Kalliovuorien poikki Kaukaiseen Länteen.
Turkisten kauppa sai aikaan, että, maantuntemus Pohjois-Amerikan
pohjoisosissa levisi paljon nopeampaan muutamia valtareittejä myöten
kuin maanosan keskustassa. Nykyisissä Yhdysvalloissa se etupäässä eteni
asutuksen keralla, joka kulki koko joukon hitaammin, vaikkapa se onkin
Amerikassa voittanut kaikki entiset ennätykset. Ei tosin puuttunut
yksityisiä seikkailijoita, jotka halusta olisivat tunkeutuneet
raivauksen esirintamasta eteenpäin täällä etelämpänäkin, mutta se
oli vaikeata sekä soveliaiden kulkuväylien puutteen että intiaanien
vihamielisyyden vuoksi. Preeriain takana kohosi Kalliovuorien pitkä
jyrkkä muuri, jonka poikki jokien vuolauden ja syvien rotkolaaksojen
vuoksi oli vaikea päästä. Vuoriston takana taas oli laaja kuiva
erämaa, joka vielä enemmän vastusti yritteliäisyyttä. Ne varsinaiset
tutkimusretket, joita tehtiin näihin suuntiin, tapahtuivat etupäässä
hallituksen toimesta ja sen varoilla.
Lewisin ja Clarken retki Tyynelle merelle.
Presidentti Jefferson lähetti kapteenit Merriwether Lewisin ja William
Clarken nousemaan Missourin lähteille siinä toivossa, että sen kautta
löydettäisiin tuo kauan etsitty vesitie Tyynelle merelle.
Toukokuussa 1804 molemmat sotilaat lähtivät kolmella veneellä St.
Louisista, ranskalaisten perustamasta turkiskauppalasta, joka ei
silloin vielä ollut edes kaupungin kirjoissa, mukanaan täydet kuormat
aseita ja ampumavaroja, ruokatavaroita sitä vastoin verraten vähän,
koska aiottiin elää maasta, — ja koko matka elettiinkin, sillä riistaa
oli silloin vielä runsaasti. Missourin rannoilla oli ehtymätön paljous
hirvieläimiä, karhuja, majavia, monenlaisia lintuja ja kasvikunta
tarjosi luonnon aarreaitoista luumuja, vadelmia, karviaismarjoja,
viinimarjoja, omenia, kirsikoita ja viinirypäleitä. Intiaaneille
selitettiin, että maa oli saanut oman hallituksen, ja heidän kanssaan
pidettiin neuvotteluita, he antoivat retkikunnan rauhassa matkata.
Kulkien komeiden jokirantametsien välitse, ohi mahtavien
kallionpolvien, sivu lukemattomien syrjäjokien, retkikunta tuli
mahtavan siouxheimon maahan, jossa niinikään poltettiin rauhanpiippua.
Jonkun matkaa oli nyt kahden puolen karumpia mäkimaita, sitten nähtiin
taas komeita jokirantametsiä, joissa kasvoi mitä jaloimpia puita,
punaketriä, tammea, jalavaa ja pähkinäpuuta ja Amerikalle ominaisia
puulajeja. Korkealla preerioilla sudet ajoivat antilooppeja ja
puhvelit monituhatpäisissä laumoissa samoilivat jymiseviä aavikoita.
Monesta rantatiheiköstä iso hirvi kohotti ihmeellisiä sarviaan. Teton
intiaanien maassa joki muuttui matalaksi ja kovat tuulet tekivät
haittaa. Punanahkain vainioilla kasvoi maissia, tupakkaa, papuja,
perunoita, melooneja ja muitakin kasveja. Tultiin sitten mandaanien ja
rikarain maahan, joka oli suureksi osaksi hävitetty, ja näiden heimojen
välillä saatiin rauha solmituksi. Retkikunta rakensi itselleen talveksi
varustetun aseman ja asettui siihen kevättä odottamaan. Missouri,
joka sillä kohdalla oli puolen kilometriä leveä, meni niin vahvaan
jäähän, että suuret puhvelilaumat saattoivat kulkea sen poikki toiselle
rannalle. Viisi kuukautta retkikunnan täytyi odottaa, ennenkuin väylä
jälleen oli kuljettavassa kunnossa.
Huhtikuun 7:ntenä lähdettiin taas matkalle. Tultiin nyt seutuihin,
joissa ei ennen kukaan valkoinen ollut käynyt. Maan kivennäisvarat
näyttivät paranevan. Toisin paikoin maanpinta oli kokonaan
alkalisuolain peitossa ja tuulien siitä kiehtoma pöly oli silmät
sokaista.
Yellowstone laakso.
Luutnantti John Colter tutki Yellowstone joen laakson ja löysi kuulun
geysiirialuecn, joka oli intiaaneille tunnettu. Tällä retkellä hän
ampui ensimmäisen harmaankarhun, Rocky Mountains vuoriston hirmun, ja
kirjoitti siitä ensimmäisen kuvauksen. Kaikenlainen metsänriista, mitä
näissä aarnioseuduissa oli, tuskin osasi ensinkään pelätä ihmistä,
jonka paukkuva surma-ase oli sille aivan tuntematon.
Toukokuun 26:ntena 1805 nähtiin Rocky Mountains eli Kalliovuoret.
Retkikunta tuli Missourin suurelle putoukselle, jätti sen alle osan
tavaroistaan ja putouksien yläpuolella koversi puunrungosta uudet
kanootit, joilla matkaa jatkettiin kolmen joen haaraan. Joet saivat
nimeksi Jefferson, Madison ja Gallatin ja ensiksi mainittua lähdettiin
edelleen nousemaan, osa veneellä, osa rantoja pitkin. Lopulta joki
kapeni niin pieneksi, että yksi miehistä saattoi asettua sen poikki
hajasäärin seisomaan ja kiittää taivasta, joka oli suonut hänen niin
kauan elää, että hän saattoi hajasäärin silloittaa valtavan Missourin.
Vedenjakajalla.
Retkikunta kiipesi nyt vuorisolaan ja tuli vedenjakajalle. Kun oli sen
poikki kuljettu ja vastakkaista rinnettä vähän matkaa laskettu, tultiin
kirkkaalle purolle, joka juoksi länttä kohti.
Se oli Columbian lähdehaara. Sitä oli kuitenkin mahdoton laskea
veneellä, jonka vuoksi retkikunta osti hyviltä ystäviltään
shoshoni-intiaaneilta hevoset ja niillä lähti maisin matkaa jatkamaan.
Polku kulki jyrkkiä vuoria, äkkijyrkkien vuorenseinämien reunoja,
louhisten rotkojen poikki. Lähes kuukausi kului, ennenkuin oli
päästy vuorien poikki, joilla usein oltiin niin korkealla, että vesi
kesällä jäätyi ja satoi lunta. Toisinaan päästiin päivässä penikulma
eteenpäin eikä aina sitäkään. Ruoasta alkoi olla puute, kun riistaa
ei ollut ensinkään. Kun hevonen väsyi, niin se tapettiin ja syötiin.
Täytyipä ostaa punanahkoilta koiriakin muun ravinnon puutteessa.
Nälkä, vaivat ja väsymys uuvuttivat retkikuntaa, mutta lopulta se taas
pääsi tasaiselle maalle. Monen vuorijoen poikki he olivat kulkeneet,
ennenkuin saapuivat semmoiselle, jota punanahat vakuuttivat voivan
vaaratta laskea. Se oli Kooskooskia, valkoisten antamalla nimellä
Clearwater River.
Columbialla.
Retkikunta oli nyt nenänpuhkaisija intiaanien maassa. He jättivät sinne
hevosensa odottamaan, kunnes palaisivat, ja rakensivat jokimatkaa
varten kanootit. Matka kävi nyt helpoksi. Kolmen päivän kuluttua
he saapuivat Shoshone-joelle ja sitä seitsemän päivää laskettuaan
Columbialle. Maa alkoi olla asuttua ja ruokaa runsaasti, etenkin lohia,
joita Columbia toisina vuodenaikoina on aivan tungokseen asti täysi.
Yhä alempana intiaaneilla oli ampuma-aseet, mikä osoitti heidän olevan
yhteydessä rannikon valkoisten kanssa. Useat heimot olivat sotaisia ja
liikkuivat joella suurilla kanooteilla, joiden keulassa ja perässä oli
vuoltuja kuvia. Onneksi ne kuitenkin asettuivat retkikuntaa kohtaan
ystävälliselle kannalle. Vihdoin alkoi vuorovesi tuntua ja marraskuun
7:ntenä kuului kaukaa edestäpäin hyökyaaltojen jyrinää. Näin retkikunta
oli päässyt pitkän matkansa päähän, yli 6000 kilometriä kuljettuaan.
Tyynen meren rannalla.
Paluumatkalla, jolle lähdettiin varhain seuraavana keväänä, kuljettiin
aluksi samaa juonta, vähemmän kuitenkin veneillä, enemmän hevosilla.
Korkeammalla vuorimaassa retkikunta kuitenkin jakautui. Lewis osan
keralla kulki Maria-joelle, joka on yksi Missourin lähdehaaroja, Clark
kulki eteläisempää reittiä ja saapui Yellowstone joen lähteille,
kulkien läheltä nykyisen kansallispuiston ohi. Missourilla retkikunta
jälleen yhtyi ja jatkoi sitä pitkin matkaa, kunnes syyskuun lopulla
1806 saapui takaisin St. Louisiin.
Tämä löytöretki oli tärkein, mitä milloinkaan on Yhdysvaltain alueella
tapahtunut. Siihen Yhdysvallat perustivat oikeutensa Oregoniin, joka
muutoin luultavasti olisi menetetty Englannille. Mutta sitä paitsi se
varsinaisena löytöretkenä paljasti maanosan koko läntisen puoliskon
rakenteen.
Piken retket.
V. 1805 Yhdysvaltain hallitus lähetti luutnantti Zebulon Montgomery
Piken etsimään Mississipin lähteitä ja ottamaan maan Yhdysvaltain
omaisuudeksi. Huolimatta läheisyydestään Mississipin lähteet vielä
olivat tuntemattomat, jopa koko se seutu, jossa sen latvaosa juoksee.
Canadalaiset erämiehet olivat anastamaisillaan maan ja Yhdysvaltain
täytyi pitää kiirettä, jos mieli ennättää ennen. Pike nousi
Mississippiä sangen kauas latvoille, mutta varsinaisia lähteitä ei
vielä hänkään löytänyt.
Tältä matkalta palattuaan Pike lähetettiin etelän suunnalle Arkansas
ja Red River jokien lähteitä etsimään sekä sovittamaan sotivia
intiaaniheimoja. St. Louisista lähtien hän ensin kulki jonkun matkaa
Missouria ylöspäin, saapui elokuussa v. 1806 osage-intiaanien kyliin
ja samosi sieltä maan poikki Republican joelle, pawnee heimon
asuinpaikoille. Sieltä matka piti Arkansaalle, jonka rannalla
retkikunta jakautui, toinen osa lähteäkseen jokea alaspäin seuraamaan,
toinen Piken omalla johdolla lähteitä kohti tunkeutuakseen.
Espanjalaisille nämä seudut jo olivat enimmäkseen tuttuja, mutta
Pike oli ensimmäinen amerikkalainen, joka Arkansaan vartta nousi
Kalliovuoria kohti. Hän seurasi sitä aina Puebloon saakka, joka on
lähellä Kalliovuorien juurta, ja koetti sieltä kiivetä läheiselle
Pikes Peakille (4.292 metriä), joka on hänestä nimensä saanut, mutta
eksyikin toiselle kukkulalle. Vasta v. 1819 valloitettiin tämä
kuulu kukkula, joka näkyy suunnattoman kauas lakeudelle. Pike lähti
Pueblosta uudelleen nousemaan Arkansasta, mutta sen rotkolaaksoon,
Grand Canjoniin, oli mahdoton millään keinoin tunkeutua. Hän sen vuoksi
kääntyi joelta vuoristoon ja kiertoteitä saavutti Arkansaan lähteet
nykyisen Leadvillen seuduilla.
Red Riverin lähteitä Pike sitä vastoin ei löytänyt. Hän päätti sen
vuoksi omin luvin tehdä retken uudelle suunnalle ja kulki Sangre de
Christo vuoriston poikki tavattomia rasituksia kestäen Rio Grande
del Norten laaksoon, rakentaen sinne linnan. Linna olikin kuitenkin
Espanjan alueella, jonka vuoksi espanjalaiset vangitsivat hänet koko
joukkonsa keralla. Pike vietiin Chihuahuaan Pohjois-Mwxicoon, mutta
siellä hänet vapautettiin ja saatettiin Texasin kautta Yhdysvaltain
rajalle.
Santa Fén reitti.
Piken retkestä oli seurauksena suuri karavaanikauppa »Amerikan
suuren erämaan poikki», joka ei kuitenkaan ollut erämaata samassa
merkityksessä kuin Sahara tai Arabia taikka edes Amerikan omatkaan
karuimmat seudut. Ensimmäinen kaupparetkikunta lähti Yhdysvalloista
Santa Féhen v. 1812, mutta kaikki sen jäsenet vangittiin Mexicossa
ja saivat viettää yhdeksän vuotta tyrmässä. V. 1821 yritys kuitenkin
uudistettiin paremmalla menestyksellä. Uusi-Mexico oli siihen saakka
saanut tavaransa Vera Cruzista, mutta uusi tie oli edullisempi ja
sillä kehittyi erinomaisen vilkas kauppa. Yhdysvaltain hallitus
alussa lähetti kaupparetkikuntain suojaksi sotilasosastoita, mutta
myöhemmin kauppiaat pitivät itse huolta turvallisuudestaan. Kussakin
retkikunnassa oli satakunta miestä ja 40—50 vaunua. Enemmän kuin
puolen vuosisataa tätä kauppaa käytiin, ennenkuin rautatie teki siitä
lopun, ja retkeläisiä kohdanneet lukemattomat seikkailut loivat
siihen romanttisuuden loisteen, josta sitten monet kirjailijat ovat
ammentaneet seikkailuromaaneihinsa aihetta. Kauppareitin itäpää oli St.
Louis ja myöhemmin Kansas City.
Astoria.
Huomattava sija Yhdysvaltain aluekehityksessä oli John Jacob Astorin
turkiskauppa-yrityksillä Columbian suussa.
Astor, joka oli turkiskaupalla kerännyt niin suuren omaisuuden, että
hän aikanaan oli Yhdysvaltain rikkain mies, lähetti syyskuussa 1810
laivan purjehtimaan Kap Koornin ympäri Columbian suuhun ja seuraavana
vuonna maaretkikunnan samoille seuduille. Laiva saapui määräpaikalle ja
perusti sinne Astoria nimisen kauppalan. Intiaanit ottivat retkikunnan
ystävällisesti vastaan, sekä ne, jotka asuivat Columbian suistamossa,
että ylempänä jokivarressakin elävät. Mutta kun laiva purjehti
Vancouveriin toista asemaa perustamaan ja kapteeni vihoissaan siitä,
että intiaanit pyysivät liian korkeita hintoja merisaukon nahkoista,
suin päin ajoi heidät laivasta, palasivat intiaanit seuraavana
päivänä takaisin suurella joukolla, aseet viittainsa alla, ja laivaan
päästyään surmasivat kaikki valkoiset, ennenkuin nämä älysivät edes
vastarintaan ruveta. Kun metsäläiset olivat lähteneet laivalta, tointui
laivan kirjuri sen verran, että saattoi ryömiä ruutivarastoon, ja kun
intiaanit seuraavana aamuna palasivat laivaa ryöstämään, räjähdytti hän
tulitikulla laivan ilmaan ja siten surmasi päälle sata intiaania. Vain
tulkki pelastui ja toi tiedon »Tonquinin» ja sen miehistön surullisesta
tuhosta.
Astoriaan jäänyt siirtokunta alkoi surusanoman kuultuaan pelätä, että
sama kohtalo voisi tulla senkin osaksi. Siirtolaiset turvautuivat
lopulta sotajuoneen, näyttivät intiaaneille tulpalla suljetun pullon ja
sanoivat siihen sulkeneensa isonrokon, jota intiaanit kovin pelkäsivät.
He lupasivat pitää pullon suljettuna, niin kauan kuin intiaanit
pysyivät ystävällisinä, ja tämä keino auttoi. Intiaanit, jotka jo
olivat suunnitelleet siirtokunnan tuhoa, paransivat tapansa, ja Astoria
säilyi, kunnes maaretkikunta Huntin johdolla saapui. Sen olisi pitänyt
tuoda melkoiset varastot mukanaan, mutta voitettavat vaikeudet olivat
olleet niin suunnattomat, että miehet töin tuskin tavaroittakaan
perille pääsivät. Huntin retkikunta kulki Kalliovuorien poikki vähän
eteläisempää reittiä kuin Lewis ja Clarke ja saapui Shoshone joen
lähteille, aikoen laskea sitä myöten merimaahan. Se oli kuitenkin
koskien ja rantain vaikeuden vuoksi aivan mahdotonta, jonka vuoksi oli
talvesta huolimatta jatkettava matkaa jalan, nälkää ja vilua kärsien,
ja kuljettava kautta maan, joka oli kokonaan tuntematon. Melkein vuotta
myöhemmin, kuin oli odotettu, retkikunta lopulta saapui Astoriaan.
Jotenkin samoja reittejä sieltä lähti pian sen jälkeen palaava
retkikunta, laskien Platte jokea alas Missouriin.
Samaan aikaan, v. 1812, syttyi Yhdysvaltain ja Englannin välillä
sota ja anastusta välttääkseen Astorian asiamiehet möivät nuoren
siirtokunnan englantilaiselle Luoteiskomppanialle, ja sen kautta koko
nykyinen Oregon oli joutua Suur-Britannialle.
Washington Irwing on laajassa teoksessa kertonut Astorian värikkäät
vaiheet.
Long Kalliovuorina ja Mississipin lähteillä.
V. 1819 Yhdysvaltain hallitus päätti ryhtyä tarkemmin tutkimaan Rocky
Mountains vuoristoa, joka pitkänä muurina lännen puolella rajoittaa
preerioita. Varustettiin retkikunta, jonka johtajaksi määrättiin majuri
Stephen Harriman Long.
Toukokuussa se lähti Pittsburgista matkaan, kulki omalla
höyrylaivallaan Alleghanya ja Ohioa alas Mississippiin, St. Louisissa
täydensi varastonsa ja lähti sitten Missouria nousemaan, osa rinnalla
maitse matkaten. Platte joen suussa oltiin talvea ja lähdettiin
hevosilla tämän joen rantoja edelleen nousemaan. Heinäkuussa v. 1820
Kalliovuoret tulivat näkyviin. Monelle niiden kukkuloista noustiin
ja korkein sai nimeksi Longs Peak (4.345 m). Osa retkikunnasta tutki
Arkansaan latvan, osa sen syrjäjoen Canadianin yläjuoksua, luullen sitä
Red Kiveriksi.
Hallitus oli retken tuloksiin niin tyytyväinen, että se lähetti Longin
Mississipin latvaosia tutkimaan. Hän nousi Minnesotaa latvoille saakka,
kulki kapean vedenjakajan poikki Red Kiveriin ja laski sitä Winnipeg
järveen. Mississipin päähaara tulee kuitenkin Minnesotan pohjoisosasta
Itasca järvestä, jonka Henry Schoolcraft löysi v. 1832. Neljä vuotta
myöhemmin geologi Jean N. Nicollet löysi vielä Itascankin yläpuolelta
lähdehaaran, joka sai nimeksi Nicolletin Lapsi-Mississippi. Minnessotan
valtio erotti v. 1890 koko Itasca järven ja siihen laskevien
lähdejokien alueen kansallispuistoksi.
Valkoisen asutuksen tienraivaajat, erämiehet, kauppiaat ja varsinaiset
uudisasukkaat etenivät nopeaan Mississipin takaisille lakeuksille.
Kauppiaat kulkivat suurissa joukoissa heimosta heimoon ja enimmäkseen
olivat intiaanien kesken suosittuja. Sama suosio ei tullut
maanviljelijäin osaksi, jotka jäivät paikoilleen ja supistamistaan
supistivat punaisen miehen metsästysmaita, mutta vaaroista huolimatta
ei ollut puutetta rohkeista tienraivaajista, jotka lähtivät
vihamielisten intiaanien keskelle onneaan koettelemaan. Heitä ei edes
pidättänyt Rocky Mountainsin jylhä vuorimaa, ei sen takana odottava
laaja karu erämaa, eikä Sierra Nevadankaan korkea kalliomuuri, vaan jo
1840-luvun alussa heitä alkoi maan poikki saapua Sacramcnton ihanaan
leutoon laaksoon, jossa Mexicon hallitus auliisti luovutti tulijoille
maata.
Tieto niistä reiteistä, joita nämä eturintaman miehet kulkivat, ei
kuitenkaan paljoa kartuttanut kirjallista maantuntemusta, vaikka se
kulkupuheena selvittelikin perässä tulijoille eteisten matkain yleisiä
maantieteellisiä piirteitä. Vasta jonkinlaista opillista sivistystä
saaneet miehet saattoivat kartoille ja kirjoihin koota perustiedot
siten, että ne olivat jokaisen saatavissa.
Frémont, Lännen tienkävijä.
Semmoinen mies oli John Charles Frémont, jota laajoista löytöretkistään
ruvettiin sanomaan »Lännen tienkävijäksi», koska hän todella
uudisasukkaille kävi enemmän uusia teitä kuin kukaan ennen häntä ja
myös nämä tiet kunnollisesti kartoitti.
Frémont oli nuori luutnantti, kun hän sai toimekseen kartoittaa
Kalliovuorien poikki kulkevan Eteläsolan, jonka kautta uudisasukkaita
jo oli matkannut Californiaan, sekä tähtitieteellisesti määrätä solan
aseman. Hän lähti retkelleen toukokuussa v. 1842 pienestä kylästä, joka
oli nykyisen Kansas Cityn paikalla, hyvin varustettuna, uskaliaan ja
kokeneen joukon keralla. Retkikunta, joka kulki ratsain, nousi Platte
jokea, jakautui ja tutki sen molemmat haarat, jonka tehtyään molemmat
osastot jälleen yhtyivät Laramie nimisessä pienessä rajalinnassa.
Siitä eteenpäin matka kävi vihamielisten intiaanien alueen kautta,
mutta retkikunnan kimppuun ei kuitenkaan hyökätty. Rauhaa riitti,
mutta sitä suurempi oli niillä seuduin ravinnon puute. Eteläsola,
jota oli etsimään lähdetty, huomattiin erinomaisen soveliaaksi tien
reitiksi. Solan vastakkaiselta rinteeltä vesi jo juoksi Shoshonejokeen,
Columbiaan ja Tyyneen mereen. Työnsä tehtyään Frémont nousi
suurenmoiselle vuorenkukkulalle (4202 m), joka on hänestä nimensä
saanut, ja sieltä sai hyvän yleiskäsityksen laajoista alueista.
Kokoelmineen, huomioineen retkikunta sitten lähti paluumatkalle.
Toisella matkallaan, joka alkoi seuraavana vuonna, Frémont tunkeutui
Kailiovuorien poikki Suuren suolajärven syvänteeseen. Siellä
olivat jo ennen häntä muut käyneet, varsinkin kapteeni Benjamin
Bonneville [Bonnevillesta sai sitten niinensä suuri jääkauden
aikuinen järvi, josta nykyisin on vain pieniä osia jäljellä, mutta
jonka rantamuodostukset ovat »Suuren syvänteen» kuivassa ilmanalassa
säilyneet erinomaisen selvinä.], joka 1831—1836 oleskeli niillä
seuduilla ja vielä kauempana lännessä, useita vuosia sivistyksestä
kokonaan erotettuna. Tutkittuaan Suuren suolajärven Frémont seurasi
Shoshone jokea kauas Columbian suupuoleen saakka, tehden pitkin
matkaa tarkkoja havainnolta ja paikanmääräyksiä. Talvesta huolimatta
hän sitten palasi tutkimaan Kalliovuorien ja Sierra Nevadan välistä
ylänköä, »Suurta syvännettä», joutuen lopulta ravinnon puutteen vuoksi
niin suureen pulaan, että hänen täytyi lähteä yrittämään Sierra Nevadan
poikki Californiaan. Matka Sierra Nevadan poikki kesti toista kuukautta
ja retkikunta olisi varmaan sen lumisissa, vaikeissa, sotkuisissa
solissa tuhoutunut, ellei se viime hetkessä olisi saanut erästä
intiaania oppaakseen. Hänen avullaan Frémont lopulta saapui Sacramenton
laaksoon.
Tämä matka käänsi Yhdysvaltain johtavain piirien huomion Californiaan,
joka silloin vielä oli Mexicon hallussa, Espanjalta saatuna perintönä,
ja v. 1845 Frémont lähetettiin uudelleen tutkimaan seutua ja reittejä.
Hänen Californiaan tultuaan syttyi Yhdysvaltain ja Mexicon välillä sota
ja Frémont keräsi Caiifornian jenkit johtonsa alle, valloitti koko
Pohjois-Californian. Hän riitautui kuitenkin amerikkalaisen kenraalin
kanssa, joka marssi Californiaan kaakosta Santa Fén kautta, vangittiin
ja lähetettiin Washingtoniin, jossa hän kuitenkin pääsi verraten
pienellä rangaistuksella.
Californian kultaryntäys.
V. 1848 Californiassa löydettiin kultaa ja suunnaton kultaryntäys
alkoi. Toinen puoli matkusti sinne Panaman kautta, toinen puoli
mannermaan poikki vaunuissa, »preeriakuun aroissa». Frémont lähti
etsimään Santa Fén kautta uutta helpompaa reittiä, mutta joutui
mainitun kaupungin takaisissa maissa pulaan, joka oli tuottaa hänelle
tuhon. Opas vuoristossa eksyi, retkikunnan täytyi palata takaisin,
mutta ennenkuin se pääsi aution erämaan poikki takaisin Santa Féhen,
oli kolmasosa miehistä ja kaikki hevoset kuolleet nälkään ja viluun.
Seuraavana vuonna Frémont siitä huolimatta lähti uudelleen matkaan,
ja vaikk'ei hän nytkään löytänyt etsimäänsä solaa, niin pääsi hän
kuitenkin Sierran poikki Sacramenton laaksoon. V. 1853 hän lähti
uudelleen löytöretkelle, alkoi etsiä siltä kohdalta, missä opas oli
ensi yrityksellä eksynyt, ja vihdoin löysi sarjan solia, jotka johtivat
Kultaisen portin rannalle. Mutta viisikymmentä päivää retkikunnan
täytyi tälläkin retkellä elää hevosenlihalla. Tätä reittiä kulkee
myöhemmin rakennettu rautatie.
Frémont palveli myöhemmin vakinaisessa armeijassa, kenraaliksi yleten,
mutta sotilaana hän ei menestynyt yhtä hyvin kuin »tienkävijänä».
Jälkeen vuoden 1850 alettiin Kalliovuorien kautta etsiä rautatien
reittejä, ja näiden töitten kautta vuoriston ja Tyynen meren välisen
maan tunteminen edistyi valtavasti. Tutkimusten tulokset koottiin
kolmeentoista isoon nidokseen, joissa paitsi karttoja on mitä
monipuolisimmat tiedot kivennäisistä, kasveista, asukkaista y.m. Jo
muutamia vuosia aikaisemmin mormonit olivat asettuneet Utahiin, ja he
kyllä pitivät huolta siitä, että niiden seutujen maine levisi laajalle.
Colorado joki ja sen maailmankuulu kanjoni tutkittiin 1857—59. Ja
kymmenen vuotta myöhemmin majuri Powell laski veneellä kanjonin,
voittaen mitä suurimmat luonnonesteet ja vaarat. Orjasota keskeytti
joksikin ajaksi tutkimukset, mutta sitä suuremmalla tarmolla niihin
sodan päätyttyä käytiin käsiksi. Varsinkin Kalliovuorien länsipuolella
olevat autiot maat' kartoitettiin ja geologisesti tutkittiin niin
tarkkaan, että ne nyt ovat Pohjois-Amerikan parhaiten tunnettuja.
Yhdysvaltain rannikkojen tarkka kartoitus alkoi jo yhdeksännentoista
vuosisadan alussa.
Kartoittajat ja geologit.
Lännen ja Kaukaisen Lännen kartoitus ja tutkiminen olikin polttava
kysymys suunnattoman siirtolaistulvan vuoksi, joka yhä taajempina
laineina sinne päin vyöryi, hyväkseen käyttämään näiden koskemattomien
alueitten suunnattomia luonnonrikkauksia. Hallitusten oli välttämättä
saatava jonkinlainen käsitys näiden kansallisvarain laadusta ja
määrästä. Tienraivaajat olivat jo tuoneet viestit noiden seutujen
monista ihmeistä, »jumalten puutarhoista» ihmeellisine luomisen
raunioineen, »pahoista maista», jokien uurtamista kanjoneista,
suolajärvistä, mammuttipuista ja äärettömistä punapuu- ja
douglaskuusi-metsistä, monia muita mainitsematta. Ensin tämä suunnaton
alue oli kartoitettava, vasta sitten voitiin ryhtyä varsinaiseen
geologiseen työhön. Clarence King, F.V. Hayden, J.W. Powell, G.M.
Wheeler, Clarence Dutton ja heidän jälkeensä v. 1879 perustettu
geologinen virasto suorittivat tutkimustyön, joka suuremmoisuutensa
ja tulostensa arvaamattoman runsauden puolesta on ainoa laatuaan
ja lisäksi tieteellisen arvonsakin suhteen menestyksellä kilpailee
samanlaisten Euroopassa suoritettujen töitten kanssa. Oli onni, että
geologit saapuivat Yellowstonen laaksoon ennen uudisviljelijöitä ja
vuorimiehiä ja siten saattoivat pelastaa hävitykseltä tämän mahtavan
vuoristoseudun kuumine lähteineen, liejuvulkaanineen ja solfataarineen,
värikkäine sinteripengermineen, tippukivimuodostuksineen ja
ärjyvine vuorineen. Heti kun he v. 1871 olivat sen tunnetuksi
tehneet, se julistettiin kansallispuistoksi, jossa kaikki luonnon
hävitys on kielletty. Vielä merkillisempi on sekä muodostustensa
että muodostumishistoriansa puolesta Coloradon kanjoni, laatuaan
suurenmoisin maisema, mitä on maailmassa. Ei Danten eikä Dorén
mielikuvitus olisi kyennyt luomaan mahtavampaa kuin tämä kanjoni sillä
matkalla, jolla se kulkee Kaibab-ylängön poikki. Dutton, joka sen
tutki, kuvaa seuraavin sanoin sen jylhää kauneutta:
Coloradon kanjoni.
»Miltä kohdalta Kaibab-ylängöllä kanjonia lähestyneekin, kaikkialla
se yht'äkkiä avautuu syvyyksiään myöden; harvassa paikassa huomaa
ennakolta merkkiä, että kuilu on lähellä, metsä ulottuu aivan
jyrkänteen partaalle saakka ja kuuset varistelevat käpyjään
pohjattomaan kuiluun. Jo ulkoreunalta näköala on kuvaamattoman
suurenmoinen, mutta vielä monta vertaa mahtavampi se on itse
kanjonissa. Semmoinen näköala avautuu Point Sublimesta, kauas kanjoniin
pistävältä polvekkeelta, joka voittaakin kaikki muut näköalapaikat.
»Suuri kanjoni lisää nykyisiin luonnonkäsityksiimme aivan uuden
luonnepiirteen, uusia kauneuden, suurenmoisuuden ja luonnonilmiöiden
voiman sävyjä; mutta samoin kuin jokainen uudistus, samoin tämäkin
tarvitsee aikaa tullakseen ymmärretyksi, sitä on tutkittava, siihen on
totuttava, jotta sen sisällys kävisi ilmeiseksi. Luonnonystävä, joka on
kehittänyt katseensa Alpeilla, Italiassa, Saksassa, Appalasheilla y.m.,
tuntee tähän merkilliseen seutuun tullessaan melkein kuin loukkauksen,
hän tuntee ahdistusta, ehkä vastenmielisyyttä ja pelkoakin; hän ei näe
mitään, mitä hän on tottunut pitämään kauniina ja ylevänä, kaikki on
tosin ihmeellistä, mutta luonnotonta ja epäkaunista; ei missään hän
näe sopusointuisia sulavia värivivahduksia. Mutta tottumus muuttaa
tätä vaikutusta, se mikä alussa näytti kovalta, hurjalta, melkein
raa'alta, muuttuu nyt suurenmoiseksi ja vaikuttavaksi, se on täynnään
voimaa ja mahtavuutta, ja räikeät ristiriitaiset värit osoittautuvatkin
vähitellen suuressa määrin hienoiksi, vaihteleviksi ja vaikuttaviksi.
Jos tässä vain suurenmoisuus vaikuttaisi, voitaisiin sen summa lausua
muutamalla sanalla: kanjoni on päälle 300 kilometriä pitkä, 8—18
kilometriä leveä ja 1 500—1800 metriä syvä. On pidempiä ja leveämpiä
laaksoja ja on joku syvempikin; mutta siitä huolimatta suuri kanjoni
kaikkien yksityisseikkainsa yhteisvaikutuksen kautta on ylevintä, mitä
on maan päällä.
»Point Sublimen uloimman nokan päästä on vastakkaisen rantaäyrään
yläreunaan 11 kilometriä matkaa, mutta molemmat äyräät ovat kovertuneet
laajoiksi amfiteattereiksi, jonka vuoksi ne enimmäkseen ovat paljon
etäämpänä toisistaan. Lähin näköpiiri, jonka pituus on 80, leveys
20 kilometriä, on täpötäynnään lukemattomia yksityisseikkoja, jotka
ovat niin jättimäiset, niin valtavat, niin sanomattoman moninaiset
ja monipiirteiset, ettei niitä voi käsittää kuin verkalleen ja
tuntien heräävästä vaikutuksesta syvää mielenliikutusta. Epäilemättä
vastakkainen laakson seinämä esiintyy kaikkea muuta suurenmoisempana
ja valtavampana; ihmishenki ei kykene käsittämään puoltatoista
kilometriä korkeata kalliomuuria, joka kohoo vastapäätä enemmän
kuin kymmenen kilometrin päässä ja oikeaan ja vasempaan näyttää
häipyvän äärettömyyteen. Hän tuntee itsensä niin masentavan pieneksi
ja mitättömäksi. Jos se edes olisi äkkijyrkkä sileä seinämä, niin
tapaisi siinä vielä lepokohdan, mutta kaikkialla siinä esiintyy
mitä suurinta moninaisuutta. Syviä amfiteattereja mutkaa syvälle
vastakkaiseen ylänköön ja niiden välillä kohoo mahtavia polvekkeita,
jotka kehittyvät katsojan eteen ihaniksi päädyiksi. Koko reuna jakautuu
täten poukamiin ja esiinpistäviin polvekkeihin ja lukemattomiin
kallionkielekkeihin, jotka osasta suistuvat syvyyteen terävinä särminä.
Ainoastaan juuri vastapäätä olevien amfiteatterien kohdalla katse
pääsee taustaan tunkeutumaan, mutta perspektiivin lyhennys vaikuttaa
niin erinomaisena ja uskomattomana, että on mahdoton saada käsitystä
sen laajuudesta. Polvekkeihin liittyy lukemattomia irtaantuneita
röykkiöitä, giganttisia patsaita, jotka kuitenkin vastakkaisen seinämän
äärettömän ainepaljouden vuoksi vaipuvat aivan mitättömiksi. Ainoastaan
oman rannan lähimmät pylväät tekevät melkein yhtä mahtavan vaikutuksen
kuin sekin, niiden muotojen kauneus, suurenmoisuus ja moninainen
rikkinäisyys saattaa häpeään kaunopuheliaimmankin kuvauksen.»
Kanjonin seinämät eivät kuitenkaan suistu syvyyteen aivan yhtämittaa.
Ainoastaan muutamat yksinäiset, kauas esiin pistävät polvekkeet
kohoavat yhtenä seinänä 1500—1800 m syvästä kuilusta. Yleensä äyräässä
ensin on 600—900 metriä korkea seinämä ja tämän juurella verraten
tasainen, vaikka siltä kylläkin ryhmyinen pengermä, ja vasta tähän
pengermään on sisempi, paljon ahtaampi kuilu uurrettu. Pengermä
ilmaisee seisausta kanjonin muodostuksessa.
Tämän valtavan, sangen tasaiseen ylänköön uurretun jokilaakson
ihmeelliset ilmiöt voidaan selittää vain yhdellä tavalla: se on
vetevän, vuolaan, paljon kiviä ja hietaa kuljettaneen, kosteiselta
sateiselta ylängöltä tulleen ja kuivan vedettömän pöytämän poikki
juosseen joen työtä. Semmoiset ovat olot nykyään, mutta niiden on
täytynyt olla samanlaiset koko sen ajan, jonka kuluessa kanjoni on
muodostunut, sillä muutoin laskisi kanjoniin kummaltakin puolelta syviä
syrjälaaksoja. Todenteolla niitä on vain pari kolme melkoisempaa;
meidän täytyy sen vuoksi otaksua, että kanjonin syventyminen on
tapahtunut jotenkin samanlaisissa oloissa kuin nykyään vallitsevat
ovat. Dutton on osoittanut, että kanjonin muodostuminen alkoi
tertiäärikauden viimeisellä ajanjaksolla, plioseeniajalla, jolloin
ilmanala oli kuivaa, samoin kuin nykyisinkin; mutta plioseeniajan
ja nykyajan välillä oli jääkausi, joka Coloradonkin alueella oli
sekä plioseeniaikaa että nykyaikaa kosteampi, vaikk'ei siellä
saanutkaan jäävirtoja aikaan. Näyttää siltä, kuin olisivat jääkaudella
syntyneet ne sivukanjonien luonnokset, joita on korkealla äyräitten
päällä ja joissa ilmeisestikin on ollut vettä verraten vähän aikaa.
Coloradokanjonin muodostushistoria on kaikkein suurenmoisin esimerkki
vuolaan joen uurtavasta vaikutuksesta kuivalla ylätasangolla. Samalla
se vakuuttavasti todistaa geologisten aikakausien suunnatonta pituutta,
sillä epäilemättä joki on tarvinnut työhönsä miljoonia vuosia, vaikka
se onkin sen suorittanut maan kehityshistorian uusimmalla ajalla.
Kalliovuorien ja Sierra Nevadan välinen suuri syvänne on kuivan
ilmastonsa vuoksi erinomaisen hyvin säilyttänyt entisten geologisten
aikakausien muistot, ja tuskinpa missään muualla maailmassa
luonnonhistorian kirja on ollut niin selkosen selälleen aukaistuna
tutkijalle kuin siellä. Tällä Amerikan geologian klassillisella
työmaalla onkin nykyinen etevä tutkijapolvi saanut varsinaisen
kouluutuksensa ja sinne on moni ulkomaalainenkin oppinut suunnannut
kulkunsa saadakseen välittömämmin tutustua luonnon syviin syntyihin.
Jotkut eurooppalaisetkin tutkijat ovat kantaneet kortensa Yhdysvaltain
sisällisen rakenteen ja luonnonilmiöiden valaisemiseksi, mutta tämä
apu on vähäpätöinen siihen suurenmoiseen työhön verraten, jonka
amerikkalaiset itse, sekä yksityiset että varsinkin valtion laitokset,
ovat suorittaneet.
Canada.
Pohjois-Amerikan pohjoinen puolisko oli turkiskaupan kautta tullut
pääpiirtein tunnetuksi Jäämerta myöden jo ennen yhdeksännentoista
vuosisadan alkua, mutta vielä oli suunnattoman paljon jäänyt
tutkimattakin. Vaikka Jäämeri olikin saavutettu, oli sen rantaviiva
kuitenkin vielä aivan tuntematon. Suurimmat sisämaan joista oli tosin
vakoiltu mereen saakka, järvet nähty, mutta ei edes yleispiirteisen
kartan laatiminen näistä monimutkaisista järvi- ja jokivesistöistä
ollut vielä mahdollista.
Yhdeksännelläkintoista vuosisadalla tutkittiin, omituista kyllä,
ensiksi maan karuin ja kylmin osa, Jäämeren ranta. Tällä kerralla se ei
ollut turkiskauppiaiden ansio, vaan johtui siitä, että luoteisväylää
yhdeksännentoista vuosisadan alkupuoliskolla alettiin etsiä maan poikki
kulkevilla retkillä. Moiselle retkelle lähti v. 1819 luoteisväylän
kuuluin tutkija, englantilainen kapteeni John Franklin.
John Franklinin retki Jäämeren rannalle.
Franklin alkoi matkansa Yorkin asemalta, Hudsonin lahden rannalta, ja
kulki maan poikki Cumberland Houseen, josta matkaa tammikuun pakkasilla
jatkettiin lumikengillä, ensin Athabasca järven rannalle ja sieltä
Providence asemalle Suurelle Orjajärvelle. Vähillä varustuksilla
kuljettiin sieltä yhä edelleen, kunnes riistan vähyyden vuoksi täytyi
asettua talvileiriin ja lähettää mies takaisin Athabasca järvelle
saakka ruokatavaroita ja ampumatarpeita hakemaan. Tämän matkan suoritti
ypö yksin Back niminen nuori meriupseeri ilman muuta suojaa kuin peitto
ja hirven vuota, vaikka pakkasta oli toisinaan -50°.
Heinäkuun lopulla retkikunta, johon kuului kolmisenkymmentä
henkeä, saavutti Jäämeren Kuparikaivosjoen suulla. Huolimatta
varustusten niukkuudesta, riistansaannin epävarmuudesta ja miestensä
vastahakoisuudesta Franklin lähti kanooteilla tutkimaan Jäämeren rantaa
itää kohti ja jatkoi matkaa elokuun lopulle saakka, kunnes kanootit
olivat melkein hajallaan ja ainoastaan kahden päivän eväät jäljellä.
Retkikunta lähti sitten nousemaan sisämaahan pientä jokea, joka laskee
Bathurst vuonoon, mutta se oli niin koskinen, että piankin täytyi
nousta maata kulkemaan, vaikka eväitä oli vain yhdeksi päiväksi.
Nälän hirmut pohjan perillä.
Syyskuun 4:ntenä täytyi myrskyn vuoksi viettää kolme päivää leirissä,
ilman tulta tai ruokaa. Näillä karuilla mailla, Barren Grounds, ei
nimittäin ole puun kasvua muuta kuin jokien rannoilla, retkikunta taas
oli Hood-joen jättänyt pyrkiäkseen vedenjakajan poikki Kuparikaivosjoen
laaksoon, jota se oli menomatkallakin kulkenut. Kolmen päivän paaston
jälkeen täytyi polttaa toinen pikkukanooteista, joita kuljetettiin
mukana jokien ylimenoa varten, ja syödä vihoviimeinen eväs. Soisen
ja aivan aution seudun kautta lähdettiin sitten edelleen rämpimään.
Riistaa ei ollut minkäänlaista, lunta oli jalan verran, joet olivat
äsken jäätyneet, jää oli pettävää. Nopeaan uupuivat miesten voimat,
sillä ravintoa ei ollut muuta kuin jäkäliä ja susien hylkäämiä
luita. Silloin tällöin saatiin ammutuksi joku joukostaan eksynyt
riekko tai löydettiin kourallinen marjoja. Vihdoin retkikunta saapui
Kuparikaivosjoelle, yhden miehen tällä vaivalloisella taipaleella
menetettyään. Joen poikki ei päästy millään neuvolla ja turhissa
yrityksissä menetettiin kahdeksan päivää. Franklin kuitenkin lopulta
sai pajunkuorista ja telttavaatteesta kyhätyksi venhon, jolla päästiin
toiselle rannalle. Luutnantti Back ja kaksi vankinta miestä lähetettiin
sitten edellä Enterprise asemalle, joka oli menomatkalla perustettu,
jos sinne ehkä olisi saapunut apua; muu joukko majoittui erääseen
paikkaan, jossa oli verraten runsaasti polttopuita ja jäkäliä,
sillä pari miestä oli jo jäkäläin ja paistetun nahkan syönnistä
kuolemaisillaan ja muut olivat aivan näännyksissään. Franklinin itsensä
lähdettyä muutamain miesten keralla eteenpäin yksi leiriin jääneistä
miehistä murhasi luutnantti Hoodin ja kolme muuta miestä ja olisi
raivotyötään jatkanut, ellei häntä olisi ammuttu. Ainoastaan pari
miestä jäi leiriin eloon, ja nämä päättivät lähteä muiden perässä
yrittämään. Enterprise asemalla he tapasivatkin Franklinin miehineen,
mutta siellä oli yhtä tyhjää ruokatavaroista, ja Providence asemalle,
jonne Back oli lähtenyt, oli parin viikon matka. Retkikunta olisi
joutunut säälimättömän nälkäkuoleman saaliiksi, ellei Back olisi
sattunut matkalla tapaamaan erästä ystävällistä intiaaniheimoa, jolla
sattumalta oli runsaasti ruokatavaroita. Tämän heimon päällikköä,
Akiatshoa, Franklin tovereineen sai kiittää pelastuksestaan. Kaksi
heistä ennätti kuitenkin asemalla kuolla nälkään, ennenkuin apu saapui.
Franklinin retki herätti suurta huomiota, mutta kieltämättä sen johtaja
menetteli moitittavasti, kun hän niin riittämättömästi varustettuna
lähti Jäämeren rantaa kartoittamaan.
V. 1825 Franklin johti toista retkeä samoille rannoille. Matka kävi nyt
Canadan suurilta järviltä Red Kiverille, sieltä poikki maisin Suurelle
Karhujärvelle ja Mackenzie jokea sen suuhun. Suurelle Karhujärvelle
perustettiin talviasema, jolla suoritettiin tärkeitä magneettisia
havainneita. Kun vielä järvi oli kartoitettu, niin laski Franklin
Mackenzien suuhun. Siellä hän jakoi retkikunnan kahtia. Itse hän tutki
rannikon länttä kohti, saavuttaen 148°51' läntistä pituutta, tapaamatta
kuitenkaan laivalla kulkevaa apuretkikuntaa, joka Behringin salmesta
tullen oli saavuttanut Point Barrowin, mutta sitten jääesteiden vuoksi
palannut takaisin. Toinen osasto kulki itää kohti, ja se pääsi melkein
Kuparikaivosjoen suuhun saakka löytäen salmen, joka erottaa Amerikan
manteren Wollaston maasta, ynnä nähden sen takana olevan maan. Suuri
hylätty eskimoleiri nähtiin tällä matkalla. Tavattiin kuitenkin
vaeltavia eskimo-joukkoja, jotka yleensä olivat ystävällisiä.
Backin retki.
V. 1833 kapteeni Yrjö Back, Franklinin uskollinen seuralainen matkusti
Winnipeg järveltä Suurelle Orjajärvelle ja sieltä Suurta Kalajokea
Jäämereen. Tätä suurta jokea, jota myös sanotaan Backin joeksi, ei
siihen saakka ollut kukaan valkoinen nähnyt, ainoastaan intiaanien
kertomuksista tiedettiin, että semmoinen oli olemassa. Joki oli
täynnään louhisia koskia ja putouksia ja suvannot taas monessa
paikassa levisivät suuriksi, jään ainiaan peittämiksi järviksi. Back
oikeastaan oli lähetetty viemään apua Rossin retkikunnalle, joka oli
magneettisella navalla, mutta kun Ross ennätti palata, ennenkuin Back
lähteä, ei hän kulkenut edemmäksi Suuren Kalajoen suistamoa. Sen
edustalla hän kaukana merellä näki maan, joka nimitettiin Kuningas
Williamin maaksi.
Deasen ja Simpsonin retket.
V. 1836 Hudson-lahden komppania lähetti P.W. Deasen ja Thomas Simpsonin
jatkamaan Jäämeren rantain tutkimista, ja tämä retkikunta saavutti
lukemattomista vaikeuksista huolimatta suurenmoisia tuloksia. Matka
piti tunnettuja reittejä Mackenzien suuhun, edelleen Franklinin
tutkimaa rannikkoa länteen päin ja sitten kolmattasataa kilometriä
edelleen Point Barrowiin saakka, josta alkaen rantavedet Behringin
salmeen saakka olivat kartoitetut. Retkikunta palasi sitten Suuren
Karhujärven rannalle ja vietti siellä talvea, kunnes joet jälleen
aukenivat ja voitiin työtä jatkaa. Seuraavana kesänä laskettiin erästä
syrjäjokea Kuparikaivosjokeen ja edelleen Jäämereen ja tutkittiin
rannikkoa kauas länteen, kunnes salmen takaa nähtiin pohjoisessa uusi
maa, joka sai nimeksi Viktoria maa. Tämän jälkeen palattiin jälleen
talvea viettämään Suuren Karhujärven koilliskolkkaan rakennetulle
asemalle, jossa kalastaen ja metsästäen tultiin sangen hyvin toimeen.
Kesällä 1839 päästiin niin varhain liikkeelle, että jo elokuun
puolivälissä oltiin Suuren Kalajoen suussa, jonka Back oli tutkinut.
Vielä siitäkin eteenpäin Simpson tunkeutui, kääntyen takaisin vasta
Boothia Felix niemimaan tyvestä ja paluumatkalla tutkien Kuningas
Williamin maan etelärannan, jossa huomattiin olevan paljon peuroja,
napahärkiä ja autioita eskimokyliä. Tässä samassa maassa Franklinin
retkikunta siitä huolimatta yhdeksän vuotta myöhemmin kuoli kamalan
nälkäkuoleman.
Deasen ja Simpsonin veneretkien kautta olivat Pohjois-Amerikan
pohjoisrannikon tunnetut kohdat yhdistetyt yhtenäiseksi rajaviivaksi
Behringin salmesta Boothia felix niemimaan tyveen saakka.
V. 1846 tri John Rae matkusti Hudson-lahdesta Melville niemimaan
kannaksen poikki ja tutki tämän niemimaan länsirannan ja
Boothia-niemimaan itärannan, eikä tämän retken jälkeen Pohjois-Amerikan
pohjoisrannasta ollut muuta tuntematonta osaa kuin pieni kappale
Boothia Felixin luoteiskolkkaa. Rae eli melkein yksinomaan veden
ja maan riistasta, ja sen vuoksi hän saattoi tehdä sangen vaikeita
retkiä vähillä varustuksillaan. Hän jatkoi tutkimuksiaan mannermaalta
saaristoonkin ja oli ensimmäinen, joka sai vihiä Franklinin viimeisen
retken surkeasta kohtalosta.
Myöhempinä aikoina ovat varsinkin lähetyssaarnaajat jatkaneet Jäämeren
rannikon, samoin kuin mannermaan koko pohjoisreunankin tutkimista.
Karut maat.
Hudson lahden länsipuolella olevien karujen maitten, Barren
Grounds'ien, tunteminen oli kaikista näistä retkistä huolimatta
vielä sangen vaillinainen. Nämä seudut ovat verrattavat Siperian
tundroihin. Metsää ei ole muuta kuin jokien laaksoissa, muualla maa
on paljasta silmän siintämättömiin, täynnään jokia ja järviä, tuulien
ja lumimyrskyjen temmellyskenttiä. Talvella on kaikki elotonta, mutta
lyhyen kesän kuluessa luonto täälläkin hymyilee, samoin kuin Lapissakin.
V. 1893 lähti Joseph Burr Tyrrell Canadan geologisen toimiston
puolesta näille seuduille. Hän tutki Telzoa joen, josta elokuussa
tultiin laajalle jäätyneelle järvelle, jonka päätettiin olevan
Samuel Hearnen sata vuotta aikaisemmin löytämä Dubawnt järvi.
Sen kolkoilla rannoilla hyökkäsi lauma tavattoman suuria susia
retkikunnan kimppuun, rohkeudellaan todistaen maan köyhyyttä. Kun oli
järvestä erottu, tavattiin ensimmäiset eskimot. He olivat järjestään
ystävällistä kansaa, vaikka intiaanit olivat pelotelleet, että he
olivat ihmissyöjiä. Telzoa on sangen tyypillinen canadalainen joki,
vuorotellen järviä ja jokimatkoja, se kun ei vielä ole ennättänyt
itselleen kuluttaa varsinaista uomaa jääkauden tasaamaan kalliopintaan.
Syyskuun alussa saavuttiin suurelle Baker-järvelle, josta vesi juoksee
Chesterfield vuonoon, Hudson-lahden pitkään syrjälahteen. Telzoa-maassa
oli runsaasti napahärkiä, jonka vuoksi moni urheilija on sinne
sittemmin löytänyt. Suuria vaaroja kokien Tyrrell sitten jatkoi matkaa
Hudson lahden rantaa lähimmälle asemalle. Hänen retkensä arvokkain
saavutus oli »Karujen maiden» geologisen rakenteen selvittäminen.
Labrador.
Sitkeimmin Pohjois-Amerikan maista on Labrador tuntemattomuuttaan
puolustanut. Vielä joku vuosikymmen takaperin sen sisäosat olivat
kartoilla aivan valkoiset, vaikka rannat ovat olleet jo ammoin
tunnetut. Vähitellen on laajoihin valkoisiin sisämaan aloihin
ilmestynyt jokia ja järviä, jotka muodostavat samanlaisia vesistöjä
kuin Hudson lahden länsipuolellakin. Labradorin sisäosat ovat verraten
korkeata ylänköä, ja sen vuoksi on niiden ilmasto maantieteelliseen
asemaan verraten tavattoman kolkkoa. Ne ovat samanlaista kalliotasankoa
kuin Suomenkin sisäosat, paremmin kuitenkin verrattavat Lappiin kuin
meidän maamme lauhkeaan järviylänköön. Ei ainoastaan ilmasto ole
kolkompi, vaan maanlaadut karummat, lietemaita kun tuskin on ensinkään
ja moreenisoraa kalliopohjan päällä niukasti.
Turkiskomppaniat perustivat viime vuosisadan ensimmäisellä
neljänneksellä kauppa-asemiaan Labradorinkin sisäosiin. Joku matka maan
poikkikin tehtiin. Hamilton joen 100 metriä korkea suurenmoinen köngäs
löydettiin v. 1839. V. 1861 eräs retkikunta nousi Laurentin lahteen
laskevaa Moisie jokea järviylängölle saakka, käyttäen muinoin mahtavain
montagnais-intiaanien vanhoja venereittejä ja taivallusteitä. Sisämaan
intiaanit olivat silloin vielä pakanoita. He elivät mitä suurimmassa
puutteessa, toisin ajoin viikkokausia syöden vain koivunnuppuvelliä ja
jäkäliä, sekä nälänhädän korkeimmillaan ollessa toisiaankin. Samalla
vuosikymmenellä katolilaiset lähetyssaarnaajat tutkivat Hamilton joen
molemmat lähdehaarat ja etelärinteenkin jokilatvoja.
Jälkeen v:n 1857 on Canadan geologinen virasto lähettänyt Labradorin
sisäosiin useita retkikuntia, joista tärkein oli A.P. Low'in johtama.
Low tutki 1892—95 East Mainin, joka laskee James lahteen, Manicuaganin,
jonka veden Laurentin lahti saa, Hamilton joen ja Koksoakin, joka
juoksee pohjoiseen Ungava lahteen. Jo kymmenkunta vuotta aikaisemmin
hän oli käynyt Mistassini järvellä, joka on niemimaan tyvessä ja
suurin Labradorin järvistä, sekä tutkinut Hudsonlahden ja James lahden
itäpuolisen rannikon. Lowin retkien kautta tuli enemmän kuin toinen
puoli Labradorin koko alueesta osapuilleen kartoitetuksi. Ainoastaan
pohjoinen niemeke, Hudson ja Ungava lahtien välinen maa, jäi vielä
kokonaan tuntemattomaksi, mutta tämänkin niemimaan tärkeimmät vesistöt
on nykyisin kartoitettu.
Low huomasi Labradorin karujen sisäosien olevan niin täynnään matalia
järviä ja jokia, jotka eivät vielä ole ennättäneet uomaansa syventää,
että hänen mielestään oli mahdollista matkustaa niemimaan poikki
veneellä vaikka mihin suuntaan, tarvitsematta koskaan taivaltaa
seitsemää tai kahdeksaa kilometriä pidempää matkaa vesistöstä toiseen
päästäkseen.
Labrador on jääkauden paljastama ja muotoilema, samoinkuin Hudson
lahden läntisetkin alueet, ja maajäätikön napa on ollut sen sisäosissa,
jonka vuoksi sieltä on kulkenut rapautuneita kivennäisaineita
vain ulospäin joka suunnalle, eikä ole mistään tullut korvausta.
[Pohjois-Amerikassa on ollut kolme tämmöistä keskustaa, Labradorin
keskusta, Keewatinin keskusta Hudsonlahden länsipuolella, Barren
Groundsien muodostaja, ynnä kordilleeri-keskusta British Columbiassa.]
Niemimaan intiaanit kuuluvat algonkin ryhmään, heidän lukunsa tuskin on
3,500 suurempi. Labradorin pohjoisosissa asuu eskimoita.
Newfoundland.
Vielä omituisempaa on, että Newfoundlandinkin sisäosat vasta viime
vuosisadalla tulivat tunnetuiksi.
Ensimmäinen matka saarimaan poikki tehtiin v. 1822. Cormack niminen
skotlantilainen kulki silloin itärannalta Trinity Baysta länsirannan St
George's Bayhin vain yksi micmac-intiaani seuranaan. Noustuaan sille
korkealle metsäiselle harjanteelle, joka erottaa rannan sisämaasta,
Cormack näki edessään laajan aromaan, ikäänkuin rannattoman puistomaan,
jonka pintaan lukemattomat peuralaumat olivat polkujaan tallanneet.
Jokia mutkaili, järviä kimalleli tässä rauhallisessa näköalassa, siellä
täällä kohosi ilmaan omituisia yksinäisiä vuorenhuippuja. Cormack
vietti kuukauden näillä niittymailla, sitten nousi vuoristoon, joka
täyttää saaren länsiosan. Pari kuukautta kesti matkaa saaren poikki ja
riistaa oli niin runsaasti, se niin vähän karttoi ihmistä, että Cormack
toverinsa keralla eli kokonaan riistasta.
V. 1828 Cormack johti retkikuntaa Punaintiaanien järvelle, jonka
rannoilla huhun mukaan vielä piti asua bethuk-intiaaneja. Mutta
vain jälkiä tavattiin tästä sukupuuttoon hävitetystä kansasta, muun
muassa moniakymmeniä kilometrejä pitkiä aitauksia, joilla peuroja
eli karibuita, jolla nimellä Amerikan peura on tunnettu, oli ajettu
sopiviin tappopaikkoihin.
Bethukit eli beothikit olivat ennen muinoin hyvin lukuisa kansa, asuen
etupäässä merenrannalla samoin kuin Labradorin montagnaisitkin, heidän
läheiset heimolaisensa. Valkoiset kalastajat, jotka Amerikan löydön
jälkeen alkoivat pyyntinsä Newfoundlandin rannikolla, surmasivat heidät
armotta, säästämättä naisia ja lapsiakaan. Bethukit pakenivat silloin
saaren sisäosiin suuriin erämaihin, joissa oli runsaasti riistaa ja
kalaiset järvet ja joet. Valkoiset armotta ampuivat jokaisen, jonka
näkivät. Kaksisataa vuotta tätä onnetonta kansaa vainottiin, kunnes
siirtokunnan englantilaiset valveutuivat ja alkoivat heitä sääliä.
Mutta ei millään keinolla heitä enää saatu rupeamaan valkoisten kanssa
yhteyteen, vaikka nälkä ja taudit nopeaan vähensivät heidän lukuaan.
1819 saatiin eräs bethuk-nainen kiinni ja häntä kohdeltiin niin
ystävällisesti kuin suinkin. Hänelle opetettiin englannin kieltä, jonka
jälkeen koetettiin hänen avullaan päästä yhteyteen muitten bethukien
kanssa, mutta sitä ennen hän kuoli keuhkotautiin.
Alaska.
Yukonia tutki vv. 1842—43 venäläinen luutnantti Zagoskin, joka sitä
nousi aina Tananaan saakka. 1860-luvulla kuljettiin tämän mahtavan
joen laaksoa laajalti haettaessa reittiä venäläis-amerikkalaista
sähkölennätyslinjaa varten. Johdon rakentaminen jätettiin kuitenkin
sikseen, kun Atlantin kaabeli laskettiin ja menestyi hyvin. V. 1869
nousi Yukonia ensimmäinen kauppahöyry. 1880-luvulla Frederick Schwatka
kulki Alaskan etelärannalta Chilkoot solan poikki Yukonin laaksoon.
Muita reittejä kulkivat jo siksi varhain kullanetsijät.
1890-luvulla löydettiin Klondikesta runsaasti kultaa ja hurja
kultaryntäys oli siitä seurauksena. Tämä syrjäinen maa tuli äkkiä
suuremmoisen liikkeen keskustaksi ja kaikki mahdolliset tiet
vakoiltiin ja tutkittiin. Mahtavan Yukonin hiljaiseen laaksoon syntyi
ikuisesti jäätyneelle maalle kaupungeita, rautateitä rakennettiin ja
kullanetsijät tutkivat maata laajalti joka puolella. Niinkuin unelma on
tämä kulta-aika jälleen päättynyt ja kylmyyden rauha tekee paluutaan
Yukonin laaksoon, mutta kaikiksi ajoiksi se tuli tarkemmin tutkituksi
kuin olisi muutoin tullut ehkä vuosisataan.
Alaskan kultalöytöjen jälkeen Yhdysvaltain hallitus alkoi joka vuosi
lähettää maahan geologisia retkikuntia, ja näiden kautta tulivat
sen suurenmoiset vuoristot paremmin tunnetuiksi. Löydettiin muun
muassa Mc Kinley vuori (6239 m), joka, sen mukaan kuin tunnetaan,
on Pohjois-Amerikan korkein. Etelärannikon suurenmoiset vuorijonot
mahtavine jäävirtoineen oli jo varhaisemmin tutkittu. V. 1897 Savoijin
prinssi Luigi kiipesi Elias vuorelle, joka suoraan merestä kohoaa 5495
metriä. Näissä lumisissa, jäisissä vuorimaissa on vielä paljon työtä
yritteliäille, rohkeille tiedemiehille.
Pohjois-Amerikan intiaanit.
Valloittava valkoinen siirtolaisuus tapasi Pohjois-Amerikassa
kansan, joka oli mukautunut harvinaisen eheään yhdyselämään mahtavan
rikkaan aarnioluonnon kanssa. Intiaanit eivät suinkaan olleet vain
pelättäviä julmia sotilaita, heillä oli myös sangen pitkälle kehittynyt
rauhallinen käsitepiiri, heillä oli uskonto, joka oli kauniissa
sopusoinnussa luonnon kanssa, ja koko heidän elämänkäsityksensä kuvasti
luonnon suuruutta. Siinä oli luonnon puhtautta ja siveyttä, luonnon
syvää runoutta. Nämä avut eivät tosin voineet lieventää niitä julmia
ominaisuuksia, joita ainainen olemisen taistelu kehitti, eivätkä avata
semmoisia näköaloja, jotka olisivat johtaneet korkeampaan kulttuuriin,
mutta siitä huolimatta ne olivat henkisiä arvoja, joilla on vielä
luonnonintiaanin lakattua olemastakin paikkansa ihmisyyden henkisten
saavutusten kunniatemppelissä. Se intiaani-ihanne, jonka tapaamme
kuvattuna Cooperin ja muiden romaaneissa, ei ole mielikuvituksen tuote,
sillä on ollut todellisuudessa vastineensa, vaikkapa se ei olisikaan
ollut yhtä täydellisenä yksiin yksilöihin kohdistettuna.
Valkoinen asutus hävitti luonnon ja samalla myös turmeli nämä
luonnonlapset. Väkijuomat, paheet, uudet aseet, uudet taudit alkoivat
riuduttaa intiaanikansaa sielläkin, missä se vuosisatoja taistellen
puolusti itsenäisyyttään. Uusi voimallisempi kyky käyttää asutuksen
hyväksi luonnon etuja oli jo itsessäänkin säälimätön kuolemantuomio
alkuperäisemmän talouden edustajille, mikäli nämä eivät kyenneet
mukautumaan uusiin edellytyksiin. Tätä mukautuvaisuutta on verraten
harvoilla intiaaniheimoilla ollut, enimmäkseen ne ovat riutuneet
ja rappeutuneet, vähitellen olemattomiin kadonneet, vaikkapa
hyväntahtoinen esivalta olisikin koettanut niitä suojella tältä olojen
kuolemantuomiolta.
Intiaanit huomasivat jo varhain, mikä heidän kohtalokseen tulisi,
ja sen vuoksi he jo Uuden Englannin nuoruuden aikoina yrittivät
asevoimalla torjua tätä vaaraa. He saavuttivatkin ajoittain menestystä,
mutta lopun lopuksi kuitenkin aina valkoiset voittivat ja punaisen
kansan oli väistyminen melkoinen matka taapäin.
Kun valkoiset Uudesta Englannista käsin olivat saapuneet Ohion
latvoille ja maanosan brittiläiselle ainekselle olivat avautuneet
nuo laajat vesireitit aina Kalliovuorille saakka, edistyi valkoisen
rodun valloitus jättiläisaskelin. Ehtymätön siirtolaistulva alkoi
virrata näihin hedelmällisiin maihin. Se kulki samoja reittejä, joita
intiaanit olivat ikimuistoisista ajoista kulkeneet, ja intiaanien
vanhojen leirien ja kylien paikoille enimmäkseen syntyivät valkoisten
ensimmäiset kaupungit. Intiaanipolun paikalle syntyi tie, tien paikalle
rautatie. Kaikki tiedämme, kuinka nopeaan nämä uudet valkoiset
yhteiskunnat kasvoivat, kuinka nopeaan niiden vaikutuksista intiaanien
hallitsemat alueet supistuivat. Monta veristä sotaa intiaanit kävivät
maittensa ja olemassaolonsa puolesta, viime vuosisadan kuluessa
varsinkin siouxit, jotka hallitsivat suuria preerioita, apachit,
comanchit y.m. Kaikki nämä sodat päättyivät intiaanien häviöön ja
heidän täytyi lopulta tyytyä niihin verraten pieniin erikoisalueihin,
joita heille hallitus erotteli eri osissa maata.
Paljon ovat heidän elintapansa muuttuneet sen jälkeen, sillä vanhat
elinkeinot eivät riistan kadottua enää elättäneet. Suuri osa
intiaaneista on ruvennut maanviljelijöiksi, joka elinkeino ei tosin
ollut heille tuntematon eurooppalaisten maahan tullessakaan. Toiset
heimot ovat edistyneet jotenkin pitkälle sivistyksessä, toiset
auttamattomasti rappeutuneet. Mutta kieltämättä intiaanit sielläkin,
missä ovat kadonneet, ovat jättäneet pysyvät jäljet nykyiseen
amerikkalaisuuteen.
Amerikan nuori tiede on ottanut intiaanien tutkimisen erikoisalakseen
ja jo melko pitkälle sitä kehittänyt. Heidän tapansa, sadat kielensä,
runoutensa on koottu ja muinaismuistot huolellisesti tutkittu. Paitsi
Pueblo intiaanien omituisia kalliokaupungeita, joihin jo Coronado
tutustui retkellään, on Pohjois-Amerikassa paljon muitakin kiinteitä
muinaisjäännöksiä, joiden synty on paljon hämärämpi. Yhdysvaltain
alueella on Kalliovuorien ja Atlantin meren, suurien järvien ja Mexicon
lahden välillä suunnattoman paljon suuria kumpuja, jotka ovat jo
historiallisella ajalla kadonneen kehityskannan tuotteita. Varsinkin
Ohiossa, Tennesseessä ja Kentuckyssa on näitä kumpuja runsaasti.
Viime vuosisadan keskivaiheilla niitä ensiksi alettiin tutkia.
Sen jälkeen niitä on avattu tuhansia. Useat ovat suurenmoisia
hautakumpuja. Paitsi luurankoja niistä on löydetty paljon vainajan
mukaan pantuja koristeita, kymmeniätuhansia helmiä, vaski-, hopea- ja
kultakoristeitakin. Merkillisiä ovat varsinkin meteoriittiraudasta
valmistetut esineet, sillä rautaa ei yleensä luultu Amerikassa
tunnetun ennen eurooppalaisten tuloa. Vielä enemmän näitä kumpuja on
rakennettu linnoituksina käytettäviksi. Newarkin luona Ohiossa on monta
neliökilometriä laaja ala valleilla suojattu ja tämän vallineliön
sisäpuolella on kaikennäköisiä kumpuja, pyöreitä, neliömäisiä,
epäsäännöllisiä, joita ehkä on käytetty uskonnollisiin tarkoituksiin.
Suurin kaikista on Cakokian kumpu Illinoisissa, sen korkeus kun on
kolmekymmentä metriä ja laajuus niin suuri, että kokonainen kylä on sen
laella sijansa saanut.
Nämä muinaisjäännökset osoittavat, että Pohjois-Amerikan intiaanien
sivistyskanta luultavasti oli ennen korkeampi kuin eurooppalaisten
maahan tullessa. Voisi otaksua, että ne olisivat jonkun sukupuuttoon
kuolleen rodun luomia, mutta sekään ei ole luultavaa, sillä kaikesta
päättäen ovat Pohjois-Amerikan alkuasukkaat mannermaan alkuväestöä,
joka sinne muutti jääkauden jälkiaikoina ja sitten kehittyi aivan
itsenäisesti ja erillään Vanhan maailman ihmisistä. Amerikan kansain
alkuperän selville saaminen ja niiden vanhuus on ihmistieteen
vaikeimpia kysymyksiä. Toiselta puolen niillä on suuria yhteisiä
rotuominaisuuksia, mutta kielet toiselta puolen ovat niin hajanaiset ja
osaksi perin pohjin vieraat toisilleen, etteivät ainakaan ne viittaa
mihinkään suureen yhteiseen juureen.
Amerikan alkuväestön ammoista eristymistä muusta maailmasta
osoittavat muun muassa viljelyskasvit. Melkein kaikki Vanhan maailman
viljelyskasvit ovat niin kauan olleet ihmishoidon turvissa, että niiden
alkumuodot ovat ennättäneet kokonaan kadota. Samoin on Amerikassakin
asianlaita. Espanjalaisten Uuteen maailmaan saapuessa Amerikan
alkuasukkaat viljelivät tupakkaa, perunaa, papuja, tomaatteja, maissia,
puuvillaa y.m., ja useimpien näiden kasvien luonnonvaraiset muodot
ovat kadonneet. Samoin kuin vehnästä voidaan tehdä johtopäätöksiä
Vanhan maailman viljelyskasvien ikään nähden, samoin voidaan maissista
päättää, että se on Uudessa maailmassa ollut kymmeniä vuosisatoja
ihmisen huolenpidon alaisena.
Varmaan nämä kysymykset saavat lisävalaistusta, kun on tutkittu
enemmän molempien Amerikkain vanhoja rakennuksia ja muistomerkkejä ja
ehkä saatu selvälle ne kuvakirjoitukset, joita amerikkalaisen rodun
korkeimmalle kehittyneet edustajat käyttivät.