PETTYMYKSIEN MAANOSA.

Austraalian sisäosain etsijät.

Ensimmäiset purjehtijat toivat Intian meren itälaidalta löytämästään

uudesta maanosasta niin masentavia tietoja, että kului kauan, ennenkuin

sitä edes pidettiin anastamisen arvoisena.

Kun sieltä kuitenkin lopulta löydettiin hyötyisempiäkin rantoja ja

niille oli perustettu elinvoimaisia siirtokuntia, ryhtyivät yritteliäät

uudisasukkaat tunkeutumaan suuren manterensa salattuihin sisäosiin,

etsiäkseen sieltä yhä runsaampia luonnonantimia.

Mutta vain alussa tämä etsiskely todella johti suuriin saavutuksiin.

Kuta kauemmaksi Austraalian kaakkoiskulmilta retkeiltiin sisämaahan,

sitä karummiksi muuttuivat ne seudut, joita retkeilijät löysivät, sitä

useampi sai palata pettynein toivein takaisin. Rannatonta autiutta,

ilottomuutta, tyhjyyttä kohdattiin enimmäkseen, minne vain kaakkois- ja

itärannalta edettiinkin.

Sinivuoriston poikki.

Cookin ensimmäisen retken jälkeen perusti Englannin hallitus tälle

rannikolle hänen löytämänsä ja nimittämänsä Botany Bayn (vert. III,

s. 147) viereiseen Port Jacksoniin siirtokunnan, jonka ensimmäisiksi

asukkaiksi lähetettiin vankeja. Näin syntyi Sydney, Uuden Etelä-Walesin

pääkaupunki. Yritys menestyi kutakuinkin, vaikka kotimaa koetti

rajoittaa apunsa niin vähään kuin suinkin, ja myöhemmin perustettiin

joukko muitakin siirtokuntia; kuten Melbourne, Adelaide ja

länsirannikon siirtokunnat. V. 1803 perustettiin Tasmanian ensimmäinen

kaupunki Hobartown ja vankisiirtokunta oli sekin. Kun Sydney oli

päässyt jonkun verran vaurastumaan ja kapea merenrannikko alkoi tuntua

liian ahtaalta, alettiin sieltä tunkeutua Austraalian pelottaviin

sisäosiin.

Bass.

Sitä ennen täytettiin kuitenkin ne aukot, jotka olivat jääneet maanosan

ulkopiirteeseen. Bass, nuori lääkäri, läksi nuoren Flinders nimisen

meriupseerin keralla seurailemaan Tasmanian rannikkoa, ja vasta nämä

molemmat pienellä »Tom Thumbillaan» löysivät salmen, joka erottaa

saaren mannermaasta, ja joka on saanut Bassin salmen nimen. Flinders

myöhemmin tutki Port Phillipsin, jonka perukassa nykyään on Austraalian

loistavin kaupunki, Melbourne, ja paransi tarkkain luotausten ja

paikanmääräysten kautta Austraalian useimpain rantain karttaa. Hänen

jälkeensä muut tätä työtä jatkoivat.

Ensimmäiset sisämaan tutkijat.

Mutta sisämaan kartta oli kauan tyhjää täynnään. Toisinaan pääsi aina

joku vanki karkaamaan sisäosiin, jossa hän joko nälkään tai janoon

menehtyi, taikka rupesi alkuasukkaitten keralla elämään, mutta nämä

eivät tuoneet tietoja näkemistään. Ne, jotka Sydneystä yrittivät

tunkeutua sisämaahan, kohtasivat piankin Sinivuoriston muurin

rotkoineen, seinämineen ja kuiluineen, eikä tämän vuoriston poikki

näyttänyt olevan mahdollista päästä millään keinoilla.

Jo ensimmäisinä vuosina Sidneyn perustamisen jälkeen koetettiin sieltä

päästä noille vuorille, jotka taivaansinisenä seinänä juoksivat

merenrannikon kanssa 'yhdensuuntaisina, mutta välillä oleva maakin

oli niin ryhmyistä ja takkuista, ettei sen poikki ollut mahdollinen

päästä ilman suuria ponnistuksia. Kun emämaa kuitenkin lähetti vankeja

laivanlastin toisensa jälkeen ja näille annettiin maata asuttavaksi,

levisi asutus muutamassa vuosikymmenessä vuoriston juurelle saakka ja

tämän ahdistava vaikutus alkoi yhä kipeämmin tuntua.

Vuosia sen jälkeen kuin Sinivuoriston poikki oli ensimmäinen tie

tehty, kävi Charles Darwin matkallaan maan ympäri siihen tutustumassa,

ja hänen kuvauksestaan saamme käsitystä ensimmäisten tienraivaajain

voitettavista vaikeuksista.

»Nämä laaksot», hän kirjoittaa »Luonnontutkijan matkassa», »jotka

niin kauan olivat voittamattomana esteenä toimitarmoisimpienkin

siirtolaisten yrityksille tunkeutua maanosan sisustaan, ovat

sangen merkilliset. Suuria, käsivarren tapaisia lahtia ulottuu

päälaakson haarautumain yläpäästä hietakivipöytämän sisustaan.

Hietakivi puolestaan usein lähettelee laaksoihin vuoriniemiä, jopa

usein jättäen ne suuriksi, melkein eristetyiksi lohkioiksi. Jos

mieli johonkin tämmöiseen laaksoon laskeutua, täytyy ehkä tehdä

parinkymmenen mailin kierros. Muutamiin niistä ovat maanmittarit

päässeet tunkeutumaan vasta aivan viime aikoina, eivätkä uudisasukkaat

vieläkään ole voineet viedä niihin karjojaan. Mutta merkillisintä

niiden rakenteessa on, että vaikka ne yläpäästä ovat monta mailia

leveät, kapenevat ne tavallisesti suusta niin ahtaiksi, että niihin

on mahdoton päästä. Valtionmaanmittari Sir Thomas Mitchell koetti

turhaan ensin kävellen, sitten ryömien valtavain hietakivipaasien

välitse nousta sen kuilun läpi, josta Grose joki laskee Nepeaniin.

Grosen laakso tosin on yläpäästään, kuten omin silmin näin, mitä

kaunein, muutaman mailin levyinen tasainen syvänne, mutta sitä ympäröi

joka puolella kallioseinämät, joiden laen ei luulla millään kohdalla

olevan vähemmän kuin kolmetuhatta jalkaa korkean merestä lukien. Kun

Wolganin laaksoon ajetaan karjoja (kulkemaani polkua pitkin, joka on

osaksi luonnonmuodostus, osaksi maanomistajan tekemä), ei ole pelkoa

sen karkuun pääsemisestä, sillä tätä laaksoa ympäröivät joka puolella

pystysuorat kallioseinämät ja kahdeksan mailia alempana se puolen

mailin leveydestä kapenee vain kapeaksi rotkoksi, jonka kautta sekä

ihmisen että eläimen on yhtä mahdoton päästä.»

Maan kartoittajain työ oli niin vaikea, että he joskus viikkokauden

turhaan yritettyään päästä jollekulle hyvinkin läheiseltä näyttävälle

kukkulalle, saivat kiittää luojaa, kun pääsivät pois niistä kurujen,

rotkojen, kalliolaaksojen ja paasikoiden sokkeloista, joihin olivat

joutuneet.

Bass, joka niin huomattavalla tavalla edisti Austraalian rantojen

tutkimista, yritti Sydneystä käsin tunkeutua Sinivuoristonkin poikki,

mutta joutui jo ensi rintamalla niin sekavaan kurujen ja rotkojen

labyrinttiin, että hänen tyhjin toimin täytyi palata takaisin. Hacking,

merimies hänkin, ponnisteli seitsemän päivää löytääkseen jotain juonen

tapaista niiden sotkuisten vuorennokkain, harjanteitten, kurujen ja

kuilujen läpi, joita joka puolella oli vastassa, mutta lopulta hänen

täytyi palata asunnoille vakuutettuna siitä, että ihmisen oli mahdoton

milloinkaan päästä näiden vuorien poikki. Muuan sotilashenkilö teki

monta yritystä, pitäen kaikista kokemuksistaan laajaa päiväkirjaa,

mutta lopun lopuksi hänenkin täytyi heittää kesken. Cayley pääsi

kuitenkin viime vuosisadan alussa tunkeutumaan siksi kauas, että hän jo

luuli tulleensa viimeisen kalliorintaman päälle, mutta sen päältä hän

tapasikin uuden seinämän, jonka päälle oli aivan mahdoton kiivetä ja

josta oli mahdoton löytää ainoatakaan aukkoa. Hänen kokemuksistaan oli

kuitenkin muille paljon apua.

Ankara pakko lopulta johti voittoon. Uuden Etelä-Walesin siirtokunnat

saivat viime vuosisadan ensimmäisen vuosikymmenen lopulla kokea erään

noista aika ajoin sattuvista pitkistä pouta-ajoista, jotka ovat

Austraalian ilmaston kirous. Sademäärä, joka ei tavallisinakaan vuosina

ole runsas, alkoi vähenemistään vähentyä. Joet alkoivat aleta, maa

kuivua ja kasvullisuus kuihtua. Maanviljelys tyrehtyi, kun kylvetty

siemen ei itänyt, ja karjat, joitten luku oli kasvanut niin suureksi,

etteivät laitumet tuoreinakaan vuosina enää tahtoneet niille riittää,

alkoivat ruoan ja veden puutteen vuoksi kuolla. Uudisasukkaita uhkasi

perikato, nälkäkuolema kaikkia, jotka eivät hallitukselta saaneet

jokapäiväistä leipäänsä. Moni mies näihin aikoihin katseli ja katseli

tuota sinistä seinämää, joka sisämaan puolella sulki uudisasutuksen

alueet, erottaen kapean, kuihtuneen rantakaistaleen vuoren takana

kuvitellusta runsaudesta. Mutta niin monta kertaa oli sen poikki

yritetty turhaan tunkeutua, että näytti melkein mielettömältä yrittää

sitä nyt, kun joet olivat kuivuneet ja kaikki ruoho lakastunut.

Kolme nuorta miestä, Wentworth, luutnantti Lawson ja Blaxland, päätti

kuitenkin yrittää. Alussa he mikäli mahdollista kulkivat edellisten

yrittäjäin jälkiä. Rinteitten jyrkkyys ei ollut ainoa vaikeus, mitä

heidän oli voitettavana, ne olivat lisäksi ylenmäärin rosoiset,

täynnään syviä rotkoja ja kuiluja, joita purot olivat uurtaneet.

Erään mutkallevan harjanteen lakea kulkien he pääsivät kiertämään

syvän rotkolaakson, vaikka laki olikin niin kapea, että ratsuhevoset

tuskin mahtuivat perättäisessä rivissä sitä kulkemaan. Edempänä

harjanne kuitenkin leveni ja retkeilijät pääsivät sitä piikin pienelle

pöytämälle, jolla he viettivät ensi yönsä.

Matkan jatkoa suosi sitten aluksi verraten tasainen maa, jolla ei ollut

kuiluja ensinkään, kunnes tuli vastaan seuraava rosorintama. Siellä he

joutuivat notkojen, rotkojen, äkkijyrkkäin kallioiden ja hirmuisten

kuilujen sokkeloon, joka oli kymmentä kertaa pahempi kuin ensimmäisellä

portaalla tavattu. Harjanne, jota he kompuroivat ylöspäin, saattoi

äkkiä päättyä parinsadan jalan korkuisen kuilun partaalle. Laakso,

johon he olivat sanomattomalla vaivalla päässeet laskeutumaan, saattoi

lopulta päättyä kuruun, jonka sulkivat monen sadan jalan korkuiset

äkkijyrkät kalliot. Tasaiselta näyttävä metsittynyt ala saattoikin olla

lähempää tutkien aivan täynnään halkeamia ja rotkoja, jotka taajan

aluskasviston vuoksi olivat kahta vaarallisempia. Joka puolella oli

vaikeuksia ja vaaroja. Ainainen tapaturman ja kuolemankin vaara uhkasi

heitä heidän kiipeillessään lukemattomia rinteitä ja harjanteita,

jotka louhuisina ja ryhmyisinä sulkivat heidän tiensä. Ja tuskin oli

päälle päästy, ennenkuin oli edessä kahta vaarallisempi mäenlasku.

Päivän toisensa jälkeen he ahersivat ja ponnistelivat, voittaen yhä

uusia vaikeuksia ja näyttämättä kuitenkaan pääsevän minnekään. Lopulta

epätoivo jo alkoi vallata heidän mielensä. Mutta sitä suurempi oli

sitten heidän hämmästyksensä, kun he, kavuttuaan kotvan rosoista

selännettä pitkin, jolta jykevä metsä esti minnekään näkemästä, äkkiä

huomasivat tulleensa jyrkkään suistuvalle kallionpolvekkeelle, josta

oli vapaa näköala leveään avoimeen laaksoon, laaksoon joka vietti

länteen päin! Taivaanrannalla näkyi tosin edessäkinpäin rosoisia

vuorijonoja, mutta niiden epätasaisuus ei ollut mitään sen rinnalla,

mitä he jo olivat voittaneet.

Evans löytää uusia jokia.

Kiivettyään laaksoon retkeilijät kulkivat muutamia maileja siinä

juoksevan joen vartta ja tulivat vakuutetuiksi siitä, että se juoksi

vuoriston poikki sisämaahan. Kuukauden poissa oltuaan he näine

tietoineen palasivat Sydneyhin, jossa uutinen herätti mitä suurinta

innostusta. Valtionmaan mittari Evans lähetettiin oikopäätä työtä

jatkamaan.

Viikon Evans seurueineen oli matkalla, ennenkuin saapui siihen

paikkaan, josta Wentworth tovereineen oli takaisin kääntynyt. Tuota

pikaa hän sai selville, että löydetty joki olikin Grosen syrjäjoki ja

siis palasi takaisin rannikolle, mutta kovin vaikeita matkoja ei enää

tarvinnut kulkea, ennenkuin Evans saavutti todella vedenjakajan ja

löysi sen takaa sisämaahan laskevan joen. Viikon sitä seurattuaan ja

ihailtuaan sen rantain kauneutta ja viljavuutta, hän näki sen laskevan

suurempaan jokeen, jonka hän siirtokunnan maaherran kunniaksi nimitti

Macquarieksi; alkuasukkaitten käyttämä nimi oli Wambool.

Macquarie oli melkoinen joki, jonka varrella hedelmällisissä maisemissa

oli viljalta kenguruita, emuja ja muuta riistaa. Paljon alkuasukkaitten

savujakin Evans näki niinä kahtenatoista päivänä, jotka hän virran

vartta kulki, mutta vain muutamia naisia ja lapsia hän tapasi.

Retkikunnan palattua Sydneyhin ilosanomineen lähetettiin paikalla

vankiosastoita rakentamaan vuoriston poikki tietä, ja huhtikuussa 1815

maaherra itse saattoi käydä uutta tietä pitkin vuoriston takana omin

silmin katsomassa löydetyn maan rikkauksia.

Evans palasi sitten etsiskelyitään jatkamaan ja löysi toisia kauniita

maita kauempaa etelästä ja toisen joen, jolle hän, maaherran sukunimen

jo käytettyään, antoi hänen etunimensä Lachlanin. Siirtokunnassa tämän

löydön kautta yhä vahvistui toivorikas mieliala, ja samalla udeltiin

ja aprikoitiin moneen suuntaan, mihin nämä joet mahtoivat virrata ja

laskea.

Oxley tutkii Macquarien ja Lachlanin.

Vuoden 1817 alussa kuvernööri Macquarie lähetti valtionmaanmittarin

luutnantti John Oxleyn tutkimaan edelleen molempia löydettyjä jokia,

varsinkin Lachlania, joka niistä näytti mielenkiintoisemmalta.

Kerallaan Evans ja valtion kasvitieteilijä, apulaisia ja kaksi venettä

Oxley huhtikuussa 1817 saapui Lachlanille, jolle molemmat veneet

työnnettiin varustuksia viemään, Oxleyn itse kulkiessa ratsain rantoja

pitkin. Joki oli 30 tai 40 metriä leveä ja suuria puita kasvoi sen

rannoilla, muodostaen toisin paikoin lehväkaaria uoman yli.

Alkuasukkaita.

Toisella rannalla nähtiin alkuasukkaita, joista parikymmentä ui joen

poikki, nakaten yli tultuaan kivikirveensä valkoisten jalkoihin,

ollakseen yhtä aseettomat kuin nämäkin. He olivat rotevia, miehuullisia

miehiä, isopartaisia. Joillakuilla oli opossumin nahkoista neulotut

viitat. Oxley keräsi joukon sanoja, voidakseen tuonnempana keskustella

heimojen kanssa, mutta näytti siltä, kuin olisi joka heimolla ollut

oma kielensä, niin pienellä alalla näitä sanoja ymmärrettiin. Rannikon

murteita ei ensinkään ymmärretty vuoriston takana.

Retkikunta kulki sitten myötämaahan lakeita maita, laatien karttaa

ja kooten kasveja. Ruohomaiden kanssa vaihteli matalia pensaikoita,

jotka suuresti hidastuttivat kulkua. Alkuasukkaitten ohuita sinerviä

savupatsaita näkyi lakkaamatta, mutta viikkokauteen ei tavattu

ainoatakaan sielua. Riistaa oli runsaasti ja joessa oivallisia kaloja.

Lakeuksilla.

Kuta kauemmaksi retkikunta eteni, sitä laihemmaksi kävi maa kuitenkin

ja kasvullisuus heikommaksi, kunnes matala harva pensasakaasia peitti

lakeudet silmän siintämättömiin. Lopulta ei ollut helppo löytää sen

vertaakaan laidunta kuin olisi hevosille tarvittu. Oxleyn arvolause

maasta alkoi käydä sitä huonommaksi, kuta kauemmaksi hän kulki, ja

lopulta hän oli vakuutettu siitä, etteivät nämä lakeudet milloinkaan

kelpaisi ihmisen asuttaviksi. Siinä hän kuitenkin erehtyi, sillä

nykyään niillä on vahva asutus.

Taivas oli kauttaaltaan ollut selkeä, sadetta ei kukaan muistanut

ajatellakaan, maa oli halkeillut kuivuuttaan, mutta siitä huolimatta

ilmestyi äkkiä lähestyvän tulvan varoittavia oireita. Eräänä aamuna

retkikunta huomasi joessa veden yön aikana nousseen yhden jalan.

Ainoa mahdollinen selitys oli se, että vettä oli satanut takana

Sinivuoristossa, josta oli loitottu 240 kilometriä, vieläpä niin

rankasti, että vesi pian nousi äyräittensä tasalle ja alkoi tulvia

niiden ylikin. Koko lakeus alkoi muuttua järveksi, jossa ei näkynyt

ainoatakaan paikkaa, mihin retkikunta olisi voinut leiriytyä.

Retkikunnan tila ei suinkaan ollut kadehdittava. Joki alkoi hajaantua

lukuisiin haaroihin, jotka lopulta aivan sekaantuivat syntyneeseen

rämeeseen, niin etteivät veneet enää löytäneet uomaa. Matkustaminen

kävi niin vaivalloiseksi, ettei päästy eteenpäin kuin mitättömiä

matkoja, ja kun vesi yhäkin nousi, ei Oxleylla ollut muuta neuvoa

kuin poiketa Lachlanilta suoraan sivullepäin, päästäkseen kuivemmalle

maalle. Kun näytti mahdottomalta palata takaisin samaa tietä, kääntyi

hän lounatta kohti, kulkeakseen siihen suuntaan merenrannalle saakka.

Sangen pian retkeläiset pääsivät jälleen kovalle maalle, joka aluksi

oli niin kuivaa, ettei ensimmäisenä päivänä tavattu vettä ollenkaan.

Toisenakin päivänä se oli suuren etsimisen takana ja vielä kolmantena

ja neljäntenäkin, niin että sekä miehet että juhdat alkoivat nääntyä.

Sitten alkoi edessäpäin näkyä korkeanlaisia vuoria ja eräälle näistä

retkeläiset nousivat, nähdäkseen maata laajemmalta. Lakeuksilta nousi

täälläkin alkuasukkaitten korkeita savupatsaita, vaikka retkeilijät

olivat luulleet maan olevan aivan asumatonta. Heidän takaisin

leirilleen tullessaan olivat hevoset karanneet vettä ja laidunta

etsimään ja viikko kului, ennenkuin ne oli kaikki löydetty.

Pensastiheiköt.

Toukokuun viimeisenä päivänä retkikunta tuli vyöhykkeeseen, jossa

kasvoi niin tiheässä oka-akaasiaa ja köynnöksiä, että sen läpi oli

aivan mahdoton päästä hakkaamatta tietä kirvein ja tomahawkein.

Mailittain täytyi näin raivata polkua, ennenkuin päästiin selvemmille

maille.

Kun hevosia alkoi kuolla veden ja laitumen puutteen vuoksi, ei Oxleylla

ollut muuta neuvoa kuin taas muuttaa matkan suuntaa ja pyrkiä pohjoista

kohti. Sillä paikalla, jolta retkikunta kääntyi, olisi jälleen täytynyt

hakata tie laajan akaasiapensaikon läpi, ja tämä, ynnä lakeuden yhä

lisääntyvä karuus, sai retkikunnan muuttamaan suuntaa. Se ei saattanut

tietää, ettei enää olisi tarvinnut montakaan päivämatkaa kulkea,

ennenkuin se olisi tavannut suuren Murrumbidgee-joen ja maan, joka on

Austraalian hedelmällisimpiä.

Retkikunnan oli edelleenkin yhtä vaikea löytää laidunta ja vettä,

jota paitsi miestenkin annoksia täytyi ruveta vähentämään, ja sitä

suurempi oli senvuoksi ilo, kun alkoi rankasti sataa. Ilo ei kuitenkaan

ollut pitkällinen, sillä parin päivän kuluttua maa oli kastunut niin

veteläksi, että sekä miehet että hevoset upposivat siihen nilkkaa

myöden. Edelleen kulkiessaan retkikunta ällistyksekseen tapasi

uudelleen Lachlanin, joka siis ei ollutkaan suohon kadonnut, vaan sen

läpi juostuaan uudelleen jatkoi jokena lounatta kohti. Oxley lähti

uudelleen sitä seuraamaan, johon kehoitti laitumenkin runsaus ja joen

kalaisuus. Lakeuksilla, joilla metsät ja niityt vaihtelivat, oli sitä

paitsi runsaasti kenguruita ja emuja. Hyviä maita ei kuitenkaan ollut

pitkältä, vaan joki katosi uudelleen suohon, sen takaa jatkoi jokena ja

hävisi uuteen suohon. Tämän suon pohjan olivat äyriäiset kaivaneet niin

täyteen koloja, että sekä miehet että hevoset alituiseen kompastelivat.

Soiden välinen maa oli taas vaihteeksi hyvän karua.

Heinäk. 5 p. näkyi luoteessa vedenpinta, joka levisi rannattomiin

— laaja tulvan peittämä suo, eikä lännessä muuta kuin joitakuita

jokea paartavia puita. Nyt loppui Oxleyn kärsivällisyys. »Tämän maan

autiudessa on yksitoikkoisuutta», hän kirjoittaa, »joka väsyttää

enemmän kuin voin sanoin kuvata. Yksi puu, yksi maanlaatu, yksi

vesi, yhdenlaista lintua, kalaa tai eläintä on kymmenien ja satain

mailien matkat.» Entistäkin varmempana siitä, ettei sisämaa kelvannut

valkoisten asuttavaksi, hän jälleen kääntyi suunnastaan, vaikk'ei hänen

olisi suon takana kauaakaan tarvinnut Lachlania seurata, ennenkuin

olisi tullut Murrumbidgeen.

Paluumatkalla retkikunta alussa seurasi Lachlania, kunnes pääsi sen

yli kulkemaan. Tavattiin sekä alkuasukkaita että heidän hautojaan,

joista Oxley antoi jonkun avata, voidakseen laatia kertomuksen

hautaamistavoista. Maa alkoi parantua. Akaasiat alkoivat puhjeta

keltaiseen kukkaan; kukat suuresti ilostuttivat niiden lehvien

alakuloista värisävyä. Puissa näkyi joka puolella pykäliä, joita

alkuasukkaat olivat niihin tehneet kivikirveillään, kiivetessään

opossumeja etsimään. Elok. 10 p. alkoivat Sinivuoriston uloimmat

harjanteet näkyä sinisinä, korkeina ja rosoisina. Pari päivää myöhemmin

retkikunta metsäin läpi ratsastaessaan tapasi alkuasukkaita. Oxley

kertoo kohtauksesta seuraavasti:

Alkuasukkaita.

»Olimme juuri pystyttäneet telttamme, kun kuulimme erään alkuasukkaan

kivikirveen kalkkeen hänen puuhun kiivetessään. Hiivimme ääneti

paikalle ja yllätimme hänet, juuri kun hän oli alas tulemassa. Hän ei

huomannut meitä, ennenkuin olimme aivan puun alla, ja hänen pelkonsa

ja hämmästyksensä oli sanomaton. Koetimme kaikin tavoin ystävällisillä

liikkeillä saada hänet alas tulemaan, mutta turhaan. Hän huusi kovalla

äänellä, kutsuen ilmeisestikin tovereitaan apuun. Odottaessaan hän

nakkasi meille saamansa saaliin, rengashäntäisen opossumin, kutsuen

meitä merkeillä sitä ottamaan. Pian tulikin siihen toinen alkuasukas ja

toinen laskeutui nyt puusta maahan. Molemmat vapisivat ylenmäärin, he

olivat aivan pelosta juopuneet, tekivät tuhansia temppuja, nauroivat

hillittömästi, tekivät päällään omituisia liikkeitä. He olivat

molemmat parinkymmenen ikäisiä nuorukaisia ja sekä kasvoiltaan että

muulta ruumiiltaan hyvän näköisiä, mutta nahka ja sen alainen lihakin

oli pitkin selkää ja ruumista viilletty pitkiin, kauhean näköisiin

kaistaleihin, jotka olivat koholla ja jotkut kolmeneljännestuumaakin

syvät. Niitä oli niin taajassa, että alkuperäistä nahkaa tuskin

näkyi ensinkään. Tulokkaalla oli kolme tai neljä pientä opossumia ja

käärme ja nämä hän niinikään laski maahan eteemme. Talutimme heidät

telttaamme, jossa he siihen määrään ihmettelivät kaikkea, mitä näkivät,

että selväänkin huomasi, etteivät he ennen olleet nähneet valkoisia.

Mutta tomahawkeista he varmaan olivat ennen kuulleet, ehkä olivat niitä

nähneetkin, sillä kun annoimme toiselle tämmöisen intiaanikirveen,

painoi hän sitä rintaansa vastaan ja osoitti mitä suurinta iloa.

Ihailtuaan sitä jonkun ajan he huomasivat leveän nuolen, joka siihen

oli kummallekin puolelle leimattu ja joka tarkalleen muistutti emun

jälkeä. Tämä heitä huvitti suunnattomasti ja monta kertaa he osoittivat

sitä ja emun nahkoja, jotka meillä oli kanssamme. Kaiken aikaa he

kuitenkin tarkkaan hoitivat opossumiensa paahtamista ja tuskin olivat

ne vielä kauttaaltaan lämmenneet, ennenkuin he aukaisivat ne ja ottaen

ulos sisälmysrasvan tarjosivat sen meille parhaana herkkuna. Kun emme

siitä huolineet, söivät he sen itse ja peittivät opossumit jälleen

kuumaan tuhkaan. Kun riistaeläimet näyttivät kauttaaltaan kypsyneen,

laskivat he ne, käärmeen ja meiltä saamansa esineet maahan, osoittaen

merkeillä, että he halusivat lähteä pois. Sen me tietysti sallimmekin

ja he myös saivat ottaa mukaansa vähät saaliinsa ja muita pieniä

esineitä, mitä meiltä liikeni.»

Elokuun viimeisinä päivinä retkikunta saapui Bathurstiin, ensimmäiseen

Sinivuoriston taa syntyneeseen siirtokuntaan. Loppumatkan se

oli kulkenut Macquarien maisemien kautta, ja ne siihen määrään

ihastuttivat sen jäseniä, että siirtokunnan viranomaiset päättivät

lähettää ylimaamittarinsa uudelle retkelle. Oxley oli retkellään

tullut vakuutetuksi siitä, että Austraalian sisäosa oli suurena

järvenä ja merenä, johon vuorilta lähtevät joet laskevat, Lachlania

lukuunottamatta, jonka hän luuli päättyvän suohon. Tämä teoria sai

tukea siitä, ettei oltu huomattu ainoankaan suuren joen laskevan

maanosan sisustasta mereen, vaikka rannat oli ympäriinsä jotenkin

tarkkaan tutkittu ja kartoitettu. Myönnettiin kuitenkin mahdolliseksi

sekin, että maanosan koko sisusta oli aavaa erämaata. Maaherra

Macquarie lähetti nyt Oxleyn Macquarie-jokea seuraamaan niin kauas,

että näkisi sen joko laskevan otaksuttuun sisämereen tai kuivaan

erämaahan häviävän.

Uudelle retkelle.

Toukokuussa 1818 Oxley lähti Bathurstista, mukanaan tälläkin

kertaa Evans, pari muuta apulaista, lukuisa palveluskunta ja hyvin

varustettu retkikunta. Veneet lähetettiin nytkin jo edeltäpäin joelle.

Macquarie-joki ja sen maisemat olivat aluksi noin parinsadan kilometrin

matkan hyvin viehättävät. Kauniit suvannot jatkoivat toinen toistaan,

rannoilla kasvoi ruohoa ja isoja puita ja joella ui niin lukemattomat

joukot sorsia ja mustia joutsenia, etteivät ne edes viitsineet lentoon

nousta veneiden sivu soluessa. Oxley tapasi täällä alkuasukkaita,

jotka olivat hänelle tuttuja edelliseltä retkellä. Eräältä mieheltä

ajeltiin hänen valtava partansa ja tämä ilahutti heimon muita miehiä

siihen määrään, että heidätkin oli kaikki ajeltava. Mutta muutoin

alkuasukkaat tarkkaan karttoivat retkikuntaa, missä se suinkin oli

mahdollista, paitsi semmoisilla seuduilla, missä he osoittivat ilmeistä

vihamielisyyttä.

Vihamielisiäkin alkuasukkaita tavattiin, vaikka he enimmäkseen

tyytyivät vain heristelyihin ja vaatimaan kädenliikkeillä ja vihan

eleillä vieraita poistumaan. Jotkut kuitenkin nakkasivat jonkun

aseenkin.

Kesäkuun lopulla maan ja joen luonne alkoi muuttua samanlaiseksi kuin

Lachlaninkin suoseuduilla. Se oli kauttaaltaan tasaista lietemaata,

mutta parissa paikassa kohosi kuitenkin rannattomasta tasaisesta

lakeudesta kallionkyhmy, jonka laelta oli laaja, vaikk'ei suinkaan

rohkaiseva näköala. Edessäpäin näkyi vain lakeutta lakeuden takana

ja jokunen etäinen suo, itäpuolella taas mahtava vuorenselänne, joka

äkkijyrkin otsin suistui lakeuteen.

Matkaa vielä jonkun päivän jatkettua alkoi joki tulvia äyräittensä

yli lakeudelle ja edessä oli räme, jota Oxley lähti veneellä

tutkimaan. Lähes viisikymmentä kilometriä hän tunkeutui tähän sankkaa,

miehenkorkuista ruokoa kasvavaan rämeeseen, jossa ei ollut mahdollista

mitään nähdä ja jossa retkeilijät lopulta eksyivät virran uomastakin.

Oxley oli vakuutettu siitä, että hän nyt oli tullut otaksutun sisämeren

mataliin rantavesiin, ja kääntyi takaisin muun matkueen luo. Siellä

täytyi odottaa kymmenkunta päivää Evansia, joka oli retkeillyt idässä

näkyvälle vuorelle, löytäen sieltä uuden melkoisen joen, joka sai

Castlereaghin nimen. Sinne lähti sitten koko retkikunta, mutta uuden

joen rannalla sen yllätti tulva, joka peitti koko lakeuden, niin että

retkeläisten täytyi pienellä kunnaalla viettää seitsemän päivää veden

piirittämänä. Tämän ajan kuluttua he saattoivat nousta melkoiselle

vuorelle ja nähdä sieltä laajalle yli lakeuksien ja niihin päättyvän

vuoristorintaman.

Vaikeita matkoja.

Lähtiessään matkaa jatkamaan he tulivat uudenlaiselle pahalle maalle,

joka milt'ei vei voiton kaikesta, mitä he olivat siilien saakka

kokeneet. Semmoista maata Austraaliassa tavataan monessa paikassa

sateiden jälkeen. Ylinnä on paria kolmea tuumaa vahvalta kevyttä

multaa, jolla on niukka kasvullisuus, tämän alla taas kahdeksaatoista

tuumaa vahvalta löyhää hiekkaa ja liejuista vettä ja pohjana kalliota

tai kiveä. Kun siihen astui, pirskui vesi monta tuumaa korkealle ja

riittävän suuren painon alla pintakerros puhkesi ja jalka upposi

hietaan ja liejuun, takertuen siihen kuin suohon. Ihmisen oli kovin

vaikea kulkea tämmöisen maan poikki ja hevosen melkein mahdoton.

Jonain päivänä päästiin vain kymmenkunta kilometriä etenemään ja

sittenkin täytyi hevosten kantamukset purkaa ja viedä miesten selässä

pahimpain paikkani yli. Hevoset uupuivat siihen määrään, että ne heti

leiripaikalla, kun kantamukset oli riisuttu, kävivät miesten ympärille

maata kuin koirat.

Elokuun 25 päivään saakka retkikunta ponnisteli tämmöistä maata

eteenpäin ja sanomatonta huojennusta tunsivat kaikki, kun lieju

vihdoin loppui ja tultiin metsäisille kunnasseuduille ja laajoille

ruoholakeuksille.

Kaunis vesiputous.

Kääntyen sitten vuoriston poikki merenrannalle pyrkiäkseen retkeilijät

piankin joutuivat sangen epätasaiselle maalle ja erään leveän joen

vartta kulkiessaan näkivät tämän äkkiä katoavan syvään kuiluun.

Tarkemmin paikkaa tutkiessaan he huomasivat sen muodostavan putouksen,

joka kauneudessaan voitti kaikki, mitä he olivat siihen saakka

osanneet kuvitellakaan. Vesi putosi kahtia jakaantuneena pystysuoran

kallioseinämän partaalta seitsemänkymmenen metrin levyisenä suihkuna

seitsemänkymmenen metrin syvyiseen kuiluun, synnyttäen korvia huumaavan

pauhun ja kastellen katsojat vihmallaan kolmensadan metrin päähän.

Kierrettyään kallionhalkeamassa eteenpäin puolen kilometriä se

uudelleen hyppäsi yhdellä kaatumalla kolmekymmentä metriä ja loikki

sitten edelleen portaalta portaalle kolmen tai neljänsadan metrin

korkuisten kallioseinämäin välitse.

Retkikunta kulki uutta suuntaa Sinivuoriston poikki ja voitettavat

vaikeudet olivat suunnattomat. Tien löytäminen oli niin vaikeata,

että retkikunta toisinaan selänteitten yli kiipeillessään nousikin

yhä korkeammalle, vaikka se jo oli tullut vedenjakajan poikki.

Parintuhannen metrin korkeudesta näkyi laajain metsäin takaa vihdoin

Tyynimeri.

Merenrannikolla, noin 150 kilometriä Sydneystä pohjoiseen, alkuasukkaat

olivat sotaisia ja kavalia ja retkikunnan täytyi taistella, ennenkuin

pääsi Newcastlen siirtokuntaan. Yksi miehistä haavoittui pahasti ja

useat muut nipinnapin välttivät surman, retkikunnan molemmat johtajat

muiden mukana.

Vielä kolmannenkin tutkimusretken Oxley teki. Lähetettynä

purjealuksella etsimään paikkaa uudelle vankisiirtokunnalle hän

löysi 28:nnen leveysasteen pohjoispuolelta Austraalian itärannalta

kauniin joen, jolle hän uuden maaherran kunniaksi antoi Brisbanen

nimen. Sen suussa, joka muodostaa oivallisen sataman, on nykyään

Queenslandin kaunis ja ripeästi edistyvä pääkaupunki. Oxley luuli joen

tulevan kuvittelemastaan suuresta sisämaan järvestä, mutta myöhemmät

matkustajat piankin osoittivat tämän otaksuman perusteettomuuden.

Hume löytää Austraalian Alpit.

Oxleyn palattua toiselta retkeltään ei hallitus enää jatkanut sisäosain

tutkimista, mutta sitä myöden kuin asutus tarvitsi uusia laitumia,

tekivät yksityiset lyhyitä retkiä, vaikka tulokset suureksi osaksi

pidettiin itsekkäistä syistä salassa.

Muita yritteliäämpi oli Aleksanteri Hamilton Hume niminen uudisasukas,

joka jo seitsentoistavuotiaana teki Sydneystä etelään retkiä,

löytäen muun muassa Sinivuoriston kauneimmat järvet. Hovell nimisen

merikapteenin keralla hän v. 1824 lähti suuremmalle retkelle, kulkien

aluksi Murrumbidgee joelle, jonka latvat hän jo aikaisemmin oli

löytänyt. Hän ei kuitenkaan nytkään lähtenyt sitä laskemaan, vaan

retkeili vuoriston kautta edelleen etelää kohti. Lopulta molemmat

retkeilijät kuitenkin eksyivät vuoriston laaksoihin niin pahoin,

etteivät tahtoneet poiskaan päästä. He lisäksi riitaantuivat, niin että

erosivat. Hovell lähti yhden miehen keralla omin päin kulkemaan, mutta

joutui tuota pikaa niin pahaan pulaan, että hänen täytyi palata Humen

johtamaan pääjoukkoon.

Kiivetessään sanomattomalla vaivalla kautta vuoriston eteenpäin

retkeilijät tulivat eräälle selänteelle, jossa heidän eteensä avautui

niin odottamattoman suurenmoinen näköala, että joka mies sitä

katsellessaan mykistyi ja vaipui äänettömään ihailuun. Siintäväin

aaltoilevain vuorenselänteitten takaa yleni kaikkea muuta ympäristöä

ylemmäksi mahtava vuoristolinna, kohottaen taivaan puhtaaseen sineen

lumen peittämiä kukkuloitaan. Kaikkien mieleen välähti se ajatus, että

tämä vuoristo ansaitsi Austraalian Alppien nimen, ja sen se on saanut

pitää meidän aikoihimme saakka, vaikka alkuasukkaittenkin nimeä, joka

on Warragong, mainitaan.

Murray.

Retkikunta kiersi vuoriston länsipuolitse, tavaten kauniita maisemia

ja hyviä laitumia, mutta tavan takaa valtavia rotkolaaksojakin,

joiden poikki oli kiivettävä. Erään tämmöisen laakson pohjalta Hume

löysi ison, kirkasvetisen ja vuolaan joen, joka retkikunnan jäsenten

kesken herätti mitä suurinta ihastusta. Se nimitettiin löytäjänsä

mukaan Humeksi, mutta eräs myöhempi tutkija antoi sille uuden nimen,

kutsuen sen Murrayksi. Se on Austraalian suurin joki, joka alkaa sen

korkeimmalta vuorelta.

Hume halusi päästä tämän joen yli, mutta Howellin mielestä se oli

mahdotonta, ja siitä molemmat johtajat taas riitaantuivat, niin

että paistinpannukin halkesi heidän siitä tapellessaan. Hume keksi

sen keinon, että kokosi suuren risukimpun ja verhosi sen öljytyllä

kankaalla; se todella kantoi sekä hänet että vähin erin koko

retkikunnan joen poikki. Warragongin toisella puolen retkikunta jatkoi

edelleen lounatta kohti löytäen uusia jokia ja hyviä maita. Pahaksi

onneksi oli kuitenkin ruoho kuivemmillaan ja alkuasukkaat, jotka kaiken

aikaa pitivät matkuetta silmällä, vaikk'eivät näyttäneetkään itseään,

sytyttivät ruohon ja pensaikot pitkin matkaa palamaan, pakottaen

retkikunnan tekemään monta turhaa kierrosta. Merenrannikon retkikunta

vihdoin saavutti nykyisen Melbourncn seuduilla.

Sturt Darlingilla ja Murraylla.

Humen ja Hövellin löydöt herättivät jälleen entistä suurempaa halua

Austraalian sisäosain tutkimiseen, ja kun siirtokuntia v. 1828 jälleen

kohtasi hyvin ankara kuivuus, otaksuttiin retkikunnan nyt voivan

tunkeutua kauemmaksikin niihin ruokoa kasvaviin rämeihin, joihin

Oxley oli Macquarien jättänyt, ja vihdoin saavuttavan tuon kuvitellun

sisämeren.

Charles H. Sturt.

Kapteeni Charles Sturt, sotilas ammatiltaan, sai hallituksen varustaman

retkikunnan johdettavakseen ja hän otti Humen apulaisekseen, jota

paitsi retkikuntaan kuului kahdeksan muuta miestä.

Lähdettyään liikkeelle marraskuussa 1828, retkikunta kulki

Macquarielle, joka nyt oli paljon vähentynyt siitä, mitä se oli Oxleyn

käydessä sillä kymmenen vuotta aikaisemmin, mutta aroilla vallitsikin

nyt semmoinen kuumuus, että sokerikin suli peltilaatikoissa.

Alkuasukkaita tavattiin ja Sturt sai muun muassa nähdä, kuinka he

pyydystivät joesta kaloja.

»Illalla he kokoontuivat kosken alla olevasta suvannosta kaloja

pyytämään. He työskentelivät sangen järjestelmällisesti, kädessään

lyhyet keihäät, jotka vähitellen hoikkenivat kärjeksi. Vanhanpuoleisen

miehen annettua merkin pyytäjät paikalla sukelsivat veteen niin hiljaa,

ettei kuulunut loiskaustakaan. Tuota pikaa nousi taas pinnalle mies tai

pari, kala kummallakin telkissään. Muut pysyivät veden alla minuutin

vaiheilla, nousten sitten pinnalle kaikki saman kallion vieressä, jonka

halkeamiin he olivat saaliinsa ahdistaneet. Seitsemän kaunista lahnaa

he täten saivat ja antoivat kaikki miehillemme, vaikkeivät itse olleet

koko päivänä syöneet mitään. Itselleen he etsivät simpukoita.»

"Pyörä kiertää akselia".

Sturt kohtasi retkellään paljon alkuasukkaita. Kuormavaunujen pyörät

herättivät heidän suurinta ihmetystään. Sotilaat esiintyivät punaisella

ja keltaisella mitä rumimmin maalattuina, mutta heidän luottamuksensa

oli verraten helppo saavuttaa.

Kuta kauemmaksi retkikunta kulki, sitä tuntuvammaksi alkoi kuivuus

käydä ja se ruokoräme, josta Oxley oli kääntynyt takaisin, oli nyt

aivan kuivana. Päiväkausia retkikunta matkasi ruovostojen kautta,

tavaten vain harvassa yksinäisiä allikolta ja siellä täällä putaan

uoman, joka oli aivan kuivana. Lopulta vesi alkoi olla niin vähissä,

ettei sitä löytynyt etsimälläkään.

Ruokoalueen takaa tavattiin taas pensaslakeutta ja joki, jossa oli

vähän vettä, ja joen partaalla melkoinen heimo, jonka asumuksia

retkikunta saattoi lähestyä kenenkään huomaamatta. Nuori, tulen

ääressä istuva tyttö oli ensimmäinen, joka huomasi lähestyvät, mutta

hän säikähti niin pahoin, ettei päässyt edes pois juoksemaan, vaan

heittäytyi maahan pitkäkseen ja alkoi kamalasti parkua. Alkuasukkaita

ilmestyi majoistaan, mutta tuskin olivat he vieraat huomanneet, kun

he sytyttivät majansa tuleen ja palavat kekäleet kädessään hyppien

ja kiljuen juoksivat pensaasta pensaaseen, pistäen tulen niihinkin.

Muutama päivä myöhemmin oli samaan heimoon kuuluvan metsästäjän ja

Humen välillä vähältä syntyä verinen ottelu, joka kuitenkin tuli

torjutuksi. Vesilätäköt alkoivat olla niin matalat, etteivät ne enää

peittäneet edes sammakoiden selkää, jonka vuoksi näitä oli kuollut ja

mädännyt, niin etteivät hevosetkaan enää juoneet vettä. Alkuasukkaille

se siitä huolimatta näytti kelpaavan.

Sturt löytää Darlingin.

Mutta seuraavana päivänä tultiin taas lakeudelle, jossa kasvoi ruohoa

hevosten vatsaan saakka, eikä nyt tarvinnut kauankaan kulkea, ennenkuin

retkikunta äkkiä tuli jalon joen partaalle, jonka uoma oli seitsemän-

tai kahdeksankymmentä metriä leveä. Vesi näytti olevan syvää ja sen

pinta oli aivan täynnään pelikaaneja ja muita riistalintuja. Äyräät

olivat niin jyrkät, ettei eläimiä voitu ajaa juomaan, mutta miehet

ahnaasti juoksivat janoaan sammuttamaan. Mutta julman pettymyksen

he kokivat, vesi oli niin suolaista, ettei sitä voinut maistaakaan.

Äyräiltä löytyi kuitenkin suolatontakin vettä ja laidun oli hyvä. Sturt

oli taipuvainen uskomaan, että tämä joki oli tuon suuren kuvitellun

sisämeren haara, ja nimitti sen uuden maaherran mukaan Darlingiksi.

Maanasukkaitten antama nimi oli Karaula.

Retkikunta alkoi seuraavana päivänä kulkea jokivartta vastavirtaan.

Tavattiin autio kylä, jossa oli seitsemänkymmentä majaa. Kylästä

löydettiin kaksi 90 metrin mittaista verkkoa, joista toisella,

isosilmäisellä, pyydettiin kenguruja, toisella, pienisilmäisellä,

kaloja. Jokirannassa yllätettiin neljä kalastajaa, jotka huomattuaan

vieraat kiljuen juoksivat pensaikkoihin. Huutoon juoksi muitakin

alkuasukkaita, jotka samoin säikähtivät ja kiljuen kääntyivät

käpälämäkeen. Kauaa ei nyt tarvinnut odottaa, ennenkuin pensaikosta

alkoi kuulua hamuavaa ritinää ja sankkaa savua alkoi vyöryä yli

maiseman, kietoen retkikunnankin poimuihinsa. Se oli kuitenkin

onneksi noussut joen törmällä olevalle kummulle, jonne liekit eivät

päässeet, ja jäi siihen liikkumatta odottamaan. Yksi alkuasukas astui

pensaikosta esiin, lähestyi retkikuntaa, kumarsi ruumistaan eteenpäin,

niin että kädet ottivat polviin ja tuijotti valkoisiin. Nämä eivät

liikahtaneetkaan ja mieskin jäi hämmästyneenä asentoonsa, kunnes Hume

alkoi hänen kanssaan keskustelun ja sai hänet lähemmä tulemaan. Ja pian

koko heimo kesyyntyi niin, että arvelematta lähestyi retkikuntaa.

Tämä heimo sairasti kovin ilkeätä ihotautia, johon päällikkö pyysi

apua, kutsuen sairaita näyttämään Sturtille vammojaan. »Sanomaton

oli hänen selitystensä ilmaisema huoli ja liikuttava se lempeä ja

lohduttava ääni, jolla hän puhui väelleen, ja minuun todella koski

kipeästi, kun en voinut hänen hätäänsä lieventää», kirjoittaa Sturt.

Matkaa jatkaen Sturt piti virtausta tarkkaan silmällä, eikö se

säännöllisesti kääntynyt ja siis ollutkin vuoksi- ja luodeilmiön

aiheuttama. Mutta joki juoksi kuin juoksikin vakaasti samaan suuntaan

ja sitä näin tarkasti silmällä pitäessään retkikunta huomasi sen

saavankin suolaisuutensa pohjassa olevista suolalähteistä. Täällä he

äkkiä, rannattomalla lakeudella, kuulivat pamauksen tai jymäyksen,

ikäänkuin olisi kymmenen kilometrin päässä laukaistu järeä tykki.

Taivaalla ei ollut ainoatakaan pilvenhattaraa, ei tuulenhenkäystäkään

tuntunut, eikä Sturt voinut käsittää, mikä tämän kaikkien kuuleman

pamauksen aiheutti. Ja selittämätön se on vielä tänäpäivänäkin.

Satakunnan kilometriä Darlingin vartta noustuaan Sturt palasi suoraan

lakeuden poikki varastolleen, jonka hän oli jättänyt Macquarien

varteen, ottaakseen uusia eväitä. Macquarien ruokoräme oli yhä kuivunut

niiden muutaman kuukauden aikana, jotka olivat kuluneet siitä, kun

retkikunta menomatkalla kulki sen läpi. Maa näytti ylen kolkolta,

ei ainoatakaan kukkaa eikä viheriöistä lehteä näkynyt. Alkuasukkaat

sytyttivät ruovostot palamaan sitä mukaa kuin retkikunta eteni, ja

sankkaa savua tuprusi taivaalle, ajelehtien kuin ukkospilvet tuulen

mukana.

Mykkä todistaja.

Varastoaan lähestyessään retkeilijät näkivät alkuasukkaita, joista

eräällä oli valkoisen takki yllään. Oxley säikähtyi tästä kovasti,

peläten alkuasukkaitten ehkä murhanneen ne miehet, joiden oli pitänyt

tuoda lisäeväitä ja jäädä niitä vartioimaan. Niin ei kuitenkaan ollut

asianlaita, miehet olivat hyvissä voimissa, vaikka alkuasukkaat

olivatkin pari kertaa käyttäytyneet uhkaavasti. Näitä alkoi nyt tulla

varastolle pyytämään apua uhkaavaa nälkäkuolemaa vastaan, ja nämä

avunpyytäjät kertoivat, vaikka vastahakoisesti, mistä takki oli saatu.

Kaksi valkoista, luultavasti karannutta vankia, oli tullut heimon

luo, ja alkuasukkaat olivat vaatineet itselleen koirat, joita heillä

oli pari kerallaan. Kun miehet eivät suostuneet niitä luovuttamaan,

antoivat alkuasukkaat heille keihäät ja nuijat ja vaativat heitä

taisteluun. Taistelu ei kestänyt kauan, toinen miehistä kaatui ensi

keihäänheitolla ja hänen toverinsa, huomatessaan paon mahdottomaksi,

oli leikannut koirilta kurkut poikki — ja sitä tehdessään kaatunut

keihäiden lävistämänä. Heidät oli sitten molemmat syöty ja tästä

tapauksesta oli takki muistona.

Viikkokauden levättyään Sturt maaliskuun 7:ntenä 1829 jälleen lähti

liikkeelle, tavatakseen Darlingin vielä ylempänä. Matkalla hän kulki

Castlereagh-joen poikki, mutta sen uomassa ei ollut tippaakaan vettä.

Sillä oli, samoin kuin kaikillakin sisämaan joilla, sisä-äyräät ja

ulko-äyräät, edelliset pitivät vettä uomassa tavallisen, jälkimmäiset

tulvaveden aikana. Molempain äyräitten välinen maa oli erikoisen

hedelmällistä ja sillä kasvoivat kauneimmat puut. Kuta kauempana, sitä

vaikeampi oli löytää vettä ja laidun huononi melkein olemattomaksi.

Jossakin lampareessa oli kuitenkin siellä täällä vettä ja kalojakin,

jotka olivat melkein ainoa ravinto, mitä alkuasukkailla oli saatavana.

Heidän puutteensa oli niin suuri, että heidän lukunsa nälkäkuoleman

kautta jo tuntuvasti väheni, ja kylissä oli kosolta tyhjiä majoja.

Maaliskuun 29:ntenä retkikunta jälleen saapui kirkkaalle vuolaalle

Darlingille, jonka vesi täälläkin oli suolaista.

Eräässä kohtauksessa alkuasukkaitten kanssa Sturt heille näytti

ampuma-aseitten tehoa ja ampui puuhun luodin, ylläpitääkseen heissä

terveellistä kunnioitusta valkoisia kohtaan. »Pamauksen vaikutus

alkuasukkaihin oli todella naurettava. Toiset seisoivat ja tuijottivat

minuun, toiset kaatuivat kumoon, toiset livistivät pensastoon, ja aika

työ oli, ennenkuin jälleen saimme ne koolle.»

Sturtin aikomus oli nousta Darlingia edelleen, mutta maa oli niin

kamalan karua ja tyhjää, että yrityksestä täytyi luopua ja lähteä

paluumatkalle. Paluumatkalla kului toinen puoli ajasta veden

etsimiseen. Mistä Darling alkoi ja minne se laski, ne kysymykset

täytyi jättää myöhemmille matkustajille. Alkuasukkaita ei tavattu

kuin moniaita ja nekin olivat niin nälkiintyneet, että miehet

kantoivat lapsiaan valkoisten luo, saadakseen hiukan ruokaa heidän

pelastamisekseen. Suurimmat metsän puutkin alkoivat riutua ja toisia

oli jo aivan kuivunut. Kaula pitkällä ja huohottaen emut etsivät

jokien uomista vettä, vaikka hukkaan, ja maanasukkaiden koira oli niin

laiha, että tuskin pystyssä pysyi ja näytti rukoilevan, että joku sen

lopettaisi.

Darlingin löytö herätti uudisasutuksissa mitä suurinta mielenkiintoa ja

herätti samalla suuria toiveitakin, Sturtin matka kun oli osoittanut,

että Oxleyn hylkäävä lausunto sisämaan lakeuksista oli ennenaikainen.

Löytöretkiä päätettiin jatkaa viipymättä ja jo marraskuun 3:ntena 1829

Sturt lähti Sydneystä uudelle matkalle, Humen löytämä Murrumbidgee

päämääränään. Hume itse ei tällä kertaa lähtenyt matkaan, hän 'kun

päätti edullisemmaksi hoitaa omia asioitaan. Hetkestä tuli Australian

löytöretkien loistavin, rohkein ja seikkailuista rikkain.

Sturtin retki Murraylle.

Murrumbidgeelle saakka matka kävi seikkailuitta ja mukana tuotu suuri

merivene työnnettiin tälle kirkkaalle vuolaalle vuorijoelle, joka oli

sekä leveä että syvä. Maan kauneus ja laitumien vehmaus herättivät mitä

paraita toiveita. Jokirannan avoimissa metsissä nähtiin ja ammuttiin

punaisia kenguruita ja runsaasti niissä näytti olevan muutakin riistaa.

Alkuasukkaita nähtiin vasta joulukuun 2:sena, jolloin neljä miestä

eräänä sadepäivänä tuli valkoisten leiriin. Valkoisten pyynnöstä eräs

miehistä näytti, miten heidän oli tapana pyytää opossumeja.

Hän nousi kuivaan puuhun, jonka joka oksakin oli ontto, ja hakkasi

kirveellä puun kylkeen aukon vähän sen paikan yläpuolelle, jossa hän

otaksui opossumin piilevän. Mutta eläin olikin noussut korkeammalle,

jonka vuoksi hän tukki koloon kuivia heiniä ja sytytti ne palamaan,

savustaakseen eläimen ulos. Puun sisällä, jossa oli kova veto, syttyi

ankara tuli raivoamaan ja oksain päistä tuprusi savua kuin höyrykoneen

torvesta. Puun terve pinta oli niin ohut, että Sturt pelkäsi sen tuota

pikaa palavan poikki, mutta alkuasukas nousi ylimmälle oksalle, kunnes

opossum puoleksi kärventyneenä tuli ulos. Voitonriemuisena hän otti ja

heitti sen maahan. Puussa rytisevä tuli, peloton mies ja tupruava savu,

joka hänen ympärillään kierteli, tarjosivat omituisen alkuperäisen ja

mieleenpainuvan näyn. Vähän sen jälkeen, kun mies oli tullut puusta

maahan, se kaatui kauhealla romahduksella.

Jokimatka Murrumbidgeellä.

Murrumbidgee laajeni yhä alaspäin mentäessä, osaksi uomassaan

olevista lähteistä. Maat muuttuivat avoimemmiksi ja täällä tavattiin

alkuasukkaita, jotka olivat rumimmat, mitä retkeilijät olivat vielä

milloinkaan nähneet. Eräältä vanhalta mieheltä Sturt sai tietoja

etelämpänä juoksevasta Murraysta, joka miehen vakuutuksen mukaan oli

vielä paljon suurempi joki. Vähän alempana kohdattiin toinen heimo,

joka taas oli paremman näköistä kuin ainoakaan heimo, mihin Sturt

vielä oli tutustunut. Siitä huolimatta he Sturtin mielestä epäilemättä

olivat samaa alkujuurta. Heillä oli samanlaiset kuoppaan vaipuneet

silmät ja ylitse riippuvat silmäkulmat, korkeat poskipäät, paksut

huulet ja avoimet sieraimet, lyhyt tai kömpelö nenä, vankka vartalo,

mutta hinterät ulottimet ja sileä tai kihara tukka kuin muillakin

alkuasukkailla. Tavatkin olivat samat. Etuhampaansa he kiskoivat pois,

viilsivät ruumiinsa liuskoihin, että liha nousi harjalle, koska arvet

olivat heidän pääkoristuksensa, hankkivat ravintonsa samalla tavalla,

maalasivat itsensä samalla tavalla, ja käyttivät samoja aseita.

Ruovosta he valmistivat kevyen keihään, jolla taistelivat pitkän matkan

päästä, nakaten sen, samoin kuin bumeranginkin, erehtymättömällä

tarkkuudella. Lähitaistelua varten oli raskaampi keihäs. Vain vanhoilla

miehillä oli oikeus syödä emua ja vain naineilla taas syödä sorsia.

Korroboriinsa eli juhlamenonsa he viettivät yösydännä, säestäen niitä

omituisilla surumielisillä lauluilla, jotka sangen sattuvasti matkivat

kaikenlaisten eläimien ääniä. Vaimojaan he pitivät hyvin huonossa

arvossa, etupäässä vain kuormajuhtina.

Samoin kuin Macquarie ja Lachlan Murrumbidgeekin sitten hajaantui

ruokorämeeseen, mutta rämeen toisella puolella taas kokoontui uomaan,

jota kävi veneellä kulkeminen. Sturt sen vuoksi lähetti kuormavaununsa,

juhtansa ja hevosensa takaisin vuoriston juurelle ja rakensi toisenkin

veneen, jonka jälkeen hän kahdella veneellä lähti jokea laskemaan.

Ruokorämeen takana joki ahdistui kapeaan uomaan, jonka suuret,

veden tuomat puut olivat melkein kokonaan tukkineet. Puut olivat

ilmeisestikin tulleet juuret edellä, niin että niiden pitkät

pahkuraiset oksat makasivat vastavirtaan päin. Veneitä täytyi mitä

suurimmalla huolella ohjata niiden ohi, oksat kun helposti olisivat

puhkaisseet raskaasti kuormatut alukset.

Liekoalueen läpi juostuaan joki kapeni yhäkin kapeammaksi ja kahden

puolen kohosivat sen jyrkät äyräät sangen korkeiksi ja äyräillä

kasvavat puut muodostivat joen päälle niin pimeän lehväkaarron, että jo

viiden aikaan illalla täytyi leiriytyä. Seuraavana päivänä oli kuljettu

uuden liekoalueen läpi, jonka jälkeen joki jälleen kapeni ja kävi kovin

vuolaaksi ja mutkaiseksi, niin ettei aina nähnyt pariakymmentäkään

metriä kauemmaksi eteensä. Äkkiä keulamiehen huudahdus sai kaikki

säpsähtämään, että vene seuraavassa silmänräpäyksessä rikkoutuisi

kiveen tai puuhun, ja jokainen jo oli valmiina jokeen hyppäämään

veneen keventämiseksi, jos se olisi tarpeen. Mutta ennenkuin he vielä

ennättivät toisilleen sanaakaan sanoa, juoksi vene vinhaa vauhtia

kahden äkkijyrkän nokan välitse ja äkkiarvaamatta ui ihanan laajan

veden pinnalla.

Murray.

»Minun on mahdoton kuvata sitä vaikutusta, joka tällä äkillisellä

muutoksella oli meihin», kirjoittaa Sturt. »Annoimme veneitten uida

valloillaan eteenpäin. Mutta niin suurella voimalla oli Murrumbidgee

meidät ampunut suustaan, että sillä puhdilla uimme melkein

vastakkaiseen rantaan saakka, katsellen kaiken aikaa vaieten ja

ihmetellen sitä väljää vettä, jolle olimme joutuneet. Ja kun loimme

katseen taaksemme, niin tuskin uskoimme silmiämme, että näkemämme

vähäpätöinen aukko oli laskemamme kauniin ja jalon joen suu.»

Uusi joki oli sama, jonka Hume oli löytänyt ja joka oli hänestä nimen

saanut, mutta Sturt nimitti sen Murrayksi, ollen sitä mieltä, ettei

Humen joki voinut olla muuta kuin tämän syrjäjoki. Murray oli noin

sadan metrin levyinen siltä kohdalta, jossa Murrumbidgee siihen laski.

Sturt älysi löytäneensä Austraalian suurimman joen ja päätti laskea sen

suuhun saakka, olipa tämä missä tahansa.

Pari päivää laskettuaan kauniita, tyynesti virtailevia matkoja,

retkikunta kohtasi alkuasukkaita, jotka ensin juoksivat pensaikkoihin,

mutta pian ilmaantuivat suurella joukolla sotamaalissaan ja aseitaan

kalistellen. Sturt sai kuitenkin heidän kanssaan aikaan mitä parhaat

suhteet. Kolmantena päivänä oli molemmilla rannoilla vielä enemmän

taistelunhaluisia alkuasukkaita, jotka eivät tahtoneet vähääkään

kallistaa korvaansa rauhan äänille. Mutta Sturt ei hellittänyt,

ennenkuin oli heidätkin lepyttänyt, ja hyväksi lopuksi neljä miestä

lähti veneihin oppaiksi.

Parina päivänä sitten ei näkynyt alkuasukkaita ensinkään, mutta toisen

päivän iltana oppaat yrittivät selittää jotain valkoisille ja näyttivät

sangen huolestuneilta, kun nämä eivät käsittäneet heidän tarkoitustaan.

Lopulta he pienistä tikuista rakensivat epäsäännöllisen halsterin

tapaisen kuvion, ja kun valkoiset eivät tätäkään käsittäneet, katosivat

he yöllä pensaikkoon.

Taistelun uhka.

Ihmeissään ja huolestuneena heidän käytöksestään Sturt seuraavana

päivänä lähti oppaitta matkaan. Erään suvannon päässä hän komeitten,

taajalehväisten puitten alla huomasi suuren joukon alkuasukkaita, jotka

taisteluun asettuneina ja täydessä sotamaalissa lauloivat jonkinlaista

sotalaulua. Sturt laski kuitenkin niin lähelle heitä, että selvään näki

heidän monenlaiset sotamaalinsa. Toiset olivat sivelleet kylkiluihinsa,

sääriinsä ja kasvoihinsa valkoista maalia, näyttäen luurangoilta.

Toiset olivat maalanneet itsensä puna- ja keltamullalla ja vielä

ruumiinsakin rasvanneet, niin että se kiilsi rasvasta. Eturivi seisoi

vaiti, keihäät heittoon kohotettuina, takarivi piti suurta melua,

samoin kuin naisetkin, jotka olivat maalailleet itseään valkoisella ja

kantoivat nuolivarastoita. Sturt ei näin ollen laskenut maihin, vaan

ohjasi keskijokea, alkuasukkaitten seuratessa rannalla, asettuen jos

jonkinlaisiin asentoihin ja rajusti huutaen.

Joessa oli edessäpäin hiekkasärkkä, joka alkuasukkaitten puolelta pisti

kauas virtaan. Tälle särkälle juoksi metelöivä joukko ja päälliköt

astuivat vielä veteenkin, ollakseen lähempänä uhrejaan, ja sieltä

antoivat joukoilleen ohjeita. Sturt alkoi käsittää, ettei tässä

voitaisi välttää taistelua, vaikka hän olikin sangen vastahakoinen

verta vuodattamaan. Hän siis valmisti pienen joukkonsa taisteluun,

jakoi heille aseet ja patruunat, antoi ampumaohjeet ja neuvot painetin

käyttämisestä, jonka jälkeen hän uudelleen merkeillä koetti taivuttaa

alkuasukkaita rauhaan.

Odottamaton apu.

Siitä ei kuitenkaan ollut vähääkään apua, mutta juuri kun hän jo

oli tähdännyt ja aikoi ampua, ilmestyi toiselle rannalle neljä

kiivaasti juoksevaa alkuasukasta, joista edellä juokseva, jättiläinen

miehekseen, korkealta äyräältä hyppäsi jokeen ja uskomattoman lyhyessä

ajassa ui sen alkuasukkaan eteen, jota Sturt tähtäisi, kävi hänen

kurkkuunsa kiinni, sysäsi hänet taapäin, ajoi kaikki vedessä olevat

särkälle ja alkoi rannalla hyppiä niin villitysti ja raivoisena, että

kaikki ällistyivät. Yhdessä silmänräpäyksessä venettä osoitellen

hän seuraavassa pui nyrkkiä etummaisen nenän edessä ja polki maata

kiukuissaan, kunnes hänen äänensä, joka alussa oli kirkas ja selvä,

hukkui käheään mutinaan. Kaksi oppaista — nämä olivat samat miehet,

jotka illalla olivat leiristä hävinneet — jäi toiselle rannalle, mutta

kolmas ui päällikkönsä rinnalle häntä tukemaan.

Sturt ja veneessä olevat hämmästyivät niin, etteivät tienneet mitä

sanoa, mutta kun samalla vene ajautui matalikolle, hyppäsivät miehet

heti jokeen ja työnsivät sen syvemmälle vedelle. Samassa he huomasivat

uuden kauniin joen, joka yhtyi heidän jokeensa pohjoisesta tullen.

Darlingin suulla.

Molempien jokien väliselle kapealle kielekkeelle oli kokoontunut

suuri joukko alkuasukkaita. Pelastaakseen pelastajansa, joka yhä piti

puhettaan, vaikka hänen kuulijansa näyttävätkin koko joukon lauhtuneen,

Sturt laski keskelle miesjoukkoa, joka seisoi uuden joen oikealla

rannalla aseettomana, ja tämä käänsikin kaikkien huomion sinne. Sen

huomatessaan sotilaat unohtivat koko kiukkunsa ja alkoivat kuin hylkeet

uida joen poikki. Vasta täällä Sturt huomasi, kuinka suuressa vaarassa

hänen joukkonsa todenteolla oli ollut, sillä ainakin kuusisataa

alkuasukasta hän näki törmältä, jolle hän oli noussut erään toisen

valkoisen kanssa, käyden pelotta alkuasukkaitten joukkoon.

Pelastajalleen retkikunta antoi paljon lahjoja, jotka herättivät

muitten päälliköitten kateutta ja saivat heidätkin lahjoja vaatimaan.

Mutta huomauttaen heidän äskeistä vihamielisyyttään Sturt ei antanut

heille mitään.

Sturt souti jonkun matkaa uutta jokea, aina rannasta rantaan

jännitettyyn verkkoon saakka, mutta kääntyi sitten takaisin. Hän arvasi

sen Darlingiksi, kuten se todella olikin. Valtavia kauniita puita

kasvoi sen rannoilla. Sturt veti joen kunniaksi lipun mastoon ja miehet

huusivat kolme hurraata, alkuasukkaitten suu auki töllistellessä. He

olivat valtavasti ihmetelleet soutamista ja vielä suurempi oli heidän

ihmetyksensä, kun purjeet äkkiä vedettiin mastoon ja veneet vinhaa

kyytiä pakenivat myötävirtaan.

Kun retkikunta illalla laski maihin leiriytyäkseen, ilmestyi vähän

matkan päähän seitsemän alkuasukasta, jotka kutsuttaessa epäröiden

lähestyivät. He merkeillä ilmoittivat saaneensa käskyn saattaa

valkoisia myötävirtaan seuraavan heimon rajalle, jossa he päälliköiltä

hankkisivat heille vapaan matkan seuraavan heimon luo ja tämä taas

edelleen sitä seuraavan heimon luo matkan päähän saakka.

Näin todella kävikin ja retkikunta sai matkata häiritsemättä, vaikka

sitä monessa kohden vaadittiinkin kaikin mokomin viipymään jonkun ajan.

Retkikunta kuitenkin teki taivalta niin nopeaan kuin suinkin, eväät kun

alkoivat huveta vähiin, ja pikemmin päästäkseen eteenpäin se hajoitti

toisen veneistään, niin että kaikki kulkivat samassa. Joesta pyydettiin

koukulla oivallista turskaa ja alkuasukkailta saatiin muita kaloja,

joita nämä olivat erinomaisen taitavat pyytämään, sukeltaen sitä varten

jokeen jalat edellä, ettei syntyisi molskahdusta, joka olisi pelottanut

kalat.

Joen varrella asui hämmästyttävän paljon alkuasukkaita. Mutta kamalat

taudit olivat heidän keskuudessaan yleisiä.

Sturt saavuttaa meren.

Helmikuun alussa joki kääntyi etelään ja pian alkoi sen vesi käydä

suolaiseksi ja edestäpäin alkoi kuulua valtameren rantahyökyjen

jyrinää. Joki laajeni järveksi, jonka kapea kannas erotti merestä,

mutta etsimisistään huolimatta Sturt löysi kannaksen poikki vain yhden

laskuväylän ja sekin oli niin matala, ettei hän veneellään päässyt sitä

kulkemaan. Rannikon kartoittajat eivät olleet huomanneet sitäkään ja

siinä syy, miks'ei kukaan ollut aavistanut, että Austraalian suurin

joki tällä paikalla purki valtamereen vetensä. Kun rannikon asukkaat

osoittivat leppymätöntä vihamielisyyttä, ei retkikunnalla ollut muuta

neuvoa kuin palata samaa tietä, jota se oli tullutkin. Helmikuun

18:ntena Sturt siis käänsi keulan kotia kohti.

Nousu vuolasta vastavirtaa oli sangen työlästä, etenkin kun

elintarpeita täytyi käyttää hyvin säästellen ja helle oli tavattoman

rasittava. Jokivarren heimotkaan eivät enää olleet yhtä ystävällisiä

kuin menomatkalla, vaan koettivat monella tavalla houkutella

retkikunnan väijytykseen tai ansaan. Joskus verinen yhteentörmäys

näytti melkein välttämättömältä, mutta lopun lopuksi se aina kuitenkin

sovinnollisella menettelyllä saatiin vältetyksi.

Darlingin suulla sitä vastoin ei nyt tavattu kuin muutamia perheitä,

jotka värjöttivät rannalla rankkasateessa. Ylempänä oli noustava koski,

jossa uupuneitten miesten voimat eivät tahtoneet riittää raskaan veneen

nostamiseen kosken niskaan, mutta sama päällikkö, joka menomatkalla

oli pelastanut retkikunnan, tuli nytkin tovereineen apuun ja mitä

hyväntahtoisimmin auttoi veneen kosken päälle. Murrumbidgeen varteen

oli menomatkalla jätetty varastoon ruokatavaroita ja tähän varastoon

liittyi nyt nopeaan uupuvan retkikunnan koko toivo. Mutta kun se pääsi

paikalle, olikin varasto tyhjä. Veneellä oli mahdoton nousta pidemmälle

ja vain kaksi miestä oli enää siinä kunnossa, että ne voitiin lähettää

lähimmälle uudisasutukselle, jonne oli kahdeksankymmenen mailin matka.

Muut jäivät odottamaan heidän paluutaan. Huhtik. 10:ntenä miehet

lähtivät matkaan ja saman kuun 8:ntena varastolle jääneet söivät

viimeisen jauhoannoksensa. Samalla kuitenkin palasivat avunetsijätkin,

jotka olivat tavanneet pienen apuretkikunnan, ja retkikunta oli siten

pelastettu.

Paluumatka kävi enemmittä seikkailuitta tuttuja teitä.

Mitchell jatkaa Murray-Darlingin vesistön selvittelyä.

"Parturin" valeet.

Sturtin suurenmoinen löytö herätti siirtokunnassa mitä suurinta

ihastusta ja intoa löytöjen jatkamiseen. Nyt ei enää ajateltu

sisämerta, vaan kuviteltiin sen sijaan, että sisämaassa oli jos

kuinka paljon mahtavia jokia. Muuan karannut vanki, jota sanottiin

»Parturiksi», oli karkumatkoillaan elänyt alkuasukkaitten seurassa,

kunnes hän itsekin oli enemmän musta kuin valkoinen. Hän oli opettanut.

alkuasukkaat karjaa varastamaan, ja varkaudet olivat käyneet niin

kiusallisiksi, että viranomaisten lopulta oli täytynyt lähettää

retkikunta, joka otti »Parturin» kiinni. Kiinnijouduttuaan tämä mies

kertoi sisämaassa tavanneensa suunnattoman joen, joka laski mereen

pohjoisrannikolla semmoiseen kohtaan, että se oli kokonaan jäänyt

kartoittajalta huomaamatta, ja kulkeneensa itse satoja maileja tätä

samaista jokea. Jokea alkuasukkaat muka sanoivat »Kinduriksi».

»Parturi» sanoi tuntevansa sen niin tarkkaan, että nimitteli kukkuloita

ja vuoristoitakin alkuasukkaitten nimillä. Murrayn löydön jälkeen sekä

yleisö että viranomaiset alkoivat luulla, että tässä jutussa oli jotain

perää. Vaikka Murrayn ja Darlingin vesistössä vielä olisi ollut niin

paljon tutkittavaa, varustivat viranomaiset siis retkikunnan »Parturin»

suurta jokea etsimään. Silloinen ylimaanmittari Thomas Mitchell sai

retkikunnan johtaakseen. Hänelle annettiin kahdeksantoista miestä

ja paljon eväitä, varusteita, vaunuja, veneitä ja muita tarpeita.

Maaliskuun 24:ntenä 1831 retkikunta lähti Sydneystä matkaan.

Hukkayritys.

Asutus oli levinnyt Sydneystä jo viidensadan kilometrin päähän

ja siitä eteenkinpäin oli maata etsiskelty laajalta ja löydetty

Darlingm latvapuolesta uusien, siihen laskevien jokien latvoja

Sinivuoriston juurelta. Niitä ei kuitenkaan oltu tutkittu suuhun

saakka. Kasvitieteilijä Cunninghamin löytämää Namoita Mitchell alkoi

edetä pohjoista kohti. Jokivarresta hän löysi »Parturin» rakentaman

hirsiaitauksen, jonka luukasat kaunopuheliaasti todistivat hänen

todella tuottaneen suurta hallaa uudisasukkaitten karjoille. Namoista

eroten Mitchell kulki vuoriston kanssa yhdensuuntaisesti pohjoista

kohti, vuoroin kärsien vedenpuutetta, vuoroin tullen joille,

jotka Cunningham jo ennen oli löytänyt. Alkuasukkaitten kanssa

hänen ei onnistunut ylläpitää hyviä välejä, vaikk'ei suoranaista

verenvuodatustakaan sattunut. Lopulta retkikunta saapui suuremmalle

joelle, mutta se ei ollut »Kindur», vaan »Karaula» eli Darling,

jonka jo tunnemme. Mitchell kulki sitä alaspäin, huomaten sen veden

vuorotellen suolattomaksi ja suolaiseksi, kunnes tuli sille paikalle,

jossa Sturt oli sen yhdyttänyt ja jossa vesi nytkin oli suolaista.

Tuhottu apuretkikunta.

Retkikunnan täytyi lyhyeen lopettaa työnsä saatuaan tiedon, että

alkuasukkaat olivat ryöstäneet apuretkikunnan, joka toi sille

ruokatavaroita, ja murhanneet kaksi miehistä; kolmas vain pääsi pakoon

tuomaan retkikunnalle tiedon tapauksesta. Peläten kostoa alkuasukkaat

tarkoin karttoivat Mitchelliä hänen paluumatkallaan ja antoivat

savuilla tiedon retkikunnan tulosta kulkea sitä myöden kuin se eteni.

Tämän retkikunnan annettua niin kielteisiä tuloksia varustettiin uusi

Darlingia tutkimaan ja Mitchell määrättiin jälleen sen johtajaksi.

Hänellä oli 23 miestä ja mitä parhaat varustukset lähtiessään

maaliskuun 9:ntenä 1835 Sydneystä. Kuukaudessa hän ennätti niille

lakeille, jotka Macquarien ruokorämeestä ulottuivat Darlingille.

Suurinta haittaa taipaleen teolle tuotti jälleen veden niukkuus.

Cunninghamin katoaminen.

Mitchellin apulainen Richard Cunningham, luonnontutkijan veli,

katosi täällä tietämättömiin. Kun häntä ei kuulunut leiriin illalla

luonontieteilyretkeltään eikä seuraavana aamuna eikä vielä sitäkään

seuraavana aamuna, täytyi ryhtyä häntä miesvoimalla etsimään. Vasta

huhtikuun 23:ntena kaksi miehistä löysi hänen jälkensä ja viittä

päivää myöhemmin hänen kuolleen hevosensa, hansikkaansa, ruoskansa

ja joitakuita muita esineitä. Sitten hänen jälkensä kartoitettiin,

niin että päästiin selville hänen joka käänteestään kovalle maalle

saakka, jossa ne katosivat. Näin nähtiin, kuinka hän jo oli ratsastanut

takaisin mailin päähän retkikunnan reitistä, mutta sitten jälleen

kääntynyt pois, kuinka hän oli sitonut hevosensa pensaaseen, siksi

kuin nukkui, kuinka hevonen oli riuhtaissut itsensä irti ja lähtenyt

omin päin vettä etsimään ja kuinka sen omistaja oli lähtenyt jalan

sitä etsimään, sitten syönyt koiran, joka hänellä oli kerallaan ja

vihdoin lähtenyt suoraa suuntaa kulkemaan etäiselle joelle, kunnes

hänen jälkensä kovalla maalla katosivat. Seitsemänkymmentä mailia

hänen jälkiänsä seurattiin; ne kiertelivät milloin yhtäänne, milloin

toisaanne. Ne olivat kulkeneet etsijäin jälkien poikkikin ja hän oli

seurannut näitä milloin oikeaan, milloin väärään suuntaan.

Etsijät sitten kohtasivat kaksi alkuasukasta, jotka merkeillä

heille ilmoittivat yhden valkoisen kulkeneen Bogania alas useitten

myallien eli villien mustain kanssa. Joen hietaista uomaa etsittäissä

löydettiinkin Cunninghamin ja yhden alkuasukkaan jäljet. Niistä näkyi,

kuinka hän eräässä paikassa oli kerrassaan hypännyt heittäytyäkseen

lätäköstä juomaan. Huhtikuun 30:ntena, kolmetoista päivää Cunninghamin

katoamisen jälkeen, hänen jälkensä jälleen löydettiin yhdessä

alkuasukkaitten jälkien kanssa, ja miehet niitä nopeammin seuratessaan

huomasivat omituisen ilmiön. Etelässäpäin kohosi pensaikosta sankka

savupilvi. Mitchell muutaman miehen kanssa ratsasti sitä kohti

kiiruimmiten, toivoen sen olevan kadonneen merkkitulen, mutta sitten

savu yhtä äkkiä katosi kuin oli syntynytkin. Niille seuduille tultuaan

he eivät miltään suunnalta löytäneet ainoatakaan ihmistä.

Seuraavana päivänä he tulivat sammuneen tulen paikalle, jossa oli

tyhjiä simpukan kuoria, mutta jäljet jatkuivat yhä edelleen. Sitä

seuraavana päivänä tavattiin pari alkuasukasta, joista toinen

Takkijally nimeltään, osasi jonkun verran englantia. Takkijallylla oli

vanha silkkinen kaulahuivi, jonka miehet luulivat olevan Cunninghamin,

mutta tämä huomattiin erehdykseksi. Cunningham kuitenkin oli jo silloin

kuollut, kuten myöhemmin saatiin selville, alkuasukkaitten surmaamana.

Alkuasukkaat olivat tavanneet hänet kuljeskelemassa ravinnotta ja

olivat häntä ruokkineet ja hyvin kohdelleet, kunnes hän muka oli tullut

mielipuoleksi ja alkanut heitä pelotella. He olivat silloin tappaneet

ja luultavasti syöneet hänet.

Savumerkit ja tulivaino.

Mitchell kuitenkin yhä toivoi kadonneen olevan hengissä ja jatkoi

etsimistään. Noustessaan eräälle kukkulalle hän kummakseen huomasi

savua nousevan eräältä kohdalta, jonne hän ei päässyt kulkemaan,

ja ympärilleen katsellessaan hän huomasi samanlaisen pitkän ohuen

savupatsaan nousevan joka kunnaalta, mitä näköpiirissä oli. He

matkasivat 64 kilometriä sinä päivänä, mutta heti levolle käytyään

he kuulivat tulen ritisevän pensaikossa aivan lähellä, joten heidän

täytyi valvoa koko yö. Heti aamulla he tulivat palavaan metsään, jonka

alkuasukkaat olivat sytyttäneet monesta kohdasta siinä mielessä,

että tuli leviäisi niin nopeaan kuin suinkin. Silloin tällöin kaatui

valtavia puita ukkosta muistuttavalla rytinällä ja toisia huojui

pian kaatuakseen. Metsä oli harvaa, nurmea kasvoi puitten välissä,

ja savu vyöryi mahtavina pilvinä, lisäten näytelmän vaikuttavuutta.

Viisi mailia Mitchell ratsasti tämmöisiä seutuja, odottaen joka hetki

kohtaavansa vihamielisiä alkuasukkaita. Kolme alkuasukasta tavattiin,

joista yksi juoksi karkuun, mutta kaksi järkähtämättä jatkoi työtään,

kaivaen maasta juuria ja sitten halkaisten ne, saadakseen niistä

kosteutta. Mitchell antoi toiselle heistä tomahawkin, jonka hän

ottikin, vilkaisi valkoisiin ja jatkoi sitten hellittämättä työtään.

Pääjoukon luo palattuaan Mitchell käski koko retkikunnan jälleen kulkea

eteenpäin. Takkijally tuli mukaan oppaaksi. Hän kehoitti valkoisia

vesipaikalle saapuessaan aina antamaan merkin tulostaan, etteivät

alkuasukkaat säikähtäisi, jos heitä sattuisi paikalla olemaan. Pari

päivää myöhemmin eräs retkikunnan miehistä sattui huomaamaan puitten

välissä vesiallikon ja Takkijallyn neuvon unohtaen juoksi oikopäätä

sen luo. Alkuasukas istui sen viereen tekemänsä tulen ääressä ja

valkoisen niin äkkiarvaamatta esiintyessä nakkasi häntä bumerangeillaan

ja palavalla kekäleellä. Yksi bumerangi sattui valkoisen polveen ja

kivusta kivahtaen hän kohotti pyssynsä ja ampui. Musta lähti juoksemaan

huutaen ja verta vuotaen suoraan sinne päin, missä Mitchell paraillaan

teki havainnoitaan, joten hänet saatiin kiinni, ennenkuin hän ennätti

nostaa heimoaan sotapolulle. Mitchell antoi Viedä hänet leiriin, jossa

hänen haavansa sidottiin, jonka jälkeen hänelle annettiin ruokaa ja

lahjoja ja hänet laskettiin näköjään tyytyväisenä menemään.

Toukokuun 25:ntenä retkikunta saapui Darlingille, jonka vartta

retkikunta lähti alaspäin kulkemaan. Uoma oli niin louhuinen, ettei

Mitchell voinut sitä veneillään laskea, kuten hänen aikomuksensa oli

ollut.

Ruton tuhoja.

Niistä heimoista, jotka Sturt oli samoilla seuduilla tavannut

ensimmäisellä matkallaan, olivat useimmat kuolleet niin vähiin, että

vain muutamia henkiä oli jäänyt. Tauti, jota he olivat sairastaneet,

oli eloon jääneihin jättänyt kuin isonrokon arvet. Eräästä voimakkaasta

heimosta, jolla Sturtin käydessä oli ollut 70 majaa, ei nyt ollut

jäljellä kuin viisi henkeä.

Alempana heimojen miesluku oli suurempi ja niistä oli enemmän vastusta.

Siellä ei oltu valkoisia vielä milloinkaan nähty ja uteliaisuus

niin ollen oli suunnaton. Vaatteet olivat heille käsittämättömät,

he näyttivät luulevan, että ne kuuluivat valkoisiin luonnostaan, ja

taskut varsinkin heitä huvittivat, ja toinen toisensa jälkeen he

pistivät niihin kätensä — ja veivät mitä saivat. Kesäkuun 27:ntenä

mustat osoittivat selvään vihamielisiä elkeitä — omalla omituisen

alkuperäisellä tavallaan. Mitchell kuvaa tapausta seuraavasti:

Vihamielisyyttä.

»Eräs miehistämme tuli kertomaan, että muuan alkuasukkaista oli uhannut

häntä keihäällään hänen kaitsessaan joen rannalla retkikunnan lampaita.

Mies oli näyttänyt hänelle viheriäistä oksaa (jota pidettiin rauhan

merkkinä), mutta musta mies oli niinikään ottanut oksan, sylkenyt

siilien ja sitten heittänyt sen tuleen. Kiiruhtaessani paikalle

kolmen miehen keralla huomasin alkuasukkaan yhä olevan siellä eikä

hän näyttänyt vähääkään pelkäävän. Ja kun minä lähestyin häntä,

lehvä kädessäni, ravisti hän minulle omaa oksaansa ja heilutti sitä

päänsä päällä aivan uuteen laatuun, ja samalla hän osoitti sillä,

että meidän piti mennä matkoihimme. Sitten hän mukanaan olevan pojan

kanssa varpaillaan sangen sukkelasti heitti meitä vastaan multaa...

Istuimme tavalliseen tapaan noin kolmensadan jalan päässä hänestä ja

alkuasukkaalla oli kädessään kohotettu keihäs. Vihdoin hän poistui

törmää pitkin, osoittaen elkeillään, että hän aikoi lähteä heimoansa

hakemaan, ja laulaen sotalaulua mennessään. Poika varsinkin oli innokas

meitä vastaan multaa heittämään.

»Puoliviiden aikaan illalla saapui samalle paikalle joukko heimokunnan

miehiä, lehviä ojennellen, mutta tehden niillä nyt temppuja, jotka

olivat meille aivan uusia. Mitä rajuimmilla ja ilmeikkäimmillä

liikkeillä meitä vaadittiin poistumaan sinne mistä olimme tulleetkin.

Etenin jälleen, kohottaen vihantaa oksaa korkealle, mutta kun

joukon torjuvat elkeet kävivät kahta rajummiksi, pysähdyin jonkun

matkan päähän siitä. Seppämme paraillaan takoi joen rannalla,

jonne matkapajamme oli asetettu, ja tämä näytti herättävän heidän

uteliaisuuttaan, jonka vuoksi kaksi alkuasukasta hiipi hänen luokseen.

Kuullessani sieltä päin paljon naurua otaksuin rauhan palanneen ja

lähdin sinne lehvineni. Mutta sinne tullessani huomasin, että ne

olivatkin kaikki meidän miehiämme, jotka nauroivat. Alkuasukkaat

eivät olleet suostuneet istumaan, vaan huiskuttehvat oksiaan meidän

miehillemme vasten silmiä, vieläpä olivat heitä sylkeneetkin, joka

kaikki kärsittiin siinä toivossa, että siten saataisiin aikaan

ystävällisemmät suhteet. Rauhan pantiksi annoin sille miehelle, joka

näytti olevan heidän johtajansa, tomahawkin, jolla hän paikalla alkoi

veistää puuta, osoittaen siten ymmärtävänsä sen käytännön. Kaksi toista

vankkaa miestä vaati sitten raakamaisesti minua antamaan pistoolini,

jotka olivat vyölläni, jonka johdosta minä vedin toisen niistä esiin ja

nähdäkseni vaikutuksen ammuin puuhun.

»En voi tyydyttävästi kuvailla enkä kertoa sitä, mitä nyt seurasi,

vaikk'en tapausta koskaan unohdakaan. Ikäänkuin he olisivat ennen

epäilleet meitä pahoiksi hengiksi ja vihdoinkin saaneet luuloonsa

vahvistuksen, he jatkoivat uhmaavia liikkeitään kymmenkertaisella

raivolla ja säestivät temppujaan pirullisilla katseilla, rumilla

huudoilla ja sotalaululla — kyykkien, hyppien, sylkien, loikkien

keihäällä ja heittäen multaa meitä vastaan hitaasti peräytyessään.

Heidän rumat kyykkyasentonsa, merkitsevät viittauksensa, hitaat

hyppynsä, joita hurjan laulun sävel säesti, ja heidän kasvojensa

pirullinen uho — ne olivat vuoron aivan mustat, vuoron vain silmiä

ja hampaita — kaikki tämä oli todellista pandemoniumia. Villit täten

hitaasti poistuivat joentörmää pitkin, hypellen kaiken aikaa piiriä

kuin 'Macbethin noitaämmät', ja jättivät meidät odottamaan paluutaan

ja ehkä hyökkäystä seuraavana aamuna. Enemmät yritykset heidän

suostuttelemisekseen eivät enää tulleet kysymykseenkään.»

Uteliaisuutta ja varastelua.

Seuraavana iltapäivänä he palasivat takaisin ja olivat paljon

rauhallisemmalla päällä, niin että Mitchell saattoi tavata heidät

heidän millään tavalla toistamatta edellisen päivän temppuja. Mutta

pian kävi ilmi, että heidän ainoa tarkoituksensa oli nähdä paja

lähempää, sillä sepän luo he lähtivät, paikalla kun tervehdysmenoista

oli päästy. Siellä he paikalla alkoivat varastaa, mitä suinkin saivat

käsiinsä, välittämättä vähääkään siitä, näkivätkö muut miehet, kunhan

vain seppä ei nähnyt. He ilmeisestikin olivat sitä mieltä, että

asia koski vain häntä, eivätkä ensinkään suvainneet muiden puuttua

juttuun. Varpaitaan he käyttivät yhtä näppärästi kuin sormiaankin ja

saattoivat katsoa seppää suoraan kasvoihin, molemmat kädet edessään,

samalla kun varpaillaan tarttuivat raudanpalaseen ja ojensivat sen

takana olevalle toverille. Vihdoin joku heistä yritti anastaa viilan,

mutta siitä sepän maltti loppui, niin että hän tönäsi viilan ottajaa.

Alkuasukas paikalla heittämään multaa jaloillaan, laulamaan sotalaulua

ja tanssimaan, sylkemään, heittämään multaa ja haukkumaan sepän

ympärillä. Muut eivät kuitenkaan noudattaneet esimerkkiä, he kun vielä

olivat täydessä varastamisen touhussa. Heitä pidettiin tosin tarkkaan

silmällä ja varkaudet estettiin, mutta sittenkin heidän, rauhallisesti

poistuessaan, onnistui viedä mukanaan pajan työkaluja ja raudanpaloja.

Mitchell tutkii Darlingia.

Kun retkikunta seuraavana päivänä lähti matkaansa jatkamaan, esiintyi

heimo äkkiä maalattuna ja asestettuna ja sotatanssiaan laulaen

valkoisten ohi marssiessa, mutta ei mitenkään yrittänyt häiritä heitä.

Viikkoon ei sitten nähty alkuasukkaita, mutta heinäkuun 6:ntena

tavattiin pieni heimo, joka käyttäytymisellään niinikään herätti

huomiota. Mitchell siitä kertoo:

»Yhdeksän alkuasukasta lähestyi joukkoamme meidän marssiessamme ja he

tuntuivat ystävällisiltä, avoimilta ja pelottomilta. Aseita heillä

ei ollut ensinkään. Levätessämme näin kiikarillani seitsemäntoista

hengen joukon pienellä kunnaalla joen rannalla ja yhdeksän muuta,

luuloni mukaan ne, jotka olimme tavanneet, yhtyi heihin, jonka jälkeen

he puitten alle sytyttivät suuren tulen. Tämän tulen ympäri näin

selvään heidän tanssivan puolen tuntia, ruumiit valkoisella maalilla

rumasti maalattuina, niin että ne muistuttivat luurankoja. Tekee

mieleni luulla, että he tanssivat joko taikauskosta tai rohkeuttaan

karaistakseen. Näin joukossa useita naisiakin, jotka kantoivat lasta

selässään vaatteen poimuissa, ja monta lastakin, jotka niinikään

tanssivat.» Heidän tanssinsa ei kuitenkaan näytä olleen mitään rauhan

tanssia, sen sai Mitchell piankin kokea.

Retkikunta tapasi hietakummulla joen rannalla kolme suurta,

kahdentoista jalan mittaista, viiden korkuista hautaa, jotka olivat

kaivetun syvennyksen keskellä. Hautain päällä oli kuihtuneita oksia ja

niiden ääressä seisoi yksi ainoa kuivunut puu. Joka puolella levisi

rannaton metsäinen lakeus; Kukkulan juurella oli alkuasukaskylän

rauniot. Osa majoista oli kokonaan rappeutunut, mutta oli semmoisiakin,

joiden katot vielä olivat hyvässä kunnossa. Yksi maja varsinkin herätti

Mitchellin huomiota. Se oli niin suuri, että siinä mukavasti sai

sijansa viisitoista henkeä, ja katosta oli kaistale leikattu pois, että

liedestä savu pääsi ulos ja jokainen majassa olija kuitenkin saattoi

lämmitellä itseään. Majassa oli suuret kimput villipellavaa, joka oli

puoleksi muokattu verkkoaineeksi, mutta joka oli sitten saanut maata

siinä niin kauan, että se oli puoleksi lahonnut. Kylä oli luultavasti

ollut sen heimon koti, jonka haudat kukkulalla olivat; luultavasti tuo

outo tauti oli sen sukupuuttoon hävittänyt.

Uhkaavia eleitä.

Heinäkuun 8:ntena retkikunta kohtasi heimon, jonka miehet olivat

tavallista rohkeampia varkaita. Matkallekin he seurasivat retkikuntaa,

hyörien kuormien ympärillä, niin että miehet tuskin saattoivat juhtiaan

ohjata, ja koettaen varastaa niin hellittämättä, että olivat viedä

ikeet härkäin niskasta. Mitchellin täytyi lopulta valita leirin paikka,

voidakseen asettua puolustuskuntoon, mutta leiriä tehtäessä tulvi

mustia yhä enemmän ja uudet tulokkaat laiminlöivät kaikki tavanmukaiset

temput. Pelottaakseen heitä Mitchell käski erästä miehistään ampumaan

variksen, joka lensi heidän ylitseen, mutta alkuasukkaitten päällikkö

juoksi ja otti sen kiinni, ennenkuin se oli maahankaan pudonnut.

Lopulta mustat saatiin poistumaan leiristä, jonka jälkeen kaksi vanhaa

alkuasukasta teki seuraavan tempun. »He kulkivat verkalleen leirin

ympäri vastakkaisiin suuntiin, toinen heilutellen päänsä päällä

vihantaa oksaa, jota hän aina välistä rajusti ravisti valkoisille,

heitellen sitten multaa heitä vastaan ja sitten istuen alas ja hieroen

koko ruumiinsa mullalla. Toinen otti päästään nauhan ja heilutteli sitä

ilmassa yhtä rajusti sekä heitti maata hänkin. Tavatessaan toisensa

he käänsivät selkänsä toisilleen, heiluttelivat kääntyessään oksiaan,

heristäen niitä meille ja hieroen ruumistaan mullalla. Temppunsa

päätettyään he lähtivät leiritulelle ja istahtivat, mutta eivät

suostuneet antamaan mitään selitystä tanssistaan.»

Alkuasukkaitten kalastustapoja.

Heimo näytti sitten kalastustaitoaan. Päällikkö seisoi pienessä

puunkuoresta tehdyssä kanootissa ja yhdeksän nuorta miestä juoksi

jokivartta alaspäin ja sama luku ylöspäin, kunnes päällikkö antoi

merkin, jolloin he kaikki kahdeksantoista sukelsivat jokeen ja

sukeltaen ja uiden kiiruhtivat hänen luokseen. Milloin vain joku

sukelsi, aina hänellä oli pinnalle noustessaan kala lyhyen keihonsa

kärjessä. Kanootin luo tultuaan he kaikki riensivät rannalle, jonne

oli rakennettu piirituli, ja tulipiirin sisään hyppäsi joka mies

lämmittelemään, ilma kun oli sangen kylmä.

Verenvuodatusta.

Seuraavana päivänä oli alkuasukkaitten luku kasvanut niin suureksi,

että Mitchell alkoi aprikoida, eikö hänen ollut parasta kääntyä

takaisin. Retkikunta oli kulkenut Darlingin vartta 500 kilometriä

alaspäin ja kaiken ajan seutujen kautta, jotka Mitchellin käsityksen

mukaan olisivat olleet erämaata, ellei jokea olisi ollut. Hänen

tätä miettiessään kuului joelta päin pyssynlaukaus ja pian montakin

laukausta ja alkuasukkaat alkoivat kiljua. Leirissä miehet kiiruumman

kautta tarttuivat aseihinsa ollakseen valmiit torjumaan hyökkäyksen,

mutta ampumista jatkui yhä. Sitten se lakkasi ja kaikki oli hiljaa.

Leirissä olevat odottivat huolestuneella jännityksellä tietoja, mutta

eivät uskaltaneet lähteä asiaa peräämäänkään, kun leiri muutoin olisi

jäänyt suojattomaksi. Sitten näkyi yksi valkoisista hitaasti lähestyen,

ja hän oli haavoittunut. Hän kertoi olleensa joella vettä hakemassa,

jolloin eräs päällikkö oli tullut ja anastanut hänen kannunsa, lyöden

hänet nuijallaan tunnottomaksi. Toinen valkoinen oli silloin ampunut

ja haavoittanut päällikköä. Mustia juoksi esiin puitten takaa ja muuan

oli juuri heittämäisillään keihäällä sitä, joka oli ensin ampunut,

kun kolmas valkoinen oli ampunut hänet. Mustat olivat keräytyneet

yhteen joukkoon ja siihen oli eräs miehistä ampunut, osaten vaimoon,

jolla oli lapsi selässään, ja vaimo oli vierinyt jokeen. Mustain

peräytyessä miehet olivat juosseet auttamaan häränajajia, jotka olivat

alempana jokivarressa, ja siellä eräs retkikunnan mies juuri kyykistyi

väistääkseen kahta mustain nakkaamaa keihästä. Ampumista silloin

jatkettiin, kunnes alkuasukkaat pakenivat joen taa, jolloin miehet

palasivat leiriin.

Tämä tapaus sai Mitchellin viipymättä lähtemään paluumatkalle. Lähtöä

ei häiritty, mutta se heimo, joka ensimmäiseksi oli vihamielisyyttä

osoittanut, ympäröi retkikunnan niin uhkaavin elein, että tämän oli

paineteilla avattava tie ja ammuttava miesjoukon pään yli. Alkuasukkaat

sytyttivät valkoisten leirin ympärillä pensaat palamaan, niin että he

tuskin olivat ennättäneet majoittua, ennenkuin oli lähteminen uudelleen

liikkeelle.

Mitchell oli tullut siihen johtopäätökseen, että mustat pitivät

runsaita lahjoja, joita hän heille jakeli, pelon merkkinä ja että

tämä teki heidät niin tunkeileviksi. Hän sen vuoksi lakkasi lahjoja

jakelemasta ja tästä olikin seurauksena, että mustat häntä sitten

kohtelivat suuremmalla arvonannolla.

Uusi retki Murraylle ja Darlingille.

Tutkimustyötä päätettiin jatkaa, vaikka Mitchellin retki näin olikin

alkuasukkaitten vihamielisyyden vuoksi täytynyt keskeyttää, ja hänelle

annettiin seuraavana vuonna uusi oivallisesti varustettu retkikunta

ja tehtäväksi Sturtin löytöjen jatkaminen. Maaliskuussa 1836 Mitchell

viidenkolmatta miehen keralla lähti matkaan, kulkien ensiksi Lachlanin

ja sitten Murrumbidgeen vartta Murraylle. Eräältä Lachlanin varteen

perustetulta asemalta hän palkkasi oppaaksi Piper-nimisen alkuasukkaan,

josta hänellä sitten oli arvaamattoman paljon hyötyä. Ilman tämän

miehen sukkelaa älyä ja erehtymätöntä vaistoa retkikunta tuskin

olisikaan kaikista vaikeuksistaan suoriutunut.

Verikosto.

Pian sen jälkeen kuin retkikunta oli Lachlanilta poistunut, se löysi

yksinäisen majan, jonka ympärillä oli kolme pientä multasärkkää. Majan

permanto oli sileä ja sillä oli ruohoista tehty, vuode. Piper ilmoitti,

että se oli murhatun alkuasukkaan hauta. Joku murhatun miehisistä

heimolaisista kävi joka yö tällä vuoteella makaamassa, kunnes vainajan

murha oli kostettu.

Mitchell täällä Piperin kautta sai kuulla, että ne heimot, joiden

kanssa hän oli Darlingilla taistellut edellisellä retkellään, jo

olivat saaneet tiedon hänen lähestymisestään ja lähteneet liikkeelle

taistellakseen häntä vastaan. Mitchell ei kuitenkaan kiinnittänyt

tähän tietoon niin suurta huomiota, kuin se olisi ansainnut. Hänen

mielestään oli mahdotonta, että tieto olisi voinut niin nopeaan kulkea

niin pitkäin matkain päähän. Kuitenkin hän oli kummakseen kuullut

edelliseltä matkaltaan palattuaan, että tieto Cunninghamin kuolemasta

oli saapunut siirtokunnan uloimmille karja-asemille ennen kuin

retkikunta tiesi siitä mitään. Ilmeisesti oli tieto annettu savuilla.

Toukokuun 23:ntena retkikunta saapui Murraylle ja oikaisi siltä

suorinta tietä Darlingille. Kun muutama maili oli saatu kuljetuksi,

nähtiin edessäpäin alkuasukkaiden tuli ja Piper lähetettiin

ilmoittamaan heille retkikunnan tulon. Hän näki tulen ympärillä

joitakuita miehiä ja naisia, mutta nämä poistuivat mailin päässä

näkyvään sankkaan metsään. Retkikunta seurasi heitä sinne. Heti

metsään tultuaan retkeilijät ihmeekseen huomasivat, että se kokonaan

ympäröi järven, jonka kehä oli viisikolmatta kilometriä. Järven

rannoilla vilisi alkuasukkaita ja toisia oli järvellä kuorikanooteilla

kalastamassa.

Valkoisien tulosta oli ilmeisestikin jo tullut tieto, koska kaikki

rannalla näkyvät mustat kiiruhtivat järven toiselle puolelle, jonne

kanoottejakin melottiin. Järven ympäri kulki punerva särkkä, joka oli

koko joukon korkeampi muuta maata, ja Mitchellin tätä tarkastellessa

tuli alkuasukkaita, jotka ilmoittivat Milwan (s.o. Murrayn) vähän

matkan päässä yhtyvän toiseen, pohjoisesta tulevaan suureen jokeen.

He tarjoutuivat opastamaan retkikunnan sinne ja Mitchell suostui

heitä seuraamaan. Retkikunnan lähdettyä liikkeelle huomattiin järven

rannoillakin liikettä, ja pian alkoi valkoisiin yhtyä alkuasukkaita

pienin joukoin.

Oppaat veivät retkikunnan erään allikon luo leiriin, mutta retkikunnan

sinne saapuessa oli mustain lukumäärä kasvanut suunnattomasti ja joka

minuutti tuli uusia joukkoja. Osoitettiin erästä paikkaa, joka muka

soveltui mainiosti leirin paikaksi, mutta Mitchell valitsi toisen, joka

paremmin soveltui hänen tarkoituksiinsa. Hän oli joukoissa huomannut

sen heimon miehiä, jonka kanssa hän oli edellisenä vuotena Darlingilla

taistellut ja jonka hän oli kuullut lähteneen retkikuntaa vastaan

taistelemaan. Hän tunsi myallit jo siksi hyvin, että arvasi tämän

»taistelun» tapahtuvan yöllä valkoisten nukkuessa. Hän sen vuoksi

valitsi semmoisen leiripaikan, että sitä hyökkäyksen tapahtuessa olisi

helppo puolustaa.

Taistelun valmistuksia.

Alkuasukkaat asettuivat yöpuulle jonkun matkan päähän. Valkoisten

leirissä pidettiin mitä valppainta vahtia koko yö, mutta ei mitään

kuulunut. Kaikki oli hiljaa kuin haudassa. Seuraavana aamuna Piper

kuitenkin huomasi aivan leirin vieressä vähäpätöisiä merkkejä, jotka

osoittivat sotilaitten pimeän turvissa siihen ryömineen valmiina

hyökkäämään, heti kun voisivat tehdä sen turvallisesti. Aamulla mustat

kuitenkin taas tulivat valkoisten leiriin, eivätkä olleet milläänkään.

He kuitenkin myönsivät olevansa samaa heimoa, jota vastaan Mitchell oli

edellisenä vuonna Darlingilla taistellut.

Eräs vanha päällikkö toi Mitchellin luo kaksi nuorta tyttöä ja pojan ja

sanoi, että ne olivat sen ammutun vaimon orpoja. Toinen tytöistä oli

erikoisen vaalea ja hyvännäköinen ja päällikkö tarjosi häntä tomahawkin

hinnaksi. Tarjomus näytti rehelliseltä, mutta sekä hänen että muitten

mustain silmissä paloi samalla semmoinen ilkeä tuli, että valkoiset

pitivät varansa. Iltapäivällä saapui alkuasukkaitten leiriin kaksi

pientä sotilasjoukkuetta ja tämä synnytti siellä suuren kiihtymyksen,

jonka jälkeen naiset ja lapset lähtivät sieltä pois. Mitchell koetti

parantaa suhteita siten, että kutsui joitakuita päälliköitä istumaan

kanssaan, mutta ei mikään voinut lauhduttaa heidän silmäinsä vihaista

tulta. Yön tullen he tekivät retkikunnan leirin ympärille tulikehän ja

oli melkein mahdoton saada heitä pysymään vaunuista erillään väkivaltaa

käyttämättä. He koettivat varastaa, mitä suinkin käsiinsä saivat, ja

valkoisten kärsivällisyys joutui sangen kovalle koetukselle, ennenkuin

he saivat mustat tarkoitetuiksi tulikehänsä taa.

Raketin ihmeteko.

Tilanne oli kuitenkin edelleenkin sangen arveluttava, sillä

ilmeisestikin oli aikomus tehdä yöllä hyökkäys. Mitchell päätti nyt

koettaa, saisiko hän mitään heidän taikauskollaan aikaan. Kooten

miehensä kaikki yhteen joukkoon hän heidän keskellään laski raketin

nousemaan, ja miehet säestivät sen menoa hurjilla huudoilla. Mustilta

pääsi yhteinen kauhun kiljuna ja joka sotilas juoksi metsään, minkä

koivista lähti, jättäen leiriin vain yhden vanhuksen. Vaikutus ei

kuitenkaan ollut pitkällinen. Sotilaat eivät tosin palanneet tulilleen,

mutta pian he pensaistosta kutsuivat valkoisia tulemaan kanssaan

korroborriin. Valkoiset kehoittivat heitä ensin alkamaan karkelonsa,

jonka jälkeen valkoiset tulisivat, he kun aivan oikein päättelivät,

että mustat olivat liian kiihtyneitä hallitakseen tanssia. Lopun yötä

he tyytyivätkin kutsumaan etäisyydestä. Aamulla tuli joukko ukkoja

puhelemaan Mitchellin kanssa ja heidän puhuessaan sytytettiin äkkiä

kuivan puun oksat palamaan. Paikalla alkoi tuulen päältä tupruta

leiriin sankkaa savua, jonka huomatessaan Mitchell käski kiiruummiten

valjastaa härät ja lähteä matkaan ja avata painettihyökkäyksellä tie.

Matkalla Murraylle retkikunta kulki karun hietakentän poikki, mutta

kaikki mustat eivät nytkään siitä luopuneet. Matkalla he kertoivat

Piperille, että toisia oli lähtenyt joelle taistelemaan valkoisia

vastaan heidän sinne saapuessaan. He niinikään kertoivat kuuluvansa

samaan heimoon, joka useita vuosia takaperin oli aikonut taistella sitä

valkoista joukkoa vastaan, joka oli veneellä laskenut jokea. Valkoiset

oli silloin pelastanut ylempänä jokivarressa asuvan heimon päällikkö,

joka sitten oli kuollut.

Taistelu.

Jokivartta alaspäin kulkiessaan valkoiset miehet tulivat suureen

alkuasukasjoukkoon. Huomatessaan mahdottomaksi enää välttää

yhteentörmäystä Mitchell päätti ajaa heidät pakoon. Jakaen pienen

joukkonsa hän koetti saada mustat kahden osaston väliin. Mutta paikalla

älyten vaaran he kohottivat keihäänsä. Eräs valkoisista, joka näin

suuresta vaarasta hermostui, tuli laukaisseeksi pyssynsä. Pamaus

sai alkuasukkaat vähän väistymään, mutta muille valkoisille se oli

kuin käsky, ja ennenkuin he ennättivät takaisin, ampuivat valkoiset

yhteislaukauksen heidän sankkoihin riveihinsä. Tuossa tuokiossa mustat

karkasivat jokitörmää alaspäin ja sukelsivat jokeen ja valkoiset

hyökkäsivät heidän perässään ja ampuivat heitä heidän uidessaan

toiselle puolelle.

Retkikunnan jäsenet kiintyivät niin kokonaan taisteluun, että juhdat

ja vaunut jäivät oman onnensa nojaan. Mutta Piperin vaimo, joka oli

pitkä ja toissilmä, kiiruhti ottamaan ohjakset hoitoonsa ja vartioi

retkikunnan omaisuutta, Piperin miekka olallaan, kunnes miehet

palasivat.