskoa, että nämä kertomukset
ainakin osaksi olivat perustellut. Hän näki nimittäin eskimoilla koko
joukon esineitä, jotka epäilemättä olivat »Erebuksesta» ja »Terrorista»
taikka olivat kuuluneet näiden taivain miehistöille, kuten kellojen,
kompassien, kaukoputkien ja pyssyjen kappaleita, hopeaisia lusikoita,
haarukoita ja hopealautasiakin, joissa oli Franklinin ja hänen
upseeriensa nimet, vaakunat tai nimikirjaimet. Suuren osan niistä hän
sai ostetuksi ja tuoduksi samana syksynä Churchillin asemalle Hudsonin
lahden länsirannalle. Raella oli sangen riittämättömät varustukset ja
siinä syy, miks'ei hän voinut laajemmalta jatkaa etsiskelyitä.
Lokakuun 24:ntenä 1854 t:ri Rae sitten ilmestyi Englannin amiraliteetin
virkahuoneeseen, jossa hänen odottamaton sanomansa herätti mitä
suurinta huomiota, siellä kun yleensä oltiin sitä; mieltä, että 75:nnen
leveyspiirin eteläpuolelta oli turhaa etsiä Franklinia.
Kun t:ri Rae ei enää terveytensä heikontumisen vuoksi suostunut
johtamaan uutta retkikuntaa samoille maille, lähetti Englannin hallitus
seuraavana vuonna Andersonin ja Stewartin johdolla pienen retkikunnan
Isolle Kalajoelle tarkemmin kuulustelemaan asiaa. Kolmella kanootilla
jokea laskien retkikunta monessa kohdassa puhutteli eskimoita ja
lunasti heiltä paljon Franklinin retkikunnan esineitä. Eskimot sanoivat
saaneensa ne nälkään kuolleitten valkoisten veneestä. Montreal-saarella
oli eskimoitten kätköjä, joissa oli yhä enemmän esineitä, mutta Ison
Kalajoen suulta ei mitään löydetty, vaikka etsittiin kymmenen päivää.
Pahaksi onneksi retkikunnalla ei ollut tulkkia, eikä se riittämättömien
varustuksiensa ja hatarain veneittensä vuoksi voinut lähteä salmen yli
Kuningas Williamin maalle.
Andersonin palattua amiraliteetti päätti Franklinin retkikunnan tuhon
lopullisesti varmaksi ja antoi t:ri Raelle ja hänen tovereilleen 10,000
punnan palkinnon Franklinin ja hänen seuralaistensa kohtalon selville
saamisesta.
Englannin hallitus oli nyt mielestään tehnyt kylläksi, eikä suostunut
sen koommin jatkamaan etsiskelyitä, mutta Lady Franklin ei hellittänyt,
ennenkuin oli saanut miehensä ja hänen seuralaistensa kohtalon
lopullisesti selvitellyksi ja pelastetuksi heidän paperinsa, joista
saataisiin enemmän tietoa. Useat hyvät ystävät tarjoutuivat häntä
jälleen auttamaan, niin että tuota pikaa olikin jälleen koolla melkein
rahasumma. Retkikunnalle ostettiin pieni hyvä höyrylaiva, »Fox», ja
tämän päälliköksi suostui koettu Ludvig M'Clintock rupeamaan. Hän
oli jo ollut mukana kolmella naparetkellä. Muu päällystö saatiin
sotalaivoista — upseerit suostuivat palvelemaan palkatta, vieläpä
melkoisella summalla avustivatkin retkeä — kaikki miehet olivat
valioväkeä, jota paitsi tulkki Petersen ja myöhemmin eräs eskimokin
liittyivät joukkoon. »Foxia» vahvistettiin, niin että siitä tuli varsin
tyydyttävä jäämerenkulkija. Hallituskin lopulta suostui antamaan
aseita, raketteja, jääaseita, pemmikaania, talvimajan, rohtoja,
karttoja, kirjoja, koneita ja vaatteita. Heinäkuun 1:nä 1857 »Fox»
lähti matkalle, 28 kuukauden eväin varustettuna.
M'Clintockin retki.
Kahdentoista päivän kuluttua tuli Grönlanti näkyviin ja jo sen
eteläpäässä oli suoriuduttava ensimmäisistä, Huippuvuorien mereltä
tulevista ajojäistä. Heinäkuun 20:ntenä »Fox» saapui Frederikshaabiin,
tavaten siellä kuulun luonnontutkijan Rinkin, joka oli kirjoittanut
Grönlannista oivan teoksen. Hänen avullaan retkikunta sai kahdeksan
tonnia grönlantilaisia kivihiiliä. Godhavenista M'Clintock osti
rekikoiria ja palkkasi nuoren eskimon niiden ajajaksi. Vielä
Upernivikissäkin, Grönlannin pohjoisimmassa siirtokunnassa, »Fox»
poikkesi.
Baffinin lahdessa olivat jääolot kuitenkin tänä vuonna tavallista
vaikeammat. M'Clintock yritti ensin keskivettä Lancasterin salmeen,
mutta koskivedessä ei ollut sulaa ensinkään. Ja ehjän jäänreunan
hän tapasi kauempana etelässäkin, jonka vuoksi täytyi laskea kauas
pohjoiseen Melvillen lahteen, pohjoisväylää koettamaan. Melvillen
lahdessa äkillinen kaakkoistuuli ajoi laivan ympärille niin paljon
jäitä, että M'Clintockin täytyi ottaa propelli ja peräsin pois
estääkseen jäitä rikkomasta niitä, mutta jääankkureilla ja köysillä
hän sittenkin sai kuljetetuksi aluksensa pohjoisveteen. Tuskin oli
hän kuitenkaan sinne päässyt syyskuun 18:ntena, kun kohosi kylmä
luoteistuuli, joka jäädytti laivan kiinni niin lujaan, ettei ollut
muuta neuvoa kuin varustautua siinä talvea vastaanottamaan. M'Clintock
koetti kaikin tavoin säilyttää miehensä terveinä ja reippaina,
ollakseen valmiina heti kesän tullen uudelleen yrittämään. Alussa oli
jäillä jotenkin runsaasti riistaa, sitten vain jääkarhuja, joiden ajo
kuitenkin tuotti retkikunnalle jännittäviä hetkiä. Vuoden lopulla alus
konehuoneessa sattuneen tapaturman kautta menetti koneenkäyttäjänsä.
Koko joulu-, tammi- ja helmikuun »Fox» ajeli Baffinin lahdessa
sinne tänne, enimmäkseen kuitenkin etelää kohti. Maaliskuun alussa
se oli korkean Disko-saaren kohdalla, huhtikuun alussa napapiirin
seuduilla. Mutta vasta Davisin salmessa, leveyspiirillä 63 1/2°
jääkenttä lämpöisen meriveden tavatessaan hajaantui ja »Fox» vapautui,
kuljettuaan jäitten mukana 2,215 kilometriä. Vuosi oli menetetty, mutta
M'Clintock päätti viipymättä alkaa alusta.
Kääntäen uudelleen keulan pohjoista kohti »Fox» kulki Melvillen
lahteen ja pääsi tällä kertaa onnellisesti pohjoisveden poikki. North
Devon saarella M'Clintock tapasi eskimoita ja tiedusteli heiltä,
mutta he eivät tienneet mitään sen kummempaa. Heinäkuun lopulla hän
tiedusteli Baffinin maan eskimoilta, mutta ei heiltäkään saanut tietoja
Franklinin retkikunnasta, vaikka he olivat kuulleet Raesta ja vielä
muistelivat Parrynkin matkoja. Elokuun 11:ntenä »Fox» saapui Beecheyn
saarelle, vieden sinne muistotaulun, jonka Lady Franklin oli hankkinut
»Erebuksen» ja »Terrorin» merimiesten haudoille. Otettuaan saarelta
kivihiiliä ja muita sinne jätettyjä varastoita M'Clintock sitten laski
Peelin salmeen, jonka kautta Kuningas Williamin maan väylä kulkee.
Salmi oli kuitenkin niin täynnään ahtojäitä, ettei »Fox» päässyt sen
läpi, vaan täytyi palata Prince Regentin salmeen, jossa oli selvä
vesi. Syyskuun 6:ntena M'Clintock tutkisteli Bellotin salmea, josta
ajojäät näyttivät vähitellen tyhjenevän, kuta enemmän kesä kului. Tässä
salmessa, johon Boothia maa päättyy, on kova vuoksi- ja luodevesi ja
toisin paikoin jyrkät kalliorannat. Monen turhan yrityksen jälkeen
M'Clintockin täytyi jäädä talvimajaan salmen itäpäähän pieneen »Port
Kennedy» lahteen.
Jo lokakuun 18:ntena luutnantti Hobson teki rekiretken Boothia Felixin
länsirannalle viedäkseen sinne eväsvarastoja seuraavan kevään pitkäin
rekiretkien varalta. Tällä retkellä hänelle ja hänen miehilleen oli
tulla äkkituho. Heidän jäällä maatessaan irroitti vuoksivesi ja
kova luodetuuli jään rannasta ja puhalsi sen ulos merelle. Tämän
huomatessaan Hobson antoi paikalla valjastaa koirat, mutta mitään
pakopaikkaa ei enää löytynyt ja kauhukseen retkeilijät huomasivat,
kuinka aallot vähitellen palottelivat jääteliä yhä pienemmäksi ja
pienemmäksi, niin ettei se lopulta ollut kuin 20 askelta läpimitaten.
Onneksi tämä pieni jäälautta kuitenkin lopulta tarttui mannermaan ja
erään pienen saaren väliin kiinni ja hätääntyneet pelastuivat maalle.
Kolme viikkoa kestäneen matkan jälkeen luutnantti Hobson miehineen
palasi takaisin laivaan.
Muutama päivä sen jälkeen kuoli laivan toinenkin koneenkäyttäjä ja
M'Clintockin oli itse opittava konetta hoitamaan. Talven kuluessa
metsästettiin, mutta riistaa oli niukasti. Talvi oli erikoisen kylmä ja
myrskyinen. Terveydentila pysyi siitä huolimatta hyvänä ja jo helmikuun
puolivälissä lähtivät ensimmäiset rekiretkikunnat matkaan, M'Clintock
kahdella reellä magneettisen navan seuduille, kapteeni Young taas
Walesin prinssin maalle.
Eskimolta kuulustellaan.
Kap Viktorian luona, magneettisen navan kaakkoispuolella, M'Clintock
tapasi eskimoita. Nämä olivat pyyntiretkellä ja kutsuivat M'Clintockia
tulemaan kyläänsä, johon tämä suostuikin.
»Ettekö ole viime aikoina tavanneet valkoisia?» kysyi tulkki
pyyntimiehiltä.
»Emme ole puhelleet valkoisten kanssa, mutta heidän ruumiinsa olemme
nähneet eräällä lohisaarella (kalasaarella); näiden veitsien rauta ja
tämä metallinappi ovat niiltä.»
Kun heiltä udeltiin, oliko heillä enemmänkin lohisaaren vainajain
tavaroita, kävivät he epäluuloisiksi ja vastasivat kartellen.
Rauhoittaakseen heitä M'Clintock käski sanoa, ettei tavaroita otettaisi
heiltä pois ja että he olivat menetelleet aivan oikein, kun olivat
ottaneet esineet, olivathan valkoiset kuolleet eivätkä enää niitä
tarvinneet.
Siitä pohjanperän miehet kävivät sangen puheliaiksi ja innostuivat
puhumaan niistä verrattomista esineistä, joita heidän heimonsa miehet
olivat sieltä saaneet ja joista he olivat valmistaneet monenlaisia
tarve-esineitä. Kylään tultuaan M'Clintock antoi rakentaa itselleen
lumimajan ja alkoi paikalla ostella kaikkia Franklinin retkikunnan
tavaroita ja niistä valmistettuja esineitä, mitä kaupan tuotiin. Niitä
oli hopealusikoita, haarukoita, kultaisten kellonperäin kappale,
nappeja, mitali ja muita pieniä esineitä, ynnä jousia, nuolia ja muita
laivoista otetuista aineista valmistettuja esineitä. He kertoivat
vielä, että valkoiset olivat jättäneet Isolle Kalajoelle veneen, josta
he olivat saaneet puuta, ja että jäät muutama vuosi takaperin olivat
särkeneet ison laivan, joka oli ajautunut Kuningas Williamin maan
edustalle, mutta että miehistö oli mennyt maihin ja lähtenyt kulkemaan
Isoa Kalajokea kohti, jossa se oli kuollut. Näistä alkuasukkaista ei
kukaan sanonut nähneensä Franklinin miehiä, mutta yksi väitti nähneensä
luita saarella Ison Kalajoen suulla.
Nämä tiedot vahvistivat siis oikeaksi t:ri Raen kertomuksen, mutta
arvoitukseksi jäi, miten toisen laivan oli käynyt.
Viisikolmatta päivää retkellä oltuaan M'Clintock palasi takaisin. Niin
aikaiset rekiretket näissä kylmissä seuduissa ovat ylen rasittavia.
Elohopea jäätyi ja rommikin hyytyi puuroksi, mutta retkikunnan mukana
oleva eskimo rakensi aina yöksi hyvän lumimajan, joka soi paljon
paremman suojan kuin teltta. Samaan kokemukseen ovat myöhemmätkin
napamatkustajat tulleet.
Kapteeni Young oli jo aikaisemmin tullut retkeltään, joten kaikki nyt
olivat »Foxilla» koolla. M'Clintock oli jälleen osoittanut, kuinka
käytännöllisesti hän oli rekiretkeilyn järjestänyt ja siten viittonut
tien, jota kaikki myöhemmät rekiretkeilijät ovat kulkeneet. A.E.
Nordenskjöld hänestä lausuukin:
»Nämä maantieteelle niin tärkeät Franklin-retket johtivat arktisten
rekiretkien varustuksien melkoiseen kehitykseen. M'Clintockin kautta,
joka otti osaa kolmeen naparetkeen ja yhdellä retkellä oli päällikkönä,
opittiin kulkemaan pitkiä matkoja, oleskelemaan enemmän aikaa
taivasalla, arvioimaan eväitten kulutus ja keräämään mahdollisimman
suuri määrä ravintoaineita mitä pienimpään tilaan ja supistamaan paino
niin pieneksi kuin suinkin.»
Huhtikuun 2 päivänä M'Clintock lähti pääretkelleen saadakseen
vihdoinkin tutkittavansa synkän salaisuuden lopullisesti selvitetyksi.
Retkikuntaan kuului paitsi häntä itseään luutnantti Hobson ja kahdeksan
muuta miestä ja oli heillä neljä rekeä ja kaksitoista koiraa. Boothia
Felixin länsirantaa, joka pohjoisessa oli kallioinen, mutta etelää
kohti yhä aleni lakeammaksi, retkikunta kulki Kap Viktoriaan saakka,
joka on Kuningas Williamin maan kohdalla 70:llä leveysasteella. Siellä
se jakaantui kahtia, M'Clintock tutkiakseen Ison Kalajoen suistamon ja
Kuningas Williamin maan etelärannan, luutnantti Hobson taas lähteäkseen
etsimään Kuningas Williamin maan länsirantaa ja haaksirikkoutunutta
laivaa, josta eskimot olivat kertoneet. M'Clintock tapasi Kap Viktorian
luona kaksitoista eskimoa, joilta hän lunasti paljon Franklinin
retkikunnan tavaroita, veitsiä, jotka oli valmistettu laivain
rautaosista, viiloja, keihään varsia ja hopeaveitsiä, haarukoita ja
lusikoita. Kuusi hopealusikkaa maksoi kaksi äimää. Näytti siltä, kun
eivät nämä eskimot olisi ennen tunteneet puuta eivätkä rautaa, koska
heidän teräaseensa olivat luuta ja reenjalakset litistetyistä ja
sitten jäädytetyistä hylkeennahkakääröistä. Kaikkia nappeja, rauta- ja
puuesineitä M'Clintock ei edes huolinut ostaa.
Salmen yli mennen M'Clintock sitten alkoi etsiä Kuningas Williamin maan
etelärantaa, tavaten siellä hylätyltä eskimoasunnoita ja asutunkin
kylän, jossa asui kolmisenkymmentä eskimoa. Heilläkin oli paljon
Franklinin retkikunnan tavaroita, joita M'Clintock ei kuitenkaan enää
voinut ostella.
Nämä eskimot kertoivat, että viiden päivämatkan takana maan poikki
kulkien oli ollut haaksirikkoontunut laiva, mutta ettei siellä jälkeen
talven 1857—58 kukaan ollut käynyt eikä tiedetty, vieläkö se oli
säilynyt. Muuan vanha järkevä eukko, jolta Petersen tarkkaan kyseli
kaikkia, lausui: »Kun olin siellä viime kerran, ei suuresta umiakista
(veneestä) ollut paljoakaan jäljellä. Innuit (eskimot) olivat vieneet,
mitä irti saivat.»
»Entä milloin huomasitte laivan ensi kerran? Ettekö nähnyt ketään
valkoisista?» kysyi Petersen.
»Vuoden lopulla jäät painoivat laivan rantaan; valkoiset lähtivät
sitten Isolle Kalajoelle, mutta matkalla he mannermaalla kuolivat.
Monta heidän ruumistaan olemme nähneet! He kaatuivat ja kuolivat
kulkiessaan.»
M'Clintock lähti sitten salmen poikki mannermaalle, jossa niinikään
sanottiin olevan eskimoita, mutta vain yhden perheen hän tapasi, eikä
hän Ogleniemeltä, Montrealin saarelta eikä Barrowin mutkasta tavannut
kuin vähän eskimoiden piiloittamaa kuparia ja rautaa, jonka vuoksi hän
Simpsonin salmen poikki palasi Kuningas Williamin maalle.
Ensimmäinen vainaja.
Toukokuun 24:nteen päivään saakka retkikunta kulki saaren ylen kolkkoa,
yksitoikkoista rantaa länteen päin ja mainittuna päivänä M'Clintock
löysi puoleksi lumen peittämän luurangon, joka näytti kulkiessaan
suulleen kaatuneen ja siihen kuolleen, kuten eskimoeukko oli sanonut.
Lumesta löytyi pieni vaateharja ja taskukampa sekä taskukirja, joka
kuitenkin oli jäässä. Vainaja näytti olleen nuori upseerinpalvelija.
Haudattuaan vainajan M'Clintock Kap Herschelin luota, jossa Simpsonin
salmi päättyy, löysi vanhan kivipyykin, mutta se oli puoleksi revitty
ja eskimot olivat sen etsineet eikä sieltä löytynyt minkäänlaista
viestiä. Mutta kivipyykin näkyvän aseman vuoksi saattoi pitää varmana,
että tuhoutuneet olivat sen rakentaneet antaakseen tietoja itsestään.
Kap Crozierin, saaren läntisimmän niemen luota, ranta kääntyi
koilliseen, muuttuen yhäkin autiommaksi ja kolkommaksi. Se on aivan
lakeata, kalkkikivestä muodostunut, eikä tarjoa myrskyä vastaan
minkäänlaista suojaa. Viktorian kaita, joksi ulkopuolella olevaa vettä
sanotaan, oli täynnään vanhaa jykevää napajäätä. Tämmöisissä matalissa
rantavesissä hylkeet eivät viihdy, jonka vuoksi tämän rannikon
eläimistökin oli erikoisen köyhä. Tuskin näkyi ketun ja karhunkaan
jälkiä ja samoin alkuasukkaatkin karttoivat tätä rantaa.
Kivipyykkejä.
M'Clintock odotti nyt tapaavansa alapäällikkönsä, luutnantti Hobsonin,
mutta sen sijaan hän 32 kilometrin päässä Kap Herschelistä tapasikin
aivan hiljakkoin ladotun kivipyykin, jonka Hobson oli rakentanut,
tallettaen siihen häntä varten mitä hämmästyttävimpiä tietoja.
Hobsonilla oli ollut parempi onni kuin hänellä — hän oli löytänyt
todistuksia, jotka sisälsivät varman tiedon Franklinin retkikunnan
kohtalosta.
Vähän länteen Kap Felixistä, Kuningas Williamin maan pohjoisnokasta,
hän oli löytänyt kivipyykin ja tämän vierestä kolme pientä telttaa,
joissa säilyneet huovat, vanhat vaatteet ja muut esineet viittasivat
siihen, että se oli ollut joko metsästysleiri tai magneettinen
havaintoasema. Muitakin pieniä esineitä Hobson oli löytänyt,
veneenlipun, ruutisarven metallisen kannen, kaksi kiikarinokulaaria,
messinkinapin, punaisia, valkoisia ja sinisiä hansikkaita, silmälasit,
joissa lasien asemesta oli raolliset puunpalaset, seitsemän myttyä
äimiä, pienen kuparisen keittokojeen ja muutamia tulitikkuja y.m.
esineitä, jotka kaikki oli pantu kuparikattilaan ja tämä säkkiin. Mutta
mitään kirjoitusta ei löytynyt, vaikka Hobson antoi rikkoa jäätyneen
maan kolmen metrin piiristä kivipyykin ympäriltäkin. Vieressä oli
kuitenkin kaksi rikottua pulloa ja valkoista, kokoon taitettua paperia,
jossa ehkä oli ennen ollut kirjoitus. Vähän pohjoisempana Kap Victorya
oli toinen kivipyykki, mutta siinä ei ollut muuta kuin tyhjä rasia ja
särkynyt kivikuokka.
Kirjallinen viesti.
Hobson oli saapunut sille paikalle, jossa M'Clintock nyt oli, kuutta
päivää ennen kuin hän, löytämättä merkkiäkään laivasta, jonka eskimot
kertoivat rantaan ajautuneen. Mutta Kap Victoryn luota, Kuningas
Williamin maan luoteisrannalla, hän oli toukokuun 6:ntena löytänyt
suuren kivipyykin, jossa vihdoinkin oli kadonneista kirjallisia
tietoja. Muutamain kivipyykin päästä vierähtäneiden irtainten kivien
alla oli pieni tinattu lipas ja tässä Englannin amiraliteetin kaavake,
jolle oli kirjoitettu kahteen erään. Vanhempi kirjoitus kuului:
28 p. toukokuuta 1847. — Hänen Majesteettinsa laivat Erebus ja
Terror talvehtivat merellä pohj. leveysasteella 70°5' läntisellä
pituusasteella 98°23'. Talven 1846—1847 ne viettivät Beecheyn saarella
pohj. leveydellä 74°43"28' ja länt. pituudella 91°39'15", noustuaan
Wellingtonin kanavaa 77 pohjoiselle leveysasteelle ja palattuaan
takaisin Cornwallis-maan länsipuolitse. Sir John Franklin on
retkikunnan johtaja. Kaikki hyvin.
Me kaksi upseeria ja kuusi miestä lähdimme laivasta maanantaina
toukok. 24 p. 1847.