Retkikunnan kuljettua 110:nnen läntisen pituusasteen poikki ilmoitti
Parry väelleen juhlallisesti, että parlamentin lupaama 5,000 punnan
palkinto oli voitettu. Pitkin matkaa hän nimitteli ne uudet maat,
joita väylän kummallakin puolella nähtiin, Cornwallisin, Bathurstin,
Melvillen saaret y.m. Melvillen saaren länsipuolella tuli vihdoin
vastaan ahtojäitä, ja ne olivat niin vahvat, ettei Parry jaksanut
tunkeutua niiden läpi. Kaksi viikkoa hän Melvillen saaren eteläpuolella
taisteli eteenpäin päästäkseen, mutta kaikki ponnistukset olivat
turhat. Lopulta hänen täytyi kääntyä maihin talvisatamaa etsimään,
talvi kun alkoi tehdä tuloaan sumuineen ja lumimyrskyineen, joissa
miehet pyrkivät eksymään, heti kun vähänkään poistuivat laivalta. Eräs
joukko, joka oli lähtenyt Melvillen saarelle peuroja ja myskihärkiä
ampumaan, löydettiin vasta neljä päivää kateissa oltuaan. Laivalla
ammuttiin tykeillä ja tehtiin leiriin uusia tulia sumun hälvettyä,
mutta näistä keinoista ei ollut apua, Eksyneet olivat elannokseen
ampuneet lintuja, joita he söivät raakoina.
Talven vietto.
Saadakseen laivansa talvisatamaan Parryn täytyi sahauttaa jäähän uoma,
vaikka tämä työ oli kovin vaivalloista. Joka yö uoma uudelleen jäätyi
ja oli joka aamu auki hakattava. Neljä kilometriä oli sahattava,
ennenkuin laivat saatiin turvalliseen satamaan, joka paikka vieläkin
on kartoilla »Winter Harbourin» nimellisenä. Lämpömittari osoitti nyt
-18°C, eikä sulaa vettä enää näkynyt millään suunnalla.
Pitkistä ajoista vietti tutkimusretkikunta nyt jälleen ensimmäisen
talven ikuisen jään maailmassa. Jäät pitivät laivaa vankinaan kymmenen
kuukautta. Napayötä kesti 84 päivää, lähes neljännesvuoden siis.
Suurin pakkanen oli -47°C. Retkikunta oli ajan kokemuksen mukaan mitä
parhaiten varustettu keripukkia vastaan kuivatuilla vihanneksilla,
hapankaalilla ja sitruunahapolla, jota paitsi lihatavara oli
säilytetty mitä parhaiten, ja leivän asemesta oli mitä huolellisimmin
kuivattuja jauhoja, niin että kaiken aikaa voitiin leipoa tuoretta
leipää. Retkikunnan terveydentila olikin koko ajan tyydyttävä. Laivan
köysistö riisuttiin ja jätettiin ulkoilmaan, koska se kannen alla
kosteudessa olisi turmeltunut. Kannen päälle rakennettiin öljykankaasta
katos, jonka alla miehistö talvella huonolla säällä kilpaili ja
voimisteli. Suurin vastus oli jäästä, jota kokoontui kajuuttoihin
niin paljon, että miesten vuoreista toinen puoli usein oli jäässä,
toinen läpimärkä. Ellei sitä joka päivä hakattu pois, kokoontui sitä
niin paljon, että kerran viikon laiminlyönnin jälkeen oli kajuutoista
poistettava lähes 5000 kg jäätä. Laivalla toimitettiin joka viikko
ilmestyvää sanomalehteä ja ulkona urheiltiin joka päivä, milloin vain
oli tilaisuutta. Oma teatterikin retkikunnalla oli — sen jäsenet itse
esiintyjinä.
Myöhemmät retkikunnat ovat noudattaneet samaa ohjelmaa napayön
masentavan vaikutuksen voittamiseksi ja sitä vielä kehittäneetkin.
Rekiretkiä.
Keväällä laivoilta tehtiin useita rekiretkiä, joilla oli suuri merkitys
myöhemmille napamatkustajille, niillä kun ensi kerran koottiin
kokemuksia tästä kulkutavasta, josta sitten tuli arktisten — ja
antarktisten — matkustajain tärkein työtapa uusia maita etsittäessä
ikuisen jään maailmassa. Pisimmällä retkellä saavutettiin Melvillen
saaren pohjoisranta. Parryn johtama retkikunta ei kuitenkaan
kuljettanut eväitään reellä, vaan kevyellä kaksipyöräisellä vaunulla.
Kaikkiaan tämä retkikunta kulki 340 kilometriä, keskimäärin 23 km
päivässä.
Kokokäännös.
Vasta elokuun 8:ntcna 1820 meri taas oli siksi vapaata jäästä, että
Parry saattoi matkaa jatkaa, mutta edessä oleva salmi, jonka hän
nimitti Banksin salmeksi, oli niin täynnään vanhaa napameren jäätä,
että nytkin oli mahdoton tunkeutua sen läpi. Salmen takaa häämöitii
maa, jonka Parry nimitti Banksin maaksi. Hänen täytyi, vaikka oli
näin pitkälle päässyt, kääntyä takaisin ja sai hän kiittää erikoista
onneaan, että paluumatkakin onnistui ja hän vielä saman vuoden
marraskuussa saapui takaisin Englantiin. Paluumatkalla hän löysi
Lancasterin salmen suusta eskimosiirtokunnan. Salmen ja Jäämeren
välinen suuri saaristo nimitettiin myöhemmin Parryn saaristoksi.
Englannissa Parryn suurenmoiset löydöt herättivät niin suurta
innostusta, että hänelle paikalla uskottiin uuden retken johto.
Mutta Parry, vaikka hän olikin niin oivallisen vesiväylän löytänyt,
oli kuitenkin kokemuksensa nojalla, vakuutettu siitä, ettei sitä
Banksin salmen pysyvän vanhan ja vahvan merijään vuoksi ollut
mahdollinen purjehtia paljoakaan kauemmaksi, kuin, hän oli edellisenä
vuotena purjehtinut. Se hyinen salpa, jonka jäiden haltija on tässä
luoteisväylän poikki työntänyt, ei tosin ole kuin satakunta kilometriä
leveä, mutta sitä ei siihen aikaan vielä tiedetty. Ja kapeudestaan
huolimattakin se on yhä vieläkin tehokas salpa pidättämään purjehtijat.
Parryn toinen retki.
Parry päätti tällä kertaa etsiä Tyyneen mereen vievää väylää etelämpää.
Lähdettyään Englannista toukokuussa 1821 hän purjehti Hudsonin salmen
kautta ja Baffinin maan ohi Repulselahteen, joka on Melvillen niemimaan
kannassa, toivoen siitä salmen löytävänsä. Mutta se oli »takaperon
lahti», kuten nimikin osoittaa, eikä salmi, kuten vanhemmat purjehtijat
olivat otaksuneet. Purjehdittuaan jonkun aikaa edestakaisin myrskyn
ajelemana, jäiden ahdistamana, Parry lopulta asettui talvisatamaan
Melvillen niemimaan kaakkoisrannalle, pyydystellen lähellä olevain
eskimoitten kanssa.
Eskimot.
Laivain asetuttua talvimajaan leveydelle 66°10' saapui niiden luo
helmikuun 1:nä joukko eskimoita, jotka tekivät leirinsä aivan viereen,
niin että purjehtijoilla oli hyvä tilaisuus tutustua tämän kansan
tapoihin.
Alussa eskimot olivat epäluuloisia ja arkoja. Heidän kylässään oli
kuusi isoa majaa, joissa asui noin 60 ihmistä ja paljon koiria. Majansa
he rakensivat niin sukkelaan, etteivät eurooppalaiset edes huomanneet
niitä, ennenkuin kaikki oli järjestyksessä. Ne olivat kaikki rakennetut
jäästä ja lumesta. Sisään kuljettiin kapeasta käytävästä, joka tuskin
oli metriä korkea. Käytävä johti holvattuun pyöreään huoneeseen,
jonka leveys oli 4 1/2 metriä, korkeus keskeltä 2 m 25. Joka majassa
oli yksi, kaksi tai kolme tämmöistä huonetta, joilla oli yhteinen
ulkokäytävä. Lakeen oli sovitettu pyöreä jäälevy, josta päivänvalo
pääsi majaan. Pari tuntia kului majan rakentamiseen. Majaan tehtiin
lumesta vuode, joka peitettiin valaanparralla ja kanervilla, nämä
taas hylkeen- ja peurannahkoilla. Lamppua varten, jossa aina paloi
valkea, tehtiin lumipatsas. Pata riippui seinään pistetystä luusta.
Tämä pieni eskimokunta eli keskenään hyvässä sovussa ja oli kovin
ihmeissään kaikesta, mitä valkoiset heille näyttivät. Naiset ihastuivat
ikihyviksi, kun saivat pieniä peilejä, nappeja ynnä muuta rihkamaa.
Eurooppalaisten puolestaan täytyi ihailla sitä kekseliäisyyttä,
jota eskimot olivat osoittaneet tullakseen toimeen tämän tylyn
luonnon keskellä. He olivat erinomaisia metsästäjiä ja kalastajia.
Peurat he ajoivat veteen ja tappoivat ne sitten kajaakeistaan.
Päiväkausia he jääseinän takana istuivat hylkeitten ilmareikäin
ääressä väijymässä, pistääkseen keihäänsä hylkeen turpaan, heti kun
se kohotti sitä avannostaan. Hylkeen tavoin he ryömivät jäätä pitkin
päästäkseen ampumamatkan päähän. Kun saalista oli viljalti, söivät he
mahdottomasti, panematta mitään varastoon. Kuin lapset he elivät vain
päivästä päivään ja lasten olivat heidän ilonsa ja surunsa. Huhtikuun
lopulla eskimot lähtivät leiristään etelää kohti.
Myöhemmin retkikunta tapasi toisia eskimoita, jotka kesällä asuivat
teltoissa, talvella huoneissa. Talvihuoneet oli rakennettu valaan-
ja mursunluista, joiden saumat oli sammalella tukittu. Yläosa oli
kuitenkin jäästä ja niin läpinäkyvä, että ulkoa näki, mitä sisässä
tapahtui. Majain ympäristöt olivat ylenmäärin siivottomat. Parryn
miehet löysivät luukasoista ihmisenkin luita, joka osoitti näitten
eskimoitten olleen ihmissyöjiä. Vanhoja ja heikkoja kohtaan he olivat
aivan tunnottomat. Kun ruokatavaroita oli runsaasti, annettiin
näillekin hiukan, mutta kun niitä oli niukasti, ei vanhoille ja
vaivaisille annettu mitään. Vaimo tosin hoiti miestään hänen
sairastuessaan, mutta vain sen vuoksi, että tiesi jäävänsä elättäjättä,
jos hänet menettäisi. Aviopuolisot eivät montakaan päivää surreet
toisiaan, kun toinen taikka toinen kuoli. Eräältä köyhältä leskeltä
naapurit ryöstivät, mitä hänellä oli, ja jättivät hänet sitten tyhjään
majaan. Eukko kuoli nälkään, ennenkuin Parry ennätti lähteä häntä
auttamaan. Pari vuotta takaperin olivat nämä heimot ankaran nälänhädän
ahdistaessa hyökänneet erään naapuriheimon kimppuun ja tappaneet ja
syöneet joka hengen.
Iligliuk.
Eskimoista oli talvella retkeilijäin huomiota herättänyt varsinkin
Iligliuk niminen nuori nainen hyvän näkönsä ja älynsä kautta. Hän
piirsi Melvillen niemimaan itä-, pohjois- ja länsirannikosta kartan,
jonka retkikunta sitten huomasi sangen paikkansa pitäväksi. Siitä
Parry sai tiedon Melvillen niemimaan ja Baffinin maan välisestä
salmesta, jonka hän myöhemmin laivainsa mukaan nimitti »Furyn ja
Heclan salmeksi». Heinäkuussa seuraavana vuonna hän lähti tätä salmea
tutkimaan, mutta se oli niin täynnään jäitä, ettei sen läpi voitu
purjehtia. Maisin retkeiltiin kuitenkin sen rantaa pitkin, kunnes
Melvillen niemimaan länsirannan nähtiin kääntyvän etelää kohti, kuten
Iligliuk oli kertonut.
Parry luotti niin varmasti siihen, että onni olisi seuraavana vuonna
suotuisempi ja että tämä salmi oli luoteisväylän avain, että hän aikoi
viettää sen suulla toisenkin talven, mutta laivoilla oli terveydentila
niin huono, että hänen täytyi, vaikka vastahakoisesti, kääntää kokka
kotia kohti.
Parryn kolmas retki.
Vähän myöhemmin kuin Parry palasi Franklin seikkailurikkaalta
retkeltään, ja yhdessä hänen kanssaan Parry suunnitteli uusia yrityksiä
luoteisväylän edelleen tutkimiseksi. Heidän ehdotuksiensa mukaisesti
Englannin amiraliteetti taas lähetti Parryn »Heclalla» ja »Furylla»
Lancasterin salmeen, Fredrik Beecheyn taas Beringin salmeen ja
molempain piti pyrkiä eteenpäin, kunnes tapaisivat toisensa. Franklinin
piti kulkea maisin ja laskea Mackenzieta Jäämereen, tutkia Amerikan
pohjoisrantaa ja sitten liittyä jompaankumpaan näistä retkikunnista.
Ja vielä neljäskin, kapteeni Lyonin johtama retkikunta, lähetettiin
Melvillen niemimaata tutkimaan.
Parry ja Lyon lähtivät matkaan v. 1824, Beechey ja Franklin
seuraavana vuonna. Elokuussa Lyon saapui Hudsonin lahden suulla
olevan Southamptonin saaren eteläpäähän, mutta joutui sitten hirveään
myrskyyn, josta hän töin tuskin pelastui »Jumalan armon lahteen».
Pohjoista kohti sieltä purjehtiessaan hän joutui uuteen kamalaan
myrskyyn, joka runteli hänen kömpelön laivansa niin pahoin, ettei hän
enää voinut jatkaa matkaa.
Parry purjehti laivoillaan Lancasterin salmeen ja poikkesi siitä
Prince Regentin salmeen, jonka hän oli ensi matkallaan nähnyt, toivoen
nyt pääsevänsä sitä etelään tai lounaaseen. Mutta epäedullisten
jääsuhteitten vuoksi matka viivästyi niin paljon, että hän syyskuun
10:ntenä päästessään Prince Regentin salmeen takertuikin tuota pikaa
jäihin ja töin tuskin pääsi Baffinin maan rannalle talvisatamaan.
Talvella hän tutki tätä maata, jonka länsipäätä sanotaan Cockburnin
maaksi, sekä pohjoista että etelää kohti. Seuraavana kesänä olivat
jääolot vieläkin huonommat. Hän koetti tunkeutua salmen länsirantaa
eteläänpäin ja pääsi North Somersetin maan Creswellin lahteen saakka,
mutta ankarat myrskyt ja ahtojäät runtelivat laivoja niin pahoin, että
»Fury» oli hylättävä ja sen miehistö otettava »Heclaan».
Parry kuljetti kuitenkin »Furysta» kaikki liiat elintarpeet ja
vaatevarustukset maalle ja talletti ne varta vasten rakentamaansa
lujaan huoneeseen. Tämä varasto oli erinomainen apu myöhemmille
retkikunnille ja vielä 33 vuotta myöhemmin saattoi M'Clintockin
johtama retkikunta, viimeinen, joka lähetettiin Franklinin kadonnutta
retkikuntaa etsimään, siitä täydentää varustuksiaan. Tämän jälkeen
Parry »Heclalla» palasi kotimaahan, eikä sen koommin palannut
luoteisväylälle.
Beechey.
Beechey purjehti pienellä aluksellaan Beringin salmeen ja tunkeutui
»Jääniemeen», johon Franklinin piti saapua häntä vastaan, ja lähetti
laivaveneen vielä kauemmas pohjoiseen Barrowin niemeen saakka, joka
on Amerikan luoteisrannikon pohjoisin, mutta siitä jäät pakottivat
veneen palaamaan takaisin. Franklinin ja Beecheyn äärimmäisten kohtain
väliin jäi vain 260 kilom. tuntematonta rannikkoa. Vuosikymmen kului,
ennenkuin sekin tuli tunnetuksi.
Suurimmat tulokset oli maaretkikunta saavuttanut, kuten olemme ennen
kertoneet; Franklinin molemmat venekunnat kartoittivat valtavan
kappaleen Pohjois-Amerikan Jäämeren rantaa.
Parry yrittää pohjoisnavalle.
Scoresby niminen valaanpyytäjä, joka edullisten jääsuhteitten
vallitessa oli päässyt tunkeutumaan hyvin kauas Grönlannin
itärannikolle, oli kokemuksiensa johdosta tullut siihen käsitykseen,
että pohjoisnapaa ympäröi laaja tasainen kiinteä jääkenttä, jota
olisi helppo kulkea navalle saakka, kunhan päästiin sitä piirittäväin
ahto- ja ajojäiden poikki. Tämä ajatus viehätti suuresti Parrya,
jonka vuoksi hän päätti vielä kerran lähteä ikuisen jään valtakuntaan
onneaan koettamaan, anastaakseen kauneimman voitonseppeleen, mitä
sillä oli tarjottavana. Saatuaan amiraliteetilta »Heclan», vanhan
uskollisen palvelijansa, hän keväällä v. 1827 purjehti Huippuvuorien
luoteiskulmille, jätti laivansa sinne ja lähti kahdella rekiveneellä
tunkeutumaan ajojäiden keskitse pohjoisnavalle. Retkikuntaan kuului 28
henkeä, muun muassa James Ross, ja sillä oli ruokavaroja 71 päiväksi.
Tunkeuduttuaan suurella vaivalla ajojäiden läpi retkikunta saapui
jääkentälle, jolle se veti veneensä, luullen nyt voivansa käyttää,
niitä rekinä aina matkan määrään saakka. Mutta se toivo osoittautui
piankin vääräksi. Jääkentän jälkeen tuli eteen sula ja sulan takana
oli uusi jääkenttä ja niin eteenpäin vaihdellen, joten veneitä oli
käytettävä vuoroin veneenä ja rekenä. Kulku oli tosin vaaratonta,
mutta ylen hidasta. Sumu, sade, jään epätasaisuus pidätteli etenemistä
ja joskus täytyi sama matka kulkea viiteenkin kertaan, kun kuormia
täytyi pienentää pahalla jäällä. Ensin päästiin kymmenkunta kilometriä
päivässä napaa lähemmäksi, mutta sitten huomattiin, että jäät
nopeammin ajautuivat etelää kohti, kuin retkikunta pääsi eteenpäin
pohjoista kohti. Näin ollen täytyi vihdoin kääntyä takaisin, mutta
pohjoisennätys, 82°45', oli kuitenkin tällä retkellä saavutettu. 48
vuotta kului, ennenkuin kukaan pääsi tätä kuulua napatutkijaa edemmäksi.
Parry käytti tällä retkellä ensi kerran rekeä matkan tekoon
napaseuduissa. Reestä tuli sitten kaikkien napamatkustajain tärkein
apuneuvo.
Englannin amiraliteetti jätti Pairyn viimeisen retken jälkeen
napatutkimukset joksikin aikaa sikseen, tulokset olivat siksi vähäiset
kustannuksiin verraten. Turhaan John Ross, joka halusi korjata ensi
retkensä leväperäisyyden vaikuttamaa huonoa tulosta, koetti taivuttaa
amiraliteettia antamaan hänen uuden kerran onneaan koettaa. Mutta
eräs yksityinen, Felix Booth niminen pohatta, antoi hänelle retkeä
varten lähes puolen miljoonaa markkaa ja sen, mitä puuttui, Ross
suoritti omista varoistaan. Hän varusti höyryllä kulkevan siipilaivan,
»Victoryn», joka oli ensimmäinen höyryalus, mitä milloinkaan on
Jäämeren matkoilla käytetty. Mukanaan hänellä oli veljenpoikansa, kuulu
James Ross, joka jo Parryn viimeisellä retkellä oli hyvin tutustunut
Jäämeren vaaroihin ja vastuksiin.
James Ross löytää magneettisen navan.
Retkikunta kulki samoja teitä kuin Parry kolmannella matkallaan ja
löysi Boothia Felix niemimaan, joka sai »Victoryn» varustajasta,
nimensä. Salmea, joka erottaa tämän niemimaan North Somerset
maasta, hän ei kuitenkaan löytänyt. Höyrykone huomattiin niin
epäkäytännölliseksi, että se lopulta oli kokonaan poistettava ja
kuljettava purjehtien. Ensimmäinen talvi oli vietettävä Boothia Felixin
autioilla rannoilla, jossa talven tultua revontulet valaisivat yön
pimeyttä ja seurustelu eskimoitten kanssa lievensi yksitoikkoisuutta.
Satama oli kuitenkin jääsuhteiden puolesta niin epäedullinen, että
»Victory» vasta syyskuussa 1830 pääsi uudelleen liikkeelle, joutuakseen
kuitenkin jo muutaman tunnin kuluttua niin vaikeihin jäihin, että sen
täytyi uudelleen käydä talvitiloille lähelle samaa paikkaa, missä
se oli edellisenkin talven viettänyt. Talven kuluessa nuorempi Ross
teki pitkiä rekiretkiä ja sai selville, ettei maa ollut saari, vaan
niemimaa, joka kapealla kannaksella liittyi Amerikan mantereeseen.
Vielä merkillisempi ja samalla koko retken tärkein tulos oli
magneettisen navan löytö. James Ross huomasi, että magneettineula
70°5' pohj. leveyttä ja 96°46' läntistä pituutta osoitti kohtisuoraan
alaspäin. Paikka oli Boothian niemimaan lounaisrannalla, suloton autio
seutu, jonka läheisyydessä ei muuta näkynyt kuin moniaita hylättyjä
eskimomajoja. Löydöstään intomielisenä Ross juhlallisesti otti paikan
Englannin omaksi ja kokosi kivistä pyykin, johon hän läkkikoteloon
suljettuna kätki sanoman löydöstään. 28 vuotta myöhemmin M'Clintock
kävi tällä paikalla tapaamatta kuitenkaan enää jälkeäkään Rossin
kivikasasta, ja v. 1904 norjalainen Amundsen.
Elokuun lopulla 1831 »Victory» uudelleen pääsi jäistä, mutta jo
seuraavana päivänä ne sen taas sulkivat helmaansa. Retkikunnan täytyi
viettää napamaassa kolmaskin talvi. Ruokatavarat kuitenkin alkoivat
loppua ja laiva vuotaa niin pahasti, että Rossin täytyi se lopulta
hylätä ja muuttaa maihin. Se oli ensi kerta, kun vanhan Rossin 42
vuoden merillä olonsa aikana täytyi laivansa hylätä. Reillä ja veneillä
retkikunta seuraavana keväänä lähti ylen vaivalloiselle paluumatkalle.
Se ei kuitenkaan päässyt edemmäksi Cockburnin maata ja Parryn vanhaa
talvimajaa; siellä sen täytyi viettää kolmas talvi. Parryn varastoon
panemat haaksirikkoutuneen »Furyn» ruokavarat nyt pelastivat Rossin
retkikunnan surkeasta kuolemasta. Rannalle rakennettiin lämmin huone
ja talvi vietettiin siinä verraten mukavasti. Keväällä 1833 retkikunta
saapui Lancastcr-salmen suulle, ja siellä Ross tapasi saman laivan,
jolla hän kahdeksan vuotta aikaisemmin oli lähtenyt ensimmäiselle
napamatkalleen. Laivalla ei pelastuneita tahdottu tuntea. Heitä oli
jo kauan luultu kuolleiksi, jopa tiedettiin kertoa, missä ja miten he
muka olivat tuhoutuneetkin, mutta sitä suurempi oli ilo, kun kuolleiksi
luullut näin pelastuivat.
Rossin retki herätti suurta huomiota, kun hänen tuloksensa tulivat
tunnetuksi, sekä ilmastolliset havaintosarjat ankarine pakkasineen,
että varsinkin magneettiset havainnot, joiden kautta magneettinen
pohjoisnapa oli tullut sijoitetuksi. Retkikunnan maantieteellisetkään
tulokset eivät olleet vähäiset. James Ross oli rekiretkillään tutkinut
Boothia Felix niemimaan ja nähnyt sen takana Kuningas Williamin
maankin, jonka hän luuli kuuluvan samaan maahan — todellisuudessa se on
saari.
John Franklinin retkikunnan katoaminen ja etsiminen.
Suurista saavutuksistaan huolimatta oli John Rossin retkikunta
kuitenkin kokonaan epäonnistunut luoteisväylän etsimisessä, jopa
siihen määrään, että se oli poikennut aivan väärälle tolallekin.
Myöhemmin tosin Simpson ja Dease, jatkaessaan Pohjois-Amerikan
pohjoisrannikon kartoittamista siitä, mihin Franklinin veneretkikuntain
työ oli päättynyt, totesivat yhtämittaista vesireittiä olevan aina
Boothia Felix niemimaalle saakka, mutta tämäkään tieto ei enää
voinut innostuttaa Englannin amiraliteettia jatkamaan luoteisväylän
löytämisyrityksiä, ja lupaamansa suuren palkinnonkin se peruutti,
jott'ei se houkuttelisi yksityisiäkään antautumaan tähän toivottomaksi
osoittautuneeseen tehtävään.
Loistava löytöretki, jonka James Ross vuosina 1838—1843 teki etelänavan
seutuihin, herätti kuitenkin uutta mielenkiintoa pohjoisnavankin
tutkimuksiin ja amiraliteetin vanha sihteeri John Barrow, joka oli
saanut päähänsä, että luoteisväylä oli ennen hänen kuolemaansa
löydettävä, sai tästä uuden aiheen lempituumansa esittämiseen. 'Parryn
tutkittua väylät aina Banksin maalle saakka ja Franklinin, Deasen ja
Simpsonin Amerikan pohjoisrannikon väylät, näyttikin tämä tehtävä
verraten yksinkertaiselta, jonka vuoksi kahdeksankymmenvuotisen
Barrowin itsepäisyys tuntui kylläkin aiheutetulta.
Royal Society, Englannin johtava tieteellinen laitos, taipui tuumaan
ja napamaiden kokeneet matkustajat, Ross, Parry, Sabine ja Franklin,
kannattivat sitä innostuneesti. Mitenpä olisi muilla jollei heillä
saattanut olla käsitystä niistä suunnattomista vaikeuksista, joita
kapealla tuntemattomalla alueella todella odotti. King oli ainoa,
joka julkisesti esiintyi Barrowia vastaan, jonka mielestä yrityksen
tuli olla meriretki. King huomautti, että kymmenestä meriretkestä
seitsemän oli epäonnistunut ja loput kolme antanut tuloksia, jotka
eivät mitenkään vastanneet kustannuksia maaretkillä saatuihin tuloksiin
verraten. Amiraliteetti lopulta suostui lähettämään vielä viimeisen
retkikunnan Amerikan napasaariston suurta kysymystä ratkaisemaan.
Retkikunta varustettiin mitä huolellisimmin. Sille annettiin James
Rossin molemmat laivat, »Erebus» ja »Terror», jotka eteläjäämeren
myrskyissä ja jäissä olivat niin loistavasti kuntonsa osoittaneet.
Purjeiden apuna niissä oli höyrykone ja propelli; höyrykoneilla ei
tosin ollut muuta kuin 20 hevosvoimaa, mutta jäissä ja epäedullisissa
tuulioloissa otaksuttiin tästäkin konevoimasta olevan paljon
apua. Elintarpeita varustettiin kolmeksi vuodeksi. Retkikunnalle
hankittiin täydellisemmät kojeet kuin ainoallekaan aikaisemmalle
naparetkikunnalle. Ja tarjokkaiden suuresta luvusta voitiin valita mitä
paras miehistö, joka oli ennenkin napamerillä purjehtinut. Upseeristo
kuului Englannin sotalaivaston parhaisiin. Francis Crozier oli ollut
mukana kaikilla Parryn naparetkillä ja ollut »Terrorin» päällikkönä
Rossin etelänaparetkellä; hän säilytti paikkansa uudella retkellä.
»Erebuksen» päällikkö James Fitzjames oli kunnostautunut Itä-Aasian
vesillä, useat toiset upseerit olivat niinikään ottaneet osaa sekä
meri- että maaretkiin, joita oli napamaihin tehty. Retkikunnan johto
aiottiin antaa Fitzjamesille, mutta Franklin vaati sitä suuren
kokemuksensa nojalla itselleen, vaikka jo olikin lähes 60 vuoden
ikäinen. Eikä niin ansiokkaan miehen pyyntöä voitu evätä.
Franklinin ohjeet.
Franklinin ohjeet, jotka hän yhdessä Barrowin kanssa laati, sisälsivät,
että hänen niin nopeaan kuin suinkin piti purjehtia Lancasterin ja
Barrowin salmien kautta Kap Walkeriin saakka (98° länt. pit.) ja sieltä
kääntyä etelään, jossa Franklin tiesi olevan pitkin Amerikan rantaa
avointa vettä. Parryn kokemuksiin perustaen häntä kehoitettiin, ett'ei
hän koettaisi Melvillen saaren Kap Dundaasta tunkeutua länteen eikä
lounaaseen, koska sillä suunnalla näytti olevan vahva pysyvä merijää
vastassa. Jos voittamattomien vaikeuksien vuoksi olisi mahdotonta
purjehtia viitoitettua reittiä, tuli retkikunnan Wellingtonin kanavaa,
Devonin ja Cornwallisin maitten välitse, pyrkiä pohjoiseen, jossa
toivottiin olevan sulan napameren. Muutoin retkikunnan johtajalle
annettiin vapaa toimivalta. Pitkin matkaa hänen tuli heittää mereen
pulloja tai umpinaisia kupariastioita, sulkien niihin tiedon laivan
asemasta.
Toukokuun 18:ntena 1845 olivat molemmat laivat Thamesilla valmiina
lähtemään. Miehistöä niissä paitsi ylipäällikköä oli 24 upseeria
ja 104 merimiestä. Upseerit oli valittu siten, että niiden kesken
tutkimusmatkalla kysymykseen tulevat tieteet olivat niin hyvän
edustettuina, kuin suinkin. Suurilla toiveilla laivat seuraavana
päivänä nostivat ankkurit ja lähtivät ulapalle.
Kuukauden Atlantin poikki luodetta kohti purjehdittuaan retkikunta
tuli Davisin salmeen ja Baffinin lahteen, käyden maissa Disko saarella
Grönlannin länsirannalla. Täältä mukana ollut evästyslaiva lähetettiin
takaisin ja kaikki käyttivät tilaisuutta lähettääkseen sen keralla
viimeiset kirjeet kotimaahan. Täältä ei tarvinnut kauaksikaan pohjoista
kohti purjehtia, ennenkuin taistelu kylmiä pohjoismyrskyjä ja jäävuoria
vastaan alkoi.
Heinäkuun 22:ntcna eräs valaanpyytäjä tapasi molemmat laivat Melvillen
lahdessa, jossa niiden miehistö ampui ja suolasi lintuja. Franklin
vakuutti, että hänellä oli elintarpeita viideksi vuodeksi ja että hän
hädän tullen tulisi niillä toimeen seitsemänkin. Hän kutsui kapteenin
päivällisille, mutta valaanpyytäjä tahtoi käyttää hyväkseen hyvää
tuulta ja kiittäen purjehti edelleen.
Neljä päivää myöhemmin, heinäkuun 26:ntena, tapasi eräs toinen
valaanpyytäjä retkikunnan laivat kauempana Melvillen lahden
länsipuolella. Ne olivat käyneet vierekkäin matalaan jäävuoreen kiinni
ja etsivät sulaa vettä, jota pääsisivät Lancasterin salmeen. Seitsemän
retkikunnan upseereista oli tullut veneellä valaanpyytäjän laivaan ja
mitä iloisimmin toivein puhunut matkastaan sekä pyytänyt valaanpyytäjää
tulemaan seuraavana päivänä päivälliselle. Tämäkään ei kuitenkaan
voinut noudattaa kutsua, tuuli kun oli niin suotuisa ja pitkä kotimatka
edessä.
Viimeinen viesti.
Hänen havaintojensa mukaan oli sää siitä eteenkinpäin ollut kolme
viikkoa sangen suotuisa, niin että Franklinin retkikunta varmaan oli
päässyt sinä vuonna tunkeutumaan sangen pitkälle.
Tämän jälkeen kului kaksi vuotta, ilman että retkikunnasta tuli
minkäänlaisia tietoja. Kotimaassa ei kuitenkaan oltu siitä
huolestuneita, retkikunta oli tietysti kulkenut kauas valaanpyytäjäin
äärimmäistenkin alueiden ulkopuolelle, jonka vuoksi ensimmäisten
tietojen otaksuttiin paremminkin tulevan Intiasta tai Panamasta
kuin Grönlannin vesiltä. Toisena vuotena alkoi kuitenkin vallita
levottomuutta ja ensimmäinen, joka kehoitti amiraliteettia kiiruumman
kautta lähettämään apuretkikunnan, oli vanha jäämeren retkeilijä John
Ross. Tällä oli mielestään Franklinin yksityisistä lausunnoista syytä
luulla, että hän oli poikennut saamistaan ohjeista. Amiraliteetti
tiedusteli Parryn, Richardsonin, Sabinen ja James Rossin, etevimpäin
jäämerenkulkijain mieltä, mutta kaikki asettuivat John Rossia vastaan.
Franklin ei ollut se mies, joka olisi salavihkaa aikonut toimia vastoin
ohjeitaan.
John Ross ei kuitenkaan hellittänyt, vaan esitti huolensa Royal
Societylle ja Englannin maantieteelliselle seuralle, sanomalehdet
alkoivat asiasta kirjoittaa, yleisö huolestua yhä enemmän, ja lopulta
amiraliteetti lupasi lähettää apuretkikunnan, ellei ennen vuoden 1847
loppua tulisi luotettavia tietoja.
Vuosi 1847 sai kuluneeksi, viimeisetkin valaanpyytäjät palasivat kotia,
mutta »Erebuksesta» ja »Terrorista» ei kuulunut mitään. T:ri Rae palasi
Melvillen niemimaalle ja Boothian lahteen tekemältään retkeltä, mutta
hänkään ei ollut eskimoilta kuullut hiiskaustakaan molemmista laivoista
eikä valkoisista miehistä. Valaanpyytäjät, joista muuan oli käynyt
Barrowin salmessa saakka, vakuuttivat vuosien 1846 ja 1847 olleen hyvin
epäedullisia jäämerenretkiin.
Kadonneita etsimään.
Avustusretkikunnan lähetys oli kovin vaikeaa sen vuoksi, ettei ollut
mitään johtoa siihen, mihin suuntaan se piti lähettää. Amiraliteetti
päätti pitää kiinni antamistaan ohjeista ja lähettää apuretkikunnan
Kap Walkeriin; sen takaa kadonneita laivoja oli etsittävä. Toiseksi
se päätti lähettää maaretkikunnan Amerikan pohjoisrannikolle, sillä
sinne kadonneet arvatenkin olivat pyrkineet, jos he olivat laivansa
menettäneet, ja kolmanneksi oli lähetettävä laivoja Beringin salmeen
Franklinia vastaan, jos hän ehkä, oli päässyt niin kauaksi, ettei häntä
enää idästä käsin tavotettaisi. Maaretkikunnan piti laskea Mackenzieta
sen suistamoon, jonne molemmista meriretkikunnista oli lähetettävä
osastoita vertailemaan saavutettuja tuloksia.
Näin alkoi suurenmoinen avustustyö, jossa miesten parhaat panivat
alttiiksi terveytensä ja henkensä pelastaakseen tiedon rohkeat
tienraivaajat ja samalla itse edistääkseen hyisen pohjolan
maantieteellisten kysymysten selvittelyä enemmän kuin milloinkaan ennen
tai jälkeen.
Lancasterin salmeen lähtevän retkikunnan johto uskottiin James
Rossille, jonka upseereista ovat mainittavat etenkin M'Clure,
M'Clintock ja Barnard. Retkikunnan molemmat laivat, »Enterprise» ja
»Investigator», olivat erinomaisia aluksia ja kooltaan Franklinin
laivoja suuremmat. Rahapalkinnoilla amiraliteetti ja Lady Franklin sitä
paitsi kehoittivat yksityisiä etsimään kadonneita.
James Rossin turha retki.
Ohjeittensa mukaan piti Rossin niin nopeaan kuin suinkin pyrkiä
Barrowin salmeen ja vasta siellä hänen tuli alkaa etsiminen. Ellei
tämän salmen pohjois- eikä eteläpuolisista väylistä löydettäisi
kadonneitten jälkiä, tuli Rossin toisella laivalla kulkea Melvillen
saarelle tai Banksin maalle talvea viettämään, kun taas toisen laivan
piti jäädä North Somerset maan rannalle talveksi. Syksyn ja seuraavan
kevään kuluessa oli kummastakin laivasta lähetettävä retkikuntia,
edellisestä talvisatamasta Amerikan rannikolle, jälkimmäisestä North
Somerset maalle ja Boothia maalle.
Retkikunnan lähtö kuitenkin viivästyi niin paljon, että Ross vasta
heinäkuun puolivälissä v. 1848 pääsi Grönlannin rannalle Upernivikiin.
Sieltä hän laski edelleen »pohjoisveteen», jota sen pohjoisesta
asemaata huolimatta on helpoin kulkea Baffinin lahden poikki.
Säät ja jäät olivat kuitenkin tänä vuonna niin epäedulliset, että hän
vasta elokuun 20:ntenä pääsi kovalla koillistuulella täysin purjein
tunkeutumaan ajojäihin, joiden läpi laivat, ankaria iskuja jakaen ja
vastaanottaen, ehjinä pääsivät.
Ross tutki nyt ensi työkseen Lancasterin lahden suun, otaksuen
kadonneitten ehkä tulleen sinne valaanpyytäjiä tapaamaan, jos
ehkä olivat laivansa menettäneet, mutta kaikki oli tyhjää, eikä
edes eskimoita tavattu näillä ylenmäärin kolkoilla rannoilla.
Valaanpyytäjiäkään ei näkynyt, he eivät olleet tänä vuonna päässeet
Baffinin lahden länsipuolelle ensinkään. Laivoista ammuttiin aina
puolen tunnin kuluttua tykin laukaus ja sumusäällä lähetettiin ilmaan
raketteja. Mutta ei ainoatakaan elonmerkkiä näkynyt, ei kuulunut,
vaikka joka rannan kohta kaukoputkilla tutkittiin.
Vuodenaika oli jo kulunut niin pitkälle, ettei ollut mahdollista
toteuttaa amiraliteetin ohjetta, jonka vuoksi Ross valitsi
talvisatamakseen Leopold-saaren, joka on North Somerset maan
koilliskulmassa, Prince Regentin salmen suulla. Sinne hän pitkin matkaa
jättämissään tiedonannoissa kehoitti kadonneita tulemaan. Yhtymäpaikan
nimi kirjoitettiin korkeihin kallioseiniin, pitkäin merkkiriukujen
juurelle talletettiin ilmoituksia ja mereen heitettiin metalliastioita,
joihin suljettiin sama tiedonanto.
Ross laski sitten Wellingtonin kanavaan etsimään, mutta odottamatta
hänen taakseen ilmestyi laaja jääkenttä, sulkien paluumatkan valittuun
ja ilmoitettuun talvisatamaan ja yhtymäpaikkaan. Hänen täytyi sen
vuoksi paikalla kääntyä takaisin, sillä jos hänen tiedonantonsa olisi
opastanut kadonneet Leopold-saareen, eikä laivoja ja apua olisi siellä
ollutkaan, olisivat avun etsijät joutuneet mitä surkeimman tuhon
omiksi. Ankarat myrskyt ja sumut lisäsivät vaikeuksia ja monta päivää
kesti pelottavaa taistelua, joka hetki täytyi pelätä, että jompikumpi
laiva tuhoutuisi, mutta lopulta etevä johto ja miehistön sitkeys
voittivat ja molemmat laivat saapuivat valittuun satamaan, jossa ne
heti saivat asettua talviteloille, sillä talvi tuli sangen varhain.
Kevätpuoleen v. 1849 James Ross teki pitkiä rekiretkiä melkein kautta
koko North Somersetin, mutta ei pienintäkään merkkiä hän tavannut
kadonneista, tullen tästä siihen johtopäätökseen, että Franklin oli
päässyt kauemmaksi länteen. Siitä huolimatta levitteli hän edelleenkin
tietoa apuretkikunnasta, pyydystäen muun muassa paljon valkoisia
napakettuja ja sitoen niiden kaulaan kuparipannat, joihin kiinnitettiin
tiedonanto maahan kaivetuista varastoista ja laivan talvimajasta. Ketut
laskettiin sitten juoksemaan, toivossa että joku niistit sattuisi
saamaan surmansa kadonneitten luodista. Leopold-saarelle rakennettiin
maja, johon talletettiin ruokatavaroita ja muita varustuksia.
Vuonna 1849 jäät alkoivat liikkua niin myöhään, että Ross vasta
elokuun 28:ntena suurien ponnistuksien jälkeen, sahattuaan jäähän
kanavan, pääsi talvisatamastaan lähtemään. Hän pyrki taas Wellingtonin
salmeen, mutta erästä laajaa jääkenttää kiertäessään hän takertui
niin vahvoihin, myrskyn ajelemiin jäihin, ettei päässyt pois, vaan
jäätyi jääkenttään kiinni. Kaikki yritykset päästä irti olivat turhat.
Laivat ajelehtivat jäiden mukana väkisinkin ulos Baffinin lahteen,
jossa suuret jäävuoret sulkivat tien, niin että laivoissa pelättiin
täydellistä haaksirikkoa ajelehtivan jääkentän niihin törmätessä.
Mutta sen sijaan jääkenttä, jonka laajuuden Ross arvosteli 90—97
neliökilometriksi, yhteentörmäyksessä ikäänkuin näkymättömän voiman
vaikutuksesta hajosikin lukemattomiksi pieniksi kappaleiksi, niin että
laivat täysin purjein saattoivat ohjata sulaan veteen. Vuodenaika
oli kuitenkin jo niin myöhä, ettei enää ollut mahdollista palata
Lancasterin salmeen, ja kun Ross ei tahtonut jäädä Baffininkaan lahteen
talveksi, palasi hän kotia.
Englannissa hänen tyhjin toimin palaamisensa herätti mitä syvintä
pettymystä ja hänen muka toimettomuuttaan arvosteltiin mitä ankarimmin.
Moni urhea mies on saanut kiittämättömyyttä palkakseen.
Richardsonin retki.
Richardson, joka oli ollut Franklinin toverina hänen molemmilla
maaretkillään, oli epäilemättä soveliain mies, mitä amiraliteetti
saattoi löytää maaretkikuntaa johtamaan. Apulaisenaan Rae, joka
perinpohjin tunsi Hudsonin lahden maat, hän lähti kesäkuun puolivälillä
1848 retkelle. Cumberland Housesta, turkisasemalta, joka oli rakennettu
Winnipeg-järveen laskevan Saskatshewanin varteen, kuusitoista koettua
turkismatkustajaa seurassaan. Heinäk. 31:ntenä hän retkikuntansa
etupään keralla pääsi Mackenzien suuhun ja alkoi sieltä etsiskelynsä,
Jäämeren rantaa seuraillen. Rannikolla asui paljon eskimoita, joilta
Richardson pitkin matkaa tiedusteli, olivatko he kuulleet valkoisista
miehistä ja heidän laivoistaan. Mutta kaikkialla eskimot vakuuttivat,
ettei valkoisia ollut viime vuosina näkynyt siellä ensinkään ja ettei
niin suuria laivoja, kuin näiden piti olla, ollut käynyt siellä
milloinkaan.
Alussa venematka edistyi hyvin, mutta Kap Bathurstista alkoi olla
vastusta ajojäistä, jotka sakenivat sitä enemmän, kuta kauemmaksi
kuljettiin itää kohti. Delfiini- ja Union-salmessa ajojäät, ahtojäät
ja jääsohjo kulkivat niin suurella voimalla ja sulloutuivat niin
ahtaaseen, että venematka kävi aivan mahdottomaksi. Ja kerrassaan
toivotonta oli yrittääkään kulkea salmen poikki Wollastonin maalle.
Pettymys oli sitä katkerampi, kun Richardson luuli etsimisellä juuri
sillä suunnalla olevan parhaat menestymisen toiveet.
Sanomattomalla vaivalla retkikunta kantaen kuljetti veneitään itää
kohti Kap Krusensterniin saakka, toivoen siellä tapaavansa sulaa vettä.
Mutta sen sijaan se eräältä mäeltä näkikin vain rajussa liikkeessä
olevia jäitä niin pitkältä kuin silmä kantoi. Richardson jätti sen
vuoksi niemeen toisen veneensä ja paljon ruokatavaroita ja jatkoi meren
rantaa pitkin matkaansa Kuparikaivosjoen suuhun ja sieltä, myöhäisen
vuodenajan vuoksi, Suurelle Karhujärvelle rakennettuun talvitaloon,
josta hän seuraavana keväänä palasi kotimaahansa.
Rae yritti niinikään päästä Wollastonin ja Viktorian maahan,
joita siihen aikaan vielä pidettiin eri saarina, mutta Delfiini-
ja Union-salmen raju jäänkulku teki kaikki hänenkin yrityksensä
mahdottomiksi. Eräänä päivänä hän Kap Krusensternistä pääsi jo
viidentoista kilometrin vaiheilla toista rantaa kohti, mutta sitten
ahtojääpyörteet jälleen pakottivat peräytymään. Raenkin täytyi sen
vuoksi lähteä paluumatkalle. Samoin kuin Richardson hänkin oli useihin
paikkoihin kätkenyt ruokatavaroita siltä varalta, että Franklinin
retkikunnan jäseniä tälle rannalle tulisi, pyrkiessään ehkä pohjoisessa
olevilta saarilta mannermaalle.
Mooren retki.
Se retkikunta, joka kapteeni Mooren johdolla lähetettiin Beringin
salmen kautta kadonneita etsimään, ei ensi vuotena päässyt Anadyria
kauemmaksi. Sinne sen täytyi jäädä yhdeksäksi kuukaudeksi, ennenkuin
pääsi Alaskan pohjoisrannikkoa itää kohti tunkeutumaan. Kap Barrowin
luota lähti luutnantti Pullen veneillä tutkimaan rannikkoa edelleen ja
kaivamaan moneen paikkaan ruokavaroja. Matka Mackenzien suulle kesti
32 päivää. Rannikolla asuvat eskimot eivät mitään tienneet Franklinin
retkikunnasta.
Pullen lähti sitten Mackenzieta pitkin paluumatkalle ja talvehti
Fort Simpsonissa, lähellä Suurta Orjajärveä. Sinne hän sai Englannin
amiraliteetin käskyn palata Jäämerelle ja yrittää päästä veneillä
Wollastonin maalle ja Banksin maalle, mutta seuraava kesä oli Jäämeren
rannoilla niin kylmä ja myrskyinen, että kaikki hänen yrityksensä
olivat turtat ja hänen täytyi tyhjin toimin, katkeralla mielellä, v.
1850 palata kotimaahansa.
Moore teki sitten yhdessä kapteeni Kellettin kanssa, joka toi hänelle
ruokatavaroita, Beringin salmen kohdalta retken napaa kohti ja Kellet
näki tällöin meressä suuren maan, jota hän ei kuitenkaan meren
mataluuden vuoksi voinut saavuttaa. Tämä maa luultavasti oli karttamme
Wrangelin saari, vaikka Englannissa ensin päätettiin, että molemmat
purjehtijat luultavasti olivat löytäneet suuren, ehkä Grönlantiin
saakka ulottuvan napamaan.
Ensimmäiset suuret yritykset Franklinin retkikunnan kohtalon selville
saamiseksi olivat siis johtaneet kokonaan kielteisiin tuloksiin. Sitä
suurempi huolestus valtasi Englannissa ja kaikkiallakin mielet ja
hallitusta vaadittiin kiiruummiten jatkamaan työtä. Tähän kehoittivat
ne huhutkin, joita valaanpyytäjät sanoivat eskimoilta kuulleensa ja
joiden mukaan kadonneet oli tavattu milloin Prince Regentin salmessa,
milloin Wellingtonin kanavassa tai Pohjois-Grönlannissakin. Robert
Goodsir, erään kadonneen veli, teki v. 1849 William Penny nimisen
valaanpyytäjän kanssa matkan Baffinin lahteen ja Lancasterin salmeen,
mutta kokonaan kielteisillä tuloksilla. Siitä he kuitenkin pääsivät
selville, ettei eskimoitten kertomuksiin ollut luottamista.
Niinkauan kun oli vähänkään toiveita siitä, että Franklinin
retkikunnan jäseniä vielä olisi elossa, piti Englannin amiraliteetti
velvollisuutenaan jatkaa etsimistä, etenkin kun retkikunta oli varsin
hyvin voinut lisätä eväitään napamaitten meressä ja maalla elävällä
riistalla. Mutta selvää oli, että se mitä tehtiin oli tehtävä niin pian
kuin suinkin. 20,000 punnan palkinto luvattiin yksityisille, jotka
pelastaisivat Franklinin retkikunnan.
Uusia avustustoimia.
Helmikuussa 1850 asia otettiin parlamentissa puheeksi ja hallitus
lupasi tehdä, mitä voi. Kokonaista kymmenen hyvin varustettua laivaa se
v. 1850 lähetti Pohjois-Jäämerelle, jota paitsi yksityisten toimesta
lähti viisi laivaa.
Laivoille varustettiin suuret määrät ruutia jäitten rikkomiseksi,
tykkejä ja muita kauas kantavia äänen antajia ja monenlaisia
muita tiedonantokeinoja. Eräs keksijä valmisti suuren määrän
pieniä ilmapalloja, joilla voitiin lähettää ilmaan suuret määrät
paperikaistaleita. Laivoilla oli pieni kirjapaino, jolla liuskoihin
voitiin painattaa tiedonantoja pelastustoimista, jonka jälkeen pallot
ja niihin kätketyt liuskat lähetettäisiin ilmaan. Määräkorkeudella
pieni koje räjähyttäisi pallot rikki, jonka jälkeen liuskat pääsisivät
tuulen kuljettamina hajaantumaan. Lontoossa tehdyt kokeet onnistuivat
sangen hyvin. Täten ilmaan lähetettyjä paperikaistaleita löydettiin
etäisimmistäkin kreivikunnista. Oli myös keksitty merkinantolaite,
jolla pelastuslaivat saattoivat antaa toisilleen tietoja.
Ensimmäisen retkikunnan johdon amiraliteetti uskoi William Pennylle,
joka oli Englannin kokeneimpia valaanpyytäjiä, ja hän lähti huhtikuussa
1850 kahdella pienellä vahvalla pyyntialuksella, »Lady Franklinilla» ja
»Sophialla», matkaan.
Monta vertaa suuremman retkikunnan sai kapteeni Horatio Austin
johdettavakseen. Upseeri ja miehistö otettiin sotalaivastosta.
Retkikunnalla oli neljä laivaa, purjelaivat »Resolute» ja »Assistance»
ja höyrylaivat »Pioneer» ja »Intrepid», joiden koneilla oli 60
hevosvoimaa. Toukokuun alkuviikolla v. 1850 tämä laivasto lähti
liikkeelle.
Beringin salmen kautta lähetettiin »Enterprise» ja »Investigator»,
jotka oli todettu erittäin kunnollisiksi jäämerialuksiksi. Retkikunnan
johto uskottiin kapteeni Collinsonille. »Investigatorin» päällikkönä
oli kommodori M'Clure. Beringin salmen läheisyyteen lähetettiin Mooren
johtama »Plover» asemalaivaksi ja Kellettin johtaman »Heraldin»
piti joka vuosi tuoda Sandwich-saarilta muonaa. Jo tammikuussa 1850
Collinson ja M'Clure lähtivät matkaan päästäkseen kesällä Beringin
salmeen.
Yhdysvalloissa, joiden presidentin puoleen Lady Franklin oli
avunpyynnöllä kääntynyt, viivyteltiin asiaa kongressissa niin kauan,
että Henry Grinnell niminen kauppias omilla varoillaan varusti
kaksi laivaa, »Advancen» ja »Rescuen», käyttäen siihen suuren osan
omaisuudestaan. Amerikan sotalaivasto antoi upseerit ja miehet.
Yleisökin innokkaasti avusti tämän retkikunnan varustelua. Sen johto
uskottiin luutnantti de Havenille. Mukana oli t:ri Elisha Kent Kane,
joka myöhemmin saavutti mainetta Grönlannin pohjoisimpain vesien
tutkijana.
Näiden retkikuntain huomio jo alusta kääntyi etupäässä pohjoisimpiin
väyliin, kun luultiin Franklinin pyrkineen otaksutulle sulalle
napamerelle. Lady Franklin halusi kuitenkin etsiä etelämpääkin,
aavistaen miehensä ehkä kääntyneen Lancasterin salmesta etelään,
pyrkien tuntemalleen Amerikan rannikolle, ja kun hänen neuvojansa ei
otettu kuuleviin korviin, sai hän kerätyksi niin paljon varoja, että
osti »Prince Albert» nimisen pienen aluksen, joka kesäkuun 5:ntenä
komentaja Forsythin johtamana lähti muitten laivain jälkeen.
74-vuotias John Ross, arktisten purjehtijain Nestor, oli moneen kertaan
tarjonnut amiraliteetille neuvojaan ja palveluksiaan, mutta kun häneen
ei riittävästi luotettu, sai hän Hudsons Bay-seuran yksityisten avulla
varustamaan kaksi pientä laivaa, »Felixin» ja »Maryn», joiden johtajana
hän toukokuun 23:ntena 1850 lähti Skotlannista matkaan, kaikista
virallisista rajoituksista vapaana.
Retkikunnat työmaallaan.
Vuosi 1850 oli Baffinin lahdessa hyvin epäedullinen purjehdukselle. Jo
toukokuun alkupäivinä Penny saapui Disko-saarelle, mutta sieltä oli
eteneminen niin hidasta, että kaikki muut laivat elokuun alkupäivinä
saavuttivat hänet Melvillen lahdessa. Penny oli saanut Upernivikistä
mukaansa Petersen nimisen tanskalaisen, joka hyvin taisi eskimoitten
kieltä, tunsi heidän pyyntitapansa ja toi laivalle koiravaljakonkin.
Odotellessaan reitin aukeamista Baffinin lahden poikki laivain
päälliköt käyttivät tilaisuutta sopiakseen seikkaperäisemmin yhteisestä
toimisuunnitelmasta.
Huomattavin mies tässä kokeneitten merenkulkijain joukossa oli vanha
John Ross, kookas, juureva ukko, ulkomuodoltaan kuin vanhan ajan
sankari, jota kaikki merimiehet kohtelivat erikoisella kunnioituksella.
Pahaksi onneksi hän oli sangen itsepäinenkin ja luotti kiven kovaan
Etelä-Grönlannista palkkaamaansa eskimolaiseen tulkkiin. Tämä väitti
Kap Yorkissa tapaamiltaan eskimoilta kuulleensa, että Grönlannin
rannikolla v. 1846 oli haaksirikkoutunut kaksi suurta, englantilaista
sotalaivaa. John Ross uskoi kivenkovaan suosikkinsa jutun ja uskoi
vielä senkin jälkeen, kun Pennyn tulkki oli lähetetty samoja eskimoita
puhuttelemaan ja heiltä kuuli koko jutun perättömäksi valeeksi.
»Northstar» niminen laiva tosin oli siellä viettänyt talvea, mutta
purjehtinut pois. Austin ja Ross purjehtivat itse paikalle katsomaan ja
Rossin täytyi myöntää erehtyneensä, joka kuitenkaan ei estänyt häntä
tuota pikaa uudelleen riitelemästä Pennyn kanssa samasta asiasta. Viisi
päivää tämän jupakan kautta menetettiin.
Jo elokuun 10:ntenä hajaantui jääsalpa, mutta vasta 15:ntenä laivasto
käytti tilaisuutta ja kahdeksan päivän päästä kaikki alukset olivat
Barrowin salmessa, Pennykin, jonka jääesteet olivat estäneet pääsemästä
Jonesin salmeen, kuten hänen aikomuksensa oli ollut. Säät olivat
niin sumuiset, että Lancasterin salmessa risteilevä »Northstar»
yhdestätoista ohi purjehtivasta laivasta näki vain kaksi viimeistä,
Pennyn johtamaa. Amiraliteetin ohjeet saatuaan »Northstar» nyt kääntyi
kotia.
Vaikein matka oli amerikkalaisilla ollut. Luutnantti de Haven oli
yrittänyt tunkeutua Baffinin lahden poikki keskivettä ja tällöin
kolmeksi viikoksi jäätynyt kiinni ja ollut vähällä ruhjoutua jäävuorien
välissä. Jäätä sahaamalla ja laivaa vetämällä amerikkalaiset sitten
olivat päässeet pinnistyksestä ja purjehtineet Melvillen lahden kautta
hekin.
Lancasterin salmessa laivat hajaantuivat työmailleen, Forsyth tutkimaan
salmen eteläreunaa, Ommanney, joka johti »Assistancea» ja höyrylaiva
»Intrepidiä», pohjoisreunaa, Austin »Resolutella» ja »Pioneerilla»
Baffininmaan rannikkoa.
Forsyth oli ensimmäinen, joka saapui Leopold-saarelle James Rossin
talvimajoille, tavaten hänen jättämänsä varastot vielä moitteettomina.
Hän koetti sitten tunkeutua Prince Regentin salmeen, mutta siinä
jäät piankin sulkivat tien: Hän aikoi nyt tunkeutua mainitun salmen
läntisempään rinnakkaissalmeen, Peelin salmeen, mutta sieltäkin jäät
pakottivat perääntymään.
Jälkiä.
Elokuun 25:ntenä hän saapui Kap Rileyn läheisyyteen North Devonin
lounaisrannalle ja kuuli siellä amerikkalaiselta retkikunnalta, että
kapteeni Ommanney oli löytänyt kadonneitten jälkiä. Ja ryhtyessään
etsimään Forsyth itsekin löysi teltanpohjia, telttakankaan ja
laivaköyden kappaleita, luita, puunpalasia y.m. ja kaikesta tultiin
siihen johtopäätökseen, että ne epäilemättä olivat Franklinin
retkikunnan jäljiltä. Forsyth paikalla lähti tätä tietoa Eurooppaan
viemään.
Ommanney oli purjehtinut edelleen Comwallisin saaren edustalle, jossa
hänen oli määrä tavata Austin, ja amerikkalainen »Rescue» seurasi
mukana, kunnes jäät sulkivat kaikki kolme kouristukseensa. Kaksi
viikkoa täytyi Ommanneyn jäädä toimettomaksi, amerikkalainen pääsi
ennen irti ja palasi Kap Rileyn luo, jossa »Advance» risteili. Pennykin
oli matkallaan Wellingtonin kanavaan saapunut paikalle. Kuultuaan de
Havenilta löydöistä hän paikalla laski länttä kohti etsiäkseen jäistä
Ommanneyn ja saadakseen omin silmin nähdä hänen löytämänsä esineet. Hän
tuli paikalla vakuutetuksi siitä, että ne olivat kuuluneet Franklinin
retkikunnalle. »Niinkuin verikoira tahdon jatkaa etsimistä», huudahti
vanha valaanpyytäjä ja purjehti kiiruumman kautta takaisin Wellingtonin
kanavan itäpuolta etsimään.
Jäiden kuitenkin sulkiessa häneltä tien, laski hän osan väestään
North Devon maan lounaiskulmaan maihin, ja nämä löysivät sieltä reen
jäljet, jotka näyttivät muutaman vuoden vanhoilta. Jälkiä he seurasivat
11 kilometrin päässä olevalle, kivistä rakennetulle majalle, josta
löytyi tuhkaa ja kekäleitä, murtuneen padan palasia, revenneitä
kintaita, kankaankappaleita, luita ja kaikenlaisten lintujen sulkia,
kirjoitettuja paperipaloja ja englantilainen sanomalehti vuodelta 1844
ynnä tina-astia, johon oli kaiverrettu »Terrorin» apulaislääkärin nimi.
Penny päätti nämä epäämättömät merkit löydettyään ryhtyä seutua
perusteellisesti tutkimaan ja laski etelää kohti North Devonin
lounaiskolkassa olevalle pienelle Beecheyn saarelle, toivoen tapaavansa
siellä amerikkalaisetkin, jotka voisivat olla hänelle etsimisessä apuna.
Pieni Beecheyn saari suistuu jylhin, jyrkin kallioin Barrowin ja
Wellingtonin salmeen päin, mutta maan puolelta se on loiva. Elokuun
27:ntenä Penny saapui suojaiseen salmeen, joka on saaren ja North
Devonin välillä, ja tapasi siellä John Rossin ja de Havenin, joita jäät
olivat estäneet edemmä pääsemästä, ja alkoi heidän kanssaan keskustella
etsinnän jatkamisesta.
Franklinin autio talvimaja löydetään.
Penny oli lähettänyt Beecheyn saarelle maihin miehiä jatkamaan
etsimisiä ja tuota pikaa tuli yksi näistä miehistä juoksujalkaa
takaisin rantaan huutaen: »Hautoja, hautoja, kapteeni Penny, Franklinin
talvimaja.»
Tämä huuto yllätti kapteenit heidän ollessa koolla keskustelemassa ja
kiihtymyksen valtaamina he jäätä pitkin riensivät saarelle, kulkien
sukkelaan kalkkikivikallion poikki saaren lakealle pohjoisrannalle.
Mikä näkö täällä avautuikaan! He huomasivat äkkiä tulleensa paikalle,
jossa joku vuosi takaperin oli vallinnut mitä vilkkain touhu ja elämä.
Reenjälkiä ja jalkapolkuja risteili joka suunnalla, sadoittain oli
tinatulta peltiastioita, joissa oli ollut säilytettyä lihaa, lastut
ja puunpalaset ilmaisivat, missä puusepät olivat työskennelleet,
alaisinpölkky, sydet, raudankuona ja hilse, missä sepät. Aivan
rannassa oli laivatynnöreistä tehtyjä pesuastioita, lähellä niitä
pesutupain ja telttain jäännöksiä. Vähän pohjoisempana herättivät 1 1/4
metriä paksut ja 1 1/2 metriä korkeat kivivallit huomiota, ne olivat
Franklinin talviasumuksen jäännös. Sisältä se oli väliseinillä jaettu
moneen osastoon, joista yhtä oli käytetty makasiinina, toista puusepän
verstaana. Erikoisen suojaisella paikalla oli tähtitieteellinen ja
ilmatieteellinen observatorio. Löytyipä pieni puutarhakin, jossa
oli viljelty keripukinrohtokasveja ja jossa vielä kukki vuokkoja ja
unikkoja. Itää kohti viettävällä rinteellä oli hautausmaa, johon kolme
retkikunnan jäsentä oli kätketty ja kivillä merkitty. Kiviin oli
kiinnitetty taulut hautakirjoituksineen. Kaikki osoitti epäämättömästi,
että »Erebus» ja »Terror» olivat Beecheyn saaren ja North Devon maan
välisessä suojaisessa salmessa viettäneet talven 1845—46 ja että
retkikunta silloin vielä oli ollut hyvissä voimissa.
Seuraavana päivänä saapui Austinkin laivoineen satamaan, niin että
kaikki pelastuseskaaderit nyt olivat salmessa edustettuina. Koetettiin
aprikoida, mihin suuntaan Franklin oli täältä lähtenyt — hän, outoa
kyllä, ei ollut jättänyt jälkeensä minkäänlaista kirjoitettua tietoa
aikeistaan. Kapteenien kesken vallitsi mitä ristiriitaisimpia
käsityksiä, mutta kauas ei enää ollutkaan mahdollista päästä,
muuttolinnut lähtivät etelään, sumut ja lumisateet lisääntyivät,
hirmuiset myrskyt raivosivat ja vesi alkoi jäätyä.
Kun sää syyskuun 5:ntenä selvisi, lähtivät laivat kuitenkin liikkeelle,
päästäkseen niin kauas kuin suinkin. Austin lähti tapaamaan Ommaneyta,
jonka piti olla Kap Hothamissa Griffithin saaren luona, Cornwallisin
maan eteläpuolella, ja Penny lähti Wellingtonin kanavaan, jonne
John Rosskin lähti toisella laivallaan, toisen jättäen Franklinin
talvisatamaan yhteiseksi turvapaikaksi.
Luutnantti de Haven oli jo elokuun 28:ntena lähtenyt Wellingtonin
kanavaan, pyrkiäkseen luuloteltuun avoimeen napamereen. Mutta jäät
pakottivat hänet palaamaan ja hänet tavattuaan Pennykin kääntyi
takaisin, lähteäkseen Austinia Kap Hothamissa tapaamaan. Austin
laivoineen oli töin tuskin sinne päässyt, jäät kun äkkiarvaamatta
olivat saartaneet hänen laivansa ja alkaneet ajaa niitä Lancasterin
salmeen, mutta höyry pelasti tilanteen, sen voimalla hänen onnistui
heikoimmalta kohdalta rikkoa jäiset kahleet.
Etsijät talvehtivat.
Kapteeni Ommaneyn »Assistance» oli ollut niin ahtaalla jäiden
puristuksessa, että miehistö jo pelkäsi sen kaatuvan, ja toisen kerran
oli se ollut niin vähällä ruhjoutua rikki, että välttämättömimmät
tarpeet jo oli kannettu kannelle ja laiva aiottiin hylätä, mutta
sitten puristus oli kuin ihmeen kautta lauennut. Kapteenien täytyi
nyt kiiruumman kautta lähteä talvimajoihin. Austin lähti Griffithin
saarelle, Penny ja Ross erääseen lahteen Cornwallisin maan
etelärannalle, mutta amerikkalaiset lähtivät kotomatkalle. Heidän
paluumatkansa oli seikallisimpia ja kamalimpia matkoja, mitä Jäämerellä
on tehty.
Amerikkalaisten kotimatka.
Ohjeittensa johdosta de Havenin täytyi lähteä paluumatkalle, seuraavan
kesän työ kun näytti toivottomalta eikä hän ollut päässyt sulaan
napamereen, joka oli amerikkalaisten varsinainen tarkoitus. Hänen
varustuksensa olivat sitä paitsi puutteelliset, amerikkalaisilla kun ei
vielä ollut kokemusta.
Heti alussa myrsky erotti »Rescuen» ja »Advancen», ja kun ne
uudelleen olivat päässeet yhtymään, alkoivat jäät ja tuulet ajaa
niitä Wellingtonin kanavaa pitkin pohjoiseen, kauemmaksi kuin kukaan
vielä oli ollut. Pohjoisimmasta kohdasta (75°25' pohj. lev.) kanava
kääntyi länteen ja syyskuun 22:ntena häämöitti pohjoisessa laaja
uusi maa, jonka de Haven nimitti Grinnellin maaksi. Kuta kauemmaksi
pohjoiseen tultiin, sitä runsaammaksi kävi eläimistö, ja tämä näytti
vahvistavan sitä käsitystä, että lähempänä pohjoisnapaa vallitsi
leudompi ilmasto. Marraskuun lopulla v. 1850 alkoi jääkenttä, jonka
keskelle molemmat amerikkalaiset laivat olivat tarttuneet, liikkua
päinvastaiseen suuntaan, Barrowin salmea kohti ja tämän saavutettuaan
itää kohti Lancasterin salmeen ja sieltä edelleen Baffinin lahteen.
Kolmeen viikkoon eivät molempain amerikkalaisten laivain miehet voineet
ensinkään riisuuntua, heidän kun täytyi olla valmiina joka hetki
pakenemaan laivoista. Ja ainaisessa hengenvaarassa heidän sitten täytyi
viettää koko talviyö, joka kesti yhdeksänkymmentä päivää, marraskuusta
helmikuuhun. Varustusten puutteellisuuden vuoksi sairastuivat kaikki
keripukkiin, toiset niin pahoin, että he joka päivä monta kertaa
vaipuivat tainnoksiin. T:ri Kanen uupumattomia ponnistuksia oli
kiittäminen siitä, ettei ihmishenkiä kuitenkaan menetetty. Hän oli
uuttera erämies, vaikka oli itsekin sairas, ja tuores liha se piti
hänen potilaitaan hengissä. Laivain lämmityslaitokset olivat huonot
ja jäät kohottivat laivain rungon niin korkealle, ettei laitoja voitu
lumellakaan suojella. Toisinaan liikkui jää niin ankarasti, ettei tulta
uskallettu ensinkään tehdä. Tilannetta pahensi sekin, kun »Rescue»
lopulta joutui niin arveluttavaan ahdinkoon, että se täytyi hylätä
ja viedä miehistö »Advanceen». Tammikuun keskivaiheilta 1851 laivat
ajelivat Baffinin lahtea eteläänpäin, mutta vasta kesäkuun 5:ntenä
niille Kap Walsinghamin kohdalla Davisin salmessa löi vapautuksen
hetki. Kaakosta tulevan lämpimän merivirran vaikutuksesta hajosi
valtava jääkenttä uskomattoman lyhyessä ajassa kauniisti ja melutta
lukemattomiin lohkareihin.
De Haven laski sitten Grönlannin siirtokuntiin miehiään virkistämään ja
täällä hän päätti lähteä uudelleen takaisin Franklinia etsimään. Ohi
kulkevain valaanpyytäjäin avulla hän saattoi kaikin puolin täydentää
varustuksensa, mutta yrittäessään tunkeutua Baffinin lahden keskiveden
kautta länsirannalle hän jälleen takertui niin pahoin jäihin, ettei
ollut muutta neuvoa kuin palata kotia. Monista vaaroista huolimatta ei
de Haven retkellään menettänyt ainoatakaan miestä.
Englantilaisten laivain miehistöt elelivät sillä välin rauhallisesti
ja mukavasti talvimajoissaan odottaen pakkasten lauhtumista ja
valon palaamista, jolloin voitaisiin lähteä rekiretkille. Lämmitys-
ja valaistuslaitokset toimivat oivallisesti, vaatetus huomattiin
tarkoituksenmukaiseksi. Käytiin ahkerasti vieraissa toistensa luona.
Jäälle viitoitettiin tiet, ettei eksyttäisi. Karhuja ja kettuja
kuljeskeli ympäristössä, mutta muita eläimiä ei ollut ensinkään.
John Ross oli ottanut mukaansa pari kirjekyyhkyä ja niillä hän nyt
lähetti kotimaahan sanoman laivain asettumisesta talvimajoihin.
Kyyhkyset laskettiin ilmaan pienellä ilmapallolla, johon niiden häkki
kiinnitettiin. Sytytyskoje neljänkolmatta tunnin kuluttua vapautti
molemmat kyyhkyt, niin että ne pääsivät omin voimin lentämään. Hyvällä
luoteistuulella pallo laskettiin ilmaan. Viiden päivän kuluttua toinen
kyyhkysistä saapui neiti Dunlopin kyyhky-lakkaan Englannin Äyriin,
kuljettuaan pallolla ja omilla siivillään 5,560 kilometriä.
Talven kuluessa levitettiin jälleen tietoja pyydystetyillä ketuilla ja
mukaan otetuilla ilmapalloilla ja paranneltiin rekiretkivarustuksia.
Rekiretkiä.
Keväällä alkoivat rekiretket. Austinin laivoista lähti kolme suurta
rekiretkikuntaa. Kapteeni Ommaney tutki 7 reellä ja 52 miehellä Kap
Walkerin lounaispuolisia seutuja, luutnantti Aldrich 2 reellä ja 16
miehellä Byam Martinin kanavan pohjoispuolella olevia tuntemattomia
alueita, luutnantti M'Clintock 5 reellä ja 36 miehellä Melvillen
saarta. Penny, jolla oli hyvä koiravaljakko, tutki nytkin Wellingtonin
kanavaa, tunkeutuen sen kumpaakin rantaa pohjoista kohti.
Huhtikuun 15:ntenä lähtivät Austinin rekiretkikunnat matkaan.
Taivalta ne enimmäkseen tekivät yöllä, suojellakseen silmiään lumen
häikäisevältä loisteelta. Huhtikuun lopulla Ommaney koetti kulkea yhden
päivän päivänvalolla, vieläpä vasten aurinkoa, mutta seuraavana päivänä
oli toinen puoli hänen miehistään aivan sokeina. Onneksi sokeus taas
pian hävisi, mutta tapaus osoitti, mihin pulaan retkikunta saattoi
joutua, jos se laiminlöi varovaisuuden.
Ommaney jakoi Kap Walkerin luona väkensä kolmeen osastoon. Ensimmäinen
tutki Peelin salmen, joka on North Somersetin ja Walesin prinssin
maan välillä, toinen ja kolmas lähti Walesin prinssin maan luoteis-
ja länsirannikolle. Kaikkiaan nämä retkikunnat kartoittivat 930
kilometriä uutta rannikkoa. Matkalla ne näkivät monen sadan vuoden
vanhoja eskimoitten kivimajoja, jotka jälleen todistivat, että
näilläkin hyisillä rannoilla oli kerran ollut vakinainen asutus. Mutta
Franklinista ne eivät löytäneet minkäänlaisia merkkejä. Peelin salmen
jäät näyttivät retkeilijäin mielestä niin vanhoilta, ettei luultu
Franklinin missään tapauksessa sen kautta kulkeneen, jonka vuoksi ei
seuraavana kesänäkään pidetty tarpeellisena tunkeutua sille suunnalle
eikä yleensäkään etelään päin. Se oli onneton erehdys, sillä juuri sen
salmen kautta Franklin oli purjehtinut.
Muista rekiretkikunnista suoritti pisimmän matkan M'Clintock, joka jo
varusteluissakin oli osoittanut erinomaista neuvokkuutta. Hän tutki
Melvillen saaren etelärannan aina Kap Dundakseen saakka, kulkien
kaikkiaan mennen tullen 1310 kilometriä. Luutnantti Aldrich tunkeutui
Melvillen saaren itärannikkoa 76:lle pohj. leveysasteelle, kartoittaen
tuntemattomat rannat. Heinäkuun 4:ntenä palasi viimeinen rekiretkikunta
takaisin laivoille. Yksi mies menetti henkensä saatuaan niin pahoja
paleltumapaiseita, että oli lähetettävä takaisin laivaan, jossa hän
kuoli.
Pennyn rekiretkikunnista kaksi tutki Wellingtonin kanavan itäpuolisen
rannan, itse hän tutki länsirannan ja neljäs retkikunta North-Devon
maan etelärannan. Jo matkalla Penny ihmetteli sitä, että jää pohjoista
kohti kävi yhä huonommaksi ja hauraammaksi, ja noustessaan korkealle
mäelle hän kummakseen huomasi, että edessäpäin oli sulaa vettä, jota
paitsi eläimistö ja kasvisto pohjoista kohti kävi yhä runsaammaksi.
Sieltä tuli paljon tuoreita ajopuita, haahkan ja kuningassorsan
pesiä näkyi ja mursuja, jotka pysyttelevät ajojäiden lähettyvillä,
uiskenteli etelään päin, kohti Barrowin salmea. Sulaa ulottui silmän
siintämättömiin ja Pennyä harmitti kovin, kun hänellä ei nyt ollut
venettä. Hän sen vuoksi kiiruumman kautta palasi talvisatamaan ja sai
sieltä John Rossin avulla veneen. Mutta kun hän kuukauden kuluttua
jälleen saapui sulan partaalle, olivat asiat paljon muuttuneet.
Ankara luodetuuli ajoi herkeämättä ajojäitä sulaan, myrskyt ja sateet
estivät häntä kauaksikaan pääsemästä. Kun jäiden lähtö alkoi lähestyä,
palasi hän sen vuoksi takaisin laivoille, joissa miehet tarvittiin
pian alkavaa purjehdusta varten. Mutta retkellään hän oli tullut
vakuutetuksi siitä, että juuri Wellingtonin kanavan kautta Franklinin
retkikunta oli kadonnut tuntemattomiin kohtaloihin. Sula ei kuitenkaan
johtunut sulan napameren läheisyydestä, vaan merivirroista ja vielä
pohjoisempien saaristoitten suojasta. — Penny löysi pari puunpalasta,
jotka selvään osoittivat Franklin in retkikunnan purjehtineen tätä
väylää.
Austinin laivain yhteys muitten laivain kanssa oli nyt käynyt kovin
vaikeaksi, jäille kun oli tullut paljon vettä ja toisin paikoin oli
suliakin ilmestynyt. Kun Ommaney heinäkuun 21:ntenä kulki Assistancen
lahdesta Griffithin saarelle, joutui hän neljän seuralaisensa keralla
mitä suurimpaan vaaraan. Hän oli kulkenut alkupuolen tiestä veneellä,
mutta sitten lähettänyt veneen takaisin, luullen kiinteätä jäätä
olevan laivoilleen saakka. Kun hän oli kolme tuntia kulkenut, ilmestyi
kuitenkin poikkipuolin leveä sula ja tarkemmin katsoessaan hän
kauhukseen huomasi koko jääkentän, jolla hän oli, herkeämättä ajelevan
itää kohti. Ommaney jo luuli tovereineen olevansa auttamattomasti tuhon
oma, mutta sitten heidän onnistui päästä pienemmälle jäätelille, jolla
he pyrkivät sulan poikki, pyssynperillä soutaen. Jääteli oli jo sangen
löyhä, jonka vuoksi sillä täytyi olla hyvin hiljaa, mutta suurella
huolella ja vaivalla se kuitenkin saatiin soudetuksi kiinteän jään
reunaan ja kaikki pelastuivat.
Tyhjin toimin kotia.
Elokuun puolivälissä laivat pääsivät vankeudestaan, mutta kun oli
ryhdyttävä uusia suunnitelmia toteuttamaan, syntyi kapteenien kesken
niin paljon eripuraisuutta ja ristiriitaa, ettei etsiskelyistä tullut
mitään.
Austin oli masentuneella mielellä etsiskelyjensä tuloksettomuuden
vuoksi, jota paitsi hänen miehistönsä terveydentila alkoi huonontua,
min että hän arveli toisen talvenvieton tuottavan väelleen tuhoisia
seurauksia. Penny sitä vastoin oli innostunut ja toivehikas, mutta
voidakseen tutkia Wellingtomn kanavan pohjoispuoliset seudut, jonne
hänen vakuutuksensa mukaan Franklin oli kadonnut, hän välttämättä
tarvitsi höyrylaivan, ja sitä hän nyt pyysi Austinilta. Austin oli
kuitenkin vakuutettu siitä, ettei Franklin ollut voinut Kap Walkerista
purjehtia pohjoista, länttä eikä lounatta kohti, jotka väylät hänen
vakuutuksensa mukaan olivat mahdottomat, eikä hän sen vuoksi suostunut
itse lähtemään Pennyn osoittamalle tielle eikä antamaan hänelle
laivaansakaan. Tästä Penny taas suuttui silmittömästi ja syytti
Austinia itsepäisyydestä ja kateudesta ja välit kokonaan rikkoutuivat.
Austin lähti kotimatkalle, poiketen kuitenkin mennessään Jonesin
salmeen, johon ahtojäiden ja kovan virtauksen vuoksi oli mahdoton
tunkeutua, ynnä Smithin salmeen, rantoja kartoittaen ja väyliä mitaten.
Sulasta napamerestä ei suinkaan ollut sillä puolella tietoa.
Austinin lähtö pakotti Pennynkin palaamaan, kun hän ei mielestään olisi
höyrylaivatta saanut mitään aikaan, ja jotenkin samaan aikaan saapuivat
sitten kaikki, John Rosskin muiden mukana, kotimaahan.
Kaikki Barrowin salmeen lähteneet laivat olivat täten palanneet
kotimaahan, jossa kapteenien välinen riita syttyi uudelleen kahta
tuimempana. Yleisö asettui Pennyn puolelle ja hänen käsitykseensä
taipui Lady Franklinkin. Amiraliteetin asettama komissioni tosin piti
Pennyn käytöstä moitittavana, mutta myönsi kuitenkin hänen asiallisesti
olevan oikeassa, kehoittaen amiraliteettia lähettämään Austinin
laivaston uudelleen matkaan tutkimaan Wellingtonin kanavan pohjoisosan.
Penny pyysi hartaasti päästä mukaan tälle retkelle, mutta se häneltä
evättiin.
Beringin meren kautta lähteneestä retkikunnasta ei vielä ollut muuta
tietoa, kuin että se todella oli saapunut napavesille, mutta sen sijaan
saapui vuoden 1851 jälkipuoliskolla tietoja tärkeästä maaretkestä,
jonka t:ri Rae oli jälleen suorittanut, päästen tällä kertaa salmen
poikki Wollastonin maalle.
Raen retki.
Koiravaijakoilla ajaen Rae toukokuun 1:nä 1851 saapui Kuparikaivosjoen
suulle ja huomasi merijään nyt olevan kuljettavassa kunnossa. Kap
Krusensternin seudulla hän kulki salmen yli Wollastonin maalle ja
seuraili sen rantaa länttä kohti, tavaten täällä eskimosiirtokunnan,
joka ei kuitenkaan tiennyt mitään Franklinin retkikunnasta. Itse hän
ei myöskään nähnyt siitä mitään merkkejä. Rae palasi jälleen salmien
poikki takaisin, suoritettuaan rekiretken, joka on napamatkain
merkillisimpiä, hän kun 33 päivässä samosi lähes 1800 kilometriä.
Salmien eteläpuolella häntä vastassa oli sopimuksen mukaan Suuren
Karhujärven asemalta lähtenyt veneretkikunta, jonka kanssa hän kesäkuun
8:tena lähti Kuparikaivosjoen suulta ja elokuun 1:nä, Dease-salmen yli
kuljettuaan, saapui Viktorian maalle Kap Colbornen kohdalla. Tämän maan
rantoja ensin veneellä, sitten maata seuraillen hän saavutti 70°03'
pohj. lev. ja 101°25' länt. pit., ollen silloin noin 80 kilometrin
päässä siitä paikasta, missä »Erebus» ja »Terror» kolme vuotta neljä
kuukautta aikaisemmin oli hylätty. Jos hänen yrityksensä kulkea jään
poikki Kuningas Williamin maalle olisi onnistunut, olisi hän siellä
tavannut Franklinin retkikunnan maareitin, jota ruumiit ja kaikenlaiset
tavarat osoittivat. Paluumatkalla hän Wollastonin maalta löysi
lipputangon kappaleen, jossa vielä oli pala Englannin sotalaivaston
punasäikeistä lippulankaa; se epäilemättä oli kuulunut Franklinin
retkikunnalle.
Wollastonin maan ja Viktorian maan yhteyden osoittamisesta ja niiden
etelärannan kartoittamisesta Rae sai Englannin maantieteellisen seuran
kultamitalin.
Kennedyn retki.
Forsythin palattua »Prinssi Albertilla» niin pian kotimaahan, varusti
Lady Franklin tämän pienen aluksen viipymättä uudelle matkalle, uskoen
sen johdon tällä kertaa kapteeni Kennedyn kokeneihin käsiin. Matkalle
seurasi ranskalainen luutnantti Josef René Bellot ja 64-vuotias
Hepburn, joka kolmekymmentä vuotta aikaisemmin oli ollut Franklinin
toverina Pohjois-Amerikan Jäämerenrantaa kartoittamassa.
Tunkeutuen Baffinin lahden poikki keskivettä, jossa häneltä kului
kuukausi aikaa, Kennedy vasta syyskuun 10:ntenä pääsi Leopoldin saaren
läheisyyteen. Jättäen laivan Bellotin johdettavaksi hän neljän miehen
keralla yritti päästä jäiden sulkemaan satamaan, mutta samalla jäät
alkoivatkin liikkua niin pahasti, että Kennedy miehineen tuli kokonaan
eroitetuksi laivasta. Epäilemättä he olisivat kuolleet nälkään,
sillä kuusi viikkoa heidän täytyi viettää saarella eristettyinä,
elleivät onneksi James Rossin jättämät varastot vielä olisi olleet
pilaantumatta, ja niillä he elivät, kunnes Bellot lokakuun 27:ntenä
tuli jäätä pitkin heitä pelastamaan. Laivan hän oli vienyt North
Somerset maan itärannalle Battyn lahteen ankkuriin.