AFRIKAN JAKO JA MYÖHEMPI TUTKIMUS

Yhdeksännentoista vuosisadan kolme ensimmäistä neljännestä paljastivat

Mustain maanosan luonnonolojen ulkopiirteet, sen jälkipuolisko

piirsi sen valtiolliset rajat ja värit. Kongon vesistön tunnetuksi

tultua löytöretket saivat väistyä toiselle sijalle ja voimia ja

huomiota kiinnittivät nyt etupäässä Euroopan valtain maananastukset

Afrikan manterella. Rajaviivoilla, jotka usein vedettiin suoraan

tuntemattomien alueitten kautta, Suur-Britannia, Saksa, Ranska ja muut

vallat erottelivat alueensa toisistaan. »Rautateitä alkoi tunkeutua

sisämaahan, laajoja alueita avattiin sivistyneelle anastukselle ja

vanhasta Egyptistä Sambesiin saakka maanosa heräsi uuteen elämään.»

Ennen vuotta 1875 Suur-Britannia, Portugal ja Ranska olivat ainoat

vallat, joilla Afrikassa oli melkoisia etuja. Englannin hallitus

käytti vuodesta 1815 vuoteen 1850 paljon voimia ja varoja Länsi-

ja Etelä-Afrikan hyväksi, vaikka enimmäkseen jotenkin huonolla

menestyksellä. Länsirannikolla olivat taudit, taajat kuolemantapaukset,

kituva kauppa ja hyödyttömät taistelut maanasukkaita vastaan yleinen

kokemus; etelässä taas itsenäisiksi pyrkivät buurit ja vihamieliset

kafferit saivat aikaan melkein loppumattomia rettelöitä. Oli

haaveiltu, että Mustien maanosaan voitaisiin perustaa kristittyjä

sivistyneitä yhteiskuntia, mutta näistä haaveista oli luovuttava. Tätä

ihmisystävyyden puuskausta seurasi välinpitämättömyyden aika, joka

lopulta johti siihen, että Englannin parlamentti v. 1865 päätti uusien

alueiden anastamisen Afrikassa hyödyttömäksi, ja jo toistakymmentä

vuotta aikaisemmin, Krimin sodan aikoina, oli Oranjan vapaavaltion

itsenäisyys tunnustettu. Kokonaan ei Suur-Britannia kuitenkaan voinut

välttää vaikutusvaltansa laajenemista, sen täytyi käydä sota Ashantia

ja Abessiniaa vastaan ylläpitääkseen lippunsa arvoa, ja Sansibar

joutui olojen pakosta sen suojelusvallan alaiseksi. Suur-Britannian

ainoat kilpailijat sen jälkeen, kuin se v. 1850 oli ostanut Tanskan

linnoitukset Guinean Kultarannalla ja parikymmentä vuotta myöhemmin

Sumatraa vastaan itselleen vaihtanut Hollannin alueet, olivat Portugal

ja Ranska, eivätkä nämä pakottaneet maanjakoa kiirehtimään. Portugal

omisti sekä länsi- että itärannikolla melkoisia alueita, joihin v.

1875 marsalkka Mac Mahonin riidan ratkaisun kautta liitettiin Delagoa

lähtikin, vaikka Suur-Britanniakin sitä vaati. Ranskalla oli, paitsi

Algeriaa, alueita Senegalissa, asemia Guinean rannikolla, Gabunin

suistamo laivastoasemana ja v. 1862 se oli anastanut Punaisen meren

suulta Obokin, toivoen sieltä voivansa vallita Abessiniaa. Marokko

oli säilyttänyt itsenäisyytensä, mutta rappeutui nopeaan, Tripoliksen

olivat turkkilaiset ottaneet välittömän valtansa alaiseksi ja Egyptissä

Ismail kediivi koetti saada syntymään sivistyneitä eurooppalaisia oloja

ja alkoi laajentaa valtaansa Sudaniin, niinkuin olemme ennen kertoneet.

Suezin kanava avattiin v. 1869 ja sillä oli Afrikan tulevaisuuteen

suuri merkitys, sillä sen kautta Egyptistä jälleen tuli Intian ja

Kaukaisen idän välisen valtatien portinvartija ja Hyvän toivon niemen

väylä menetti suurimman osan merkityksestään. Kaiken kaikkiaan Euroopan

vallat vallitsivat vasta noin kymmenennettä osaa Mustain maanosasta ja

enemmän kuin toinen puoli, melkein koko kuuma vyöhyke, oli suuremmista

muhamettilaisista reunavaltioistakin riippumaton. Tässä osassa asui

paljon kansoja ja heimoja, joiden valtiot ja yhteiskunnat olivat

ainaisten muutosten alaisia. Siihen kuuluivat länsirannikolla Ashantin,

Dahomen ja Beninin neekerivallat, Keski-Sudanin muhamettilaiset

sulttaanikunnat, Uganda Viktoria-Njansan luoteisrannikolla ja

Kongon syvänteen eteläosissa Kasembe ja Muata Janvo nimiset

neekerivaltakunnat. Koko tällä laajalla alueella olivat bantu-rotuun

kuuluvat neekerikansat melkein itsenäisiä ja muhamettilaiseen ja

kristittyyn vaikutukseen nähden melkein koskemattomia.

Länsi-Euroopan valtiolliset ja taloudelliset olot saivat tässä

muutoksen aikaan. Voitettuaan Ranskan v. 1870 Saksa oli yhdistynyt ja

vahvistunut ja saattoi nyt mielestään esiintyä muuallakin maailmassa

vaatiakseen itselleen osaa siirtomaista, joita se tarvitsi nopeaan

kehittyvää kauppaansa varten. Suurin osa muuta maailmaa oli kuitenkin

jo jaettu siirtomaavaltain kesken, Afrikka oli ainoa maanosa, jossa

vielä oli otettavaa. Sama v:n 1870 sota toiselta puolen kehoitti

Ranskaakin levittämään siirtomaa-alueitaan, se kun toivoi korvaavansa,

mitä oli Euroopassa menettänyt. Suur-Britannia ja Portugal heräsivät

toimeen huomatessaan etujensa näin joutuvan vaaranalaisiksi, ja

Italiakin havahtui kilpailusta ja riensi muitten keralla saaliin

jaolle. Kongovaltion perustaminen Belgian kuninkaan toimesta oli se

tapaus, joka lopulta sysäsi »pallon pyörimään». Leopold II oli jo ennen

Stanleyn Kongo-matkaa päättänyt perustaa Afrikkaan suuren valtakunnan,

käyttäen hyväkseen toiselta puolen teollisuudenharjoittajain ja

kauppiaitten, toiselta puolen lähetyssaarnaajain ja ihmisystäväin

harrastuksia, joita Livingstonen ja muitten löytäjäin matkat olivat

Euroopassa virittäneet. Heti Stanleyn laskettua Kongon mereen saakka

hän ryhtyi toimiin ja saikin Kongovaltion syntymään kansainväliselle

pohjalle, mutta samalla kuin hänen aikeensa täysin älyttiin, ryhtyivät

Ranska ja Saksakin toimeen ja Mustain maanosa joutui kansainvälisen

suurleikkauksen alaiseksi.

Portugal koetti säilyttää niin paljon kuin suinkin siitä suunnattomasta

alueesta, jonka se oli kartoilla maalannut omilla väreillään,

vaikkapa se ei ollutkaan sisämaan tutkimiseksi ja avaamiseksi tehnyt

juuri mitään. Se aikoi yhdistää maanosan poikki kulkevalla leveällä

vyöhykkeellä Angolan Mosambikissa oleviin alueihinsa, mutta tämä ei

vähääkään sopinut Suur-Britannian tuumiin, sillä tämän suuri tuuma

oli yhtämittaisen brittiläisen alueen turvaaminen Kapmaasta aina

Egyptiin saakka. Saksa tahtoi yleensä anastaa niin paljon kuin suinkin.

Italia himoitsi Tripolista, mutta ei uskaltanut sitä vallata, koska

siitä olisi ollut seurauksena sota Turkkia vastaan. Anastamalla

Koillis-Afrikasta alueita se toivoi saavansa määräävän sananvallan

Abessiniassa. Ranska päätti anastaa Madagaskarin ja Pohjois- ja

Keski-Afrikasta niin paljon maita, että kaikki alueet Välimeren

rannoilta Kongoon ja sen Länsi-Afrikassa oleviin siirtomaihin saakka

muodostaisivat yhden yhtenäisen siirtomaa-alueen. Kun italialaiset

joutuivat häviölle taistelussa Abessiniaa vastaan ja dervishit

valtasivat Egyptiltä Sudanin ja Nubian, päätti Ranska ulottaa tämän

alueensa koko Pohjois-Afrikan poikki aina Punaiseen mereen ja Intian

mereen saakka. Mutta tämän tuuman Suur-Britannia teki tyhjäksi

anastamalla Niilin maat aina lähdejärviin asti, samoin kuin Saksa

puolestaan esti Suur-Britanniaa saamasta yhtämittaista aluetta Niilin

laaksosta Kapmaahan.

Olemme jo kertoneet Kongovaltion perustamisesta ja toimista, joihin

Ranska ryhtyi, saadakseen tämän valtavan vesiväylän pohjoisrannan

haltuunsa. Portugal taas vaati Kongon suistamoa ja koko merenrannikkoa

itselleen, mutta sen vaatimuksia vastustettiin joka puolelta. Englannin

hallitus tosin teki Portugalin pyynnöstä sopimuksen, jossa ne

tunnustettiin, mutta tämä sopimus herätti Englannissa itsessäänkin niin

paljon vastarintaa, että se jäi vahvistamatta. Kongon suistamo oli näin

johtanut kansainväliseen selkkaukseen, joka yhteisessä neuvottelussa

ratkaistiin.

Etelä-Afrikassa Suur-Britannia rupesi näihin aikoihin valtaansa

vahvistamaan ja alueitaan laajentamaan, peläten Saksan kasvavia

pyyteitä. Oranjan vapaavaltio ja Transvaal olivat tosin voineet

vähitellen melkein kokonaan vapautua sen holhouksesta, mutta

alkuasukkaitten oli taipuminen. Oranjavaltio pakotettiin v. 1876

luovuttamaan Kimberleyn timanttialue Suur-Britannialle. V. 1880

koko Griqvamaa anastettiin ja vuosina 1877—1884 Oranja-valtion

kaakkoispuolisetkin alueet suurimmaksi osaksi aina Pondo maahan

saakka. Zulujen mahti murrettiin ankarien sotien jälkeen v. 1879 ja

v. 1887 zulujen maa yhdistettiin Suur-Britannian alueihin. Sisämaassa

englantilaiset v. 1884 alkoivat nopeaan ulottaa alueitaan pohjoista

kohti. Mainittuna vuotena anastettiin maanasukkaitten kanssa tehtyjen

sopimuksien perustuksella kaikki Transvaalin länsipuolella oleva maa

aina 20:ntecn puolipäiväpiiriin it. pituutta.

Saksalaisia lähetyssaarnaajia oli jo toiminut jonkun aikaa damara ja

namakva kansain keskellä Lounais-Afrikassa ja heidän pyydettyä maansa

suojelusta alkuasukkaita vastaan, joiden päällikköjen kanssa usein

sattui rettelöitä, Saksa v. 1884 otti suojelukseensa Lounais-Afrikan

rannikon Oranja jokeen saakka, Englannin hallituksen useita kertoja

selitettyä, ettei se omistanut tätä rannikkoa, moniaita satamaa lukuun

ottamatta, eikä siis myöskään ollut velvollinen suojelemaan niitä

valkoisia, jotka sinne asettuivat. Tämän anastuksen kautta Saksa oli

astunut siirtomaavaltain joukkoon. Kapmaan hallitukselle teko oli ikävä

yllätys, mutta erehdystä oli liian myöhä katua, Saksan Lounais-Afrikka

niminen siirtokunta oli perustettu.

Tämän jälkeen Saksa viipymättä jatkoi valtauksiaan. Keväällä 1884

Afrikkaan lähetettiin tunnettu löytöretkeilijä t:ri Nachtigall.

Saksalaiset kauppiaat ja lähetyssaarnaajat olivat jo olleet vilkkaassa

toimessa Guinean lahden rantamilla, jonne oli sekä brittiläisen että

Ranskan suojeluksen alaisiin ja kenenkään valtaamattomiinkin seutuihin

perustettu saksalaisia viljelysasemia. Togo oli semmoinen maa, jota

ei vielä kenkään ollut anastanut, ja sen kuninkaan kanssa Nachtigall

teki sopimuksen, jonka kautta tämä maa joutui Saksan suojelusvallan

alaiseksi. Vähän myöhemmin Saksa anasti Kamerunin. Englannin hallitus

havahtui näistä anastuksista, mutta ei enää voinut pelastaa kumpaakaan

maata. Kameruniin Englannin asiamies saapui viikkoa liian myöhään,

mutta Nigerin suistamon ja sen länsipuolella olevan Lagos maan hän

vielä sai pelastetuksi.

Ranska solmi samoihin aikoihin uutteraan sopimuksia maanpäälliköiden

kanssa levitelläkseen vaikutusvaltaansa Länsi-Afrikassa. Pohjoisesta

ja etelästä päin edeten se saavutti Timbuktun ja katkaisi sekä

englantilaisten että saksalaisten takamaat. Englantilaiset kuitenkin

ennättivät pelastaa kaikki maat Nigerin alijuoksun ympärillä aina

Sokotoon ja Bornuun saakka, ja niistä muodostettiin Nigeria, Afrikan

kaikkein kukoistavimpia siirtomaita. Näiden seutujen tuottava kauppa

oli jo vuosikymmeniä ollut englantilaisten käsissä.

Pohjois-Afrikassa Ranska v. 1881 valtasi Tunesian Italian

vastaväitteistä huolimatta, vaikka italialaiset jo olivat saaneet tässä

maassa pysyvän jalansijan. Egypti oli jonkun aikaa Ranskan ja Englannin

yhteisen holhouksen alaisena, kun tämä maa Ismail pashan tuhlauksien

kautta oli joutunut vararikon partaalle, mutta kun Ranska v. 1882

kieltäytyi ottamasta osaa Arabi pashan kukistamiseen, jäi Egypti

Englannin suojelusvallan alaiseksi.

Itä-Afrikassa Saksa valmisteli Sansibarin sulttaanin vaikutusvallan

alaisten mannerseutujen anastamista ja toimi niin salassa, ettei

Euroopassa osattu arvatakaan sen aikeita. Alussa vuotta 1884

muodostettiin toimitarmoinen saksalainen siirtomaaseura, jonka

toimesta Sansibariin saman vuoden marraskuussa, yksitoista päivää

ennen Berliinin konferenssin alkamista, saapui kolme koneenkäyttäjiksi

pukeutunutta saksalaista, joista yksi oli t:ri Karl Peters, tunnettu

löytöretkeilijä. Näiden matkatavarat olivat etupäässä Saksan lippuja

ja valmiita sopimuskaavoja, ja niillä he aikoivat ottaa Saksan haltuun

Sansibarin koko mannerrannan takamaineen huolimatta siitä, ettei Saksan

hallitus suinkaan suosinut heidän yritystään. Peters seuralaisineen

solmi sopimuksensa samaan aikaan, jolloin valtain edustajat Berliinissä

pohtivat suurjaossa noudatettavia perusteita, ja Saksan lippu liehui

siten kaikkialla tällä rannikolla, jota Englanti oli vanhastaan omanaan

pitänyt, vaikk'ei se sitä ollut nimenomaan vallannut.

Italia oli jo v. 1870 hankkinut Punaisen meren kaakkoispäässä

hiiliaseman, josta v. 1882 tuli varsinainen siirtomaa. Danakil maan

hallitsija asetti alueensa Italian suojeluksen alaiseksi.

Tällä kannalla olivat Afrikan maanomistusolot, kun Berliinin

Afrika-konferenssi kokoontui marraskuun 15:ntenä v. 1884. Tämä valtain

kokous käsitteli etupäässä Kongon asioita, kaupan vapautta tällä joella

ja sen syrjäjoilla, orjakaupan kukistamista, Nigerin laivakulkua

ja määritteli ohjeet, miten on tulevaisuudessa meneteltävä Afrikan

rantoja vallattaessa. Konferenssin aikana kuningas Leopold sai vallat

yksitellen tunnustamaan Kongon vapaavaltion.

Varsinainen suurjako tapahtui sopimuksien kautta, joita yksityiset

vallat tekivät toistensa kanssa.

Suur-Britannia ja Saksa määrittelivät v. 1890 vaikutusalueittensa rajat

Itä-, Länsi- ja Lounais-Afrikassa. Saksa tunnusti Sansibarin saaren

Englannin suojelusvallan alaiseksi siitä hyvästä, että Englanti sille

luovutti Helgolannin.

Samana vuonna Ranska Suur-Bntannian kanssa tekemänsä sopimuksen kautta

sai tunnustetuksi suojelusvaltansa Madagaskarin yli ja vaikutusvaltansa

Saharassa ja samoin Suur-Britannia Nigerin ja Tshad järven väliset maat

alueekseen.

Seuraavana vuonna Suur-Britannia ja Portugal tekivät keskenään

sopimuksen, jonka kautta sisämaa Angolan ja Mosambikin portugalilaisten

alueitten välillä tunnustettiin brittiläiseksi.

Saksa ja Ranska tekivät v. 1894 keskenään sopimuksen, jonka kautta

Keski-Sudan jäi Ranskalle, niin että tasavalta sai Pohjois-Afrikasta

yhtenäisen maa-alueen Ranskan Kongoon saakka.

Suur-Britannia ja Italia rajoittivat v. 1891 tarkemmin alueittensa

rajat Itä-Afrikassa.

Suur-Britannia ja Ranska määrittelivät alueittensa rajat Tshad järven

länsipuolella ja seuraavana vuonna Ranska tunnusti Niilin laakson

latvapuolen brittiläiseksi vaikutusalueeksi.

Kahdennenkymmenennen vuosisadan alkuvuosina Suur-Britannia

vihdoin sodan kautta pakotti molemmat buuritasavallat luopumaan

itsenäisyydestään. Italia riisti sodan kautta Turkilta Tripoliin,

Ranska on vallannut Marokon. Näin on Afrika melkein kauttaaltaan

jaettu Euroopan valtain kesken — ainoat itsenäiset valtiot ovat

Abessinia ja pieni Liberia, — mutta tulevaisuus on osoittava, onko

tämä jako pysyväinen. Maailmansodassa englantilaiset, ranskalaiset,

belgialaiset ja portugalilaiset sekä Etelä-Afrikan Unionin joukot

valtasivat vv. 1916—17 Saksan kaikki afrikkalaiset siirtomaat.

Versaillesin rauhanteossa määrättiin Kamerunista suurin osa Ranskalle,

loput Englannille. Saksan Itä-Afrikka joutui Englannille. Saksan

Lounais-Afrikka on ollut v:sta 1919 Kansainliiton ylivallan alaisena.

Löytöretket olivat johtaneet maananastuksiin Mustien maanosassa ja

sen lopulliseen jakoon. Tämä jako vuorostaan edisti tehokkaasti

löytöjen jatkamista ja parantamalla matkustajien turvallisuutta avasi

suurimman osan Afrikkaa perusteellisemmalle luonnontieteelliselle ja

kansatieteelliselle tutkimukselle. Seuraavassa luomme lyhyen silmäyksen

Afrikan tutkimuksen uusimpiin tuloksiin.

Englanti valloittaa takaisin Itä-Sudanin.

Khartumin valloituksen jälkeen Englannin hallitus toistaiseksi jätti

Sudanin oman onnensa nojaan, toivoen sen menetyksen ja Gordonin

kuoleman olevan helpomman kostaa, kun mahdilaisuus oli jonkun verran

menettänyt uskonnollisen kiihkon ensi hurmaa ja epäsopu kaliifin valtaa

heikontanut.

Alussa vuotta 1896 se vihdoin piti aikaa otollisena ja Egyptissä

alettiin valmistella suurta retkikuntaa Sudanin takaisin

valloittamiseksi. Egyptin armeija oli sillä välin englantilaisten

johdolla kokonaan uudistettu, niin että se, englantilaisilla

joukko-osastoilla vahvistettuna, näytti olevan tehtävänsä tasalla.

Yrityksen johto uskottiin Egyptin armeijan ylipäällikön eli sirdarin,

myöhemmin niin suurta kuuluisuutta saavuttaneen kenraali Kitchenerin

käsiin. Kitchener oli jo ollut majurina mukana kenraali Wolseleyn

sotaretkeltä Gordonin ja Khartumin pelastamiseksi.

Maa-armeija nousi verkalleen pitkin Niilin laaksoa. Joella sen apuna

oli uusia suuria tykkiveneitä, jotka kappaleisiin hajoitettuina

kuljetettiin Wadi Halfaan, Niilin toisen kosken yläpuolelle, ja

siellä koottiin. Niiden avuksi kuljetettiin kosken niskaan seitsemän

kuormahöyryäkin. Wadi Halfasta rakennettiin Dongolaa kohti rautatie

Niilin itärannalle. Ensimmäinen tappelu oli kesäkuun alussa Wadi Halfan

eteläpuolella, jossa Kitchener yllätti 3000 dervishiä; näistä jäi 2000

kaatuneina tai haavoittuneina tappotanterelle. Tappelu oli esimakua

uuden ylipäällikön perusteellisesta työstä. Syyskuussa hänen armeijansa

oli kolmannella koskella ja pian sen jälkeen hän saattoi vallata

Dongolan melkein miekan iskutta.

Ennenkuin lopullinen marssi Khartumia vastaan alkoi, tuotiin koskien

yläpuolelle vielä kuusi tykkivenettä ja Wadi Haitasta alettiin

rakentaa Niilin suuren mutkan poikki, erämaan kautta Abu Hamediin,

rautatietä, joka edistyi niin nopeaan, että parhaimpina päivinä

kiskotettiin puolenkymmentä kilometriä. Linjalla löydettiin monesta

kohdasta vesikerroksia, joihin porattiin arteesisia kaivoja. Elokuussa

armeijan etujoukot valloittivat Abu Hamedin. Maaliskuussa 1898 oli

englantilais-egyptiläinen armeija Berberin eteläpuolella ja tykkiveneet

retkeilivät jo Khartumin läheisyyteen, eristäen kaliifin pohjoisen

armeijan pääjoukosta ja anastaen Metemmehin luona sen varastot.

Huhtikuun 8:ntena lordi Kitchener sitten kävi kaliifin alapäällikön

Mahmudin kimppuun, joka oli leiriytynyt Atbaran varrelle, lähelle

sen suuta. Mahmudilla oli 14,000 miestä, joista 40 minuuttia

kestäneen tappelun jälkeen — lopulta taisteltiin pistimillä — 3000

makasi varustuksineen kuolleina tai haavoitettuina ja 3000 otettiin

vangiksi. Englantilais-egyptiläinen armeija menetti 500 miestä, joista

englantilaisten joukkojen osalle tuli 100.

Omdurmanin tappelu.

Kitchener peräytyi sitten Berberiin odottamaan Niilin tulvaa, ennenkuin

hän lähti Khartumia ja Omdurmania vastaan etenemään. Lisäväkeä saatuaan

hänellä oli 22,000 miestä. Tykkiveneet jo pommittivat ja hävittivät

Khartumin varustuksia. Kaliifilla oli Omdurmanissa 40,000 miestä, jotka

enimmäkseen olivat aseistetut englantilaisilla remingtonkivääreillä,

ynnä muutamia kymmeniä tykkejä, joihin Omdurmanissa oli valmistettu

ammuksia.

Se musertava tappio, jonka dervishiarmeija Omdurmanin edustalla kärsi,

johtui suureksi osaksi taikauskosta. Slatin pasha (vert. III, s. 394),

joka oli päässyt Omdurmanista karkaamaan ja nyt oli valloitusarmeijan

mukana ylipäällikön esikunnassa, oli vankina ollessaan kuullut

kaliifille ennustetun, että Omdurmanin edustalla, sen pohjoispuolella,

kerran tuhottaisiin vihollisarmeija, mutta että voitto oli mahdollinen

saavuttaa vain siten, että dervishit tekivät hyökkäyksen. Slatinilla

oli Omdurmanissa luotettavia tuttavia ja näiden avulla onnistui hänen

saada joku muistuttamaan kaliifille tätä ennustusta. Kaliifi toimi sen

mukaan.

Kaliifi järjesti armeijansa viiden kilometrin päähän Omdurmanista

pohjoiseen, Niilin länsirannalle. Englantilais-egyptiläinen armeija

asettui syyskuun 1:senä 1898 leiriin kuusi kilometriä pohjoisemmaksi

Niilin rannalle, selkä jokea kohti. Jo kuuden aikaan aamulla koko

mahdilaisarmeija lähti liikkeelle hyökätäkseen sen kimppuun. Dervishit

etenivät nopeaan hyvin järjestetyssä linjassa, 150 emiiriä edellä

valkosinisiä lippuja kantaen.

Englantilais-egyptiläinen armeija odotti rauhallisesti vihollisen

hyökkäystä. Jo 2000 metrin päästä alkoivat englantilaiset ja

egyptiläiset joukot ampua yhteislaukauksia ja pikatykit ja konetykit

avasivat tulen. Ampuminen oli niin kiivasta, että kiväärit kuumenivat

ja rintaman täytyi vaihtaa kiväärinsä reservin kivääreihin.

Mahdilaisten rivit alkoivat horjua, mutta pysyivät kuitenkin koossa.

Sitten ne viideksi minuutiksi pysähtyivät — ja alkoivat sitten

murhaavan tulen saattamina peräytyä. Ei millään kohdalla dervishien

rintama päässyt 600 metriä lähemmäksi. Kaliifin sivustahyökkäys, johon

otti osaa 13,000 miestä, menestyi aluksi paremmin, mutta torjuttiin

lopulta sekin.

40,000 miehen suuruisesta mahdilaisarmeijasta jäi tappotanterelle

11,000 kaatunutta, 16,000 haavoittunutta ja 4000 otettiin vangiksi.

Englantilais-egyptiläinen armeija menetti 500 miestä, josta luvusta 50

kaatui. Dervishit ampuivat kauttaaltaan yli.

Tämän perinpohjaisen voiton jälkeen sirdar vastarintaa tapaamatta

marssi kalifin pääkaupunkiin Omdurmaniin„ joka oli vastapäätä Khartumia

Niilin länsirannalla ja oli jo kasvanut siksi suureksi, että siinä oli

20,000 asukasta. Useita eurooppalaisia vapautettiin sotavankeudesta.

Kaliifi oli käyttänyt heitä rakennusmestareina, ruudinvalmistajina y.m.

toimiin, mikä mihinkin kykeni, mutta kaikki he olivat olleet kamalan

pahoinpitelyn alaisia. Mahdin hauta avattiin ja hävitettiin ja hänen

ruumiinsa poltettiin ja tuhka hajoitettiin Niiliin.

Kaliifi itse pääsi tuhannen miehen keralla pakenemaan, mutta seuraavana

talvena hänet Kordofanissa saatiin kiinni ja syntyneessä tappelussa hän

kaatui, pyhä lippu kädessään ja viimeiseen saakka luottaen siihen, että

hän oli haavoittumaton.

Kun myöhemmin Osman Dignakin, joka oli ollut mahdilaisuuden päätuki

Punaisen meren puolessa, voitettiin, oli mahdilaisuus perin pohjin

kukistettu ja Sudanin hallintoa saatettiin ruveta järjestämään

uudelle kannalle. Kitchenerin suunnitelman mukaan ryhdyttiin

Khartumia rakentamaan uudelleen ja nykyjään siinä on paljon kauniita

uudenaikaisia kivirakennuksia. Maakunnat alkoivat mahdilaisuuden

kukistumisen jälkeen vaurastua ihmeteltävän nopeaan ja kaiken kaikkiaan

on englantilais-egyptiläinen Sudan Omdurmanin valloituksen jälkeen

kehittynyt monipuolisesti ja nopeasti.

Italialaisten yritys saattaa Abessinia valtansa alle.

Abessiniassa vallitsi englantilaisten sotaretken jälkeen kauan

sisällinen sota ja anarkia. V. 1871 yhdisti kuitenkin Tigren kuningas

koko maan valtansa alle, ottaen nimekseen Johannes. Ensi työkseen hän

voitti egyptiläisen armeijan, joka tanskalaisen everstin Arendrupin

johdolla Massovasta marssi maata valloittamaan. Negus Johanneksen

vallan ollessa ylimmillään anastivat italialaiset Massovan, jonka

johdosta negus otti vangiksi Italian lähettilään ja syntyi sota. Kun

Dogalin luona 500 miehen italialainen osasto oli tuhottu tammikuussa

1887, lähetettiin Italiasta Eritreaan, jonka nimen Punaisen meren

rannalla oleva uusi siirtokunta oli saanut, 18,000 miestä. Negus

kokosi näitä vastaan 100,000 miestä, mutta kun samalla dervishit

hyökkäsivät hänen kimppuunsa, täytyikin hänen kääntää voimansa heitä

vastaan. Hyökätessään Metemmehin luona dervishien linnoitettua leiriä

vastaan negus kaatui ja hänen suuresta armeijastaan jäi 30,000 miestä

tappotanterelle.

Shoan kuningas Menelik, joka perimätiedon mukaan polveutui Saban

kuningattaresta ja kuningas Salomosta, yhdisti nyt koko Abessinian

valtansa alle. Menelik oli ollut italialaisten ystävä heidän

taistellessaan Johannesta vastaan ja hän suostui nyt rauhaan, joka

oli Italialle siksi edullinen, että he saattoivat käsittää sen

suojelusvallaksi Abessinian yli. Mutta saatuaan hankituksi riittävästi

uudenaikaisia sotatarpeita Menelik tekikin kokokäänteen ja vaati maansa

täydellisen itsenäisyyden tunnustamista. Seuraus oli sota.

Abessinian armeija oli koottu Tigre maakunnan pääkaupunkiin Aduaan

ja sitä vastaan marssi kenraali Baratieri, italialaisen armeijan

ylipäällikkö. Ensimmäisessä tappelussa, tammikuussa v. 1895,

italialaiset säilyttivät asemansa, vaikka kärsivätkin tuntuvan

mieshukan, ja saivat siten Tigren ylämaassa pysyvän jalansijan.

Maaliskuussa he valtasivat Aduan, joka on lähes 2000 metriä korkealla

merenpinnasta, joten seudun ilmasto oli erittäin terveellinen.

Parikymmentä kilometriä siitä länteen on Aksum, Abessinian ikivanha

kulttuurikeskus ja yhä vieläkin sen uskonnollinen keskuspaikka (vert.

I, ss. 146, 191, 194, 291). Aduasta ja Adigratista italialaiset

etenivät vielä 80 km kauemmaksi etelään Makalleen, rakentaen sinnekin

linnan ja vahvistaen muutenkin kaikin tavoin valloituksiaan.

Joulukuussa v. 1895 kenraali Baratierilla oli Eritreassa 14,000 miestä,

joista kuitenkin vain 2800 oli italialaisia.

Menelik lähti nyt joukkoineen liikkeelle Shoasta ja piiritti

italialaisten linnoitukset. Suuri ylivoima tuhosi ensinnäkin majuri

Tosellin johtaman pataljoonan, joka oli kauimpana etelässä. Kenraali

Arimondi peräytyi Makallesta ruokatavarain puutteen vuoksi,, jättäen

sen linnaan vain yhden pataljoonan; abessinialaiset heti piirittivät

linnan. Italialaisten muutkin linnat joutuivat mitä vaikeimpaan tilaan,

etupäässä ruokatavarain puutteen vuoksi, joka kävikin italialaisten

koko sodankäynnille kohtalokkaaksi. Italian hallitus tiesi nämä

puutteet ja oli valmis lähettämään apua, mutta ylipäällikön vitkastelu

pilasi kaikki. Tammikuussa 1896 Makalle antautui vedenpuutteen vuoksi,

mutta sai erittäin kunnialliset ehdot.

Menelik johti sitten sotaa edelleen sangen taidokkaasti, koettaen

ensinnäkin kiertää Adigratin, jossa Baratierin pääasemat olivat.

Baratieri epäröi, taistellako vai eikö. Ruokavarain vähyyden vuoksi

täytyi annoksia yhä pienentää.

Aduan tuhoisa taistelu.

Kaikkiaan oli Baratierilla siihen aikaan 20,000 miestä, joista toinen

puoli oli italialaisia. Helmikuun viimeisenä päivänä hän lähetti

kenraali Albertonen brigaadin hyökkäämään Aduaa vastaan, jonka Menelik

oli vallannut, mutta kenraali erehtyi tiestä ja seuraus siitä oli, että

hänen joukkonsa saarrettiin ja lyötiin hajalle. Melkein yhtä huonosti

kävi toisen brigaadin, jonka Baratieri lähetti edellisen avuksi, eikä

hän vielä ollut saanut tarkkaa käsitystä tapahtumista, ennenkuin

hänen molemmat viimeisetkin brigaadinsa joutuivat saarroksiin, ja

saivat kestää ankaria hyökkäyksiä edestä, sivulta ja takaapäin.

Vaikka italialaisten voimakas tykistö tuhosi paljon hyökkääjiä, tulvi

kaatuneitten sijaan yhä uusia. Baratierilla ei ollut muuta neuvoa kuin

lähteä peräytymään ja peräytyminen tuota pikaa muuttui hurjaksi paoksi,

jota Baratierin mieskohtainen urhoollisuus ei kyennyt pysäyttämään.

Kaikki tykit menetettiin viholliselle. Lopulta ylipäällikkö

kenraaleineen pakeni kaikkia muita nopeammin, ratsastaen pysähtymättä

70 kilometriä ja näkemättä kahteen päivään armeijaansa. Vain puolet

upseereista ja 4300 miestä koko armeijasta pelastui, loput, 15,400

miestä, kaatui tai joutui vangiksi.

Tämä oli ehkä suurin tappio, mitä vielä milloinkaan eurooppalainen

armeija oli Afrikassa kärsinyt. Kenraali Baldisserra, joka Baratierin

jälkeen sai ylijohdon ja kahta vertaa enemmän väkeä kuin edeltäjänsä,

säilytti kuitenkin rannikon Italialle. Mutta Italian täytyi,

pelastaakseen sotavangit, tehdä rauha, jossa Abessinian itsenäisyys

tunnustettiin, jota paitsi Italian täytyi maksaa suuret lunnaat.

Vielä paremman turvan kuin voitto italialaisista soi Abessinialle

Englannin, Ranskan ja Italian välinen sopimus, joka takaa maan

itsenäisyyden. Englannin kanssa tekemänsä erikoissopimuksen kautta

Abessinia muun muassa on sitoutunut olemaan patoamatta Sinistä Niiliä,

joka voisi Egyptiltä riistää sen tulvan.

Somaliniemimaa.

Somaliniemimaa, joka käsittää maan Abessinian vuorimaan ja Intian

meren välillä, päättyy uloinna jylhään kallioniemeen, jota somalit

sanovat Jirdif niemeksi. Tuulien ja merenvirtausten vuoksi tämä niemi

on vanhastaan ollut merenkulkijan kammo, jonka vuoksi portugalilaiset

alkoivat sitä sanoa Kap Guardafuiksi, varottavaksi, vaaralliseksi

niemeksi. Syvä meri aaltoilee sen juurelle saakka, tyrskyen lähes 300

metrin korkeuteen kohoavia kallioseinämiä vastaan.

Se kolmiomainen niemimaa, joka tästä nokasta alkaa, on yhä vielä

asukkaittensa vihamielisyyden vuoksi Afrikan tuntemattomimpia osia,

mutta historiassa sen maine siitä huolimatta ulottuu harmaimpaan

muinaisuuteen saakka, sillä sitä on arveltu egyptiläisten Print maaksi

(vert. I, st. 15—16) ja sieltä myöhempi vanha aika luulon mukaan

toi ne monenlaiset hajusteet, joilla niihin aikoihin ruhtinaitten

ja ylhäisten hoveissa oli niin suuri merkitys. Niemimaan länsiosa —

Hand eli »kivetön maa» —- on ruohoista, itäosa taas karua ja kivistä,

jonka vuoksi asukkaat sitä sanovat Nogaliksi eli »kivimaaksi-. Näiden

molempain alueitten välillä on Lgadine ylänkö, joka kohoaa keskimäärin

1000 m merestä. Sadeajan jälkeen sillä jonkun aikaa vihannoi niukka

arokasvullisuus, muutoin se on kuivaa erämaata. Vedenjakaja on

pohjoisreunalla, mutta suurinkin joki, Vebi Shebejii, ehtyy hiekkaan,

ennenkuin se ennättää mereen. Sen rannalla on Barri, niemimaan suurin

asutuskeskusta. Toinen joki, Jub, on nykyjään Italian ja Englannin

alueitten välisenä rajana.

Läntisessä, hedelmällisessä osassa asuvat gallat, kaunista,

pronssiväristä kansaa, jolla on pitkät hiukset. Niemimaan itä- ja

pohjoisosissa asuvat danakilit ja somalit, jotka ovat tunnetut

vihamielisyydestään ja villiydestään. Maansa karuuden vuoksi he eivät

voi pitää muita kotieläimiä kuin lampaita ja vuohia, jota vastoin

gallat viljelevät maata, pitävät nautakarjaa ja ovat vierasvaraisempia

muukalaisia kohtaan.

Sukujuureltaan nämä kansat ovat hamilaisia, mutta niihin on sekaantunut

paljon sekä arabialaista että neekeriverta. Kieli on hamilainen.

Uskonnoltaan kaikki niemimaan kansat nykyjään ovat muhamettilaisia.

Rauniot, joita on löydetty niemimaan eri osista, osoittavat, että

siellä todella on ennen muinoin vallinnut nykyistä korkeampi sivistys.

Useat näistä raunioista ovat luultavasti arabialaisten rakennuksia,

mutta on paljon vanhempiakin, jotka perimätiedon mukaan ovat sen

kansan rakentamia, joka asui maassa ennen galloja. Hakattuja, ruohojen

peittämiä kiviä on säännöllisissä latomuksissa, solia hallitsevilla

kukkuloilla on jäännöksiä vanhoista varustuksista, ja siellä täällä

on muinaisten vesisäiliöitten jäännöksiä. Otaksutaan muhamettilaisten

valloittajain hävittäneen tämän vanhan sivistyksen. Ennen sitä luullaan

väestön tunnustaneen Abessiniasta saamaansa rappeutunutta kristinuskon

muotoa.

Somalimaan tutkiminen alkoi jälkeen vuoden 1839, jolloin Englanti

valtasi Adenin. Adeniin suuntautui nimittäin vastapäisen Afrikan

rannikon kauppa. Somalimaan rannikon kartoittivat etupäässä Intian

laivastossa palvelevat englantilaiset upseerit, ja Adeniin majoitetun

intialaisen armeijanosaston upseerit — englantilaisia tietenkin hekin —

tekivät niemimaalle ensimmäiset tutkimusretket. Ensimmäisten joukossa

olivat Burton ja Speke, joiden vaarallisesta retkestä (v. 1854) jo

olemme maininneet (III, s. 356). Sen jälkeen kului parikymmentä vuotta,

ennenkuin yrityksiä jatkettiin. Kun Egypti v. 1875 anasti Berberan,

nyk. brittiläisen Somalirannan suurimman kaupungin, tehtiin sisämaahan

jälleen montakin matkaa. Vedettömän Handin poikki kulkiessaan menetti

monikin matkustaja henkensä. V. 1883 kulki eräs englantilainen

retkikunta Berberasta Vebi-Shebejiin saakka ja palasi onnellisesti

takaisinkin. 1890-luvulla tekivät useat italialaiset matkustajat pitkiä

retkiä Somalimaan eri osiin. Ruhtinas Ruspolin surmasi Gallamaassa

elefantti. Vv. 1894—95 ja 1899—1900 amerikkalainen Donaldson Smith

tutki Somalimaan eteläosia, matkustaen koko niemimaan poikki. Samalla

vuosikymmenellä maanasukkaat murhasivat Vittorio Bottegon, erittäin

ansiokkaan italialaisen matkustajan, ja vähän myöhemmin erään hänen

matkakumppaneistaan. Monta muuta ansiokasta retkeä on myöhemmin tehty

niemimaahan ja niihin seutuihin, jotka sen yhdistävät Afrikan runkoon,

niin ettei Somalimaan kartassa nykyjää ole montakaan aivan valkoista

kohtaa. Koko joukon ovat maantuntemusta edistäneet suurriistankin

ampujat, jotka niemimaalla ovat käyneet. Somalimaa on varsinkin

jalopeuranmetsästyksen luvattu maa.

Arabialaisten vallan murtaminen Kongon alueella.

Nuorella Kongo-valtiolla oli alun pitäen paljon sekä sisällisiä että

ulkonaisia vaikeuksia voitettavanaan. Rajarettelönsä Ranskan kanssa se

kuitenkin sai jotakuinkin tyydyttävästi sovituiksi ja Suur-Britannian

suostumuksella väliaikaisesti kappaleen maata, joka ulotti sen alueen

Niilin latvoille saakka. Enemmän huolta oli sisällisistä vaikeuksista.

Arabialaiset, joitten hallussa oli Stanley-koskien ja Tanganjikan

välinen maa, alkoivat piankin ankarasti vastustaa nuoren valtion

viranomaisia, nämä kun aikoivat kääntää länteen päin kaupan, jonka

valtasuunta ennen oli ollut itäinen, ja kokonaan hävittää orjakaupan.

Ilmisotaan ryhdyttyään arabialaiset v. 1886 hävittivät Staanley-koskien

aseman ja sota näytti välttämättömältä, mutta Stanleyn ehdotuksesta

päästiin pulasta sillä kertaa siten, että Tippu Tip, arabialaisten

johtaja, otettiin tämän aseman päälliköksi. Viisi vuotta asiat pysyivät

tällä kannalla ja niiden kuluessa belgialaiset perustivat linnoitettuja

leirejä Kongon suurien syrjäjokien Sankurun, Lomamin ja Aruwimin,

rannoille. Nämä varustukset huolestuttivat siinä määrin arabialaisia,

että he päättivät alkaa uuden yleisen sodan, ennenkuin eurooppalaisten

valta kasvaisi liian suureksi. V. 1892 he Lomamin latvoilla murhasivat

useita belgialaisia ja se oli taistelun alku. Onneksi kuitenkin

Kongon alijuoksulla samaan aikaan oli valmiina melkoinen belgialainen

retkikunta, jonka piti valloittaa kuparimaa Katanga, ja tämä paroni

Dhanisin johtama retkikunta lähetettiin paikalla arabialaisia vastaan.

Monta ottelua taisteltiin ja Njangve ja Kasongo, arabialaisten

vahvimmat linnat, valloitettiin, arabialaisten mahti murrettiin ja

monet heidän johtajistaan surmattiin. Njangve ja Kasongo, jossa oli

60,000 asukasta, hävitettiin ja ne menettivät vuosikymmeneksi kaiken

merkityksensä, ja kauppa, joka siihen saakka oli kulkenut Tanganjikan

poikki Sansibariin, kääntyi nyt Stanley Pooliin ja Atlantin merelle.

Belgialaisten oli voitostaan suureksi osaksi kiittäminen maanasukkaita,

jotka ilomielin auttoivat heitä orjastajia vastaan.

Lopulla vuotta 1896 Kongolta lähetettiin kaksi suurta retkikuntaa

ottamaan vapaavaltion haltuun Ladon alue Niilin yläjuoksun varrella.

Toinen joukko, johon kuului 700 miestä, saapuikin perille ja anasti

maan, voitettuaan mahdilaiset, jotka kavalan yöllisen hyökkäyksen

kautta koettivat sen äkkiarvaamatta tuhota. Toinen joukko, jota paroni

Dhanis komensi, oli paljon suurempi, siihen kun kuului 3200 miestä.

Väki oli suureksi osaksi bateteleja, Lualaban ja Lomamin välillä

asuvaa kansaa, joka on koko Kongo-alueen sotaisinta. Mutta helmikuussa

1897 sen keskuudessa syttyi kapina. Useita valkoisia upseereja

surmattiin, Dhanis itse, joka johti jälkijoukkoa, töin tuskin pelastui.

Kapinallisia oli parituhatta miestä ja näillä oli hyvät aseet ja

runsaasti ampumavaroja. Retkikunta oli kapinan syttyessä Uelle joen

yläjuoksulla ja sieltä kapinoitsijat kulkivat Stanley-koskien asemaa

vastaan, joka oli heidän kotomatkansa varressa; mutta kun tämä oli

hyvin varustautunut heitä vastaanottamaan, poikkesivat he itää kohti

ja samoilivat ja ryöstivät sitten puolentoista vuotta Tanganjikan ja

Albert Njansan välisiä maita. Monessa tappelussa kapinoitsijat kärsivät

suuria tappioita, mutta siitä huolimatta ei heitä voitu täydelleen

kukistaa. He anastivat Tanganjikan pohjoispäässä Uvira nimisen aseman,

voittivat parinsadan miehen osaston, joka lähetettiin heitä vastaan

Manjemasta Kabambaren asemalta (Lukugan rannalta) ja sitten monen

tuiman tappelun jälkeen vihdoin valloittivat mainitunkin aseman.

Kabambaren puolustajista kaatui parisataa miestä, useita valkoisia

upseereja näiden joukossa. Kongovaltion hallituksen täytyi nyt ryhtyä

ponteviin toimiin ja lopun lopuksi kapina kukistettiin.

Kongon, Sharin ja Benuen välinen suuri maa-alue pysyi verraten

kauan tutkimattomana, vaikka ympärillä olevien seutujen tunnetuiksi

tulemisen jälkeen oltiinkin selvillä siitä, ettei tästä seudusta

löydettäisi suurta jokea eikä vuoristoakaan. Tärkein tehtävä siellä oli

vedenjakajan selville saaminen. 1890-luvulla ja edellisen vuosikymmenen

lopulla retkeili tällä alueella kuitenkin useita matkustajia ristiin

rastiin ja näiden retkien tulos oli varsinkin Kamerunin ja Ranskan

Kongon alueitten tarkempi rajoittelu.

Ranskalainen Gentii nousi Ubangia pienellä höyrylaivalla niin

korkealle, että hän saattoi vetää sen vedenjakajan poikki Shariin ja

marraskuussa 1897 laskea Sharia Tshad järveen. Niin matala on näiden

jokien välinen kynnys.

Ranskalainen Marchand v. 1898 retkeili näiden maitten kautta

Bahr-el-Gasalin alueelle aivan tuntemattomia teitä, aikoen anastaa

Niilin latvaseudut, ennenkuin englantilaiset ehtivät sinne Egyptistä

käsin. Lordi Kitchener kuitenkin sai samoihin aikoihin mahdilaisista

suuren voittonsa ja valloitti takaisin Khartumin ja niin hänelle kävi

mahdolliseksi sodan uhalla karkoittaa ranskalaiset Niilin latvoilta.

Kongon, Bahr-el-Gasalin, Sharin ja Benuen välinen alue on yleensä

yksitoikkoista maata, jossa ei ole suurempia korkeuksia, ja se on

enemmän kuivanluontoista kuin kosteata.

Kongometsän läpi, jossa Stanley oli vähällä menehtyä ja jossa myöhemmin

Emin pasha murhattiin, matkusti v. 1894 kreivi Götzen. Hän löysi muun

muassa Kivu järven ja sen pohjoispuolella olevat tulivuorimaisemat,

jotka jo edelliset matkustajat olivat nähneet etäisyydestä.

Itä-Afrikka.

Thomsonin matka Elgonille.

Viktoria Njansan itäpuolisten maitten kautta matkusti ensimmäisenä

1880-luvulla skotlantilainen Josef Thomson. V. 1879 hän oli tehnyt

retken Njassa järvelle ja sieltä tuntemattomia teitä Tanganjikalle

ja palannut, sen eteläpäätä tutkittuaan, Taboran kautta Sansibarin

rannikolle.

V. 1882 hän tunkeutui sotaisten masaitten maahan, jossa ei ainoakaan

eurooppalainen ollut vielä käynyt Kilimandsharoa kauempana. Masaitten

vihamielisyys teki matkan sangen vaikeaksi, mutta erinomaisen

neuvokkaisuutensa ja urheutensa kautta Thomson suoriutui vaikeuksista

menettämättä väkeä. Kilimandsharon pohjoispuolitse hän kulki Kenia

vuorelle ja sen takana olevalle Baringo järvelle ja saapui sieltä

joulukuussa 1883 Viktoria Njansalle. Viktoria Njansalta hän poikkesi

mahtavalle vanhalle tulivuorelle Elgonille, joka järven pohjoispuolella

kohottaa lakeaan yli lumirajan. Thomson oli ensimmäinen, joka kävi

tällä vuorella, löytäen sieltä ihmeellisiä luolia, jotka näyttävät

syntyneen jonkun muinaismeren aikoinaan aalloillaan huuhdellessa ja

jäytäessä tämän vuoriston kupeita. Seudun asukkaat ovat kautta aikain

käyttäneet niitä asuntoinaan. Paluumatkalla Thomson uudelleen poikkesi

Baringo järvellä ja Eurooppaan palattuaan julkaisi matkakertomuksen,

joka on Afrikan kirjallisuuden parhaita.

Thomson, joka oli geologi, matkusti myöhemmin Nigeriassa, Marokossa

ja Etelä-Afrikassa. Huolimatta rohkeudestaan ja niistä vaarallisista

maista, joiden kautta hän kulki, ei hän ollut syypää ainoankaan

alkuasukkaan kuolemaan.

Nämä seudut edelleenkin houkuttelivat tutkijoita vaihtelevan

maanlaatunsa, korkeitten vuoristojensa, suurien järviensä,

maanvajoamisen kautta syntyneiden syvien hautasyvänteittensä ynnä myös

asukkaittensa ja elimellisen elämänsä muitten ilmiöitten tautta.

Meyer Kilimandsharolla.

Kilimandsharon tutki tarkemmin Hans Meyer kuluneen vuosisadan

molempina viimeisinä vuosikymmeninä. Hän nousi muun muassa sen

korkeimmalle kukkulalle, joka on vanha tulivuoren keila. Ensimmäistä

vaikutusta, minkä tämä mahtava vuori teki, hän kuvaa seuraavin

kaunopuheliain sanoin: »Silmä oli päiväkausia harhaillut arojen

ja ruohomaitten aavoilla, harmaanruskeilla tasangoilla, turhaan

etsien taivaanrannalta toivotun vuoren ulkopiirrettä, se oli väsynyt

ainaiseen yksitoikkoisuuteen. Erään maanaallon harjalta avautui silloin

odottamatta ihmeteltävä panoraama. Edessämme lepäsi muutaman penikulman

päässä vaalea, hohtava Dshipe järvi ja sen takana kohosivat Ugueno

vuorten tummat rosoiset seinämät aina harmaihin laakapilviin saakka, ja

oikealla näkyi keskialalla metsien tumma vyöhyt Lumi joen ja Tawetan

laaksosta. Näiden metsien takana aro verkalleen kohosi ja autereisessa

etäisyydessä sulautui mahtavan vuoriston tyveksi, joka kannatti

arotasangosta 6000 metrin jättiläiskorkeuteen oikopäätä kumpuvaa

Kilimandsharoa. Jotenkin selvään erotti sen leveän pilvikerroksen alta,

joka piiritti vuoren keskiosaa, Dshagga maisemain metsäiset kunnaat,

ja pilvien yläpuolelta, taivaan sinen sisästä, säteili ihmeellisen

ylevä, häikäisevän valkoinen vuoren haahmo, ikäänkuin ilmestys

toisesta maailmasta. Se oli Kibo, Kilimandsharon pääkukkula. Sen

pienempi kaksoisveli, Mawensi, lymysi korkealle pullistuneen valkoisen

kukkulapilven takana, ainoastaan koillinen rinne esiintyi pilvien alta

laajakaarisena, kerrassaan rakennuksellisen säännöllisenä ääriviivana.

Mitä vastakohtia tähän kuvaan sopusuhtaisesti sulautuikaan! Täällä

alhaalla päiväntasaajan hehku ja troopillinen elämä, vieressämme

alaston neekeri ja edessämme Tewaba metsän reunalla palmulehtoja.

Tuolla ylhäällä napain hyinen ilma, mahtavan alppivuoriston kirkastettu

rauha, ikuinen lumi sammuneitten tulivuorien päällä.»

Meyer tutki Kibon paria kilometriä leveän, aivan sammuneen kraaterin,

sen jääpanssarin ja suuret jäävirrat, jotka länsirinteellä ulottuvat

4000 metrin korkeustasolle, mutta jotka ennen, arvatenkin jääkaudella,

ovat ulottuneet vielä monta sataa metriä alemmaksikin.

Keniaa eli Kiliniagaa tutkivat v. 1888 unkarilainen kreivi Teleki ja

itävaltalainen v. Höhnel, sekä 1890-luvulla englantilaiset Gregory ja

Mackinder. Kenia on tosin 400 metriä matalampi Kilimandsharoa, mutta

paljon laajempi. Sen kraateri on särkynyt ja rapautunut, mutta yhä

vielä selvään huomattava ja jäätä täynnään. Kenialla on paljon pieniä,

jään kovertamia alppijärviä, entisten jäävirtain kuljettamia paasia,

moreeneja ja jäävirtain pyöristämiä kallioita. Nykyisin on Kenialla 15

glasieeria, jotka ulottuvat 5000 metrin korkeustasolle, mutta ennen on

sen jääpeite ollut paljon mahtavampi.

Teleki ja Höhnel.

Teleki ja v. Höhnel retkeilivät Kenialta pohjoista kohti ja löysivät

maaliskuussa 1888 suuren Rudolf eli Basso Narok järven, jonka

olemassaolosta oli kuultu huhuja. Tämän hieman suolaisen, autioiden

erämaiden ympäröimän järven eteläpäässä kohoo Lubburua niminen toimiva

tulivuori, jonka 630 m korkean keilan päästä nousi sinikellertävää

savua. Viimeinen purkaus näytti tapahtuneen parikymmentä vuotta

takaperin ja seutu oli vielä ohuelta tuhkan peitossa. Donaldson

Smithin käydessä paikalla seitsemää vuotta myöhemmin vuori syyti

ilmaan paksuja savupatsaita ja yöllä näkyi hehkuva kajastus, mutta

Cavendishin käydessä siellä pari vuotta tämän jälkeen Telekin tulivuori

oli kokonaan kadonnut, hajalle räjähtänyt ja sen paikalla oli lakea

laavatasanko. Jonkun verran etelämmäksi oli puhjennut uusi tulivuori,

joka silloin vielä oli tuskin 50 metrin korkuinen. Samoilta seuduilta

Cavendish löysi kuuman liejujärven ja toisen, noin 500 m korkean, aivan

nuoren toimivan tulivuoren. Paljon muitakin tuliperäisiä ilmiöitä ovat

eri tutkijat tavanneet Itä-Afrikan suuren vajontahaudan seuduilla,

mikä vajontahauta ulottuu Kilimandsharon ohi etelää kohti, niin että

Njassa järveä vielä voidaan pitää sen jatkona. Viisikymmentä kilometriä

Rudolf-järvestä etelään Cavendish löysi melkoisen Sugota järven,

joka siihen saakka oli ollut tuntematon. Vaikka nämä seudut ovatkin

erämaanluontoisia, on luonto jokilaaksoissa kuitenkin sangen reheväkin

ja vesissä on runsaasti krokotiileja, virtahepoja ja tavattoman, paljon

lintuja, metsissä taas elefantteja, toisin paikoin karja miltei joka

laaksossa, ja sarvikuonoja, leopardeja ja ruohoisilla mailla puhveleita

ja antilooppeja sekä tavattoman runsaasti leijonia. Asukkaissa ilmenee

suurta eroavaisuutta eri seuduissa, nämä maat kun ovat varsinaisten

neekerien ja hamilaisen rodun sekoitusalueita.

Englantilaisten anastettua Ugandan tehtiin Rudolf-järven seuduille

monta muuta matkaa, niin että ne nykyisin ovat verraten hyvin tunnetut.

Löytöretkeilijäin ja valtiollisten asiamiesten jälkeen sinne löysivät

urheilijat, jotka kulkivat kautta maan ristiin rastiin ja lisäsivät

sen tuntemusta, vaikka tuskin niin paljoa, että se olisi korvannut

heidän suurta ja hyödytöntä hävitystyötään luonnon vapaudessa eläväin

riistalaumain keskuudessa.

Paitsi Rudolf-järveä tulivat tunnetuiksi sen läheisyydestä alkavan

Sobatin latvat ja Omo joki, joka tuo järveen vettä Abessinian

ylängöltä. Rudolf-järvi on laskuväylätön ja siitä syystä sen vesi on

suolahkoa. Sen itäpuolella olevan Stefanie-järven rannalta Cavendish

löysi ensimmäiset runsaat kivihiilikerrokset, mitä troopillisesta

Afrikasta on tavattu.

Kristinuskon alkutaistelut Ugandassa.

Uganda [Nykyinen virallinen nimi on »Buganda» sillä niin asukkaat itse

sanan lausuvat. Stanleyn sansibarilaiset kantajat jättivät alku-b:n

pois, ja siitä maata ruvettiin »Ugandaksi» sanomaan. »Mtesa» kuninkaan

nimi kirjoitetaan nykyjään »Mutesa».] on Stanleyn ja Mtesan aikojen

jälkeen käynyt myrskyisempien vaiheitten kautta kuin moni muu Afrikan

maa. Niiden maiden, jotka yhdistettiin brittiläiseen suojelusalueeseen,

luullaan saaneen vallitsevan säätynsä pohjoisesta päin jo kolme tai

neljä vuosituhatta takaperin, ja nämä valloittajat kuuluivat samaan

hamilaiseen rotuhaaraan kuin vanhat egyptiläiset, gallat ja somalit.

Ennen tuloaan olivat ne kuitenkin paljon sekaantuneet Niilin laakson

neekereihin ja uusilla aloilla sekaantuminen jatkui Ugandan, Unjoron ja

Nondin alkuasukkaitten kanssa. Hamilaiset toivat mukanaan egyptiläisen

sivistyksen, karjaa, metallien käyttämisen ja savenvalamisen taidon

sekä uudemman kivikauden muita sivistysalkeita. Yhteys Egyptin

kanssa ei käynyt Niiliä pitkin, jonka suoseudut tekivät jokiliikkeen

mahdottomaksi, vaan Elgon vuoriston ja Rudolf-järven ohi vanhaan Punt

maahan. Tämä liike jäi kuitenkin aikain kuluessa kokonaan unohdukseen.

Mutta Bugandaan, Unjoroon ja Ankoleen, Unjoron lounaispuolelle,

perustetut valtakunnat pysyivät voimassa.

Mtesa kuningas pyysi Stanleyta toimittamaan maahansa kristittyjä

lähetyssaarnaajia ja jo 1870-luvun jälkipuolella niitä alkoi saapua

Englannista. Sansibarin arabialaisten toimesta oli muhamedinkin oppi

tunkeutunut maahan ja Bugandasta tulikin pian ankarien uskonkiihkojen

ahjo, etenkin kun vielä Algeriasta, saapui roomalaiskatolilaisiakin

lähetyssaarnaajia. V. 1882 muhamettilaisuus pääsi voitolle ja

katolilaiset joksikin aikaa lähtivät maasta pois. Pari vuotta myöhemmin

Mtesa kuoli. Hänen loppuajallaan maan olot olivat suuresti muuttuneet:

kaliko, ampuma-aseet ja miekka olivat tunkeneet tieltään alkuperäisen

kuorikankaan ja keihään ja insinööri-lähetyssaarnaaja Mackay oli

opettanut ugandalaiset korjaamaan aseita ja käyttämään eurooppalaisia

työkaluja.

Mtesan poika Muanga, julma, heikko ja pahatapainen nuorukainen,

jota arabialaiset yllyttivät lähetyssaarnaajia vastaan, päätti

kerrassaan hävittää kristinuskon maastaan. Tässä päätöksessä häntä

vahvisti kristittyjen valtiollistenkin anastuksien pelko sekä idässä

että pohjoisessa. Hän murhautti englantilaisen piispa Hanningtonin,

ennenkuin tämä oli vielä perillekään päässyt. Kun ranskalaiset

lähetyssaarnaajat v. 1885 palasivat maahan, puhkesi kauan kytenyt

tuli ilmiliekkeihin ja kristinuskoon kääntyneitä ugandalaisia

alettiin polttaa. He kuolivat sankarillisesti, eikä kidutus eikä

kuolema muuta vaikuttanut, kuin että kristinusko alkoi sitä nopeammin

levitä. Muutamia lähetyssaarnaajiakin murhattiin. Muanga aikoi nyt

houkutella kaikki kristityt ja muhamettilaiset erääseen saareen,

jättääkseen heidät kaikki sinne nälkään kuolemaan, mutta tämä juoni

paljastettiin ja suuttumus oli niin suuri, että Muangan täytyi paeta

ja hänen vanhemmasta veljestään, Kivewasta, tehtiin kuningas. Eri

uskontojen tunnustajat solmivat keskenään Jonkinlaisen rauhan, mutta

pian muhamettilaiset tekivät salaliiton kristittyjä vastaan, murhasivat

heidän päälliköitään ja yllätyksen kautta voittivat heidät. Kun Kivewa

ei suostunut ympärileikkaukseen, karkoittivat muhamettilaiset hänet

ja tekivät kolmannesta veljestä, Kalemasta, kuninkaan, sekä alkoivat

pakottaa koko kansaa ympärileikkauttamaan itsensä, vaikka tätä tapaa

Bugandassa katkerasti vihattiin. Brittiläinen ja ranskalainen puolue

oli kumpikin paennut Ankoleen, jossa ne vähältä olivat joutua keskenään

käsikähmään, mutta lopulta ne päättivät tehdä sovinnon ja ottaa Muangan

takaisin kuninkaaksi. V. 1889 tämä vesitse palasi maahansa ja monen

verisen tappelun jälkeen valloitti pääkaupunkinsa, kunnes taas joutui

tappiolle ja Kalema muhamettilaisten kanssa valloitti pääkaupungin

takaisin.

Kristityt pyysivät nyt apua Jacksonilta, joka oli melkoisen

brittiläisen joukon kanssa saapunut Viktoria Njansan itärannalle, mutta

tämän viivytellessä ja poiketessa pohjoiseen päin saksalainen t:ri

Karl Peters tuli Jacksonin leiriin, luki hänelle osoitetut kirjeet,

joissa Bugandan molemmat kristityt puolueet hänen ehtoihinsa suostuen

hyväksyivät Englannin suojelusvallan, ja marssi itse kiiruumman

kautta sinne, vallatakseen, maan Saksan haltuun. Ennen hänen tuloaan

kristityt taas olivat karkoittaneet muhamettilaiset Unjoroon, jossa

kuningas Kabbarega soi heille suojeluksen. Petersin jälkeen saapui

Jacksonkin maahan ja sekasorto kävi niin suureksi, että sen ratkaisu

saattoi tapahtua vain Euroopassa. Saksan ja Suur-Britannian v. 1890

tekemän sopimuksen kautta Buganda jäi Suur-Britannialle ja kapteeni

Lugard tuli vielä samana vuonna ottamaan maan haltuunsa. Siellä oli

kuitenkin ranskalainen — katolilainen — puolue päässyt valtaan, eikä se

alussa aikonut tunnustaa Suur-Britannian yliherruutta, mutta lopulta

se taipui, kun Lugard sai apua ja pikatykin. Vahvistaakseen asemaansa

Lugard päätti tuoda Bugandaan ne sudanilaiset, jotka Emin ja Stanley

olivat jättäneet Albert-järven eteläpäähän. Ankolen kautta marssien

hän teki tämän maan kuninkaan kanssa sopimuksen, voitti Unjoron

sotajoukon, joka koetti estää häntä kulkemasta maansa läpi, ja toi

Bugandaan 8000 sudanilaista, miestä, naista, lasta ja orjaa, joita

vielä johti eräs egyptiläinen upseeri. Tämä tapaus oli Bugandalle

suuri onnettomuus, sillä sudanilaiset toivat mukanaan Kongon metsissä

saamansa unitaudin, joka sitten kahdeksassa vuodessa tappoi Bugandassa

neljännesmiljoonan ihmistä. [Tämä kamala tauti on loistauti, samoin

kuin malariakin, sen levittäjä on tsetsekärpänen. Vaikka taudin ilmiöt

nykyisin tunnetaankin, ei sitä vastaan ole vielä keksitty tehokasta

parannuskeinoa.]

Alussa vuotta 1891 Bugandan pääkaupungissa murhattiin eräs

protestantti, ja kuningas, ranskalaisen puolueen yllyttämänä,

kieltäytyi syyllistä rankaisemasta, vaikka Lugard sitä vaati.

Päinvastoin kuningas ranskalaisen puolueen keralla kävi brittiläisten

kimppuun ja vaikka hän joutuikin tappiolle, alkoi siitä kuitenkin

katkera sisällinen sota, sillä ranskalainen piispa kielsi kuningasta

suostumasta brittiläisten tarjoamiin ehtoihin. Taisteltiin ja.

retkeiltiin, mutta lopulta Muanga pääsi pakenemaan ranskalaisen

puolueen luota, suostui brittiläisten ehtoihin, Suur-Britannian lippu

nostettiin jälleen pääkaupungissa liehumaan ja vihdoin ranskalainenkin

puolue suostui kunnialliseen rauhaan. Muhamettilaistenkin kanssa

tehtiin sovinto.

Näin näytti kaikki kääntyvän parhain päin, mutta toden teolla uhkasikin

suuri vaara sekä saavutettuja tuloksia, että kaikkia Bugandassa

olevia valkoisia. Brittiläinen Itä-Afrikan komppania, jonka varoilla

Lugard oli taistellut, päätti hylätä maan ja kutsui sieltä pois

Lugardin joukkoineen. Tämä ei kuitenkaan totellut, vaan jätti väkensä

sinne. Itse hän oikopäätä matkusti Englantiin asemaa selvittämään ja

vaatimaan hallitusta ottamaan Bugandan haltuunsa. Yleinen mielipide

pakotti hallituksen tähän suostumaan, vaikka vastaus alussa olikin

epäävä. V. 1896 vaarat näyttivät voitetuilta ja rauhoitettu maa alkoi

nopeaan edistyä. Sinne asettui eurooppalaisia kauppiaita, rakennettiin

kunnollisia taloja, tehtiin teitä, kahvipensas tuotiin maahan, uusia

teollisuudenhaaroja perustettiin. Uusia puulajejakin istutettiin.

Meren rannalta alettiin rakentaa Viktoria Njansan rannalle rautatietä.

Uskonnonopetus järjestettiin suvaitsevaisuuden pohjalle. Unjoro

liitettiin Bugandaan.

Mutta jo seuraavana vuonna syttyi vaarallinen kapina, joka

uhkasi hävittää kaikki nämä saavutukset. Sudanilaiset sotilaat,

tyytymättöminä kohteluun ja palkkaansa, nousivat englantilaisia

vastaan ja Muanga ja Kabbarega yhtyivät heihin. Paljon taisteltiin ja

monta kertaa valkoisten asema jo näytti menetetyltä, mutta lopulta

he kuitenkin aina voittivat, Muangan alaikäinen poika julistettiin

hallitsijaksi, Muanga itse ja Unjoron kuningas Kabbarega otettiin

vangiksi ja vietiin maanpakoon Seychellien saarille, jossa Muanga

kuoli v. 1903. Bugandan rajoja levitettiin, niin että kaikki maat

Edward-järven, Viktoria-Njansan, Rudolf-järven ja Albert-järven

välillä Ladoa myöten siihen yhdistettiin. Buganda on sen jälkeen

nopeaan edistynyt huolimatta unitaudistakin, jonka hävityksien vuoksi

kaikki väestö siirrettiin sisämaahan Viktoria-järven rannoilta ja

Sese saarilta. Brittiläisen hallinnon pääkaupunki on Entebbe, joka

on järven luoteisrannalla niemellä. Siinä on jo paljon tilavia

virastorakennuksia, kirkkoja, sairashuoneita, laboratorio, katettuja

kauppapaikkoja, ja satama on aallonmurtajalla suojattu — kaikki

uudenaikaisia laitoksia. Alkuasukkaiden pääkaupunki on kolmisenkymmentä

kilometriä kauempana pohjoisessa, seitsemälle kukkulalle rakennettu:

Siellä oli jo m.m. komea tiilestä rakennettu goottilainen

tuomiokirkkokin, mutta v. 1910 sen salama hävitti.

Bugandaan johtava rautatie kulkee Kilimandsharon ja Kenian välillä

ylängön poikki, jonka ilmanala on siksi viileä, että sinne on

voinut asettua paljon valkoisia maanviljelijöitä. Keski-Afrikan

hallitsemiselle on valkoinen maanviljelys-asutus tärkeä tuki.

Kun portugalilaiset 16:nnen vuosisadan kuluessa anastivat

Itä-Afrikan rannikon kauppakaupungit, olivat ne puolen vuosituhatta

olleet arabialaisten vallassa. Portugalilaiset niitä vallitsivat

seitsemännentoista vuosisadan alkupuolelle, mutta silloin ne joutuivat

Maskatin arabialaisille ja heiltä Sansibarin sulttaanille. Vuoden

1830 vaiheilla vasta arabialaiset alkoivat sisämaahan tunkeutua ja

parikymmentä vuotta myöhemmin olivat he saaneet jalansijan Udjidjissa

Tanganjikan itärannalla. Njassan eteläpuolisiinkin maihin he etenivät.

Heidän leviämiseensä Sansibarin sulttaani perusti oikeutensa näihin

maihin. Suur-Britannian kanssa asiasta sovittuaan osti Saksa ne häneltä

viidellä miljoonalla markalla.

Entinen Saksan Itä-Afrikka koki sillä lyhyellä ajalla, jonka se oli

saksalaisten vallassa, niinikään monet myrskyt. Ensin nousivat rannikon

arabialaiset kapinaan, jonka v. Wissmann v. 1889 kuitenkin kukisti.

Muutama vuosi myöhemmin Kilimandsharon heimot kapinoivat. Tämän kapinan

kukistamisessa käytti Karl Peters niin tylyjä keinoja — hän muun muassa

mestautti naisia — että hänet tuomittiin virkansa menettämään. V. 1891

wahehet tuhosivat melkoisen saksalaisen osaston, mutta sitten vallitsi

rauha aina vuoteen 1905, jolloin alkuasukkaat nousivat yleiseen

kapinaan. Siihen heitä yllyttivät Lounais-Afrikan hererot, jotka

samaan aikaan kapinoivat. Tämä vuorovaikutus alkuasukkaitten kesken

maanosan poikki oli huomattava ajan merkki. Saksalaiset palkkasivat

sudanilaisia ja Kilimandsharon masaita, toivatpa vielä Uuden Guineankin

alkuasukkaita tätä kapinaa kukistamaan. Sen jälkeen he lievensivät

liian ankaraa hallintojärjestelmäänsä — alkuasukkaitten muun muassa

täytyi tehdä plantaasseissa pakkotyötä — ja alkoivat pontevammin

edistää siirtomaansa toimeentuloa. Rautatie, joka oli suunniteltu

merenrannikolta Tanganjika järvelle, saavutti v. 1912 Taboran. Koko

tämän laajan siirtokunnan väkiluku arvioidaan 10 miljoonaksi.

Etelä-Afrikka.

Sota zuluja vastaan.

V. 1848 Kapmaan alue ulottui Oranjä-joelle saakka, mutta pian se

laajeni pohjoista kohti, etenkin sen jälkeen kuin sisämaasta oli

löydetty timantteja. V. 1871 anastettiin läntinen Grikvamaa, v.

1875 Basutomaa ja v. 1885 itäinen Grikvamaa ilman vastarintaa. Sitä

verisemmäksi kävi sitä vastoin Zulumaan valloitus.

Zulumaan hallitsijana oli jälkeen vuoden 1872 Settivajo, joka omisti

kaiken huomionsa kansansa asekuntoisuuden kohottamiselle. Hänen

ylin päämääränsä oli buurien karkoittaminen Transvaalista ja tämän

tietäen englantilaiset avustivat hänen varustautumistaan. Mutta kun

englantilaiset v. 1877 anastivatkin Transvaalin, kärsivät Settivajon

tuumat haaksirikon ja hänestä tuli niin ilmeisesti englantilaisten

vihollinen, että nämä päättivät kukistaa hänet.

Englantilaisia, joita lordi Chelmsford johti, oli 12,000 miestä,

näistä kolmeneljännestä maanasukkaista muodostettuja joukkoja. Kolmea

tietä nämä joukot lähtivät Natalista etenemään Settivajon pääkaupunkia

Ulundia vastaan. Maa, jonka kautta armeijat etenivät, on avointa

ylätasankoa, johon virrat ovat itselleen uurtaneet syvät uomat.

Merenrannalla maa on alavaa ja lakena.

Englantilaisten ylipäällikkö oli arvannut zulujen asekuntoisuuden

liian pieneksi, jonka vuoksi eteneminen oli huonosti valmistettu ja

sulut saattoivat tuottaa hänen joukoilleen sangen tuntuvan tappion.

Isandlanan luona he odottamatta yllättivät pääjoukon, leirin

ylipäällikön paraillaan ollessa partioretkellä, ja 850 valkoista ja

pari- kolmesataa neekerisotamiestä kaatui. Sitäpaitsi kolonna menetti

kuormastansa ja tykkinsä. Toisenkin kolonnan sulut suurella ylivoimalla

piirittivät, mutta se piti puoliaan, kunnes sai apua.

Kun sanoma Isandlanan tappiosta saapui Englantiin, herätti se suurta

surua ja suuttumusta, mutta samalla ryhdyttiin kiiruumman kautta

avunlähetyksiin. Myöhemmin lähetettiin uusi ylipällikkökin, lordi

Wolseley, mutta ennenkuin tämä ennätti perille, oli lordi Chelmsfordin

onnistunut korjata erehdyksensä ja heinäkuun 4:ntenä 1879 valloittaa

Settivajon pääkaupunki Ulundi. Tällä sotaretkellä oli mukana Napoleon

III:n poika, prinssi Louis Napoleon. Eräällä tiedusteluretkellä hän

joutui zulujen väijyksiin ja sai surmansa.

Settivajo pääsi pakenemaan, ennenkuin hänen kraalinsa joutui

englantilaisten käsiin, mutta hänet saatiin myöhemmin kiinni. Zulumaa

jaettiin monen päällikön kesken, mutta kun nämä eivät voineet ylläpitää

rauhaa, sai Settivajo Englannin vasallina takaisin valtakuntansa.

Zulut ovat nykyisillä asuinsijoillaan verraten myöhäisiä tulokkaita.

Koska heihin ilmeisestikin on sekaantunut paljon hamilaista ja

ehkä arabialaistakin verta — osalla heistä on suora nenä ja

oliivinvärinen iho — ovat he varmaan tulleet pohjoisesta käsin.

Kieli on bantuneekerien, mutta muutoin tämä rotu on ehkä kaikkia

muita neekerirotuja etevämpi. Vasta eurooppalaisiin tutustuttuaan he

kehittivät erinomaisen voimallisen sotilasmahdin, jonka vuoksi he

Etelä-Afrikassa olivat valkoisille ainaisena vaarana, kunnes tämä mahti

kukistettiin.

Portugalilaiset ovat aina Vasco da Gaman ajoista kyenneet säilyttämään

Mozambiquen rannikon, vaikka se ei epäterveellisen ilmanalansa vuoksi

olekaan voinut päästä vaurastumaan. Tämä siirtokunta sai kuitenkin

seitsemännentoista vuosisadan keskivaiheilla entistä suuremman

merkityksen, kun sieltä alettiin viedä Brasiliaan orjia. Orjakauppaa

jatkettiin 19:nnen vuosisadan keskivaiheille saakka. Portugalilaiset

tutustuivat Sofalan ja Mozambiquen sisäosiin jotenkin laajalta,

mutta vasta Livingstone sai, kuten olemme nähneet, selville Sambesin

yläjuoksun ja latvat ja matkainsa kautta laski perustuksen niille

oikeuksille, joihin nojaten Suur-Britannia sitten vaati itselleen

sisämaan aina Njassaan ja Tanganjikan eteläpäähän saakka. Lopullisessa

alueiden jaossa Portugal sittenkin pelasti itselleen enemmän kuin sen

vähäiset voimat ja siirtomaitten huono hoito edellyttivät. Portugal on

koettanut ruveta entistä paremmin kehittämään siirtomaitansa, suureksi

osaksi brittiläisillä pääomilla. Delagoa lahden kautta kulkee suurin

osa Transvaalin kaupasta.

Rhodesia.

Sisämaan Englanti anasti sekä suurien alojen soveliaisuuden vuoksi

valkoiselle asutukselle että saadakseen yhtämittaisen brittiläisen

maa-alueen Afrikan halki Egyptiin saakka suunniteltua Kap—Kairon

rautatietä varten. Transvaalin ja Rhodesian välillä asuu kaksi

neekerikansaa, matabelet ja mashonat, edelliset zuluja, zulumaasta

viime vuosisadalla muuttaneita. Livingstone, Thomas Baines ja

saksalainen Karl Mauch, joka löysi Simbabyen rauniot, olivat jo

tutkineet maan ja saaneet selville sen suuret kivennäisaarteet, ja

1870-luvulla matabelien hallitsijalta Lobengulalta haettiin lupia

niiden kaivamiseksi. Töitä ei kuitenkaan alotettu. Seuraavalla

vuosikymmenellä Transvaalin buurit koettivat saada maan haltuunsa.

Portugal ja Saksakin sitä halusivat, mutta Cecil Rhodes, Etelä-Afrikan

suurpohatta ja vaikuttavin valtiomies, pelasti maan Suur-Britannialle.

Hän sai Lobengulan v. 1888 asettamaan maansa Englannin suojeluksen

alaiseksi, ja vähän myöhemmin luovuttamaan Rhodeen johtamalle

rahamiesryhmälle yksinoikeuden maansa kaikkiin kivennnäisaarteihin.

Näitä oikeuksia käyttämään Rhodes viipymättä perusti Brittiläisen

Etelä-Afrikan komppanian, joka 1 miljoonan punnan pääomalla alkoi

toimensa. Ensiksi vallattiin maan itäosa, jossa rauhalliset mashonat

asuivat, ja sinne asettui valkoisia siirtolaisia, kaupunkeja

perustettiin ja kaivoksia ruvettiin kaivamaan. Matabelet, jotka siihen

saakka olivat mielin määrin sortaneet mashonia, alkoivat nyt sodan,

sillä he halusivat edelleenkin rosvota ja tappaa mashonain maassa.

Nuoren siirtokunnan asianomaiset kokosivat kuitenkin nopeaan kaiken

väkensä ja valloittivat Lobengulan pääkaupungin Buluwayon. Huolimatta

matabelien suuresta luvusta ja urheudesta konetykit ja paremmat

kiväärit ratkaisivat sodan. Lobengula pääsi pakoon, mutta kuoli pian,

ja hänen kansansa alistui brittiläisen vallan alaiseksi.

Buluwayosta tehtiin kaupunki ja maa avattiin siirtolaisille.

Kultakaivoksia alettiin kaivaa joka taholla. Rautatie läheni nopeaan

sekä etelästä käsin että idästä, Beirasta, jonka portugalilaiset olivat

antaneet tämän uuden siirtomaan satamaksi. Perustajansa kunniaksi

siirtomaa sai nimeksi Rhodesia.

Se näytti menestyvän erinomaisesti, mutta v. 1896 saapui maahan kamala

karjarutto ja samaan aikaan matabelet nousivat kapinaan ja heihin

yhtyivät nyt mashonatkin. Siirtokunta oli jonkun aikaa suuressa

vaarassa, mutta Rhodes sai matabelet taipumaan rauhaan lievennettyään

rasittavaa sortoa, jonka alaisiksi heidät oli saatettu. Karjan rokotus

lopetti ruton vuosisadan viimeisinä vuosina. Sota Transvaalia vastaan

keskeytti kuitenkin uudelleen siirtomaan kehityksen, vaikka se itse

säästyikin sodalta. Heti sen jälkeen rautatietä sentään jatkettiin

Sambesin yli Viktoria putouksen kohdalla ja edelleen Kongo-valtion

rajalle Katangaan, jonka suuria kupariaarteita oli alettu kaivaa.

Vaikka Rhodesia on kokonaan kuumassa vyöhykkeessä, on sen ilmanala

kuitenkin maan korkeuden vuoksi niin terveellistä, että se valkoiselle

rodulle takaa pysyvän menestyksen edellytykset.

Barotset.

Sambesin keskijuoksun pohjoispuolella on Luoteis-Rhodesia,

barotse-kansan asuma maa, joka enimmäkseen on aaltoilevaa hietamaata,

laaksoissa ja jokien varsilla kuitenkin rehevää laidunmaata, jossa

karjoilla on hyvä toimeentulo kuivanakin aikana. Suuri osa tästä maasta

on terveellisessä vyöhykkeessä, joka valkoisellekin rodulle tarjoo

viihtymyksen mahdollisuuksia. Sambesin laakso kuitenkin on täällä

ylämaassakin liian kuuma. Barotset, tämän maan vallitseva kansa,

saapuivat sinne satoja vuosia takaperin pohjan puolesta, lannistivat

valtansa alle seudun entiset kansat ja perustivat niiden keskuuteen

yhteiskunnan, joka muistuttaa keskiajan läänit soloja. Etelästä tulleet

makololot tosin etevän hallitsijansa Sebituanen johdolla joksikin

ajaksi laskivat barotsetkin valtansa alle, mutta v. 1855 barotset

tekivät kapinan ja hävittivät melkein koko makololo-kansan. Barotset

itse ovat kookasta ja kaunistakin kansaa, vaikka harvinaisen mustia.

He olivat melkein joka mies päälliköitä ja maan kaikki muut asukkaat

elivät vuoteen 1906 orjia. Mutta samoinkuin oli monta eri korkeata

päällikköluokkaa, samoin oli monta eri orjuusporrastakin. Orjilla

saattoi olla orjia ja näillä orjien orjilla vielä orjia. Joskus

joku muukin kuin barotse voitiin päälliköksi korottaa, jos hän oli

osoittanut erinomaista urheutta. V. 1906 ylipäällikkö lopetti orjuuden,

mutta muutoin läänityslaitosjärjestelmä säilytettiin. Ylipäällikön

rinnalla maata hallitsee kuningatar, joka ei kuitenkaan ole hänen

vaimonsa, vaan vanhin sisarensa. He ovat saman arvoiset, hallitsevat

yhdessä maata, eikä toisen säätämä laki astu voimaan, ellei sitä

toinenkin hyväksy, mutta kummallakin on oma pääkaupunkinsa ja omat

neuvojansa ja oma maakuntansa, jossa hän on ehdottomasti itsevaltias.

Mutta ylipäällikön kuollessa kuningatarkin paikalla menettää virkansa

ja uuden ylipäällikön vanhin sisar astuu hänen sijaansa. Barotse-kansan

oikeuslaitos on ehkä etevämpi kuin ainoankaan toisen neekérikansan.

Aurinkoa he palvelevat ylijumalana, pahoja henkiä manauksilla

vastustavat.

Ranskalainen François Coillard alkoi protestanttisen lähetystoimensa

Barotse-maassa v. 1884. Seuraavana vuonna Lewanika verisen

vallankumouksen kautta pääsi ylipäälliköksi, ollen kahdeskymmenestoinen

barotse-kansan kuninkaista. Hän oli verenhimoinen ja mielivaltainen

tiranni, mutta jalo Coillard sai häneen niin suuren vaikutusvallan,

että hän paransi tapansa ja alkoi joka tavalla harrastaa kansansa

parasta. V. 1890 hän kansansa keralla pyysi päästä Englannin

hallituksen suojeluksen alaiseksi, luovuttaen samalla Etelä-Afrikan

komppanialle oikeudet maansa kivennäisaarteihin. Portugalille hänen

siitä huolimatta täytyi Italian kuninkaan sovintotuomion perustuksella

luovuttaa toinen puoli maataan. Barotse-maa on brittiläisen holhouksen

alaisena melkoisesti edistynyt, sen kautta kulkee Kapin—Kairon rata

ja v. 1909 alettiin Portugalin Länsi-Afrikasta rakentaa uutta linjaa

sisämaahan. Lewanika oli v. 1902 Englannin kansan vieraana kuningas

Edward VII:n kruunauksessa. Hänen poikansa ja seuraajansa Letia on

kristitty. Niin nopeaan Sisä-Afrikassa olot nykyisin muuttuvat.

Koillis-Rhodesia ja Njassamaan suojelusalue käsittävät loput Sambesin

pohjoispuolella olevista alueista aina Tanganjikaa ja Njassa järveä

myöten. Suurin osa tätä aluetta, jolla Kongon, Njassan ja Sambesin

välinen vedenjakaja on, on yli 1000 metriä korkeata ylänköä,

aaltoilevaa, kumpuista savannia, jolla siellä täällä kasvaa puuryhmiä.

Korkeimmat vuoret kohoavat vielä pari tuhatta metriä ylänköä ylemmäksi.

Maisemat ovat hymyilevät, puistomaiset, ruohokot vehmaat. Niillä

samoilee suuret antilooppi- ja sebrakarjat, puhveleita, elefantteja

ja kirahveja ja sen johdosta siellä on myös runsaasti jalopeuroja ja

leopardeja; joka joessa väjyvät krokotiilit ja virtahevot puhaltelevat

ilmaan pieniä suihkujaan. Asukkaat ovat puhtaita neekerejä.

Arabialaisia maahan asettui vasta viime vuosisadan alussa, perustaen

Njassan itä- ja länsirannalle melkoisia orjakauppa-asemia.

Livingstonen kuoleman jälkeen näihin ylämaihin saapui paljon

lähetyssaarnaajia, sillä ilmanala on verraten viileätä ja valkoisten

toiminnalle sen vuoksi edullista. Lähetyssaarnaajat yhdessä

skotlantilaisten siirtolaisten kanssa estivät portugalilaisia

sinne valtaansa ulottamasta. Lähetyslaitokset perustivat suuren

kauppakomppanian, joka riitautui Njassan pohjoispäähän asettuneiden

arabialaisten kanssa, ja v. 1885 alkoi toistakymmentä vuotta

kestävä taistelu. Ennen sen päättymistä Englannin hallitus otti

maan suojeluksensa alaiseksi. V. 1896 arabialaisten viimeinen linna

valloitettiin ja muhametinuskoiset jaot, jotka olivat heidän puolellaan

taistelleet, kukistettiin. Sen jälkeen tämä maa on melkoisesti

vaurastunut. Valkoisia on asettunut varsinkin Shiren ylämaahan, jossa

kahvi menestyy hyvin. Njassalla ja Tanganjikalla kulkee höyrylaivoja,

kaupungeita on perustettu, kirkkoja ja kouluja rakennettu. Alkuasukkaat

ovat täydelleen tyytyneet eurooppalaiseen hallintoon, joka heille takaa

rauhan ja turvan orjastajia vastaan.

Entinen Saksan Lounais-Afrikka.

Kalaharin erämaa kuuluu entiseen Saksan Lounais-Afrikkaan. Tällä

puolella väestökin muuttuu. Erämaa-alueen reunoilla sekaantuu siihen

bushmanneihin ja hottentotteihin kuuluvia namoja, joiden varsinainen

alue on rannikkoylänkö mereen saakka. Namat jakaantuvat moneen

heimoon, witboihin, swartzboihin ja bondelzwarteihin, jotka ovat

nämä nimet saaneet suhteistaan valkoisiin. Heidän pohjoispuolellaan

asuvat damarat eli hererot, jotka kuuluvat Sisä-Afrikan neekereihin,

vaikka puhuvat hottentottilaista kieltä. Kolmas kansa, ambot, joiden

keskuudessa suomalaiset lähetyssaarnaajat vaikuttavat, on banturotuinen

neekerikansa. Alueen eteläosassa asuu buurien ja hottentottien

sekaannuksesta syntynyttä sekarotua.

Saksan Lounais-Afrikka on suureksi osaksi kuivaa aromaata ja harvat

ylängöltä laskevista joista jaksavat mereen saakka, mutta terveellisen

ilmanalansa vuoksi se kuitenkin on houkutellut tuhansittain valkoisia

siirtolaisia, etupäässä saksalaisia. Laajoja hyviä laidunmaita on

alueen pohjoisosissa, josta muuan kulma pistää aina Sambesiin saakka.

Livingstonen suuri matka Afrikan poikki houkutteli löytöretkeilijöitä

Etelä-Afrikan vähän tunnettuihin länsiosiinkin. Englantilainen

Galton ja ruotsalainen Andersson, molemmat innokkaita metsästäjiä,

kulkivat 1850-51 Walfishbaista uutta reittiä Livingstonen löytämälle

Ngami järvelle. Sillä kerralla he eivät tosin perille päässeet, vaan

tutkivat Damara-maan itäosia; vasta v. 1853 Andersson vaivalloisen

retken jälkeen saavutti Ngamin, kuten olemme ennen kertoneet. Galton

tutki Ambomaata. Kaikkien näitten maitten riistarikkaus oli niihin

aikoihin vielä suuri, niissä samoili suuret laumat antilooppeja,

sebroja, kirahveja, sarvikuonoja, elefantteja ja strutseja, mutta

ampuma-aseitten leviäminen maanasukkaittenkin keskuuteen on

vaikuttanut, että riista on vähentynyt sangen vähiin. Kasvitieteilijä

Welwitsch retkeili samoihin aikoihin rannikolla ja löysi hänestä

nimensä saaneen puun (_Welwitschia mirabilis_), joka ehkä on luomisen

merkillisin puu. Sen runko on tuskin vaaksan korkuinen paksu kanto,

jota vahva korkkikaarna suojelee haihtumista vastaan. Kahden puolen

on kaksi pitkää nauhamaista lehteä, jotka lepäävät maan päällä ja

voivat olla kolmen metrin mittaiset. Kantomaisen rungon reunoissa ovat

kävyt, jotka ovat' männynkäpyjen näköisiä. Vankka ja syvälle ulottuva

paalujuuri imee tälle omituiselle puulle kuivasta maasta riittävästi

kosteutta; pystyssä pysyäkseen se ei niin vankkaa juurta tarvitsisi,

sillä se on korkeuttaan paksumpi.

Viime vuosisadan alkuvuosina pakeni Namakvamaahan eräs Afrikander

niminen hottentotti-päällikkö surmattuaan buurin, joka oli häntä

pahoinpidellyt. Kerallaan joukko rikoksentekijöitä hän työsti ja

hävitti maata, kunnes Angra Pequena lahden lähettyville asettuneet

saksalaiset lähetyssaarnaajat hänet käänsivät kristinuskoon. Hän

lakkasi nyt murhaamasta ja rosvoamasta ja oli sitten lähetyssaarnaajain

paras tuki. Hänen poikansa Jonker kuitenkin hylkäsi kristinuskon ja

alkoi sotia, samoin kuin hänen isänsä nuorempana, vallaten muun muassa

hereroitten maan. Saksalaiset lähetyssaarnaajat pyysivät v. 1868

Englannin hallitusta ottamaan maan siipiensä suojaan, mutta tämä ei

siihen suostunut, vaikka Preussin hallitus pyyntöä kannatti. V. 1880

namakva-kansa, jota nyt johti Afrikanderin pojanpoika Jan, uudelleen

alkoi sodan hereroita vastaan, ja palauttaakseen rauhan ruhtinas

Bismarck vihdoin anasti maan Saksalle. Ainoastaan Walfish Bay, rannikon

paras satama, ynnä saaret, jäivät Suur-Britannialle. Hottentotit

tekivät Henrik Witboi nimisen päällikön johdolla sitkeätä vastarintaa,

kunnes tämä v. 1894 teki saksalaisten kanssa rauhan ja maan valkoinen

asutus saattoi todenteolla alkaa.

Ei täyttä kymmentä vuotta tätä rauhaa kestänyt. Valkoisten

kauppiaitten petokset ja kiskomiset, saksalaisten virkamiesten tylyys

ja maananastukset saivat sekä hererot että hottentotit nousemaan

kapinaan, jota kesti neljä vuotta ja jonka kukistaminen maksoi

Saksalle 5000 sotamiestä ja valkoista siirtolaista ja 375 miljoonaa

markkaa rahaa. Sotaa käytiin armoa antamatta kahden puolen. Lopulta

saksalaiset ryhtyivät kerrassaan hävityssotaan, karkoittaen suuren osan

herero-kansasta Kalaharin sisäosiin vaimoineen ja lapsineen. Sinne

heitä sortui tuhansittain. Vielä sitkeämmin pitivät hyvin asestetut

hottentotit puoliaan, mutta lopulta heidänkin oli alistuttava.

Hereroita kaatui sodassa 20,000—30,000 henkeä. V. 1903 kaikkien

alkuasukkaitten luku siirtokunnassa arvosteltiin 200,000 hengeksi, v.

1908 vain puoleksi tästä määrästä.

Angola.

Portugalin siirtomaat Kongon suistamon eteläpuolella olivat orjakaupan

pääpaikkoja Afrikan länsirannikolla aina yhdeksännentoista vuosisadan

ensimmäisille vuosikymmenille saakka. Ja kauan senkin jälkeen, kuin

orjain maastavienti kiellettiin, jatkettiin Angolan sisäosissa

orjastuksia ja orjakauppaa, Portugalin hallituksen voimatta sitä estää.

Portugalilaisten vaikutusvalta rajoittui enimmäkseen epäterveelliseen

rannikkoon; rikas ja verraten viileä ja terveellinen sisämaan ylänkö

jäi oman onnensa nojaan. Vasta Afrikan jaon jälkeen Portugal on

ryhtynyt suuremmalla tarmolla kehittämään näitä luonnonrikkaita

alueita. Niiden tutkiminen tai ainakin maantieteellisesti tunnetuksi

tekeminen on enimmäkseen muukalaisten matkustajain työtä, mainitaksemme

vain Livingstonen ja Cameronin. Muutamia portugalilaistakin on

kuitenkin mainittava. Paitsi Silva Porto nimistä kauppiasta, joka kulki

Afrikan poikki Liba—Liambein reittiä, Bangweolo järven eteläpuolitse

ja Shireä pitkin vähän ennen Livingstonea, vaikk'ei hänen matkansa

maantiedettä hyödyttänyt, matkusti majuri Serpa Pinto v. 1877—79

Benguelasta tuntemattomien seutujen kautta Sambesille Lewanikan

valtakuntaan, tavaten siellä Coillardin. Viktoria putoukselta hän

niinikään tuntemattoman maan kautta matkusti Transvaalin Pretoriaan,

herättäen retkellään suurta huomiota. Ivens ja Brito Capello, kaksi

portugalilaista upseeria, löysivät Sambesin latvajokien länsipuolelta

useita melkoisia jokia, jotka juoksevat etelää kohti kadotukseen

Kalaharin suolarämeihin. Suurin näistä on jo Anderssonin löytämä

Okawango. Sambesin latvajokiakin nämä molemmat matkustajat selvittivät,

rikastuttaen tutkimuksillaan huomattavasti maantiedettä.

Kamerun.

Portugalilaiset purjehtijat 15:nnellä vuosisadalla Nigerin suistamon

ohi purjehdittuaan — sitä saman suuren joen suistamoksi käsittämättä

— löysivät meren rannalta mahtavan, yli 4000 metriä korkean, suoraan

merestä kohoavan tulivuoren ja sen takaa lahden ja lahteen laskevan

joen, ja tämän joen suistamolle he sen äyriäisrikkauden vuoksi antoivat

nimeksi Rio dos Camarões», s.o. »äyriäisten joki». Nimeä sitten

käytettiin läheistä vuortakin mainittaissa. Englantilaiset alkoivat

sanoa vuorta »Camerooniksi» ja jokea »Cameroon joeksi», ja saksalaiset,

v. 1884 anastaessaan Guinean mutkan viimeisen perukan, nimittivät koko

rannikon perukoineen »Kameruniksi».

Kamerun on joka suhteessa aito tuopillinen maa. Rannikolla vallitsee

vuoden umpeensa kostea kuumuus, sisämaan ylängöt ovat kuivempia

ja viileämpiä. Ilmanala on rannikolla niin epäterveellistä, että

maanasukkaatkin siitä kärsivät, mutta vuoriston rinteillä on

viileitäkin vyöhykkeitä, joihin valkoiset voivat alamaista paeta

voimien murtuessa. Saksalaisten ent. pääkaupunki Buea on 1000 m

korkealla Kamerun vuoren rinteellä. Rannikolla on mangrovemetsiä ja

alavilla mailla ruohokoita, vuoristossa suurenmoisia aarniometsiä,

joissa on paljon arvokkaita puita. Sisämaata kohti metsä harvenee,

seudut muuttuvat avoimiksi puistomaisemiksi ja lopulta puuttomiksi

savanneiksi. Benuen pohjoispuoliset maat ovat rikkaat ja hyvin

viljellyt, puuvillaa ja kumia saadaan runsaasti, oivat maissi-, vehnä-,

riissi- ja sokeriruokovainiot todistavat maan hedelmällisyyttä.

Eläinkunta on runsas, elefantteja, virtahepoja ja sarvikuonoja,

jalopeuroja, leopardeja ja Afrikan savannien tavallista karjaa on

runsaasti, ja aarniometsissä elävät gorilla ja simpanssi. Alueen

pohjoisosissa, Adamauassa, joka on jaettu brittiläisen Nigerin ja

Kamerunin välillä, ja Bornun sulttaanikuntaan ennen kuuluneissa maissa

asuu fulbe ja haussa kansoihin kuuluvia heimoja, mutta pääväestö on

bantu-neekereitä. Fulbet, jotka ovat tulleet pohjoisesta, toivat

mukanaan sarvikarjan ja hevosen, jotka ennen olivat Kamerunissa

tuntemattomat. He ovat, samoinkuin haussatkin, muhamettilaisia,

varsinaiset neekerit pakanoita. Paljon lähetyssaarnaajia on kuitenkin

ollut maassa toimessa.

Kamerunin sisäosat pysyivät kauan tuntemattomina, osaksi epäilemättä

sen omituisen kauppajärjestelmän takia, joka täällä vallitsi.

Kauppaa rannikon ja sisämaan heimojen välillä välittivät duallat

ja muut heimot, jotka eivät päästäneet vieraita kauppiaita

tunkeutumaan sisämaahan. Tämä kauppajärjestelmä lakkasi kuitenkin,

kun Saksa otti maan haltuunsa ja sisämaan kauppiaitten sallittiin

saapua merenrannalle. Sanagaa ja muita jokia tutkivat ensiksi

lähetyssaarnaajat. V. 1893 tunkeutui von Stettenin johtama retkikunta

sisämaahan, Passarge ja v. Uchtritz tutkivat Adamauaa, muita

mainitsematta. Saksan valta maassa alkoi verenvuodatuksella, sillä

kaikki rannikkoheimot eivät siihen suostuneet, vaan olisivat mieluummin

ruvenneet Suur-Britannian suojeluksen alaisiksi, ja vielä ankarammin

saksalaisten täytyi taistella sisämaassa, etenkin Adamauassa. V. 1902

ensimmäinen saksalainen sotilasretkikunta tunkeutui aina Tshad järven

rannoille. Myöhemminkin tehtiin kapinoita, joihin eräiden saksalaisten

virkamiesten tyly mielivalta antoi aihetta. Kamerun vuoren korkeimmalle

kukkulalle kiipesi jo v. 1861 Richard Burton kahden muun valkoisen

keralla. Tulivuorta luultiin sammuneeksi aina vuoteen 1909 saakka,

jolloin pääkukkula puhkesi purkaukseen, valaen rinteilleen valtavia

laavavirtoja.

Nigeria.

Sillä osalla Guinean poukaman rannikkoa, joka käsittää Nigerin deltan

ja maan sen länsipuolella, olivat beni-kansan kuninkaat mahtavimmat

portugalilaisten ensiksi saapuessa näille rannoille viidennellätoista

vuosisadalla. Varsinaisessa deltamaassa rannat enimmäkseen

olivat pienien päälliköitten vallassa, asukkaat turmeltuneita

ja kykenemättömiä vastustamaan sisämaan heimojen rosvoretkiä.

Portugalilaiset ja myöhemmin muutkin eurooppalaiset perustivat

niiden keskuuteen kauppa-asemia, mutta niihin asettuneet valkoiset

eivät uskaltaneet liikkua kaukanakaan asemaltaan, sillä valtiollista

vaikutusta ei heillä tällä rannalla ollut. Kahdeksannentoista

vuosisadan lopulla englantilaiset olivat melkein kokonaan karkoittaneet

muut valkoiset kansallisuudet Nigerin suistamosta. He kävivät,

samoin kuin muutkin valkoiset, etupäässä orjakauppaa. Kun orjakauppa

yhdeksännellätoista vuosisadalla hävitettiin, muodostui palmuöljy

tärkeimmäksi kauppatavaraksi ja Nigerin suuhaaroja ja niitä muita

jokia, jotka sen kahden puolen mereen laskevat, sanottiin yhteisellä

nimellä »öljyjoiksi».

Kun sisämaa ja Nigerin juoksu Mungo Parkin, Lander veljesten ja muitten

brittiläisten retkeilijäin matkain kautta oli tullut tunnetuksi,

alkoivat englantilaiset höyrylaivoilla nousta Nigeriin. Seuraavien

vuosikymmenien kuluessa tehtiin useita retkiä sisämaahan ja Lagos saari

anastettiin Englannille tukiasemaksi orjakaupan hävittämistyössä,

mutta ilmanalan murhaavan epäterveellisyyden vuoksi englantilaiset

viranomaiset v. 1865 taas poistuivat tältä rannikolta. Kun siitä

huolimatta brittiläinen kauppa Nigerillä yhä kasvoi, otettiin rannikko

kuitenkin uudelleen Suur-Britannian haltuun.

William Baikie perusti v. 1857 kauppa-aseman Benuen suuhun, minkä

joen hän ennen oli pienellä höyrylaivalla tutkinut kauas ylämaahan

saakka. Se menestyi hyvin ja useita muitakin brittiläisiä kauppa-asemia

perustettiin. 1880-luvulla ranskalaiset alkoivat tasavallan hallituksen

kannatuksella kilpailla englantilaisten kanssa alisen Nigerin varrella,

mutta kaikki englantilaisten yritykset yhdistettiin silloin suureksi

Nigerin komppaniaksi, joka alkoi niin ankaran kilpailun ranskalaisten

liikehuoneitten kanssa, että näiden täytyi myydä kaikki etunsa

englantilaisille. Siten Englanti saattoi Berlinin konferenssissa

v. 1884—1885 viitata siihen, että ainoastaan sillä oli Ali-Nigerin

varrella kauppaetuja, ja ottaa kaikki öljyjokien rannat suojeluksensa

alaisiksi.

Sisämaassa kuitenkin vallitsivat verraten mahtavat muhamettilaiset

hallitsijat, jotka eivät suinkaan olleet taipuvaisia miekan

iskutta alistumaan. Nigerin komppania, joka alussa hallitsi tätä

uutta siirtomaata, voitti v. 1897 Nupen emiirin ja tämän jälkeen

valloitti Illorinin. Samaan aikaan syntyi Ranskan kanssa niin taajaan

rajarettelöitä, että Englannin kruunu v. 1900 otti alueen hallinnon

suoranaisesti käsiinsä. Nigerin komppania pysyi siitä pitäen yksinomaan

liikeyrityksenä. Sillä oli Nigerillä 30 höyrylaivaa ja tarkalleen

järjestetty kauppakoneisto. Taivutettuaan kaikki Nigerian eteläosassa

asuvat heimot valtansa alle, osaksi asevoimalla, englantilaiset

ryhtyivät laajentamaan vaikutusvaltaansa pohjoista kohti. Zaria

maakuntaan perustettiin koko siirtomaata varten uusi pääkaupunki,

jonka nimi on Zungeru. Kontagoran ja Nupen hallitsijat harjoittivat

yhä suurta orjastusta ja uhkasivat brittiläisiäkin alusmaita.

V. 1901 heidän maansa valloitettiin, emiirit pantiin viralta ja

uudet emiirit velvoitettiin hävittämään orjuuden ja tunnustamaan

Suur-Britärinian ylivallan. Samaan aikaan pakotettiin muutkin Benuen

ja Nigerin laaksossa olevat pikkuvaltiot tunnustamaan Suur-Britannian

ylivallan. Jolan emiiri voitettiin ja erotettiin. V. 1902 Bornun

täytyi alistua. Sokoto, Gando, Kano ja Katsena, kaikki fulbe-valtoja,

olivat vielä itsenäiset. Sokoto oli näiden valtioitten kirkollinen

pää, Katsena opin keskus, Kano kaupan ja sotilasmahdin pääpaikka. Kun

nämä valtakunnat eivät hyvällä suostuneet tunnustamaan brittiläistä

ylivaltaa, lähetettiin niitä vastaan v. 1903 retkikunta. Jo helmikuussa

valloitettiin Kanon pääkaupunki, joka oli erinomaisen vahvasti

linnoitettu, ja Sokoto alistui toukokuussa, taistelussa hävittyään.

Valloitetut maat saivat uudet hallitsijat, joiden täytyi tunnustaa

Suur-Britannian yliherruus ja suostua orjakaupan hävittämiseen ynnä

kaikenlaisiin muihin ehtoihin. Katsena ja Gando alistuivat nyt

vapaaehtoisesti.

Näiden sotain ynnä Ranskan ja Saksan kanssa tehtyjen rajasopimusten

kautta perustettu brittiläinen siirtokunta on Afrikan taajimmin

asuttuja ja toimeliaimpia maita. Nigerian väkiluku arvostellaan 15

miljoonaksi.

Vielä kirjavammat kuin tämän alueen kansalliset olot ovat väestön

kulttuurioloi. Jotkut kansat, etupäässä haussat ja fulbet, ovat

melko korkealle kehittyneet, useat neekeriheimot taas ovat vielä

ihmissyöjiä ja kaikenlaisen verenhimoisen julmuuden villitsemiä.

Rannikolla asuva efik heimo, joka on ollut paljon yhteyksissä

valkoisten kanssa, on kuulu egbo nimisestä salaseurastaan, joka

suuresti muistuttaa vapaamuurareita. Egbo on salaperäinen henki, joka

elää tiheiköissä ja jonka luullaan olevan läsnä seuran menoissa.

Seuraan otetaan vain miehiä, ja jokaisen täytyy vannoa pitävänsä

salassa, mitä saa seurasta tietää siihen tullessaan. Egbon jäsenet

jakaantuvat seitsemään tai yhdeksään eri korkeaan luokkaan ja kuhunkin

luokkaan vihitään uusilla menoilla ja vihittävän on vannottava uudet

valat, uudet ja yhä suuremmat maksut maksettava. Seuralla on myös

valtiollisia ja oikeudellisia tarkoituksia. Jos joku kärsii vääryyttä

egbon vallitsemassa piirissä, ei hänen muuta tarvitse kuin kääntyä

jonkun egbo-miehen puoleen tai egbo-huoneessa lyödä egbo-rumpua,

taikka vääryyden tekijän majan edessä puhaltaa egbo-torvea, paikalla

seuran koko koneisto lähtee liikkeelle oikeutta jakamaan. Ennen tämän

salaseuran menoihin liittyi paljon raakoja tapoja, mutta brittiläisten

viranomaisten on onnistunut taivuttaa se puolelleen järjestysvallan

apulaiseksi ja sivistyksen levittäjäksi.

Ashanti.

Euroopan vallat pitivät Guinean rannikolle perustamansa siirtokunnat

ja kauppa-asemat senkin jälkeen, kuin orjakauppa oli lakkautettu ja

tämän rannikon tärkein kauppatavara siten arvonsamenéttänyt. Orjakaupan

aikoina valkoiset sangen harvoin olivat tunkeutuneet sisämaahan,

joka sen vuoksi yhdeksännentoista vuosisadan alkupuolella vielä oli

sangen tuntematonta. Rannikkoheimot ja maan omat orjakauppiaat olivat

tuoneet rannikolle sekä elävän tavaran että kullan ja norsunluun, mutta

orjakaupan lakkautuksen jälkeen valkoiset alkoivat itse retkeillä

sisämaassa nähdäkseen, oliko sieltä muuta saatavana.

Jo 1810-luvulla Englannin hallitus lähetti lähetystön Ashantiin, jonka

kuningas vallitsi Kultarannan takamaata ja oli sieltä tehnyt Englannin

suojeluksen alaisiin mailiin rosvoretkiä. Ashantin pääkaupunki Kumassi

oli niin rikas ja ylellinen, huoneet koristellut, asukkaitten puvut

kalliit, että englantilaiset lähettiläät hämmästyivät. Samalla tässä

maassa kuitenkin harjoitettiin mitä kauheinta ihmisuhrausta; kuningas

oli vähää ennen teurastanut 3,000 henkeä äitivainajansa haudalla, ja

uhrien joukossa oli 2,000 Englannin alueelta ryöstettyä sotavankia.

Ashantin tosin täytyi taipua rauhaan, mutta rauha ei nyt eikä

seuraavillakaan kerroilla ollut pitkällinen.

1870-luvulla Englannin hallituksen lopulta täytyi ryhtyä tehokkaampiin

keinoihin saadakseen aikaan pysyvän rauhan. V. 1873 se lähetti Sir

Garnet Wolseleyn johtaman retkikunnan Kumassihin ja helmikuun 4:ntenä

tämä kaupunki väkirynnäköllä valloitettiin ja poltettiin, jonka jälkeen

Ashantin kuningas teki rauhan, sitoutuen muun muassa lakkauttamaan

ihmisuhrit.

V. 1896 Englanti laski Ashantin valtansa alaiseksi, mutta tästä oli

seurauksena uusi sota. Englantilaiset valloittivat lyhyen sotaretken

jälkeen Kumassin, josta nyt tehtiin englantilaisvallan tukipiste.

Ashantin kuningas vietiin maanpakoon.

Ashantin jälkeen on itäänpäin kapea Togomaa, jonka Saksa viime

vuosisadan lopulla anasti, mutta menetti maailmansodassa Englannille

ja Ranskalle, ja sen itäpuolella Dahome, jossa viime vuosisadalla

vallitsivat samanlaiset olot kuin Ashantissakin.

Dahome.

Dahomen hallitusmuoto oli kaikkein hirmuisinta hirmuvaltaa. Kaikki,

korkeimmat virkamiehetkin olivat orjia. Kerran vuodessa toi joka mies

kuninkaalle veroa ja samalla pantiin toimeen juhlia, ja inhottavia

ihmisuhreja. Uskonto oli raa'inta epäjumalanpalvelusta. Kaikenlaisten

fetishien ohella palveltiin käärmeitäkin, joilla oli oma temppelinsä.

Ranskalaiset olivat jo kauan tehneet kauppaa Dahomen matalalla

rantueella, huolimatta rantavesien karisuudesta ja vaarallisuudesta; ja

1860-luvulla koko rantue suostui tunnustamaan Ranskan suojelusvallan.

Dahomen hallitsija ei kuitenkaan suostunut siihen, että hänen

vasallinsa rupesi ulkovallan suojelukseen, vaan alkoi sodan.

Ranskalaiset eivät heti voineet ryhtyä tehokkaisiin vastatoimiin, vaan

Gle-Gle ja hänen poikansa Behantsin saivat moneen kertaan retkeillä

Ranskan alueella ryöstämässä. V. 1890 Ranskan hallitus kuitenkin

päätti ryhtyä täydellä todella Dahomea kurittamaan ja eversti Dodds

lähetettiin johtamaan sisämaahan retkikuntaa.

Dahomen kuninkaan armeija ei ollut halveksittava. Siihen kuului 12,000

sotamiestä ja -naista — luvusta nimittäin oli suuri osa naisia.

Amatsonijoukkoon kuului 3,000 naista, joitten tuli elää naimattomina

ja joiden toimena sotaretkillä oli varsinkin ryöstäminen. Behantsinin

armeija oli suureksi osaksi ampuma-aseilla varustettu. Olipa sillä

muutamia Kruppin tykkejäkin ja kuularuiskuja, jotka kuningas oli

ostanut Togomaan saksalaisilta.

Doddsilla oli 3,500 miestä, joista puolet eurooppalaisia, kun hän

syyskuussa 1892 lähti rannikolta Abomea, Behantsinin pääkaupunkia

valloittamaan. Behantsin koetti yllättää tämän joukon matkalla moneen

kertaan, mutta vaikka sankat troopilliset metsät helpottivatkin

tämmöisiä yrityksiä, torjui Dodds ne kuitenkin ja tiensä metsään

raivaten eteni vakaasti Dahomen pääkaupunkia vastaan. Koton, pyhän

kaupunkinsa luona dahomelaiset tekivät urhoollista vastarintaa, mutta

heidät voitettiin sielläkin ja marraskuun 17:ntenä Dodds saavutti

Abomen, jonka hän kuitenkin tapasi poltettuna ja autiona. Hän julisti

Dahomen Ranskan siirtomaaksi. Kun Behantsin myöhemmin saatiin vangiksi,

vietiin hänet maasta pois Martiniqueen loppuaikojaan viettämään.

Madagaskar.

Madagaskar, Uuden Guinean ja Borneon jälkeen suurin maailman saarista,

on vuodesta 1896 ollut Ranskan siirtomaa ja on nykyjään kauttaaltaan

tutkittu. Tämän työn ovat suorittaneet etupäässä ranskalaiset.

Maantieteellisiä seikkoja ei se tosin ole sanottavasti tarjonnut,

saaren rakenne kun on varsin yksinkertainen. Korkea vedenjakaja kulkee

itärannikkoa saaren päästä päähän, viettäen jyrkästi itään, loivasti

länttä kohti, niin että saaren sisusta on kalteva ylätasanko. Saaren

sisäinen rakenne, sen kasvisto ja eläinkunta ja väestö sitä vastoin

ovat sangen mieltäkiinnittävät. Sekä eläimistö että kasvisto ovat sukua

Intian eläimistölle ja kasvistolle, jonka vuoksi on luultavaa, että

joko saarivyöhyke tai manner on ennen yhdistänyt sen Intiaan. Väestö

taas on, vaaleampi osa malaijeja, tummempi melaneesialaisia. Hovain

kieli on malaijilainen.

Arabialaisille Madagaskar oli tunnettu jo hyvin varhain ja

sangen aikaisin heillä jo oli siirtokuntia sekä luoteis- että

kaakkoisrannalla. Kieleen on siten joutunut arabian kielestä

hyvin vanhoja lainoja, jotka käsittävät etenkin kaikki korkeammat

sivistyssanat.

Portugalilaiset tutustuivat Madagaskariin sangen pian sen jälkeen kuin

olivat Intian meritien löytäneet, mutta eivät he, eivätkä muutkaan

Euroopan purjehtijakansat heidän jälkeensä, koettaneet saada saarella

pysyvää jalansijaa. Madagaskarin vanhimmat valkoiset siirtokunnat

olivat merirosvojen perustamat.

Jo sangen varhain asettui länsirannan salasoppiin merirosvoja,

englantilaisia, ranskalaisia, portugalilaisia y.m., tehdäkseen

sieltä hyökkäyksiä Intiassa käyviä laivoja vastaan, ja autellen

villien tummaihoisten sakalavain pikkuruhtinaita toisiaan vastaan he

ampuma-aseineen saivat rannikolla suuren vaikutusvallan. Jokainen

merirosvopäällikkö perusti itselleen oman pienen ruhtinaskuntansa,

piti suuria orjalaumoja, jotka viljelivät hänen maataan, ja kokosi

itselleen suuren haaremin. Sittemmin nämä pikkukuninkaat joutuivat

keskenään sotaan, ja sisällinen sota vähensi melkoisesti niiden lukua.

Sakalaavoja he, ollen alhaista sukua ja sivistymättömiä, sortivat

täydellisinä hirmuhallitsijoina. Sorto synnytti salaliittoja, mutta

miten kuten he niistä suoriutuivat ja vahvistivat sotilaallista

valtaansa siihen määrään, ettei lopulta kukaan kyennyt heitä

vastustamaan.

Tällä kannalla olivat asiat, kun kaapparikapteeni Woods Rogers,

sama, joka pelasti Aleksanteri Selkirkin Juan Fernandez saarelta,

kävi tällä rannikolla orjia etsimässä. Hän saapui rannalle, jolla ei

seitsemään tai kahdeksaan vuoteen ollut käynyt laivaa, ja tapasi siellä

englantilaisia merirosvoja, jotka olivat asuneet saarella neljänneksen

vuosisataa. Alkuperäisestä joukosta oli vain yksitoista enää elossa,

mutta sitä enemmän heidän lapsiaan ja lapsenlapsiaan. Ensin he

kauhistuivat Rogersin laivaa, luullen sen tulleen heitä kiinniottamaan,

mutta saatuaan piankin rauhoittavia tietoja he hiipivät esiin

piilolinnoistaan ja uskalsivat käydä laivassakin. Ja he tulivat kuten

ruhtinaat ainakin, paljon palvelijoita ja passareita mukanaan. Puku

tosin ei eurooppalaisten käsitysten mukaan ollut kovin ruhtinaallinen.

Ne vaatteet, mitä heillä oli ollut, olivat jo ammoin hajonneet

repaleiksi, niiden sijasta heillä oli harteillaan parkitsemattomia

nahkoja, niin että he muistuttivat Herkulesta leijonantaljoineen. Jalat

olivat aivan paljaat. »Ja kun heidän ruumiinsakin oli kauttaaltaan

karvainen ja parroittunut, niin' kylläpä he olivat villemmän näköisiä

otuksia, mitä ihminen voi mielessään kuvitella.» Orjilla he vaihtoivat

itselleen vaatteita ja muuta hyvää, mutta vaikka he rupesivat lopulta

hyvinkin tuttavallisiksi, eivät he maailman menosta välittäneet mitään,

eivätkä siihen nähden vaivanneet kysymyksillä. Laivan merimiehiä he

koettivat houkutella joukkoonsa ja olisivat varmaankin heidän avullaan

vallanneet koko laivan, ellei Rogersin valppaus olisi tehnyt näitä

yrityksiä turhiksi.

Myöhemmin joku Madagaskarin valkoisista merirosvoista saavutti

niin suuren vallan, että koetti anastaa koko saaren. Vähitellen he

kuitenkin toinen toisensa jälkeen katosivat, joko saivat surmansa

keskinäisissä taisteluissa tai alkuasukkaitten kapinoissa tai jättivät

he valtakuntansa koettaakseen uudelleen merellä onneaan.

Hovat, Madagaskarin vaaleampi väestöaines, jonka hallussa itäinen puoli

ja keskusylänkö ovat, olivat jo vanhastaan pyrkineet saamaan saarella

ylivaltaa, ja yhdeksännentoista vuosisadan alussa se heille osaksi

onnistuikin. V. 1810 nousi hovavaltakunnan valtaistuimelle Radama,

ponteva ja tarmokas hallitsija, joka päätti avata maansa sivistykselle

ja kristinuskolle, saaden kummassakin tarmokasta apua englantilaisilta.

Suuren osan saarta hän laski valtansa alle. Englantilaiset

lähetyssaarnaajat kehittivät hovain kielen kirjakieleksi, raamattu

käännettiin, kouluja ja seurakuntia perustettiin.

Radaman jälkeen anasti kuitenkin kuningatar vallan ja hänen

aikanaan ja toimestaan kristinuskoa ruvettiin vainoamaan ja muutkin

sivistystulokset jälleen suureksi osaksi menetettiin. Lähetyssaarnaajat

karkotettiin, satoja kristinuskoon kääntyneitä surmattiin, toisia

myytiin orjiksi tai pantiin vankeuteen, kun he eivät suostuneet

uskostaan luopumaan. Vasta jälkeen vuoden 1863 kääntyivät asiat jälleen

Radama I:n viittomalle tolalle. Hallitsijoina on Radaman jälkeen

enimmäkseen ollut kuningattaria, mutta varsinainen hallintovalta

on kuitenkin ollut miehen käsissä, kuningattaren mies kun aina on

ensimmäinen ministeri.

Hovat olivat osoittaneet — samoin kuin myöhemmin Japani — siksi

vilpitöntä kykyä ja taittoa vastaanottaa eurooppalaisen sivistyksen,

että he luultavasti olisivat kyenneet perustamaan kansallisen

sivistyneen valtakunnan, jos ulkonaiset suhteet olisivat sen sallineet.

Suur-Britannia tosin oli heidän itsenäisyydelleen suosiollinen, mutta

toinen oli Ranskan laita. Ranska mieli saarta itselleen ja saatuaan

jalansijan sakalavarannikolla sen olikin helppo sekaantua saaren

asioihin. V. 1883 Ranska alkoi sodan, kun hovahallitus ei suostunut

alueita luovuttamaan, ja v. 1885 tehdyssä rauhassa hovain hallituksen

täytyi suostua siihen, että Ranska sai saaren ulkoasiain johdon.

Myöhemmin hovat kuitenkin koettivat vapautua Ranskan holhouksesta ja

siitä seurasi v. 1895 uusi sota, joka päättyi pääkaupungin Tananarivon

pommitukseen. Kuningatar jäi edelleenkin valtaan, mutta saari

asetettiin Ranskan suojeluksen alaiseksi. Jo seuraavana vuonna syntyi

kuitenkin kapina, jota kukistamaan Ranskasta lähetettiin kenraali

Gallieni. Hän sai käytettävikseen siksi huomattavat sotavoimat,

että hän saattoi valloittaa koko saaren, kukistaa sen hallituksen,

pakottaa kuningattaren luopumaan valtaistuimestaan ja tehdä saaresta

Ranskan siirtokunnan — huonosti hallitun, kuten Ranskan siirtokunnat

enimmäkseen ovat.