Suurien löytöretkien aikakaudella, jopa ennenkuin Hyvän toivon nientä
ja Amerikkaa oli löydettykään, rohkeat purjehtijat käänsivät pienten
merikuntoisten alustensa keulat kohti hyistä pohjolaa, purjehtiakseen
sen kautta idän rikkaihin maihin. Latinalaisten kansain löydettyä
eteläiset Intian väylät jatkoivat pohjoisemmat kansat pohjoisten
väyläin etsimistä, koska etelän tiet olivat niiltä suljetut. Kerran
toisensa jälkeen ne urheasti hyökkäsivät Jäämeren vankkoja varustuksia
vastaan ja kerta toisensa jälkeen hyinen pohjola karkoitti hyökkääjät
takaisin. Kauan varsinkin englantilaiset ja hollantilaiset taistelivat,
ennenkuin vastahakoisesti luopuivat yrittämästä. Mutta kun se vakaumus
vihdoin oli tullut vallitsevaksi, ettei kaupankululle kelvollista
luoteisväylää, sen enempää kuin koillisväylääkään, ole olemassa,
sai ikuisen jään pohjola pitää jonkun vuosisadan salaisuutensa
häiritsemättä, sillä Uuden ajan ensimmäisellä vuosisadoilla oli
purjehtijoilla suuret käytännölliset tehtävät, joiden suorittaminen
kysyi heidän koko voimansa. Pelkkä tiedonhalu ilman etujen toivoa
ei voinut houkutella heitä pohjoisnavan monenlaisten jääihmeitten
maailmaan.
Yhdeksännellätoista vuosisadalla kääntyi huomio niihin uudelleen
ja suurenmoisten ponnistusten kautta on useimmat arktisen maailman
suurista maantieteellisistä kysymyksistä ratkaistu. Ei tosin ilmestynyt
uusia suuria käytännöllisiä tehtäviä, jotka olisivat jälleen vetäneet
puoleensa yrittelijöitä, vaan yhdeksästoista vuosisata on tämän
suurtyön suorittanut etupäässä puhtaasta tiedonhalusta ja uupumattoman
toimihalun kannustamana. Sitä mukaa kuin tiede kehittyi, kävi yhä
ilmeisemmäksi, että maapallomme suurien luonnonmaantieteellisten
seikkain käsittämiseksi ja kokonaiskuvan luomiseksi maapallon
luonnonoloista oli välttämätöntä hankkia tieto siitäkin, mitä perimmän
pohjoisen ja etelän synkkien jäämuurien takana piili. Tämä tieto
lopulta osoittautui kerrassaan elinehdoksi muutamien tieteiden,
varsinkin ilmatieteen ja magnetismin edistykselle. Ja toiset tieteet
ovat noista lumi- ja jääerämaista saaneet maan kehityshistoriaan
avaimia, jotka niille ovat avanneet aavistamattomia näköaloja.
Geologia on saanut epäämättömiä todistuksia niistä suurenmoisista
ilmastollisista muutoksista, joiden alainen maapallomme on miljoonien
ikävuosiensa kuluessa ollut, ja yhdessä fyysillisen maantieteen
kanssa avaimen jääkauden jättämäin pintamuotojen ymmärtämiseksi,
joille tuskin rohkeinkaan mielikuvitus olisi muutoin selitystä
keksinyt. Ja laajentuneesta tiedosta saa viime sijassa käytännöllinen
hyötykin osansa, sillä monta käyttämisen arvoista tulolähdettäkin on
napatutkimus avannut ja osoittanut elinkeinomahdollisuuksia siellä,
missä ei ennen luultu muuta olevan kuin tyhjyyttä ja kuolemaa.
Retkiä Pohjois-Amerikan napasaaristoon.
Napatutkimusharrastuksen innokkaimpia henkiin herättäjiä viime
vuosisadan alussa oli Englannin amiraliteetin sihteeri John Barrow.
Kaunopuheliain sanoin hän huomautti, kuinka juuri meriä vallitsevan
Suur-Britannian velvollisuus oli ennen muita uhrata voimia ja varoja
napaseutujen tieteelliseen tutkimukseen. Samalla hän todisteli sitä,
että edellisistä napamatkoista on ollut paljon tieteellistäkin hyötyä.
Englannin hallitus noudatti tätä kehoitusta ja lähetti kaksi
retkikuntaa matkaan, luvaten uudelleen 20,000 punnan palkinnon
sille, joka ensimmäiseksi purjehtisi luoteisväylän, ja 5,000 punnan
sille, joka ensimmäisenä saavuttaisi 110:nnen läntisen pituusasteen.
Kumpaankin retkikuntaan kuului kaksi laivaa. Toukokuun 3:ntena 1818
kaikki neljä laivaa Shetlandin saarilta lähtivät päämääriänsä kohti
pyrkimään, toinen retkikunta purjehtiakseen Tyyneen mereen Davisin
salmen kautta, toinen pyrkiäkseen samaan päämäärään pohjoisnavan poikki.
Jälkimmäisen retkikunnan täytyi palata takaisin jo Huippuvuorien
pohjoispuolelta jäiden runneltua molempia laivoja siihen määrin, että
ne tuskin kykenivät palaamaan. Tämän retkikunnan mukana oli John
Franklin, joka silloin vielä oli nuori luutnantti.
John Ross Baffinin lahdessa.
Ensiksi mainittua retkikuntaa johti kapteeni John Ross, apulaisenaan
William Edward Parry, joka sitten saavutti suuren maineen arktisena
tutkijana. Molempine laivoineen hän kulki Grönlannin länsirantaa
pohjoista kohti, mutta tuli lopulta siihen johtopäätökseen, että
Baffinin lahti todella olikin lahti, ja lähes 77:nnen pohjoisen
leveysasteen saavutettuaan palasi takaisin. Lounatta kohti
purjehtiessaan hän kulki Jonesin salmen suitse, jonka kuitenkin jäät
sulkivat, ja tuli sitten Lancasterin salmeen, purjehtien siihen
satakunnan kilometriä. Mutta kun hän oli edessä päin näkevinään
vuoria, jotka sulkivat salmen — se oli napamaissa tavallinen kangastus
— päätti hän senkin lahdeksi ja kääntyi takaisin, vaikkapa vesi
olikin selvä ja hänen upseerinsa olivat toista mieltä. Vaikka hän ei
käyttänytkään hyväkseen tätä tilaisuutta, oli hän kuitenkin kulkenut
Baffinin lahden tarkemmin kuin kukaan ennen häntä. Hän toi ensimmäisen
tiedon punaisesta lumesta [pieni lumella elävä leväkasvi, _Protococcus
nivalis_] ja maailman pohjoisimmasta kansasta, Etah-eskimoista,
jotka asuvat lähellä Kap Yorkia, Grönlannin suurella luoteisella
niemimaalla. Kun näillä eskimoilla ei ole merikelpoisia aluksia,
elävät he täydellisesti eristettyinä muusta maailmasta, omista
etelämmistä heimolaisistaankin, joista heitä erottaa Melvillen glasieri
suunnattoman leveällä rintamallaan. Retkikunta suoritti myös meren
syvempien kerroksien lämpötilain mittauksia ja nosti pohjanäytteitä
syvemmästä kuin kukaan sitä ennen.
Parry Lancasterin salmessa.
Tuskin oli John Ross matkaltaan palannut ja näkemänsä kertonut,
ennenkuin varustettiin uusi retkikunta löytöjä jatkamaan ja Parry,
hänen ensimmäinen upseerinsa, nimitettiin tämän retkikunnan johtajaksi.
Samalla lähetettiin John Franklin, Parryn hyvä ystävä, maaretkelle,
tunkeutumaan Pohjois-Amerikan kautta Jäämeren rannalle, kuten jo olemme
kertoneet. Toukokuun 15:nä 1819 Parry lähti retkelleen, Franklin
viikkoa myöhemmin.
Baffinin lahden yleensä täyttävät ajojäät pitkin pituutta, mutta
rannoilla, etenkin Grönlannin puolella on avovettä, ja samoin kulkee
lahden poikki jäälauttain keskitse ikäänkuin kolme salmea, joiden
kautta laivat voivat kulkea lahden poikki. Disko-saaren kohdalla on
»Etelävesi», Lancasterin salmen ja Upernivikin välillä »keskivesi» ja
Melvillen lahdesta Jonesin salmeen jatkuu »pohjoisvesi». Parry purjehti
rohkeasti keskiveteen molemmilla laivoillaan ja tunkeutui lahden poikki
Lancasterin salmeen, jonka hän saavutti elokuun 1:nä v. 1819.
Salmi oli vapaa jäistä ja täysin purjein hän laski siihen kohti
tuntemattomia kohtaloita. Edellisen vuoden vuorikangastukset olivat
kadonneet. Komeata väljää väylää Parry ohjasi länttä kohti, kahden
puolen tuntemattomia maita ja sinisiä salmia, joissa ei vielä kukaan
ollut aluksella käynyt. Kompassin poikkeuma nopeasti lisääntyi
salmessa, kunnes se eräässä kohdassa osoitti pohjoisen asemasta suoraan
etelään. Ja eräässä kohdassa kallisteneula seisoi melkein pystyssä,
poiketen vain puolentoista astetta luotilangan suunnasta. Matkalla
tehtiin koko ajan magneettisia havainnoitu ja saatiin täten sarja,
joka siihen saakka oli ainoa laatuaan ja vei tiedettä suuren askeleen
eteenpäin.
»Hecla» ja »Griper» koettivat tunkeutua Prince Regentin salmeen, mutta
sen sulkivat jäät. Eteenpäin Lancastnrin salmea sitä vastoin jatkoi
Barrowin salmi, jossa oli jäätön väylä. Pohjoiseen haarautui niinikään
useita salmia, joista Parry nimitti suurimman Wellingtonin kanavaksi.
Insinöörikapteeni Sabine, retkikunnan astronoomi, löysi eräältä
saarelta, joka sai Byam Martinin nimen, eskimoitten entisten asumusten
pohjia, mutta ne olivat jo ammoin olleet autioina. Nyt saaristo oli
aivan asumaton.