Jonkun päivämatkan yhä kauemmaksi kuljettuaan Sturt seuralaisineen

leiriin asettuessaan kuuli »sanomattoman surumielistä ulvontaa

vastapäätä olevalta multatörmältä ja näimme, kuinka seitsemän mustaa

päätä verkalleen meitä lähestyi... Ryhmään kuului hyvin vanha sokea

ukko, jota nuorempi mies talutti, ynnä viisi naista. Kaikki he itkivät

sanomattoman katkerasti ja naiset lausuivat matalia, surumielisiä

sanoja, mutta saimme heidät istumaan ja pelkonsa heittämään. On

mahdotonta sanoa, vanhako ukko oli, mutta hänen hiuksensa olivat

lumivalkoiset ja hänen toinen jalkansa oli haudassa.» Sturt luuli

näiden raukkain tällä tavalla tahtoneen retkikuntaa lepyttää, kun ehkä

eivät voineet pakoon lähteä. Hän antoi vanhukselle suuren päällystakin,

joka kovin ilahutti häntä. Kun joukko oli niin pelokas, ettei siltä

voinut tietoja saada, laski Sturt puolen tunnin kuluttua sen menemään.

Vähän kauempana tuli vastaan joukko, johon kuului kaksi päällikköä

ja neljätoista nuorta miestä ja poikaa. He astuivat kahteen riviin

järjestyneinä ja lähestyivät verkalleen. Stuart lähti jalan heitä

vastaan, jonka huomatessaan alkuasukkaat pysähtyivät ja kävivät maahan

istumaan ja Stuartkin kävi heidän eteensä istumaan. Molemmat päälliköt

katsoivat maahan ja itkivät, niin että kyynelet tippuivat, mutta nuoret

miehet nauroivat ja pistivät kielen poskeensa. Toinen päälliköistä oli

valtavan pitkä mies ja oli punamullalla maalannut itsensä. Sturt sai

tältä joukolta jotenkin selviä osoituksia jokiuoman suunnista ja lähti,

päälliköille puukot annettuaan, matkaansa jatkamaan. Molemmat päälliköt

kuitenkin seurasivat häntä ja toinen esitteli hänet hieman kauempana

vanhalle isälleen, jolle Sturt antoi toisen puolen peitteestään, kun

hänellä ei enää ollut muutakaan lahjoitettavaa. Päälliköt saattoivat

retkeläisiä vielä kauemmaksikin kahdelle majalle, joissa asui

toistakymmentä henkeä ja vielä sitäkin edemmäksi, niin että Sturt

viiden mailin matkalla tutustui neljään eri heimoon, joihin kaikkiaan

kuului kahdeksattakymmentä henkeä. Nämä ystävälliset ihmiset pyysivät

vieraita jäämään luokseen, mutta retkeläiset jatkoivat kiireellä

matkaa, päästäkseen niin kauas kuin suinkin, ennenkuin aroilta kaikki

vesi kuivuisi ja heidän paluumatkansa kävisi mahdottomaksi.

»Kun olimme viimeisen heimon luota lähteneet, ratsastimme edessä

päin näkyvää hietakumpua kohti ja tuskin olimme majoista lähteneet,

ennenkuin molemmat vapaaehtoiset saattajamme juoksujalkaa riensivät

edelle ja katosivat hietakummun taa. Tunsin siksi hyvin tämän kansan

tavat, että arvasin tämän jotain merkitsevän, ja sanoin Stuartille

olevani varma siitä, ettemme vielä olleet nähneet Coopers Creekin

kaikkea kansaa. Mutta sitä en voinut käsittää, miksi he olivat

rakentaneet majansa niin kuraisten lätäköitten varteen, kun lähellä

oli niin mainioita suvantoja, joiden rannalla olisivat voineet asua.

Saavuimme kummulle kuitenkin pian sen jälkeen, kuin molemmat päälliköt

olivat sen taa kadonneet, ja kun olimme päälle päässeet, tervehti meitä

kolme tai neljäsataa sen taa tanterelle kokoontunutta alkuasukasta

korvia huumaavilla huudoilla. Näkö oli erinomaisen vilkas ja sitä

vielä kohensi pitkä rivi majoja naisineen ja lapsineen, joita näkyi

tanteren toisella puolella pienen rinteen päällä.

Oudon heimon vieraina.

»Pysäytin vähäksi aikaa hevoseni kummun laelle ja katselin alla

elämöivää laumaa, joka oli niin taajaan sulloutunut, että sen olisi

piirittänyt yhdellä verkolla, sitten rauhallisesti Stuartin ja miesteni

seuraamana ratsastin tanterelle, laskeusin hevosen selästä, jättäen

hevosen miehilleni ja kävelin jalan alkuasukkaiden luo, jotka paikalla

ympäröivät Stuartin ja minut.

»Jos nämä ihmiset olisivat olleet vihamielisiä, emme mitenkään olisi

voineet paeta heidän käsistään, sillä hevosemme eivät enää jaksaneet

nelistää pelastaakseen meidät ja samalla omankin henkensä. Olimme niin

ollen kokonaan heidän vallassaan, vaikka ehkä olikin onnemme, etteivät

he sitä tienneet; mutta he eivät suinkaan osoittaneet meitä kohtaan

epäystävällisyyttä, vaan päin vastoin todellista vieraanvaraisuutta,

niin että olisimme voineet pyytää, mitä suinkin heillä oli. Toiset

kantoivat meille isoja vesikaukaloita ja meidän vähän juotuamme

kehottivat ne hevostenkin juoda. Tämä epäilemättä oli huomiota

ansaitsevaa rohkeutta, sillä olen varma, ettei kukaan valkoinen, joka

ei olisi koskaan hevosta nähnyt (eikä yleensäkään kengurua suurempaa

eläintä) olisi arkailematta kulkenut tämän kamalan ison eläimen luo

ja kantamansa kaukalo rinnan tasalle kohotettuna antanut hevosten

juoda ja samalla melkein kuonollaan heitä koskettaa. He tarjosivat

meille paistettua sorsaa ja leipäänsä. Kun menimme heidän leiriinsä,

osoittivat he meille suurta uutta majaa ja kehoittivat meitä siinä

nukkumaan, mutta olin huomannut pienen kummun, jolla kasvoi neljä

puksipuuta, ja tällä kummulla, jolle alkuasukkaiden kylästä oli noin

viisikymmentä askelta, olin jo ennakolta päättänyt olla yötä, ja kun

koetin ilmaista tämän alkuasukkaille, näyttivät he olevan siitä hyvin

mielissään. Menimme sen vuoksi puiden luo ja riisuttuamme satulat

hevosten selästä laskimme ne laitumelle. Kun alkuasukkaat näkivät

meidän rauhassa istuvan, tulivat he luoksemme ja toivat meille risuja,

jotta saatoimme tehdä tulen, koska puita oli hyvin niukasti.»

Tämän heimon miehet olivat Sturtin mielestä komeimmat, mitä hän oli

Austraaliassa milloinkaan nähnyt, ryhdikkäitä, pitkiä ja jotenkin

voimakkaita. He eivät millään tavalla silponeet eivätkä arveluttaneet

ruumistaan. Lapsetkin olivat hyvän näköisiä, mutta naiset rumia ja

nälkiintyneitä, liian työn rasittamia, kuten Austraalian naiset

yleensä. He olivat iloista kansaa ja näyttivät olevan vierailun

johdosta kovin hyvillään, ja kun he ehkä olivat hieman tunkeilevia,

niin johtui tämä luonnollisestikin uteliaisuudesta ja oman suuren

lukunsa synnyttämästä luottamuksesta. Mutta helppo oli heitä hillitä,

eivätkä he uskaltaneet koskea valkoisiin vieraihinsa, taikka

ruveta heidän taskujaan tutkimaan. Sturt luuli heidän merkeistään

käsittävänsä, että joki syntyi lakeuksilla pienestä haarasta ja

ettei kauempana idässä enää ollut vettä, vaan että hän kuolisi, jos

sinne lähtisi. Suuremmistakaan vesistä, joilla asukkaat liikkuivat

kanooteilla, eivät nämä tienneet mitään. Auringon laskiessa kaikki

alkuasukkaat lähtivät retkeläisten luota omaan leiriinsä, jossa he

myöhään istuivat ja valvoivat, naiset siemeniä jauhoksi survoen kahden

kiven välissä ja saada aikaan kankaan kutomista muistuttavan äänen.

Heidän leirinsä pitkine tulirivineen oli sangen soma katsella, ja

tummaihoiset ihmiset majasta majaan kulkiessaan tai valkeiden ääressä

seistessään olivat kuin näyttämöllä. Kello 11 aikaan kaikki oli niin

hiljaa, ettei olisi mistään aavistanutkaan olevansa niin suuren

kansanjoukon läheisyydessä.

Seuraavana päivänä Sturt vielä lähti, alkuasukkaiden varotuksista

huolimatta, matkaa jatkamaan, mutta tuli piankin niin pehmeille

lakeuksille, etteivät uupuneet hevoset olisi jaksaneet niiden poikki

kauankaan matkata. Hän otaksui joen alkavan juuri tältä liejuiselta

lakeudelta ja päätti kääntyä takaisin. Paluumatkalla retkeläiset

tapasivat alkuasukkaita, joista alkoi olla vastusta, mutta suoriutuivat

kuitenkin tappelutta heistäkin.

Coopers Creek.

Lähes parisataa kilometriä Sturt näin oli tutkinut Coopers Creekiä,

saamatta silti täydellistä käsitystä sen todellisesta luonteesta..

Mitchell ja Kennedy olivat jo ennen tutkineet Queenslandista alkavan

Barcoon latvat, ja Coopers Creek oli tämän joen alajuoksu. Sturt olisi

sen vartta ylöspäin seuraillen helposti päässyt lähes Tyynen meren

rannoille saakka. Toisina vuosina se tuo mukanaan suuret määrät vettä,

peittäen tulvallaan laajalti niitä lakeuksia, joiden poikki Sturt

oli matkustanut ja joilta hän tosiaan olikin tavannut monenlaisia

tulvan merkkejä. Lopulta nämä, samoinkuin muidenkin sekä pohjoisesta

että koillisesta laskevien jokien tulvavedet laskevat Eyre nimiseen

suureen suolajärveen, joka vain semmoisien tulvien jälkeen onkin

järvenä, tavallisissa oloissa sitä vastoin liejuisena suona. Sturt

kulki retkellään monen muunkin Eyre-järveén laskevan uoman poikki

aavistamattakaan, että ne olivat yhtenäisen vesistön jätteitä. Toiselta

puolen hän kuitenkin aavisti, että nämä arot ja erämaat toisinaan

olivat laajain tulvain vallassa, koska paljaat savikentät sitten

kuivuttuaan olivat halkeilleet syltäkin syviin rakoihin, niin että

niiden poikki oli hyvin vaikea kulkea. Pysyvästi kuivina halkeamat

arvatenkin olisivat pian pölystä täyttyneet. Pitempiin jokireitteihin

viittasi taas se, että hän joskus keskellä kuivinta erämaata, tapasi

jonkun aivan vähäpätöisen, vaikka tavallista syvemmän allikon, jossa

oli kaloja murkinaksi asti.

Erämaan tuuli.

Paluumatkan jatkaminen Coopers Creckiltä oli edelleenkin vaikeata ja

vaarallista pitkällisen kuivuuden vuoksi. Marraskuun 11:ntenä tuuli,

joka kaiken aamua oli puhaltanut koillisesta ja ollut hyvin kuuma,

yltyi kovaksi myrskyksi, eikä Sturt sanonut koskaan unohtavansa sen

riuduttavaa vaikutusta. »Menin suuren eukalyptin suojaan, mutta

kuumuuden puhku oli niin kamala, että olisi luullut heinän itsestään

syttyvän tuleen. Hevoset seisoivat perä tuulessa, turpa maassa,

jaksamatta päätään kohottaa, linnut vaikenivat ja puusta, jonka alla

istuimme, varisi lehtiä kuin lumihiutaleita.» Lämpömittari halkesi,

noustuaan varjossa yli 50 asteen. Selvää oli, että vesipaikat niin

ollen nopeaan kuivuivat ja jäljelle jäi vain kosteata liejua,

josta retkeläiset kuoppia kaivaen saivat sen verran, että henkensä

säilyttivät.

Sturt oli jättänyt osan retkikunnasta varustettuun asemaan pohjoista

kohti matkustaessaan, mutta veden kuivuminen ja mätäneminen oli

pakottanut tämän osaston samoamaan etelää kohti ennen johtajansa

paluuta. Limaista vihertävää vettä kuitenkin oli sen verran jäljellä,

että ihmiset ja hevoset pelastuivat, yhtä kuormahevosta lukuun

ottamatta, joka kuoli janoon. Pari päivää ruuatta oltuaan retkeläiset

saattoivat laittaa itselleen vähän ruokaa. Ja vähän lihaakin he saivat,

kun Stuart löysi koirien maahan kaivaman kinkun palasen ja talin.

Sturt tästä sairastui niin vaikeasti, että suurimman osan loppumatkaa

oli kykenemätön mihinkään, hädin tuskin pysyi satulassa, kunnes

saavutti kuormaston, jonka mukana hän sitten matkasi härkävankkureissa.

Kuormasto oli pysähtynyt samalle keitaalle, jossa retkikunta oli

edellisen kuuman ajan viettänyt. Eteläisen pallonpuoliskon kesä oli

jo edistynyt niin pitkälle, että paluumatka Darlingille uhkasi tulla

katkaistuksi. Kuumuus oli nyt vielä suurempi kuin edellisenä kesänä.

Tuuli kohotti ilman täyteen hienoa pölyä, jonka läpi aurinko paahtoi

kuin sula metalli. Maa oli niin kuuma, että tulitikut syttyivät siihen

pudotessaan.

Päästäkseen eteenpäin kulkemaan Sturt teurasti neljä härkää, nylki

niiden nahkat tuppeen, neuloi reiät kiinni ja täytti ne vedellä.

Näin retkikunta pääsi ensimmäisen pitkän taipaleen poikki ja tapasi

sitten Stanley-vuoristossa vähän runsaammin vettä, niin että se hädin

tuskin pääsi palaamaan Darlingille, jossa hallituksen apulähetys sitä

odotti. Keripukista Sturt parani, mutta hänen näkönsä kärsi niin suurta

haittaa, että hän kotia palatessaan oli puolisokea, eikä enää koskaan

ennalleen parantunut.

Muut retkeilivät myöhemmin samoissa seuduin paremmalla menestyksellä,

etupäässä tietenkin siitä syystä, että ennakolta osattiin paremmin

arvata odottavat vaikeudet ja niitä vastaan varustautua, mutta myös

senkin vuoksi, että he sattuivat tekemään matkansa tuoreempina vuosina.

Ilmastolliset eroavaisuudet saattavat eri vuosina olla Austraaliassa

hämmästyttävän suuret. Sturtin retken kohdalle näyttää sattuneen

erikoisen kuiva ajanjakso. Tähän viittaa sekin seikka, että he

matkallaan tapasivat alkuasukkaita, joita odottamaton vedenpuute oli

ajanut suin päin totutuilta asuinpaikoiltaan vettä etsimään.

Sturt oli toivonut mannermaan sisäosista löytävänsä luvatun maan,

mutta sen sijaan hän löysikin »Austraalian kuolleen sydämen», vaikk'ei

hän palatessaan vielä ollutkaan kaikkea toivoaan menettänyt. Hänen

seuralaisensa Stuartin tehtäväksi jäi viimeistenkin toiveitten

hävittäminen.

Austraalian poikki etelästä pohjoiseen.

Joka on kerran saanut löytöretkeilijän iloja ja suruja ja rasituksia

maistaa, se ei hevillä luovu uudelleen yrittämästä. Puutetta ja kaikkia

mahdollisia vaivoja John McDowall Stuart oli saanut kokea yhden elämän

osaksi runsaan määrän Sturtin viimeisellä retkellä, mutta ne hän pian

unohti ja hautoi mielessään uusia retkiä, kunnes saattoi ruveta niitä

omin päin toteuttamaan.

V. 1858 hän yhden valkoisen ja yhden maanasukkaan keralla lähti

ensimmäiselle itsenäiselle retkelleen tutkiakseen Torrens- ja

Eyre-järvien seutuja. Näitä suolajärviä oli pidetty samana suurena

vesistönä, joka sirpin muotoisena kapeana koukerona ulottui kauas

maan sisään ja eteläpäästään suon kautta purki vettä valtamereen,

Spencer-lahteen. Tämä erehdys, joka näkyy kaikissa vanhemmissa

kartoissakin, johtui omituisesta harhanäöstä. Kun Eyre v. 1840

tarkasteli seutua »Pettymyksen vuorelta» Torrens-järven itärannalta,

näytti molempien järvien välinen seutu hänestä vedenpinnalta;

todellisuudessa maata peitti vain suolakuori, joka kauas hohti kuin

järven pinta. Vasta kahdeksantoista vuoden kuluttua kaksi matkustajaa,

jotka retkeilivät näillä mailla samaan aikaan kuin Stuart, huomasi

ja korjasi tämän erehdyksen ja Stuart saattoi vielä täydentää heidän

havaintojaan. Hän saattoi palatessaan ilmoittaa, että nämä Austraalian

osat sentään olivat vähän parempia kuin maineensa, sillä toisin paikoin

oli hyviä laidunmaita ja Eyre-järven länsi- ja eteläpuolella oli

kiehkura suolattomia lähteitä.

Maaliskuussa v. 1860 Stuart eräitten ystäväin avulla saattoi lähteä

uudelle retkelle, paljon vaativampi tehtävä matkansa määränä.

Etelä-Austraalian hallitus oli luvannut 250,000 markan palkinnon sille,

joka ensimmäiseksi kulkisi Austraalian poikki etelästä pohjoiseen,

ja Adelaide oli määrätty lähtökohdaksi. Tämän palkinnon ja maineen

retkeilijä nyt aikoi valloittaa.

Mac Donnell-vuoristo.

Matka piti taas aluksi Torrens- ja Eyre-järville, joiden takaa löytyi

miellyttävä ja hedelmällinen maa — Austraalian arojen ulkomuoto

melkoisesti vaihtelee vuosien mukaan — ja jokiuomia edelleen Mac

Donnell-vuoristoon, joka kauriin käännepiirin vaiheilla ja sen

suunnassa halkaisee Austraalian keskustan kahtia.

"Chambersin pylväs".

Mac Donnell-vuoriston eteläliepeiltä hän löysi luonnonmuodostuksen,

»Chambersin pylvään», joka on laatuaan maailman omituisimpia. Se on

51 metriä korkea, tyvestä vain kuutta metriä leveä ja kolmea paksu

hietakivipatsas, jonka lakea kovempi kerros raudan sekaista hietakiveä

on säilyttänyt, niin että se on rapautunut pystysuorin seinämin.

Pylväs seisoo kummulla, joka on kolmisenkymmentä metriä ympäristöään

korkeammalla. Se todistaa, että koko lakeus on ennen ollut yhtä

korkeata kuin tämä patsas. Hietakivipeite on kuitenkin aikain kuluessa

rapautunut pois ja vain patsas jäänyt jäljelle.

Ayerin kallio.

Samanlainen jäännös on valtava »Ayerin kallio», joka on kauempana

lounaassa hietaerämaissa ja jonka myöhemmät tutkijat löysivät.

Kun Chambersin pylväältä kuljettiin eteenpäin, oli ensin hiekkaista

maata, joka ei kuitenkaan ollut aivan karua. Sangen pian sen jälkeen,

kuin Stuartin retkien tulokset olivat tulleet tunnetuiksi, anastivat

siirtolaiset sen karjoilleen ja laumoilleen.

Austraalian keskusta.

Huhtikuun 22:ntena Stuart havaintojensa mukaan oli saavuttanut

Austraalian keskustan. Hän piirsi puuhun merkin ja pystytti viereen

Englannin lipun. Kolmen tai neljän kilometrin päässä näkyi korkea

vuori, jonka hän nimitti »Stuartin keskusvuoreksi». Seuraavana

päivänä hän yhden toverin keralla nousi tälle vuorelle, nähden sieltä

koko joukon vuoria, korkeitakin, metsää kasvavia uomia ja lakeuksia

pensaikkoineen. Näiden vuorien ansio tietysti on, että seudussa on

vettä, vaikka niukaltakin, koska pilvet niille satavat. Niiltä lähtee

useita jokia, jotka kuitenkin kuivina aikoina kuivuvat.

Päästyään täten maanosan keskustaan ja terveyden ollessa hyvän ja

eväitä riittämään saakka Stuart kahden seuralaisensa kanssa lähti

pohjoista kohti tunkeutumaan, aikoen kulkea merelle saakka, jos se

suinkin olisi mahdollista. Keskusvuoren toisella puolella heillä

kuitenkin oli huono onni veden etsinnässä, niin että muutamia päiviä

täytyi olla aivan vedettä. Alkuasukkaitten kaivoista ja jokien uomista

sitä kuitenkin taas löytyi sen verran, ettei tarvinnut takaisinkaan

palata, vaan saatettiin tehdä taivalta koko toukokuu ja vielä suurin

osa kesäkuutakin. Kesäkuun 11:ntena he löysivät vettä oltuaan sitä

ilman satayksi tuntia. Ruokavarat alkoivat olla hyvin vähissä ja

keripukki näytellä itseään, mutta siitä huolimatta retkeilijät vaan

jatkoivat matkaa. Keripukkia vastaan olivat seudun kurkut oivallinen

apukeino. Kesäkuun 13:ntena kuultiin maanasukkaitten ääniä ja puolen

kilometrin päässä heitä pari nähtiinkin.

Alkuasukkaita.

»Viittasin heille, että he lähestyisivät, mutta he vain tekivät

käsittämättömiä merkkejä. Kuljin silloin heitä vastaan, mutta heti

sen huomatessaan he poistuivat. Neljännestunnin kuluttua he taas

ilmestyivät leirimme kohdalla olevan hiekkasärkän päälle ja kaksi

muuta miestä ilmestyi siihen paikkaan, missä he olivat ensin olleet.

Otaksuen tämän ainoaksi vesipaikaksi viittasin molemmille särkällä

oleville, että he tulisivat veden luo, mutta he vain puhuivat ja

tekivät merkkejä, joita en ymmärtänyt. Näytti siltä, kuin he olisivat

tahtoneet saada meidät 'poistumaan, mutta minä olin päättänyt, etten

poistuisi. He alkoivat sitten tehdä raivoisia liikkeitä, ravistella

keihäitään ja kieputtaa niitä päänsä päällä. Nuorempi luullakseni

oli viidenkolmatta vuoden ikäinen. Hän asetti sangen pitkän keihään

kojeeseen, jolla he niitä nakkaavat, ja muutaman uuden liikkeen

jälkeen tuli alas särkältä ja vähitellen lähestyi. Rohkaisin häntä

viittauksilla tässä aikomuksessa ja kuljin samalla häntä kohti. Lopulta

saavuimme joenuoman äyräille, hän toiselle, minä toiselle puolelle.

Hänellä oli pitkä keihäs ja womera ja kaksi kojetta, jotka olivat

bumerangin kaltaiset, mutta reunaltaan terävät kuin miekka; toinen pää

oli paksumpi, ikäänkuin kahvaksi vuoltu. Hänen liikkeensä ilmaisivat

nyt vihamielisyyttä ja hän tuli täydelleen valmiina taisteluun. Taitoin

pensaasta vihannan lehvän ja kohotin sen häntä kohti, kehoittaen häntä

tulemaan yli minun puolelleni. Kun se ei näyttänyt häntä miellyttävän,

kuljin uoman poikki hänen puolelleen ja pääsin kahden askelen päähän

hänestä. Mutta sitten minä hänen mielestään olin aivan riittävän

lähellä eikä hän tahtonut laskea minua lähemmäksi, vaan kulki taapäin

minun edessäni. Minä tahdoin päästä aivan hänen viereensä, mutta

siihen hän ei suostunut. Seisoimme sitten alallamme ja koetin hänelle

osoittaa, ettemme mitään muuta tahtoneet kuin vettä kahdeksi tai

kolmeksi päiväksi. Vihdoin hän näytti ymmärtävän, nyökkäsi päätään,

osoitti vettä, sitten leiriämme ja kohotti ilmaan viisi sormea. Koetin

sitten saada häneltä tietää, oliko pohjoisen tai koillisen puolessa

vettä, mutta se oli mahdotonta. Hän katsoi minuun vakaasti pitkän ajan,

alkoi puhua ja huomatessaan, etten ymmärtänyt häntä, teki sen merkin,

jolla alkuasukkaat tavallisesti ilmoittavat haluavansa jotain syötävää,

ja osoitti minua. Tahtoiko hän tietää, olinko nälissäni, taikka

vihjata sitä, että minä hänelle pätisin illalliseksi, sitä en tiedä;

mutta nyökkäsin hänelle päätäni merkiksi siitä, että ymmärsin hänet

täydelleen. Erosimme sitten, mutta pidin häntä tarkkaan silmällä koko

ajan uoman poikki takaisin palatessani. Ennen lähtöäni tuli siihen se

toinenkin. Ensimmäinen oli iso, vankka, kauniisti kasvanut mies, kuutta

engl. jalkaa pitkä. Hiukset olivat hyvin pitkät ja päänsä ympäri hän

oli köyttänyt punaisen verkon ja hiusten päät valuivat harteille. En

huomannut hänessä mitään muuta omituista. Heillä ei ollut nahkoja eikä

mitään muutakaan ruumiinsa verhona, vaan kulkivat he aivan alasti.»

Sillä ajalla, minkä retkeilijät sen jälkeen vesipaikalla viipyivät,

eivät mustat heitä enää häirinneet. Mutta pari viikkoa myöhemmin,

päästyään kauempana pohjoisessa veden ääreen, Stuartilla oli kolmen

alkuasukkaan kanssa sangen muistettava kohtaus. Ensin tuli leiriin

kaksi nuorta miestä, tuoden lahjaksi opossumeja, pieniä lintuja

ja papukaijoja; mutta kun he paikalla rupesivat varastamaan, mitä

suinkin käsiinsä saivat, käski Stuart heidän poistua. Jonkun ajan

kuluttua toinen heistä palasi takaisin, seuranaan nuorukainen ja

vanhus. Kahdella heistä oli omituisen näköinen kypäri, joka oli tehty

tiukkaan yhteen sidotuista, verkon sisäpuolelle kiinnitetyistä sulista,

niin että se muodosti supun. Yritettyään turhaan merkeillä ilmaista

toisilleen mielipiteensä ukko alkoi sangen vakavasti keskustella

molempien nuorempien kanssa ja Stuartin puoleen sitten kääntyen teki

vapaamuurarimerkin. Stuart hieman hätkähti ja katsoi häneen kiinteästi

ja ukko uudisti merkin. Stuart vastasi ja ukko tuli hänen viereensä,

taputti häntä päähän ja selkään ja siveli hänen partaansa.

Vihamielinen heimo.

Jos nämä merkit todella olivat, kuten tutkimusretkeilijä väitti,

jonkinlaisia vapaamuurarimerkkejä, eivät ainakaan kaikki lähiseudun

heimot kuuluneet tähän veljeskuntaan, sillä muutama päivä tämän

merkillisen tapauksen jälkeen Stuart kohtasi heimon, jonka

vihamielisyys ja sotaisuus kerrassaan keskeytti hänen etenemisensä.

Retkikunta tuli kesäkuun 26:ntena jokiuomalle, jossa oli melkoisia

allikoita. Erään allikon luo oli leiriytynyt mustia ja Stuart teki

melkoisen kierroksen välttääkseen heitä, jos suinkin mahdollista.

Pahaksi onneksi ei hän etäämpänä löytänytkään vettä, niin pian kuin oli

luullut, ja voidakseen juottaa hevoset illalla hänen sen vuoksi täytyi

palata allikolle, jonka ääressä hän oli nähnyt mustat. Paluumatkalla

retkeilijät huomasivat, että alkuasukkaat suurella joukolla olivat

seuranneet heitä.

Kun Stuart tovereineen saapui vesipaikalle, ei siellä kuitenkaan

näkynyt ainoatakaan, jonka vuoksi hän luuli heidän näin kulkeneen

karttaakseen valkoisia, kuten heidän tapansa yleensä oli. Vähääkään

aavistamatta hyökkäystä retkeilijät johtajaansa seuraten kulkivat

uomalle, jonka poikki he olivat aamulla menneet, mutta uoman luona

hyökkäsi äkkiä okapensaitten takaa kolme isoa, voimakasta mustaa,

kosolta bumerangeja, vaddeja ja keihäitä aseinaan. »He olivat meistä

parinsadan metrin päässä. Kun oli melkein pimeä ja okapensaisto meille

haitaksi, koetin päästä ohi huomaamatta, mutta se ei suinkaan ollut

heidän tarkoituksensa, sillä he yhä lähestyivät, huutaen ja tehden

kaikenlaisia uhmaavia liikkeitä.

»Käännyin silloin heidän puoleensa, tehden kaikkia mahdollisia

ystävyyden merkkejä, mitä suinkin keksiä saatoin. He näyttivät olevan

kovin raivoissaan, kieputtelivat bumerangejaan päänsä päällä, syytivät

pahoja sanoja täydellä kurkulla ja hyppelivät jonkinlaista tanssia.

Heihin yhtyi nyt muitakin heimon jäseniä, niin että heidän lukunsa

muutamassa minuutissa oli noussut kolmeenkymmeneen; joka pensaasta

näytti ilmestyvän mies. Asettaen kuormahevoset uoman puolelle ja

asettuen niitten ja alkuasukkaitten väliin käskin miehiäni pitämään

pyssynsä valmiina, sillä hyvin näin, että heillä nyt oli paha mielessä.

He eivät kiinnittäneet minkäänlaista huomiota ystävyydenosoituksiin,

joita minä herkeämättä tein, vaan verkalleen tulivat yhä lähemmäksi ja

lähemmäksi. Olin kovin vastahakoinen ampumaan heitä ja tein edelleenkin

rauhan ja ystävyyden merkkejä, mutta niistä ei ollut vähääkään apua.

»Heidän johtajansa, vanha mies, joka seisoi muitten edellä, viittoi

bumerangillaan, ja me käsitimme nämä viittaukset siten, että hän vaati

meitä poistumaan. Mutta uhman merkkejä ne todenteolla olivat, sillä

tuskin olin kääntänyt hevoseni pään poispäin noudattaakseni heidän muka

käskyään, kun bumerangeja alkoi pyrynä tuiskia meitä vastaan hirmuisen

sotahuudon säestyksellä. Sitten he sytyttivät heinän palamaan ja

alkoivat hyppiä, tanssia ja kiljua ja huitoa käsillään kuin paholaiset.

Niiden kolmenkymmenen lisäksi, jotka jo olivat vastassamme, näin nyt

paljon muitakin tulevan pensaitten takaa esille.

»Siitä huolimatta en vieläkään tahtonut ampua, vaan koetin jälleen

saada heidät käsittämään, ettei meillä ollut minkäänlaisia pahoja

aikeita. Lähestyttyään nyt noin neljänkymmenen metrin päähän he tekivät

uuden hyökkäyksen ja heittivät bumeranginsa, joita tulla viuhki ja

vihelteli korvaimme ympäri ja yksi osui hevoseeni. Silloin käskin ampua

ja tämä hiukan hillitsi heidän raivoaan. Kuormahevosemme, jotka olivat

edellä, säikähtivät ampumista ja hirveätä kiljunaa ja laukkasivat uoman

poikki. Huomatessamme muutamain mustain juoksevan pensaasta pensaaseen

erottaakseen meidät hevosistamme, edessämme olevain yhä kiljuessa

ja nakatessa bumerangejaan ja tullessa lähemmäksi ja lähemmäksi,

annoimme heille uuden yhteislaukauksen ja lähetin Benin viemään hevoset

parempaan paikkaan, kun taas itse Kekwickin kanssa jäin selän suojaksi.

Pääsimme piankin niitten edelle, jotka vielä seurasivat meitä, vaikka

ampumamatkan ulkopuolella. Yhä enemmän ääniä yhtyi heidän kamalaan

kiljunaansa ja joka suunnalla alkoi leimahdella tulia. Kun oli jo

aivan pimeä ja maa oli matalaa pensaikkoa, vihollisemme rohkeita ja

tappelunhaluisia, olisivat nämä tarmokkaat veitikat hyvinkin äkkiä

meidät tuhonneet. Kun oli toivotonta taistella niin suurta ylivoimaa

vastaan — ainakin kymmenen yhtä vastaan, ja hyvin älyten asemamme

epäedullisuuden, päätin sangen vastahakoisesti palata edellisen yön

leiripaikalle. He seurasivat meitä yhä. Olisin vain toivonut, että

minulla olisi ollut edes neljä miestä lisää, mutta joukkomme oli niin

pieni, etten muuta voinut kuin perääntyä ja asettua puolustuskannalle.»

Stuart kääntyy takaisin.

Seuraavana aamuna paloi merkkitulia joka puolella ja Stuart päätti

luopua yrityksestään päästä pohjoisrannalle saakka. Valittaen, että

hänen joukkonsa oli liian pieni pitämään puoliaan näin ilkeitä

ja tarmokkaita alkuasukkaita vastaan, hän samalla antoi täyden

tunnustuksensa heidän sodankäyntitaidolleen. »He olivat ilmeisestikin

nähneet meidän kulkevan aamulla ohi, olivat tutkineet jälkemme,

mihin suuntaan olimme kulkeneet, ja tietäen, ettemme alempana

löytäisi uomasta vettä, vaan että meidän täytyisi palata takaisin,

he jäivät odottamaan meidän paluutamme. Hyökkäyksensä he tekivät

kahdenkertaisessa rivissä, avojärjestyksessä, ja meidän täytyi tähdätä

tarkkaan, jotta tulemme tehoisi. Kun selkämme takana olisi ollut

tämmöiset viholliset ja edessä luultavasti vielä paljon pahemmat,

olisin saattanut retkikuntani tuhon omaksi, jos olisin yrittänyt

tunkeutua eteenpäin.»

Stuart sen vuoksi kääntyi takaisin, saapuen lokakuussa Adelaideen,

jossa hänen saavuttamansa tulokset synnyttivät suurta innostusta ja

parlamentti paikalla myönsi uudet varat työn jatkamiseen, kunnes

maanosan poikki oli avattu tie.

Uusi yritys.

Parin kuukauden kuluttua Stuart jälleen oli matkalla, lähtien

Adelaidesta marraskuun 29:ntenä v. 1860. Hän pääsi nyt kauas

»Hyökkäyksen joen» taakin tarvitsematta taistella alkuasukkaitten

kanssa, mutta tällä kertaa hänen yrityksensä kärsi haaksirikon

luonnonesteen vuoksi, joka oli aivan uusi ja aavistamaton.

"Stuartin aitapensas".

Retkikunnan eteen ilmestyi uudenlainen, siihen saakka tuntematon kasvi,

jota ruvettiin sanomaan »Stuartin aitapensaaksi», se kun täydelleen

esti pääsemästä millekään muulle suunnalle kuin taapäin. Pensas

alkaa melkein aivan juuresta saakka työntää oksia, jotka sekaantuvat

toisiinsa niin takkuiseksi vyyhdeksi, että semmoinen pensaisto sulkee

tien täydellisemmin kuin taajinkaan pensasaita. Tätä pensasta kasvoivat

laajat alat silmän siintämättömiin. Joka suuntaan retkikunta koetti

tunkeutua sen läpi päästäkseen ja viikon ponnisteltuaan se lopulta

löysikin heikon kohdan ja pääsi taas eteenpäin. Pensaikko vaihtui

nurmea kasvavaksi lakeudeksi ja Stuart luuli tien rannikolle nyt

olevan vapaan. Hän löysi täällä kauniin järvenkin, jonka hän nimitti

»Newcastlen vedeksi», mutta ei sitten tarvinnut jatkaa kuin yksi päivä,

ennenkuin aitapensas jälleen sulki tien. Oli mahdoton enää löytää

heikkoa kohtaa, joka olisi sallinut jatkaa, eikä sen vuoksi ollut

muuta neuvoa kuin palata takaisin. Retkikunnan eväät alkoivat olla

niin vähissä, ettei Stuart uskaltanut tehdä vielä suurempaa kierrosta

pensaikon ohi päästäkseen.

Adelaidessa viranomaiset olivat vakuutetut siitä, että Stuart oli

siirtokuntain etevin löytöretkeilijä, jonka vuoksi hänelle viipymättä

tarjottiin varoja uuteen retkeen. Vuoden lepo olisi ollut hänelle

sangen tarpeen koettujen rasitusten jälkeen, mutta empimättä Stuart

siitä huolimatta suostui tarjoukseen. Tosin oli sillä välin saapunut

tieto Burken ja Willsin retken surullisesta tuhosta, mutta sekään ei

pelottanut Stuartia antautumasta uudelleen rasituksiin ja vaaroihin.

Hänelle varustettiin retkikunta, johon kuului yksitoista miestä, ja

kahdentoista kuukauden eväät kerallaan hän joulukuun 29:ntenä 1861

lähti uudelleen matkaan.

Kolmas retki.

Retkikunta matkasi nopeaan ja vaikeuksia kohtaamatta maanosan

keskustaan, kulkien maaliskuun 12 päivänä 1862 Stuartin keskusvuoren

ohi. Saman kuun 28:ntena se kulki »Hyökkäyksen joen» ohi, jossa

alkuasukkaat nyt osoittivat mitä ystävällisintä mielialaa. Huhtikuun

14:ntenä retkikunta tuli Newcastlen vedelle ja tehden nyt pidemmän

kierroksen kuin edellisellä kerralla pääsi pensaikon poikki, löytäen

sen takaa uuden suolattoman lammen, joka erään retkikunnan jäsenen

mukaan nimitettiin »Frewin lammeksi».

Stuart luuli nyt, että tie oli selvä; mutta harvoin uusien urien

kulkijat tietävät, mitä huomispäivä tuo huomassaan. Stuart ei todella

enää osannut aavistaa, että häntä jälleen odotti sama pettymys kuin

Newcastlen veden luona, mutta niin kuitenkin kävi. Retkikunta oli vain

tavannut aitapensaistossa heikon kohdan. Sitä oli vielä penikulmittain

tietä sulkemassa joka suunnalla. Päivän toisensa perästä he ratsastivat

suuntaan ja toiseen koettaen selviytyä tästä näköjään loppumattomasta

tiheiköstä, mutta vasta toukokuun keskivaiheilla he todella pääsivät

läpi.

Retkikunta tapasi nyt koko joukon allikolta ja pienempiä lampia,

joista suurin siirtokunnan maaherran mukaan nimitettiin Dalyn vedeksi.

Sen luona retkikunta lepäsi jonkun ajan. Allikoista lähti puro, jota

retkikunta jonkun ajan seurasi, kunnes se katosi pieneen suohon.

Stuart täytti nyt vesisäkit, jotka oli annettu retkikunnan mukaan,

mutta joita ei siihen saakka oltu tarvittu. Hän luuli maan eteenpäin

käyvän kuivemmaksi, mutta niin ei käynytkään, sensijaan retkikunta tuli

seutuihin, joissa puut, pensaat ja linnut olivat toisenlaiset kuin

etelässä. Se oli tullut kuumaan vyöhykkeeseen. Kasvullisuus kävi sitä

vaihtelevammaksi ja maalauksellisemmaksi, kuta kauemmaksi he kulkivat,

ja maakin muuttui retkikunnan tullessa Carpentaria-lahden länsipuolella

olevalle hiekkakivi-pöytämälle, joka jo Leichhardtin matkan kautta oli

tullut tunnetuksi.

Dalyn vedeltä erottuaan Stuart tapasi joen, joka laski Leichardtin

nimittämään Roperiin. Hän meni tämän joen yli ja lähti toista

syrjäjokea taas ylämaahan kulkemaan. Täällä alkuasukkaitten läsnäolo

kävi ilmeiseksi sen kautta, että pensaikot sytytettiin palamaan, sitä

myöden kuin retkikunta eteni, ja kesäkuun 30:ntenä retkikunta todella

tapasikin alkuasukkaita. Stuart kirjoittaa kohtauksesta:

»Vanhus oli sangen ihmeellisen näköinen — hänen sääriensä pituus oli

neljä engl. jalkaa ja koko pituus seitsemän jalkaa, ja samalla hän

oli niin merkillisen hoikka, että näytti vain varjolta. Kekwickillä

oli hatussaan ongenkoukku, joka paikalla herätti ukon huomiota. Hän

osoitti merkeillä, miten sitä käytettiin ja haluavansa saada sen

omakseen. Käskin Kekwickiä antamaan sen ja ukko näytti olevan siitä

kovin hyvillään. Seuraavana aamuna Kekwickin luo tuli kuusitoista

mustaa, jotka koukistivat etusormensa, pistivät sen suuhunsa ja vetivät

ylöspäin, ojentaen sitten kätensä vastaanottamaan anottua ongenkoukkua.

Varamme eivät kuitenkaan sallineet täyttää tätä pyyntöä ja

jonkinlaiseksi korvaukseksi Kekwick vei ne hevosensa luo ja sormillaan

kohotti sen huulet ylös, näyttääkseen heille sen hampaat. Mutta tämä

näky ei ensinkään miellyttänyt heitä. Ilmeisestikin he luulivat hänen

tahtovan heille osoittaa, että heidät syötettäisiin tälle pedolle,

jonka vuoksi he kauhistuneina hyppäsivät taapäin. Kun samalla muuan

retkikunnan miehistä ampui papukaijan, ottivat he lähdön ja kiljuen

pakenivat pensaikkoon eikä heitä sen koommin näkynyt, ei kuulunut.

Heinäkuun 4:ntenä Stuart miehineen saapui niille äkkijyrkille

rotkolaaksoille, jotka olivat tuottaneet Leichhardtille ja hänen

tovereilleen niin paljon vaikeuksia. Onneksi he parikymmentä kilometriä

kuljettuaan tulivat jyrkän nokan partaalle, jonka alla näkyi kaunis,

pohjoista kohti juokseva joki. Stuart oli varma siitä, että tämä joki

veisi merelle, ja nimitti sen Adelaideksi.

Laskeutuen pöytämältä jokilaaksoon retkikunta jatkoi matkaa pitkin joen

rantoja, joilla tropiikin rehevä kasvullisuus oli vallitseva ja joilla

sääskistä oli paljon harmia. Hevosten jalat olivat vuoristossa saaneet

vammoja, jonka vuoksi matka nyt edistyi hitaasti. Vasta heinäkuun

24:ntenä retkikunta voitollisella mielellä vihdoin seisoi valtameren

rannalla. Stuart kuvaa hetkeä seuraavasti:

Meri!

»Kuljimme laakson poikki ja tulimme viidakkoon, joka oli yhtä

köynnöskasvien sokkelikkoa. Seisautin hevoset raivatakseni tien ja

ratsastaessani muutaman askeleen kauemmaksi huomasin olevani rannalla

ja näin Intian meren Van Diemenin lahdessa, ennenkuin hevosten

keralla tulevat miehet edes aavistivat sen läheisyyttä. Thring, joka

minun kerallani ratsasti edellä, huudahti »meri!» ja siitä he niin

ällistyivät ja hämmästyivät, että hänen täytyi sanoa se vielä toinen

kerta, ennenkuin he täydelleen ymmärsivät, mistä oli kysymys. Sitten he

paikalla kajahuttivat kolme pitkää ja sydämellistä hurraata.»

Stuart kastoi kätensä ja jalkansa mereen, jonka saavuttamiseksi hän

oli niin hellittämättä taistellut, ja suurimpaan puuhun leikattiin

hänen alkukirjaimensa. Kulkien sitten niin lähelle Adelaiden suuta

kuin vetelä maa suinkin salli, retkeilijät katsoivat pitkän hoikan

riu'un ja siitä oksat karsittuaan kiinnittivät päähän Englannin lipun.

Lipputangon juurelle kuopattiin retkikunnan vaiheista kertomus, jonka

sen kaikki jäsenet allekirjoittivat.

Retkikunnan tarkoituksen saavutettuaan Stuart toisena päivänä sen

jälkeen, kuin oli meren yhdyttänyt, lähti paluumatkalle. Paluumatka oli

paljon helpompi menomatkaa, kun tie tunnettiin, mutta ylenmääräinen

rasitus tällä ja edellisillä matkoilla alkoi riuduttaa Stuartin voimia

ja paluumatkalla keripukki jo alkupäässä alkoi häntä vaivata.

Maanosan keskustaan saavuttaessa retken johtaja jo oli arveluttavasti

sairaana. Hänen tarmonsa oli kuitenkin niin lannistumaton, ettei hän

suostunut viipymään, vaikk'ei omin voimin enää päässyt edes hevosen

selkään.

»Hyökkäyksen puron» läheisyydessä retkikuntaa tervehdittiin omituisilla

menoilla. Stuart siitä kirjoittaa.

Manauksia.

»Eilen illalla meitä vähän ennen auringonlaskua ja sitten pimeään

saakka huvitettiin ilveilyllä, jolla alkuasukkaat ilmeisestikin

tahtoivat pitää meitä rauhallisina ja voimattomina. Se alkoi jonkun

matkan päässä sankan mustan savun teolla (spinifex sytytettiin

palamaan) jonka jälkeen he huutelivat mitä lystikkäimmin keuhkojensa

koko voimalla. Auringon laskettua käskin joukkoani valmistautumaan

hyökkäystä torjumaan. Ja he lähenivätkin sitä mukaa, kuin tuli tuli

meitä kohti, ja nyt silloin tällöin näimmekin heidät. Yksi heistä

oli vanha mies, jolla oli sangen voimakas ääni. Hän näytti lukevan

manauksia, kiljuen niin kamalasti, etten ole eläissäni moista kuullut.

Tuntui siltä, kuin olisi hän kärsinyt mitä hirveintä kidutusta.

Muutamat naiset olivat hänellä apuna tässä kamalassa kiljunnassa.

»Illan käytyä pimeämmäksi ja heidän tultua noin sadanviidenkymmenen

askelen päähän meistä näky oli sangen soma — jopa suurenmoinen.

Etualassa olivat leirivarustuksemme ja miehemme valmiina hyökkäykseen.

Jokiuoman toisella puolella oli pitkä jono liekkejä, joista toiset

nousivat korkealle ilmaan, toiset paloivat matalina ja lepatellen.

Liekkien keskellä alkuasukkaat näyttivät liikkuvan, suorittaen

kaikenlaisia temppuja, ja heidän takanaan tuli vanhus vaimoineen.

Jokaisen korkealle kohoavan liekin luona hän näytti suorittavan

jonkun salaperäisen taian, kiljuen yhä samalla hirvittävällä äänellä

ja väännellen ruumistaan ja sääriään ja käsivarsiaan joka tavalla.

He olivat kuin paholaisia siten hyppiessään, kisaillessaan ja lystiä

pitäessään liekkien keskellä.

»Vihdoin he tulensa keralla pääsivät allikolle saakka, pidettyään

tätä kamalaa elämää lähes kaksi tuntia yhteen mittaan. Heti kun he

saapuivat veden luo, hyökkäsivät eellimmäiset veden partaalle janoaan

sammuttamaan ja heidän jälkeensä kaikki muut, vanhusta lukuunottamatta.

Hän jatkoi ulvonaansa, kunnes hänelle tuotiin vettä ja se juomiseen

tukehtui. Kun kaikki olivat juoneet, lähti koko joukko tiehensä,

epäilemättä vakuutettuna siitä, että nämä manaukset ja temput olivat

estäneet meitä mitään tekemästä heidän vettä lähestyessään.»

Lokakuussa Stuartin sairaus yltyi niin pahaksi, ettei hän kuukauden

lopulla kyennyt käyttämään oikeata kättään, nieleminen kävi kovin

vaikeaksi ja auringon laskiessa hän kävi sokeaksi. Marraskuussa hänen

tilansa yhä huononi, niin että hän lopulta oli enemmän kuollut kuin

elävä. Hän ei voinut liikkua, ei puhua ja suu oli niin täynnään

rakkoja, ettei hän voinut huuliaan kiinni saada. Häntä täytyi kantaa

paareilla. Retkikunnan saapuessa uloimmille uudisasutuksille Stuart

kuitenkin oli jälleen sen verran parannut, että hän saattoi istua

satulassa, mutta siirtolaisten mielestä hän jo oli kuoleman oma. Lyhyen

levon jälkeen ja saatuaan jonkun verran rohtoja hän kuitenkin parani

sen verran, että joulukuun 12:ntena 1862 saattoi ratsastaa Adelaideen,

joka mies mukanaan, joiden kanssa hän oli matkaankin lähtenyt.

Etelä-Austraalian hallitus antoi Stuartille 3000 punnan palkinnon

ja laajan alan laidunmaata, mutta löytöretkeilijän terveys oli niin

murtunut, että hänen täytyi palata takaisin Skotlantiin, joka oli hänen

synnyinmaansa, ja siellä hän v. 1866 kuoli.

Stuart oli Austraalian maantieteen selvittelijöistä kaikkein etevimpiä.

Hän matkusti nopeaan, pitäen mukanaan niin vähän väkeä ja matkatarpeita

kuin suinkin, ja osasi erittäin tarkasti valita matkasuunnan. Vaikka

hänen retkensä pitikin vain suunnattomien erämaitten halki, oli siitä

kuitenkin tärkeät käytännölliset seuraukset. Samaa reittiä, jota Stuart

kulki, rakennettiin sitten sähkölennätinjohto Adelaidesta Port Darwinim

ja mantereen poikki suunniteltu rautatiekin kulkee näitä latuja, vaikka

suurin osa siitä vielä onkin rakentamatta.

Burke ja Wills.

Stuart ei kuitenkaan ollut ensimmäinen, joka kulki Austraalian poikki.

Vähän ennen häntä suorittivat saman suur'uhon O'Hara Burke ja W.J.

Wills, jotka Viktoria siirtokunnan hallitus oli lähettänyt matkaan

Melbournesta. Tällä retkikunnalla oli kameeleja, joita jo v. 1846

oli Austraaliaan tuotu. Kameeli oli Austraalian erämaissa hevosta

monta vertaa edullisempi juhta, sillä hädän tullen se saattoi kulkea

kymmenen ja kaksikintoista päivää juomatta, jota vastoin hevosta oli

juotettava kerta vuorokaudessa. Kameeleilla kuljetettiin kuormastoa,

itse retkikunnan jäsenet kuitenkin ratsastivat hevosilla.

Burke jätti suurimman osan miehistään Darling-joelle ja lähti itse

pienemmän joukon keralla edellä kulkemaan. Maa, jonka läpi hän

matkusti, oli metsäistä ja tasaista, metsien välissä oli ruohoisia

lietemaita ja jokia ja puroja kierteli sen kautta Sturtin löytämälle

Cooper joelle, joka itärannikon vuoristoista laskee Eyre-järveen —

niinä harvoina vuosina, jolloin siinä on riittävästi vettä — ja sinne

jätettiin taas joukko miehiä ja ruokavaroja. Kuusi viikkoa Cooper

joelta kuljettuaan retkikunta v. 1860 saapui Carpentaria lahden

eteläisimpään kolkkaan. Tällä taipaleella kuljettiin saman erämaan

poikki, jossa Sturt oli ollut vähällä nääntyä kuusitoista vuotta

aikaisemmin.

Menomatka oli ollut nopea, vaikka riitojen vuoksi ikävä, mutta

paluumatkalla tuli retkikunnan johtajille tuho. Yksi mies kuoli

väsymyksestä ja kuumuudesta. Burken, Willsin ja Kingin täytyi teurastaa

hevosensa ruokatavarain loputtua. Lopulta he eksyivät ja päiväkausia

harhailivat pensaikoissa. Saapuessaan Cooper-joelle jätetyn osaston

leiripaikalle he olivat niin uupuneet, että tuskin pystyssä pysyivät.

Mutta samana aamuna, jona he sinne saapuivat, oli sieltä apuosasto

lähtenyt paluumatkalle siirtokuntiin. Joku verta ruokavaroja oli

leiriin jätetty, mutta ne eivät kauaksi riittäneet. Lopulta Burke

ja King lähtivät pyrkimään eräälle lammas-asemalle, jonne oli 250

kilometriä matkaa, ja Wills, joka ei kyennyt kävelemään, jätettiin

Cooper-joelle. Ystävälliset alkuasukkaat antoivat heille matkalla

nardu-hernekasvin siemeniä, mutta ne eivät heitä ravinneet, ja toivottu

lammasfarmi väistyi yhä kauemmaksi ja kauemmaksi, eikä koskaan

löytynyt. Lopulta heidän täytyi palata Cooper-joelle, mutta tällä

matkalla Burke kuoli. Kuollessaan hän kielsi tovereitaan itselleen

hautaa kaivamasta, ettei rasitus vähentäisi heidän voimiaan ja samalla

pelastuksen mahdollisuuksia.

Kun King saapui leiriin, oli Wills sillä välin kuollut nälkään.

King pääsi erään alkuasukasheimon hoitoon ja eli siten kolme

kuukautta, kunnes lähetettiin apuretkikunta etsimään kadonneita

löytöretkeilijöitä. Coopcr-joella oli jo ennenkin käynyt apuretkikunta,

mutta se oli sattunut tulemaan sillä välin, kun Burke ja King olivat

lammasfarmia etsimässä, ja oli palannut takaisin, luullen retkikunnan

johtajain tuhoutuneen.

Howitt johti yhtä viidestä apuretkikunnasta, jotka ensimmäisen tyhjin

toimin palattua paikalla lähetettiin Viktoriasta kadonneita johtajia

etsimään. Hän antoi elävän kuvauksen Kingin löydöstä: »Lähellä

Cooper-jokea odottamatta tapasin ryhmän mustia, jotka istuivat

leiritulensa ääressä. Minut nähdessään he hajaantuivat pensaihin,

jättäen yhden miehen jälkeensä. Tämä olento, joka oli repaleinen kuin

variksenpelätin, seisoi ja hetken aikaa hurjasti tuijotti valkoiseen

mieheen. Sitten hän lankesi polvilleen. Minä ratsastin hänen luokseen.

'Kuka olette'? kysyin. 'Minä olen King', vastasi mies. 'Minä olen

ainoa eloon jäänyt'. Hän kertoi, että Burke ja Wills olivat kuolleet

muutama kuukausi aikaisemmin. Heidän jäännöksensä haudattiin, ja

samana päivänä, jona Mc Dowall Stuart voitokkaana palasi Adelaideen

onnelliselta matkaltaan, kannettiin Melbourneen Burken ja Willsin

ruumiit.

Muista apuretkikunnista J. McKinlayn johtama kulki mannermaan

poikki vahan läntisempää reittiä kuin Burke ja Wills ja palasi

Adelaideen Quecnsandin eteläosien kautta. Kolme retkikuntaa purjehti

pohjoisrannalle ja tunkeutui sieltä maanosan sisustaan. Landsboroughin

johtama kulki maanosan poikki Carpentaria lahden rannalta lähtien. Nämä

retket olivat sangen tärkeitä sisämaan asutukselle, sillä ne paljon

lievensivät sitä pelkoa, joka aina Oxleyn retkestä saakka oli ollut

sikäläisiä erämaita kohtaan vallalla.

Tutkimusretkiä Länsi-Austraaliassa.

Länsi-Austraaliassa tapahtuivat ensimmäiset matkat sisämaahan Albanystä

ja Joutsenjoen suuhun perustetusta Perthistä. Joutsenjoen laakso

tutkittiin latvoille saakka, ja v. 1830 kuljettiin Perthistä sisämaan

kautta Albanyyn. Näillä lyhyillä retkilläkin kuitenkin sisämaa paljasti

toivottoman erämaaluonteensa.

Grey.

Luoteisrannikolla luutnantti George Grey v. 1837 teki ensimmäisiä

yrityksiä tunkeutua sisämaahan. Tiheiden rantametsien läpi päästyään

hän ei kuitenkaan löytänyt vehmaita ruohomaita, kuten oli toivonut,

vaan vuori-ylängön, joka oli niin täynnä syviä rotkoja, että sen

poikki oli melkein mahdoton hevosella kulkea. Laaksot olivat

ylipääsemättömiä soita. Retkikunta tunkeutui syvemmälle maan sisään

nämä vastukset kiertääkseen. Joka päivä ukkonen pauhasi ja sade valui

virtanaan, vuorimaa oli jylhän kaunista, kasvullisuus rehevää ja

eläimiä runsaasti. Alkuasukkaat olivat näillä kulmilla sotaisempia

kuin mantereen itäosissa. Eräs haavoitti Greytä keihäällä reiteen.

Lopulta retkikunnan täytyi palata rannikolle siihen paikkaan, josta

oli lähtenytkin, vaikka Grey olisi mielellään kulkenut maata Perthiin

saakka.

Hän laski nyt laivalla Sharks Bayhin, joka on Austraalian manteren

läntisiinmässä polvessa, ja lähti sieltä veneillä rantaa seurailemaan.

Veneet kuitenkin kärsivät haaksirikon ja johtajan täytyi muutaman

miehen kera vähin eväin kulkea rantaa pitkin Perthiin, josta

lähetettiin apuretkikunta jälkeen jääneitä etsimään.

Gregoryt.

Veljekset Augustus ja Frank Gregory tutkivat vv. 1846—1852 useita

länsirannikon jokia, varsinkin Murchisonin, joka kartoitettiin.

Myöhemmin (1855—56) Augustus Gregory kolmannen veljen keralla kulki

Austraalian pohjoisosan poikki Viktoria-joelta itärannikolle ja avasi

paljon hedelmällisiä seutuja asutukselle. Kaksi vuotta myöhemmin hän

lähti Leichhardtia etsimään ja kulki silloin Brisbanen seuduilta Barkoo

joelle ja edelleen Adelaideen. Leichhardtin jäljet hän löysikin ja

seurasi niitä kotvasen, mutta lopulta ne erämaahan hävisivät.

Mannermaan poikki rakennettu sähkölennätinjohto, joka v. 1870

valmistui, oli asemineen hyvä tukikohta niille retkikunnille, jotka

seuraavina aikoina lähtivät maanosan sisustaa tutkimaan. Varsinkin

lännessä oli vielä suunnattoman laajalta tuntemattomia alueita.

Jotkut vielä toivoivat sieltä löytävänsä joko suuren sisämeren

taikka »Toivotun siunauksen», vaikkapa toivojain luku olikin vähiin

supistunut. Karjatilain omistajat toivoivat rannattomia hyviä

laidunmaita, vuorimiehet ja seikkailijat kultaa ja jalokiviä,

valtiomiehet laajempia asunta-aloja Euroopan liikaväestölle.

Giles.

Ernst Giles lähti v. 1872 eräältä Eyre-joen luoteispuolella olevalta

lennätinasemalta Länsi-Australian tuntemattomiin seutuihin. Hän

löysi Amadeus nimisen suolajärven, taikka oikeammin suolakentän,

jolla suolakuoren alla on kosteata liejua. Järvessä on useita saaria

ja toisia luo kangastus. Rannat ja seutu laajemmaltakin on sangen

autiot eikä Giles voinut aikomuksensa mukaan kulkea erämaan poikki

länsirannalle.

Seuraavana vuonna hän teki uuden yrityksen etelämmästä, mutta kohtasi

vain hiekka-aavoja ja spinifex-kenttiä, joiden terävät oat tekivät

kulkemisen sekä hevosille että ihmisille kidutukseksi. Giles tosin

löysi erämaasta keitaan, mutta siinä oli niin vähän ja niin huonoa

vettä, että hänen täytyi kääntyä takaisin, ja paluumatkalla hän

oli janoon kuolla. V. 1875 hän lähti vielä kerran yrittämään, eikö

pääsisi erämaan poikki länsirannalle, ja tällä kertaa hänellä oli

entistä paremmat varustukset ja hevosten asemesta kameelit. Hän

lähti nyt matkaan Spencer-lahden pohjukasta ja 30:nnen leveyspiirin

kohdalla matkusti länttä kohti. Viiden kuukauden kuluttua hän saapui

Länsi-Austraalian rannalle Perthin kaupunkiin. Paluumatka tapahtui

paljon pohjoisempaa reittiä, Amadeus-järveä kohti, ja tämäkin matka

onnistui. Gileksen matkain kautta tuli Länsi-Austraalian luonne

pääpiirtein selvitetyksi. Hän huomasi sen vedettömäksi; hietaerämaaksi,

joka oli aivan sopimaton asuttavaksi.

Samaan aikaan kuin Giles lähti ensi retkelleen, lähti William Gosse

samoihin seutuihin. Eversti Warburton kulki v. 1872 Macdonnel vuoriston

luota erämaan poikki Oakover-joelle, joka laskee Intian mereen 20:nnen

leveyspiirin kohdalla. Ellei hänellä olisi ollut kameeleja, olisi hän

sille matkalle jäänyt, sillä vettä oli erämaassa ylen niukasti.

John Forrest.

John Forrest, josta myöhemmin tuli Länsi-Austraalian pääministeri

ja commonwealthin (Austraalian liittokunnan) hallituksen jäsen,

oli nuori maamittari, kun hän maaliskuussa 1874 lähti Perthistä,

Lounais-Austraaliasta, tutkimusretkelleen. Hänen piti tunkeutua

Perthistä keskimaan sähkölennätinlinjalle, ja viranomaiset olivat sitä

varten varustaneet hänet matkalle. Lähellä meren rannikkoa seudut jo

tunnettiin, mutta sisämaa oli aivan tuntematonta, sillä Giles lähti

viimeiselle retkelleen vasta seuraavana vuonna.

Forrest seurasi aluksi Murchison joen laaksoa. Se oli verraten

hedelmällistä ja tuoretta maata ja matka sujui jotenkin nopeaan. Mutta

noin 500 kilometriä merenrannasta joki väheni vain pieneksi puroksi

ja oli kuljettava sen vuoriston yli, josta joki alkoi. Nyt alkoivat

matkan todelliset vaikeudet. Lähteet loppuivat kokonaan eikä ollut

muuta vettä, kuin mitä oli jäänyt sateen muodostamiin allikoihin

graniittikallion pintakoloihin. Tie kulki tiheiköiden ja pensaikoiden

läpi ja pelätty spinifex-pensas varoitti retkikuntaa, että edessäpäin

oli vedetöntä maata. Etelämpänä kuitenkin oli hyvää avointa maata,

aroa, jolla kasvoi ruohoa ja ryhmissä suunnattomia valkorunkoisia

eukalyptejä. Siellä oli myös pieniä puroja ja jokia, joista voitiin

juottaa juhdat, mutta kaikki osoitti, etteivät nämä joet olleet

pysyväisiä, vaan että maa kuivina vuosina oli aivan vedetöntä.

Forrestilla oli kuitenkin parempi onni kuin SturtiUa ja Stuartilla,

vuosi oli verraten kostea ja hän löysi vielä kotvasen kauempaakin

maan sisästä laidunmaita ja lähteitä. Mutta sitten maisemain luonne

muuttui. Retkikunta tuli paljaalle aavikolle, joka oli tasaista kuin

merenpinta ja silmän siintämättömiin spinifexin peittämä. Suolajärvi

tai hietakumpu siellä täällä ei paljoakaan lieventänyt hietikon

ja spinifexin ainaista yksitoikkoisuutta. Hevoset sairastuivat ja

olivat toinen toisensa jälkeen hylättävät. Ihmisetkin uupuivat ja

olivat lannistua tässä kamalassa erämaassa. Onneksi kuitenkin silloin

tällöin tavattiin vettä graniittikallion koloissa, ja tämä se pelasti

retkikunnan. Toisinaan kuitenkin kului pari kolme päivää, ennenkuin

semmoisiakaan vesipaikkoja löytyi, ja joskus ne olivat tyhjiä, kun

löytyivät. Tämä oli se kamala maa, josta sekä Gossen että Gilesin oli

täytynyt takaisin palata, kun olivat koettaneet kulkea sen poikki

idästä länteen. Nyt näytti siltä, kuin olisi Forrestinkin täytynyt

palata takaisin, mutta hän oli kuitenkin jo tunkeutunut siihen

niin pitkältä, että palaaminen saattoi olla yhtä vaarallista kuin

eteenpäinkin kulkeminen.

Elokuun alussa koko retkikunta oli suuressa vaarassa. Oli tullut kuiva

aika, eivätkä miehet sen enempää kuin juhdatkaan voineet janoaan

sammuttaa muuta kuin suolaista liejua nielemällä. Kuljettiin pitkien

mäkijonojen poikki, mutta yhtä toivottomana, kamalana pysyi maa.

Syyskuussa päättyi etelän talvi ja kuumuus alkoi lisääntyä. Onneksi

vihdoin kohdattiin puro, jossa oli sen verran vettä, että retkikunta

saattoi janonsa sammuttaa. Pahimmat vaikeudet oli samalla voitettu.

Syyskuun lopulla saavuttiin sähkölennätyslinjalle, ja sitten oli matka

Adclaideen selvä. Forrestin matka oli epäämättömästi osoittanut, että

Australian länsipuolisko on kuivaa erämaata, jota on mahdoton asuttaa.

Ainoastaan länsirannikon jokilaaksoissa on hyviä maita ja vettä.

Näiden retkien kautta olivat tulleet pääpiirtein selvitellyiksi

ne mahdollisuudet, mitä tämä maanosa asutukselle tarjosi. Aukkoja

tietysti jäi vielä paljon, ja monen monta tutkijaa on ollut työssä

niitä täyttämässä. Kun löydettiin kultaa, niin saivat löytöretket

tavattoman suuren vauhdin, ja varsinkin Coolgardien kulta-alueet

Lounais-Austraaliassa ja Kimberleyn kulta-alueet Luoteis-Austraaliassa

tulivat laajalta tarkkaan tutkituiksi. Etsittiin maan poikki

kulkevia reittejä, jonka kautta niihin voitaisiin kuljettaa karjaa

kaakkois-Austraalian siirtokunnista, mutta nämä etsimiset olivat

turhat. Austraalian läntisen puoliskon hieta- ja spinifexaavikoiden

poikki ei ollut mahdollinen karjaa kuljettaa, ja samalla saatiin

selville sekin, että varsinaisesta erämaa-alueesta oli turha kultaakaan

etsiä.

Paljon on Austraalian sisäosissa vielä tutkimattomiakin aloja,

etupäässä tietysti suuret erämaat, joiden läpi vain joku matkue

on kiireesti samonnut, ennättämättä muuta etsiä kuin suorinta

tietä lähimpään vesipaikkaan. Mutta tunnettujenkin ja kauttaaltaan

hyvin asuttujen seutujen tieteellinen tutkiminen on vielä sangen

puutteellista. Ei edes tarkkaa yleiskarttaa ole vielä voitu laatia

ja geologinen kartoitus on vasta alulla. Viime vuosikymmenellä ovat

Austraalian tieteelliset laitokset kuitenkin päässeet voimistumaan

ja koettavat ripeästi korjata, mitä aikaisempi, ensi sijassa

käytännöllinen aika on tekemättä jättänyt.

Ehkä suurin ja samalla mielenkiintoisinkin tehtävä on mustan

alkuasukasväestön »folkloren» kokoaminen ja heidän kieltensä,

elämänlaatunsa ja tapainsa perinpohjainen tutkiminen. Varhaisimmat

matkustajat olivat tähän hyvin huonosti varustetut sekä puuttuvan

kielitaitonsa että ihmistieteitten senaikaisen alkeellisen

kehityskannan vuoksi.

Nuoren Austraalian alkuvaiheet.

Pohjois-Amerikan ensimmäiset valkoiset uudisasukkaat olivat ihmisiä,

jotka omantunnonvapautensa ja uskonsa vuoksi hylkäsivät isäinsä maan

ja lähtivät valtameren taa uutta kotimaata perustamaan. Austraalian

ensimmäiset uudisasukkaat olivat rikoksentekijöitä, jotka yhteiskunta

työnsi keskuudestaan, päästäkseen huonoimmista aineksistaan. Samoin

kuin puritaanipakolaiset löivät asuttamaansa uuteen maanosaan mitä

pysyvimmän leiman ja muodostivat uuden kansallisuuden selkärangan,

samoin rikollisuus löi tahransa nuoren Austraalian alkuvaiheisiin,

vaikka tämä leima ei onneksi ollutkaan pysyväinen, vaan verraten pian

on kulunut pois.

Murtovarkaita, varkaita, näpistelijöitä, väärentäjiä, maantierosvoja

olivat ne asukkaat, joita Englanti lähetti valtaamaansa uutta

maanosaa asuttamaan, naiset Lontoon katujen irtolaisnaisia, joista

huonompain sallittiin siirtokunnassa jatkaa entiseen tapaansa,

vähemmän turmeltuneiden mennä parempain vankien kanssa naimisiin.

Moitteettomasti käyttäytyväin vankien sallittiin sitä paitsi naida

alkuasukkaitten joukosta. Tämmöisistä aineksista tahdottiin luoda uusi

kansa.

Maassa, jossa kaikki oli rakennettava alusta, osa miehistä tuota pikaa

eksyi Sydneyn tiheihin takametsiin. Keripukki alkoi tehdä tuhojaan.

Hurjemmat vangeista karkasivat ja jäivät sille tielle. Siirtokunnassa

pääsi kaikenlainen siveettömyys ja rikollisuus valtaan ja hirsipuu

ja pamppu alkoivat sangen pian toimintansa. Alkuasukkaat, jotka

alussa olivat ystävällisiä, muuttuivat vihamielisiksi. Osa vangeista

teki salaliiton karatakseen Tahitiin, mutta tuuma saatiin ajoissa

ilmi. Toiset tietämättömyydessään luulivat voivansa kulkea maisin

Kiinaan ja sillä aikomuksella karkasivat. Irlantilaiset kapinalliset,

joita vankien joukossa oli suuri määrä, luulivat neljän-viidensadan

kilometrin- päässä Sydneystä etelään olevan toisen valkoisen

siirtokunnan, jossa he voisivat elää vapaina ja työttä. Siirtokunnan

kuvernööri laski heistä viisi etsimään tätä siirtokuntaa, ja vasta

kun he kamalia vaivoja pensaikoissa kärsittyään palasivat takaisin,

uupuneina ja jalat haavoissa, alettiin tämän jutun perättömyys älytä.

Siirtokunta edistyi sangen hitaasti, vangit kun olivat kovin laiskoja

työtä tekemään. Oli toivottu meren antavan runsaasti kaloja, mutta

se toivo petti. Euroopasta ja Etelä-Afrikasta tuodut eläimet

ja viljelyskasvit kuolivat ymmärtämättömän hoidon vuoksi. Kun

elintarpeiden lähetys oli epäsäännöllinen, nähtiin siirtokunnassa sen

vuoksi usein nälkää. Ei edes järjestystä ylläpitävästä sotaväestä

hallitus pitänyt tyydyttävää huolta.

Mutta siitä huolimatta kotimaasta lähetettiin yhä uudet laivalastit

vankeja, joista kuitenkin suuri osa jo matkalla kuoli huonon hoidon

ja tilanahtauden vuoksi. V. 1790 kuoli 939:stä miesvangista laivalla

281 ja 50 maihin noustuaan, ja eloonjääneet olivat tilanahtauden ja

ravinnon puutteen vuoksi riutuneet aivan huonoiksi. Myöhemmin nämä

olot kuitenkin paranivat ihmisystävällisten englantilaisten naisten

vapaaehtoisten ponnistusten kautta, he kun kävivät itse tarkastamassa

joka laivan, ennenkuin se matkaan lähti. Perillä vankeja kuitenkin

odotti niin huono huolto, että toinen puoli sai nukkua vuoteitta

ja peitteittä, eikä minkäänlaisia vaatteita jaettu vuosikausiin.

Paremman näköiset naiset valitsivat upseerit ja merimiehet itselleen

merimatkalla ja perillä siirtokunnan viranomaiset anastivat heidät.

Huonommat saivat valita vangeista seurakumppanit. Kaikkia muita paheita

ylempänä rehoitti pohjaton juoppous.

Sydneyn siirtokunta menestyi näissä oloissa niin huonosti, että

kuvernöörit pyysivät saada kotimaasta kunnollisia vapaita siirtolaisia,

muodostamaan asutukselle kunnollisen kantajoukon. Näille vapaille

uudisasukkaille oli vankeja annettava työmiehiksi ja hallituksen avulla

alkoikin kotimaasta saapua vapaitakin siirtolaisia ja tämä vapaa

siirtolaisuus se muodosti Austraalian historiassa käänteen parempaan

päin. Vapaiden uudisasukkaitten lukua lisäsivät täysinpalvelleet

poliisit, sotamiehet ja merimiehet, joille viranomaiset antoivat

maata ja avustusta. Heti ensi vuosina alkoivat siirtokunnan sadot

parantua ja karjat ja lammaslaumat lisääntyä. Mutta niin huono oli

siirtokunnassa elämä, että alussa vapaatkin siirtolaiset vaipuivat

ympäristönsä tasalle juoppouteen ja siveettömyyteen ja heidän lukunsa

täytyi melkoisesti lisääntyä, ennenkuin he saattoivat luoda terveen

yhteiskunnan. Juoppous oli niin ylivoimainen, että toisina aikoina

palkatkin maksettiin rommissa ja hallitus v. 1810 maksoi Sydneyn

sairashuoneen urakoitsijalle työn hinnaksi 60,000 gallonia rommia.

Työmiehen viikkopalkka oli yksi galloni (4 1/2 litraa) rommia, eikä

muusta maksuvälineestä huolittu.

Korkeammille virkamiehille ja upseereille hallitus myönsi suuriakin

maa-aloja, kuten luutnantti John Macarthurille, joka ensimmäisenä

alkoi suuressa mitassa harjoittaa lampaanhoitoa. Kokeiltuaan ensin

huonommilla roduilla hän v. 1797 toi maahan parasta espanjan ja

englannin rotua ja saattoi jo muutaman vuoden kuluttua lähettää

Englantiin mitä hienoimpia villalaatuja. Muut seurasivat esimerkkiä ja

tästä koitui Austraalialle elinkeino, joka on sen ulkomaankaupan pohja

ja perustus. Suurien lammasfarmien omistajista Uusi Etelä-Wales sai

ensimmäisen rahaylimystönsä.

Sydneyn lisäksi perustettiin pian muitakin vankisiirtokuntia, aluksi

Norfolk saarelle, Newcastleen Sydneyn pohjoispuolelle, Tasmaniaan,

Moreton lahteen, jonka rannalle sittemmin kohosi Queenslandin

pääkaupunki, ja, »Yrjö kuninkaan salmeen» Länsi-Austraaliaan.

Parikin kertaa yritettiin nykyisen Melbournenkin paikalle perustaa

vankisiirtokunta, mutta paikan etuja ei silloin vielä älytty ja

kummallakin kerralla yrityksestä luovuttiin.

Vuosikymmeniä lähetettiin Englannista säännöllisesti laivanlastittain

rikollisia Austraalian vankisiirtokuntiin, joten tämä nuori yhteiskunta

aina sai uuden taakan huonoja aineksia, sitä myöden kuin se ennätti

astua askeleen parannukseen päin. Yhä katkerammin alkoivat sen vuoksi

yhteiskunnan kunnialliset ainekset vihata tätä järjestelmää, joka

lamasi kaikki niiden edistyspyrinnöt ja uhkasi kokonaan tuhota nuoren

maan tulevaisuuden. Emämaahan alettiin lähettää yhä äänekkäämpiä

valituksia ja lopulta vaikutusvaltaiset miehet uhkasivat kapinallakin,

ellei järjestelmästä tulisi loppua. Englannin parlamentti asetti

vihdoin komitean asiaa pohtimaan ja antamassaan mietinnössä tämä

perusteellisten tutkimusten jälkeen totesi, että rikollisuus ja

siveettömyys olivat Austraaliassa saavuttaneet hirvittävän laajuuden,

että pääosa rikoksista tuli vankien osalle ja että järjestelmän

jatkaminen oli Austraalian edistykselle mitä turmiollisinta.

V. 1840 Englannin hallitus tämän mietinnön johdosta lakkautti vankien

lähetyksen Uuteen Etelä-Walesiin, mutta jo kahdeksan vuoden päästä

päätös taas peruutettiin. Vankilaivoja alettiin jälleen lähettää,

mutta tällä kertaa siirtokunnassa tehtiin jyrkkä tenä ja uhattiin

estää vankien purkaminen asevoimin, jota paitsi siirtokunnan eduskunta

teki päätöksiä, joissa Englannin hallituksen käskyt kumottiin,

ja nyt oli kotimaassa vihdoinkin taivuttava. Jälkeen vuoden 1851

Uuteen-Etelä-Walesiin, joka silloin vielä käsitti Viktorian ja

Queenslandinkin, ei enää lähetetty uusia vankilähetyksiä.

Vielä surullisemmat olivat ne kokemukset, jotka Tasmanian oli

vankisiirtokuntiensa vuoksi kestettävä. Vangeille myönnettiin siellä

maan saariaseman vuoksi suurempi vapaus ja heitä sen vuoksi karkaili

paljon saaren sisäosiin, jossa he rupesivat rosvoiksi, kokien kuitenkin

toisinaan niin ankaraa puutetta, että söivät toisiaan. Alkuasukkaita

kohtaan he harjoittivat mitä epäinhimillisintä väkivaltaa ja vääryyttä,

surmaten, rosvoten, silpoen heitä mielin määrin.

Nämä pirulliset rikokset sytyttivät saaren tyhmissä, mutta

hyväntahtoisissa alkuasukkaissa sammumattoman vihan ja he nousivat

kaikkia valkoisia vastaan, murhaten ja raiskaten heitä ilman

erotusta, ryöstäen heidän tavaransa ja polttaen heidän talonsa. Näitä

rikoksia alettiin tehdä niin tiheään, että siitä välttämättä oli

seurauksena rotusota. Saaren kuvernööri julisti hallituksen maksavan

palkinnon jokaisesta kiinni saadusta alkuasukkaasta ja pani toimeen

suuren ajometsästyksen, kun ei tämä auttanut. Kaikista siirtokunnan

miehistä, mitä liikkeelle riitti, muodostettiin ketju, jonka piti ajaa

alkuasukkaat Tasmanin niemeen. Mutta alkuasukkaat tunsivat maansa niin

hyvin, että he pääsivät murtautumaan ketjun läpi, niin että vain yksi

alkuasukas joutui ajojahdin saaliiksi. Sitä varten heidän kuitenkin

täytyi murhata lapsensa, etteivät nämä huudoillaan ilmaisisi heidän

leiriään. Ketjun läpi päästyään he riensivät murhaamaan, polttamaan

ja ryöstämään takaa-ajajainsa kodeissa. Yksityiset retkikunnat saivat

heitä kuitenkin paljonkin kiinni ja kaikki armotta surmattiin, mitä

kiinni saatiin. 1803 Tasmaniassa oli hoin 1600 alkuasukasta; 1837 oli

vain kolmisensataa jäljellä.

Kun alkuasukasvaivasta ei asevoimalla saatu loppua, päätti Robinson

niminen uudisasukas, joka oli vangeille saarnannut, koettaa taivuttaa

heidät rauhaan. Taitaen maanasukkaitten kieltä hän lopulta sai heidät

muuttamaan Bassin salmen Flinders-saarelle, jossa heille rakennettiin

kivitalot, koulut ja kirkot, jopa heidät opetettiin kirjoittamaan ja

painamaan oma sanomalehtikin. Alkuasukkaat eivät kuitenkaan näissä

oloissa, jotka olivat heille niin oudot, ottaneet menestyäkseen,

vaan heitä kuoli enemmän kuin syntyi, niin että kun heidät v. 1844

vietiin takaisin pääsaarelle, vain 44 oli enää elossa ja v. 1869

kuoli viimeinen mies ja seitsemän vuotta myöhemmin viimeinen nainen.

Seitsemässäkymmenessäkolmessa vuodessa koko rotu hävisi sukupuuttoon.

Alkuasukkaitten jälkeen tuli valkoisten rosvojen vuoro, joita

parissa vuodessa hirtettiin toistasataa. Samoin kuin Uudessa

Etelä-Walesissa, samoin viranomaiset Tasmaniassakin koettivat

rangaistuksensa suorittaneille vangeille hankkia vaikutusvaltaisen

aseman yhteiskunnassa, jopa ottaa heidät virkoihinkin, mutta molemmissa

siirtokunnissa kunnialliset siirtolaiset mitä ankarimmin vastustivat

tätä, ja myönnettävää on, että tulokset olivat sangen masentavat. Sen

sijaan Tasmaniassakin alettiin jyrkästi vaatia vankien lähettämisen

lopettamista ja v. 1853 Englannin hallituksen täytyi siihen suostua,

vaikka sangen vastahakoisesti. Rikollisten aineksien täydellinen maasta

karkoitus tarjosi kotimaalle niin suuria etuja, että sen oli vaikea

käsittää niitä vaaroja, mitä siitä oli niitä vastaanottaville nuorille

yhteiskunnille.

Cook löysi v. 1774 Uuden Seelannin ja Uuden Caledonian väliltä

valtamerestä pienen, erinomaisen hedelmällisen Norfolk-saaren, joka

nykyään on tärkeä kaabeliasema. Tälle saarelle alettiin Austraaliasta

lähettää huonoimmat vangeista ja siten syntyi rangaistussiirtokunta,

jonka kehnompaa kaikenlaisissa paheissa tuskin maailma on ennen tai

jälkeen nähnyt. Se oli »häkki täynnään epäpuhtaita lintuja, täynnään

rikoksia Jumalaa ja ihmisiä kohtaan, täynnään murhaa ja Jumalan pilkkaa

ja kaikkea saastaa». V. 1856 tämä vankisiirtokunta lakkautettiin.

Moreton lahteen perustettu vankisiirtola lakkautettiin jo v. 1842,

mutta Länsi-Austraaliaan vankeja lähetettiin kolmattakymmentä vuotta

kauemmin, sillä sikäläiset maanviljelijät suosivat järjestelmää, heidän

kun oli vaikea saada muulla tavalla työvoimaa. Kun Itä-Austraalian

siirtokunnat yksimielisesti vaativat lakkauttamaan vankien lähettämisen

Länsi-Australiaankin, noustiin siellä ankarasti vastustamaan tätä

vaatimusta. Itäiset siirtokunnat, Viktoria etupäässä, painostivat

kuitenkin niin ankarasti kotimaan hallitusta, että vankien lähettäminen

länsi-Austraaliaankin lopetettiin. V. 1867 lähetettiin Brittein

saarilta Austraaliaan viimeinen vankilähetys. Kahdeksankymmenen vuoden

kuluessa oli niitä kaikkiaan lähetetty 137,161 henkeä, joista 20,319

oli naisia.

Se syvä juopa, joka Austraaliassa jäi vallitsemaan kunniallisten

väkiluokkain ja vankien kesken, vaikka viranomaiset toisin ajoin

koettivatkin kaikin tavoin hävittää tämän erotuksen, oli epäilemättä

suurimpana syynä siihen, etteivät rikolliset ainekset päässeet syvemmin

vaikuttamaan nouseviin polviin. Kymmenen vuotta sen jälkeen, kuin

vankien lähetys Länsi-Austraaliaan lakkasi, oli kaksikolmannesta

heistä joutunut vaivaishoidon niskoille. Uudessa Etelä-Walesissa

ja Tasmaniassa he tosin jättivät yhteiskuntaan syvemmät jäljet,

mutta harva heistä pääsi sielläkään kohoamaan huomattavaan asemaan

yhteiskunnassa taikka perustamaan etevää sukua. »Se alhainen,

rappeutunut ja usein taudin turmelema ihmiskanta, josta he olivat, ei

ole se aines, josta uusia kansoja rakennetaan. Austraalian todellisen

kehityksen luojat ovat sen vapaat siirtolaiset.»

Karjanhoito ja varsinkin lammashoito leväsi Austraaliassa sangen

laajalle, vaikk'ei se käynytkään oikein tuottavaksi, ennenkuin

säännöllinen höyrylaiva-liike alkoi ja laivoihin saatiin

jäähdytysruumat. Kuvaavana esimerkkinä laumain suuruudesta

mainittakoon, että eräs rouva, kohteliaisuuden lausuakseen, vertasi

rikasta lammaslauman omistajaa patriarkka Jobiin. Mutta karjamies

ei suinkaan ollut vertauksesta hyvillään, vaan päinvastoin vastasi

loukkaantuneena: »Minä toivon, ettette minua vertaa Jobiin, jolla oli

vain seitsemäntuhatta lammasta, kun minulla on kolmesataatuhatta. Ei

Job ollut muuta kuin nappisaksa.»

Kuivuus tuotti karjanhoidolle suurimmat vaarat, etenkin kun omistajat

eivät ensi aikoina koonneet minkäänlaisia heinävarastoita tämmöisten

aikain varalta. Kuivuuden seurassa kulkivat usein suuret palot: kuten

»mustan torstain» v. 1851, jolloin Viktorian kuivuneet pensaikot

syttyivät palamaan ja tuli sai semmoisen vallan, että metsät, laitumet,

hevoset, lampaat, lehmät, karjatalot ja monta ihmistäkin joutui satain

mailien alalla liekkien uhriksi ja tuhkaa lensi aina Tasmaniaan saakka.

Nuori siirtokunta kärsi arvaamattoman suuren vahingon.

Melkein kaikilla Austraalian siirtokunnilla oli, samoin kuin

Tasmaniallakin, alkuaikoinaan paljon rettelöltä alkuasukkaitten kanssa.

Sydneyn ympäristössä vangit paikalla riitaantuivat alkuasukkaitten

kanssa. Länsi-Austraaliassa siirtolaiset kävivät heidän kanssaan

yhtämittaista sissisotaa. Etelä-Austraaliassa, jonka pääkaupunki

Adelaide oli, mustat oppivat pahoiksi karjan varkaiksi. »Valkoinen mies

tappaa mustan miehen kengurun, aivan samoin musta mies tappaa valkoisen

miehen kengurun.»

Mutta kaikkein katkerimmaksi kävi valkoisten ja mustain taistelu

Queenslandissa. Alussa molemmat rodut tosin elivät rauhallisissa,

melkeinpä sydämellisissä väleissä, mutta valkoisten lisääntyessä

ja heidän karjainsa kasvaessa alkoivat mustat ryöstää karjaa ja

maanviljelijät alkoivat armotta ampua mustia, vaikk'ei luoti olisikaan

osunut todella syylliseen. V. 1858 eräs kirjeenvaihtaja kertoo, että

Port Curtisin kultakentillä valkoisten ja mustain välillä vallitsi

ainainen sotatila. Kummallakin puolella tehtiin hirvittäviä julmuuksia

eikä hallitus millään tavalla koettanut hillitä mustain murhaa. Tosin

oli alkuasukkaista muodostettu poliisivoima, mutta sen jäsenet olivat

vielä verenhimoisempia kuin valkoiset, ampuen mustia veljiään milloin

niitä vain tapasivat. Ja mustat murhasivat jokaisen valkoisen miehen,

vaimon tai lapsen, milloin vain oli tilaisuutta. Vielä kaksikymmentä

vuotta myöhemminkin murhaamista jatkui vähentymättömällä vimmalla.

»Uutta aluetta vallattaissa», kirjoitti »Queenslander», »kohdellaan

alkuasukkaita aivan samalla tavalla kuin petoja tai metsän lintuja.

Heidän omaisuutensa ryöstetään, lapsensa varastetaan, naisensa

anastetaan, aivan miten vain valkoisten uudisasukkaitten mieleen

juolahtaa. Pieninkin vastustelu saa luodin vastaukseksi. Tosin pieni

osa valkoisista uudisasukkaista taisteli tätä tylyä julmuutta ja

mielivaltaa vastaan, mutta enemmistö ei siitä suuria välittänyt,

etenkin kun viranomaiset sallivat tämän hävityssodan. Valkoisten kesken

oli yleisenä puheenaiheena, ettei Queenslandissa ollut tilaa kahdelle

rodulle ja että sitä parempi, kuta pikemmin heikompi hävitettiin.

Austraalian asutus ja edistys tuskin olisi päässyt vielä moniin

aikoihin vauhtiin, se tuskin olisi voinut vetää valkoisia siirtolaisia

puoleensa, niinkauan kuin Amerikassa oli tilaa, ellei siellä olisi

löydetty kultaa. Kulta se oli, joka yhtäkkiä kohdisti maailman

silmät tähän pahamaineiseen etäiseen maahan ja teki siitä huomion

polttopisteen. Elokuun 9:ntenä 1851 löydettiin Ballaratista, 128

kilometrin päässä Melbournesta, joka silloin vielä oli vain pieni

maaseutukaupunki, kultaa suurin määrin.

Jo ennenkin oli kyllä tiedetty, että Australiassa oli kultaa, vaikk'ei

sen runsaudesta oltu selvillä. Jo v. 1839 kreivi Strzelecki oli

kuvernööri Gippsille näyttänyt kullanpitoisia kvartsikappaleita,

joita hän oli löytänyt, mutta kuvernööri pyysi häntä pitämään löydön

salassa, se kun muka vankisiirtokunnassa synnyttäisi levottomuutta

ja kapinoita. Ja myöhemmin, erään toisen henkilön löytäessä kultaa

toisaalta, hän vaati tätä niinikään pitämään löytönsä salassa. Mutta

kun v. 1848 Californian kultalöydöt uhkasivat houkutella Australiasta

kaikki työvoimat pois, täytyi hallituksen kuitenkin ryhtyä ilmoitettuja

löytöjä tarkemmin tutkimaan. Helmikuussa 1851 löydettiin kultaa

muutaman kilometrin päässä Bathurstista, pienestä Uuden Etelä-Walesin

kaupungista, mutta ne, jotka. Sydneystä sinne riensivät, palasivat

piankin pettyneinä takaisin. Kultamaa ei ollut niin rikas, että

kaivaminen olisi kannattanut.

Toinen oli kuitenkin Ballaratin kultamaan laita. Jalo metalli esiintyi

siellä lietteessä. Sitä ei tarvinnut muuta kuin kaivaa, huuhtoa ja

koota varastoon tai viedä alas satamakaupunkeihin myytäväksi. Monessa

paikassa oli maanpinnalla nokareita ja kimpaleita, joista suurin painoi

184 naulaa.

Tuskin oli Ballaratin löytö tullut tunnetuksi, kuin Aleksanterivuoren

ja Bendingonkin luota löydettiin kultaa. Koko Viktoria näytti äkkiä

muuttuneen laajaksi kultamaaksi. Siirtokunnassa syntyi kultakuume; ken

vain kynsille kykeni, lähti Melbournesta ja Geelongista kultamaalle

pyrkimään. Rauhallinen, säännöllinen työ ei enää viehättänyt ketään,

kun oli mahdollista yhtenä aamuna löytää niin paljon kultaa, että

koko loppuiän saattoi elää saaliillaan. Mestari ja apulainen lähtivät

kumpikin kultamaalle. Valtionvirkamiehet ja poliisit kiiruumman

kaupalla heittivät virkansa. Satamaan tulleista laivoista miehistö

muutaman tunnin kuluttua laivan tulon jälkeen katosi maalle ja

sitten edelleen kultamaalle. Albanysta, Länsi-Austraaliasta, saapui

Melbourneen liikeasioissaan muuan henkilö, joka sitä varten oli

vuokrannut erikoisen laivan; hän ei päässytkään palaamaan, miehistö

kun oli hänen maalla ollessaan karannut. Geelongin väestö neljässä

kuukaudessa väheni 8291:stä 2850:neen. Sydneystä ja Tasmaniasta alkoi

niinikään purkaa väkeä, uutisen sinne ennätettyä, ja sieltä tuli

karanneita ja entisiä vankejakin, jonka jälkeen kultamailla rikokset

alkoivat käydä tavallisiksi, kunnes ankaran erikoislain kautta pääsy

kultamaille kokonaan kiellettiin vangeilta. Länsi-Australiastakin lähti

ihmisiä liikkeelle, kävellen tuon 5000 kilometrin matkan, joka sieltä

oli Ballaratiin, karujen erämaitten kautta. Kaikista maailman ääristä

alkoi Melbourneen tulvia siirtolaisia kymmenestä kahteen kymmeneen

tuhanteen kuukaudessa. Kaupunkiin eivät kaikki mahtuneet eikä satamassa

lopulta ollut kaikille laivoille tilaa. Etukaupunkiin perustettiin

väliaikainen kaupunki, »vaatekaupunki», jonka nimi riittävästi ilmaisee

sen luonteen.

Kun joka puolella avattiin uusia kaivoksia ja kaupunkeihin alkoi

saapua hallituksen aseellisten joukkojen saattamia kultalähetyksiä,

joutuivat ihmiset aivan suunniltaan. Kaikkien ammattilaisten työ

kallistui suunnattomasti ja sitä myöden nousivat kaikkien tavarainkin

hinnat. Muuan vanha sotamies, joka monias vuosi ennen kullan löytöä

oli säästämillään 100 punnalla ostanut Melbournen ulkopuolelta

maakappaleen, sai siitä nyt 120.000 puntaa, maalle kun aiottiin

rakentaa uusia taloja. Virkamiesten palkkoja taas täytyi tuntuvasti

korottaa, he kun eivät kaiken kallistumisen vuoksi enää mitenkään

tulleet vanhoilla palkoillaan toimeen.

Kullan saalis oli aivan satumainen. Marraskuun 9:ntenä 1851 toi

kullan turvajoukko Aleksanterin vuorelta Melbourneen 100.000 dollarin

arvosta kultaa ja Ballaratista 38.000 dollarin arvosta. Seuraavana

keskiviikkona saapui 200.000 dollarin arvo, kolmantena keskiviikkona

paljon yli 250.000 dollarin, ja neljäntenä keskiviikkona kultavaunu

matkalla meni rikki ja turvajoukko saapui kaupunkiin vasta seuraavana

päivänä. Sillä oli nyt 1110 kilogr. kultaa, jonka arvo oli lähes

miljoona dollaria. Sitten kultasaalis kaiken kaikkiaan vielä

melkoisesti suureni ja sitä vietiin Englantiin miljoonia puntia.

Kymmenessä vuodessa lähetettiin Englantiin 110 miljoonaa puntaa

hyvää kultaa. Melbournen asukasluku, joka v. 1851 oli 77,345, nousi

neljässä vuodessa 333.000:een. Tosin Ballaratin ja muiden lietesuonien

kultavarat jotenkin pian tyhjenivät, eikä yksityisten ilman koneita

kannattanut sitten enää kultaa huuhtoa, mutta nyt alkoivat yhtiöt

suurilla koneilla työn, murtaen kultaa kovista kvartsisärkistä, ja

saalis vakaantui tasaiseksi.

Koko Austraalian elämälle kullan löytö antoi ennen aavistamattoman

vauhdin.

Luonnollisesti se myös mitä voimakkaimmin kiihoitti uusiin

löytöretkiin, jotka eivät olleetkaan turhia. Queenslandissa löydettiin

jo v. 1858 kultaa, mutta vasta v. 1867 sen kaivaminen alkoi täydellä

todella. Runsaimmin on kultaa saatu v. 1882 löydetystä Mount

Morganista, joka on Rockhamtonin länsipuolella. Vuodesta 1860 vuoden

1900 loppuun saatiin Queenslandista kaikkiaan lähes miljardin dollarin

arvo kultaa.

Karun, kuivan Länsi-Austraalian on yksinomaan kultaa kiittäminen

siitä, että se on päässyt siksi nopeaan edistymään. V. 1886 alettiin

Kimberleyn seuduilla kultaa kaivaa, mutta vasta v. 1891 ja v.

1893 kullantuotanto alkoi valtavasti kehittyä, kun Coolgardien ja

Kalgoordien kultakentät tulivat tunnetuiksi ja sinne, kuivan erämaan

keskelle, alkoi tulvia kymmenintuhansin ihmisiä ja syntyä kaupungeita,

joihin on rannikolta rakennettu yli 500 kilometrin mittaiset

vesijohdot. V. 1898 Länsi-Austraalian vuotuinen kullantuotanto kohosi

suuremmaksi kuin ainoankaan toisen Austraalian valtion.

Muualtakin Austraaliasta on kultaa löydetty, samoin kuin Tasmaniasta ja

Uudesta Seelannistakin, eikä uusien kenttien etsiminen ole toivotonta.

Vielä voi jalo metalli siis tehdä monta palvelusta Austraalian

sisäosain tutkimiselle ja maanosan luonnonolojen selvitykselle.

Kullallaan Austraalia saattoi vapautua suunnattomasta velkataakastaan

emämaalle ja asettaa olonsa vakavaraiselle pohjalle. Austraalian

siirtokuntain yhdeksi liittyminen oli jo kauan ollut esillä, mutta

vasta uudenvuodenpäivänä 1901 tämä ajatus toteutettiin ja uusi

liittovaltio otti nimekseen »Commonwealth of Australia».

Eurooppalaiset uudisasukkaat tapasivat Austraaliassa monta kummaa,

joita he eivät olleet missään muualla maailmassa nähneet, vaikka olivat

laajaltikin kulkeneet. Austraalia on nimittäin ollut mittaamattomia

aikoja eristettynä Aasiasta, Etelä-Amerikkaan sitä vastoin

Etelänapamaan kautta geologisessa menneisyydessä ollut yhdistettynä

maasillalla. Sen eläimistöllä on samat juuret kuin Etelä-Amerikankin

faunalla, mutta Austraalian manteren kehnojen toimeentuloedellytysten

vuoksi se on jäänyt kehityksessä aivan takapajulle. Paremmin on

puoliaan pitänyt kasvisto, sillä vaikka se ei olekaan rehevää muuta

kuin troopillisilla rannikkoseuduilla, on se kuitenkin kehittänyt

muotoja, joita maailma on kilvan rientänyt omistamaan niihin

tutustuttuaan.

Austraalia on Eucalyptus heimon, »kumipuitten», kotimaa. Nämä puut,

joita löytyy puolentoista sataa lajia, matalista aropensaista aina

valtavaan amygdalina lajiin, joka kohoo 150 metriä pitkäksi ja sitä

paitsi juurillaan tunkeutuu kymmeniä metrejä maan sisään. Eräs tutkija

sanoo sitä luonnon merkillisimmäksi kasviksi. Näiden puiden juuristo

on niin laaja ja tiheä, etteivät mitkään muut puut tai pensaat voi

niiden alla kasvaa, ja siitä syystä eukalyptusmetsä on niin valoisa

ja yhtä helppo kulkea kuin kotoiset kankaamme. Samalla kun nämä puut

kohoavat tavattoman pitkiksi, kehittävät ne mitä parasta puuainetta,

joka kestää mitä erilaisimmissa asemissa. Sitä paitsi eukalypteilla

on se ominaisuus, että ne hävittävät kuumetta haihtuvilla mehuillaan.

Itä-Austraaliassa kasvaa mahtavia araucaria metsiä. Näistä havupuista

alkuasukkaat poimivat syötäviä pähkinöitä. Rikkain kaikenlaisista

kasvi-ihmeistä on Lounais-Austraalia, joka on maailman merkillisin

kasvimaantieteellinen alue. Swanin jokivarren erinomaisen runsaasta

kasvistosta on 82 pros. semmoisia, joita ei ole missään muualla

maailmassa. Länsi-Austraalian luonnepuista mainittakoon lisäksi

ruohopuut (Xanthorrhoea), jotka ovat Mexikon jukka-lajien läheisiä

heimolaisia. Pohjois-Austraalian rannikkometsillä on troopillinen

luonne ja ne ovat heimoa Etelä-Aasian lajeille. Viljelyskasveista

Austraalia sitä vastoin oli tavattoman köyhä, mutta asutus on

kaikkialla, missä se on jalansijaa saanut, tuonut mukanaan Vanhan

maailman viljelyskasvit, jotka ovat menestyneet hyvin, missä vain

kosteutta on riittävästi.

Austraalian faunalla on liitukauden tai tertiääriajan alkupuoliskon

luonne. Austraaliassa ei nimittäin ole apinoita eikä puoliapinoita,

ei petoeläimiä, kavioeläimiä eikä jyrsijöitä. Austraalialle kokonaan

omituisia ovat kloaakkieläimet, joiden ruuansulatuskanavalla on sama

rakenne kuin linnuilla, ja pussieläimet, joiden heimoa ei ole missään

muualla paitsi Etelä-Amerikassa muutamia vähäpätöisiä jäännöksiä.

Suurimmat imettäväiset ovat kenguru, wombat, suuri lentokoira ja dingo.

Pussieläimistä on merkillisimpiä pussirotta, joka oikeastaan on pieni

kenguru; se elää ontoissa puissa, hyppää takajaloillaan ja liikkuu

erinomaisen nopeaan. Sen metsästys on sangen suosittua urheilua. Vielä

merkillisempi, ehkäpä koko luomisen merkillisin eläin, on nokkaeläin.

Se on osaksi nelijalkainen, osaksi lintu, osaksi kala. Nokka on kuin

sorsan nokka, varpaiden välissä on uimakalvot. Austraalian muita

merkillisiä eläimiä ovat emu, musta joutsen ja kaunis lyyrylintu.

Kumipuiden vihantain lehvien keskellä hohtavat loistavat kakadut kuin

ihmeelliset kukkaset. Ne ovat Austraalian suosituimpia lintuja ja

tuhansia käsittävinä pilvinä ne parveilevat maissivainioilla. Kaloista

on merkillisin barramuda, jolla on sekä kidukset että keuhkot.

Yhtä merkillisiä kuin heidän majansa on Austraalian musta alkuväestö.

Senkin sukujuuret ulottuvat niin kauas menneisyyteen, ettei nykyisten

rotujen kesken ole ainoatakaan, jonka varmaan tiedettäisiin olevan

sen sukua. Se tarjoo ihmistieteelle mitä suurimpia kysymyksiä

ratkaistavaksi ja viime vuosina onkin ryhdytty entistä tarkemmin

kokoomaan kaikkia mahdollisia tietoja tästä nopeaan muuttuvasta ja

häviävästä kansasta. Huolimatta mustasta ihoväristään muistuttavat

austraalialaiset suurine partoineen useinkin iraanilaisia tyyppejä. He

ovat jääneet sangen alhaiselle kehityskannalle, mutta eipä tarjonnut

heidän maansakaan suuria kehitysmahdollisuuksia. Ei ole sitä maassa

liikkuvaa, vedessä uivaa, ilmassa lentävää, joka ei heille ravinnoksi

pätisi hyönteisistä ja toukista alkaen. Kun heillä ei ole viljaa eikä

viljelystä, niin syövät he juuria, joita naiset ovat sangen ovelat

etsimään. Australialaisten ruumiinvoimat eivät ole suuret, mutta

aistimien terävyyden puolesta tuskin mikään muu kansa voi heidän

kanssaan kilpailla. Nykyään esivalta koettaa heitä suojella ja sivistää

ja kaikin tavoin häviöstä pelastaa. Siitä huolimatta australialaisten

luku vähenemistään vähenee.

Austraalian ilmaston pahimmat haitat ovat kuivuus, epäluotettavuus

ja äkilliset vaihtelut. Tämä saa selityksensä Etelä-Jäämeren

ja Antärktikan suunnattomien jääkenttien läheisyydestä.

Tutkimusretkeilijät tapasivat samoja seutuja toisina vuosina

toivottomina erämaina, joissa he vaivoin henkensä pelastivat, toisina

vuosina laidunmaina. Suuret sisäjärvet olivat enimmäkseen suolakuoren

peittämää liejua, mutta saattoivat ne joskus olla aivan täynnään

suolatonta vettäkin. Kaakkois-Austraalian suuret joet kuljettavat

tavallisissa oloissa paljon vettä erämaihin, mutta toisinaan ne

eivät muuta ole kuin jono suola-allikoita. Kuivina vuosina uhkaavat

sen vuoksi suunnattomat vahingot sekä maanviljelijöitä että karjain

omistajia yksinpä rantaseuduillakin, joissa yleensä on riittävästi

kosteutta, Austraalian suurta etelämutkaa lukuunottamatta, jonka

rannoilla jo Eyre oli janoon kuolla. Mutta sekä maanviljelyksen

että karjanhoidon edellytyksiä on voitu paljon turvata ja parantaa

keinotekoisesti. Darling-Murrayn vesistöalueen aroille on puhkaistu

satoja arteesisia kaivoja, joista toiset ulottuvat päälle tuhannen

metriä maan sisään, ja maanalainen kaasujännitys ja maakerrosten

paino kohottaa pinnalle suurenmoiset määrät vettä. Varsinaisessa

erämaa-alueessakin on tällä tavalla saatu vettä kohotetuksi ja keitaita

muodostetuksi. Uudempi keino on suurien vesisäiliöiden patoaminen

vuoristoon. Murrumbidgeen padoista tulee eräs maailman suurimpia.

Niiden kautta muututaan Sinivuorien pohjoispuoliset jokilietemaat

mitä parhaiksi vainioiksi. Pääomia näihin suuriin rakennustöihinsä

austraalialaiset saavat kaivoksistaan, jotka vuoteen 1905 olivat

tuottaneet yksistään kultaa 11 1/2 miljardin markan arvosta.

Uusi Seelanti.

Kapteeni Cook kartoitti jotenkin tarkkaan Uuden Seelannin molempien

pääsaarien rannat ja hankki tietoja niiden luonnosta, mutta vaikka

ne ovatkin paljon soveliaammat asutukselle kuin Austraalia, viipyi

kuitenkin jotenkin kauan, ennenkuin valkoiset siirtolaiset sinne

löysivät. Ensinnä saapui Eteläsaarelle hylkeenpyytäjiä, sillä hylkeitä

oli sen rannoilla runsaasti. Kun hylkeet oli surmattu, alettiin pyytää

naarasvalaita, joita paritusaikana saapui sen lahtiin suuria laumoja.

Valkoiset pyyntimiehet ottivat maorinaisia vaimokseen ja asettuivat

saarelle asumaan.

Lähetyssaarnaajat olivat ensimmäiset sisämaahan tunkeutumaan. He

rakensivat kirkkoja ja perustivat seurakuntia ja koettivat vieroittaa

maoreja ihmissyönnistä, joka oli heidän pahimpia perisyntejään. Kun

Darwin v. 1835 kävi saarella, hämmästyi hän alku-asukkaiden saavuttamaa

korkeata sivistyskantaa.

Vasta v. 1840 alkoi Uuden Seelannin sisäosien tutkiminen. Kaksi

Uuden Seelannin komppanian palveluksessa olevaa virkamiestä kiipesi

Pohjoissaaren korkeimmalle kukkulalle, Egmont vuorelle (2520 m), vaikka

se siihen aikaan oli maorien »tabuksi», s.o. koskemattomaksi julistama.

Sitten he tutkivat saaren keskeltä juoksevan Waikato laakson,

joka suurenmoisien tuliperäisten ilmiöittensä vuoksi on maailman

merkillisyyksiä. Se oli heidän mielestään kuin paholaisen keittiö,

kun he pimeästä aarnimetsästä äkkiä astuivat sen höyryvesi-ihmeitten

keskelle. Maa puhalsi höyryä joka halkeamasta, ilmaan suihkui valkoisia

kivennäisvesisäteitä, jyrkkien valkoisien kallioiden juurella oli

kiehuvia liejuallikoita ja lähteitä. Tutkijain mielestä saattoi heidän

polkemansa kallio millä hetkellä tahansa räjähtää ilmaan. Keskellä tätä

kihisevää, suihkuvaa, höyryävää laaksoa oli kaunis sininen Taupo järvi

ja sen eteläpuolella Tongariro tulivuori.

Vasta v. 1840 Englannin hallitus otti Uuden Seelannin haltuunsa

ja asetti sinne säännöllisen hallituksen. Maorien kanssa tehtiin

sopimuksia, joissa he suostuivat rupeamaan Englannin alamaisiksi.

Tämän kautta tehtiin tyhjäksi ranskalaisten samanaikainen yritys saada

saarella jalansijaa. Siirtolaisia alkoi saapua entistä runsaammin ja

kaupungeita perustettiin. Mutta kuta enemmän saapui siirtolaisia, sitä

enemmän supistuivat alkuasukkaitten omistamat alueet, sillä heitä

ei ollut vaikea houkutella maitaan myymään. He nousivat vihdoin v.

1861 suureen kapinaan ja taistelivat itsepintaisesti kymmenen vuotta.

Mutta sitten heidän mahtinsa murtui ja heidän täytyi tyytyä valkoisten

hyväntahtoiseen holhoukseen. Samoin kuin Austraaliassa samoin Uudessa

Seelannissakin lammashoito ja kullankaivaminen loi siirtokunnan

varallisuuden.

Eteläsaari säilyi paremmin sisällisen sodan vaurioilta kuin

Pohjoissaari, ja sen vuoksi se voitiin tutkia rauhassa. Samoin kuin

Pohjoissaari on tulivuorien maa, samoin Eteläsaari runsaan sademäärän

ja mahtavien vuoristojensa vuoksi on maajäätiköiden maa. Julius

von Hast oli ensimmäinen, joka monella matkalla tutki Eteläsaaren

vuorijärvet ja alppijonot. Hän lähti retkilleen v. 1860 ja nousi

kanootilla korkealle vuorimaahan ja seuraavina vuosina jatkoi

tutkimuksiaan, laatien vuorimaista kartan ja kiiveten muuntamille

korkeimmille kukkuloille. Paljon jäi kuitenkin toisten tehtäväksi, ja

vasta v. 1896 löydettiin kuljettava tie vuoriston poikki.

Uusi Guinea.

Tämän suuren saaren, jonka matala salmi erottaa Austraalian

mantereesta, löysivät portugalilaiset ja espanjalaiset jo

kuudennellatoista vuosisadalla, mutta se oli liian vaikeakulkuinen,

sen asukkaat liian kehittymättömät, että he olisivat yrittäneet sitä

anastaa. Ainoastaan rannat tulivat vähitellen tunnetuiksi, sisämaa

sitä vastoin pysyi täydelleen tuntemattomana. Viime vuosisadan

suurissa maailmanjaoissa Uusi Guinea jaettiin kolmen kansan kesken,

hollantilaiset anastivat länsipuoliskon, itäpuoliskon Saksa ja

Englanti. Saaren sisäosain tunnetuksi tekeminen on etupäässä

luonnontieteellisten retkikuntain ansio, sillä tieteellisesti Uusi

Guinea koskemattomine aarniometsineen ja alkuperäisellä kannalla

säilyneine papua neekereineen on sangen mieltäkiinnittävä maa. Se muun

muassa on ihanain paratiisilintujen kotimaa.

Saaren kautta kulkee itä-länsisuuntaan korkea vuoristo, jonka

lumipeitteiset kukkulat kauan olivat purjehtijoille tunnetut, vaikk'ei

kukaan voinutkaan niiden luo tunkeutua välillä olevien metsien

tiheyden ja kaikenlaisten muitten esteitten vuoksi. Tämä vuoristo

kohoo pohjoisen puolelta verkallisemmin, mutta etelän puolelta se on

länsiosassaan niin äkkijyrkkää, etteivät englantilaiset retkikunnat,

jotka etelän puolelta ovat sen juurelle tunkeutuneet aivan viime

vuosina, ole voineet päälle kiivetä. Tätä rinnettä sanotaan maailman

suurimmaksi kuiluksi. Itäosa on paremmin tunnettu sekä saksalaisten

että englantilaisten retkikuntain toimesta. Englantilainen William Mac

Gregor matkusti v. 1890 ensimmäiseksi Guinean poikki Fly-joen kohdalta.

Vähäisestä koostaan huolimatta ovat useat Melanesian pienemmistäkin

saarista vielä sisältä tuntemattomat. Fidshi saariston ovat

englantilaiset jotenkin tarkkaan tutkineet, mutta Uuden. Caledonian

sisäosat ovat yhä sangen vaillinaisesti tunnetut, vaikka saari jo on

ollut päälle puolen vuosisataa Ranskan alusmaata. Vielä puutteellisempi

on tieto Uusista Hebrideistä, Santa Cruz saarista, Salomonin saarista

ja Bismarck-saaristosta, joiden rannatkaan eivät vielä ole tarkkaan

kartoitetut, puhumattakaan sisäosista, jotka enimmäkseen ovat aivan

tuntemattomat.

Tyynen meren muut saaristot olivat siksi pieniä, ettei niiden sisäosien

tutkiminen kysynyt suuria ponnistuksia, kun kerran rannat tunnettiin.

Sitä paitsi niiden väestö paikalla suostui valkoisiin merenkulkijoihin

avaten heille maansa, jota vastoin läntisten saaristojen papuakansat

alhaisen käsityskantansa vuoksi pakostakin pysyivät vieraina ja

vihamielisinä. Polynesian saaristoissa sen vuoksi on ratkaistavana

enemmän luonnontieteellisiä ja kansatieteellisiä kuin maantieteellisiä

kysymyksiä. Toiselta puolen on tutkittu maankuoren kohoamista ja

laskemista koralliriuttain ja atollien johdolla, toiselta koetettu

päästä Tyynen meren laajalle hajaantuneen lahjakkaan kansan syntyjen

syvien perille. Vertaileva kielitiede on viime vuosikymmenellä saanut

todistetuksi, että Polynesian, Melanesian ja Mikronesian kielet

polveutuvat samasta alkukielestä kuin malaijilaiset kielet, jota

vastoin papuain kielet muodostavat aivan erikoisen ryhmän. Havaijin

saaristossa ovat varsinkin amerikkalaiset tiedemiehet tutkineet

tulivuori-ilmiöitä, sillä ne ovat siellä harvinaisen suurenmoiset,

onhan koko saaristo tulivuorien rakentama viittä kilometriä syvän meren

pohjalle.