Toinen ääni: »O-o-oooooo.»

Toinen ääni matki kaikua niin mainiosti ja koko kohtaus oli niin

hullunkurinen, että koko leiri äkkiä purskahti äänekkääseen myrskyiseen

nauruun, joka molemmille äänille oli niin odottamatonta, että ne suin

päin pötkivät pakoon.

Myrsky aarniometsässä.

Matka kului niin hitaasti, että päivässä päästiin eteenpäin keskimäärin

vain 9 kilometriä. Eräänä iltapäivänä retkikunnan rämpiessä rämeisen

ja liejuisen erämaan poikki, jonka iljettävät löyhkät ahdistivat

hengitystä, pimeni metsä äkkiä niin pimeäksi, että tuskin saattoi

nähdä kompassin osoituksia, ja samalla kuului etäistä pauhua, joka

kasvoi kovaksi vinkumiseksi. Oksien ryske ja valtavien puitten rajusti

riuhtovat latvat ilmaisivat myrskyn lähestymisen. Heti kun päästiin

kuivemmalle maalle, ryhdyttiin leiriä tekemään. Alkoi putoilla dollarin

kokoisia suuria pisaroita, jotka saivat väen vilusta värisemään

ohuitten pumpulivaatteittensa kastuessa. Ukkonen pauhasi pään päällä,

salamat leikkelivät häikäiseviä tuliviirujaan pimeässä ja sadetta

tuli niin rankasti, ettei saatu tulta tehdyksi. Vasta 9 aikaan

pilkkopimeässä saapui retkikunnan loppupää uupuneen näköisenä leiriin.

Aamuyöhön kaikki värjöttivät pimeässä, vasta k:lo 3 aikaan voitiin

tehdä tuli ja ruveta paistamaan katkeraa maniookkijuurta kalvavan nälän

tyydyttämiseksi.

Retkikunnan rautavene koottiin ja osa tavaroita ja sairaita, joita jo

oli paljon, lähti sillä jokea nousemaan. Jokirannan polut olivatkin

loppuneet, mistä saattoi päättää asukkaitten kulkevan kylien välejä

veneillä. Tämän johdosta retkikuntakin hankki veneitä, joita ei edes

tarvinnut ostaa, kun asukkaat kaikkialla asettuivat sotakannalle.

Tuntien heikkoutensa nämä kuitenkin hylkäsivät kylänsä retkikunnan

lähestyessä, joten tällä oli vapaa kortteeri ja asukkaitten

maniookkivainiot käytettävinään. Pitkillä matkoilla oli ‘kyliä

kuitenkin autioinakin hiljakkoin sattuneitten sotien vuoksi, vainiot

hylättyinä, laihot korjaamatta. Paitsi maniookkia kasvatettiin

niillä plantaaneja [banaanin sukuinen viljelyskasvi], vihanneksia,

melooneja ja maissiakin. Kasvisruokaa siis saatiin, mutta lihasta

oli puute. Aruwimin rannoilla oli hyvin vähän lintuja, virtahepoja

joku ainoa. Tämä Stanleyn luulon mukaan johtui laitumien kehnoudesta.

Yksi ainoa krokotiili oli nähty. Hyönteisiä oli sitä enemmän. Kylien

suurilla tunkioilla hyöri kaikenlaisia itikoita, muurahaisia marssi

edes takaisin pitkissä jonoissa ja paljon parempaa järjestystä yllä

pitäen kuin miehet, kärpäsiä kiehui ilma täynnään, loistavia perhosia

lepatteli kaikkialla ja sääskiä pilvinä. Usein nähtiin asukkaitten

palaavan kyläänsä, heti kun retkikunta siitä poistui. Puurummut, joilla

he antoivat jokaiselle hälyytysmerkkejä muukalaisten tulosta, kuuluivat

erämaan hiljaisuudessa 18 kilometrin päähän.

Retkikunta tosin otti kylien vainioilta ruokavaroja, mutta jätti kylät

polttamatta, ja tämä seikka lienee vaikuttanut maanasukkaihin, niin

että he ylempänä rupesivat vaihtokauppaa tekemään. Ensimmäinen seuraus

tästä oli, että retkikunnan jäsenet saivat vähän lihaakin. Alkuasukkaat

olivat koko joukon vaaleaihoisempia kuin neekerit yleensä, arvatenkin

siitä syystä, että he elivät enimmän aikansa metsän siimeksessä.

Ampiaiset.

Aruwimissa, joka oli mahtava, puolen kilometrin levyinen joki, oli

tuon tuostakin matalia koskia, joissa veneosastoilla oli koko joukon

seikkailuja, muun muassa ampiaisten vuoksi, joiden pesät riippuivat

oksista virran kalvon päällä. Kun semmoisen ampiaispesän asukkaat

äkkiä hyökkäsivät kosken pyörteitten ja salakarien keskellä tietään

tunnustelevan veneen kimppuun, niin oli leikki kaukana. »Ah herra»,

sanoi Stanleylle Uledi, hänen koetelluin ja urhoollisin miehensä, joka

jälleen oli matkassa, »alastomat ihmiset eivät voi pahempaan pulaan

joutua. Ampiaiset ovat vaarallisempia kuin pahimmatkin pakanat.»

Elokuun alussa tultiin 9 metriä korkealle Panga putoukselle, jonka ohi

oli taivallettava. Joku vene kaatui ja arvokkaita tavaroita joutui

virran saaliiksi. Koskien yläpuolella alkuasukkaat myrkkynuolineen

hyökkäsivät retkikunnan kimppuun ja luutnantti Stairs sai sydänalaan

nuolen, jonka hän paikalla repäisi ulos. Kaatuneilla vihollisilla

oli päässään omituinen rautakruunu, heidän hampaansa olivat hiotut

teräviksi, kaulassa oli ihmishampaista helminauha. Jouset ja nuolet

olivat sangen siroa tekoa.

Kun kavala ja vaarallinen vihollinen täten ympäröi retkikuntaa joka

puolella, olisi täytynyt noudattaa mitä suurinta varovaisuutta,

mutta siihen oli sansibarilaisia kantajia mahdoton totuttaa. »He

osoittivat kerrassaan hämmästyttävää välinpitämättömyyttä vaaroista,

ei urhoollisuudesta eikä pelottomuudesta, vaan siitä syystä, että

he olivat kykenemättömät muistamaan vaaroja ja niiden seurauksia

ajattelemaan. Eläimille vaisto muistuttaa vaaraa, mutta miehilläni ei

näyttänyt olevan vaistoa sen enempää kuin järkeäkään, ei havaintokykyä

eikä muistia. Heidän kallonsa olivat merkillisen tyhjät. Eivät

mitkään varoitukset, eivät mitkään uhkaukset voineet heidän mieliinsä

juurruttaa, että oli välttämätöntä olla varuillaan ja valppaina,

pitämään silmällä teillä väijyviä teräviä puikkoja, plantaanilehdon

takana väijyvää ihmissyöjää, hirren tai puunrungon taa piiloutunutta

villiä tai varomaan pyydyskuoppia terävine teikkineen. Vaara aina

tapasi heidät yllättäen. Odottamaton nuolituisku sai heidät aina

hajaantumaan minkä millekin taholle, surkein huudoin, tai pyrkimään

minne tahansa suojaan, ja jos vain vihollinen olisi päättävästi käynyt

päälle, niin olisi vastarinta heidän pelkuruutensa vuoksi ollut

mahdoton. Jos joku alkuasukas osoitti odottamatonta rohkeutta, pitivät

he sitä paikalla merkkinä siitä, että vihollisia oli ylivoimainen

joukko. Pitkin marssia he hiipivät metsään piiloon jälkijoukolta, mutta

jos heidän eteensä äkkiä ilmestyi villi keihäs kohotettuna, niin he

pelosta parkuen pakenivat. He kuljeskelivat pitkin kyliä yksitellen tai

kaksittain, sillä ryöstäminen oli heidän mieluisinta työtään, mutta

jos he sattuivat tapaamaan majain villejä omistajia, niin pudottivat

he pikemmin maahan surmaavan rihlansa kuin sitä käyttivät. He

kuljeskelivat merkillisen huolettomina plantaani-istutuksien keskellä,

mutta jos he kuulivat nuolen suhahduksen, niin masentuivat he niin,

että olivat valmiina vastustamatta alistumaan vaikka mihin kohtaloon.

Ihmeteltävän varmoina he hajaantuivat tiellä, niin että kolonna venyi

viiden kilometrin mittaiseksi, mutta alkuasukkaita nähdessään he eivät

mitään muuta muistaneet, kuin kehnon pelkonsa. 370 miehestäni oli

ainakin 250 tämän laatuisia. Kiväärit heistä olivat vain epämukavia

vastuksellisia sauvoja, joista he mielellään luopuivat, kun saivat

muutaman maissintähkän hinnaksi, ja jotka he mielellään olisivat

vaihtaneet kevyihin kävelykeppeihin, jos olisivat uskaltaneet.»

Kärsimykset ja ankarat kokemukset kuitenkin vähitellen karkaisivat

tämän kurittoman väen, niin että se lopulta oli jäykkä kuin roomalainen

soturijoukko.

Epätoivoinen tila.

Elokuun keskivaiheilla maakolonna, jota luutnantti Jephson johti, eksyi

ja Stanley veneosaston ja sairaitten keralla joutui mitä vaikeimpaan

asemaan vihamielisten kylien keskellä. Jos maanasukkaat olisivat

todella tehneet hyökkäyksen, jota he valmistelivat, niin se luultavasti

olisi ollut suuren löytöretkeilijän loppu, koska hänellä, lähetettyään

miehiä pääjoukkoa etsimään, oli vain joku kymmenkunta tervettä miestä

jäljellä, sairaita ja kuolevia sitä vastoin puoleensataan.

»Viidennen kerran tässä kuussa alkoi sataa k:lo 8 aamulla. Teki mieli

luulla maailman lopun tulleen. Taivaan akkunat näyttivät olevan auki ja

koko maa hajoamistilassa. Sadetta kaatuu maahan niin kosolta, että ilma

pimenee. Jokainen metsän lukemattomista lehdistä varistaa kymmenestä

kahteenkymmeneen kertaan minuutissa pisaratulvan ja läpivettyneestä

maasta kohoaa harmaa huuru. Ilma on täynnään sadehiukkasia ja

lenteleviä lehden riekaleita. Myrsky raivoaa puiden latvoissa ja kaataa

päällemme huumaavia vesisuihkuja, tuuli ravistelee lukemattomia oksia

ja ulvoen kiitää metsän läpi ja mielii juurineen repiä maasta rytisevät

puut. Hirmut kiihtyvät ylimmilleen, kun ukkonen alkaa jyristä ja sen

paukut kajahtelevat latvain kaartojen alla ja metsän mutkaisissa

salakäytävissä tai leimuava salama kuin vahingoniloisena sinkauttelee

kaksijakoisia tulikieliään sinne ja tänne ja päämme päällä räjähtelee

valtavin, korvia huumaavin rämähdyksin... Ja tätä kestää koko päivän

taukoamatta, näyttää siltä, kuin emme enää koskaan saisi nähdä päivän

valoa. Ainakin tuntuu siltä, kun katselee ihmisten epätoivoisia

kasvoja. Vaivat, tauti, nälkä ja kauhu näyttävät heidät lamanneen,

ynnä levottomuus poissa olevien ystävien vuoksi, sade ja ukkonen ja

kaikenlainen kurjuus. Heitä kyyröttää plantaanilehdistä tehtyjen

katosten alla, pään suojana maanasukkaitten kilpiä, puuvillariepuja,

olkimattoja, savi- ja kupariastioita, toiset ovat etsineet suojaa

satulain, purjekangaspalasten ja vilttien alta. Kaikkia piirittää

sinervä huuru, kaikki on vallannut sanomaton ahdistus...» Lopulta

maajoukko kuitenkin palasi takaisin ja retkikunta pelastui vaikeasta

asemastaan, ennenkuin sen kimppuun hyökättiin. Se oli siihen saakka

menettänyt kuoleman kautta 16 miestä. Luutnantti Stairs parani hitaasti

nuolenhaavastaan. Se myrkky, jolla nuoli oli sivelty, lienee jo ollut

vähän vanhempaa. Verekseltä sivelty myrkky ehdottomasti tappoi, vaikka

haava olisi ollut vain pieni piirto.

Arabialaisia aarniometsässä.

Elokuun 31:ntenä retkikunta paraillaan taivalsi veneitään erään

kosken sivu, kun levisi huhu, että Emin pasha oli tullut. Tulija ei

kuitenkaan ollut Emin, vaan erään orjakauppiaan Ugarrowan väkeä. Tämä

osoitti, että arabialaiset jo olivat ulottaneet orjanajoretkiään aina

Aruwimin aarniometsiin saakka. Stanleyn retkikunnalle tämä kohtaus oli

suuri onnettomuus. Paikalla alkoi hänen uupunut väkensä kivääreineen

tavaroineen karkailla orjakauppiaan luo. Kun retkikunta saapui siihen

kylään, jossa orjakauppiaan miehet, pahamaineiset manjemat, olivat

majailleet, oli ensimmäinen näky portin edustalla palasiksi hakattu

poika. Kylässä oli keihään lävistämä vaimo. Manjemat olivat lähteneet

tiehensä. Poltettuja ja hävitettyjä kyliä alkoi nyt olla pitkin matkaa.

Eräästä kylästä löydettiin viiden pienen lapsen kallot. Syyskuun

puolivälissä retkikunta saapui Ugarrowan asemalle. Tämä mies oli ollut

Speken ja Grantin palveluksessa Niilin lähteitten etsimisretkellä

ja Unjorossa karannut. Aruwimin rannoille hän oli saapunut, suuren

aarniometsän halki kulkien, Lualaban rannoilta ja tänne perustanut

pari asemaa. Jotteivät maanasukkaat voisi näitä asemia ahdistaa, oli

hän niiden läheisyydestä hävittänyt kaikki kylät, eikä Stanleyllä sen

vuoksi ollut suuriakaan toiveita saada täältä ravintoa nälkäiselle

joukolleen. Asema oli laaja, huolellisesti suojattu korkeilla

paaluaidoilla, Ugarrowan oma talo tilava ja mukavasti sisustettu. Se

oli korkeilla savimuureilla ympäröity ja näytti linnalta. Palvelijain

lukuisuuden ja tarkan arvoasteikon vuoksi asema muistutti keskiaikaisen

lääniherran linnaa. Stanley näki täällä ensimmäisen kääpiönaisen,

17 vuotiaan kaunisvartaloisen, hienohipiäisen tytön, jonka mitta

oli vain 84 senttiä. Ihon väri oli kellertävä, silmät luonnottoman

suuret. Arabialaista vieraanvaraisuutta osoittaen Ugarrowa lähetti

Stanleyn leiriin suuret kaukalot erinomaista riissiä ynnä suunnattoman

maljan kanakeitosta. Ostaenkin saatiin koko joukon ruokavaroja.

Sairaansa, kaikkiaan 56 miestä, Stanley jätti täysihoitoon Ugarrowan

asemalle, kunnes jälkijoukko heidät noutaisi pois. Syyskuun 19:ntenä

Stanley jälleen lähti jokea pitkin ylöspäin nousemaan. Kolme miestä

oli karannut, mutta Ugarrowa oli lähettänyt heidät takaisin. Yksi

näistä hirtettiin muille varoitukseksi. Ainaisessa taistelussa nälkää

vastaan jatkui matka. Vaikka sairaat oli jätetty orjakauppiaan luo,

oli taas tuota pikaa melkoinen joukko uusia sairaita. Joki muuttui

samalla yhä koskisemmaksi, kulku vaikeammaksi. Lopulta kosket kävivät

ylivoimaisiksi. »Kallioilta näin ensi silmäyksellä, että venematkamme

oli päättynyt. Rannat olivat 200 metriä korkeat, joki kapeni 12 metrin

levyiseksi ja noin 90 m sen paikan yläpuolella, jossa seisoin, syöksyi

Ihuru (Aruwimin läntinen latvahaara) hurjana ja pauhaavana esiin

vuorensolasta ja Ituri taas (itäinen latvahaara) kuohuen laski jyrkkää

alamäkeä, jonka jälkeen molemmat yhdistyneinä mielettömässä kilpailussa

nakkelivat rajusti kiitäviä aaltojaan korkeuteen kauhealla ärjynällä,

jonka kaiku kiiteli kallioiden ja tummain metsäisten kukkulain väliä.»

Nälänhätä aarniometsässä.

Mutta puolensataa miestä oli niin nälän ja tautien heikontamaa,

etteivät he voineet kulkea eteenpäin, vielä vähemmän taakkoja kantaa.

Nämä miehet, 81 kantamusta ja kapteeni Nelson, jonka jalat olivat

puhjenneet paiseihin, jätettiin erämaahan odottamaan, kunnes pääjoukko

toimittaisi ylempänä olevalta orjakauppiaan asemalta apua. Sinne

alettiin sitten ponnistaa hengen edestä ilman muuta ruokaa, kuin

mitä metsästä löydettiin marjoja, juuria ja sieniä. Jos tavattiin

matkalla joku kyläpahanen, niin se ryöstettiin putipuhtaaksi, sillä

nälkäkuolemaa vastaan taistelevat miehet eivät välittäneet omantunnon

soimauksista. Mutta kourallinen maissijauhoa miestä kohti ei ollut

suuri saalis nälän näännyttämille miehille. Pitkin matkaa karkaili

väkeä, vieden kantamuksensa, varsinkin ampumavaroja, mukanaan. 12

päivää kestäneen vaelluksen jälkeen Stanley retkikuntansa keralla

vihdoin pääsi orjakauppiaiden asemalle, uutisraivaukselle, jossa sen

nuoresta iästä huolimatta jo oli oivat asunnot ja laajat rehevät

viljelykset. »Ja pian kättelivät meitä iloiset kookkaat miehet, jotka

näyttivät erämaassa viihtyvän yhtä hyvin kuin omassa kotimaassaan.

Useimmat olivat manjemalaisia, joista arabialaiset olivat saaneet

parhaat apulaisensa, vaikka valloittajien ja valloitettujen välit

alussa olivatkin niin huonot. Vasta kuudetta kuukautta he olivat

olleet tällä paikkakunnalla, mutta siitä huolimatta ennättäneet sen

niin hyvin asua — ja hävittää kaikki alkuasukkaitten asumukset, mitä

oli monen päivämatkan piirissä. Laajalla alalla oli tuskin ainoatakaan

majaa jäänyt eheäksi, plantaanilehdot, banaanilehdot, maniookki- ja

viljavainiot oli hävitetty, ja sen, mitä ihmiset olivat jättäneet,

olivat elefantit, simpanssit ja apinat tallanneet mätäneväksi

löyhkääväksi ryteiköksi, johon nopeaan katosi näkymättömiin entinen

viljelys. Stanley arvosteli hävitetyn alueen laajuuden 100.000

neliökilometriksi.

Ipotossa, Kilongalonga nimisen orjakauppiaan uutisasemalla, retkikunta

aluksi sai vieraanvaraisen vastaanoton, mutta jo muutaman päivän

kuluttua sitä seurasi ynseys ja niin suuri ahneus ruokavarain

luovuttamisessa, että retkikunta keskellä laajain raivauksien

rikkauksia taas oli perikadon partaalla, etenkin kun väki möi

kiväärejään ja ampumatarpeitaan huolimatta raipoista ja hirsipuista

— yksi varkaista jälleen hirtettiin muille varoitukseksi. Stanley

olisi väkivoimalla tehnyt lopun kurjuudesta, jos olisi voinut

luottaa väkeensä. Myymällä kaikki yksityiset ylellisyysesineensä

kultakellostaan alkaen, hän sai lähetetyksi apuretkikunnan kapteeni

Nelsonin luo. Kun apu saapui »Nälkäleiriin», oli siellä jäljellä vain

kapteeni itse puolikuolleena uupumuksesta ja viisi muuta henkeä,

joista kaksi kuolemaisillaan. Muut olivat joko kuolleet, karanneet

tai kadonneet etsiessään ympäröivistä metsistä jotain nälkänsä

tyydyttämiseksi. Sillä tiellä, jota retkikunta oli kulkenut, oli tuon

tuostakin ruumiita.

Ennenkuin kapteeni Nelson ennätti Ipotoon, oli Stanley jo lähtenyt

sieltä matkaan, koska viivytys olisi ollut retkikunnan tuho. Sitä ennen

hän oli tehnyt orjakauppiaan kanssa sopimuksen kahden eurooppalaisen

ja kolmisenkymmenen sairaan kantajan ruokkimisesta, kunnes hän saattoi

heille toimittaa apua.

Tie raivauksen poikki.

Lähdettyään matkaan lokakuun 28:ntena 1887 Stanley tuli ensiksi

balessekansan asuinmaille. Heidän kylissään oli vain yksi katu ja

kaksi taloa, yksi kadun kummallakin puolella, mutta talot, jotka

olivat lankuista rakennetut, saattoivat olla jopa 120 m pitkiä,

kymmeniin osastoihin jaettuja. Vielä ihmeellisempiä olivat tämän kansan

raivaukset, ne kun olivat vain yhtä suurta hirsimurrokkoa, joka ympäröi

kylää. »Kun astumme esiin metsän syvyydestä, niin huomaamme esim., että

tie ensin kulkee kolmisenkymmentä metriä mahtavan kaadetun puun runkoa,

sitten se poikkeaa suorakulmaisesti sivulle päin ja kulkee pari metriä

pitkin vankkaa oksaa. Kun sitten on astunut pari metriä maata pitkin,

on edessä jykevä, ehkä metriä korkea kaatunut puu. Kun on sen poikki

kiivennyt, niin ovat vastassa toisen jättiläisen kurotetut käsivarret,

joiden seassa täytyy ryömiä, kontata ja luikerrella eteenpäin, kunnes

saa jalkainsa alle uuden oksan — oksalta pääsee rungolle, kääntyy

taas puolen käännöksen oikealle ja kulkee runkoa tyvipäähän, kunnes

täytyy kavuta uuden, edellisen poikki kaatuneen puun latvaan; nyt

täytyy kääntyä puolen käännöstä vasempaan ja kavuta ylöspäin, kunnes

on kuutta metriä korkealla maasta. Moisessa huimaavassa korkeudessa

ei tosiaankaan saa olla varomaton eikä hermoheikko. Kun on tästä

varovaisesti eteenpäin punnertanut, on jälleen astuttava oksalle ja

sen jyrkkää viettävää selkää kuljettava alaspäin, kunnes ollaan 2

metriä korkealla maasta, jonka jälkeen on hypättävä huojuvalle oksalle

ja tätä taas kuljettava 6 metrin korkeuteen, astuttava edelleen

valtavaa runkoa pitkin ja taas maahan laskeuduttava. Täten matkasimme

eteenpäin tuntikausia polttavassa päivänpaisteessa ja tukahuttavassa,

vesihöyryn kyllästyttämässä ilmassa, joka sai hien virtana valumaan

huokosistamme. Kolme kertaa olin aivan vähällä saada surmani näissä

kamalissa voimisteluharjoituksissa. Yksi mies putosi ja paikalla kuoli,

monta muuta runneltui pahoin.» Kylät olivat näiden murroksien keskellä

ja toisinaan kesti kavuta puolentoista tuntia, ennenkuin ennätti

metsänreunasta läheiseltä näyttävään kylään. »Omituista oli nähdä

raskaita taakkoja kantavan karavaanin kulkevan tämmöisen murtomaan

poikki. Näkyi usein puroja, jokia ja rämeitä solakkain, livettävien,

kumoon kaatuneitten runkojen alla, jotka muodostivat veden yli kuutta,

jopa kahdeksaakin metriä korkealta kaartavan sillan. Toisia väestä

putoo, toisia horjuu, pari jo on maassa kumossa, toisia on 6 metriä

korkealla ilmassa, toisia maassa matelee runkojen alaitse. Vielä on

toisia sekaantuneina oksasokkeloihin, kolmisenkymmentä tai enemmänkin

on seisahtunut suoralle notkuvalle rungolle, pari muitten edellä

oksalla seisten ja tähystellen, minne matkaa on nyt jatkettava. Ja

tämä kaikki on paljon vaikeampaa ja vaarallisempaa, kun joka puolella

suihkii piiloutuneitten vihollisten ampumia surmaavia nuolia, joka

ei, Jumalan kiitos, kuitenkaan usein tapahtunut.» Näissä murroksissa

viljeltiin maissia, papuja, plantaaneja, banaaneja, tupakkaa,

bataatteja, jamssia, meloonia ja kurkkuja.

Näillä seuduin tavattiin ensimmäiset kääpiökylät, joista asukkaat

kuitenkin olivat muuttaneet pois.

»Joka päivä iltapuolella taivas pimeni. Ukkosen kammottava ääni kaikui

metsässä, salamat leimusivat, latvoja katkesi tai metsän iäkkäitä

patriarkkoja sortui salaman latvasta tyveen halkaisemina harva se

päivä; pilvet kaatoivat päällemme sadetulviaan, joiden kylmyys ja

kosteus yhä enemmän heikonsivat verenvähyyden ja nälän heikontamaa

ruumistamme. Mutta matkaa tehtäessä kaitselmus oli meille armollinen.

Aurinko paistoi taas ja loi miljoonittain lempeitä säteitään

lehväkaton läpi. Se elvytti mieliämme ja loi metsän kaartoihin ja

soliin taivaallisen ihanuuden; se muutti solakat, viehkeät rungot

harmaiksi marmoripilareiksi ja vaihtoi kaste- ja sadepisarat

kimalteleviksi jalokiviksi. Näkymättömät linnut alkoivat tuhatäänisen

soitantonsa, papukaijalaumat täyttivät ilman iloisella kirskunallaan ja

vihellyksillään, apinalaumat hyppivät puissa hullunkurisimpia hyppyjään

ja silloin tällöin syvä-ääninen mölinä jostain etäisestä piilopaikasta

ilmaisi soko- tai simpanssiperheen siellä huvittelevan hurjapäisillä

kisoillaan.»

Marraskuun puolivälissä retkikunta jälleen vaihteeksi tuli kyliin,

jotka niihin saakka olivat säilyneet manjemain hävitykseltä, ja

niissä tavattiin yllin kyllin ruokatavaroita. Stanley viipyi Ibuirin

kylissä jonkun aikaa ja paikalla nälkiintynyt joukko alkoi voimistua

ja lihoa. Matkaa jatkettaessa tavattiin sitten paljon kääpiökansan

kyliä, mutta ei ainoatakaan niiden asukkaista. Kääpiöillä ei ollut

viljelyksiä, balesse-neekereillä sitä vastoin laajoja raivauksia.

Harvoin he ottivat samalta vainiolta kahta satoa, ja kun plantaanilehto

oli kerran tehnyt hedelmän, hylättiin se ja korjattiin sato toisesta.

Kun viljavainio oli kerran muokattu, kylvetty ja laiho siitä korjattu,

sai se jälleen metsittyä. Alkuasukkaat raivasivat yhä uusia maita

ja sen vuoksi heidän murrosviljelyksensä olivat niin suunnattoman

laajat. Banaaneja ja plantaaneja istutettaessa hakattiin alusmetsä

ensin pois ja taimet istutettiin mataliin kuoppiin. Sitten kaadettiin

metsä ja puut jätettiin lojumaan siihen, kuhun olivat kaatuneet.

Kuuden kuukauden kuluttua banaanit ja plantaanit jo olivat kasvaneet

2 1/2 metrin korkuisiksi ja ennen vuoden loppua ne tekivät hedelmiä.

Maissi sitä vastoin tarvitsee auringonpaistetta. Puut hakataan poikki

vähän ilmajuurien yläpuolelta, jota varten on rakennettava 3, 4, jopa

6 metriä korkeita telineitä, ja rungot katkotaan pölkyiksi, halotaan

sitten laudoiksi tai koverretaan kaukaloiksi. Oksat kootaan kasoihin

lahoamaan, mutta jätetään polttamatta, jottei maa menettäisi multaansa.

Tämä kansa, joka osoitti niin suurta uutteruutta viljelyshommissaan,

oli valmis polttamaan hyvin rakennetun kylänsä vain siitä syystä, että

muukalaiset olivat viettäneet siinä yhden yön.

Aarniometsä aukeaa.

Marraskuun viimeisenä päivänä retkikunta vihdoin saapui korkealle

vuorelle, josta avautui laaja näköala itää kohti, ja siellä viimeinkin

näkyi aarniometsän toivottu raja! Väki riemuitsi, kurotti kätensä

ihanaa kaukomaata kohti ja kohotti silmänsä kiitosrukoukseen taivasta

kohti. Mutta katsellessaan itää kohti yli synkän, rannattoman metsän,

sansibarilaiset puivat sille nyrkkiään, ilkkuivat sitä, syyttivät

sitä julmuudesta, vertasivat sitä helvettiin — syyttivät sitä

satain toveriensa surmasta, sanoivat sitä sienien ja metsäpapujen

erämaaksi — »mutta suuri metsä, äärettömänä kuin maanosa, lepäsi

kuin nukkuva hirviö, jonka takkuisesta turkista kohosi autereisia

utuja.» Kun joulukuun 2:sena tavattiin ensimmäinen heinällä katettu

maja, niin tervehdittiin sitä ilohuudoin ja yksi miehistä juoksi

ja suuteli heiniä. Päivällisloman aikana joukko nuoria miehiä kävi

tiedusteluretkeltä ja palatessaan se toi mukanaan kourallisen vihantaa

ruohoa; sitä tervehdittiin »yhtä hartaalla ilolla, kuin Noa perheensä

keralla mahtoi tervehtiä kyyhkyä ja öljypuun oksaa.»

Eräässä kylässä oli korjattava kekomaisen majan kattoa — majan

kekomuotokin ilmaisi ruohomaiden läheisyyttä — jonka vuoksi eräs

miehistä nousi katolle. Hän katseli ensin välinpitämättömästi

ympärilleen, mutta kohotti pian kätensä silmiään varjostaakseen ja

tähysti innostuneena eteenpäin. Sitten hän huusi niin kovalla äänellä,

että se kuului kautta koko kylän: »Minä näen ruohomaan, ah mehän olemme

aivan sen reunalla!»

»Niin aina», vastasi toinen ivaten, »etkö näe järveäkin ja höyrylaivaa

ja sitä pashaa, jota etsimme?»

Useimmat kuitenkin sanomasta innostuivat, kapusivat katoille notkeasti

kuin villikissat, toiset puiden latvoihin ja muuan huimapää niin

korkean puun latvaan, että tuskin apinakaan olisi voinut häntä seurata.

Ja kaikki he vahvistivat sanoman todeksi. Viljelyskasvien luku oli

suuresti lisääntynyt, saatiin tukuttain oivaa tupakkaa, öljyjä, jolla

voitiin rasvata pyssynlukot, ja lopulta miehistö valmisti semmoistakin

öljyä, jolla se saattoi ruumiinsa rasvata. Risiiniöljypensastakin

täällä viljeltiin.

Metsästä päästäessä.

»Iturin länsirannalla oli kapea vyöhyke jouhevaa metsää ja

odotettuamme, kunnes koko kolonna oli kulkenut joen yli, kuljimme

Jephsonin johdolla puolen kilometriä leveätä elefantin polkua. Tämän

matkan kuljettuamme tulimme sanomattomaksi iloksemme aaltoilevalle

lakeudelle, joka oli vihantaa kuin englantilainen hoitonurmikko.

Kirkas ihana päivänvalo ympäröi meitä, aurinko virkisti meitä

lämmittävillä säteillään ja hengitimme puhdasta ilmaa sanomattoman

innostuksen valtaamina. Jos saan arvostella muitten tunteita omieni

mukaan, niin tuntui meistä, ikäänkuin olisimme olleet kaksikymmentä

vuotta nuoremmat, kun vahvistunein jäsenin astuimme pehmeälle hennolle

nurmikolle. Marssimme eteenpäin tavallista nopeammin askelin ja

lopulta me, voimatta enää hillitä itseämme, aloimme kaikin juosta. Ei

ollut retkikunnassa sitä miestä, joka ei olisi tuntenut nuorekkaan

riemun laajentavan ja elähyttävän sydäntään. Sinitaivas ei milloinkaan

ollut meistä näyttänyt niin avaralta, korkealta, kirkkaalta ja

puhtaalta kuin tällä hetkellä. Katselimme päin aurinkoa silmiämme

varjostamatta sen häikäiseviltä säteiltä. Hento ruoho, joka oli

orastanut vanhan, kuukausi takaperin poltetun heinän tuhkaan, aaltoili

hiveleväin tuulahduksien henkiessä, ikäänkuin meille näytelläkseen

nuoren vihannuutensa miellyttäviä värivivahduksia. Linnut, jotka niin

kauan olivat olleet meiltä piilossa, liitelivät kirkkaassa ilmassa;

gasellit ja hirviantiloopit katselivat meitä ihmetellen ruohoisilta

kunnailta, poistuakseen sitten korkein loikkauksin ja pysähtyäkseen

jälleen korskuen ihmetystään ilmaistakseen, puhvelit kohottivat

päätään ihmetellen hiljaisten lakeuksiensa uutta rauhanhäiritsijää ja

kömpelöt ruumiinsa ojentaen juoksivat pois turvallisempiin seutuihin.

Penikulmittain aaltoili edessämme vaaleanvihantaa laidunta pehmeissä

aalloissa ja notkoja täyttivät varjoisat, kapeat ja mutkailevat

puistovyöhykkeet, jotka halkeilivat lakeutta. Tasaisen ruohomaan ja

verkalleen viettäväin kenttäin aavasta pinnasta kohosi lukemattomia

matalia kunnaita tummine lehtoineen tai yksinäisine uljaine puineen;

ja kaukana idässä kohosi uhkaavia vuoristoja, joiden takana arvasimme

sinisen Albert Njansan varmaankin lepäävän syvässä uomassaan. Vasta kun

hengästys pakotti pysähtymään, lakkasi retkikunta juoksemasta; nopea

kulkukin oli nautinto, jota emme olleet saaneet maistaa moneen aikaan.»

Huono vastaanotto.

Kauaa ei retkikunta kuitenkaan saanut rauhassa ihailla ruohomaita eikä

hekkumoida sen kaikenlaisessa ylellisyydessä. Nuolia tulla tuiski

milt'ei joka kylästä, vaikkei ankarampaa vastarintaa vielä tehtykään.

Väki pakeni kylistään ja näytti mielellään sallivan retkikunnan

kulkea yhä kauemmaksi. Joulukuun 8:ntena saavuttiin erinomaisen

taajaan asuttuihin, varakkaihin seutuihin, joissa jo tuntuivat Albert

Njansan viileät tuulahdukset. Banaanit notkuivat hedelmiensä painosta,

bataattivainiot olivat laajat, durrakenttiä oli kylien ympärillä satoja

hehtaareja. Tasangolla ei retkikuntaa kuitenkaan vielä häiritty, mutta

sitä tuimemmin sen kimppuun käytiin vaaramaassa. Onneksi Stanley oli

leiripaikakseen tavannut kukkulan, jota oli helppo puolustaa, ja siinä

hän odotti suuren alkuasukasarmeijan ensimmäistä hyökkäystä. Kiväärit

ja hyvä johto tekivät tehtävänsä. Mille suunnalle vain hyökättiin,

kaikkialla alkuasukkaat nuolineen, keihäineen ajettiin pakoon. Yhtä

mittaa taistellen jatkettiin sitten matkaa Albert Njansalle saakka.

»Neljännestunnin kuluttua saavuimme ylängön reunalle ja näimme noin 45

kilometrin päässä toisen, osaksi pilviin katoavan, erinomaisen korkean

ylänkömaan tummansinisen yksitoikkoisen reunan. Miehet ällistyneinä

nurisivat pettymystään sen nähdessään. Tiesin, että se oli Unjoro,

ja että meidän ja tuon laajan, sinisen ylängön välillä oli suunnaton

syvä kuilu ja tämän kuilun pohjalla Albert Njansa. Meidän edessämme ei

nimittäin näyttänyt olevan mitään muuta, ei kukkulaa, vuorijonoa eikä

muutakaan kohennusta, vaan ainoastaan tämä etäinen, suunnaton, tumman

sininen maan syrjä; pohjoisen ja itäisen vuorijonon itäinen pää vietti

jyrkkään, ikäänkuin johonkin kuiluun tai suunnattoman syvään laaksoon.

Albert Njansa.

»Kun väki näki. Unjoron kaukoylängön, huusi se harmistuneena:

'Mashallah! Tuo Njansa näyttää yhä vain pakenevan ja pakenevan.'

Mutta joka askeleella nyt huomasi lähestyvänsä joko tavattoman syvää

laaksoa tai itse Njansaa, sillä yhä korkeammaksi ja korkeammaksi

kohosi edessämme Unjoron ylänkö ja yhä enemmän alenivat rinteet tiemme

kahden puolen, kunnes lopulta kaikkien katse lepäsi harmaalla usvalla

tai — millä? — sumullako? Ei, se oli Njansa päivänpaisteen auteren

verhoamana, sillä kun käänsimme katseemme koillista kohti, niin näimme,

että sillä oli valtameren väri. Miehet seisoivat monta minuuttia

tuijottaen järveä, ennenkuin he käsittivät, että se, mitä he näkivät,

oli vettä, jonka jälkeen he kajauttivat raikuvat riemuhuudot.»

Sen syvänteen rinne, jonka pohjalla Njansa oli, oli suunnattoman

korkea — 750 metriä järvestä lukien — rosoinen ja jyrkkä, jokirotkojen

uurtelema, polku oli jyrkkä ja vaivaloinen, ja monta tuntia kului,

ennenkuin retkikunta oli järven rantalakeudella, sen kun kaiken aikaa

täytyi taistella päälle tunkevia vihollisjoukkoja vastaan.

Muutamaa kilometriä leveällä rantalakeudella asui vain köyhiä,

mutta siltä kylläkin vihamielisiä kalastajia, eikä suuri retkikunta

voinut siellä kauaa viipyä. Emin pashasta ei tiedetty mitään,

vaikka muistettiin paria toista valkoista, eversti Masonia, joka

oli järven kartoittanut, ja Casatia, joka oli Kabbaregan vankina

Unjorossa. Stanley olisi lähettänyt veneen Wadelaihin pashalle sanaa

viemään, mutta kun hän oli jättänyt oman veneensä Ipotoon, eikä

järvellä ollut muuta kuin aivan pieniä ruuhia, eipä edes rannalla

puuta kyllin ison kanootin kovertamiseksi, oli hänen siitä tuumasta

luopuminen. Maisin Wadelaihin tunkeutuminen taas olisi maksanut

liian paljon ampumatarpeita. Hänellä ei ollut muuta neuvoa, kuin

palata aarniometsään noutamaan veneensä ja samalla saamaan tietoja

jälkijoukosta, jonka puolesta hän alkoi olla sangen levoton. Suurilla

voimanponnistuksilla uupunut retkikunta jälleen nousi kolmeaneljännestä

kilometriä korkealle rantaäyräälle ja kulki taistellen ruohomaitten

poikki samaa reittiä, jota oli tullutkin. Kostoksi hyökkääjille Stanley

antoi väkensä ryöstää karjaa ja kun viljaa oli kylissä runsaasti, niin

elettiin paluumatkalla vihollisen ahdisteluista huolimatta kuin Egyptin

lihapatojen ääressä ja väki oli sangen tyytyväistä.

Fort Bodo.

Tunkeuduttuaan monta päivämatkaa aarniometsän uumeniin Stanley

leiriytyi hyljättyyn suureen kylään ja päätti perustaa siihen aseman

vastaisten toimiensa tukikohdaksi. Suurella miesjoukolla ryhdyttiin

työhön, rakennettiin linna ja ympärille vankka paaluaita ja kaivettiin

oja, kulmiin rakennettiin viittä metriä korkeat vartiotornit.

Rakennettiin huoneet upseereja varten, vilja-aitat, kyökki,

varastohuoneet ja ulkohuoneet, jotka lehdillä katettiin. Tämän jälkeen

luutnantti Stairs lähetettiin 100 miehen keralla Ipotoon venettä ja

sinne jätettyjä miehiä ynnä t:ri Parkea ja kapteeni Nelsonia hakemaan.

Tammikuun 19:ntenä 1888 tämä joukko lähti matkaan.

Odotellessaan sen paluuta Stanley uutterasti varusteli asemaansa.

Kun rakennukset olivat valmiit, ruvettiin viljelyksiä laajentamaan.

Alkuasukkaat kaiken aikaa hiiviskelivät linnan ympärillä, pistelivät

teille myrkytettyjä teikkejä, kaatoivat banaanipuita ja tekivät

kaikenlaista muuta kiusaa. Läheisyydessä oli useita kääpiöleirejä, ja

nämä ensi työksi perin pohjin hävitettiin ja vartiastoja pidettiin

alituiseen liikkeellä viljelyksien ympärillä.

Huoneissa ei oltu montakaan päivää asuttu, ennenkuin niihin alkoi

tulvia rottia, kirppuja ja pienen pieniä sääskiä. Rotat turmelivat

viljan, jota oli anastettu maanasukkaitten varastoista, purivat

ihmisiä jalkoihin, juoksentelivat uhmaten heidän kasvojensa yli

ja piiloutuivat vuodevaatteihin. Osa tosin sortui syvään ojaan,

joka oli linnan ympärille kaivettu, mutta toisia kuitenkin pääsi

linnan sisäänkin, ja nämä lisääntyivät niin nopeaan, että niistä

tuli mitä katalin rasitus. Sitten lämpöiset kuivat savilattiat

alkoivat siittää suunnattomat määrät kirppuja. Päälle puettaessa

niitä kokoontui sääriin ja käsivarsiin, niin että ne olivat aivan

mustanaan. Lattioita pidettiin sen vuoksi alati märkinä ja ne

lakaistiin kahdesti päivässä. Pieniä sääskiä vastaan eivät tavalliset

sääskiharsot vähääkään suojelleet; oli tehtävä tiheämmät musliinista,

mutta niiden alla taas oli kovin tukala nukkua. Öisin lemuriapina

kirkui ja voivotteli, niin ettei tahtonut rauhaa saada. Toisinaan

saapui raivauksesta oikein tulvanaan punamuurahaisia, niiden kolonneja

kaivanto ei vähääkään kyennyt pidättämään. Pitkissä, taajoissa,

katkeamattomissa riveissä, kahden puolen sotamiehet vartijoina, nämä

lukemattomat hyönteiset laskeutuivat kaivantoon ja nousivat sen

päälle vastakkaista rinnettä pitkin, kiipesivät rintavarustuksen yli,

tunkeutuivat paalujen välitse ja vallin yli linnan pihaan; jotkut

kolonnat kävivät kyökin kimppuun, toiset hyökkäsivät päävahtiin ja

upseerien kortteereihin; ja armas sitä paljasta jalkaa, joka sattui

astumaan näiden lukemattomien laumojen päälle! Nokkosilla ruoskiminen

ei ole mitään siihen verraten. Tuhansittain näitä pistäviä myrkyllisiä

pikkueläimiä ryömi pitkin sääriä ja ruumista, sekaantui hiuksiin; ne

kalvoivat kirkkaat sarvimaiset leukansa lihaan ja jokainen puraisu

synnytti kimoilevan rakkulan. Kaikki, mitä elävää oli, hätääntyi

niiden ilmestyessä. Miehet huusivat ja kiljuivat tuskissaan, hyppivät

ja vääntelivät itseään. »Päämme päällä syntyi äkkiä kahinaa kuivissa

frynium-lehdissä, ikäänkuin tapahtuisi sieltä yleinen kansanvaellus.

Rotille, hiirille, käärmeille, kovakuoriaisille ja sirkoille tuli äkkiä

kova kiire. Riippumatostani näen kynttilän valossa, kuinka vihollinen

lattiaa pitkin marssii eteenpäin, kiipee seinillä, tunkeutuu katon

lehväpeitteen joka sopukkaan, nuuskii joka nurkan, rotan reiän ja raon;

kuulen pienien sokeiden rotanpoikasten piipittävän ja vikisevän ja

niiden säikähtyneiden vanhempain kauhusta kiljuvan. Silloin tervehdin

muurahaisia siunauksena ja toivon niille onnea niiden sotaretkeltä,

kunnes äkkiä katosta putoo vuoteelleni joitakuita, jotka ovat mieskurin

unohtaneet, ja paikalla heidän suosijansa muuttuu leppymättömimmäksi

viholliseksi, joka raivostuneena huutaa tuomaan hiilipannua, voidakseen

paistaa niitä siinä tuhansittain, kunnes ilma on täynnään paistettujen

muurahaisten häkää. Olkoot he kirotut!»

Stanley sanoo ihmetelleensä, miksi käärmeet Afrikassa niin harvoin

purevat. Vaikka koko maanosa on täynnään kaikenlaisia matelijoita ja

vaikka hän oli kulkenut tässä maanosassa maitse ja vesitse enemmän kuin

45.000 kilometriä, niin olivat käärmeet vain kahdesti purreet hänen

seuralaisiaan, eikä purema kummallakaan kerralla ollut kuolettava.

Mutta paikalla kun ruvettiin metsää raivaamaan, maata kuokkimaan ja

tietä rakentamaan, kävi hänelle ilmeiseksi, kuinka suuret vaarat

todenteolla olivat alati väijyneet. Näissä töissä tavattiin yhtä

mittaa käärmeitä, hoikkia piiskakäärmeitä, jotka viheriäisinä kuin

nuori vehnän olki ryömivät oksissa ja putoilivat miesten jalkoihin,

näiden vesureillaan hävittäessä niiden piilopaikkoja. Tavattiin sitä

paitsi monenlaisia kirjavia puukäärmeitä. Vielä tapettiin paksuja

pöhökäärmeitä, sarvikäärmeitä, sokeita hopeakäärmeitä ja muita erittäin

myrkyllisiä matelijoita.

Kun viljelykset oli saatu kuntoon, alkoi niillä käydä puhveleita,

metsäkarjuja, jopa elefanttejakin, linnan läheisyydestä huolimatta.

Jotta niitä voitaisiin paremmin vartioida, hakattiin itää ja länttä

kohden leveät tiet. Viimeksi nostettiin Egyptin lippu liehumaan ja

pian sen jälkeen palasi luutnantti Stairs tohtori Parken, kapteeni

Nelsonin ja Ipotoon jätetyn miesjoukon tähteitten keralla. Manjemat

olivat kohdelleet heitä mitä kehnoimmin, solvaisseet heitä, kiduttaneet

heitä nälällä, nylkeneet heiltä, mitä suinkin irti saivat, mutta

henkensä he kuitenkin olivat pelastaneet ja saapuivat nyt tyytyväisinä

aarniometsään perustettuun kotiin.

Kääpiökuningatar.

Luutnantti Stairs lähetettiin parin päivän kuluttua takaisin

käymään Ugarrowan leirissä saakka, tuomaan sinne jätetyt sairaat ja

toimittamaan sieltä edelleen sanaa Jambujaan lähetetylle jälkijoukolle.

Stanley pian hänen lähdettyään sairastui paiseihin ja vatsatautiin,

jonka pahimmillaan ollessa hän oli kuoleman kielissä. Hänen vielä

sairaana maatessa eräs miehistä sai kiinni kääpiökuningattaren, 1 1/2

metriä pitkän nuoren soman naisen, jolla oli leveät, pyöreät kasvot,

suuret silmät, pieni suu, vaalean ruskea iho. Koko iho oli vaalean

ruskean, hienon karvan peittämä.

Viljelykset menestyivät erinomaisesti. Tuskin oli viljan siemen

kylvetty, ennenkuin se kuin komennon jälkeen alkoi orastaa ja kasvaa

niin ihmeteltävän vehmaasti ja nopeaan, etteivät kylväjät tahtoneet

silmiään uskoa. Viikon kuluttua maissi jo oli viidakon mittaista ja

elefanttilauma olisi sangen hyvin voinut piiloutua laihon sisään. Vilja

oli jo kukkinut, tähkät valmiiksi muodostuneet ja sato lupasi tulla

mitä paras.

Ennenkuin se kuitenkaan ennätti tuleentua, lähti Stanley Ipotosta

tuodun veneen keralla Albert Njansalle. Kapteeni Nelson ja sairaat

jäivät hyvin varustettuun linnoitukseen, Fort Bodoon, laihoja

vartioimaan ja korjaamaan. Toisena päivänä retkikunta sai kiinni neljä

kääpiönaista ja pojan. Kun oli metsän läpi kuljettu, tultiin avomaille

ja jälleen ne vaikuttivat yhtä elähyttävästi, varsinkin niihin, jotka

nyt olivat mukana ensi kerran. Avomailla väestön mieliala nyt oli

kokonaan muuttunut.

»Malleju».

Niissä paikoissa, joissa edellisellä kerralla oli ankarimmin taisteltu,

saatiin nyt helposti aikaan rauhallinen seurustelu alkuasukkaitten

kanssa. Ja saatiin tietoja Emin paskastakin. »Noin kaksi kuukierrosta

sen jälkeen, kuin tästä ohi kuljitte, saapui Katontsaan mies, jota

sanottiin »Mallejuksi» eli »parrakkaaksi», suurella veneellä, joka

oli kokonaan rautaa. Ja kuitenkin se pysyi veden päällä. Ja sen

keskellä oli korkea musta puu, ja siitä nousi savua ja tulikipunoita,

ja siinä oli paljon ihmeellisiä ihmisiä ja siellä juoksenteli vuohia

kuin kylän torilla ja kanojakin siinä oli laatikoissa, joiden edessä

oli rautatangot, ja kuulimme kukkojen kiekuvan yhtä iloisesti kuin

durravainioillammekin. Malleju tiedusteli syvällä äänellä sinua,

veljeään. Emme tiedä, mitä Katontsa hänelle sanoi, mutta Malleju lähti

tiehensä isolla rautaveneellään, josta nousi savua ilmaan, ikäänkuin se

olisi ollut ilmiliekeissä. Varmaan sinä pian löydät hänet. Masamboni

lähettää järvelle airuensa, ja huomenna Katontsa saa tietää, että

Mallejun veli on tullut.»

Seuraavana päivänä saapui seudun mahtavin päällikkö, Masamboni,

itse,, ja Stanley sai hänet veriveljekseen. Ylhäisiä ja alhaisia

kokoontui suunnattomat laumat näitä vieraita näkemään ja kuulemaan, ja

kaikki muut päälliköt noudattivat Masambonin esimerkkiä. Asukkaista

suurin osa oli oikeita neekereitä, maanviljelijöitä, mutta karjojen

omistajat olivat kaikki jaloja vahumoja. Retkikunnalle tuotiin

yllin kyllin ruokavaroja, karjaa ja viljaa. Maanasukkaat halukkaina

oppaina retkikunta jatkoi matkaa järvelle, jonka rannalla sitä odotti

»Mallejun» jättämä kirje. Vene kuljetettiin järvelle ja luutnantti

Jephson lähti viemään Eminille tietoa Stanleyn tulosta ja retkikunnan

tarkoituksesta.

Stanleyn ja Eminin kohtaus.

Huhtikuun 27:ntenä 1888 näkyi koillisessa Eminin höyrylaiva ja

illalla Emin italialaisen Casatin ja egyptiläisen upseerin keralla

saapui Stanleyn leiriin. Molemminpuolinen ilo oli kylläkin vilpitön,

vaikka molempien löytöretkeilijäin tuumat muutoin kävivätkin koko

lailla ristiin, kuten Stanley piankin sai huomata. Emin ei ollut

niin vaikeassa asemassa, kuin häneltä saaduista tiedoista päättäen

oli luultu. Tosin uhkasivat pohjoisesta käsin mahdilaiset, etelästä

päin Unjoron katala kuningas, Kabbarega, jonka rääkkäyksien johdosta

Casati oli kuolla; tosin olivat hänen ampumavaransa vähissä, mutta

Stanleyn tulon aikana ei ollut suurempia sotatoimia käynnissä ja

mieliala sen vuoksi oli toivehikkaampi. Emin pelkäsi, ettei hänen

sudanilainen sotaväkensä suostuisi palaamaan merenrannalle, sillä

Päiväntasaajan maakunnassa he elivät kaikenlaisten ruokavarain

ylellisyydessä, jota paitsi heillä oli suuret perheet. Pienistä vaate-

ynnä ylellisyysesineiden lahjoista, joita Emin saattoi antaa, Stanley

upseereineen todella tuli vakuutetuksi siitä, etteivät pashan asiat

vielä olleet niinkään epätoivoiset. Kun Emin oli horjuvainen, niin

Stanley, Jephsonin hänen luokseen jättäen, kehoitti häntä pohtimaan

asiaa, kunnes hän kävisi Aruwimin suupuolessa tiedustelemassa

jälkijoukkonsa kohtaloa. Eminin vastauksesta hän tuli siihen

käsitykseen, että hänellä, niin pasha kuin olikin, oli varsin vähän

sananvaltaa oman väkensä keskuudessa. Emin toimitti Stanleylle 130

kantajaa, mutta näistä karkasi toista sataa heti ensi taipaleella.

Stanley löytää Runsoron.

Kuljettuaan penikulman verran Albert Njansan lounaisrannalta ja kaakkoa

kohti katsellessaan Stanley löysi tämän retkensä merkillisimmän

maantieteellisen löydön. Eräs poika hänelle osoitti vuorta, jonka

sanottiin olevan suolan peittämän, ja Stanley näki omituisen

muotoisen, ihanasti hohtavan pilven, joka oli mahtavan, ikuisen lumen

peittämän vuoren näköinen. Seuraillessaan sen piirteitä alaspäin hän

kummastellen huomasi, kuinka sen juuren väri oli tumman sinimusta,

niin että hän jo pelkäsi uuden hirmumyrskyn lähestyvän — yhden

kamalan hirmumyrsky-yön hän vastikään oli Eminin seurassa viettänyt

Njansan rannalla — mutta kun hän katsoi aina itäisen ja läntisen

ylängön väliseen kuiluun saakka, käsitti hän äkkiä, ettei se ollut

kangastus eikä muu näköhäiriö, vaan todellinen vankka vuori, jonka

huippua peitti lumi. Retkikunta sai käskyn pysähtyä ja Stanley tutki

vuorta tarkkaan kiikarilla, määräsi suunnan, jossa se näkyi, ja tuli

sitten vakuutetuksi, että se oli Ruwenzori eli oikeammin Runsoro,

s.o. täysikuu, josta hän oli kuullut puhuttavan ja jonka neekerit

luulivat valkoisella metallilla katetuksi. Stanley oli arvellut heidän

mainitsemaansa metallia valkoiseksi kallioiseksi. T:ri Parke oli tosin

jo ennen ilmoittanut nähneensä lunta eräällä vuorella, mutta Stanley

oli väittänyt sitä mahdottomaksi, koska hänen tietonsa mukaan seudussa

ei ollut 1700 metriä korkeampaa kukkulaa.

Löydöstään Stanley kirjeellä ilmoitti Emin pashalle ja ennätti vielä

saada hänen onnittelunsa. Omituista on, ettei ainoakaan matkustaja

ennen Stanleytä ollut tätä vuorta huomannut. Ympäristön utuinen ilmasto

on syynä siihen, että se näkyy vain erikoisen kirkkaalla säällä. Mutta

Stanley sen ensi kerran nähdessään olikin korkealla kuivalla ylängöllä.

Stanley oli jättänyt Emin pashalle melkein kaikki tuomansa

ampumatarpeet ja oli sen vuoksi itse joutua pahaan pulaan, kun jotkut

ylängön päälliköistä aikoivat salakavalasti hyökätä hänen kimppuunsa.

Hän vältti vaaran siten, että ystävänsä Masambonin avulla itse hyökkäsi

ensiksi. Sotaretki päättyi verenvuodatuksetta, kun petollinen päällikkö

koko kansansa keralla oli lähtenyt käpälämäkeen. Masambonin 1000

sotilasta pani voiton johdosta toimeen suurenmoisen falangitanssin,

jota Stanley upseereineen katseli. Stanley kuvaa tätä tilaisuutta

seuraavasti:

Masambonin sotatanssi.

»Afrikkalaisten tanssi on enimmäkseen raakaa ilveilyä, kummia

liikkeitä, hyppyjä ja ruumiin vääntelyitä rumpujen tahdin mukaan.

Melu on ylenpalttista ja äänekkäät naurunremahdukset osoittavat,

että tarkoitus saavutetaan, joka on villien huvittaminen. Joskus

astuu kaksi miestä kyläläisten muodostamasta puoliympyrästä laulaen

rummun tai torven säestyksellä ja koko joukon käsiään paukuttaessa

duetin, taikka esittää soolokarkelon yksi mies mitä ihmeellisimmällä

tavalla koristettuna, kukon sulilla, nuoriin pujotetuilla

kalebassihelistimillä, pienillä umpikulkusilla, ihmisten, apinan ja

krokotiilin hampailla, jotka Afrikassa käyvät jalokivistä. Mutta aina

pitää olla kuorolauluakin, — kuta suurempi kuoro, sitä parempi — ja

kun miehet, naiset ja lapset kohottavat äänensä yli rumpujen paukkeen

ja väkijoukon sopotuksen ja metelin, niin nautin siitä melkoisesti, se

täytyy minun tunnustaa. Mutta harvoin olen kuullut soittoa tai nähnyt

karkeloa, joka olisi voinut englantilaista kuulijakuntaa viehättää,

paitsi tänään, Masambonin veljen Katon johtaessa Udussuman etevimpiä

sotilaita falangitanssissa. Puolenkymmentä taiteilijaa paukutti

täydellä mestaruudella puoltakymmentä suurempaa ja pienempää rumpua,

pitäen erinomaista tahtia ja aikaansaaden äänen, joka mahtoi kuulua

monen penikulman päähän, sillä aikaa kuin Kato serkkunsa Kalengen

kanssa, upeilla kukonsulkatöyhdöillä koristettuna, järjesti 33 riviä,

kuhunkin 33 miestä, niin taajaan kuin suinkin ja säännöllisen täyden

ja suljetun nelikulmion muodostaen. Useimmilla osanottajista oli vain

keihäs, toisilla oli kaksi, ynnä kilpi ja viini, jotka oli kiinnitetty

kaulan ympäri ja riippuivat pitkin selkää.

»Falangi seisoi liikkumattomana, keihään päät maassa, kunnes rumpujen

antaessa merkin Katon syvä ääni puhkesi hurjaan voittolauluun, jonka

aikana hän aina saman korkean nuotin kohdalla kohotti keihäänsä ja

samalla kokonainen keihäsmetsä syöksähti korkealle kaikkien pään yli

ja mahtava äänikuoro vastasi ja falangin nähtiin liikkuvan eteenpäin

ja maa tuolini ympärillä, joka kuitenkin oli 50 metrin päässä ensi

rivistä, vapisi kuin maanjäristyksessä. Kun katsoin heidän jalkoihinsa,

niin näin joka miehen polkevan maata askelilla, jotka olivat vain 15

senttiä pitkät, ja falangin siten hitaasti, mutta vastustamattomalla

voimalla liikkuvan eteenpäin. Äänet aaltoillen nousivat ja

laskivat, keihäsmetsä nousi ja laski ja lukemattomat kiiltävät

terät leimahtelivat kohotessaan ilmaan taikka rumpujen voimallisten

huumaavain jyräysten kanssa tahtia pitäen. Äänien kadenssien ja

rumpujen pauhun kesken vallitsi täydellinen vuorovaikutus, välkkyvät

keihäänkärjet kaiken aikaa nousivat ja laskivat samalla kertaa,

kaikkien ruumiit liikkuivat samalla haavaa, ja kun 70 tonnia lihaa

melkoisella painollaan iski maata jalkain samanaikaisin säännöllisin

poljennoin, niin vankka kova tanner kaikui. Kaiken lisäksi tuhannen

päätä nousi ja laski, nousi ilmaistakseen elinvoiman valtavaa

paljoutta, ikäänkuin valittavaan mutinaan yhtyen. Kun he päästivät

ilmaan riemuäänensä kasvot ylöspäin käännettyinä, päät takakenossa,

jotta heidän myrskyinen paisutuksensa pääsi täyteen vaikutukseensa,

niin synnytti se lannistamattoman raivon, raivoisan vihan, kaikki

tuhoavan taistelun vaikutuksen. Joka sielun näytti täyttävän verisen

vainon himo ja jokaisen katsojan silmissä paloi synkkä hehku. He

puivat nyrkkiään korkealla ilmassa, ikäänkuin olisivat sotaiset äänet

heissä synnyttäneet pöyristystä. Mutta heti kun päät kääntyivät alas

ja kumartuivat maahan, tunsimme mielestämme sodan kauhut, surun ja

kirouksen, ajatus johtui kyyneliin, leskien valituksiin ja isättömien

valitushuutoihin, tuhottuihin koteihin ja hävitettyyn maahan. Mutta

kun joukko taas, yhä ja yhä lähestyen, heitti päänsä takakenoon ja

kohotetut keihäänkärjet välkkyivät ja kalskuivat ja sulat iloisesti

heiluivat ja ritisivät, niin tämä oli kuin äänekäs korskuva tappeluun

vaatimus, semmoinen riemuisa ja voiman tunnetta uhkuva äänimyrsky,

että katsoja jälleen näki vain voiton liehuvat liput ja tunsi suonien

sykkivän voitonriemun hurmausta.

»Aivan eteeni tunkeutui tämä suuri taaja joukko hurjasti laulaen ja

ensi rivi laski peitsensä ojoon tasaiseksi kirkkaaksi rantaviivaksi,

kolmasti ne laskettiin tervehdykseksi, kolmasti jälleen kohotettiin,

jonka jälkeen rivi toisensa perästä lähti juoksuun, tarttui keihäihinsä

ikäänkuin heittääkseen, ravisti niiden varsia ja kajautteli kimakoita

sotahuutoja. Tätä rajua liikuntoa jatkui, kunnes neliö oli muuttunut

viliseviksi renkaiksi, joita oli kolme sisäkkäin, ja kun nämä olivat

avomaalla kolmasti ympäri kiertäneet, niin Kato prinssi seisahtui

paikalleen, jonka jälkeen rivit kiertyivät hänen ympärilleen, niin

että koko joukko muodosti tiheän kehänmuotoisen ihmiskimpun. Tämän

jälkeen muodostettiin jälleen neliö, joka nyt jaettiin kahteen

puoliskoon, ja nämä erosivat kumpikin taholleen. Yhä jatkui hurjaa

laulua, osastot juoksivat vastakkain, kulkivat toistensa lomitse

ilman epäjärjestystä, vaihtoivat puolia, ja sitten alkoi vielä kaiken

lisäksi hurja piiritanssi koko kylän pihan ympäri kamalin ilmahypyin,

kunnes silmät aivan hämmentyivät näistä ympäri vilisevistä hahmoista,

ja vihdoin — hyökkäsi jokainen majaansa nauramaan ja pilaa puhumaan

välittämättä vähääkään siitä, mitä mielikuvia olivat minussa tai muissa

synnyttäneet temppuineen ja lauluineen. Tämä kieltämättä oli parhaita

ja mieltäkiinnittävimpiä näytöksiä, mitä olen Afrikassa nähnyt.»

Kamalaa ihmishukkaa.

Kesäkuun 8:ntena 1888 Stanley joukkoineen taas saapui Fort Bodoon,

jossa vallitsi runsaus ja hyvä järjestys. Luutnantti Stairs oli

palannut Ugarrowan asemalta, mutta vain viisitoista miestä hän oli

voinut pelastaa niistä 56:sta, jotka Stanley oli Ugarrowan hoitoon

jättänyt. Muut olivat tauteihin ja puutteeseen sortuneet. Ja ne

pelastetut viisitoistakin olivat niin huonossa kunnossa, että näytti

epäiltävältä, tulisiko niistä enää koskaan miestä.

Stanley lähti nyt itse Aruwimin suupuoleen Jambujaan hankkimaan tietoja

jälkijoukosta, vahvistettuaan sitä ennen melkoisesti Fort Bodon

varustuksia, niin että se kestäisi vaikka manjemainkin rynnistyksen.

Eurooppalaiset upseerit kuudenkymmenen miehen keralla jätettiin

linnoitukseen varusväeksi. Kesäkuun 16:ntena 1888 Stanley lähti Fort

Bodosta matkaan, mukanaan alun kolmattasataa miestä. Matka kävi nyt

nopeammin kuin menomatkalla, olihan valmis polku ja lisäksi retkikunta

saattoi laskea suuren osan matkasta veneellä. Ruokavaroista tosin

oli puute, varsinkin lihasta, ja Stanley itse oli nääntyä, kunnes

sattumalta kuuli miestensä varkain useinkin hankkivan lihaa, vuohia ja

kanoja; tämän tiedon saatuaan johtaja itse vaati itselleen säännöllisen

osan saaliista ja pelastui. Sansibarilaisista ei tuhoutunut kuin

muutama mies, mutta Eminin toimittamista kantajista, Niilin

ranta-asukkaista, tuhoutui aarniometsässä kymmeniä. Niiden, jotka eivät

voineet mukana kulkea, täytyi jäädä tielle kuolemaan, ja tuskin oli

retkikunta näkyvistä poistunut, ennenkuin ahnaat ihmissyöjät hiipivät

piilostaan, korjatakseen heidät patoihinsa.

Jälkijoukon synkkä kohtalo.

Elokuun 17:ntenä retkikunta saapui Banalia nimiseen kylään, ja siellä

vihdoin tavattiin jälkijoukko. Mutta uutiset, jotka Stanley siltä

kuuli, olivat hänen pahimpia aavistuksiaankin huonommat. Majori

Bartelot oli murhattu, Jameson kuollut, kaksi valkoista oli sairauden

vuoksi palannut kotimaahan ja retkikunnan kantajat olivat ylen kehnossa

tilassa huonon ravinnon ja tautien vuoksi. Tippu Tip oli syönyt

sanansa ja jättänyt lähettämättä lupaamansa monet sadat kantajat,

ja tämä oli syynä jälkijoukon myöhästymiseen. Bartelotin oli muuan

manjemalainen ampunut, kun hän uhkaavalla tavalla oli vaatinut miehen

vaimoa lakkaamaan johonkin uskonnolliseen menoon kuuluvasta rummun

paukutuksesta. Suuri osa retkikunnan omaisuudesta oli varastettu sitä

seuraavassa melskeessä.

Stanley palaa Njansalle.

Vaikeampi kuin paluu Aruwimin suupuoleen, oli uusi matka ylämaahan,

jolle Stanley lähti syyskuun alussa lähes 460 miehen keralla. Isorokko

teki retkikunnan kesken tuhojaan ja ihmissyöjät tappoivat tuon

tuostakin yksityisiä, jotka erkanivat joukosta. Alkuasukkaat olivat

tällä kertaa rohkeammat kuin ensi matkalla, arvatenkin siitä syystä,

että olivat päässeet ihmislihan makuun. Myrkytetyillä nuolillaan he

kaatoivat retkikunnan väkeä harva se päivä. Elokuun lopulla saatiin

kiinni kaksi kääpiötä, mies ja vaimo, jotka jonkun aikaa opastivat

retkikuntaa. Useimmat kylät olivat hylätyt eikä ollut saatavana muita

ruokatavaroita kuin banaaneja. Lopulta niistäkin tuli puute ja tilanne

alkoi näyttää uhkaavalta. Miehet pudottelivat taakkojaan tielle, kun

olivat voimattomat niitä kantamaan.

Kääpiöt varkaissa.

Kun Stanley lähetti etsimään erästä tielle jätettyä ammuslaatikkoa,

näkivät etsijät seuraavan näyn: Kokonainen kääpiöheimo, miehiä,

naisia ja lapsia tunkeili kahden lilliputtisotilaan ympärillä näiden

koetellessa laatikon painoa, toinen toisen, toinen toisen pään rivasta

nostaen. Stanleyn miehet, jotka olivat uteliaita näkemään, mitä he

aikoivat laatikolle tehdä, piiloutuivat hyvin, sillä näillä pienillä

ihmisillä oli sangen tarkka näkö. Jokaisella joukossa näytti olevan oma

ehdotuksensa, mitä piti tehdä. Pikku pojat hyppivät ympäri ja löivät

käsiään reisiinsä ihastuksissaan löydöstä. Pikku vaimot, selässään

yhäkin pienemmät kapalolapsensa, puhuivat kilvalla. Silloin muuan

neuvokas mies otti seipään ja pujotti sen ripoihin ja kaikki pikku

ihmiset päästivät äänekkäitä riemuhuutoja näin suuren neron kunniaksi.

Heimon voimallisimmat miehet kävivät korentoon kiinni, nostivat

laatikon olalleen ja astua huojuivat tiheikköön. Samalla Stanleyn

miehet ampuivat laukauksen ilmaan, hyökkäsivät piilopaikastaan kovasti

huutaen ja sitten alkoi ajo. Lihava seitsentoistavuotias poika saatiin

kiinni ja tuotiin leiriin.

Ihuru nimisen syrjäjoen suusta matka nyt piti hieman toista suuntaa,

Stanley kun aikoi pohjoisempaa reittiä kulkea suoraan ruohomaille.

Mutta kun eräältä alkuasukasjoukolta, joka metsässä yllätettiin,

tavattiin samanlaisia patruunia, joita retkikunnalla oli, pelkäsi

Stanley Fort Bodon ehkä tulleen valloitetuksi ja poikkesi perältäkin

sinne, vaikka linnoituksen puolustajain oli pitänyt hänen tuloaan

odottamatta lähteä Njansalle, jos Emin lupauksensa mukaan kävisi

linnoituksessa. Metsäläiset, sekä neekerit että kääpiöt, noukkivat

tuon tuostakin retkikunnasta miehiä, ja tapahtui niinkin, että he jo

olivat leikanneet lihat saaliistaan ja vieneet ne mukanaan, ennenkuin

retkikunnasta jouduttiin hätään.

Nälänhätä aarnio metsässä.

Kymmenien kääpiöleirien läpi kuljettiin, mutta kaikista asukkaat aina

olivat karkuun lähteneet. Muutamat kääpiöt, jotka saatiin kiinni,

viekottelivat retkikunnan miehet heittämään pois eväät, joita Stanley

oli käskenyt banaanilehdosta varustaa viideksi päiväksi, he kun

muka lupasivat kuljettaa joukon paljon parempiin banaanilehtoihin.

Voimallisimmat retkikunnan jäsenistä lähetettiin paikalla takaisin

uusia eväitä noutamaan, heikoimmat jäivät leiriin siihen paikkaan,

jossa satuttiin olemaan. Odotus kävi pitkäksi, ja vaikka ruokavaroja

jaettiin vain sen verran, että, joukko juuri ja juuri hengissä pysyi,

uhkasivat ne loppua. Ruuan apua saadakseen miehet ja pojat harhailivat

metsässä marjoja ja sieniä etsien, ja moni jäi sille tielle. Kun

muonitusretkikuntaa ei kuulunut, vaikka oli kulunut viikko sen

lähdöstä, jätti Stanley huonoimmat miehistään »nälkäleiriin» ja lähti

muitten kanssa sen perään. »Vaelsimme iltamyöhään saakka, asetuimme

sitten maahan pitkäksemme hajanaisiin ryhmiin tai yksikseen, kukin

pensaansa alle, vaiteliaina ja vakavina, itsekukin omia ajatuksiaan

hautoen. Turhaan etsin unta, tuota 'haavoitettujen sielujen palsamia'.

Liian monta muistoa nousi ympärilleni, liian monta kuolevaa haamua

vainosi minua pimeydessä... Ne kangistuneet ruumiit, joitten olimme

nähneet tänä iltapäivänä rivittäin makaavan tiemme vieressä, olivat

meissä virittäneet liian juhlallisia ajatuksia, että olisimme voineet

ne heti unhottaa. Ei näkynyt tähtiä, joiden lempeä valo olisi meitä

lohduttanut. Ihmisraukat, jotka minua ympäröivät, olivat liian

masentuneita ilmaistakseen itseään muulla tavalla kuin epätoivon

huokauksin. Emme sytyttäneet tulia, kun ei ollut ruokaa, mitä keittää

— ahdistukseni oli suuri. Sysimustasta yöstä hiipivät esiin ne

kuumehoureiden aaveet, jotka kuumemaassa asuvat, ilkkuakseen minua

yksinäisyydessä. Leimuavine silmineen ne tuijottivat minuun yön

varjoista, ja tukahduttava ilma tuntui olevan täynnään salaperäisiä

ääniä, jotka kuiskasivat kuolemasta, kaiken katoavaisuudesta ja

unohduksesta... Tuulen humina pikimustain puitten latvoissa tuntui

huokailevan: 'Loppu! loppu! loppu! Päivä on levotta päivää seuraava,

urhoolliset sielut paraillaan vetävät viimeistä hengenvetoaan, mies

toisensa jälkeen on sortuva maahan kuollakseen, mädätäkseen ja

hajotakseen ja sinä yksin jäät jäljelle.

»'Allah ho Akbar', kuului pimeydestä huuto; huutaja oli mies, jonka

sydän pakahtui. Sanat tunkeutuivat läpi yön ja herättivät minussa

vastakaikua: 'Jumala on suuri.' Muhamettilaisenko piti muistuttaa

kristitylle hänen Jumalaansa? 'Te tyhmät, koska viisastutte? Hän joka

on korvalle paikan antanut, eikö hän kuulisi? Hän joka on silmän

luonut, eikö hän näkisi?' Ja katso, paremmat ajatukset valtaavat

mielen... toinen muistelma johtaa mieleen toisen, kunnes paatunut sydän

on heltynyt ja hätämme on saatettu suuren vapahtajan eteen.

»Aamupuoleen nukahdin hypätäkseni jalkeille jo muutaman tunnin kuluttua

päivän koittaessa ja valaessa aavemaista valoa seuralaisteni nukkuville

ryhmille. 'Ylös pojat, ylös plantaanimetsään! Ylös! Jumalan avulla me

ennen illan tuloa saamme plantaaneja.' Sanoin tämän rohkaistakseni

heidän masentuneita mieliään. Muutamassa minuutissa olimme jättäneet

makuupaikkamme ja ryhtyneet kylmässä aamuvalossa tietämme etsimään,

toiset liikaten paiseitansa, toiset haavojaan ontuen, toiset

heikkouttaan horjuen. Olimme juuri alkaneet kävelemisestä lämmetä,

kun — hiljaa! — kuulen edestä päin äänien sorinaa. Pikku Saburi piti

kivääriäni tarjolla, tarkaten pienintäkin liikettäni, kun samalla

näin ison kartion viheriäisiä hedelmiä kohoovan näköalaa haittaavien

leveitten fryniumi-lehtien päällitse. Vähemmässä kuin sekunnissa

unohtivat heikot, rujot ja rammat, voihkivat ja ontuvat miehet kaikki

surunsa ja vaivansa ja puhkesivat siihen kiitollisuuden kuoroon, joka

itsestään kohoaa taivasta kohti täysistä ja kiitollisista sydämistä:

'Ylistetty olkoon Jumala!' Englantilaiset ja afrikkalaiset, kristityt

ja pakanat, kaikki hänet tunnustavat...

»Ei tarvinnut kuin vilkaista ensimmäisiin riveihin huomatakseen, mikä

tätä ajattelematonta, vallatonta joukkoa oli viivyttänyt. Tässä ei

kuitenkaan ollut aikaa moitteihin, ei muuta kuin tulia sytyttämään,

istumaan ja vihantia hedelmiä paistamaan, jotta jaksettiin lähteä

paluumatkalle. Ennenkuin oli tunti kulunut, olimme jo paluumatkalla

'Nälkäleiriin', johon saavuimme k:lo 2,30 j.pp., ja siellä ottivat

meidät vastaan niin kuin vain kuolevat voivat ottaa vastaan sen, joka

heille ojentaa auttavan käden.»

Neljän päivän kuluttua retkikunta saapui Fort Bodon istutuksille

uusien miesten ihmeeksi. »Raivasimme polun hyljättyjen istutusten

poikki ja tunnin kovan työn jälkeen saavuimme tutulle tiellemme, jolla

niin usein olimme vartiota pitäneet. Pian huomasimme merkeistä, että

sitä oli hiljakkoin käytetty. Tien vieressä oli kosolta plantaanien

kuoria, jotka osoittivat täältä otetun eväitä, mutta mahdotonta oli

arvata, kenen jäljiltä nämä merkit olivat. Ehkä alkuasukkaat olivat

palanneet kyliinsä — linna oli keskellä heidän vanhoja raivauksiaan —

taikka ehkä kääpiökansa nyt hekkumoi täällä ylellisyydessä. Lähestyimme

leveän läntisen sotilastiemme päätä ja tapasimme mutkassa muutamia

sansibarilaisia vartijoita, jotka hämmästyivät yhtä suuresti kuin

mekin tätä odottamatonta kohtausta. Yhteislaukaus toisensa jälkeen

raikui pian kautta hiljaisen raivauksen. Ampumatervehdykseen paikalla

vastattiin linnasta ja meitä vastaan hyökkäsi tulvanaan vallattomia,

ilosta humaltuneita ihmisiä, jotka hyppien ja potkien karkasivat meitä

vastaan. Ensimmäisten joukossa oli arvoisa tohtori ystäväni, joka

mielihyvästä säteilevin silmin ilmoitti: 'Kaikki hyvin Fort Bodossa.'»

»Pimeimmässä Afrikassa», jossa Stanley kertoo tämän vaarallisen,

vaivalloisen ja ihmisiä tuhoavan retkensä vaiheet, hän tähän

kertomuksensa kohtaan päästyään luo katsauksen Keski-Afrikan suureen

aarniometsään, jonka eteläosassa jo Livingstone oli käynyt, mutta joka

vasta hänen kertomuksensa kautta tuli valtavassa suurenmoisuudessaan

tunnetuksi. Stanleylta tosin puuttuivat tieteelliset opinnot, ja, kuten

hän empimättä myöntää, harrastuksetkin, mutta siitä huolimatta hän

älykkäällä silmällä ja löytäjän hurmauksella kertoo kokemuksensa tästä

suurenmoisesta luonnon valtakunnasta.

Kongon aarniometsä Stanleyn kuvaamana.

Metsän suurin pituus Etelä-Manjemasta Njamnjam-maan länsiosiin on lähes

1000 kilometriä, sen keskimääräinen leveys taas päälle 800 kilometriä,

joten sen pinta-ala on noin 800.000 neliökilometriä. Kongo ja Aruwimi

ja jotkut muutkin suuret joet juoksevat aarniometsän halki. Tyhjentävän

luonnontieteellisen kertomuksen laatiminen tästä suunnattoman rikkaasta

alueesta olisi vaikka kenelle yksityiselle ylivoimainen työ:

»Kallista korvasi mahtavaa kaatunutta puuta vastaan, joka on lahonnut,

ruskettunut, hotto kuin sieni. Kuulet sieltä selvään surisevaa ääntä;

se johtuu kaiken muotoisten ja kokoisten hyönteisten elämästä. Niitä

on siellä mitä upeimman värisiä, mitä loistavimpiin pukuihin puettuja,

ja ne ovat väsymättömiä hommassaan, ne riemuitsevat iloisesta, vaikka

lyhyestä olemassa-olostaan, täyttymättöminä, aina saaliinhimoisina ne

taistelevat elämän edestä, rakentavat ja hävittävät, etsivät kaikki

paikat ja tutkivat kaikki. Nojaa vain kättäsi puuta vastaan, käy

maahan pitkäksesi, istahda kaatuneelle puulle, ja paikalla saat kokea

ympärilläsi vallitsevan raivon, ahneuden ja uupumattoman homman. Jos

avaat muistikirjasi, heti sen valkoiset lehdet houkuttelevat puoleensa

kymmenittäin perhosia. Hunajamehiläinen kiertää kätesi päällä, toisia

mehiläisiä sinkoilee läpi ilman silmäisi ohi, ampiainen pörisee korvasi

ääressä, suunnaton herhiläinen uhkaa naamaasi, jalkojasi lähestyy

muurahaisarmeija. Toiset jo ovat alkaneet kiivetä päällesi ja tuota

pikaa ne upottavat saksimaiset leukansa kaulaasi. Ja kuitenkin tämä

kaikki on kauneutta täynnään, sitä vain ei saa istua eikä käydä

pitkäkseen tälle höyryävälle maalle; voidakseen nauttia tropiikin

maailmasta pitää alati liikkua eteenpäin.»

Tämä suunnaton alue on täynnään taajassa kasvavia, 6:sta 60:necn

metriin korkeita puita, joiden lehtevät latvukset ovat niin tiiviisti

toisiinsa sotkeutuneet, ettei niiden läpi näy vilaustakaan taivaasta

eikä auringosta. Runkojen läpimitta vaihtelee muutamasta senttimetristä

puoleentoista metriin. Puusta puuhun kulkee ylös ja alas jopa 40

sentinkin paksuisia touveja, muodostellen lenkkejä ja kiehkuroita,

kietoutuen tukevin kiertein puitten ympäri latvaan saakka, kuten

suunnattomat jättiläiskäärmeet. Rehevimpäin kukka- ja lehtiverhojen

peittäminä nämä sitten ylhäällä punoutuvat puitten latvuksiin, niin

ettei ainoakaan auringonsäde pääse läpi tunkeutumaan, päästäen sitten

korkeimmista oksista päänsä maata kohti häilymään — näiden loiskasvien

ilmajuuret tosiaan muistuttavat lukemattomia heiluvia köydenpäitä

— ja näitten päästä riippuu ohuita nyörejä, jotka päättyvät kuin

purettuun säietupsuun. Vielä kulkee ristiin rastiin kaikenlaisia

muita köynnöskasveja, muodostaen kaikesta mitä sekavimman vyyhden, ja

joka oksan haarassa, jokaisella vaakasuoralla oksalla on kaalikuvun

suuruisia leviä ja kasveja, joilla on keihäsmäiset lehdet — niitä

melkein voisi verrata elefantin korviin — ja kämmekkiä ja muita

ihmeellisiä kukkarypäleitä ja hienosti muodostuneita sananjalkoja

ylenpalttinen runsaus. Ja kaiken päälliseksi peittää runkoa, haaroja,

oksia ja köynnöskasveja taaja sammal kuin vihanta turkki. Missä

metsä on taaja ja ehjä kuten tässä, on meidän vielä kuviteltava maan

peitteeksi taajan tiheikön fryniumia, amomumia ja vaivaispensaita,

mutta missä salama on pirstonnut uljaan puun latvan — ja semmoisia

paikkoja on paljon — ja avannut auringonsäteille aukon, tai missä se

on tyveen saakka tuhonnut jonkun valtavan puunrungon, tai hirmumyrsky

juuriltaan repinyt nurin puita, siellä on taistelu valosta ja ilmasta

kiihoittanut kosolta nuoria vesoja korkeutta kohti pyrkimään,

sulloutumaan kokoon, musertamaan, tallaamaan ja tukehuttamaan toisiaan,

kunnes siitä on tullut yksi ainoa läpitunkematon tiheikkö.

Metsässäkin vallitsee esikoisoikeus, ja siellä vallitsevat kuolema,

riutuminen, perinnäiset taudit, vanhuudenheikkous kuten ihmistenkin

kesken, ja kaikenlaiset tapaturmat avaavat metsässä tilaa,

poistavat heikompia, jotka eivät sovi asemaansa, aivan samoin kuin

ihmisyhteiskunnassakin. Kuvitelkaamme valtavaa päällikköä, joka

hallitsee jättiläispuiden joukossa päätään muita korkeampana, kuten

ainakin ylimielinen poika. Ylpeytensä kautta se vetää puoleensa taivaan

ukkoset, pirstoutuu tyveään myöten, sortuu nurin ja pudotessaan

silpoo puolenkymmentä muuta puuta. Siinä syy, miksi näemme niin

paljon pahkoja, mukuroita ja epämuotoisia runkoja. Usein puut taas

ovat eläneet kauemmin kuin köynnöskasvit, jotka olivat melkein

kuristaneet ne, ja aina rungon oksikkoon saakka näkee syviä jälkiä

niiden voimallisesta syleilystä. Toiset ovat liian kiihkeän kilpailun

johdosta terveytensä menettäneet ja kesken kehitystään kuihtuneet.

Toiset ovat kasvaneet vääriksi suurien päälle kaatuneiden runkojen

vaikutuksesta. Toiset ovat riutuneet sen vuoksi, että myrskyt ovat

niistä oksat karsineet. Toisia ovat jyrsijät kalunneet tai elefantit

turmelleet kyhniessään niihin kylkeään, ja kaikenlaiset muurahaiset

ovat aikaansaaneet suurta vahinkoa. Toisia taas ovat linnut nokkineet,

niin että niihin on syntynyt suuria, kuminokareita hikoilevia haavoja,

ja varsin usein ovat metsässä harhailevat alkuasukkaatkin, pitkät ja

lyhyet, puita vioittaneet kirveittensä, keihäittensä ja puukkojensa

terää koetellessaan.

Saadaksemme täydellisen käsityksen tästä tylystä metsästä, tulee meidän

vielä muistaa, että maa on täynnään lahoavista oksista, lehdistä ja

risuista muodostunutta puolivalmista ruokamultaa, että aina vähän

matkan päässä lojuu kumoon kaatunut jättiläispuu kuin höyryävä

lantakasa mätänevine kasviosineen, nukkuneine hyönteispolvineen ja

muurahaispesineen, kaikki tämä puoleksi liaanien peittämänä ja täynnään

äsken orastaneita versoja, pitkäveteisiä okaisia pensaita ja monen

sylen mittaisia ruokoja. Aina jonkun kilometrin kuluttua on tiellä

liejuisia jokia, unteloita puroja ja matalia lätäköitä, joiden pinta

on vihantanaan limaskaa, ulpukkain ja liljain lehtiä sekä lihavaa

viheliäistä vaahtoa miljoonine alempine elimistöineen. Ja tässä aavassa

metsässä vihdoin asuu 20—90 kilometrin päässä toisistaan lukemattomia

heimotähteitä, jotka elävät keskenään ainaisessa sodassa ja kaikilla

mahdollisilla keinoilla, mitä suinkin metsäläisen nero voi keksiä,

koettavat puolustaa kotejaan ja raivauksiaan.

Aarniometsän, johon ihmiskäsi ei ole koskaan koskenut, on helppo

ensi katseella erottaa semmoisista metsäseuduista, jotka ovat joskus

olleet ihmisen tyyssijoina. Puut ovat vahvemmat ja suoremmat, niiden

alusta avoimempaa, maa kovempaa, jonka vuoksi vaeltavat kääpiöheimot

enimmäkseen asustavatkin semmoisissa paikoissa. Kun ruohot ja pensaat

on raivattu pois, niin on siinä viileä, ilmava metsätemppeli, joka on

mitä viihdykkäin tyyssija. Sitten on semmoisia seutuja, joissa kaikki

entisen viljelyksen merkit ovat jo miespolvia olleet umpeen kasvaneina.

Jotkut puut, varsinkin semmoiset, jotka muodostavat pehmeätä

puuainetta, ovat ehkä jo kasvaneet vanhain patriarkkain suuruisiksi,

mutta muutoin on tässä alusmetsä niin taaja, että sen läpi vain

suunnattoman työn hinnalla voi tunkeutua. Palmut ovat hyvin yleisiä

tämmöisillä alueilla. Tämän jälkeen on mainittava varsinainen nuori

metsä, joka on vasta muutaman vuoden vanha. Sen varjoisaan sisustaan on

mahdoton tunkeutua muulla tavalla kuin hakkaamalla sen läpi tunneli.

Kasvullisuus on niin taajaa ja takkuista, että luulisi sen kannattavan

kävellä. Seassa on vankkoja nuoria puita; ja ne ne kannattavat

köynnöskasveja. Varsinkin jokivarressa, jossa kylät enimmäkseen ovat,

oli metsä useimmin tämänkaltaista.

Ne raivaukset, jotka vuoden kuluessa oli hylätty, käsittivät mitä

ihmeellisimmän kasvielämän, jonka uhkuva rehevyys ja suunnaton

lajirikkaus olivat kerrassaan hämmästyttävät. Majain hiiltyneet paalut

tarjosivat köynnöskasveille tukea ja eloisilla vihannilla lehdillään

ne pian verhosivat hävityksen kauhistuksen. Köynnökset olivat

muodostaneet varjoisia holvikäytäviä ja sitten kietoutuneet niitä

kannattavien patsaitten ympäri niin taajoihin kierteihin, että lopulta

oli mahdoton käsittää, mikä se oli joka piti näitä taipuisia köynnöksiä

ilmassa. Toisin paikoin oli muodostunut korkeita kaksoistorneja, jotka

muistuttivat jonkin vanhan linnan raunioita, ja kaikki tämä loisti

purppuranpunaisten ja valkoisten kukkien hohteessa. Aarniometsän

iäkkäiden jättiläisten hopeanhohtoiset rungot, jotka kirves jo aikoja

takaperin oli kaatanut, olivat valtavine, kyhmyisine, leveälle

levinneine käsivarsineen ja oksineen verhoutuneet satakertaiseen

köynnösvaippaan, kunnes olivat kuin vihantia pilviä, jotka äkillisten

tuulahdusten vaikutuksesta viuhtoivat lukemattomilla kärhillään tai

häälyivät kuin mahtavat esiriput.

Yksin seistessään tässä ihmeteltävässä metsässä katsoja tunsi

kunnioitusta. Ääntä kertasi monenkertainen kaiku kuin tuomiokirkon

holvikaarien alla. Siellä oli, päivän paisteettomassa hämärässä,

kuin vieraassa maailmassa. Omituinen yksinäisyyden tunne valtasi

mielen »Mutta toiset ajatukset täyttivät mielen, kun virran reunalla

sen mustuva kalvo kuvasti lähenevää myrskyä. Silloin nämä valtavat

puujoukot hämärässä olivat kuin sotarintama odottaessaan taistelua.

Myrsky lähestyy vastustamattomana, hävityksen työhön varustettuna,

halkokielinen salama nakkelee valkoisia liekkikeihäitään, korkeita

pilviröykkiöitä taustanaan. Näitten syvyyksistä sinkoavat vasamat ja

kuulemme tuulien joukon ryntäävän hyökkäykseen. Puut, jotka äsken

hyökkäystä odottaessaan seisoivat aivan alallaan kuin kankaalle

maalatut ja järkähtämättömän tyynesti odottivat hyökkäystä,

taivuttavat yht'aikaa latvojaan; ne alkavat horjua ja väännellä

itseään, ikäänkuin hurjimman pelon valtaamina. Latvukset huojuvat

joka taholle, mutta jäykät rungot pidättävät niitä karkuun pääsemästä

ja näitä pitävät syvälle ulottuvat juuret ja vankat tukipylväät

pystyssä. Taapäin taivutettuina, niin että odottaisi niiden katkeavan,

ne toipuvat ensi hyökkäyksestä, mutta nakkelevat jälleen päälakiaan

eteenpäin hurjin ottein, ja nyt myrskyn ja metsän välinen taistelu

raivoo ankarimmillaan. Valtavin joukoin pilvet hyökkäävät myrskyn

ravistelemien latvain yli, kuuluu pauketta ja ärjynää, tuimaa

vinkumista ja masennettua huokailua, johon sekaantuu myrskyvihurien

kimakka kiljuna ja lukemattomien puitten voihkina. Metsän ylpeät

ruhtinaat riuhtovat rajusti itseään, ikäänkuin vaihtaen valtavia

kirveen iskuja, koko ilma pauhaa lehtien kahinasta. Oma rohkeutemme

paisuu tätä mahtavaa yhteentörmäystä katsellessamme — berserkkiraivo

on tarttuvaa. Sisässämme kunnioitamme myrskyn jymyä ja kaatavaa voimaa

ja hetken jo tekee mieli tervehtiä sitä voittajana, mutta suljetuin

rivein, liehuvin hiuksin, metsän sotilaat lannistamattomin voimin

kohoovat pystyyn johtajansa kera, ja vaikka alusmetsä pelokkaana

värisee, niin alamme luulla voiton kallistuvan niiden puolelle, jos

ne vain ovat riittävän kestäviä. Salamat risteilevät häikäisevän

loistavina ja näyttävät tuhoavaa voimaansa, ukkonen jyrisee huumaavin

räjäyksin, jotka suunnattomalla rytinällä kaikuvat metsän syvyydessä,

mustia pilviä vierii ylitsemme pimittäen avaruuden... Seisomme myrskyn

raivon ja metsän kuninkaallisen voiman huumaamina — ja nyt syöksyy

maahan troopillinen rankkasade, joka lyhyessä ajassa sammuttaa

luonnonvoimain tulikuuman raivon ja viihdyttää rauhaan metsän jalon

vihan.»

Aruwimin rannoilla saa erinomaisen yleiskuvan troopillisesta

kasvullisuudesta. Hiljakkoin hylätyillä raivauksilla näkee

paitsi kasvullisuuden taajuutta toisin paikoin mitä uhkuvinta

kukkaskauneuttakin. Niistä kohoo siellä täällä yksinäisiä puita

paksuine loistavine lehtineen ja veripunaisine kukkasineen, allaan

läpipääsemätön tiheikkö matelevia palkokasveja ja muita pensaita.

Amomum loistaa lumivalkoisine punareunaisine kukkamaljoineen; villi

viiniköynnös heloittaa vaaleassa purppuravärissään, jakolehtinen

köynnöskasvi, joka tällä hetkellä sattuu olemaan vailla kukkasia, on

kauttaaltaan tumman ruskea. Pippuripensas punaisine tuppineen tai villi

mango kiinnittävät puoleensa huomiota lukemattomilla kukkasillaan,

jotka ovat kuin helmiä. Taikka huokuu akasia huumaavaa tuoksuaan

lumivalkoisista kukkaumpuistaan tai mimoosa keltaisista kukkasistaan.

Sananjaloilla, miekkaruohon esiinpistävillä lehdillä, nuorilla

öljypalmuilla, frynioitten leveillä hyödyllisillä lehdillä, kaikilla on

oma vihanta vivahduksensa. Hento viikunapuu hopeanhohtavine runkoineen

ja laajoine oksineen pujottelee lehtiään tuntokasvin ja rottinkipalmun

hentojen pikkulehtien joukkoon. Sen alla rehoittaa kosolta nokkosia ja

muita niiden tapaisia kasveja, jotka lehtineen muodostavat yhtenäisen,

samalla sekä omituisen että ihastuttavan kasvirehevyyden. Ehkäpä sattuu

tämän sekavan, takkuisen kasvisekoituksen, tämän läpitunkemattoman

lehti- ja kauneusvuoren alustana olemaan maassa makaava laho puu, jonka

pintaa peittää musta home, lukematon joukko sienimäisiä loisia, ohut

multakerros, jonka joka raossa tai kuopassa on kaikenlaisia ahnaita

hyönteisiä, mitättömästä termiitistä aina mustaan satajalkaiseen tai

mammuttikovakuoriaiseen saakka.

Vähän kauempana näemme aivan toista. Lukemattomat jättiläispuut

rantaäyrästä kohti tunkeutuen ovat pakottaneet toisia kasvamaan

vaakasuoraan ulospäin, jopa 15 metriä yli virran kalvon. Sata kanoottia

sai niitten alla suojaa päivän polttavilta säteiltä. Puu on keltaista

ja kovaa kuin rauta, vähintäin parikymmentä amerikkalaista kirvestä

tarvittaisiin moisen puun kaatamiseen. Hedelmät kasvavat rypäleissä,

jotka ennen kypsymistään ovat ruskeanpunaisia, mutta sitten näyttävät

ihanimmilta damaskoluumuilta. Nämä puut ovat mustien ampiaisien

mielipaikkoja, ne kiinnittävät niiden oksiin riippuvat pesänsä, toinen

toisensa yläpuolelle. »Me huolellisesti väistimme semmoisia puita,

mutta jollei läheisyydessä ollut ampiaispesiä, niin saattoi niiden

alla hyvässä rauhassa tutkia metsää. Lukemattomien harmahtavien

pylväitten vieressä näkyi ensinnäkin tuhansittain alasriippuvia

hienoja rihmoja ja mutkailevia juonia, silmukoita, kiehkuroita,

yhteen takkuuntuneita lenkkejä ja leveitä harmaita huiveja, kaikki

hurjimmassa sekamelskassa tummimpain viheriäisten värivivahdusten

kanssa. Ei muuta valoa kuin leveitten, kosteitten lehtien heijastamia

eksyneitä auringonpilkistyksiä tai muuta epämääräistä taikamaista

kumotusta, joka alinomaa vaihtelee ja häälyy, toisten kohtain taas

piillessä syvässä pimeydessä, jota harmaat puunrungot leveinä vöinä,

loiskasvien hopeiset varret ja viiniköynnösten kirjavat koristemuodot

katkovat. Kokonaisuutta sevätessään katse kiintyy yksityisiin

purppuranpirskeihin, joita fryniummarjain punasinervät nokareet

tai amomum-hedelmäin punaiset kimput muodostavat tummanruskeitten

lehtien ripsikehyksissä. Hienomuotoisten sananjalkain löyhän tukon

joukosta ylentää herkkutatti valkoista hattuaan, lumivalkoiset

sienet istuvat kiinni kaatuneen puun syvissä halkeamissa; kämmekkäin

vaaleanviheriäiset lehdet kilpailevat katseen suosiosta ja 'elefantin

korvan' harmaanviheriä pinta, sammalpatjat, puitten turvonneet,

pihkapisaroita kihoavat pahkat, joiden ympärillä kiehuu muurahaisia,

tai laajat alat huiskivia kaisloja, mutkailevia ja itseään kietovia

liaaneja ja varsinkin suuret käärmemäiset kiertoköynnökset, jotka

puikkelehtivat sisään ja ulos pimeitten varjokäytäväin salasopissa

ja siellä täällä syöksyvät esiin iloisina ja kuin riemusta huutaen

ahdistuksesta päästyään ja saadessaan nyt tarttua uusiin oksiin,

missä väljin mutkin väännellen itseään, missä pieninä silmukoita

muodostellen, jatkaakseen täten loppumatonta kulkuaan kauas

näköpiiristä.»

Missä on kosteutta ja auringonvaloa, siellä öljypalmu viihtyy,

rafiapalmu taas ruohoisten rämeitten ja löyhkävien allikoitten

partailla; ruokopalmu tarvitsee tuekseen taajaa nuorta metsää,

auringonviuhkapalmu suosii kuivia paikkoja, samoin kuin okapalmukin.

Suurilehtisillä puilla näyttää yleensä olevan pehmeämpi puuaine,

pienilehtisillä kovempi. Rubiaceae heimon puut ovat pehmeitä,

mutta kestäviä halkeamista vastaan, jonka vuoksi niitä käytetään

mitä moninaisimpiin tarpeihin. On useita lajeja, joita yhteisellä

nimityksellä sanotaan pumpulipuiksi; ne on helppo tuntea

tukijuuristaan, suunnattomasta pituudestaan, hopeanharmaasta

kuoresta, runkojen pistävistä okaista, valkoisista kukkatertuista

ja harmaanviheriäisistä lehdistä. Sitten on Afrikan luja teakkipuu,

Afrikan mahonki, kampeshipuu, greenheartpuu (eräänlainen laakeri),

guaiakpuu, kulumaton rautapuu (Sideroxylon), keltapuu, joka kasvaa

jokien rannoilla ja on paljon kovempaa kuin tammi, löyhkäpuu, ebenpuu,

kopaalipuu sileine kiiltävine lehtineen, puun tapainen metsämango,

pienilehtinen metsäoranssi, metsäviikunapuu hopeankarvaisine

runkoineen, voipuu, monet akaasialajit, komea »mpofu» ja tuhansia

metsähedelmäpuita, joista suurin osa oli Stanleylle tuntemattomia.

Jotta said oikean käsityksen troopillisesta metsästä täytyy

ajatella, että kaikki nämä lajit ovat sikin sokin sekaantuneet

ja toinen toiseensa kiinni köytetyt miljoonein köynnöksin ja

valtavin kiertoliaanein, niin että ne muodostavat selittämättömäksi

takkuuntuneen vyyhden, joka kerrassaan pidättää auringon valon.

Vain joku häälyvä yksinäinen säde toisin paikoin meille muistuttaa

säteilevää taivaankappaletta, joka päämme päällä rataansa vaeltaa.

Vaikka retkikunta vietti metsässä niin kauan aikaa, ei se kuitenkaan

kaatuvain puitten eikä putoavain oksain vuoksi menettänyt ainoatakaan

miestä. Tämä on sitä omituisempaa, kun puita kaatui sekä heti

etujoukon edessä, että silmänräpäys sen jälkeen, kuin takajoukko

oli ohi kulkenut. »Sivuillamme kahden puolen ja leiriemme äärillä

niitä kaatuili päivällä ja yöllä. Kerran iso laho puu kaatui aivan

veneenperän takana, niin että aalto kohotti sen korkealle ja kaikki

miehet lensivät paikoiltaan.»

Aarniometsä ei suinkaan ollut riistaeläimiä vailla. Siellä oli

elefantteja, puhveleita, metsäkarhuja, kaniineja, gaselleja,

simpansseja, genettejä, villikissoja, sebroja, faaraorottia ja isoja

jyrsijöitä. Ilmassa lenteli ristiin rastiin lintuja ja lepakoita,

joki oli täynnään kaloja ja simpukoita, ja joskus näki krokotiilin ja

virtahevon. Mutta kun aarniometsän kaikki heimot olivat häijyimpiä,

mitä Afrikassa tapaa, oli riistaeläinten metsästäminen mahdotonta.

Retkikunnan reitin varressa niitä taas harvoin näkyi, se piti siksi

suurta melua kulkiessaan. Joskus tavattiin elefantteja, mutta metsä oli

niin taaja, että niitä oli mahdoton seurata, jos ne olivat kymmenisen

metriäkään edellä. Linnut taas mekastivat alituisestikin kulkijain pään

päällä, mutta retkikunnan vaeltaessa pohjakerroksessa olivat ne kuin

viisitoistakerroksisen talon katolla. Ne olivat aivan näkymättömissä,

vaikka niiden vihellyksiä, räkätyksiä ja liverryksiä kuului alinomaa.

Niitä oli papukaijoja, ibis lintuja, käkiä, laulupapukaijoja,

hunajalintuja, tornipääskyjä, peippoja, lepinkäisiä, yökehrääjiä,

harjalintuja, pöllöjä, helmikanoja, mustia rastaita, kankurilintuja,

kuningaskalastajia, kaakkoja, kalasääskiä, haarahaukkoja, västäräkkiä,

närhiä ja kyyhkysiä ja paljon muita, joita Stanley ei tuntenut, sekä

miljoonittain monenlaisia lepakoita. Apinoita oli toistakymmentä

eri lajia, mutta niitä oli vaikea nähdä, sillä ne livistivät pakoon

aikoja ennen kuin retkikunta paikalle saapui. Matelijoita tavattiin

paljon. Iturissa oli kosolta erikokoisia vesikäärmeitä. Tuon tuostakin

käärmeitä putoili veneitten viereen, ohuita viheriäisiä piiskakäärmeitä

ja kamalan suuria lyijynkarvaisia, toisia viheriän, keltaisen ja

mustankirjavia parin metrin mittaisia käärmeitä. Nähtiin python

käärmeitä, kyitä, sarvikäärmeitä ja isohampaallisia käärmeitä ja leiriä

tehtäessä usein tapettiin pieniä metsäkäärmeitä.

»En ole milloinkaan nähnyt niin suunnattoman paljon ja niin monenlaisia

hyönteisiä kuin matkoillani tässä metsässä... En muista montakaan

semmoista hetkeä, etten olisi niitä sadatellut. Kaikki nämä isot ja

pienet mehiläiset, ampiaiset, koiperhot, kärpäset, tsettset, paarmat,

sääsket ja perhoset päivällä, yöllä kovakuoriaisjättiläiset, jotka

kynttilän telttaan houkuttelemina lentelevät pimeässä edestakaisin,

hyökkäävät raivoisina telttavaatetta vastaan, poukkuvat kiivaudessaan

takaisin, alati suristen, ja lopulta suunniltaan vihastuneina

hyökkäävät kirjani tai minun itseni kimppuun, ikäänkuin niillä

olisi jotain syytä minulle kostaa. Ja entä muurahaislaumat, jotka

marssivat lautaselleni, hukuttivat itsensä vetiseen liemiruokaani,

kömpivät banaanieni yli; sirkat, jotka loikkivat kuin hornan henget

tarttuakseen kiinni tukkaani tai otsaani; kitisevät sikaadit, jotka

saivat ihmisen aivan mielettömäksi... Kaikkein kiusallisimmat olivat

pienet, tuskin sääskiä suuremmat mehiläiset; tutustuimme neljään

lajiin, jotka kaikki kuuluivat sukuun Mellipona. Oli mahdoton lukea,

kirjoittaa tai syödä, ellei vieressä alati ollut passaria niitä pois

karkoittamassa. Mieluimmin ne hyökkäsivät silmiin, mutta suosivat

sieraimia ja korviakin, palaten niihin yhä uudelleen ja uudelleen.

Tapettuina ne haisivat karvaalta mantelilta. Kovakuoriaisten koko

vaihteli seitsemän sentin mittaisista hirviöistä pieniin itikoihin,

jotka helposti saattoivat kulkea neulansilmän läpi. Isonnuslasilla

näki, että viimemainitut olivat sangen hyvin varustetut ihmiskuntaa

kiusatakseen. Ne kaivautuivat ihon sisään eikä niitä voinut paljain

silmin nähdä, vasta kun kädellä siveli paikkaa, tuntui kuin neulan

pistos. Alkuasukkaitten majoissa asusti kolme lajia, yksi, joka

kaivautui ruumiiseen, toinen, joka kaivautui kattoparruihin ja

pudotteli liemilautaseen hienoa pötyä, ja kolmas, joka kaahi katon

kuivissa lehdissä ja sai pelkäämään, että lähellä oli käärmeitä.

Sitä paitsi oli vielä neljäs laji, joka kovakuoriaisten kesken oli

kuin kiljuva jalopeura; sen vuoksi oli mahdotonta pitää kynttilässä

valkeata ja rauhassa lukea kirjaa. Pienemmistä kiusankappaleista on

vielä mainittava hiekkatäi, joka muni muniansa varsinkin varpaitten

kynsien alle ja muihinkin ruumiin kohtiin, niin että mies saattoi

olla kuin vaeltava haava, ellei hän joka ilta tutkinut varpaitaan

ja ihoaan ja poistanut itikoita, ennenkuin ne pääsivät suurempaa

vahinkoa tekemään. Pienet ja suuret punkit rosvosivat mitä kavalimmalla

tavalla sitä vähää verta, joka retkikunnan suonissa vielä kierti.

Ampiaiset pistivät niin tuimasti, että pistetty sai kuumeen, ja

heikkoja pistoksiin kuolikin. Villit hunajamehiläiset eräänä päivänä

kävivät kahden kanootin kimppuun ja panivat niiden miehet niin

ahtaalle, että täytyi lähettää suuri joukko heitä pelastamaan. Puista

putoilevat tiikeritoukat jättivät ihon huokoisiin pistäviä karvojaan,

jotka synnyttivät niin tuimia tuskia, että ihmiset olivat järkensä

menettää, öisin hyökkäsivät punamuurahaiset leirin kimppuun ja veivät

retkikunnalta unen, ja kun ne taipaleella tekivät hyökkäyksensä, niin

tuli joukolle niin kova kiire, kuin olisi kokonainen kääpiöarmeija

miehiä takaa ajanut. Trumpettipuissa asustavat mustat muurahaiset

pudottelivat itseänsä retkikunnan päälle sen alitse marssiessa ja

antoivat sen tuntea helvetin esimakua. Ja oli vielä paljon pienempiä

muurahaisia, joita ryömi joka ruokapalalla, ja niitä täytyi syödessä

erikoisesti varoa, etteivät ne päässeet vatsan limakalvoihin reikiä

syömään ja sitä rakkoihin puremaan. Näistä oli kaikkein suurin vastus,

sillä joka holvissa, joka pensaitten läpi leikattiin, ne tuhansittain

kävivät tienraivaajain kimppuun ja purivat, pistivät näitä siihen

määrään, että heidän ihonsa oli täynnään rakkoja, ikäänkuin olisivat

nokkoset heitä polttaneet. Sitä paitsi oli jokaisessa raivauksessa

suuret sääskipilvet, »nuo vanhat ystävämme», ja ne olivat kaikista

vaarallisimmat, vaikkei Stanleylla ollut aavistustakaan, että hänen

oli niitä kiittäminen alituiseen uudistuvista kuumekohtauksistaan.

Emin pasha sitä vastoin oli huomannut, että sääskiharso oli hyvä suoja

kuumetta vastaan, vaikk'ei hänelläkään ollut näiden asiain yhteydestä

sen selvempää käsitystä.

Aarniometsän asukkaat olivat hyvinkin samanlaisia sekä

ruumiinrakennukseltaan että tavoiltaan kuin Kongon laakson ja kuin

pohjoisessa asuvat mambuttu ja njamnjam kansat, jotka Petherickin,

Schweinfurtin ja Junkerin matkain kautta tulivat tunnetuiksi. Ihonväri

vain oli vaaleampi ja rakennustapa erilainen. Kääpiökansa, vaikka

samanlaista kuin Schweinfurtin akat, eli kuitenkin täällä luontaisessa

ympäristössään, aarniometsässä, jossa se muutteli leirejään, sen

mukaan kuin riistan saanti vaati. Wambuttien mitta oli 90 sm — 1,4 m,

täysikasvuisen miehen paino noin 40 kiloa. Leirinsä he rakensivat maata

viljelevien neekeriheimojen kylien ympärille, noin viiden kilometrin

päähän niistä. Suuren raivauksen ympärillä voi olla kahdeksan,

kymmenen, kaksitoistakin pikkumiesten kylää, joissa yhteensä voi asua

2000—2500 sielua. Keihäillään, pienillä jousillaan ja nuolillaan,

joiden kärjet ovat vahvalla myrkkykerroksella sivellyt, he tappavat

elefantteja, puhveieita ja antilooppeja. He kaivavat kuoppia, peittävät

ne taitavasti risuilla ja lehdillä ja näiden päälle siroittavat multaa,

etteivät metsän eläimet huomaa väijyvää vaaraa. Babiaaneja, simpansseja

ja muita apinoita he pyydystävät majan kaltaisilla loukuilla,

sibetkissoja, haisueläimiä, faaraorottia ja jyrsijöitä pauloilla.

Lintuja he pyytävät höyhenien vuoksi. Vielä he kokoovat hunajaa ja

valmistavat myrkkyä. Näitä tavaroita he sitten myyvät kylien isoille

asukkaille, saaden heiltä hinnaksi plantaaneja, bataatteja, tupakkaa,

keihäitä, veitsiä ja nuolia. Kun riista alkaa vähentyä, muuttavat

kääpiöt leirinsä toiseen paikkaan.

Muullakin tavalla kääpiöt hyödyttävät maanviljelijöitä. Kun kaikki

metsän tiet kulkevat heidän leiriensä kautta ja he muutoinkin ovat

metsässä alati liikkeellä, niin he saavat paljon aikaisemmin kuin

kylien asukkaat vihiä vihollisten tulosta ja antavat siitä tiedon

kyläläisille. He siis toimittavat näille etuvartijain virkaa.

Liittolaisina he sodankin tullen ovat sangen hyödylliset, sillä missä

vain taistellaan nuolilla nuolia vastaan, myrkyllä myrkkyä vastaan,

viekkaudella viekkautta vastaan, siellä varmaankin se puoli, jota

kääpiökansa kannattaa, pääsee tappelussa voitolle. Pienuutensa,

erinomaisen vaistonsa ja kavaluutensa vuoksi ho ovat pelättäviä

vihollisia.

Tämä maanviljelyskylissä hyvin käsitetään, muutoin ne ehkä mieluummin

vapautuisivatkin näistä liittolaisista, sillä rauhan aikana he

ovat enemmän vaivaksi kuin hyödyksi. He ovat kiristyksiensä takia

paremminkin maanviljelijäin loisia kuin apulaisia.

Kääpiöt järjestävät majansa epäsäännölliseen leiriin, jonka keskellä

päällikön asunto on. Satakunnan metrin päähän kylästä rakennetaan

jokaisen kylään kulkevan tien ääreen kahden miehen vartijahuone, jonka

ovi antaa tielle. Ihonvärin, kallon muodon ja kasvojen muodostuksen

puolesta kääpiöitä on kahta eri lajia. Batwoilla on soikea pää,

pitkät kapeat kasvot, pienet pyöreät silmät, jotka ovat hyvin lähellä

toisiaan, josta heidän ilmeensä on hyvin terävä, viekas, pelokas

ja tyytymätön. Wambuteilla taas on pyöreät kasvot, silmät etäällä

toisistaan, otsa ja mielen ilme avoin. Ihoväri on lämmin kellervä,

vivahtaen kellastuneeseen elfenluuhun. Wambutit asuvat alueen

eteläosassa, batwat pohjoisessa. Naiset suorittavat työt, kokoovat

polttopuut, keittävät ruuan ja kantavat tavarat. Miehet metsästävät,

tappelevat, tupakoivat ja hoitavat heimon sisäistä politiikkaa.

Aina on leirissä jotain riistaa, nahkoja, höyheniä ja vuotia lukuun

ottamatta. Miehet kutovat verkkoa tai tekevät pauloja. Pojat uutteraan

ampuvat pilkkaan ja aina löydettiin kääpiöitten kylistä hyvin pieniä

leikkijousia ja tylppiä nuolia. Myrkkynsä kääpiöt naisten tietojen

mukaan valmistavat eräästä niillä seuduin yleisestä Anun lajista. Se

tappaa nopeaan elefantinkin, jonka vuoksi kääpiöillä olikin runsaasti

elfenluuta. Tapaturmien välttämiseksi myrkky aina valmistettiin

aarniometsän yksinäisyydessä. Erästä vaaleampaa, liimamaista myrkkyä

Stanley luuli kääpiöitten valmistavan kuivatuista punamuurahaisista.

Ruiskuttamalla ihon alle hiilihappoista ammoniakkia Stanley enimmäkseen

sai pelastettua ne miehensä, joihin myrkkynuolia sattui. Verekseltä

nämä myrkyt kuitenkin tappoivat hyvin nopeaan; eräskin miehistä kuoli

minuutin kuluttua, vaikk'ei myrkkyhaava ollut nuppineulan pistosta

suurempi.

Matka Aruwimin suupuolesta Fort Bodoon oli maksanut 106 henkeä.

Lähtiessään Njansalle Stanleylla oli kaikkiaan 412 miestä. Ennen

lähtöään hän poltti linnansa, joka oli ollut heille niin erinomaisena

turvana. Ruohomaan reunalle hän jätti satakunnan sairasta, itse

valiomiesten keralla läpi ystävällisen, rauhallisen maan lähti

Njansalle levottomana siitä, kun Emin paskalta ei ollut saapunut

minkäänlaisia tietoja ja Jephson oli jäänyt sille tielle, pashan luo

matkustettuaan. Njansan rantaylängöllä hän sai molemmilta kirjeitä,

jotka selittivät asian. Hämmästyttävän paljon oli tosiaan ennättänyt

sillä välin tapahtua.

Kapina Eminin maakunnassa.

Jephson oli Stanleyn puolesta käynyt niillä Vuoristo-Niilin asemilla,

jotka vielä olivat mahdin vallanalaisuudesta vapaat, selittämässä

niiden upseereille ja miehistöille kediivin sanomaa ja Stanleyn

tarjomusta saattaa heidät merenrannalle. Juonivista upseereista toiset

olivat jyrkästi matkaa vastaan, ja nämä uskottelivat sotaväelle

kediivin kirjeiden olevan väärennettyjä, Khartumin vielä olevankin

Egyptin hallussa, Stanleyn petturin ja seikkailijan. Tämä petos

onnistui täydellisesti, syntyi yleinen kapina, Emin pasha erotettiin

maaherran virasta ja otettiin vangiksi. Sotamiehet eivät kuitenkaan

sallineet tehdä hänelle ruumiillista väkivaltaa. Jephson miehineen

pidätettiin, vaikk'ei häntä suoranaisesti vangittu. Asiain tällä

kannalla ollessa ilmestyivät kuitenkin äkkiä dervishit näyttämölle,

valloittivat pohjoisimmat asemat ja tuottivat Eminin väelle tuntuvan

mieshukan. Muun muassa kaatuivat ne upseerit, jotka olivat pahimmin

häntä vastaan juonineet. Tämä tapaus muutti kokonaan mielet.

Emin päästettiin vapaaksi ja Jephsonin keralla hän lähti rantoja

pitkin pyrkimään Njansan lounaiskulmaan, joka oli Stanleyn kanssa

sovittu yhtymäpaikaksi. Joku osa hänen väestään tuli mukana ja

yhä useampia alkoi taipua matkasuunnitelmaan. Suuri osa kuitenkin

pysyi itsepintaisena, koska mahdilaiset hetkeksi olivat lopettaneet

etenemisensä, odottaen apuväkeä Khartumista.

Emin ja Jephson tapasivatkin Stanleyn, jonka perustamaan leiriin

pashan, Casatin ja muiden arvohenkilöitten omaisuutta alettiin järven

rannasta kantaa. Se oli suunnaton työ, sillä kun Emin vihdoin sai

päätetyksi lähteä maakunnastaan, niin toi hän mukanaan semmoisen määrän

kokoelmia ja muita tavaroita, että niiden merimaahan kuljettaminen

näytti sulalta mahdottomuudelta, varsinkin kun hänen väellään oli

pieniä lapsia, jotka olivat kannettavat. Eminin asemille jääneet

kapinalliset yrittivät ennen Stanleyn lähtöä saada hänen leirinsä

salaliiton kautta haltuunsa, anastaakseen ampumavarat, mutta vehkeily

saatiin ilmi ja estettiin.

Yli seitsemän sadan Eminin väkeen kuuluvan hengen kanssa Stanley

huhtikuun 10:ntenä 1889 lähti vaivalloiselle matkalle Sansibaria kohti.

Retkikuntaan kuului kappaleen toista tuhatta miestä, ja kun mukana oli

paljon sairaita ja muutoin heikkoa väkeä, edistyi matkan teko hyvin

hitaasti ja paljon joko kuoli tai oli heikkouden vuoksi jätettävä

taipaleelle. Alkumatkalla Stanley sairastui niin vaarallisesti

muutamain upseeriensa keralla, että täytyi pelätä pahinta. Rautaisen

ruumiinrakennuksensa ansiosta hän kuitenkin toipui ja matkaa jatkettiin.

Matka merenrannalle.

Liittokunta, jonka Stanley oli perustanut Albert Njansan länsipuolella

asuvista heimoista, pysyi viimeiseen saakka hänelle uskollisena,

hankkien hänen väelleen ruokavaroja ja antaen apua rauhanhäiritsijöitä

vastaan. Mutta heti kun retkikunta kulki Albert Njansaan etelästä

laskevan Semlikin poikki, alkoi taistelu, sillä Unjoron tyranni

Kabbarega oli lähettänyt kaalamon kohdalle väkeänsä, »warasurat»,

estämään ylimenoa. Verraten helposti, vaikk'ei ilman uhreja, Kabbaregan

väki voitettiin. Unjoron vihamielisyyden vuoksi Stanley ei kuitenkaan

voinut matkustaa suorinta tietä hänen maansa läpi, vaan hänen täytyi

tehdä pitkä kierros äsken löydetyn Runsoron ympäri. Semlikin takana

oli jälleen osaksi kuljettava aarniometsän kautta, jossa Eminin väki

kovin kärsi. Sanottavaa ruokatavarain puutetta ei kuitenkaan ollut,

ja kun retkikunta tuli lähemmä Albert Edward-järveä, saattoi Stanley

nyt tutkia sen hieman tarkemmin, vaikka auteret estivätkin näkemästä

laajemmalti järveä, sen enempää kuin Runsoroakaan, jonka eteläosa

muodostaa järveen pistävän niemekkeen.

Stairs Runsorolla.

Vähän ennen kuin järvelle saavuttiin, oli Stanley lähettänyt luutnantti

Stairsin pienen joukon keralla käymään vuorella, jolta laski Semlikiin

kymmeniä glasierijokia. Mukanaan 40 sansibarilaista oli Stairs ensin

kulkenut viljeltyjen seutujen kautta, sitten halki laidunmaitten ja

tämän jälkeen pensasvyöhykkeen, jossa alkuasukkaat kiljuivat ja pitivät

pahaa elämää, peloittaakseen rohkean joukon palaamaan. Ilma kävi sitä

kirkkaammaksi ja puhtaammaksi, kuta korkeammalle noustiin, mutta rinne

jyrkemmäksi ja kulku yhä vaikeammaksi. Ensimmäinen yö vietettiin 2500

metrin korkeudessa. Seuraavana aamuna kiipeämistä jatkettiin, kunnes

päästiin neljän taikka viiden kilometrin päähän eräästä lumikukkulasta,

mutta sitten tuli eteen niin paljon rotkoja, että pienen retkikunnan

täytyi lähteä paluumatkalle, etenkin kun sansibarilaisia kovasti

paleli. Ylimmältä saavuttamaltaan kohdalta, jonka korkeus oli yli 3000

metriä merestä, Stairs kuitenkin selvään näki vuoriston sisustan,

jossa korkeimmat kukkulat lumikenttineen ovat, ja luuli vuoristoa

kokonaisuudessaan vanhaksi tulivuoreksi, samoin kuin Kilimandjaro,

Kenia ja Elgon ovat. Myöhemmät matkustajat ovat kuitenkin osoittaneet,

ettei Runsoro ole tulivuori. Se on koholle jäänyt lohko, jonka kahden

puolen maa on vajonnut; vieläpä se itse on entisestä asemastaan

melkoisesti kohonnutkin, niin että sen korkeimpain kukkulain korkeus

on enemmän kuin 5000 metriä merestä. Stanley lausui jo sen arvelun,

että hän oli löytänyt Ptolemaioon kuulut »Kuuvuoret», vaikkei hän nimen

merkitystä tuntenutkaan. Myöhemmät tutkijat mielivät myöntää tämän

otaksuman paikkansa pitäväksi.

Albert Edward-järvi.

Albert Edward-järven vesi oli melko suolaista — järvi on paljon

kuivanut entisestään, ja sen rannoilla oli niin paljon kiteytynyttä

suolaa, että laaja maakunta sieltä sai suolatarpeensa. Kabbaregan

rosvojoukot olivat kuitenkin anastaneet suolapaikat, ja kun Stanley

heidät karkoitti ja poltti heidän kylänsä, saavutti hän siihen määrään

ympäristön heimojen kiitollisen suosion, että hän aina lähelle

Viktoria-järveä sai ilmaiseksi ruokavaroja suunnattomalle matkueelleen.

Emin pashan lahti.

Saavuttuaan Viktoria Njansalle Stanley huomasi, että sen lounaiskulma

pistääkin paljon kauemmaksi etelää kohti, kuin hänen edellisellä

matkallaan laatima karttansa osoitti. Löytämänsä lahden Stanley

nimitti Emin pashan lahdeksi. Elokuun 25:ntenä 1889 retkikunta saapui

Usambioon, Viktoria Njansan eteläpuolella olevaan lähetysasemaan,

jossa Ugandasta karkoitettu Mackay otti sen mitä parhaiten vastaan.

Siitä edelleen matka kävi tuttujen seutujen kautta, mutta täällä

oli toisin paikoin taisteltava, ja veroja jokainen pikkuruhtinas

kiskoi, minkä suinkin sai irti lähtemään. Maa oli saksalaisten

hallussa ja saksalaiset viranomaiset tulivat hyvän matkan Eminiä ja

hänen pelastajiansa vastaanottamaan. Retkikunta saapui joulukuun

5:ntenä Bagamojoon, jossa ylikomissario Wissmann, itse etevä Afrikan

matkustaja, juhli sitä mitä vierasvaraisimmin. Tulojuhlassa Emin

pasha putosi eräältä parvekkeelta kadulle ja loukkasi itsensä niin

vaarallisesti, että pelättiin hänen henkensä menettävän. Puolet Eminin

väestä oli matkalle sortunut. Tämä surullinen tosiasia osoittaa,

kuinka hyvät syyt heillä todenteolla oli ollut pelätä pitkää matkaa

Sansibariin ja kuinka hyvällä syyllä Emin oli epäröinyt. Oleskeltuaan

Bagamojossa jonkun aikaa maanmiestensä saksalaisten seurassa Emin

pasha julkisesti ilmoittikin, että hänet oli puoliväkisin tuotu pois

maakunnastaan, ja mikäli asiaa tunnetaan, oli Stanleylla tosiaan

siihen suuntaan käyviä ohjeita, koska oli aikomus liittää tuo maakunta

suojelusalueeseen, jota Brittiläinen Itä-Afrikan komppania paraillaan

puuhasi, tai ainakin estää sitä joutumasta saksalaisten haltuun.

Eminin loppuvaiheet ja kuolema.

Ei siis ollut mikään odottamaton asia, että Emin saamistaan vammoista

toinnuttuaan rupesi Saksan palvelukseen. Jo huhtikuussa 1890 hän lähti

Sansibarista retkelle Afrikan sisäosiin, vaikka hänen silmätautinsa

olikin siihen määrään pahentunut, että hän oli puolisokea. Emin samosi

t:ri Franz Stuhlmannin keralla Viktoria Njansalle ja perusti sen

länsirannalle, Kageran suistamon eteläpuolelle, Bukoba nimisen aseman.

Sitten alkoivat kuitenkin kaikenlaiset vastoinkäymiset, matkavaikeudet,

riidat saksalaisten viranomaisten kanssa ja molemminpuoliset

väärinkäsitykset. Eminin retkikunnassa alkoivat rutot raivota ja väki

kapinoida. Lisäksi hän itse sairastui, jonka vuoksi hänen päiväkirjansa

loppuajoilta ovatkin kovin synkkämieliset. Erottuaan t:ri Stuhlmannista

hän vastoin ohjeitansa samosi Albert Edward-Njansan eteläpuolitse

Kongo-valtion alueella, kulkeakseen aarniometsän poikki Kongo joelle.

Metsän rajoilla hän oleskeli useita kuukausia Undusuma maassa,

seuduissa, joissa ei kukaan ennen häntä ollut käynyt. Hän löysi tällä

retkellä Albert Edward-Njansan eteläpuolisen suuren vulkaanimaiseman.

Maaliskuussa 1892 hän tautien heikontaman joukkonsa keralla lähti

Kongolle ja saapui Ipotcon, Aruwimin rannalle, jossa Stanley oli niin

monta kertaa käynyt. Hän matkusti sitten jonkun aikaa arabialaisten

seurassa, mutta nämä olivat hänelle kiukuissaan siitä, että hän

saksalaisella alueella oli pitänyt niin kovalla heidän maanmiehiään,

ja murhauttivat hänet Kinenassa, 130 kilometrin päässä Stanleyn

putouksilta, lokakuun 23:ntena 1892. Belgialaiset, jotka paraikaa

ahdistivat Kongo-valtion alueella asuvia arabialaisia, kostivat hänen

murhansa.

Eminin väki.

Mainittakoon tässä yhteydessä muutama sana niistä kapinoitsijoista,

jotka eivät seuranneet maaherraansa meren rannalle, vaan mieluummin

jäivät maakuntaansa odottamaan mahdilaisten eli dervishien hyökkäyksiä.

Heidän aikomuksensa oli jo ollut luovuttaa Emin ja hänen uskollisimmat

upseerinsa dervisheille ja sitten itse yhtyä heihin, vaikkei tästä

tullut mitään. Fadl-el Maulan johdolla kapinoitsijat pitivät hallussaan

Wadelaita, dervishit taas sen pohjoispuolella olevaa Redjafin asemaa.

V. 1893 Fadl-el-Maula ja suuri osa hänen väestään rupesi Kongo-valtion

palvelukseen, mutta johtaja sai jo seuraavana vuonna s tumaansa

taistelussa dervishejä vastaan ja loput hänen väestään pakeni Ugandaan,

ruveten siellä Englannin palvelukseen.

Stanleyn loppuelämä.

Eurooppaan palattuaan päätti Stanley jättää Afrikan tutkimisen ja

avaamistyön jatkamisen nuoremmille voimille. Hän olikin saanut toimeen

enemmän kuin kukaan ennen häntä, Livingstonea lukuun ottamatta. Kongon

tutkiminen oli yhdellä iskulla selittänyt koko Sisä-Afrikan vesistöolot

ja osoittanut, kuinka suunnaton ala jättiläisjokea hyväksi käyttäen

voitiin helposti avata eurooppalaiselle yritteliäisyydelle. Itse hän

oli suorittanut ensimmäisen tienraivauksen, perustanut nuoren valtion

tukipisteet, joista sen vaikutusvalta on levinnyt kautta suunnattoman,

alkuperäisimpäin sivistysolojen kannalla elävän alueen. Alkuasukkaat

ilmaisivat »Bula Matarin», s.o. »kallioiden murtajan» nimellä, kuinka

hekin käsittivät hänen työnsä merkityksen.

Stanleyn toimia, hänen ankaruuttaan väkeään kohtaan ja valmiuttaan

asevoimalla kurittamaan alkuasukkaita, jotka hänen retkiään ehkäisivät,

on arvosteltu Euroopassa hyvinkin ankarasti, vaikka usein hyvin

puuttuvalla asiantuntemuksella. Kieltämättä hän uhrasi paljon väkeä

tarkoitusperiensä voittamiseksi, mutta hänen puolustuksekseen on

sanottava, että se enimmäkseen tapahtui edeltäpäin arvaamattomain

olojen pakosta, hänen kerran, kuten Aruwimin suurissa aarniometsissä,

jouduttua taipaleelle, jolta oli mahdoton palata. Hän oli miehiään

kohtaan sekä ankara että ystävällinenkin, kuinka he hänen mielestään

kulloinkin ansaitsivat, ei säästänyt ruoskaa, mutta palkitsi heidät

myös auliilla kädellä, kun vihdoin satamaan saavuttiin. Ja huolimatta

matkoilla koetuista suunnattomista kärsimyksistä hänen entiset

miehensä, kuten Uledi, tarmokkaan esimiehen perikuva, joka ei koskaan

vaaraa väistänyt, olivat yhä valmiina hänen kerallaan uusille retkille

lähtemään. Stanleyn mustat seuralaiset käsittivät täydelleen ne

suurtyöt, jotka he olivat ankaran isäntänsä johdolla suorittaneet, ja

ne täyttivät heidät itsetietoisuudella ja ylpeydellä. He tiesivät, että

he olivat ansainneet sankarin nimen.

Eurooppaan palattuaan Stanley sai osakseen suurenmoisia

kunnianosoituksia, mutta oma koti ja hienosti sivistynyt

taiteilija-puoliso olivat hänelle nyt enemmän arvoiset kuin koko

Afrikka aarteineen. Mentyään naimisiin ja Englannin kansalaiseksi

ruvettuaan hän antoi valita itsensä parlamenttiin ja otti jonkun verran

osaa valtiolliseen elämään. Kongovaltion etuja hän edelleenkin koetti

monella tavalla edistää. V. 1899 hänet aateloitiin. Stanleyn elämän

lanka katkesi Lontoossa toukokuun 10:ntenä 1904. Kuollessaan hän oli

kuudenkymmenenneljän vuoden vanha.