Alkuasukkaitten

Tämä vahingossa tehty sotajuoni,. hyökkäys mustia vastaan luultavasti

pelasti retkikunnan, kuten perästäpäin tuli ilmi. Mitchell oli

ratsastanut vaunuista hieman edelle ja äkkiä palatessaan huomannut,

että jokaisen valkoisen ympärille oli kokoontunut kahdeksasta kymmeneen

mustaan. Nämä muodostivat heimon toisen puoliskon. He eivät tienneet

mitään siitä, miten toisen puoliskon oli käynyt, vaan suorittivat juuri

sitä ennakolta harkitun sotajuonen osaa, joka oli heille määrätty,

odottaen vain toisen puoliskon tuloa, toimeen ryhtyäkseen. Piperin

ilmoituksen mukaan mustat luulivat valkoisten vaatteitten suojelevan

keihästä vastaan ja hatun nuijaniskuja vastaan. Mutta he olivat tulleet

siihen johtopäätökseen, että he voimain puolesta vetivät valkoisille

vertoja, jonka vuoksi he olivat lähettäneet kahdeksan yhtä vastaan

ottamaan valkoiset kiinni, paikalla kun toinen osasto sotahuutoineen

hyökkäisi retkikunnan kimppuun ja saisi sen epäjärjestykseen. Mutta

kuultuaan toveriensa kohtalon he jättäytyivät jälkeen ja katosivat

pensaihin ja retkikunta saattoi rauhassa jatkaa matkaansa.

Kaksi päivää myöhemmin retkikunta saapui siihen paikkaan, missä Darling

laski Murrayhin. Mitchellkin tuli paikalla vakuutetuksi siitä, että

tämä joki oli sama Darling, jota hän ylempänä oli seurannut, vaikka hän

itsepäisesti oli väittänyt Sturtin erehtyneen niin päätellessään.

Kylmä yö.

Mitchell kääntyi nyt takaisin, lähteäkseen uuteen suuntaan

retkeilemään. Noustuaan Murrayn vartta Murrumbidgeen suulle saakka hän

kulki Murrayn poikki ja käänsi suuntansa lakeuksien halki etelään.

Yhden päivämatkan retkikunta kulki aivan puuttoman aron poikki ja

illalla taas saapui metsikköön, jossa ei ollut sen vertaa kuivaa

puuta, että siitä olisi voinut tehdä tulen. Lämpömittari osoitti

paria pakkasastetta ja valkoiset viittoihinsa käärittyinä värisivät

teltoissaan, jota vastoin mustat tavalliseen tapaansa riisuutuivat

aivan alasti ja kävivät ruohoista tehdyn valkean ympäri käppyrään

makaamaan. »Emme käsittäneet, kuinka he saattoivat maata siten alasti,

vaikka maa oli härmästä valkoisena. Ja he puolestaan ihmettelivät,

kuinka me saatoimme nukkua teltoissamme ilman vähintäkään tulta, joka

olisi pitänyt ruumiimme lämpimänä.»

Monta päivää tehtiin nyt taivalta kautta hiekkaisen maan, jolla kasvoi

niukasti puita, mutta sitten maa alkoi käydä hedelmällisemmäksi ja

puroja ja jokia oli melko paljon; taivaanrannalle kohosi kuin auer

sinervä vuoristo ja lakea tasanko samalla muuttui aaltoilevaksi

kunnasmaaksi. Retkikunnan lähestyessä vuoristoa se kohosi yhä

korkeammaksi ja jylhemmäksi. Mitchell nousi parin kolmen miehen kanssa

korkeimmalle kukkulalle, jossa hän vietti surkean yön lumiräntäsateessa

ilman tulta. Lounatta kohti maa yhä parani ja täällä muun muassa

tavattiin seutu, jossa oli paljon pyöreitä järviä, muutamissa aivan

suolainen vesi. Järvien itärannalla oli aina puolikuun muotoinen mäki,

jonka Mitchell luuli syntyneen siten, että vallitsevat länsituulet

olivat ajaneet itärannalle kaikki, mitä järvien pinnalle putosi veden

päällä pysyvää.

”Onnellinen Austraalia“.

Kulkiessaan yhä enemmän etelää kohti Mitchell tuli seutuihin, jotka

olivat niin uhkuvan hedelmälliset, että hän koko tälle maalle

antoi nimeksi »Australia felix», »Onnellinen Austraalia». Nykyään

se muodostaa Viktoria valtion pääosan. Täällä kasvoi valtavia

eucalyptuspuita ja riistaa oli erinomaisen runsaasti, muun muassa

harvinaista lyyrylintua. Asukkaatkin olivat edistyneemmät kuin

sisämaan. Heillä oli somasti tehtyjä juurilaukkuja ja vasuja ja

naiset kuljettivat mukanaan samanlaisia mattoja, joilla istuttiin, ja

itselleen ja lapsilleen he nahkoista tekivät somia turkisviittoja.

Alkuasukkaitten majatkin olivat toisenlaiset kuin mantereen muissa

osissa. Ne olivat pyöreät muodoltaan ja kodan tapaan seipäistä

rakennetut. Seipäitten päälle oli pantu puunkuorta ja heiniä ja koko

maja lopuksi savella silattu. Tulta pidettiin majan keskellä ja savua

varten oli kärjessä aukko. Nämä majat näyttivät olevan vakinaisia

asumuksia, jota vastoin sisämaan heimot rakensivat vain hataria

tilapäisiä suojia, heidän kun täytyi tuon tuostakin muuttaa majaa

ravinnon saannin ehtyessä.

Heinäkuun lopulla Mitchell löysi Glenelg joen, joka Viktorian

länsiosissa laskee mereen. Tämän joen rannalla jo tavattiin valkoisia

uudisasukkaita.

Käytyään joen suulla asti Mitchell sisämaan kautta palasi takaisin

Sydneyhin. Vain kerran hän paluumatkallaan joutui rettelöön

alkuasukkaitten kanssa. Muuan heimo tuli valkoisten leiliin eikä

pimeän tullessa suostunutkaan lähtemään tiehensä. Mitchellillä oli

erikoisen ruma naamari, jonka hän oli ottanut matkaan alkuasukkaita

pelottaakseen. Hän kätki venevaunun alle kaksi puhetrumpetilla

varustettua miestä ja kolmannen naaman eteen kiinnitti tämän naamarin

ja antoi hänelle toiseen käteen sinisen valon, toiseen raketin.

Naamarimies sytytti teltassa sinisen valon ja hyppeli sitä paikkaa

kohti, mihin alkuasukkaat olivat kokoontuneet, ja sytytti sitten

raketin lentämään heidän ylitseen. Vaunun alta miehet rääkyivät

hirvittävästi puhetorvillaan ja koko retkikunta yhtyi voimainsa takaa

tähän meteliin. Mustat katosivat kuin akanat tuuleen, jättäen jälkeensä

nuijat, jotka he olivat veistäneet Mitchellin antamilla tomahawkeilla

ja joilla epäilemättä oli aikomus murhata valkoiset ennen aamun

valkenemista.

Eyren retki Austraalian mutkan poikki.

Mitchellin matkan loppuosalla ja Onnellisen Austraalian löytämisellä

oli asutukseen erittäin suuri vaikutus. Uudisasukkaita alkoi viipymättä

muuttaa näihin uusiin mailiin ja muutama vuosi sen jälkeen, kuin

valkoisten oli suotu katsella Glenelgin kauniita maisemia, oli

koko sen vesistösyvänne vallattu ja valkoiset olivat tuoneet sinne

karjansa ja lammaslaumansa. Lisäksi vallattiin kaikki vuoriston takana

olevat hedelmälliset lakeudet, joita Mitchell oli hehkuvin värein

kuvannut, ja sangen pian alkoivat siirtolaiset kulkea niiden alueitten

ulkopuolellekin, joista löytöretkeilijät olivat tietoja tuoneet.

Viranomaisia asutuksen nopea laajeneminen paremminkin huolestutti,

heillä kun ei ollut varoja eikä voimia sen vastuunalaisuuden

kantamiseen, jonka se heille tuotti. Vielä vähemmän heitä halutti enää

jatkaa löytöretkiä hallituksen puolesta.

Tämä ei kuitenkaan seisauttanut siirtolaisuutta. Yhä laajemmalle

ja laajemmalle uudisasukkaat retkeilivät etsiäkseen uusia laitumia

kasvaville laumoilleen ja karjoilleen ja vähitellen syntyi aivan uusi

uudisasukasluokka, joka ei odottanut hallituksen alotetta, vaan oli

tottunut toimimaan omin neuvoin ja itseään varten.

Tämänlaatuisia miehiä oli Edward John Eyre. Hän oli ensimmäinen,

joka kuljetti karjaa Port Philipistä, nykyisen Melbournen seuduilta,

nykyisen Etelä-Austraalian pääkaupunkiin Adelaideen, jonka

pohjoispuolella hänellä oli pieni tila, V. 1838 hän teki tutkimusmatkan

»Onnellisen Austraalian» takamaahan, seuraten Mitchellin löytämää

Wimmera jokea järveen, johon se päättyi, ja tämä retki herätti niin

suurta huomiota, että tutkimusretkeilijää tarvittaessa huomio kääntyi

etupäässä häneen. Hän oli lisäksi omin päin tutkinut Torrens-järven

seutuja ja Flinders-vuoristoa, joka Spencer-lahden pohjasta kulkee

sisämaahan. Kun v. 1840 Adelaiden uudisasukkaat kaipasivat miestä, joka

tutkisi maantien suunhan Länsi-Austraalian siirtokuntiin, oli Eyren

nimi ensimmäisenä kaikkien huulilla. Eyre suostui lähtemään.

Etelä-Austraalia oli silloin jo eronnut Uudesta Etelä-Walesista

itsenäiseksi siirtokunnaksi, jonka hallitus pienellä summalla kannatti

Eyren retkeä. Lähes toisen puolen keräsivät uudisasukkaat ja täyden

toisen puolen Eyre suoritti omista varoistaan. Kesäkuussa 1840 hän,

viisi valkoista ja kaksi mustaa seuralaisinaan, lähti Adelaidesta

Spencer-lahden pohjukkaan, jonne matkavarustukset oli vietävä

purjealuksella.

Torrens-järvellä.

Odotellessaan lahden päässä purjealusta Eyre mustan pojan keralla

uudelleen käväisi Torrens-järven seuduilla, jotka sillä kerralla

näyttivät vielä tavallistakin kehnommilta. Hän kulki useitten

kuivuneiden suolajärvien poikki, joiden uoma nyt oli valkoisena

suolakiteistä, ja missä vettä oli, oli se suolaisempaa kuin

valtamerenkin. Veden löytäminen tuotti loppumatonta vaivaa, jota

vielä suunnattomasti lisäsivät kangastukset. Kangastuksia näillä

seuduin todella näkyi niin tiheään, että sekä Eyre että hänen musta

palvelijansa jos kuinka monta kertaa luulivat löytäneensä kauniin

järven, joka kuitenkin heidän paikalle kiirehtiessään katosi

olemattomiin.

Leiriin palatessaan ei heillä ollut muuta kerrottavaa, kuin että vettä

ja laidunta oli sangen vähän ja että alkuasukkaat olivat kovin arkoja

ja huonon näköisiä.

Eyre jätti nyt suurimman osan varastoitaan säilöön Spencer-lahden

pohjukkaan ja lähti suuremmalla joukolla pohjoista kohti samaa reittiä,

jonka hän vast'ikään oli käynyt. Vettä ja laidunta oli kuitenkin niin

niukalta, että taipaleen teko kävi kovin työlääksi. Alkuasukkaita oli

vähän, mutta nämäkin vähät osoittivat vihamielisyyttä, vaikk'eivät

uskaltaneetkaan ryhtyä väkivallan töihin. Kaksi kuukautta Eyre turhaan

yritti tunkeutua Torrens-järveä ympäröiväin autioiden seutujen

kautta, löytäen muun muassa Eyre-järven eteläpään, jota hän luuli

Torrens-järven jatkoksi. Tyhjin toimin retkikunnan täytyi palata

varastolleen.

Kun yritys löytää lännempää reitti niinikään oli turha, päätti Eyre

kulkea Länsi-Austraaliaan merenrantaa pitkin, jota varten hän vähensi

joukkoaan, lähettäen kaksi miestä takaisin Adelaideen ja tuottaen

sieltä uusia matkavarustuksia.

"Suuren mutkan" ranta.

Näitä odotellessaan hän yhden valkoisen ja yhden mustan kanssa vakoili

eteisiä seutuja, tutkien maan aina suuren mutkan pohjukkaan saakka. Maa

oli kuivaa, karua ja hietaista eikä ruohoa sen enempää kuin vettäkään

ollut kuin hyvin niukasti. Eräältä alkuasukasheimolta hän kuuli, että

sisämaahan täytyi kulkea viisi päivämatkaa, ennenkuin vettä löytyi,

ja merenrantaa seuraillen kuusi päivämatkaa. Eyre näine tietoineen

palasi leiriinsä, joka oli muutettu Spencer-lahdesta kappaleen matkaa

lännemmäksi.

Hellettä, janoa ja vilua.

Uuden yrityksen tehden Eyre pääsi tunkeutumaan 80 kilometriä

Austraalian mutkan pohjukasta eteenpäinkin, vaikka vaikeudet olivat

suuret. Sääkin oli sangen rasittava. »Eräänä päivänä», Eyre kirjoittaa

matkakertomuksessaan, »olimme yhdentoista aikaan pysähtyneet alavan

hietalakeuden keskelle lähelle merenrantaa, toivoen tarkalla etsinnällä

löytävämme paikan, josta vettä voisi saada kaivamalla. Lähellä ei

kuitenkaan ollut puuta, ei pensasta, ja auringon polttava helle ja

hiekan räikeä hehku olivat niin sietämättömät, että minun täytyi

pakottaa miehet lähtemään uudelleen liikkeelle suojaa hakemaan.

Kuljettuamme mailin verran merta kohti tulimme ulos pistävälle

rantakalliolle ja kun ei ollut toivoa paremmankaan paikan löytämisestä,

kytkin hevoseni sen läheisyyteen. Meille oli kallioiden suoja suloisen

virkistävä, etenkin kun vähän väliä saatoimme juosta hyökyihin

uimaan ja taas palata luolamme suojaan. Pari kolme tuntia vietimme

tämän kallion suojassa alasti, käyden vähän väliä uimassa itseämme

vilvoittaaksemme.»

Myöhemmin he jälleen alkoivat kaivaa vettä, mutta hiekka oli niin

pehmeää, että kuoppa täyttyi, sitä myöden kuin miehet kaivoivat,

ja lopulta heidän täytyi heittää yritys sikseen ja jäädä janoon.

Auringon laskettua tuuli kääntyi ja lämpötila aleni niin nopeaan, että

retkeilijät kärsivät kamalia vilun tuskia, kun ei monen mailin matkalla

ollut vähintäkään risua. Muutaman tunnin kuluessa he täten kokivat sekä

sietämätöntä kuumuutta että sietämätöntä vilua.

Veden saanti.

Seuraavana päivänä heidän kuitenkin onnistui kulkea mutkan pohjukan

ympäri, tavaten täällä alkuasukasheimon, joka matalista pensaista

keräsi niissä viljalta kasvavia pieniä punaisia marjoja. Huomatessaan

valkoiset vaarattomiksi tarjosivat mustat heille osan poimimistaan

marjoista. Paikalla oli pieni kuoppa, josta alkuasukkaat olivat

ottaneet vettä, ja valkoiset koettivat, vaikka huonolla menestyksellä,

suurentaa sitä, voidakseen juottaa siitä hevosensa. Valkoiset eivät

voineet estää hietaa valumasta takaisin kuoppaan, etenkin kun heillä

lapioiksi oli vain alkuasukkaitten käyttämiä simpukankuoria. Eräs

nuori alkuasukas, heidän pulansa huomatessaan, silloin viittasi heitä

poistumaan ja hyppäsi kuoppaan, jonka hän sangen sukkelaan väljensi.

Sitten hän jäi siihen istumaan, estäen siten hiekan takaisin valumasta,

niinkauan kuin ammensi vettä. Hevoset joivat sangen paljon, jonka

vuoksi ensimmäisen mustan uupuessa toinen kävi hänen tilalleen, ja

siten he vuorottelivat, kunnes sekä hevoset että miehet olivat saaneet

tarpeensa.

Eyre kuuli näiltä alkuasukkailta, ettei länteen päin ollut

lähimaillakaan vettä ja että maa rantakallioiden laella oli karua ja

kuivaa ja että ensimmäinen vesi oli paikassa, jossa nämä kalliot olivat

poikki. Kulkien vain kahdeksankymmentä kilometriä mutkan perukasta

eteenpäin Eyre huomasi maan olevan tasaista pöytämää, joka mereen

suistui jyrkin, sadankahdenkymmenen metrin korkuisin kallioin. Kalliot

olivat tummaa, harmaanruskeaa kalkkikiveä, jonka alla oli pehmeää

liitukiveä. Tätä ainaiset, etelästä vyöryvät mainingit söivät alta

pois, niin että kallioiden yläosa riippui räystäänä juuripuolen yli.

Palattuaan takaisin pääleiriinsä Eyre päätti lähettää retkikunnan muut

jäsenet takaisin Adelaideen ja John Baxterin ja molempain mustain

poikain keralla lähteä länsirannalle pyrkimään. Adelaidesta saapui

jälleen alus varusteita tuomaan ja sen keralla tuli Wylie niminen nuori

alkuasukas, jonka Eyre oli Länsi-Austraaliasta tuonut mukanaan siellä

kerran meritse käydessään. Tämän pojan Eyre vielä liitti joukkoonsa

viidenneksi mieheksi; muut palasivat aluksella takaisin, kehoitettuaan,

vaikka turhaan, Eyreäkin luopumaan toivottomalta näyttävästä

matkastaan. Helmikuun 26:ntena Eyre lähti kuin lähtikin taipaleelle,

mukanaan kymmenen hevosta ja kuusi lammasta.

Hietavaiva.

Heti alkutaipaleella retkeilijöitä suuresti vaivasi kuiva hieno hieta,

jota tuuli kuljetti mukanaan. Se oli niin hienoa, että se tunkeutui

vaatteiden ja peittojen läpi, muodosti teen päälle kuoren, ärsytti

silmiä, korvia ja sieraimia. Eväihinkin sitä meni ja yöllä sitä

kokoontui makaavain ympärille, kunnes melkein hautasi heidät. Suuret

kärpäsetkin heitä ahdistivat, tuottaen puremisellaan suurta tuskaa.

Maaliskuun 7:ntenä he lähtivät matkaan paikasta, josta Eyre

alkuasukkaitten osoitusten mukaan oli tavannut vettä edellisellä

kerralla, ja alkoivat ensimmäisen pitkän vedettömän taipaleensa. Ei

ainakaan sadankuudenkymmenen kilometrin matkalla Eyre luullut vettä

tapaavansa, siten hän oli alkuasukkaitten osoitukset ymmärtänyt. Hän

kulki itse yhden mustan keralla edellä, lampaita ajaen, ja illalla

hän oli kulkenut lähes neljäkymmentä kilometriä. Seuraavana päivänä

hän kulki vähän päälle neljäkymmentä kilometriä avointa maata; jolla

lähellä merta kasvoi matalia kääpiöpuita ja pieniä pistäviä pensaita.

Kauempana rannikosta lakeudet olivat hyvin laajat ja tasaiset,

pensasvyöhykkeitten jakelemat. Maa ei huomattavasti kallistunut

mihinkään suuntaan, vaan jatkui tasaisena aivan meren partaille saakka,

jossa se muodosti korkeita, äkkijyrkkiä rantakallioita. Kallioiden

korkeus merestä oli noin 120 metriä. Niiltä oli mahdoton miltään

kohdalta laskea alas.

Janoa.

Kolmantena päivänä lampaat alkoivat näyttää uupumisen oireita. Sade

näytti uhkaavan, mutta silti ei kuitenkaan satanut. Kun lampaat eivät

janoissaan voineet syödä kuivaa ruohoa, lähti Eyre ajamaan niitä

edelleen yöllä kuutamossa. Kuusitoista kilometriä kuljettuaan hän tuli

polulle, jonka hän otaksui vievän vesipaikkaan, ja se johtikin isoon

kalkkikalliossa olevaan kuoppaan, mutta tämä oli nyt yhtä kuiva kuin

ympärillä oleva kivikin. Kolmen aikaan aamulla hevoset ja lampaat

uupuivat ja molempain matkamiesten täytyi asettua levolle.

Parin tunnin kuluttua he kuitenkin lähtivät uudelleen liikkeelle

kulkeakseen niin pitkälle kuin suinkin, ennenkuin päivän helle

ennättäisi käydä ylen polttavaksi. Päivän valjetessa näkyivät

rantakalliot koko komeudessaan. »Vaikka näiden kallioiden jatkuminen

saattoikin meille käydä niin vastukselliseksi ja tuhoiseksi, oli niiden

näkö kuitenkin niin suurenmoinen ja ylevä, etten voinut olla niitä

ihailematta. Juosten etäisyyteen korkeana, murtumattomana rintamana

ne tarjosivat katseelle ihmeellisiä, mahtavia paasivarustuksia, joita

valtavat patsaat tukivat, ja tämä kaikki kimalteli aamuauringossa, joka

nyt oli luonut niihin säteensä ja soi maisemalle kauneutta meidänkin

tilamme vaaroissa ja huolissa.»

Puolenpäivän aikaan lampaitten tila oli niin huono, että ne ehkäisivät

Eyren ja hänen mustan palvelijansa kulkua. He rakensivat pensaista

hätäpikaa karsinan, kiinnittäen sen päälle punaisen nenäliinan lipuksi,

jotta perässä tulevat sen huomaisivat, jonka jälkeen molemmat ihmiset

jatkoivat matkaa niin nopeaan kuin heidän mukanaan kuljettamansa

hevonen suinkin pääsi kulkemaan. Muutaman kilometrin kuljettuaan

he tapasivat alkuasukkaitten polun ja viisitoista kilometriä sitä

kuljettuaan näkivät edessäpäin kallioitten vähitellen etääntyvän

merenrannasta, jättäen niiden ja valtameren väliin kaistaleen alavaa

maata. Polku päättyi äkkiä syvään kalliorotkoon, jonka reunoilla oli

monta syvää vesikuoppaa, mutta nyt nämä kuopat olivat kerrassaan

tyhjät. Tämä oli katkera pettymys, hevonen kun ei ollut saanut juoda

neljään päivään ja he itse olivat lampaitten luota erottuaan juoneet

sen vähän, mitä heillä oli itseään varten. Kuitenkin he yhä jatkoivat

matkaa, toivoen ennen iltaa pääsevänsä kallioiden katkeamaan.

Iltahämärässä he tapasivat toisen alkuasukkaitten polun ja riensivät

sitä pitkin eteenpäin tuskallisen janon vaivaamina ja hevosen hetkestä

hetkeen yhä enemmän heikontuessa.

Toivoton veden puute.

Maaliskuun 11:ntenä valkeni päivä synkkänä ja pilvisenä ja hetken he

jo toivoivat saavansa sadetta, mutta pilvet hälvenivät taas. Vähän

päivän koiton jälkeen he saapuivat kallioiden reunalle ja näkivät

sieltä kauttaaltaan hiekkaisen laakson, jonka ympäri he olivat

kulkeneet, mutta jota taaja pensaikko oli estänyt ennen näkemästä.

Muutaman kilometrin päässä takanapäin Eyre huomasi merenrannalla

muutamia hietakumpuja ja hänen mieleensä välähti, että mustain

mainitsema vesipaikka ehkä olikin näiden hietakumpujen luona, joiden

sivu he olivat pimeässä kulkeneet. »Paljas ajatuskin oli saattaa minut

epätoivoon ja kun se kaikessa kamaluudessaan oli mieleeni iskenyt,

seisoin hetkisen epäröiden, miten menetellä. Jos palaisimme takaisin

emmekä sieltä löytäisi vettä, ei hevonen millään kykenisi kulkemaan

toiseen kertaan menetettyä matkaa; jos taas kuljimme eteenpäin vedestä

pois, kuljimme varmaan tuhoon.»

Tässä tuskallisessa pulassa Eyre tarkkaan tutki edessä päin olevaa

maata ja oli etäisyydessä näkevinään loven kallioissa. Hän päätti

paikalla edetä ja vielä 11 kilometriä he kulkivat alkuasukkaitten

polkua eteenpäin, ennenkuin kalliot alkoivat etääntyä merestä. Polku

kulki kallioiden rinnettä jyrkkään alla olevalle hietarannalle ja

hevosta oli sangen vaikea saada sinne alas.

Vettä!

Meren tasalla ilma oli virkistävän viileätä ja he kulkivat edelleen

pari kilometriä veden reunaa, vaivalla pidätellen hevosta juomasta

suolaista vettä, kunnes muutamien matalien hietakumpujen luona näkivät

alkuasukkaitten kaivon merkkejä. Toisen pidätellessä hevosta, ettei se

päässyt merivettä juomaan, kuopi toinen hietaa pois alkuasukkaitten

jättämällä simpukankuorella. Mutta viisi jalkaa syvä kuoppa täytyi

kaivaa, ennenkuin tuli kosteutta vastaan.

Juotuaan he varovaisesti juottivat hevosenkin, joka ei ollut saanut

vettä viiteen päivään, ja panivat sen liekaan vähän matkan päähän

vedestä, jossa oli kuivaa ruohoa. Sitten he kaivoivat vielä kaksi

lähdettä, että jälkijoukon saapuessa olisi heti vettä saatavana.

Näihin hommiin kului koko päivä. Heti seuraavana päivänä Eyre lähti

jälkijoukkoa vastaan hyvine tietoineen ja tapasikin sen paljon

paremmassa kunnossa, kuin hän oli uskaltanut odottaakaan. Kuusi päivää

oli kulunut siitä, kuin retkikunta oli edelliseltä vesipaikalta

lähtenyt, kulkien tällä ajalla 216 kilometriä, eläimet aivan

juottamatta ja ihmiset kovin niukka vesivarasto kerallaan. Eläimet

eivät olleet saaneet tällä ajalla syödäkään, ruoho kun oli niin

kuivunutta ja päivänpolttamaa.

Eyre päätti levätä veden luona viikon, ennenkuin lähti matkaa

jatkamaan. Heti seuraava päivä oli suunnattoman kuuma, kuumempi kuin

ainoakaan edellinen, ja retkeläiset olivat täysin selvillä siitä, ettei

ainoakaan heistä olisi jäänyt henkiin, jos heidän olisi täytynyt olla

moinen päivä vedettä.

Alkuasukkaitten jälkiä oli leiripaikan ympärillä paljon ja kerran he

yöllä näkivät valkeankin tuiketta, mutta alkuasukkaat pysyivät koko

ajan näkymättöminä. Kalliot taantuivat merenrannasta kahdentoista

ja kuudentoista kilometrin päähän, jättäen väliin lakean hiekkaisen

maan, jolla ei kasvanut ruohoa eikä puita. Siinä oli sen sijaan järven

uomia, jotka nyt olivat aivan kuivina; niiden pohja oli lumivalkean

suolakerroksen peittämä. Veden ääressä oli taas sangen paljon samoja

isoja kärpäsiä, joiden tuttavuutta retkikunta jo oli tehnyt, ja ne

kiduttivat herkeämättä sekä ihmisiä että eläimiä.

Maaliskuun 18:ntena matkaa jatkettiin merenrantaa pitkin ja seuraavana

päivänä oli kuljettu 64 kilometriä. Kun hevoset kuitenkin näyttivät

riutuvan, eikä kaivettaessa saatu muuta kuin suolavettä, lähetti Eyre

ne takaisin veden luo vielä lepäämään, jääden yksin lampaitten ja

kuormaston luo. Vettä hänellä oli kolme litraa kuudeksi päiväksi!

Maaliskuun 25:ntenä hevoset palasivat tuoden vettä. Seuraavana päivänä

Eyre jätti jäljelle kaikki, mitä ei välttämättömästi! tarvittu,

keventääkseen hevosten taakkoja niin paljon kuin suinkin, ja yhden

lampaan eväiksi teurastettuaan läksi matkaa jatkamaan. Seuraavana

päivänä tavattiin suuri alkuasukasheimo, joka keräili marjoja

rantapensaista, mutta nämä säikähtivät siihen määrään hevosia, etteivät

uskaltaneet laskea Eyreä lähellekään. Leiriydyttyään päiväsydämeksi hän

kuitenkin saattoi tehdä heidän tuttavuuttaan ja alkuasukkaat opettivat

hänelle erään taidon, joka oli oiva hätäkeino janoa vastaan.

Hätäkeino janoa vastaan.

»Mustat pojat näyttivät meille, sydänpäivän helteen leirissä

levätessämme, kuinka alkuasukkaat pensasseuduissa vaeltaessaan

hankkivat vettä, niin että he voivat oleskella melkein kuinka kauan

tahansa maassa, jossa ei ole pintavettä ensinkään. Olin usein kuullut

alkuasukkaitten ottavan vettä puun juurista ja olin usein nähnyt

merkkejäkin siitä, että he olivat niin tehneet, mutta en ollut

koskaan ennen nähnyt, miten he tässä menettelivät. Valiten ison,

terveennäköisen puun eucalyptuspensaikosta, jonka tulee kasvaa alavalla

maalla kahden särkän välissä, alkuasukas kaivaa sen ympärystää muutaman

jalan päässä rungosta, kunnes tapaa syrjäjuuret. Tottumattoman on usein

sangen vaikeata löytää nämä juuret,' mutta alkuasukkaan harjaantunut

silmä pienestä pinnan epätasaisuudesta tai muusta merkistä paikalla

huomaa, missä ne ovat, ja harvoin hän kaivaa väärästä paikasta. Juuri

katkaistaan puun läheltä, jonka jälkeen sitä revitään ylös kahdeksan

tai kymmenen askelta pitkältä. Kuori sitten kiskotaan ja juuri

katkotaan kuudesta kahdeksaan tuumaa vahvoihin paloihin ja liian vahvat

palat halaistaan. Niitä sitten imetään tai ravistellaan kuoren päällä

taikka asetetaan ne kuorelle päälleen seisomaan, jolloin ne verkalleen

luovuttavat vetensä. Pudistettaessa vesi lähtee niistä hyvin hienona

vihmana. Hyvästä juuresta lähtee täten noin kolmasosa litraa vettä.

Näin omain palvelijain! täten neljännestunnissa saavan kuudesosan

litraa, vaikkeivät he suinkaan olleet tottuneet, heidän kun ei ollut

milloinkaan tarvinnut pakosta tähän keinoon turvaantua.»

Rantaa seuraileva polku oli monessa paikassa niin vaikea, että täytyi

kahlata mereen, jolloin hevoset väkisinkin pyrkivät juomaan suolaista

merivettä. Tämä toinen vedetön matka näytti uuvuttavan niitä enemmän

kuin ensimmäinen ja kolmantena päivänä siitä, kuin oli vedeltä

lähdetty, yksi hevosista sortui. Toisetkin hevoset alkoivat ylenmäärin

riutua. Eyren valkoinen toveri alkoi jo vaatia, että palattaisiin

takaisin, mutta Eyre kieltäytyi jyrkästi.

Kastetta kootaan.

29:ntenä miehetkin joivat viimeisen vesipisaransa ja retkikunnan tila

alkoi käydä yhä synkemmäksi. Yöllä 30 päivää vastaan laskeutui vähän

kastetta ja sitä kokoamalla Eyre ja mustat palvelijat saivat sen

verran vettä, että leirissä voitiin juoda teetä. Kun vedettömyyttä

oli kestänyt seitsemän päivää, tavattiin kuitenkin jälleen semmoista

hiekkaa, josta sitä kaivamalla saatiin.

Retkikunta viipyi tämän veden ääressä huhtikuun 5:nteen päivään

saakka, kulkien sitten kymmenisen kilometriä uuteen vesipaikkaan.

Mustat palvelijat keihästivät merestä okarauskun, jonka Eyre keitätti,

mutta joka mies sairastui siitä pahoin. Lampaista oli viimeinen jo

teurastettu ja jauhot alkoivat loppua. Veden puutteen lisäksi uhkasi

siis tulla ruoankin puute. Huonoin hevosista sen vuoksi teurastettiin,

lihat kastettiin meriveteen ja ripustettiin sitten kuivamaan. Mustat

palvelijat söivät tähteet, niin kauan kuin luiden päällä oli vähänkään

lihaa, mitä kaapia, mutta sairastuivat sitten muutamaksi päiväksi.

Sairaus ei kuitenkaan estänyt heitä varastamasta kuivattuakin lihaa.

Kun varkaus saatiin ilmi, teki kaksi heistä keihäät itselleen ja lähti

omille teilleen, väittäen tulevansa paremmin toimeen omin päin. Neljän

päivän kuluttua he kuitenkin palasivat takaisin, valittaen nälkäänsä

ja pyytäen päästä leiriin takaisin. Eyre ottikin heidät jälleen

joukkoonsa, koska he näyttivät katuneen, mutta tätä hän sai katkerasti

katua.

Kaksikymmentäkahdeksan päivää kestäneen levon jälkeen retkikunta

huhtikuun 27:ntenä lähti kolmannelle ja samalla viimeisellekin

vedettömälle taipaleelle. Kolmeen päivään ei sattunut mitään erikoista

ja kun kolmanneksi yöksi leiriydyttiin lakealle, matalaa pensasta

kasvavalle maalle, otti Eyre ensimmäisen vahtivuoron. Kerromme hänen

omilla sanoillaan, mitä sitten tapahtui:

Murha.

»Yö oli kylmä ja tuuli puhalsi tuimasti lounaasta ja hattaroita ja

sadepilviä ajelehti sangen nopeaan kuun ohi. Hevoset söivät aika hyvin,

mutta kuljeskelivat koko- joukon niiden monien pensasvyöhykkeitten

keskellä, joita vaihteli ruohokenttäin kanssa, kunnes lopulta tuskin

tiesin, missä leirimme oli, tulet kun olivat joku aika takaperin

sammuneet. Kello oli puoliyksitoista ja ajoin hevoset takaisin

siihen suuntaan, missä luulin leirin olevan, voidakseni yhdentoista

aikaan kutsua valkoisen toverini vahtivuorolle. Ollessani tässä

toimessa ja katsellessani tarkkaan pensaistossa, enkö näkisi merkkiä

leiritulestamme, säikähdytti minua äkillinen leimaus, jota seurasi

pyssyn pamaus, tuskin puolen kilometrin päässä minusta. Otaksuen

toverini ehkä erehtyneen yön tunnista eikä löytäneen minua ja hevosia

ja täten tahtoneen huomiotani herättää huusin paikalla, mutta kun en

saanut vastausta, tulin levottomaksi ja jättäen hevoset kiirehdin

leiriä kohti niin nopeaan kuin suinkin.

»Noin sadan metrin päässä leiristä kohtasin Wylien, joka juoksi

minua kohti ja kovin hätääntyneenä huusi 'Voi massa! Voi massa!

Tulkaa tänne.' En voinut saada häneltä mitään tietoa siitä, mitä oli

tapahtunut. Saapuessani leiriin noin viiden minuutin kuluttua siitä,

kuin laukaus oli ammuttu, näin kauhukseni toverini makaavan maassa

verissään ja voihkivan henkitoreissaan.

»Vilkaisten häthätää ympärilleni huomasin molempien nuorempain mustain

kadonneen ja matkatavaraimme, jotka olin jättänyt öljykankaan alle,

hajoitettuina hurjaan sekasortoon, ja paikalla selvisi minulle tämän

kamalan näyn todellinen merkitys.

»Kohottaessani uskollisen, kovaonnisen toverini ruumista huomasin,

ettei ihmisapu hänelle enää mitään voinut; luoti oli kulkenut rinnan

vasemman puoliskon kautta, joten hän melkein heti kuoli. Minulle nyt

valkeni se pelottava, hirmuinen tosiasia, että olin yksin erämaassa...

Tilani kamaluus valtasi minut semmoisella repäisevällä todellisuuden

voimalla, että se hetkeksi melkein huumasi minut. Keskellä yötä,

Austraalian autioimmissa ja karuimmissa erämaissa, rajun tuulen

raivotessa sopusoinnussa edessäni olevan kaamean näyn kanssa olin

täten jäänyt kahdenkesken alkuasukkaan keralla, jonka uskollisuuteen

en voinut luottaa ja joka minun käsittääkseni hyvinkin saattoi olla

liitossa noiden molempain toisten kanssa ja nämä molemmat toiset ehkä

parhaillaan kiertelivät leirin ympärillä murhatakseen minut, samoin

kuin he olivat apulaisenikin murhanneet. Kolme päivää oli kulunut

siitä, kuin jätimme viimeisen vesipaikan, ja sangen epätietoista oli,

koska uudelleen löytäisimme vettä. Lähes tuhannen kilometriä piti minun

vielä kulkea, ennenkuin saatoin toivoa vähintäkään apua, enkä tiennyt,

olivatko nämä murhamiehet jättäneet ainoatakaan vesipisaraa tai

naulaakaan jauhoja varastoomme, joka muutoinkin oli ollut niin pieni.»

Eyre huomasi mustain ottaneen mukaansa kaikki aseet lukuunottamatta

rihlaa, jonka piippuun luoti oli tarttunut, ja kahta pistoolia, joihin

ei ollut ammuksia. Ottaen ne hätäpikaa mukaansa hän Wylien kanssa

riensi hevosten perään, jotka olivat vaeltaneet pensastoihin, ja niiden

luo hänen täytyi jäädä aamuun saakka.

Toivoton tilanne.

»Sydämeni vähällä pakahtua ja pääni täynnään mitä tuskallisimpia

ajatuksia vietin tämän kammon yön. Joka hetki tuntui minusta venyvän

tunniksi ja tuntui, kuin ei päivä milloinkaan valkenisi. Puolenyön

aikaan tuuli asettui ja sää muuttui katkeran kylmäksi ja jäätäväksi.

Minulla ei ollut ylläni mitään muuta kuin paita ja housut, jonka vuoksi

minua palelsi mitä ankarimmin. Mielen tuskaan yhtyivät nyt tuimat

ruumiin vaivat. Kärsimys ja masennus olivat vähällä sortaa minut

ja elämä tuskin tuntui sen tarmonponnistuksen arvoiselta, joka oli

hengen säilyttämiseksi tarpeen. Aika ei voi milloinkaan saada tämän

yhden ainoan yön kauhuja unohtumaan eikä koko maailman rikkaus voisi

houkutella- minua toista kertaa kokemaan samaa. Vihdoin päivä taas

kerran valkeni, mutta murheellinen ja sydäntä särkevä oli se näky,

jonka se minulle paljasti, ajaessani hevoset leiriimme. Toveri parkani

ruumis makasi maassa, silmät auki, mutta kuolon kylminä ja lasimaisina.

Sama jäykkä päättäväisyys ja pelottoman avoin katse, joka hänellä oli

eläissään, leimasi nytkin hänen ilmeensä. Hän oli kaatunut selälleen

neljä tai viisi metriä siitä, missä hän oli maannut, eikä hänellä

ollut kuin paita yllään. Luultavasti oli hän herännyt kolinaan mustain

palvelijain ryöstäessä tavarat ja hypännyt ylös heitä estämään, jolloin

he olivat ampuneet hänet.»

Pakonsa kiireessä mustat olivat jättäneet neljäkymmentä naulaa jauhoja,

vähän teetä ja sokeria ja lähes parikymmentä litraa vettä, jota paitsi

he eivät olleet löytäneet kaikkia ampumatarpeita. Peläten karkurien

palaavan ja käyvän hänenkin kimppuunsa ja epätietoisena Wyliestä,

pysyisikö hän uskollisena, Eyre koetti sulattaa rihlan piipusta siihen

tarttuneen luodin. Pesässä sattui kuitenkin olemaan ruutiakin, vaikk'ei

hän siitä tiennyt, ja kuumuus räjäytti ruudin hänen pitäessään kiinni

piipun suusta, luoti lensi ulos ja hipaisi hänen päätään. Mutta pyssy

oli nyt kunnossa, Eyre panosti sen uudelleen, samoin kuin molemmat

pistoolinsakin, omatekoisilla ammuksilla, ja nyt hän tunsi itsensä koko

joukon turvallisemmaksi.

Hän kuormasi hevosten selkään ne vähät eväät, mitä hänellä vielä oli,

Wylie talutti ensimmäistä hevosta, Eyre seurasi perässä. Vainajan hän

oli kietonut viittaansa ja jättänyt siihen, mihin hän kaatui, sillä

seutu oli kalliota, niin ettei voinut hautaakaan kaivaa.

Kuusitoista kilometriä kuljettuaan molemmat matkamiehet pysähtyivät,

kunnes päivän helle helpotti. Kun he neljän aikaan iltapäivällä

lähtivät liikkeelle, ilmestyi pensaikkoon kaksi valkoista esinettä,

jotka Eyre pian tunsi molemmiksi karkureiksi. Hän lähestyi heitä, pyssy

kourassa, päättäen ampua vanhemman, jos he tulisivat lähemmäksi, mutta

hänen lähestyessään he peräytyivät. Kummallakin oli haulikot, joitten

piiput he käänsivät Eyreä kohti. Toivoen voivansa yllättää heidät ja

temmata pyssyn vanhemmalta Eyre laski aseensa alas, mutta mustat pojat

peräytyivät edelleen. Eyre silloin palasi hevosten luo ja lähti matkaa

jatkamaan ja mustat karkurit seurasivat etäällä perässä ja huutelivat

Wylietä yhtymään heiliin. Huomatessaan, ettei heistä välitetty, he

alkoivat surkeasti ulvoa ja seurasivat matkan päässä, kunnes pensaikko

heidät peitti. Sen koommin heitä ei kuulunut, ei näkynyt.

Eyre mustan palvelijansa keralla jatkoi matkaa kääpiöpensaikon läpi,

jossa ei ollut vettä, ei varjoa. Joskus tavattiin kuoppia, joissa

varmaan sateilla oli vettä reunoja myöden, mutta nyt niissä ei ollut

tippaakaan. »Yhdestä ainoasta kuopasta vain löysimme vielä viimeisen

kosteuden tähteen. Sen pohjalla oli ehkä pari viinilasillista liejua

ja vettä, joka oli peitetty mitä huolellisimmin suurilla kivillä,

etteivät linnut sitä saisi. Alkuasukkaat näyttivät käyneen sillä tuntia

ennenkuin me ja arvatenkin pettyivät he kivet pois vierittäessään ja

tyhjän löytäessään yhtä pahoin kuin mekin.»

Yhä enemmän alkoivat miehet ja hevoset uupua. »Mitä meihin tulee»,

kirjoittaa Eyre, »aloimme kumpikin olla sangen heikot ja riutuneet

ja rammat, ja sangen vaikea minun oli saada Wylietä lähtemään

liikkeelle, kun hän kerran oli istahtanut. Tunsin itse samanlaista

välinpitämättömyyttä kaikesta ja olisin mielelläni laskeutunut maahan

ja nukkunut ainiaksi.» Tässä tilassa he olivat toukokuun 3 päivänä,

seitsemäntenä siitä, kun olivat veden luota lähteneet. Pensaitten

takaa alkoi nyt noin kuudentoista kilometrin päästä näkyä hietamäkiä.

Paikka näytti semmoiselta, että siellä saattoi olla vettä, ja molempain

matkamiesten mieltä tämä toivo virkisti, niin että he jaksoivat perille

saakka.

Tippa vettä.

Puolenpäivän aikaan he tulivat paikkaan, jossa mustat ilmeisestikin

olivat vettä kaivaneet, mutta viittä jalkaa syvä kuoppa heidän täytyi

kaivaa, ennenkuin saivat sen verran kosteutta, että saattoivat täyttää

peltimukin. Mutta veden luo he olivat kuitenkin tulleet kuljettuaan

240 kilometriä kallioisen, karun, matalaa pensaikkoa kasvavan pöytämän

poikki, jonka muistot hirmutapauksen vuoksi jäivät kahta kamalammiksi

Eyren mieleen.

Kaksi päivää levättyään he uudelleen lähtivät liikkeelle ja Eyre

arvasi kakaduuparven nähdessään, että he nyt lähestyivät parempia

maita. Yksi hevosista sortui, ennenkuin he olivat viittätoista

kilometriä kulkeneet, ja heidän täytyi uudelleen leiriytyä. He löysivät

kaivamalla vettä, jota paitsi vähän satoikin, niin että sitä kerääntyi

kallionkoloihinkin, mutta sairasta hevosta ei enää ollut mahdollinen

pelastaa, jonka vuoksi Eyre teurasti sen ja säilytti lihat. Wylielle

tämä oli suuri tapaus, hän kun nyt tiesi saavansa yllin kyllin syödä.

Samana päivänä, jona hevonen teurastettiin, Wylie paahtoi parikymmentä

naulaa lihaa yöllä syödäkseen, vaikka hän oli leikannut paloja ja

paahtanut ja syönyt kaiken ajan, kun eläintä nyljettiin ja lihattiin.

»Pian te, massa, näette minun syövän koko yön», hän sanoi Eyrelle.

Ja hän piti sanansa, vaikka olikin aamulla valittanut, että hän

vedenpuutteen johdosta oli pahoinvoipa eikä voinut syödä niin paljon

kuin hänen mielestään olisi pitänyt. Siitä huolimatta hän söi

koko päivän ja vielä koko yönkin. Toukokuun 11:ntenä Wylie Eyren

muistiinpanon mukaan illallisen ja aamiaisen välillä söi kuusi ja

puoli naulaa keitettyä lihaa. Ja toukokuun 18:ntena hän söi yhdellä

kerralla puolentoista naulaa hevosenlihaa ja leipää, yhden kengurun

sisälmykset, mahalaukun, maksan, keuhkot, hännän ja molemmat takajalat,

sitten pingviinin, jonka hän löysi rannalta kuolleena, kengurun koko

nahkan, karvan siitä kärvennettyään, ja viho viimeiseksi pingviinin

sitkeän nahkan, jonka jälkeen hän teki pienen tulen ja kävi sen viereen

käppyrään, nukkuen raittiisti ja rauhallisesti.

Pelastuneet.

Toukokuun 19:ntenä molemmat matkamiehet tulivat ruohoa kasvavaan

seutuun ja leiriytyivät, jotta ainoa eloon jäänyt hevonen saisi

virkistyä. Seudussa oli paljon kenguruja ja meressä kaloja ja

äyriäisiä, joten miehetkin saattoivat paljon parantaa ruokaansa.

26:ntena lähdettiin entistä reippaampina matkaa jatkamaan kauniiden

metsäin ja niittyjen poikki. Vedestä ei ollut puutetta ja Eyre viime

kuukausien raskaat huolet kuuluivat menneisyyteen.

Kesäkuun 2 päivänä Eyre eräälle mäelle noustuaan ihmeekseen näki allaan

lahdessa kaksi venettä, jotka näyttivät kalastavan. Wylien kanssa

hän kaikin tavoin koetti herättää veneitten huomiota, onnistumatta

kuitenkaan. Alakuloisina ja pettyneellä mielellä heidän lopulta täytyi

luopua yrityksistään, mutta samalla näkyi pienen saaren takaa kymmenen

kilometrin päähän rannasta ankkuroineen laivan mastot. Laivasta

heidät huomattiin — se oli ranskalainen valaanpyyntialus, jossa oli

englantilainen kapteeni — ja laivan kapteeni mitä auliimmin auttoi

molempia matkustajia.

Runsain eväin Eyre toverinsa keralla sitten lähti matkaa jatkamaan,

viettäen kesäkuun 18:ntena retkikunnan ensimmäistä vuosijuhlaa

seudussa, jossa oli runsaasti riistaa ja vettä ja laidunta hevoselle.

Kesäkuun 30 päivänä alkoivat Yrjö kuninkaan salmen mäet näkyä,

sytyttäen Wyliessä hurjaa iloa. Viikkoa myöhemmin molemmat matkamiehet

tulvillaan olevia maita ja syviä merenlahtia kierrettyään saapuivat

Albanyn pieneen kaupunkiin sekä valkoisten että mustain suureksi

kummaksi, sillä Eyren luultiin matkalle menehtyneen, minkä vuoksi hänen

Albanyssa olevat ystävänsä olivat jonkun viikon kulkeneet surupuvussa.

Eyren retki osoitti, ettei sillä pitkällä matkalla, joka erotti

Adelaiden seudut Länsi-Austraalian siirtokunnista, ainoakaan joki

laskenut mereen ja että se näytti olevan tuomittu kaikiksi ajoiksi

jäämään asumattomaksi ja hyödyttömäksi. Mutta vaikka tulokset täten

olivatkin kielteiset, on tämä retki kuitenkin kaikitenkin Austraalian

löytöhistorian mainehikkaimpia ja seikkailurikkaimpia.

Ludvig Leichhardtin retki Austraalian luoteisrannalle.

Suuren maineen löytöretkeilijänä saavutti saksalainen luonnontutkija

Ludwig Leichhardt sekä retkiensä laajuuden että tulostensa

tieteellisyyden vuoksi että vielä siitäkin syystä, että hän löysi

valkoiselle asutukselle kelvollisia maita ja siten tuntuvasti laajensi

sen toiveita. Ensimmäiset valmistavat retkensä hän teki Brisbanesta

Queenslandin vuorimaahan, etupäässä luonnontieteellisiä tarkoituksia

varten.

Englannin hallitus oli perustanut Arnhemin maan rannalle Port Viktorian

sotilaallisen aseman voidakseen avustaa Austraalian pohjoisrannalla

haaksirikkoutuneita merimiehiä ja taivuttaa alkuasukkaat ystävällisiksi

heitä kohtaan, ja silloisen merenkulun hitauden ja suurien vääräin

vuoksi haluttiin saada maanosan kaakkoisrannikon siirtokunnista

maaliikekin tähän eristettyyn etuvartioon. Leichhardt lähti yksityisten

keräämillä varoilla etsimään tätä tiereittiä ja samalla uusia

asuma-alojakin. Arveltiinpa mahdolliseksi, että hän retkellään löytäisi

tuon paljon puhutun »toivotun siunauksenkin» haaveillun joen, jonka

vartta uudisasukkaat toivoivat voivansa kulkea kauas maanosan sisäosiin

karjoineen ja maanviljelysneuvoineen.

Brisbane, nykyisen Queenslandin vilkas, nopeaan kehittyvä pääkaupunki,

oli 1840-luvulla uudisasutuksen pohjoisin etuvartio Austraalian

itärannalla ja vielä vaatimaton paikka. Uudisasutus oli ennättänyt

rantavuoriston poikki Darlingin lähdehaaroille, mutta kauempana

sisämaassa ja varsinkin pohjoista kohti, maa vielä oli aivan

tuntematonta ja Leichhardtilla oli hyvä tilaisuus muistaa kaikkia

avustajiaan ja ystäviään nimitellessään niitä uusia jokia, vuoristoita

ja kukkuloita, joita hän matkallaan tapasi. Hänen antamansa nimet

tapaamme vielä tänä päivänä Austraalian kartalla kiitollisuuden

osoituksena siitä, että se ja se oli rohkealle tutkimusretkeilijälle

antanut hevosia tai härkiä, taikka jollain muulla tavalla hänen

yritystään tai varhaisempia harrastuksiaan edistänyt. Näiden ansioitten

vuoksi alkuasukkaitten ikivanhat omituissointuiset nimet hylättiin ja

saivat jäädä unohduksiin.

Syyskuun lopulla v. 1844 Leichhardt lähti Brisbanesta sisämaahan,

etäinen Arnhemin maa matkan määränä. Retkikuntaan kuului paitsi

johtajaa viisi valkoista, kaksi alkuasukasta, 15 hevosta ja 16

härkää, jotka selässään kantoivat varustuksia — puolen vuoden eväitä.

Aikomuksena oli kuitenkin suureksi osaksi elää metsästyksen antamalla

saaliilla.

Matka kävi aluksi Darlingin latvajoille ja Condaminen vartta ylöspäin.

Vastukset alkoivat heti ensi taipaleilla, sillä vaikea oli pitää

koossa karjaa tiettömissä erämaissa kaikenlaisten itikkain kiusatessa.

Varsinkin ainaisissa vesakoissa, noissa Austraalian kuuluissa

»scrub'eissa», jotka samalla kun ovat niin vaikeita läpi kulkea,

ilmaisevat vedetöntä maatakin, oli eläimiä vaikea hallita. Muutoin maa

kuitenkin oli sangen kaunista, lakeuksia, jokilaaksoja, kukkuloita ja

vuorijonoja vaihdellen. Tiheimmissä vesakoissa oksat ja oat ratkoivat

puhki jauhosäkit, repivät taakat aivan poiskin härkien selistä,

katkoivat kiinnitysremmejä, niin että sekä menetettiin eväitä että

aikaa ainaisissa taakkain korjauksissa. Kun ei vesakosta tullut loppua,

täytyi kulkea pari päivämatkaa takaisinpäin ja ottaa uusi suunta.

Ankaria ukonilmoja kulki yli, syytäen maahan kaatamalla sadetta, joet

joutuivat äkkiä tulvilleen ja retkikunta jo pelkäsi tulvaan hukkuvansa,

kun sattui olemaan matalalla lakeudella. Pari retkikunnan jäsenistä

eksyi, mutta löydettiin kuitenkin, ennenkuin onnettomuutta sattui.

Monella huolella Leichhardtin retki siis alkoi, vaikk'ei suurempia

tapaturmia sattunutkaan. Sen sijaan löydettiin tavan takaa sekä uusia

kasveja, että ennen tuntemattomia uusia eläimiä, Austraalian sisäosain

flora ja fauna kun siihen aikaan vielä olivat sangen vähän tunnetut.

Riistaa oli viljalta, kengurulta, emuja ja varsinkin sorsia, vettä

oli runsaasti, vaikk'ei sitä aina ollut helppo löytää. Kun vielä

alkuasukkaat olivat ystävällisiä ja lempeäluonteisia, niin olivat

retken valopuolet kuitenkin varjopuolia koko joukon suuremmat. Matkan

suunta kävi yhdensuuntaisesti merenrannan kanssa, parinsadan kilometrin

päässä siitä, myöhemmin lähempänä.

Jokilaaksoista vuorensolain poikki uusiin jokilaaksoihin kävi matka.

Pohjoisempana alkuasukkaat kävivät rohkeammiksi, tappaen ensi työkseen

keihäillään retkikunnalta hevosen. Tämä kehoitti varovaisuuteen.

Heimojen kieli vähitellen muuttui, niin etteivät retkikunnan molemmat

mustat, Charley ja Brown, sitä enää ymmärtäneet. Joet juoksevat

Pohjois-Queenslandissa yhtä suuntaa meren rannikon kanssa ja niiden

laaksot sen vuoksi tarjosivat verraten mukavan kulkureitin, jolla ei

ollut puutetta vedestä, sen enempää kuin laitumestakaan. Burdekinin

latvoilta — joki sai nimensä eräästä Sydneyn rouvasta, joka oli ollut

apuna matkavarustuksien hankkimisessa — retkikunta kulki matalan

vedenjakajan poikki Lynd joen laaksoon, joka laskee vetensä Carpentaria

lahteen, Mitchelliin yhdyttyään. Alkuasukkaat koettivat täällä varastaa

retkikunnan härät, mutta yritys saatiin ajoissa estetyksi. Heidän

tuliaan näkyi joka puolella ja maa niin ollen ilmeisestikin oli taajaan

asuttua.

Hyökkäys leirin kimppuun.

Kesäkuun viimeisinä päivinä, matkan kestettyä yhdeksän kuukautta,

alkuasukkaat tekivät ensimmäisen hyökkäyksen valkoisten leiriä

vastaan. Retkikunnan jäsenet olivat pystyttäneet telttansa hieman

hajalleen, kuten tavallista, tehneet tulensa ja illallista aterioineet,

kun alkuasukkaat pimeän suojassa lähestyivät leiriä ja heittivät

telttoja kohti keihäänsä. Yksi valkoinen, luonnontutkija Gilbert,

sai kuolettavan keihäänhaavan, kahteen valkoiseen oli sattunut monta

keihästä ja heittonuijaa, mutta heidän haavansa ja ruhjevammansa

eivät kuitenkaan olleet kuolettavia, vaikka vä'ällisiä keihäitä

olikin hyvin vaikea kiskoa ulos. Leichhardt pelastui naarmuakaan

saamatta. Muutamalla pyssynlaukausella alkuasukkaat karkoitettiin,

tulet sammutettiin ja loput yöstä valvottiin, jottei hyökkäystä

voitu uudistaa. Alkuasukkaatkin näyttivät jonkin miehen menettäneen,

koska heidän pakoreitillään näkyi veritahroja ja aamulla kuului kuin

suruvalituksia vainajille. Haudattuaan menetetyn toverin ja suuren

tulen haudalla poltettuaan poistui retkikunta kiiruumman kautta tältä

kovan onnen paikalta.

Carpentaria lahden rantueella.

Heinäkuun 5:ntenä ilmestyi jokivarteen mangroverämeitä ja jokeen

suolaisen veden kaloja, ja siitä Leichhardt saattoi päättää tulleensa

Carpentaria lahden läheisyyteen. Pian näkyi etäisyydessä meren

ulappakin, herättäen suurta iloa kaikissa. Mutta savujen lukuisuudesta

päättäen lahden rannikko oli taajaan asuttu, ja tuhoisa hyökkäys

vereksessä muistissa, täytyi sen vuoksi varustautua taisteluunkin.

Matkaa ei tämän jälkeenkään jatkettu aivan maanrantoja pitkin, koska

ne varsinkin jokisuistamoiden kohdalla olivat rämeiset, vaan kauempaa

sisämaitse, missä jokien poikki oli helppo kulkea. Eräänä iltana

leiriin tuli alkuasukas, joka kulki suoraan tulen ääreen ja vasta

yleisen hälyytyksen tapahduttua huomasi erehdyksensä ja ketterästi

kapusi korkeaan puuhun aivan latvaan saakka. Häntä koetettiin kaikin

neuvoin saada alas tulemaan, mutta kaikki yritykset olivat turhat.

Vihdoin Charley lähti viereiseen puuhun kiipeämään, ja silloin

miehelle tuli hätä. Hän huuti »puuh» ja »brirr» ja sylki ja parkui,

saaden aikaan niin pahan elämän, että retkikunnan hevoset säikähtyivät

karkuun. Charley olisi tahtonut ampua maanmiehensä, peläten hänen

houkuttelevan paikalle koko heimonsa, mutta siihen ei retkikunnan

johtaja voinut tietenkään suostua. Leichhardt lähestyi puuta ja koetti

kauneilla puheilla saada miehen tulemaan alas, mutta tämä vain alkoi

nakella oksan kappaleita hänen ja hevosten päälle. Valkoiset silloin

peräytyivät puusta kymmenkunnan askelta, ja aikansa valituksiaan ja

sadatuksiaan huudeltuaan mies laskeusi maahan ja katosi vesakkoon.

Seuraavana aamuna koko heimo oli asestettuna kokoontunut näitä

tunkeilijoita katselemaan, mutta sallivat heidän kuitenkin mennä

matkoihinsa vähääkään heitä häiritsemättä.

Retkeläisiltä olivat loppuneet sekä suola että jauhot, pääasiallisesti

he söivät häränlihaa, teurastaen eläimiään tarpeen mukaan ja kuivaten

lihat auringonpaisteessa. Haukat olivat niin rohkeat, että kerrankin

ryöstivät lihapalan Leichhardtin kädestä, juuri kun hän aikoi

kohottaa sen omaan suuhunsa. Maisemat olivat sangen kauniita, avoimia

puksipuu- ja eukalyptysmetsiä, ruohokentät olivat vehmaat ja vettä oli

runsaasti. Laajoja aloja oli verekseltä poltettu, kuten Australiassa

yleensäkin, jotta ne sitten kasvoivat paremmin ja houkuttehvat

riistaeläimiä. Joskus oli kuitenkin aina kuljettava vedetönkin taival.

Riistaa, kengurulta ja emuja sekä vesilintuja oli sangen runsaasti ja

Charley, retkikunnan metsästäjä, hankki uutterasti tuoretta lihaa.

Valkoiset taas kokosivat kaikenlaisia siemeniä, mitä olivat huomanneet

alkuasukkaittenkin kokoavan ja syövän. Alkuasukkaat muuttuivat

edempänä lännessä ystävällisemmiksi ja tulivat retkeläisten kanssa

keskustelemaan. Lahden rannalla he usein tapasivat malaijeja, jotka

saapuivat sinne pyydystämään trepangia eli merimakkaroita, kiinalaisten

herkkua, ja hyvän pyyntirauhan vuoksi yllä pitivät alkuasukkaitten

kanssa hyviä suhteita. Toista nämä saivat tuta, kun valkoisia

uudisasukkaita alkoi saapua näihin seutuihin ja vainota ja ammuskella

heitä kuin metsäneläimiä.

Lännempänä Carpentarian lahden rannat olivat kuivemmat ja vettä

vaikeampi tavata, mutta varsinaista vedenpuutetta ei retkeläisten

kuitenkaan tarvinnut kauankaan kärsiä. Että vedenvähyys ei kuitenkaan

ollut satunnainenkaan, sitä osoitti se, että maanasukkaitten oli toisin

paikoin täytynyt kaivaa kaivoja. Näistä kaivoista nähtiin joskus

krokotiilienkin juovan, kun niitten asumain joensuitten vesi oli suolan

sekaista.

Kuormajuhtain vähentyessä täytyi vähentää kuormiakin, ensin

kasvipaperit ja kivinäytteet, sitten, kirvelevin sydämin, kerätyt

kasvitkin. Suuri vahinko oli, kun retkikunnan viimeinen kengurukoira

menetettiin, sillä se oli erittäin tehokkaasti auttanut sen ruoassa

pysymistä ajamalla sekä kenguruita että emuja, vaikka saikin näiltä

otuksilta monet pahat haavat.

Arnhemin niemimaa.

Roper joelta, joka sai nimensä eräästä retkikunnan jäsenestä,

suunnattiin matka Arnhemin niemimaan poikki sen luoteiskulmaan, Port

Essingtonin asemaa kohti. Roperin yli mentäessä kolme hevosta hukkui ja

osa kasvikokoelmista sen johdosta täytyi polttaa. Arnhemin niemimaan

sisäosa on hiekkakiviylänköä, johon joet ovat uomansa kaivaneet.

Ruokavarat olivat niin vähiin huvenneet, että retkeläiset söivät

melkein mitä vain saivat, muun muassa »lentäviä kettuja», eräänlaisia

suuria kasvinsyöjiä lepakoita, joita jokilaaksoissa oli suunnattomat

määrät. Vedenjakajan poikki kuljettuaan he tulivat Etelä-Alligator

joen latvoille, mutta laaksoon päästäkseen heidän täytyi laskeutua 600

metriä korkea jyrkänne, jota ulottui molemmille puolille niin kauas

kuin silmä kantoi. Päästyään suurella vaivalla laaksoon he tulivat

maahan, jossa olisi ollut runsaasti riistaa, varsinkin lintuja, mutta

nyt olivat kaikki haulit loppuneet. Aluksi tämä puute autettiin siten,

että lyijyluoteja leikattiin pieniksi paloiksi. Alkuasukkaat olivat

rohkeampia, kuin mitä oli ennen tavattu, mutta sangen ystävällisiä.

Heillä oli englantilaisia vaatekappaleita ja teräsaseita. Ja pian

tavattiin semmoisiakin miehiä, jotka osasivat puhua vähän englantia.

Port Essington, retkikunnan päämäärä, ja sen valkoiset asukkaat

olivat heille hyvin tutut. He kestitsivät vieraitaan monenlaisilla

kasviksilla, joista muutamat huomattiin aivan erinomaisiksi. He olivat

erinomaisen taitavia heittämään pieniä keihäitä linkosauvoillaan,

surmaten niillä jopa hanhia lennosta. Nähdessään heidän taitonsa

Leichhardt ei voinut kyllin kiitellä onneaan, että he esiintyivät

ystävinä eivätkä vihamiehinä. Lähempänä Port Essingtonia ilmestyi uusi

riistaeläin, puhveli, joka oli päässyt joskus tuodusta kesystä karjasta

metsittymään. Joulukuun 17:ntenä retkikunta vihdoin nälkäisenä ja

repaleisena, mutta reippaalla mielellä, työnsä arvon tietäen, saapui

Port Essingtoniin, josta se kuukauden kuluttua matkusti purjelaivalla

Sydneyhin.

Leichhardtin retki herätti mitä suurinta huomiota sekä Austraaliassa

että Euroopassa. Hänen oli jo luultu kaikkine miehineen saaneen

Queenslandissa surmansa ja apuretkikunta oli lähetetty tämän huhun

totuutta peräämään. Melkoinen rahapalkinto ja monet kunnianosoitukset

tulivat rohkean matkustajan osaksi, eikä kauaa viipynyt, ennenkuin

siirtolaiset vaunuineen lähtivät Leichhardtin jälkiä pohjoista kohti

tunkeutumaan.

Leichhardtin katoaminen.

Leichhardt teki vielä kaksi matkaa, yrittäen nyt kulkea Austraalian

poikki keskikohdalta, idästä länteen. Ensimmäiseltä hänen täytyi palata

takaisin vaarain, tautien, uupumuksen ja ravinnoksi otettujen karjojen

karkaamisen vuoksi. Toisella retkellä, joka alkoi joulukuussa 1847, hän

kaikkine tovereineen katosi niin jäljettömiin, ettei ole milloinkaan

saatu pienintäkään vihiä siitä, mikä retkikunnan kohtaloksi tuli. Kun

alkuasukkaat harvoin uskaltavat vastustaa suurempaa valkoisjoukkoa,

niin ei luulla heidän tuhonneen retkikuntaa. Luultavasti se sortui

Austraalian sisäosien pitkien poutain ja veden puutteen vuoksi. Se ynnä

suunnaton helle, myrkylliset suot, ruohon puute, helposti selittävät,

miksi Leichhardtin suunnittelema suurenmoinen matka epäonnistui, mutta

hänen jäljetön katoamisensa jäi siitä huolimatta arvoitukseksi. Toiset

ovat arvelleet, että hänet yllätti äkkitulva jossain jokiuomassa,

kuljettaen hänet miehineen päivineen mukanaan ja haudaten lietteitten

ja hiekkain alle niin syvään, ettei hänestä sen koommin saatu

vähintäkään tietoa, vaikka lähetettiin useita retkikuntia kadonneita

etsimään.

Kennedyn retki Yorkin niemellä.

Yorkin niemen sisäosia tutkimaan varustautui v. 1848 E.B. Kennedy.

Mukanaan kymmenen valkoista ja Jakki Jakki niminen alkuasukas, hän

huhtikuussa nousi maihin Rockingham-lahdessa niemen juuressa, aikoen

lopulla vuotta päästä Port Albanyyn, niemen pohjoispäähän, jonne laivan

piti lähteä retkikuntaa odottamaan. Matkan tarkoitus oli tämän suuren

troopillisen niemimaan luonnonrikkauksien selville saaminen.

Matkan vaikeudet.

Matka piti ensin rannikkoa pitkin, mutta kun seudut olivat alavia

ja soisia ja tuhkatiheään oli kuljettava syvien jokien poikki ja

melkein läpipääsemättömien pensastiheikköjen puhki, niin täytyi nousta

sisämaahan vedenjakajalle. Suurimman vastuksen tuotti etenkin pitkä,

hoikka, luikerteleva ruoko, joka kierteli rungosta runkoon ja kurotti

sivuille päin pitkiä, monikoukkuisia tuntosarvia. Carron, retkikunnan

kasvitieteilijä, koetti tämmöisen köynnöksen yli saada käsiinsä jonkun

uuden kasvin, mutta paikalla häneen tarttui kymmenkunta koukkua,

ja kuta enemmän hän tepasteli irti päästäkseen, sitä kovempaan ne

tarttuivat. Hänen täytyi leikata varret poikki, ennenkuin pääsi

satimesta.

Ylemmälläkin maalla pensaikko oli tiheätä ja kasvullisuus rehevää,

niin että tie oli kirvein raivattava. Ruohoa ei kuitenkaan ollut kuin

niukalta, jonka vuoksi lampaat täytyi teurastaa laitumen huonouden

vuoksi; hevoset töin tuskin saatiin hengissä pysymään. Matkan

monista vaivoista mainittakoon pensaiston iilimadot, jotka olivat

niin toimeliaita, että matelivat miesten saappaihin ja yöllä heidän

vaatteittensakin alle verta imemään, niin että he aamulla heräsivät

ylt'yleensä verissään.

Miestappo ja verikosto.

Niemimaan alkuasukkaat olivat etevämpää rotua kuin australialaiset

yleensä. Heillä oli isot somat majat ja sangen hyvin tehdyt aseet ja

talousesineet. Mutta valkoisia kohtaan he olivat vihamielisiä. Kun

Kennedy eräänä päivänä kolmen seuralaisen keralla kulki edellä tietä

auki leikkaamassa, tapasi hän alkuasukasjoukon. Hän koetti saada aikaan

ystävälliset välit, mutta mustat heittivät valkoisia vastaan keihään.

Valkoiset ampuivat ja kaatoivat neljä alkuasukasta, ja tästä alkaen

retkikunta ja etenkin nämä neljä ampujaa olivat verikoston alaisia,

vaikka he saivatkin olla pari kuukautta aivan rauhassa. Syyskuun 10 p.

mustat tekivät yöllisen hyökkäyksen, joka kuitenkin torjuttiin, eivätkä

he sen jälkeen jättäneet rauhaan yöllä, ei päivällä.

Lokakuun alussa retkikunta oli Yorkin niemimaan keskivaiheilla. Taajat

vesakot äkkiä vaihtuivat avoimiksi nurmikentiksi. Retkikunta toivoi nyt

saavansa levätä jonkun aikaa, mutta ilo oli lyhyt, alkuasukkaat kun

sytyttivät heidän takanaan ruohokentät palamaan. Kennedy joukkoineen

pelastui vain sen kautta, että pääsi pakenemaan jo ennen palaneelle

alueelle. Hänen täytyi kiiruumman kautta pyrkiä pois palaneilta

aavoilta ja jälleen kulkea vesakoita.

Retkikunnan tila oli nyt ruoan puutteen vuoksi niin huono, että

Kennedy päätti luopua alkuperäisestä matkasuunnitelmastaan ja pyrkiä

rannikolle. Matkalla sinne oli kuljettava alueen poikki, jolla

hirmumyrsky oli tehnyt suunnattomia tuhoja. Joka puu oli aivan tyvestä

katkennut, tai oli tuuli repinyt sen maasta juurineen. Myrskyn tie

oli kolmea kilometriä leveä. Marraskuun ensimmäisellä viikolla joukko

saapui rannikon läheisyyteen. Kun yksi miehistä oli niin sairas, ettei

ollut mahdollista viedä häntä niemen päähän, jonne laivan oli määrä

tulla retkikuntaa ottamaan, jakoi Kennedy joukkonsa, jättäen osan

Weymouth-lahteen odottamaan; hän itse kolmen valkoisen ja Jakki Jakin

keralla lähti laivaa yhtymäkohdalla tapaamaan.

Retkikunnan nääntyminen.

Viikko sen jälkeen kuin Kennedy oli lähtenyt, kuoli yksi leiriin

jätetyistä miehistä. Kaksi päivää myöhemmin tuli leirille alkuasukkaita

vaimoineen, jotka töin tuskin saatiin leiristä torjutuiksi, ja

seuraavana päivänä tuli kuusikymmentä sotilasta asestettuina ja

maalattuina, ja niitä ei saatu poistumaan ampumatta.

Marraskuun 20:ntenä kuoli jälleen yksi leirin valkoisista; toverit

tuskin jaksoivat häntä haudata. Seuraavana päivänä alkuasukkaat

palasivat, muodostivat leirin ympäri piirin ja keihäät heittoasennossa

ja tanssien näyttivät, kuinka he pistäisivät valkoiset kuoliaaksi

ja kuinka nämä haavoitettuina kärsisivät. Tuntikausia täytyi

heikontuneiden, nälkiintyneiden valkoisten seisoa, aseet valmiina

hyökkäystä torjumaan. Alkuasukkaat tekivät sitten rauhan merkkejä,

kehoittaen heitä laskemaan aseet luotaan. Se ei kuitenkaan estänyt

heitä äkkiarvaamatta heittämästä leiriin keihäitään, johon valkoiset

vastasivat yhteislaukauksella. Yksi mustista kaatui ja kannettiin pois,

jonka jälkeen muut katosivat.

26:ntena kuoli jälleen eräs valkoisista ja eloon jääneet tuskin

jaksoivat kantaa häntä leiristä siihen paikkaan, johon olivat toiset

haudanneet.

Joulukuun 1:senä ilmestyi lahteen laiva, mutta ampumisista ja lipun

nostosta huolimatta se seuraavana päivänä purjehti pois.

Eloon jääneitten tila oli nyt kamala. Kaikki jauhot oli syöty, eikä

lihaa ollut ensinkään. Merenrannalta koottiin simpukoita, mutta miehet

eivät uskaltaneet lähteä leiristä kauas, peläten alkuasukkaiden

äkkihyökkäyksiä. Eräänä aamuna tavattiin leirin ohi juoksevan

puron rannalta jälleen yksi mies kuolleena, eivätkä eloon jääneet

jaksaneet muuta tehdä kuin neuloa hänet peitteeseen ja vierittää

puron suolansekaiseen veteen. Koira, viimeinen retkikunnan eläimistä,

tapettiin ja syötiin. Joskus alkuasukkaat toivat nälkiintyneille

valkoisille vähän kaloja tai kilpikonnan sisälmyksiä, ollen kuitenkin

samalla heti valmiit hyökkäämään leirin kimppuun, jos valkoiset

vähänkään osoittivat valppauden puutetta. Joulukuun 18:ntena olivat

Carron ja Goddard ainoat eloon jääneet; heidän molemmat toverinsa

tavattiin aamulla kuolleina. Molempain eloon jääneitten yrittäessä

kuljettaa pois heidän ruumiitaan, ympäröi puolensataa mustaa leirin.

Molempain valkoisten täytyi luopua hommastaan ja tarttua aseihinsa,

mutta mustat tekivät rauhan merkkejä ja koettivat lähestyä siten, että

varpaillaan vetelivät keihäitä maata pitkin. Kaksi tuntia tätä jatkui,

sitten Carron heikkouden sortamana kaatui ja hänen toverinsa ampui,

jonka jälkeen mustat hajaantuivat.

Pelastus viime hetkellä.

Heidän mentyään molemmat valkoiset sanomattomilla ponnistuksilla saivat

toveriensa jäännökset pensaikkoon raahatuksi ja risuilla peitetyksi;

hautaa he eivät jaksaneet kaivaa. Eloon jääneiden tila näytti nyt

aivan toivottomalta ja leiriin palatessaan he ihmettelivät, kumpi

aamulla tapaisi toisen kuolleena. Kun mustat aamulla hyökkäsivät

leiriin, tarttuivat valkoiset vielä kerran rihloihinsa, luullen lopun

tulleen, sillä mahdoton oli heidän enää joukkoa vastustaa. Mutta

mustat tulivatkin aseettomina ja toivat likaisen paperin, jossa oli

kirjoitusta, vaikk'ei sen sisällöstä ollut mahdollista saada selvää.

Sitten saapui uusi joukko mustia, tällä kertaa asestettuina ja kiljuen,

josta Carron toverinsa kera päätti paperin olleen vain sotajuonen, ja

he aikoivat ampua mustia, mutta samalla pensaikosta hyökkäsi esiin

muutamia valkoisia miehiä, Jakki Jakki etupäässä.

Tulijat olivat odotetun aluksen kapteeni ja tohtori, ja Carron tästä

päätti, että Kennedy oli onnellisesti saapunut perille; mutta ei hän

sen enempää kuin hänen toverinsakaan jaksanut kysyä enempää. Carronin

tila oli niin surkea, että hänen oikea olkaluunsa oli puhkaissut

nahkan, eikä hän jaksanut kävellä veneelle saakka; Goddard oli kuin

elävä luuranko. Leiristä otettiin paperit ja luonnontieteellisistä

keräelmistä, mitä kulkemaan saatiin, loput jätettiin mustille, jotka

sangen uhkaavina kokoontuivat leirin ympärille. Laivalla vasta molemmat

pelastetut saivat kuulla Kennedyn ja hänen kerallaan lähteneitten

kohtalon.

Pian sen jälkeen kuin Kennedy oli Weymouth-lahdesta lähtenyt, oli eräs

hänen miehistään vahingonlaukauksesta haavoittunut. Pohjoiseen päin

maa kävi vielä entistäänkin pahemmaksi ja sekä miehet että hevoset

uupuivat pian. Tie oli monessa paikassa kirvein avattava, niin tiheätä

oli pensasto. Ruokatavarat loppuivat, niin että täytyi syödä variksia

ja haukkoja ja hevosenlihaa. Haavoittunut huonontui niin heikoksi,

että Kennedy jätti hänet ja kaksi valkoista Shelbourne-lahteen

leiriin, jatkaen yksin mustan palvelijansa keralla matkaa sovittuun

yhtymäpaikkaan.

Näistä kolmesta leiriin jätetystä ei koskaan saatu varmoja tietoja.

Luultavaa on, että he joutuivat mustain keihäitten uhriksi.

Shelbourne-lahdessa nähtiin laivan sinne tullessa muutamain mustain

päällä paidat ja tavattiin miesten tavaroita eräästä kanootista.

Kennedy ja Jakki Jakki kulkivat eteenpäin niin nopeaan kuin

heikontuneessa tilassaan voivat. Mutta he eivät kauaksikaan päässeet,

ennenkuin musta poika älysi, että alkuasukkaita, sotilaita,

hellittämättä seurasi heidän jäljillään. Hän sen vuoksi vaati jättämään

hevoset, ne kun yhä heikontuivat ja lisäksi tekivät niin selvän jäljen,

että alkuasukkaitten oli niitä helppo seurata. Kennedy ei kuitenkaan

tähän suostunut, tuntien itsensä liian heikoksi ja ehkä luullen vaaraa

vähemmäksi kuin hänen palvelijansa.

Molemmat vaeltajat olivat jo päässeet muutaman kilometrin päähän Port

Albanysta, joka oli määrätty yhtymäkohta, kun he huomasivat tulleensa

saarretuiksi ja alkuasukkaitten lähestymistään lähestyvän. Kaiken yötä

he valvoivat, odottaen hyökkäystä. Hyökkäystä ei kuitenkaan kuulunut

ja aamulla, heidän jatkaessa pensaikon läpi matkaansa, Jakki vaati

Kennedyä ahkerasti katsomaan taakseen, ettei häntä voitaisi takaa päin

huomaamatta keihästää.

Kennedyn murha.

Pian lensikin heidän ympärilleen keihässade, ja yksi keihäs sattui

Kennedyn selkään, toinen sääreen. Kaatuessaan hän huusi mustalle

pojalleen, että tämä ampuisi, ja Jakki ampuikin heti ensimmäistä

näkemäänsä mustaa, osaten häntä kasvoihin. Sitten heitettiin yhä

enemmän keihäitä, jotka taas sattuivat Kennedyyn. Alkuasukkaitten

kantaessa pois haavoitettua miestään Jakki lähti Kennedyn avuksi,

vetäen ulos häneen sattuneet keihäät.

Taistelu sitten uudistui ja keihäitä tuli pensastosta joka suunnalta.

Kennedy tähtäsi, mutta laukaus ei palanut, ja samalla toinenkin keihäs

lävisti hänen kylkensä ja Jakkiinkin sattui keihäs silmän yläpuolelle.

Hevosiinkin sattui keihäitä, josta ne alkoivat karata pystyyn ja

tepastella, niin että satulalaukut irtaantuivat. Jakki tuki Kennedyä,

joka taas oli kaatunut, niin että hän pääsi muurahaiskekoa vastaan

nojautumaan, ja juoksi sitten pelastamaan satulalaukkuja.

Takaisin tullessaan hän huomasi Kennedyn ympärillä mustia, jotka

kuitenkin hänen lähestyessään poistuivat. Musta poika koetti turhaan

nostaa isäntänsä pystyyn. Kennedy ei ennen kuolemaansa enää muuta

voinut kuin käskeä Jakin viedä hänen muistikirjansa laivaan ja pelastaa

muut.

Jakki surustaan toinnuttuaan kantoi Kennedyn ruumiin tiheään

pensaikkoon, kuopi tomahawkillaan haudan ja multasi ruumiin siihen,

hävittäen sitten kaikki merkit, jott'eivät alkuasukkaat hautaa

löytäisi. Tämän tehtyään hän hiipi pensaikon läpi pois. Lähtien sitten

matkaa jatkamaan hän kaalasi jokien poikki, hiipi pensaikoitten

läpi, päivät syömättä, yöt tulta tekemättä, kunnes saapui laivan

ankkuripaikalle.

Laivalla ensin epäiltiin tätä mustaa miestä ja hänen merkkejään,

mutta kun vihdoin lähetettiin vene ja Jakki nälkään nääntymäisillään

ja haavoitettuna tuotiin laivaan, arvattiin siellä hänen asiansa,

ennenkuin hän oli Kennedyn muistikirjan antanutkaan. Laiva lähti

paikalla Shelbourne-lahteen, jossa kuitenkaan ei nähty merkkiäkään

leiristä. Sieltä laiva purjehti Weymouth-lahteen, löytäen vielä

Kennedyn retkikunnan kaksi viimeistä valkoista hengissä.

"Austraalian kuollut sydän".

Sturtin viimeinen retki.

Pohjois-Austraalian kautta samosi edelleenkin retkeilijöitä, ja

heidän matkainsa kautta tuli epäämättömästi todistetuksi, että sitä

suurta jokea, »Toivottua siunausta», oli turha siltä puolelta etsiä.

Ainoastaan länsirannalla oli enää aloja, joista vielä voitiin toivoa

sen suun löytymistä. V. 1845 tosin päättyi Australian rantain suuri

kartoitus, eikä länsirannaltakaan oltu tavattu semmoista jokea,

mutta jotkut toivoivat, että sen suistamo oli jäänyt samalla tavalla

huomaamatta kuin Murraynkin. Charles Sturt lähti vielä kerran

retkelle löytääkseen tuon suuren vesireitin ja laajan sisämeren,

joiden olemassaoloon hän kaikesta huolimatta varmasti uskoi. Lähtien

Adelaidesta elokuussa 1844 hän toivoi parissa vuodessa ennättävänsä

tutkia suurimman osan Sisä-Austraaliasta.

Vähän hän silloin osasi aavistaa, mitkä kärsimykset ja vaarat häntä

odottivat. Hänen viimeinen retkensä paljasti australialaisen kuivuuden

kaikkein kamalimmat hirmut, joita tosin jo moni ennen häntä oli

kokenut, mutta ei kenkään niin vakuuttavasti kuvannut.

Sturtin retkikunta, joka oli viranomaisten kustantama, oli hyvin

varustettu. Hänellä oli useita valkoisia apulaisia, joista nuori Stuart

myöhemmin saavutti suuren maineen itsenäisenä tutkijana. Hänellä oli

härkävankkureita, joilla varustuksia vedettiin, lampaita pitkin matkaa

teurastettaviksi, sekä koko joukko varahevosia retkikunnan varsinaisten

ratsujen lisäksi. Koko matka nimittäin tehtiin ratsain.

Alussa matka luonnistui hyvin. Darlingin mutkaan saakka kuljettiin

hyvin tuttuja seutuja, mutta heti kun siitä eteenpäin lähdettiin,

alkoivat vaikeudet Maat alkoivat vähitellen kohota matalaa

Stanley-vuoristoa kohti, joka erottaa Murray-Darlingin syvänteen

Sisa-Austraalian suolajärvien syvänteestä. Vuoristo oli silloin vielä

aivan tuntematon. Sturt ei tämän hedelmättömän, synkän kivierämaan

poikki kulkiessaan tiennyt aavistaa niitä suurenmoisia hopearikkauksia,

mitä se povessaan kätki. Veden puute teki jo näillä taipaleilla suurta

haittaa, mutta sitä kuitenkin löydettiin, vaikka niukasti. Sturt

apulaisineen retkeili eri suunnille hitaammin kulkevan kuormaston

edellä ja tavallisesti aina löydettiin joku lätäkkö tai lähde, josta

retkikunta saattoi janonsa sammuttaa. Laitumesta ei ollut puutetta,

kun oli länsipuolisille aroille tultu, ja yleiseen maa sitten oli

sangen avointa, joka olikin välttämätön ehto yrityksen menestymiselle.

Vuoristolta laski näille länsipuolisille aroille lyhyitä jokiuomia,

joissa tosin juoksi vettä vain kovien rankkasateiden jälkeen, mutta

joissa kuitenkin oli myöhemminkin lätäköltä ja lähteitä. Ja missä ei

ollut ensinkään maan pinnallista vettä, siellä sitä usein saatiin uomaa

kaivamalla.

Veden niukkuus.

Mutta yleistä vedenniukkuutta kuvaa sattuvasti se, että pienet linnut

heti kokoontuivat paikalle, kun ryhdyttiin kaivoa kaivamaan, jopa

toiset istahtivat kaivajan lapiollekin. Tavallisesti nämä kuivuneet

uomat huomattiin jo matkan päästä eukalyptuspuista, joita niiden

varrella kasvoi. Aavat arot vaihtelivat rivittäisten hietasärkkien

kanssa, joilla kasvoi Frenela eli Callitris nimistä, araukarian

kaltaista havupuuta, joka on Austraalian luonnekasveja samoin kuin

eukalyptitkin. Veden puute joksikin aikaa melkoisesti lieveni rankkain

sateitten johdosta, jotka tuota pikaa loivat lakeuksille lätäköitä

ja saivat uomat, »creekit», vähäksi ajaksi jokina juoksemaan. Sturt

lähetti marraskuun puolivälissä pari miestä arojen poikki luodetta

kohti maata vakoilemaan, mutta suolajärvet ja liejut ja suola-arojen

vedenpuute tekivät sille suunnalle matkustamisen mahdottomaksi. Sturt

luuli miesten saapuneen Torrens-järvelle, mutta todellisuudessa

siellä oli uusi suolajärviryhmä, jonka Flinders-vuoristo erottaa

Torrens-järvestä. Retkikunnan täytyi jatkaa matkaansa Stanley-vuoriston

länsilievettä pitkin pohjoiseen, muualla kun ei ollut vettä ensinkään.

Helle.

Eteläisen pallonpuoliskon kesä alkoi tehdä tuloaan ja kuumuus olla

kovin rasittava, allikot ja lähteet pelottavan nopeaan kuivua.

Lämpömittari harvoin laski alle +35°C, mutta toisinaan se nousi yli

50°C. Nelijalkaisia eläimiä tuskin näkyi ensinkään, lintuja sitä

vastoin runsaasti. Näistä oli huvittavin eräs lepinkäinen (Lanius),

rastaan kokoinen ruskeahko lintu, joka aamuisin säännöllisesti saapui

leirille ja koetti matkia säveliä, joita miehet sille vihelsivät. Sen

matkimislahja oli niin ihmeteltävä, että tuskin oli sitä lintua, jota

se ei olisi osannut matkia aivan erehdyttävän hyvin.

Alkuasukkaitten majoja, jopa tuliakin tavattiin tuon tuostakin, mutta

asukkaat itse livistivät pakoon, jos vain kerkisivät, niin että heitä

oli vaikea tavata. Hevoset varsinkin heitä pelottivat. Suuri osa

nähdyistä asumuksista kuitenkin oli todella autiona siihen aikaan,

kun retkikunta maan läpi kulki, erämaan pienet heimot kun muuttelivat

paikasta paikkaan, sen mukaan kuin veden ja ravinnon saanti vaati. Ne

alkuasukkaat, mitä tavattiin, olivat sangen ystävällisiä ja osoittivat

täydelleen käsittävänsä sen ystävällisyyden, jolla retkikunta,

johtajansa tarkkoja ohjeita noudattaen, heitä kohteli. Sturt oli

ottanut mukaansa paljon lahjoja, varsinkin villapeitteitä, joita

hän heille jakeli. Hän oli nimittäin jo varhaisemmilla matkoillaan

huomannut, että alkuasukkaat tässä suunnattomien ilmastollisten

vastakohtain maassa alastomuudessaan kovin usein saivat kärsiä vilua.

Tammikuun lopulla v. 1845 Sturt, jonkun matkaa 30 leveyspiirin

pohjoispuolella, leiriytyi solaan, jossa hän tapasi runsaat ja

näköjään pysyväiset vesivarat; sieltä hän retkeili joka suunnalle

ympäristöä, varsinkin vedensaantia tutkien. Eräällä retkellä Sturt

toverinsa keralla näki suunnattoman joukon haarahaukkoja (Milvus)

jotka sadoittain ympäröivät heidät ja käperin kynsin tulivat vain

muutaman jalan päähän, ennenkuin palasivat takaisin. Jos ne olisivat

kimppuun käyneet, niin olisivat molemmat matkustajat olleet hukassa.

Ne näkyivät kuitenkin päätelleen, että molemmat ratsumiehet olivat

liian vaarallisia vastustajia, peräytyivät ja kierrellen, kaarrellen

katosivat etäisyyteen. Vettä ei tavattu millään suunnalla niin

runsaasti, että retkeä olisi voitu jatkaa.

Kuivuus.

Kuumuus ja kuivuus olivat niin suunnattomat, että kaikki ruuvit

irtaantuivat, koneiden sarviosat ja kammat lohkesivat hienoiksi

liuskoiksi, lyijy putosi lyijykynistä, hiukset, samoin kuin lampaiden

villakin, lakkasivat kasvamasta ja kynnet kävivät hauraiksi kuin lasi.

Jauhot menettivät 8% painostaan, muut ruokatavarat vielä enemmän, ja

muste kuivui kynään niin nopeaan, että oli mahdotonta kirjoittaa.

Erehdyttäviä merkkejä.

Kun retkikunta ensin leiriytyi »varasto-solaansa», oli siellä paljon

eläimiä. Papukaijoja oli tuhansittain, kakaduita, kyyhkyjä ja muita

lintuja, joiden kesken monenlaiset haukat tekivät suurta tuhoa.

Mutta vähitellen ne kokoontuivat suuriin parviin ja kaikki samana

päivänä muuttivat pois, luodetta kohti lentäen. Tämä muutto vahvisti

Sturtissa sitä luuloa, etenkin kun siltä suunnalta saapui pelikaaneja

ja sorsiakin, että sillä ilmalla mahtoi olla kauan etsitty sisämeri.

Jo aikaisemmin Sturt oli huomannut, että samalle suunnalle lensi

sepelhaikaroita, kurkia ja muita vesilintuja suunnattomat laumat.

Kuoleman hiljaisuus vallitsi lintujen lähdettyä helteisessä erämaassa.

Muurahaiset ja kärpäset olivat ainoat eläimet, jotka pitivät

puoliaan tässä kamalassa maassa, ja ne vaivasivat ihmisiä ja eläimiä

hellittämättä.

Partioretkien ja alkuasukkaitten antamain tietojen johdosta SturtiIle

oli käynyt ilmi, että eteneminen oli joka suunnalle mahdotonta, vieläpä

että paluutiekin oli vedenpuutteen vuoksi katkaistu. Kuusi kuukautta,

heinäkuun puoliväliin v. 1845, retkikunnan täytyi viettää tässä

Sisä-Austraalian erämaan keitaassa voimatta kulkea mihinkään suuntaan.

Vaikea aika.

Retkikunnan jäsenistä osa sairastui, keripukki kun alkoi tehdä

tuhojaan. Sturtin lähin apulainen kuoli ja muut riutuivat niin, että

sama kohtalo näytti odottavan heitäkin, ellei apua pian tullut.

Kuumuus oli kamala, eikä kastetta ollut ensinkään. Eräänä päivänä

lämpömittari osoitti 58° varjossa, auringonpaisteessa 69°. Kolme

kuukautta keskilämpö oli yli 38°. Tämä hirmuinen kuumuus kuihdutti

kaiken kasvullisuuden ja allikoista vesi, josta koko retkikunnan henki

riippui, väheni pelottavasti. Sadetta odotettiin ja odotettiin, mutta

turhaan. Eräänä päivänä keitaaseen ryömi vanhanpuoleinen puolikuollut

alkuasukas, nälkään ja janoon nääntymäisillään ja ypö yksinään. Hänet

syötettiin ja juotettiin, hänelle annettiin peite suojaksi, ja kun

hän parin viikon kuluttua sen heitti yltään, palatakseen jälleen

erämaahan, josta oli tullutkin, oli hän lihonut siihen määrään, että

hänen auttajansa olivat sanattomina hämmästyksestä, sillä kasvoissa

ei huomannut mitään eroa. Häntä oli syötetty lampaanlihalla ja sitten

variksilla, kun huomattiin hänen näistä pitävän enemmän. Saatuaan

itsensä hyvään kuntoon häh hyvästeli auttajansa ja katosi jälleen

erämaan yksinäisyyteen. Ennen lähtöään hän kertoi Sturtille aavasta,

vedestä, jonka aallot olivat miestä korkeammat ja kalat niin isoja,

ettei niitä mikään verkko kestänyt. Sturt tuli, yhä varmemmaksi, että

siellä sittenkin oli hänen etsimänsä sisämeri, mutta hänen oli nyt

mahdotonta lähteä sitä, kauempaa etsimään.

Sade.

Vasta heinäkuun puolivälissä alkoi sataa. Alussa putosi vain muutamia

pisaria, mutta seuraavana päivänä tuli oikea rankkasade. Sateen kohina

oli vangituille retkeilijöille ihaninta soitantoa, mitä he olivat

mielestään milloinkaan kuulleet. Se oli vapautuksen sanoma, mutta Sturt

käyttikin sen tarjoamaa tilaisuutta tunkeutuakseen vain yhä kauemmaksi

sisämaahan.

Mutta sinnepäin ei maa suinkaan entisestään parantunut, sillä hän

oli tullut »Kiviseen erämaahan», jossa eivät pienet sateet mitään

merkinneet. Kolmisenkymmentä kilometriä retkikunta rämpi melkein

ylipääsemättömien tulipunaisten hietasärkkäin poikki. Nämä hämmästystä

herättävät särkät päättyivät suunnattoman laajaan tasankoon niinkuin

maan aaltojen jyrkät otsat mereen, eikä kolkon, purppuranpunaisen

aavikon pintaa rikkonut mikään muu kuin koillisessa juova matalia puita

ja kirkkaan punainen hietakumpu, joka loisti päivänpaisteessa. Ei

ainoatakaan ruohoa kasvanut tällä kamalalla vaakasuoralla aavikolla.

Sitä peittivät puolta jalkaa pitkät kivet, jotka tuuli oli pyöristänyt;

kivet olivat raudansekaista kvartsia. Sturt luuli tätä muodostusta

entiseksi merenpohjaksi, mutta päin vastoin se on vedettömyyden

synnyttämä. Se oli niin kovaa, ettei hevosten kavioista jäänyt mitään

jälkeä. Tämän erämaan takanakaan ei kuitenkaan ollut vettä, ei muuta

kuin mustaa liejua entisen vesipaikan pohjalla. Vihdoin täytyi Sturtin

taipua siihen käsitykseen, että hänen takaa-ajamansa sisämeri olikin

vain kangastus, joka sitä mukaa pakeni edemmäksi, kuta kauemmaksi hän

sitä seurasi. Sen sijasta hän oli löytänyt maita, joita kamalampia ei

edes Dante olisi voinut keksiä harhailevain sieluparkain kidutukseksi.

Kamalaa erämaata.

Siitä huolimatta retkikunta kuitenkin oli lähellä etsimäänsä järveä,

vaikkei se varsinkaan tänä pitkänä poutana olisi Sturtin toiveita

vastannut, sillä ainoastaan runsaiden sateiden jälkeen on Eyre-järvessä

vettä, silloinkin enimmäkseen suolaista. Sturt kulki Diamantina joen

poikki, joka laskee Eyre-järveen, mutta joka silloin oli aivan kuivilla.

Yhä eteenpäin piti matka, kautta uuden kamalan aavikon, jonka poikki

kulki valtavia veripunaisia hiekkaharjuja, ja tässä erämaassa kasvoi

tuo Sisä-Austraalian vitsaus, pelätty okainen spinifeks-pensas,

ainoa kasvi, joka tulee näissä erämaissa toimeen. Joka puolella

oli lumivalkoisia suolakenttiä ja kuivuneita suolapuroja, jotka

suunnattomien hohtavien käärmeiden tavoin kiemurtelivat synkän erämaan

kautta.

Vihdoin Sturtin täytyi, kaukana Eyre-järven pohjoispuolella olevissa

erämaissa, kääntyä paluumatkalle. Jos hän olisi vielä edemmäksi

kulkenut, olisi hän seuralaisineen ehdottomasti tuhoutunut. Sturtin

suuri tuuma oli auttamattomasti kärsinyt haaksirikon, mutta hän viittoi

tietä myöhemmille tutkijoille. Kolmetoista vuotta hänen retkensä

jälkeen lähti hänen kartoittajansa, M'Dowall Stuart, samoihin erämaihin

etsimistä jatkamaan.

Erämaan asukkaat.

Omituista on, että tuskin löytyi niin karua erämaata, ettei joku

vaivainen alkuasukas-perhe olisi koettanut siinä tulla toimeen.

Jonkun heidän kaivamansa kaivonkin Sturt tapasi, vieläpä siitä sai

arvaamatonta hyötyäkin. »Tälle kaivolle johti polkuja melkein joka

ilmansuunnalta ja erästä niistä kulkiessani saavuin kylään, jossa

oli yhdeksäntoista majaa, mutta ei näkynyt merkkiäkään siitä; että

niissä olisi äsken ollut asukkaita. Siellä täällä oli kaukaloita

ja jauhinkiviä, katkenneita keihäitä ja murtuneita kilpiä, mutta

ilmeisestikin asukkaat nyt olivat lähteneet jonnekin muuanne ja kävivät

näillä seuduin vain puksipuun siemeniä keräämässä, sillä maassa oli

suuret kasat tämän puun oksia ja puista itsestäänkin näkyi, että niistä

oli sato koottu.»

Janoa.

Pakollinen paluu oli Sturtille suuri pettymys, eikä hän vielä luopunut

taistelusta. Palattuaan 28:nnen leveysasteen eteläpuolelle löytämälleen

jokiuomalle, jossa vielä oli vesilätäköitä, hän jätti sinne suurimman

osan väestään ja lähti suoraan pohjoista kohti pyrkimään. Pari

leveysastetta kuljettuaan poikki kuivien karujen maitten ja kivierämaan

uudelleen tavattuaan hän kuitenkin vedenpuutteen takia palasi takaisin

ja töin tuskin pelastui. »Hitaasti palasimme jälkiämme laaksoon, jossa

olimme olleet yötä, ja viivähdimme siinä puolen tuntia, mutta ei

mikään hevosista tahtonut syödä, yhtä lukuunottamatta, joka sen sijaan

käyttikin aikansa sitä paremmin. Muut kokoontuivat ympärilleni, minun

siinä puun alla istuessani, pitäen päätään minun pääni päällä, ja oma

hevoseni nykäisi hatun päästäni huomiotani herättääkseen. Eläin parka!

Paljon olisin antanut sillä haavaa, jos olisin voinut sen kärsimystä

lieventää, mutta en voinut. Olimme kaikki samassa pulassa, ja ellemme

olisi lopulta vettä löytäneet, niin olisi meidän täytynyt yhdessä

kuolla.»

Ei pitkältäkään kuljettu, ennenkuin yksi kaatui kuolleena ja toinen

oli niin heikkona, että pelättiin senkin milloin tahansa heittävän

henkensä. Se oli jo kaatunut lakeudelle, mutta Sturt toivoi voivansa

sen pelastaa rientämällä edellä vesipaikalle ja tuomalla sieltä vettä

sen janon sammuttamiseksi. Vesilätäkkö, josta hän oli menomatkalla

saanut tätä kallista elämän nestettä, oli kuitenkin sen jälkeen

kuivunut. Näytti siltä, kuin tulisi janokuolema muittenkin hevosten ja

retkeilijäin itsensäkin osaksi.

Kyyhkynen pelastajana.

»Äkkiä lensi hietamäen takaa kyyhkynen — se oli ensimmäinen tässä

erämaassa näkemämme lintu — yksinäinen lintu — lensi ohitsemme kuin

salama, vaipui alas noin neljännesmailin päässä hetkeksi lakeudelle,

hetkeksi vain ja sitten lensi pois. Se ei olisi ennättänyt muuta kuin

nokkansa kastaa, mutta Stuart oli pannut paikan merkille ja siellä

oli vettä.» Sitä vietiin aavikolla sortuneelle hevoselle, joka täten

pelastettiin.

Päivän levättyään tämän veden luona Sturt taas jatkoi paluumatkaansa.

Erämaa oli suunnattoman laajan merenrannikon näköinen ja hietikko oli

täynnään suuria, ikäänkuin veden voimasta siihen vaipuneita kiviä.

Päivä oli sanomattoman kuuma ja hevosten kaviot niin hauraat, että

niistä sinkosi siruja, kun kiveen sattuivat. Seuraavassa leiripaikassa

oli vielä vähän vettä, mutta se oli jo niin liejuista ja haisi niin

pahalta, että sekä ihmiset että eläimet vain välttämättömyyden

pakosta saattoivat sitä juoda. Kaivot, joita Sturt oli menomatkalla

kaivattanut, olivat aivan kuivuneet ja hätä alkoi olla niin suuri, että

hänen hevosten uupumuksesta huolimatta täytyi kulkea läpi yönkin pienen

lampun valossa. Hevoset tuskin jaksoivat enää jalkojaan liikuttaa, kun

viimeistä menomatkalla kaivettua kuoppaa lähestyttiin.

Vettä! vettä!

»Esineet olivat vielä hämäriä meidän lähestyessämme sitä kohtaa,

joka nyt oli koko toivomme. Stuart kulki edellä ja huusi minulle,

että hän näki ne pienet puut, joiden alla olimme nukkuneet. Ja pian

hän näki jotain kimaltelevan sillä paikalla, jossa kaivo oli, ja

samalla jo huudahti, 'vettä, vettä'. Minun on mahdoton tätä kaikkea

kertoa tuntematta enemmän kuin kiitollisuutta Kaikkivaltiasta voimaa

kohtaan, joka meitä ohjasi.» Seuraavana päivänä retkeläiset saapuivat

jokiuomalle, jonka poikki he olivat menomatkalla kulkeneet ja jossa

oli runsaasti vettä. Kaksi hevosista tosin kaatui aavikolle, mutta

siksi lähelle, että he saattoivat palata niille vettä viemään ja siten

pelastaa ne.

Asuttu erämaan keidas.

Tämä jokiuoma, joka kartoilla yhä vielä tunnetaan Sturtin antamalla

Coopers Creekin nimellä, oli sanomattoman autiossa erämaassa siksi

huomattava ilmiö, että hän päätti käyttää loput varustuksistaan sen

tutkimiseen. Toisin paikoin uoma oli aivan kuiva, mutta kauniita

virrattomia suvantojakin oli pitkät matkat, ja rehevine rantoineen ne

autiossa erämaassa näyttivät sanomattoman kauneilta. Toisin paikoin

uoma hajaantui hyvin moneksi putaaksi, joissa vain paikoitellen oli

vettä, ja näillä matkoilla sen juoksua oli hyvin vaikea seurata. Sturt

oli ymmällään, mitä ajatella tästä omituisesta muodostuksesta. Eräässä

kohdassa hän tapasi pari alkuasukasta ja lahjoitti toiselle kirveen,

toiselle koukun. Nämä pitivät niitä, kunnes lähtivät pois, antoivat ne

silloin takaisin ja hämmästyivät suuresti, kun sitten älysivät, että ne

olikin lahjoiksi aiottu. He lähtivät sitten aamiaista hankkimaan, uivat

keskelle jokea ja alkoivat sukeltaen noutaa pohjasta simpukankuoria.

Rajatonta hämmästystä.

Alkuasukkaiden polut kävivät nyt yhä leveämmiksi ja rannoilla oli

paljon oksista tehtyjä majoja; maa siis ilmeisestikin oli taajaan

asuttu. »Emme olleet kauaksikaan ratsastaneet», kertoo Sturt,

»kun eräässä paikassa näimme alkuasukkaan oksia katkovan. Lähemmä

tullessamme huusimme hänelle, mutta siitä ei ollut apua. 70 askeleen

päästä jälleen huusimme, mutta ei nytkään hän kuullut, siitä syystä

ehk'ei, kun oksat hänen taittaessaan kahisivat. Vihdoin hän kokosi ne

kimpuksi ja heitti kimpun selkäänsä, kääntyen meistä joelle, sen poikki

kulkeakseen, mutta sattui sitten suoraan eteemme. En voi kuvata hänen

kauhuaan, enkä hämmästystään — oksakimppu putosi — hän levitti kätensä

— ja vavisten kiireesti kantapäähän alkoi huutaa niin paljon kuin ääntä

pääsi. Ratsastimme lähemmäksi ja käskin Stuartia laskeutumaan hevosen

selästä ja istumaan maahan. Tämä aluksi säikäytti mies parkaa vielä

enemmän, hän kun epäilemättä luuli miestä ja hevosta yhdeksi eläimeksi,

ja hän oli hämmästyksestä kaatua selälleen nähdessään niiden eroavan.

Mutta kun Stuart istui maahan, oikaisi hän taas itseään ja vähitellen

jonkun verran rauhoittui.» Hänen huutoonsa saapui siihen toinenkin

musta ja merkkien avulla Sturt koetti saada heiltä seuduista tietoja,

jotka kuitenkin pakostakin jäivät hyvin häälyviksi. Sturt luuli heidän

liikkeittensä ja merkkiensä osoittavan, että pohjoisen ilmalla oli

suuri sisäjärvi.