Viimeisenä kaikista maanosista — Antarktikaa lukuunottamatta —
molemmat Amerikat astuivat maantuntemuksen näköpiiriin, mutta kaikkein
ensimmäiseksi ne — oman maanosamme jälkeen — tulivat pääpiirtein
tunnetuiksi. Keski- ja Etelä-Amerikassa ei viime vuosisadan alussa
ollut montakaan aivan laajaa valkoisten käymätöntä aluetta, joet ja
järvet ja vuoristot olivat osapuilleen tulleet tunnetuiksi. Tämä
maantuntemus oli kuitenkin sangen pintapuolista ja osaksi jälleen
unhotuksen omaksikin joutunut, jonka vuoksi paljon oli uudestaan
löydettävä ja kaikki kauttaaltaan parsittava ja täydennettävä,
ennenkuin voitiin luoda osapuilleenkaan oikea karttakuva.
Humboldtin jälkeen olisi Uuteen Maailmaan luultavasti alkanut pyrkiä
runsaamminkin matkustajia, elleivät sikäläiset olot olisi muuttuneet
epävakaisiksi. Kun Napoleonin armeijat olivat Espanjan valloittaneet
ja Espanja tämän kautta tullut siirtomaistaan erotetuksi, täytyi sen
etelä-amerikkalaisten alusmaitten tulla toimeen miten saattoivat, ja
se vapaus, jota ne tämän kautta tulivat olojen pakosta nauttimaan,
ja itsenäinen päätös- ja toimivalta — englantilaiset pari kertaa
karkotettiin verissä päin — oli niille niin mieluinen, etteivät
ne enää voineet palata entiselle kannalle. Emämaasta ne tuskin
kuitenkaan olisivat eronneet, ellei Espanja vahingosta viisastumatta
olisi esittänyt niin mahdottomia vaatimuksia. Vapauden taistelu
johti kaikkien Etelä- ja Keski-Amerikan espanjalaisten siirtomaitten
vapautumiseen ja nykyisten itsenäisten tasavaltani perustamiseen.
Brasilia niinikään vapautui Portugalista, vaikka säilyttikin
monarkkisen hallitusmuodon ja portugalilaisen prinssin hallitsijanaan.
Kun olot olivat tämän jälkeen jonkun verran rauhoittuneet, alkoi
näihin luonnonrikkaihin maihin saapua enemmän matkustajia ja niiden
tieteellinen tutkiminen entistä nopeammin edistyä.
Guayana.
Guayanan sisäosat olivat yhdeksännentoista vuosisadan alussa
yhä vielä enimmäkseen tuntemattomat huolimatta kaikista Doradon
etsijäin retkistä. Ensimmäinen, joka loi runsasta valoa näihin
uhkuviin aarniometsiin, niiden jokiin, könkäihin ja vuoristoihin,
oli saksalainen Robert Hermann Schomburgk, joka matkusti Guayanassa
kahdeksan vuotta (1835—44) Englannin maantieteellisen seuran toimesta.
Humboldt oli jo huomauttanut, että Orinoco joen Esmeralda nimisen
lähetysaseman takana, jota edemmäksi hän ei päässyt, oli Espanjaa kolme
kertaa suurempi aivan tuntematon alue; tämän alueen Schomburgk valitsi
työmaakseen.
Schomburgk.
Hän nousi ensin melkoista Essequiboa ja sen syrjäjokea Ripanunya, niin
kauas kuin veneellä pääsi, ja kulki sitten jalan viimeksi mainitun joen
lähteille saakka. Takaisin palaten hän nousi Essequiboa sen suurille
koskille. Rantain sanomaton troopillinen uhkeus teki häneen syvän
vaikutuksen. Uteliaissa joukoissa apinat rantoja pitkin seurasivat
jokea hiipivää venettä ja suuri jaguaari aivan välinpitämättömänä
katseli retkikuntaa, lähtien rauhallisesti metsään astumaan, kun vene
oli kuudentoista metrin päässä siitä. Sadeaikana maahan varisseet
mätänevät lehdet synnyttivät semmoisen fosforivalon, että koko
maa teltan ympärillä oli valaistu. Lukemattomat sammakot pitivät
leirien ympärillä konserttiaan, jotkut ammuen kuin vasikat, toiset
vikittäen kuin linnut, ränkyttäen kuin sorsat, jopa matkien miehenkin
karkeata ääntä. Mutta merkillisin kaikista oli »meloja», jonka äänet
muistuttivat melan säännöllisiä pistelyltä.
Schomburgk tutki sitten Corentynen aina sen suurenmoisille koskille
saakka. Marraskuussa hän lähti nousemaan Berbiceä, jonka koskilla
tavattiin paljon suuria kaimaaneja, metsissä boakäärmeitä ja
iguanaliskoja. Koskia oli lukemattomia ja kulkua lisäksi haittasivat
joen poikki kaatuneet puut, joita oli sitä taajemmassa, kuta
korkeammalle noustiin. Uudenvuoden päivänä 1837 näytti siltä, kuin
nousisi tie lopultakin aivan pystyyn, mutta mainittuna päivänä
Schomburgk vihdoinkin saapui suvannolle, ja täällä tutkijaa odotti
yllätys, jota innostuttavampaa tuskin ainoakaan toinen kasvitieteilijä
on kokenut. »Suvannon eteläpäässä jokin esine herätti huomiotani», hän
kirjoittaa.
Victoria regia.
»Minä en voinut muodostaa varmaa käsitystä siitä, mikä se oli, jonka
vuoksi kehoitin miehiä melomaan nopeammin. Ja tuota pikaa olimme
paikalla ja näimme ihmekasvin! Kaikki kärsimykset unohtuivat, minä
olin paljasta kasvitieteilijää ja tunsin saaneeni vaivaini palkan.
Veden päällä kellui suunnaton lehti, viisi tai kuusi jalkaa leveä,
tarjottimen kaltainen, päällä leveä helakan viheriä ja alla kirkas
veripunainen reunus. Ja sopusoinnussa tämän ihmeellisen lehden kanssa
oli uhkea kukka satoine terälehtineen, jotka olivat vuorottain
puhtaan valkoisia, vuorottain ruusun punaisia.» Tämä siihen saakka
tuntematon kasvi oli kuulu _Victoria regia_, Uuden maailman ehkä
ihmeellisin kasvi, jota nykyisin saadaan ihmetellä suurkaupunkien
kasvihuoneissakin. Lopulta kuitenkin matkan vaikeudet kävivät niin
voittamattomiksi — vain pari kolme kilometriä tehtiin päivässä taivalta
— ettei Schomburgk voinut toivoa pääsevänsä Berbicen lähteille saakka;
hän sen vuoksi palasi takaisin Essequiboa pitkin, joka sillä kohdalla
oli vain 15 kilometrin päässä.
Vielä samana syksynä hän lähti uudelle retkelle saavuttaakseen
Essequibon lähteet ja ennen vuoden loppua hän olikin löytänyt erään
lähdehaaran suurenmoisessa taajametsäisessä vuorimaassa. Hän matkusti
sitten Rio Negron syrjäjoelle Rio Brancolle ja tutki Carumä vuoriston.
Syyskuussa v. 1838 hän palasi Amuku järvelle ja kulki sieltä maisin
Roraima vuoristoon. Tämä ihmeellinen punainen hiekkakivi-pöytämä
on intiaanien lauluissakin kuulu joistaan. 500 metriä korkeiden
kallioseinämien päältä kaatui syvyyteen ihmeteltäviä könkäitä ja jokia
säteili eri suunnille viemään runsaita vesiä, mikä Amazonijokeen, mikä
Orinocoon tai Essequiboon. Roraimalta tämä väsymätön tutkija matkusti
Esmeraldaan, mutta ei voinut erään intiaaniheimon vihamielisyyden
vuoksi nousta Orinocon lähteille. Hän kuitenkin läheltä näki vuoriston,
josta tämä joki saa alkunsa. Casiquiaren ja Rio Brancon kautta
Schomburgk sitten palasi takaisin rannikolle, kaksi vuotta poissa
oltuaan ja kuljettuaan 5000 kilometriä.
V. 1841 Schomburgk tutki Orinocon deltan ja hankki entistä tarkemmat
tiedot Cuyunista, Amacurasta ynnä muista pienemmistä joista, joilla
ei siihen saakka ollut käynyt ainoatakaan tietomiestä. Nämä lakean
rannikon joet ovat enimmäkseen ihmeellisten putaitten ja haaraumain
kautta keskenään yhteydessä. Sikäläisissä soissa ja rämeissä oli
suunnattomat laumat punaisia ibislintuja, valkoisia haikaroita ja
flamingoja. 1844 Schomburgk tunkeutui Corentynen lähteille ja palasi
sitten tätä jokea rannikolle.
Amatsonit.
Schomburgk oli kautta Guayanan kuullut karibien puhuvan sotaisista
naisista, joita he mainitsivat nimellä woruisamoko; tämän naiskansan
muka piti asua Corentynen latvoilla seudussa, jossa ei vielä
milloinkaan ollut käynyt eurooppalaista. Tiedot niistä olivat niin
seikkaperäiset ja varmat, että juttu alkoi tuntua uskottavalta.
Woruisamokojen sanottiin taistelevan jousella ja nuolilla ja käyttävän
puhallusputkea eli »kuraa». Heillä oli omat vainiot eivätkä he
seurustelleet muitten intiaanien kanssa kuin kerran vuodessa, jolloin
heimoon päästettiin miehiä, parikymmentä miestä aina kerrallaan.
Poikalapset tapettiin, tyttölapset pidettiin. Schomburgk oli kulkenut
aivan sen maan halki, jossa tämän naiskansan piti asua, mutta hän ei
voinut siitä tavata jälkeäkään.
Kuvakirjoituksia.
Guayanan tasainen rannikkovyöhyke on 20—60 kilometriä leveä, sitten
seuraa hietakiviharju, joka lienee vanha merenranta. Tämän takana on
uusi verkalleen kohoava tasanko. Joet käyvät vuolaiksi ja koskissa on
usein graniittipaasia, joiden korkeus voi olla toistakymmentä metriä.
Schomburgk löysi suurimmista paasista vanhoja karkeita kuvakirjotuksia,
joita ei enää kukaan osannut selittää. Hän näki näitä kirjoituksia
hajallaan suunnattoman laajalla alalla. Intiaanit näyttivät niitä
katselevan taikauskoisella pelolla, voimatta kuitenkaan antaa niistä
sen parempaa selitystä, kuin että ne olivat naisten ammoin tekemiä.
Schomburgk valmisti erinomaisen kartan tutkimistaan alueista ja toi
British Museumiin suurenmoiset kokoelmat.
Schomburgkin jälkeen kului kauan, ennenkuin tutkimustyötä jatkettiin.
Komissioni, joka v. 1880—82 kulki Venezuelan ja Brasilian rajan, tutki
sitä varten rajaseutujen tärkeimmät joet. Orinocon oikeanpuoliset
syrjäjoet ovat yhä vielä melkein tuntemattomat. Takamaan vuoristoista
kiinnitti 1880-luvulla varsinkin Roraima huomiota.
Roraima.
Roraima, Guayanan suuri pöytävuori, jonka äärillä jo Schomburgk kävi,
ei tosin ole aivan korkea — 2600 metriä merestä — mutta luontonsa
puolesta tämä mahtava pöytämä on maapallomme omituisimpia muodostuksia.
Se kohoo uhkuvista metsistä aivan äkkijyrkkänä hietakivimuurina.
Sen avara laki oli aikain alusta pitäen pysynyt tuntemattomana ja
salaperäisenä, pilvimeren huuhtelemana. Intiaanienkin mielikuvitukseen
se mahtavasti vaikutti, ja he sanoivat sitä »punaiseksi kallioksi,
jonka pilvet peittävät, jokien iäti hedelmälliseksi emoksi». Niin
korkeat ja jyrkät ovat tämän vuoriston seinämät, että sekä intiaanit
että tutkimusretkeilijät, Barrington Brown muiden mukana, pitivät
mahdottomana sille kiivetä, mutta 1884 Everard im Thurm suoritti tämän
suurtyön. Hän keksi kapean reunaman, joka kulki juurelta viistoon
ylöspäin kallion punaisen rintaman poikki, ja sitä pitkin hän nousi
ylös. Seuraavin sanoin hän kuvaa vuoren päällisiä maisemia, jotka hän
kaikista kuolevaisista ensimmäisenä näki.
»Ensimmäinen vaikutus oli, että mieli oli kykenemätön luomaan käsitystä
tämmöisistä seuduista, seuraava, että olimme tulleet ihmeellisten
hirmu-unien maahan, maahan, joka oli muodostunut nimenomaan niitä
varten jonain kamalana myrskypäivänä, murtuneiden, sekaantuneiden
pilvien silmänräpäyksessä jähmetyttyä kiveksi. Sillä joka puolella
oli kallioita ja huippuja, joiden muodot näyttivät kerrassaan
mahdottomilta, niiden asennotkin olivat kumman haaveelliset ja
luonnottomat, mitkä olivat päällekkäin, mitkä vierekkäin, näköjään
riidellen kaikkia painovoiman sääntöjä vastaan. Siinä oli kallioita
ryhmissä, yksitellen, portaittain pengermissä, patsaita, seinämiä
ja pyramideja, kallioita, jotka näyttivät kerrassaan naurettavilta,
olevan täynnään kaikenlaisia ihmiskasvojen, ihmisruumiin ja eläinten
irvikuvia, sateenvarjojen, kilpikonnien, kirkkojen, tykkien ja
lukemattomien mitä odottamattomimpien esineitten pilajäljennöksiä. Ja
kallioitten välissä oli tasaisia, vaikk'ei missään laajoja puhtaita
hietikoita, puroja ja pieniä könkäitä, allikoita ja matalia lampareita,
joissa oli mitä kirkkainta vettä. Toisin paikoin oli pieniä soita,
joita peitti karu matala okakasvisto. Siellä täällä oli tasaisilla
paikoilla tai kallionkoloissa pieniä pensaita, muodoltaan kuin pieniä
puita, mutta kaikki näköjään samaa lajia. Mutta ei minkäänlaista
liikettä eikä eläinelämää näkynyt niin pitkältä kuin silmä erotti.»
Ranskan Guayanassa Jules Crevaux vuosina 1877—78 tutki rajajoet
Oyapocin ja Moronin sekä matkusti kahdesti aivan tuntemattomien
Tumuc-Humuac vuorien poikki Amazonijoelle. Hänen jälkeensä H.A.
Coudreau teki useita matkoja sisämaahan ja oleskeli kokonaisen vuoden
mainitussa omituisessa vuoristossa, jossa metsäisistä mäkimaista kohoo
ilmaan puolen kilometrin korkuisia jyrkkiä graniittikeiloja. Trombetas
joen rannoilla Amazonijoen syvänteessä tämä uuttera tutkija heitti
henkensä. V. 1900 hänen vaimonsa lähti miesvainajan työtä jatkamaan.
Mutta vielä on Guayanan sisäosissa alueita, jotka ovat tutkijalle uusia
maita.
Brittiläisen Guayanan geologisia seikkoja selvitteli jälkeen vuoden
1868 Barrington Brown. Hän kartoitti siirtokunnan tärkeimmät joet ja
Potarosta löysi suurenmoisen Kaietur-könkään, joka kohtisuoraan putoo
235 metriä. Vuosina 1873—75 hän erään geologisen retkikunnan johtajana
tutki Amazonijoen syrjäjokia kaikkiaan 24.000 kilometriä.
Amazonia.
Amazoni-joen suunnattoman vesistöerämaan tunteminen ei viime vuosisadan
alkupuoliskolla aivan paljoa edistynyt. Suurimmat ansiot jättiläisjoen
syrjäjokien tutkimisesta, on kahdella saksalaisella matkustajalla,
Spixillä ja Martiuksella. Spix vv. 1819—20 kulki Juruan, Jurahyn
ja Içan sivuitse suuria vaaroja ja vastuksia kokien Jupary joen
laskukohdalle ja edelleen Perun rajalle. Martius tutki Japuran ja
yhdytti Kordilleerit Quiton kohdalla. He toivat mukanaan suunnattomat
kokoelmat.
Seuraava huomattava matkustaja oli kreivi de Castelnau, jonka
myöhemmin tapaamme Brasilian läpi matkustamassa. Hän laski v. 1846
Kordilleereilta kanooteilla ja lautoilla Urubamba nimistä lähdejokea
Amazoni-jokeen. Jokimatka oli niin vaarallinen ja vaikea, että hän
lähetti patooni D'Oseryn takaisin viemään turvallisempaa tietä
retkikunnan koneita, kokoelmia ja muita painoja, jotta lautta
keventyisi. D'Oseryn kuitenkin hänen omat oppaansa murhasivat ja
kaikki kokoelmat ja neljän vuoden tähtitieteelliset, ilmatieteelliset
ja magneettiset havainnot menetettiin. De Castelnau saapui Ucayaliin,
jolla vesimäärän puolesta on parempi oikeus käydä Amazonin
lähdehaarasta kuin Maranjonilla, ja sitten edelleen Paraan.
Amerikkalainen Lardner Gibbon, joka oli määrätty osanottajaksi suurelle
Yhdysvaltain hallituksen retkelle Amazonisyvänteen taloudellisten
olojen tutkimiseksi, laski Mamorén ja valtavan Madeiran alas
Amazonijokeen.
V. 1848 lähtivät Amazonin vesistösyvänteen luonnontieteellisiä oloja
tutkimaan englantilaiset Alfred Russel Wallace ja Henry Walter Bates,
työskennellen joen sekä etelä- että pohjoispuolella. Wallace, Darwinin
keralla polveutumisopin perustaja, sanoo Amazoniasta, ettei missään
maailmassa ole toista aarniometsää, joka laajuuden ja yhtenäisyyden
puolesta sille vertoja vetäisi. Wallace palasi Eurooppaan v. 1852,
mutta Bates jäi Etelä-Amerikkaan vielä seitsemäksi vuodeksi,
tutkien Amazoni-joen Perun rajalle saakka ynnä useita sen alemmista
syrjajoistakin. Hän keräsi näillä retkillään 8000 siihen saakka
tuntematonta hyönteistä.
William Chandless.
V. 1862 englantilainen William Chandless alkoi matkansa, jotka hyvin
tuntuvasti korjasivat Etelä-Amerikan karttaa. Ensiksi hän tutki
Purus-joen, joka laskee Amazoni-jokeen oikealta puolelta Madeiran
yläpuolella. Tämän suuren joen huomattavin omituisuus on uoman tavaton
mutkallisuus. Se juoksee aivan lakean maan kautta, on tasaleveä
ja suvantoa, mutta siitä huolimatta ei Chandless toisina päivinä
päässyt lähtökohdastaan suorin tein mitaten kuin muutaman kilometrin,
niin mutkainen oli uoma. Joen hiekka-annoilla oli sangen paljon
hyötykasveja, hiljaisesta juoksustaan huolimatta tämä joki ilmeisesti
oli aivan nykyisinä aikoina tavattomassa määrässä muutellut uomaansa.
Intiaaneista toiset olivat ystävällisiä, toiset erinomaisen sotaisia.
1400 kilometriä kuljettuaan Chandless kohtasi ensimmäiset kosket, ja
niiden yläpuolella joen uoma muuttui kariseksi ja vaikeaksi kulkea.
Osan miehistään hän lähetti takaisin ruoan vähyyden vuoksi, mutta
jatkoi itse jokimatkaa ja tuli seutuihin, joissa ei ollut ensinkään
intiaaneja. Riistaa oli sitä runsaammin, varsinkin tapiireja, jotka
hyvin vähän pelkäsivät ihmistä. Yhä ylempänä tavattiin intiaaneja,
jotka vielä elivät täyttä kivikautta. Heillä ei ollut rautaa
ensinkään, vaan kirveet ja veitset olivat kivestä. Kanootti heitä
suuresti ihmetytti. Chandless kartoitti Puruksen kauttaaltaan ja sai
lopullisesti selvitetyksi, ettei se ala Andeilta, vaan että sen lähteet
ovat alamailla.
Pari vuotta myöhemmin Chandless tutki erään Puruksen lisäjoen ja v.
1867 nousi Juniahan, joka on Puruksen kaltainen tasankojoki. 1800
kilometriä kuljettuaan hänen täytyi intiaanien vihamielisyyden vuoksi
kääntyä paluumatkalle. V. 1868 hän tutki niitä jokia, jotka oikealta
kädeltä laskevat erääseen Madeiran ja Amazoni-joen väliseen putaaseen,
Paraná-mirimiin.
Perun hallitus etsi näihin aikoihin laivaväylää Amazoni-jokea pitkin
Atlantin merelle. Yleiseen otaksuttiin, että Madre de Dios oli ennen
Chandlessin matkaa tuntemattoman Puruksen latvaosa ja sitä pidettiin
lupaavimpana reittinä Amazonijoclle. Tämän selville saaminen oli
kuitenkin suunnattoman vaikeata peljättyjen chuncos-intiaanien
vihamielisyyden vuoksi. V. 1861 perulainen Don Faustino Maldonado
lähti seitsemän seuralaisen heralla tätä kysymystä selvittämään. Hän
laski lähdejokea pienellä lautalla, kunnes kosket pakottivat sen
hylkäämään, taivalsi sitten koskien ohi ja rakensi niiden alla uuden
lautan. Joki laskikin vastoin odotuksia Mamoréhen. Kun oli tätä jokea
vielä laskettu kymmenen päivää, hajosi lautta eräässä kovassa koskessa
ja Maldonado kolmen miehen keralla hukkui. Henkiin jääneet jatkoivat
matkaa Madeiraan ja siitä Amazoni-jokeen. Sieltä he Huallagan reittiä
palasivat takaisin Perun ylämaihin.
V. 1866 perulais-brasilialainen rajakomissioni tutki Javaria noin
1600 kilometriä, kunnes vihamieliset intiaanit pakottivat retkikunnan
palaamaan. Perun hallituksella oli nyt höyrylaivojakin Amazoni-joen
latvavesillä ja niillä voitiin jatkaa väylän etsimistä paremmassa
turvassa vihamielisiltä alkuasukkailta. Muutamia jokia, etenkin
Apurimacia ja Vileamayoa, päästiin pienillä höyrylaivoilla nousemaan
aina Andien juurelle saakka lähelle Cuzcoa.
1870-luvulta alkaen matkustajia alkaa olla niin paljon, että voimme
luetella ainoastaan muutamia tärkeimpiä.
Jules Crevaux retkeili Guayanasta lähdettyään laajalti Amazoni-joen
vesistössä, nousi Içaa melkein lähteille saakka Colombian Andeihin ja
palasi alas Japuráta. Venezuelan ja Brasilian asettama rajakomissioni
tutki Rio Negron ja Rio Brancon.
Barbosa Rodriguez tutki Trombetaan ja muita pienempiä syrjäjokia
meripuolessa, Henri Coudreau nousi oikeanpuolisia alempia syrjäjokia
ylöspäin ja valaisi paljon Tapajósin, Xingun, Araguayan y.m.
maantieteellisiä oloja.
Paljon edistyi viime vuosisadan lopulla myös Madeiran lähdejokien Benin
ja Madre de Diokscn tunteminen.
Muitakin niiden seutujen jokia tutkittiin uudelleen Bolivian toimesta,
se kun etsi vesiväylää mereen.
Paljon on kuitenkin Amazoni-joen laaksossa vieläkin tehtävää, ennenkuin
sen äärettömän laajalle haarautuva jokiverkko on luotettavasti
kartoitettu. Vuosi vuodelta lisääntyvä kumintuotanto epäilemättä auttaa
tiedon — ja hävityksen — edistymistä yhä syvemmälle aarniometsiin.
Brasilia.
Humboldtin matkain synnyttämä luonnontieteellinen harrastus
houkutteli jo vv. 1811—1826 matkustajia Brasiliaan, koska Brasiliassa
saattoi matkustaa verraten turvallisesti, se kun oli säilyttänyt
valtiolaitoksensa melkein muuttamatta. Tärkein näistä varhaisista
matkoista oli Baierin ja Itävallan lähettämäin oppineitten J.B. Spixin
ja Ph. Martiuksen tekemä. He kävivät etenkin sisämaan kultakaivoksilla
ja timanttikentillä, matkustellen laajalti Minas Geraesissa, Goyazissa,
Bahiassa ja Piauhyssa. Heidän tutkimustensa kautta tulivat varsinkin
sisämaan taloudelliset ehdot tunnetuiksi. Piauhysta molemmat oppineet
jatkoivat matkaa Amazoni-joen vesistöön.
Kreivi François de Castelnau kulki vuosina 1843—1847 kahdesti
Etelä-Amerikan poikki päiväntasaajan eteläpuolella, ensin Rio
Janeirosta Limaan ja sitten Amazoni-jokea takaisin Paraan. Retkikunta
nousi rannikolta Brasilian hyvin vähän tunnettuihin kuiviin
ylänkömaihin, laski melkein tuntemattoman Araguayan aina siihen, missä
se Tocantinsiin yhtyy, ja palasi Tocantins jokea takaisin ylämaihin.
Siellä hän kulki suuren erämaan poikki, jossa asui vain sotaisia
ihmissyöjiä, ja saapui kahden kuukauden vaivain jälkeen Cuyaba joelle,
joka laskee Paraguayhin.
Useita muitakin matkustajia voitaisiin mainita, mutta yleensä eivät
Brasilian sisäosat herättäneet suurta mielenkiintoa ennenkuin
vuosisadan loppupuoliskolla. 1880-luvulla jatkettiin Madeiran
lähdehaarain tutkimista, seuraavalla vuosikymmenellä erikoinen
brasilialainen komissioni tutki Brasilian sisäosia. J.W. Wells 1873—75
tutki São Francisco joen ja Tocantinsin. Karl von den Steinen v. 1884
laski Xingun lähteiltä aina suuhun saakka. Tämän matkan kautta tuli
ratkaistuksi suurin maantieteellinen kysymys, mitä Brasilian sisäosissa
vielä oli selvittämättä, ja samalla karibien alkuperäinen kotiseutu
saatiin selville. Toiset tutkivat Tapajósin lähteet ja jatkoivat von
den Steinenin työtä Xingun lähteillä. Brasilialaisetkin vuosisadan
lopulla edistivät maansa sisäosien tuntemista, kun v. 1892 sisämaahan
lähetettiin komissioni etsimään paikkaa uudelle pääkaupungille.
Paremmin tunnetut ovat Brasilian merimaakunnat, varsinkin eteläiset,
joissa on eurooppalainen väestö. Mutta sielläkin on kuitenkin seutuja,
jotka ovat säilyneet melkein koskemattomuuden tilassa. Espiritu Santon
ylämaista löydettiin viime vuosisadan alkupuolella botokudien heimo,
joka oli niin alkuperäisellä ja alhaisella kehitysasteella, että
heitä verrattiin Tulimaan asukkaihin. Monet matkustajat kuitenkin
tunkeutuivat heidän luoksepääsemättömiin metsiinsä, niin että tämä
heimo nykyään on Brasilian tunnetuimpia.
Yleinen maankartoitus on Brasiliassa alulla, mutta maan laajuuden ja
luonnonesteiden suuruuden vuoksi kuluu varmaan aikoja, ennenkuin se
saadaan loppuunsuoritetuksi. Brasilian ylämaassa on vielä koko joukon
paikkoja, joissa ei vielä ole kukaan edes käymältään käynyt, varsinkin
Amazoni-jokeen laskevien suurien syrjäjokien monet lisäjoet.
La Plata-maat.
Kului vuosisadan keskivaiheille, ennenkuin La Plata-maiden tieteellinen
tutkimus alkoi. Kuitenkin oli jo ranskalainen Alcide Dessalines
D'Orbigny kerännyt sieltä erinomaisen laajat kokoelmat. Hän oleskeli
Etelä-Amerikassa kahdeksan vuotta (1826—33), suurimman osan tästä
ajasta La Plata-maissa. Kreivi de Castelnau yllä mainitulla matkallaan
Brasiliasta tullen tutki Cuyaban ja Paraguayn yläjuoksun, Laguna de
los Xarayes nimisen suon, joka on Paraguayn itäpuolella, ynnä osan
Chaco erämaata, joka on sen länsipuolella. Laguna de los Xarayes
ei oikeastaan ole suo, kuten nimi näyttää osoittavan, vaan aava
lakea tasanko, Pampaan vanhan meren pohjaa. Sadeajalla vain sen
poikki juoksevat joet paisuvat yli äyräittensä ja koko tasanko on
järvenä silmän siintämättömiin, siellä täällä puuryhmiä. Semmoisena
espanjalaiset näkivät seudun ensi kerran siellä käydessään ja siitä
luulivat tasankoa rannattomaksi järveksi, Paraguayn lähteeksi. Senkin
tuntemattomien rantain takaa toivottiin El Doradon löytyvän.
Ranskalainen Crévaux v. 1882 yritti tutkia Pilcomayo nimisen Paraguayn
syrjäjoen, joka alkaa Boliviasta ja laskee pääjokeen Asuncionin
alapuolella. Joki virtaa Chaco erämaan poikki, jonka intiaanit,
sotaiset tobat, olivat estäneet retkikuntia sisämaahan nousemasta.
Crévaux koko retkikuntansa keralla tuhottiin. V. 1890 luutnantti Storm
nousi jokea 500 kilom. varta vasten rakennetulla teräshöyryllä, mutta
sitten joki hävisi laajaan suohon. Retkikunta oli näin osoittanut,
ettei se kelvannut kauppatieksi.
Ne tutkijat, jotka olemme edellä luetelleet, olivat melkein kaikki
eurooppalaisia ja työskentelivät eurooppalaisilla varoilla. Vuosisadan
kuluessa kuitenkin heräsi Etelä-Amerikan nuorissa tasavalloissakin
harrastuksia oman maan luontoa kohtaan. Argentiinaan, Chileen
ja Brasiliaan perustettiin valtion laitoksia, jotka näitä töitä
suorittivat, enimmäkseen kuitenkin eurooppalaisilla voimilla. Herman
Burmeister johti Buenos Ayresiin perustettua La Plata-museota ja
rikastutti sitä uutteralla toiminnallaan. Argentiinan nuoret yliopistot
ovat myöskin työhön osaa ottaneet. Lukuisat intiaaneja vastaan
käydyt sotaretketkin ovat osaltaan kehittäneet Argentiinan sisäosien
tuntemista, mutta yhä vielä on semmoisiakin seutuja, joissa tuskin on
vielä ainoakaan valkoinen käynyt, kuten Chacon pohjoisosat, joissa
joku suomalainenkin tutkija on viime aikoina työskennellyt. Myöhimmin
tunnetuksi tulleita Argentiinan osia on myös Misiones, suomalaisen
siirtokunta-yrityksen näyttämö.
Etelä-Amerikan ja varsinkin Tulimaan luonnon tunteminen suuresti
hyötyi siitä matkasta, jonka »Beagle» niminen englantilainen sotalaiva
1830-luvulla teki sen rannoille. Laiva oikeastaan jatkoi jo ennen
alkamaansa rannikon kartoitusta, mutta mukana oli nyt Charles Darwin,
joka tällä retkellä laski suurenmoisen luonnonfilosofiansa perusteet.
Patagonian sisäosiakin »Beaglen» miehistö vakoili ja kartoitti. Darwin
tutki sikäläisiä suuria laavakenttiä, joiden hän päätti syntyneen
semmoisena aikana, jolloin suurin osa Patagoniaa oli veden alla.
Tulimaan luonto äärettömästä kolkkoudestaan ja sen asukkaat alhaisesta
kehityskannastaan huolimatta kiinnittivät suuresti Darwinin mieltä.
Galapagos saaristokin »Beaglen» retkellä perusteellisesti kartoitettiin
ja tutkittiin. —
Vasta aivan uusimpana aikana on Patagonian omituinen muodostushistoria
Islantia muistuttavine, jäävirtain alaisine entisine
tulivuorenpurkauksineen ja äärettömine tulvakoskineen kuitenkin tullut
oikein valaistuksi, etupäässä ruotsalaisen O. Nordenskiöldin työn
kautta.
Vasta viime vuosisadan jälkipuoliskolla löydettiin ne suuret kauniit
alppijärvet, joita on Patagonian länsiosissa Andien vuoristossa, Lago
Argentino, Viedma, Buenos Ayres y.m. Nahuel Huapin oli eräs saksalainen
munkki löytänyt jo sata vuotta aikaisemmin, mutta vasta 1860-luvulla
chileläinen Don Guillermo Cox, joka etsi Valdivian eteläpuolisten
Andien poikki solaa Patagonian jokien latvoille, veneen rakennettuaan
tutki sekä järven että siitä lähtevän joen, kunnes vene eräässä
koskessa kaatui ja sotaiset araukaanit ottivat tutkijan vangiksi.
He tosin laskivat Coxin taas vapaaksi, mutta eivät millään ehdolla
antaneet hänen jatkaa matkaansa.
Andit.
Aina Humboldtin matkasta saakka on se suurenmoinen vuorijono, joka
kulkee Etelä-Amerikan länsirannikkoa Panaman kannakselta Tulimaahan
saakka, ollut tutkijain huomion esineenä. Se on sekä verraten helposti
saavutettavissa, että samalla rakenteensa, valtavien tulivuoriensa,
korkeitten ylätasankojensa ja omituisen ylänkökasvullisuutensa johdosta
erikoisen mieltäkiinnittävä tutkimusalue.
Andi-jonojen eteläosa tuli myöhimmin tutkituksi, mutta tunnetaan
nykyisin miltei parhaiten. Vielä 1870-luvun alulla siitä tuskin
tiedettiin mitään. Vasta vuosina 1877—84 Etelä-Chilen rannikko
lukemattomine salmineen, saarineen ja vuonoineen kartoitettiin
eurooppalaisten sotalaivain toimesta, vaikk'ei tosin vieläkään
täydellisesti. Andi-jonoja tutkittiin sekä Chilestä, että Argentiinasta
käsin. Eurooppalaisista tutkijoista on varsinkin G. Avé-Lallemant
suorittanut tällä osalla ansiokasta työtä. Aconcagualle, Andien
korkeimmalle kukkulalle (7040 m), noustiin ensi kerran v. 1897 ja
tällöin todettiin, että sekin on tulivuoren keila.
Uspallata solan pohjoispuolisia vuoristolta tutki 1880-luvulla
ennen muita L. Brakebusch, tehden niihin monta matkaa. Hänen
tutkimusalueestaan pohjoiseen matkustelivat etenkin Alex. Bertrand ja
L. Darapsky.
Bolivian ja Perun ylämaihin houkutteli varsinkin niiden vanha sivistys
matkustajia, jotka eivät kuitenkaan kaikki yhtä suuressa määrin
maantiedettä hyödyttäneet.
Irlantilainen J.B. Pentland tutki 1820-luvulla Perun, Chilen
ja Bolivian Andeja, oikoen karttoja ja piirtäen uusia tuiki
tuntemattomista seuduista. Hän mittasi Bolivian Andien korkeimpia
kukkuloita, kuten Ulimanin ja Soratan, sekä määräsi tähtitieteellisesti
maantieteellisten paikkojen asemia. Hän oli ensimmäinen, joka huomasi
sen merkillisen tosiasian, että useat joet, joiden lähteet ennen oli
piirretty Andien itärinteille, alkavatkin länsirinteiltä ja syvissä
rotkolaaksoissa kulkevat vuoriston poikki. Tämä saa selityksensä siitä,
että joen vuolas latvaosa on syövyttänyt uomaansa taaksepäin, kunnes se
on sahannut koko vuoriston poikki ja siirtänyt lähteensä vastakkaiselle
rinteelle. Pentland oli ensimmäinen, joka perusteellisesti tutki
Titicacan, Etelä-Amerikan suurimman järven, totesi sen tavattoman
korkean aseman ja entisen suunnattoman laajuuden. Bolivian ja Perun
geologista rakennetta ja maantiedettä tutki 1830-luvulla varsinkin A.D.
d'Orbigny.
Seuraavan vuosikymmenen tutkijoista ovat huomattavat varsinkin kreivi
de Castelnau ja J.J. von Tschudi, joka kuitenkin omisti päähuolensa
arkeologialle.
V. 1850 alkoi Perussa vaikutuksensa italialainen Antonio Raimondi,
joka neljä vuosikymmentä matkusti maassa ristiin rastiin ja suoritti
Perussa saman työn kuin Philippi Chilessä. Hänen tutkimuksiensa tulos
on suuri teos Perusta karttoineen, mutta sekä teos että kartta jäivät
keskeneräisiksi.
1850- ja 1860-luvulla matkusti Bolivian ja Perun ylämaissa Sir
Clements Markham, joka toimitti kiniinipuun Intiaan ja Jaavaan ja
jatkoi Raimondin työtä Andien itärinteillä, joilla 2500—3500 metrin
korkeusvyöhyke on merkillinen tavattoman sankoista sumuistaan. Palmut,
saniaispuut ja bambut muodostavat siellä niin sankkoja tiheikköjä, että
niiden alla on synkkä pimeys silloinkin, kun aurinko kirkkaimmillaan
paistaa keskitaivaalta.
Useat vuori-insinöörit ovat tutkineet Perun ja Bolivian Andeja ja
samalla niiden karttaakin oikoneet. Jälkeen v:n 1877 etsivät Perun
hallituksen varustamat retkikunnat vuoriston poikki entistä mukavampaa
reittiä Amazonijoen latvahaaroille ja edistivät vuoriston tuntemista.
Olemme jo tutustuneet niiden yrityksiin nousta Amazoni-joelta aluksilla
ylämaahan.
Kun Limaan ja La Paziin oli perustettu maantieteelliset seurat,
alkoivat bolivialaiset ja perulaisetkin entistä enemmän matkustaa
maassaan.
V. 1898 Sir Mariin Conway mittaili Bolivian kordilleerien
vuorenhuippuja, nousten useille niistä, muun muassa Illampulle ja
Ulimanille. Viime aikoina ovat amerikkalaiset yliopistot alkaneet
lähettää tieteellisiä retkikuntia vanhan inkka-sivistyksen maihin
pelastamaan' varsinkin niiden muinaistietoa, mikäli se vielä on
pelastettavissa. Nämä retkikunnat ovat Andien syrjäisistä laaksoista
löytäneet jonkun semmoisenkin autioksi jääneen inkkalais-kaupungin,
jonka olemassa olosta ei ole ollut aavistustakaan.
Etelä-Amerikan kordilleerien pohjoisosaakin tutkivat useat
matkustajat jo viime vuosisadan keskivaiheilla, mutta muita paljon
ansiokkaammat ovat kahden saksalaisen geologin, Wilhelm Reissin ja
Alfons Stübelin tutkimukset. He alkoivat matkansa Colombiassa v.
1868, nousivat Magdalenaa Hondaan ja Bogotassa alkoivat varsinaisen
työnsä. Tutkittuaan yhdessä Itäkordilleerin he erosivat, Reiss
kulkeakseen Keskikordilleerin yli ja seuratakseen Rio Caucaa
Popayaniin, Stübel matkustellakseen tämän kaupungin itäpuolisissa
vuoristoissa. Alussa vuotta 1870 he kulkivat yhdessä Pastosta
Ecuadorin rajan poikki, matkustellen sitten viisi vuotta ristiin
rastiin tässä kordilleeriosassa, Quitoa asemanaan pitäen. He
nousivat ensin läheisille tulivuorille ja ulottivat sitten retkensä
vähitellen kauemmaksikin joka puolelle, milloin yhdessä, milloin
erikseen kulkien, Stübel tutkien geologiaa, Reiss topografiaa. Reiss
oli ensimmäinen, joka nousi Cotopaxin kukkulalle. Seitsemän vuotta
Ecuadorissa ja Colombiassa työskenneltyään molemmat oppineet vielä
kävivät Perussa, Boliviassa ja Amazoni-maassakin, ennenkun palasivat
Eurooppaan, mukanaan suunnattoman runsaat kokoelmat, joita ei vielä
tänä päivänäkään ole kaikkia julkaistu. Vasta heidän töittensä kautta
tuli Ecuador kartoitetuksi ja tämän omituisen ylänkömaan geologia ja
luonnonmaantiede selvitellyksi.
Heidän töitään täydensivät Theodor Wolf, Quiton polyteknillisen opiston
opettaja, ja useat muut myöhemmät matkustajat.
Englantilainen Edward Whymper, kuulu alppikiipeilijä, kiipeili
1880-luvulla Ecuadorin korkeimmille kukkuloille, muun muassa
Chimborazolle, jolle ennen häntä moni muu oli turhaan yrittänyt.
Whymper oli etupäässä urheilija, mutta paljon hän näillä
vuoriretkillään saattoi korjata Ecuadorin karttaakin. Hänen
vuorikiipeilyjään haittasivat suuresti vuoriston ainaiset ukkoset.
»On melkein mahdotonta», hän kirjoittaa, »liioitella Ecuadorin Andien
tavatonta sähköisyyttä. Hyvin usein jouduimme korkealla yläilmoissa
ankariin ukonilmoihin. Koko ilmakehä näytti olevan sähköä ylitäynnään
ja millä hetkellä tahansa saattoi tapahtua purkauksia. Mutta varsinkin
ne tilapäiset leimaukset, joita silloin tällöin välähti meidän ja
erään toisen harjanteen välillä lyhyiden paukkujen seuraamina,
antoivat meille paljon enemmän ajattelemisen aihetta kuin koko taivaan
salamoiminen ja yhtenään räjähteleminen. En milloinkaan unhota sitä,
kun seisoin Sincholaguan kukkulan luona (5,000 m) kapealla jäätyneellä
lumisärmällä, johon paraillaan hakkasimme jalanjälkiä. Tämä syrjä
oli niin kapea, että paljas kosketuskin olisi voinut syöstä meidät
puolelle tai toiselle, mutta meidän juuri sillä ollessamme hyökkäsi
kimppuumme ilman vähintäkään varoitusta ukonilma, joka muutaman
sekunnin kuluttua pauhasi yllämme, allamme ja ympärillämme ja sai
meidät pelosta vapisemaan. Ympärillämme paukkui taukoamatta, salamoita
sinkoili vuorenharjanteemme poikki ja toisia iski tai ainakin näytti
iskevän allamme oleviin kalliohuippuihin. Kirveemme terät olivat niin
sähköisiä, että sihisivät. Epätietoisina siitä, lähteäkö ylöspäin
vaiko alaspäin, me lopulta lähdimme eteenpäin, kairasimme korkeimmalta
huipulta muutamia kallionäytteitä ja lähdimme sitten pakoon joutumatta
juuri taaksemmekaan katsomaan, ja niin pelastuimme, vaikka itsekin
ihmettelimme, että vielä olimme hengissä.»
Ecuadorin Andeilla suoritetut korkeusmittaukset ovat muutoin aina
Bouget'n ja La Condaminen ajoista saakka antaneet niin erilaisia
arvoja, että otaksutaan sekä vuorenhuippujen että Quiton ylätasangon
missä kohonneen, missä vajonneen tulivuorenpurkauksien ja
maanjäristyksien johdosta. V. 1899 kaksi ranskalaista upseeria suoritti
Quiton ylängöllä valmistavia töitä uutta astemittausta varten.
Colombia ei tähän saakka ole joutunut yhtä perusteellisen tutkimuksen
alaiseksi kuin Ecuador. Italialainen eversti Agostino Codazzi tosin
vapautussodan aikana ja sen jälkeen Bolivarin toimesta kartoitti sekä
Venezuelan että osan Colombiaa, mutta viimemainitun maan kartoitusta
ei voitu loppuun suorittaa. Länsikordilleeri ja sen edustalla oleva
rantue on yhä vieläkin hyvin vähän tunnettu ja Keskikordilleerista
tunnetaan tarkanlaiseen vain Antioquian seutu. Sierra Nevada de Santa
Mariaa ovat tutkineet varsinkin Elisée Reclus ja Wilhelm Sievers,
molemmat eteviä maantieteen kirjoittajia. Venezuelassa on käynyt hyvin
vähän tieteellisiä tutkimusretkeilijöitä. Uusimmista matkustajista
on mainittava varsinkin W. Sievers, joka 1880-luvulla tutki Meridan
kordilleeria ja seuraavalla vuosikymmenellä sisämaata. Venezuelan
ainaiset sisälliset rettelöt ovat suurimpana esteenä rauhalliselle
työlle.
Keski-Amerikka.
Keski-Amerikan tieteellinen tutkiminen alkoi vasta viime vuosisadan
keskivaiheilla. Useimmat matkustajat joko omistivat huomionsa maan
muinaisjäännöksille taikka länsirannikon tulivuorille.
Panaman ja Nicaraguan kannakset ovat kanavatöitten ja
kanavasuunnitelmain kautta tulleet verraten perusteellisesti
tunnetuiksi.
Muinaistutkijoista mainittakoon tällä alueella J.J. Stephen, jonka
v. 1841 julkaistu matkateos käsittelee Keski-Amerikan pohjois-osien
muinaisjäännöksiä, E.G. Squier, E. Rockstroh, joka muinaistutkimusten
ohella myös tutki tulivuoria, kuten Fuegoa ja Ilopango-järven uutta
tulivuorta, Desiré Charnay ja A.P. Maudslay, jotka 1880-luvulla
tutkivat Guatemalan, Etelä-Mexicon ja Yucatanin maya-raunioita. Viime
vuosikymmenellä ovat amerikkalaiset yliopistot alkaneet työskennellä
tälläkin muinaistieteen työmaalla.
Tulivuorien tutkijoista mainittakoon saksalaiset Karl von Seebach ja
Karl Sapper ynnä ranskalaiset H. Pittier, jonka työmaana oli Costa
Rica, Dollfus ja Montserrat. 1880-luvulla matkustelivat samoilla
seuduilla piispa A. Thiel ja ruotsalainen eläintieteilijä C. Boxvallius.
Vähimmin tunnetulta Keski-Amerikan maista on Honduras.
Tärkein Keski-Amerikan tutkijoista on Karl Sapper. Cobanista,
Guatemalan pohjoisosista, liikkeelle lähtien hän ensin tutki
läheiset Guatemalan osat ja sitten lännen tulivuoriseudut. 1889 hän
retkeili Keski-Guatemalassa ja Chiapaassa, 1891 Guatemalan Atlantin
puoleisella rannikolla ja Brittiläisessä Honduraassa, seuraavana
vuonna Guatemalan eteläosissa ja Honduraassa. 1893 tapaamme hänet
Tabascossa ja Chiapaassa, seuraavana vuotena Yucatanissa, 1895
Salvadorissa ja Länsi-Honduraassa. Käytyään 1895 Euroopassa hän palasi
takaisin työmaalleen ja retkeili Keski-Amerikassa eri suuntiin aina
vuoteen 1900, jolloin hän oli Keski-Amerikassa viettänyt 12 vuotta
ja uudenaikaisen maantieteen vaatimusten mukaisesti tutkinut sitä
perusteellisemmin ja laajemmin kuin kukaan ennen häntä. Sapperin
tutkimukset ja keräykset käsittävät maantieteen kaikkia aloja. Ne ovat
arvaamattomassa määrässä lisänneet tietoja näistä laiminlyödyistä ja
luonnonrikkaudestaan huolimatta vähän tunnetuista maista.
Mexico.
Alexander v. Humboldtin jälkeen on Mexicossa matkustellut paljon
eurooppalaisia tiedemiehiä, selvitellen sen maantieteellisiä,
geologisia, luonnontieteellisiä ja muinaistieteellisiä asioita.
Yhdysvalloista käsin on omistettu työtä varsinkin maan vanhan
intiaanikulttuurin jäännöksille ja alkuperäisten intiaaniheimojen
perimätiedon ja kansatieteellisten seikkain keräämiselle.
Ulkomaalaisten ohella ovat Mexicossa kuitenkin kotimaisetkin voimat
työskennelleet samoilla aloilla. Valtion kustannuksella tehdään
suurta topograafista maankarttaa mittakaavaan 1:1000000, jota paitsi
kotimainen geologinen toimisto laatii maasta geologista kertomusta.
Maan suureen metallirikkauteen nähden onkin sen geologisella
tutkimuksella mitä välittömin käytännöllinen merkitys.