»Kuitenkaan, mieheni — vaikka tämä virta on niin suuri, niin leveä ja
syvä, ei ole kukaan ihminen vielä kulkenut sitä matkaa, joka vie tästä
paikasta suolamerelle, missä valkoiset ystävämme asuvat. Minkätähden?
Sentähden, että sallima oli antanut sen meidän tehtäväksemme.»
»Ah, ei! ei, ei!» huusi väki, pudistaen päätänsä.
»Niin», jatkoi Stanley koroittaen äänensä, »minä sanon teille ystäväni,
että aikojen alusta tähän päivään saakka on ollut sallittu, että me sen
tekisimme. Se on meidän työmme, eikä kenenkään muun. Se on sallimuksen
ääni! Ainoa Jumala on määrännyt, että virta tulee tänä vuonna koko
pituudessaan tunnetuksi! Meidän ei enää tarvitse ponnistaa ja kärsiä,
ei pelätä kauheassa pimeässä; me kuljemme veneellä, emmekä poikkea
joelta muille teille. Tänään työnnän veneeni virran vesille, enkä jätä
sitä, ennenkuin olen lopettanut työni. Sen vannon.
»Ja kuulkaa nyt, te wangwanat (vapaat sansibarilaiset)! Te, jotka
olette seuranneet minua matkallani erämaiden läpi ja purjehtineet
kanssani suurien järvien ympäri. Te, jotka olette seuranneet minua
lasten tavoin, seuranneet isäänne aina tänne asumattomaan maahan
saakka — tahdotteko todella jättää minut tänne? Täytyykö minun
valkoisen veljeni kanssa yksinäni lähteä matkalle? Tahdotteko palata
takaisin ja sanoa valkoisille ystävilleni, että jätitte minut tänne,
tähän villiin seutuun, ja heititte minut tänne kuoleman omaksi? Vai
tahdotteko te, joita kohtaan minä olen ollut niin hyvä ja joita minä
rakastan aivan kuin omia lapsiani, tahdotteko te sitoa minut ja viedä
minut väkivallalla takaisin? Puhukaa, arabialaiset! Missä ovat nuoret
leijonamieliset mieheni? Puhukaa, wangwanat, ja näyttäkää minulle ne,
jotka uskaltavat seurata minua!»
Uledi, majoitusmestari, juoksi Stanleytä kohden, heittäytyi maahan
hänen eteensä ja sanoi, syleillen hänen polviansa:
»Katso minuun, herra! Minä olen yksi niistä. Minä tahdon seurata sinua
kuolemaan saakka!»
»Ja minä», huusi Kasheeshe.
»Ja minä», sanoi pieni Mabruki ja astui esiin.
»Ja minä, ja minä, ja minä!» huusi »Lady Alicen» miehistö.
»Hyvä! Tiesin, että minulla on ystäviä. Te, jotka tahdotte ottaa osaa
tuleviin seikkailuihini, asettukaa toiselle puolelleni, että voin
laskea lukunne.»
Heitä oli kahdeksanneljättä luvultaan! Yhdeksänkymmentäviisi seisoi
paikoillaan virkkamatta sanaakaan.
»Minulla on kyllin monta miestä. Niin, vain teidänkin kanssanne,
ystäväni, pääsen merelle. Mutta meillä on aikaa kyllin. Emme vielä ole
rakentaneet kanoottejamme. Emme vielä ole eronneet arabialaisista.
Tulemme vielä kulkemaan pitkät matkat Tippu Tipin kanssa. Ehkäpä vielä
tapaamme ystävällisiä ihmisiä, joilta saamme ostaa kanootteja. Ja olen
varma siitä, että ne yhdeksänkymmentäviisi miestä, jotka nyt pelkäävät
jatkaa matkaa kanssamme, eivät eronhetkellä jätä veljiänsä, herraansa
ja valkoista veljeänsä, vaan purjehtivat heidän kanssaan virtaa alas.
Kuitenkin kiitän teitä, enkä tule unhottamaan nimiänne.»
Väkijoukko hälveni ja kukin meni askareihinsa.
Vihamielisiä alkuasukkaita.
Tippu Tip koetti kaikenlaisilla pelotuksilla edessä olevista vaaroista
saada Stanleyn luopumaan tuumastaan, mutta tämä pysyi jäykkänä ja
antoi koota »Lady Alicen». Toiselle puolelle oli kuitenkin keräytynyt
paljon vihamielisiä maanasukkaita, jotka eivät millään hinnalla
suostuneet kuljettamaan retkikuntaa omalle puolelleen. Sanottuaan
tämän he alkoivat laulaa hurjinta, salaperäisintä laulua, mitä Stanley
oli milloinkaan kuullut; se päättyi aina heidän sotahuutoonsa »Uuhhu,
uuh-hu-hu-hu!» Stanley yritti kuitenkin päästä heidän kanssaan
hyviin väleihin ja nämä lopulta suostuivat tulemaan joen saareen
veriveljeysliittoa solmimaan, mutta aikoivatkin käyttää tilaisuutta
tappaakseen Pocockin seuralaisineen. Stanley oli kuitenkin moisen
mahdollisuuden varalle ryhtynyt varotoimiin ja onnettomuus siten
vältettiin. Stanley vei nyt veneellään muutaman kymmenen miestä
toiselle rannalle, ja kun nämä olivat saaneet siellä jalansijaa,
niin suostuivat maanasukkaat kuljettamaan sinne kanooteillaan
loput. Seuraavana päivänä retkikunta aikoi yhä parantaa suhteita,
mutta maanasukkaat olivatkin lähteneet kaikki pakoon, jättäen
pääkalloriveillä koristetut kylänsä tyhjiksi. Pitkin matkaa olivat
kylät edelleenkin tyhjinä, metsistä kaikui »Uuh-hu-hu-hu!» missä vain
retkikunta liikkui, ja pienempien osastojen kimppuun hyökättiin.
Stanley pienen joukon keralla laski jokea, pääosa retkikunnasta samosi
rantoja, milloin ei eksynyt kauemmaksi sisämaahan, jossa täytyi
tapella. Maaosaston keskuudessa alkoivat taudit, varsinkin isorokko,
tehdä tuhojaan. Kuudesta rannoilta löydetystä kanootista tehtiin uiva
sairashuone, joka »Lady Alicen» keralla laski jokea.
Ensimmäinen koski.
Pian saavuttiin sitten ensimmäiselle koskelle, jota veneellään
tutkiessaan Stanley oli vähällä joutua väijytykseen. Kaksi hänen
kanooteistaan, joissa viisi miestä omin lupinsa koetti laskea kosket,
oli pyörteissä kaatunut, miehet olivat nousseet niiden pohjalle, mutta
samalla oli puolenkymmentä villikanoottia hyökännyt heidän kimppuunsa.
Stanleyn neuvokkuuden kautta haaksirikkoutuneet kuitenkin saatiin
pelastetuiksi. »Lady Alice» kannettiin koskien ohi, kanootit saivat
laskea ne tyhjinä.
Markkinapaikat.
Tällä osalla Lualabaa eli Livingstonea, jonka nimen Stanley joelle
antoi, oli omituisia heimojen välisiä kauppapaikkoja aina 5—7
kilometrin päässä. Nämä paikat, jotka olivat puolueetonta aluetta,
olivat suuria avoimia ruohokenttiä, joitten keskellä oli kauniita
puuryhmiä, taustana läpitunkematon synkkä aarniometsä, etusivulla leveä
joki. Määräpäivinä markkinapaikoille kokoontui väkeä sekä lähiseudusta
että etäämpääkin metsistä ja kaukaa joen itäpuolelta. Jonkun aikaa
markkinapaikalla sitten vallitsi mitä vilkkain elämä, mutta kun päivä
oli puolesta ohi, hajaantui rahvas taas, ja apinat ja papukaijat olivat
sitten paikan ainoat asukkaat.
Joulukuun 5:ntenä retkikunta saapui Ikonduun, hyvin suureen kylään,
taikka oikeammin kyläryhmään, sillä siihen kuului monta kylää, joitten
väliä oli vain joku sata metriä. Niitten kaikkien läpi kulki katu, joka
oli nelisen kilometriä pitkä. Majain takana oli lehtoja, joissa oli
banaani- ja palmuryhmiä. Kussakin majassa asui aina kaksi perhettä,
joilla oli kummallakin oma päätyhuoneensa; keskimmäinen huone oli
yhteinen. Rakennusmalli päätyineen ja kaltevine kattoineen oli sama
kuin Manjemassa, mutta täällä seinät olivat ruohoista. Majoissa oli
akkuna-aukot ja kaiken kaikkiaan ne olivat sangen kuivat ja viihdykkäät
ja pitivät hyvin sadetta, jota tuli kaatamalla. Avoimella paikalla
kylien välissä olivat päälliköitten haudat, pienet rukoushuoneet
päällään. Kylä oli aivan tyhjänä, mutta elintarpeita oli kyllä.
Banaaneja oli puissa suuria rypäleitä, puutarhoissa oli melooneja,
kassavaa, maapähkinöitä ja sokeriruokoa yllin kyllin. Siitä huolimatta
retkikunnan tila nyt oli sangen arveluttava. Tippu Tipin väessä
teki isorokko tuhojaan, punatautikin sorti väkeä, kymmeniä sairasti
pistosta, parikymmentä pahoja jalkahaavoja, toisilla oli rintakuumetta
ja lavantauti oli alkanut itseänsä näytellä. Ei kulunut ainoatakaan
päivää joen saamatta paria uhria. Stanley ja Pocock koettivat parhaan
taitonsa mukaan kurjuutta lieventää. »Usein retkikunnan vihdoin
saapuessa määrättyyn leiripaikkaan olin vähällä puhjeta itkuun
nähdessäni ne kurjat sairaat raukat, jotka horjuen astuivat kylään.
Mitä surkuteltavaa elämää! Koko ajan kulkea kohti hautaa!» Onneksi
löydettiin Ikondusta suuri, vaikka vanha ja vuotava kanootti. Kun se
oli korjattu, mahtui siihen 60 sairasta.
Kääpiö.
Täällä Stanleyn miehet saivat kiinni kääpiön, joka myrkkynuolineen
oli väijynyt retkikunnan ohikulkua. Kun ei varmaan tiedetty, olivatko
nuolet myrkytetyt, oli Stanley riipaisevinaan kääpiötä käsivarteen
hänen nuolensa kärjellä, mutta pikkumiehelle tuli niin ankara hätä,
ettei kenelläkään sen jälkeen voinut olla epäilystäkään hänen
aseittensa tappavasta voimasta.
Retkikunta kulki sitten sen paikan ohi, jossa Lualaba saa itäpuolelta
Lira joen, ja tuli pian sen jälkeen suureen kylään, jonka nimi oli
Unja-Nsingi. Tuskin oli ennätetty majautua, ennenkuin vastakkaiselta
rannalta kuului sotatorvien toitotusta ja neljätoista isoa kanoottia
nousi vastavirtaan. Tultuaan aivan kylän eteen järjestyivät
alkuasukkaat taistelurintamaan ja vaativat⁻, että tultaisiin joelle
voimia koettelemaan. Kun Stanley ei voinut heidän kehoitustaan
noudattaa, lähestyivät he rantaa kiljuen ja meluten ja alkoivat ampua
myrkytettyjä nuoliaan. Ensimmäinen yhteislaukaus kolmestakymmenestä
kivääristä kuitenkin sai heidät nopeasti pakenemaan, ja kun ampumista
sitten jatkettiin, niin eivät he enää uskaltaneet lähestyä. Stanley
lähti nyt Tippu Tipin kanssa joelle ja silloin alkoi tappelu uudestaan.
Mutta kiväärit nopeaan ajoivat vihollisen karkuun. Stanleyn väestä
kolmeen sattui myrkytetty nuoli, mutta kun haavat heti käsiteltiin
syövytysaineella, eivät ne tuottaneet sen pahempia seurauksia.
Stanley oli huolissaan Pocockin puolesta, joka oli jäänyt jälkeen
maaosaston keralla, mutta parin päivän kuluttua se kuitenkin saapui
leiriin, oltuaan eksyksissä ja menetettyään miehen taistelussa
alkuasukkaitten kanssa. Kolme oli sitä paitsi kuollut isoonrokkoon, ja
ennenkuin Unja-Nsingistä lähdettiin, sai virta vielä lisäksi kahdeksan
uhria. Sairaskanootti oli täpötäysi ja varustettiin katoksella
auringonpaistetta ja sadetta vastaan. Seuraavina päivinä yhä kuoli
väkeä, muun muassa kaksi Tippu Tipin suosikkivaimoista, mutta yhä
jatkettiin matkaa. Joulukuun 18:ntena veneet, jotka kulkivat edellä,
saapuivat aamupäivällä markkinapaikalle, jonka kohdalla Stanley laski
maihin. Vastapäätä oli joessa iso saari, johon paikalla alkoi kokoontua
asestettua väkeä. Mutta onneksi Stanleyn miehet saivat kiinni muutamia
alkuasukkaita, näitten palatessa markkinapaikalta kyliinsä, ja kun
näitä kohdeltiin hyvin, saivat he saarelle kokoontuneet sotaiset
maanmiehensäkin rauhaan taipumaan, ja kun Stanley lähti matkaa
jatkamaan, kaikuivat hänen takanaan hyvän matkan toivotukset; »Rauhassa
matkustakaa!»
Taisteluita.
Mutta rauhaa ei kestänyt kauaa. Tuskin olivat veneet soutaneet muutaman
kilometrin, ennenkuin rannalta alettiin salaväijytyksestä ampua,
sairasveneessä yksi päällysmiehistä sai nuolen rintaansa ja Stanley
itse oli vähällä tulla haavoitetuksi. Nopeasti hän laski kauemmaksi
joelle, kulki vähän alemmaksi ja meni asumattoman markkinapaikan
kohdalla maihin. Osan miehistään hän asetti väijyksiin, osan keralla
kiiruumman kautta rakensi pienen varustuksen, ja tuossa tuokiossa
alkoivatkin torvet soida, huudot raikua ja pyssyt paukkua. Alkuasukkaat
tekivät metsästä raivoisan hyökkäyksen, joka kiivaan taistelun jälkeen
torjuttiin. Hyökkäys uudistui kerran toisensa jälkeen, toisinaan
viholliset pääsivät aivan varustuksen viereen saakka ja Stanleyn väestä
jotkut jo mielivät paeta veneisiin, mutta pyssyt lopulta tehosivat,
pelkureita pidettiin tarkasti silmällä ja parin tunnin taistelun
jälkeen hyökkääjäin pimeän tultua täytyi vetäytyä takaisin. Mutta
vielä kauan pimeässäkin norsunluisten sotatorvien ääni ulvoi metsissä
ja silloin tällöin suhahti leiriin myrkkynuoli. Yöllä yritettiin
salahyökkäystä, mutta sekin saatiin torjutuksi. Aamun tullen Stanley
souti »Lady Alicella» joen toiselle rannalle ja näki sieltä, että hänen
leirinsä oli vain puolen kilometrin päässä suuresta kylästä, jonka
ympärillä oli uhkeita banaani- ja palmulehtoja, ja siitä hän arvasi
tulleensa Vinja-Njaraan, josta hän oli jo ennen huhuja kuullut ja jota
hallitsi ylen mahtava päällikkö. Stanley teki nopean päätöksen. Hän
keräsi kiiruimman kautta väkensä veneihin ja laski kappaleen matkaa
alaspäin ensimmäisen kylän kohdalle, joka oli tyhjänä, ja anasti sen,
ennenkuin villit olivat huomanneet ryhtyä sitä estämään. Kylä tuota
pikaa pantiin puolustuskuntoon, miehiä asetettiin puihin, jott'eivät
alkuasukkaat päässeet korkean ruohon suojassa lähestymään, ja pian
alkoi taistelu uudelleen. Yksi vihollisista saatiin elävänä vangiksi.
Kun hyökkääjät oli saatu peräytymään vastahyökkäyksen kautta, antoi
Stanley hävittää kylän ympäriltä korkean ruohon ja kummankin portin
eteen kaivaa ampumahaudat. Kun vihollinen seuraavana aamuna uudisti
hyökkäyksen, sai se kahta lämpöisemmän vastaanoton ja peräytyi
tuota pikaa. Hyökkääjät nyt tyytyivät vain soittamaan norsunluisia
luikkujaan ja ulvomaan »bo-bo'tansa». Siihen saakka oli sotahuuto
ollut »Uh-hu-hu!», mutta täällä Vinjan-Njarassa se oli: »Bo-bo, bo-bo,
bo-boo!»
Puolen päivän aikaan nousi virtaa suuri joukko kanootteja, joissa oli
monta sataa alkuasukasta. Ne laskivat ensin sivu, mutta kilometrin
verran vastavirtaan melottuaan äkkiä kääntyivät takaisin ja sotatorvien
töristessä ja huutojen kaikuessa soutivat kylää kohti. Samalla alkoi
metsästäkin purkaa hyökkääjiä ja ennenkuin vielä leirissä joka mies
oli paikoillaan, tehtiin joka puolelta hyökkäys. Pocock ja eräs
arabialaispäällikkö kahdenkymmenen miehen keralla pitivät aisoissa
metsästä hyökkääviä, Stanley itse kahdenkymmenen miehen keralla
puolusti virtarintamaa. Hänen väkensä oli vähitellen tottunut tappeluun
ja alkanut luottaa johtajiinsa. Se osoitti nyt ilahduttavaa rohkeutta
ja tarmoa. Puolen tunnin kuluttua Tippu Tip onneksi saapui apuun ja
samalla hyökkääjät kääntyivät pakoon sekä maalla että joella, uhaten
kuitenkin edelleenkin pitää huolta siitä, etteivät muukalaiset pääsisi
heidän käsistään.
Stanley ryöstää kanootteja.
Stanley oli iloissaan, kun näin kaikki jälleen olivat koossa, vaikka
maaretkikunta olikin mitä surkeimmassa kunnossa. Hän jakeli väelleen
kangasta lahjaksi, kutsui uskollisimmat miehensä luokseen ja ilmoitti
heille aikovansa käydä ryöstämässä viholliselta kanootit, jottei
hyökkäystä enää voitaisi joen puolelta uudistaa. Samana yönä tuuma
toteutettiin. Itse hän parhaitten miestensä keralla meni »Lady
Aliccen», mutta lähetti Pocock'in toisen osaston keralla sopivaan
paikkaan vähän alemmaksi virralle. Ääneti liukui Stanleyn vene yön
suojassa kohti vihollisten tulia, eikä kauaa kulunut, ennenkuin tyhjiä
kanootteja alkoi virran mukana liukua sitä paikkaa kohti, jossa Pocock
oli niitä odottamassa. Ennen päivän valkenemista oli näin anastettu
kolmekymmentäkuusi kanoottia, jotka kaikki soudettiin leiriin. Veneensä
menetettyään vinja-njaralaiset äkkiä malttoivat mielensä ja pyysivät
rauhaa. Viisitoista kanoottia he saivat takaisin ja sitten tapahtui
veriveljeyden solmiminen, eikä hyökkäyksiä enää uudistettu. Retkikunta
oli taisteluissa menettänyt neljä miestä, mutta se oli saanut arvokkaan
omaisuuden, joka varmaan pelasti paljon useamman hengen loppumatkalla.
Tippu Tip kääntyy takaisin.
Samana päivänä Tippu Tip ja muut arabit ilmoittivat, että he nyt olivat
varmasti päättäneet palata takaisin, eikä Stanley enää tahtonut heitä
pidättää. Heidän olisikin ollut vaarallista kulkea kauemmaksi, kun
miehiä kuoli tauteihin harva se päivä. Runsaasti Stanley korvasi sen
avun, jonka oli arabialaisilta saanut.
Joulupäivä vietettiin erittäin iloisesti ja hupaisesti. Aamulla
tarkasti Stanley kaikki miehensä ja osoitti heille heidän kanoottinsa.
Kilpasoutu eri kanoottien välillä pantiin sitte toimeen ja ne
miehistöt, jotka kunnostautuivat, saivat kankaita palkinnoksi.
Ilta vietettiin kilpajuoksulla, johon palkinnon toivossa myöskin
arabialaiset ottivat osaa, suureksi huviksi kansalle. Loistokohta oli
kilpailu mainion Tippu Tipin ja Francis Pocockin välillä. Arabialainen
valmistautui tavattomalla päättäväisyydellä kilpailemaan palkinnosta,
jona oli runsaasti koristettu isonlainen hopeapikari ja malja. Vaikka
Frank pani kaikkensa, vei arabialainen jäntevine jäsenineen kuitenkin
voiton. Sen jälkeen kilpailivat retkikunnan pikku pojat Tippu Tipin
väen pikku poikain kanssa ja lopuksi tuotiin kymmenen nuorta naista
kilpailemaan palkinnosta. Heidän esiintymisensä kilpajuoksuradalla
herätti meluisaa iloa satojen katselijain joukossa. Muutamat olivat
hyvin kankeita, toiset sitävastoin sitä ketterämpiä ja nopeampia.
Tämä harvinainen juhla päätettiin tanssilla, johon otti osaa sata
villiä täysissä tamineissa. Tanssia säestettiin rummuilla ja
norsunluuluikuilla.
Matkan vaikeudet voi arvata siitä, että oli tultu vasta 280 kilometriä
Njangvesta. »Lady Alicella» ja 23 hyvällä kanootilla retkikunta lähti
virtaa edelleen laskemaan ja Tippu Tipin väki lauloi rannalta eron
hetkellä juhlallisen sointuvan jäähyväislaulun. »Kuinka se kuului
somalta, kun virran mukana liu'uimme heidän sivuitseen. Metsä näytti
olevan täynnään säveliä, virta näytti hellyydellä kantavan niitä
luoksemme ja hengitystämme pidätellen kuuntelimme tätä liikuttavaa
laulua, joka kylläkin selvään puhui meille jäähyväisistä ja ystävien
erosta ja siitä, ettei koskaan enää tavattaisi. Vihdoin olimme
laulavain kohdalla. Kirjaviin vaatteihinsa puettuna seisoi Tippu
Tipin väki rannalla. Laulaen he lausuivat meille jäähyväisensä ja
meidän sydämemme olivat niin täynnään, ettemme voineet puhua. Parin
minuutin kuluttua Vinja-Njara oli jäänyt taaksemme, sävelet vähitellen
heikontuivat ja pian olimme ypöyksinämme.»
Vaieten jatkettiin matkaa, ja vasta nyt Stanley huomasi, kuinka
mahtavaa vihollista vastaan hän oli sotinut, sillä Vinja-Njaran
alapuolella oli lähekkäin neljätoista suurta kylää rehevine banaani-
ja palmulehtoineen. Joki oli siitä eteenpäin saaria täynnään ja sen
rannat olivat jotenkin hyvin asutut. Oppaita ja luotseja otettiin,
mistä saatiin, mutta useammin oli taisteltava. Stanley oli Tippu
Tipiltä saanut kaksi nuorta tulkkia, mutta suotta he huutelivat
»Sennennehiään!» (rauha), vastaukseksi villit huusivat maalta: »Me
emme välitä teidän ystävyydestänne, ja jollette palaa takaisin,
niin me syömme teidät! Lihaa! Lihaa! Me saamme paljon lihaa!
Bo-bo-bo-bo! Bo-bo-bo-bo!» Stanley ei oikein tiennyt, oliko hän
hereillä, vai näkikö unta, niin naurettavalta tuntui, kun häntä
katseltiin samoilla silmillä, kuin millä herkkusuu katselee oivaa
paistia taikka salvokukkoa. Ja kun eräänkin kerran lihava julma mies
lähimmästä viholliskanootista häntä kohti suuntasi keihäänsä, tähtäili
ja heitti, niin hän, katsellessaan kiiluvaan terään ja vihollisen
julmiin, tuijottaviin silmiin, tunsi itsensä melkein samalla tavalla
lumotuksi kuin teurastettava lammas. Mutta Kun keihäs oli hänen
ohitseen suhahtanut ja veneen pudonnut, oli lumouskin kadonnut. Viiden
minuutin taistelun jälkeen tie jälleen oli vapaa ja matkaa voitiin
jatkaa. Virrassa uiskenteli kilpiä ja ne koottiin veneihin, niistä kun
saatiin hyvät rintavarustukset. Myöhemmin samana päivänä kuljettiin
kirkasvetisen Urindin suun sivu, joka oli 400 metriä leveä.
Uuden vuoden päivänä kuljettiin kautta asumattomien ihanien seutujen,
ja kahden puolen kohosi rannoilla aarniometsä kuin korkea seinä.
Mutta paikalla kun lähestyttiin asuttuja alueita, oli rauha lopussa.
Molemmilla rannoilla, sekä saarilla että mantereella, kaikui metsissä
sotarumpujen jytinä ja keulan eteen ilmestyi palmujen siimeksestä
kanootteja sulkemaan tietä. »Tänään saamme syödä vajiva-lihaa!»
huudettiin veneistä tervehdykseksi, ja samalla alkoi taistelukin, joka
kuitenkin loppui lyhyeen.
Uuden vuoden toisena päivänä oli taisteltava aamusta iltaan, sillä
joka kylästä, jonka ohi matkattiin, asukkaat hyökkäsivät taisteluun.
Eräästä kylästä tuli joelle kolmekymmentä sotavenettä ja kaikkiin
rauhan ehdotuksiin vastattiin ilkkuen. Muuan, jolla oli oven kokoinen
suorakulmainen kilpi, osoitti pitkällä keihäällään retkikunnan
tulkkia, jonka Tippu Tip oli Stanleylle antanut, ja kysyi, puhuiko
tämä totta — »luulimmeko me voivamme puijata heiltä niin paljon lihaa
muutamalla simpukalla ja vähällä kuparilla.» Stanley antoi ampua
heitä rautaromulla ja nälkäiset villit soutivat kiiruumman kautta
pakoon. Yöllä käytiin retkikunnan leirin kimppuun, mutta lähettämällä
joukon kiertämään sala-ampujat Stanley karkoitti heidät, vieläpä sai
kolme kovin ilkeän näköistä miestä vangiksikin. Näitä kohdeltiin
ystävällisesti ja seuraavana päivänä Stanley sai heiltä hyvin tärkeitä
tietoja edessä olevista koskista, joissa villit otaksuivat retkikunnan
ehkä hukkuvan.
Sen-nen-neh!
Joskus vastasivat villit kuitenkin ystävällisestikin sennenneh sanaan,
jota tulkit huutelivat heille tunteellisella määkyvällä äänellä, ja
kaikkien iloksi toistivat tätä sanaa enemmän kuin tuhannesta suusta.
»Sen-nen-neh! Sennenneh! Sennenneh!» kaikui kilvalla, kun kukin koetti
huutaa kovempaa kuin toiset.
Puolen tuntia kulkivat veneet kerran alas jokea tällä tavalla ja
vaihtoivat villein kanssa, jotka olivat omissa kanooteissaan,
ystävällisiä silmäyksiä ja tunteellisia senneneh-huutoja. Retkeläiset
huomasivatkin, että oli jonkinlainen taikavoima sennenneh-sanan
pitkäveteisessä ja lempeässä lausumisessa. Ne ystävälliset
villit, joiden kanssa he vaihtoivat näitä yksinkertaisia määkyviä
kohteliaisuuksia, osoittivat heille käytöksellään, että se tehosi kuin
taikatemppu, kun venytti joka sanaa äänellä, joka vapisi alakuloisesta
valituksesta.
Retkeläiset tulivat vihdoin kauniiseen banaanilehtoon, joka takana
olevaa tummaa aarniometsää vastaan näytti vielä suloisemmalta ja
miellyttävämmältä. Tämän lehdon kohdalla nähtiin rannassa sadoittain
miehiä ja vaimoja seisomassa ja istumassa, uteliaasti katsellen
lähestyvää veneistöä.
Eräs soutajista huusi »sennenneh» mitä parhaalla vaikutuksella. Tuskin
oli viimeinen ääni lakannut kaikumasta, ennenkuin »sennenneh» kuului
joka suusta rannalla olijain joukosta, pitkäveteisenä, kaikuvana,
kunnes molempien rantojen kaiut toistivat heidän huutoansa ynnä sen
sanoin kuvaamatonta hauskaa nuottia. Ääni oli maanasukkailla lempeä,
miesten ryhti ja naisten läsnäolo osoitti rauhallista mielialaa,
ja sen vuoksi annettiin käsky laskea ankkuriin. Viitattiin eräässä
kanootissa olevia villejä tulemaan lähemmäksi, mutta nämä vastasivat
nytkäyttämällä olkapäitään, eivätkä tahtoneet ottaa päällensä
edesvastuuta seurustelun alkamisesta muukalaisten kanssa. Stanley
kääntyi heidän rannalla olevain toveriensa puoleen, sillä välimatka oli
tuskin 100 jalkaa. Nämä rupesivat kovaäänisesti nauramaan, kuitenkin
ilman pilkkaa tai ylenkatsetta. Stanley ja hänen miehensä ojensivat
ulos kätensä heitä vastaan, kämmenet käännettyinä ylöspäin ja pää
kallellaan, ja pyysivät heitä katsomaan heitä ystäviksi, jotka olivat
hyvin kaukana kotoaan ja olivat joutuneet harhateille, mutta koettivat
löytää takaisin oikeaa tietä seuraamalla virran mukana.
Vaikutus tästä oli erinomainen. Koko parvi näytti lankeavan hellyyden
haaveisiin. He tuhlailivat osanotonnäytöksiään ja äkkipikaa syntyi
ystävällinen sananvaihto.
Stanley kohotteli erivärisiä pitkiä helminauhoja ja näytti heille
sinisiä, punaisia, valkoisia, keltaisia ja mustia.
»Oi, voi!» huokaili moni rannalla ja päitä kallistettiin päitä vastaan,
ihastellen ja ylistellen.
»Kas niin, ystäväiseni, tulkaa tänne ja puhelkaamme. Tulkaa yhdellä
ainoalla kanootilla. Tämän saa se, joka uskaltaa tulla lähimmäksi
meitä», sanoi tulkki.
He näyttivät epäröivän hetkisen, muutamat poistuivat, mutta palasivat
pian taas tuoden meloonia, kananpoikia, banaaneja ja kasviksia y.m.,
jotka kaikki vietiin alas erääseen pieneen kanoottiin. Kaksi naista
astui siihen ja souti rohkeasti paikalle, Stanleyn väen ja rannalla
olevien villien ollessa juhlallisen hiljaisina.
»Poika», sanoi Stanley Mabrukille, pyssynkantajalleen, »kun kanootti
asettuu veneemme viereen, niin tartu lujasti siihen kiinni, äläkä
päästä sitä eroamaan». Kanootti molempien mustien kaunotarten kanssa
tuli yhä lähemmäksi, ja sitä kohteliaammaksi tuli Stanley, sitä edemmä
ojenti hän kätensä ynnä nuo viehättävät loistavat helmet.
Vihdoin saapui kanootti paikalle ja asettui Stanleyn veneen viereen.
Mabruki tarttui kohta kiinni siihen aivan huomaamatta. Stanley jakoi
heille helminauhat. »Kas tuossa! tuossa on sinulle — ja tässä sinulle»,
sanoi hän ja jakoi helmet perässä olevan naisen ja hänen toverinsa
välillä.
He taputtivat ihastuneina käsiänsä ja näyttivät lahjojansa niille,
jotka seisoivat rannalla; vilkkaat kätten taputukset olivat
todistuksena siellä olevain ihastuksesta.
Naiset lahjoittivat Stanleylle palmuviiniä, kananpoikia, banaaneja ja
maniokkia, joita he olivat mukanaan tuoneet ja jotka veneiden väestö
otti niin vilkkailla kättentaputuksilla vastaan, että rannalla olevat
maanasukkaat purskahtivat raikkaaseen nauruun. Mabruki määrättiin
päästämään kanootti irti, koska naiset itse pitivät kanoottiansa
kyllin lähellä, ja rauha vahvistettiin. Pian tulivat suuret kanootit
lähemmäksi ja asettuivat veneen viereen, niin että molemmin puolin
ilmestyi ikäänkuin tiheä muuri omituisia ihmiskasvoja.
»Sanokaa meille, ystävät», uteli Stanley, »mistä se tulee, että te
olette niin ystävällisiä, kun ne, jotka asuvat tuolla ylempänä, ovat
niin pahoja.»
Eräs päällikkö vastasi: »Sen vuoksi, että nuo ihmiset ovat huonoa
kansaa; he syövät ihmisiä, mutta sitä emme me tee. He alkavat usein
sodan meitä vastaan, ja jos joku tulee vangituksi, niin syövät he hänet
suuhunsa. He hyökkäsivät teidän päällenne, ja teidän taistellessanne
heitä vastaan tulivat meidän kalastajamme kotiin ja kertoivat, että te
tulitte, mutta he sanoivat myöskin kuulleensa teidän sanovan, että te
tulitte ystävinä sekä ettette halunneet taistelua. Tänään lähetimme me
ylös virtaa erään naisen ja pojan, kanootissa joukko ruokatavaroita.
Jos te olisitte olleet ilkeätä väkeä, olisitte te ottaneet sen
kanootin. Me olimme pensaiden takana tuossa saarella ja tähystimme
teitä; mutta te sanoitte »sennenneh» heille ja ohjasitte saaren ja
meidän kyliemme välillä olevaan kanavaan. Jos te olisitte ottaneet
kanootin, olisivat meidän rumpumme hätyyttäneet sotaan, ja teidän
olisi täytynyt tapella meidän kanssamme. Me olemme jättäneet keihäämme
eräälle tuolla olevista saarista. Katsokaa, meillä ei ole mitään.»
Se olikin totta, niinkuin Stanley hämmästyksekseen ja kummakseen jo oli
nähnyt. Hänen kysymyksiinsä vastasivat he, että joki alempana muodosti
suuria koskia ja että oli mahdotonta laskea alas koskista, koska
virta pauhasi kukkulaa vastaan, syöksyi sen yli ja ryöppysi alaspäin,
lakkaamatta alaspäin kauhistuttavalla jyminällä ja pauhulla, niin että
veneet ja väestö olisivat varmaan surman omat. Olisi paljo, paljon
parempi, arvelivat he, kääntyä takaisin.
Sittenkun Stanley oli saanut nämä tiedot ystävällisiltä maanasukkailta,
nostettiin kiviankkurit ja matkaa jatkettiin virran mukana. Joka kylän
edessä, jonka sivuitse kuljettiin, nähtiin joukoittain miehiä ja
naisia rannalla istumassa, ja vilkkaasti he vastasivat ohikulkijain
rauhallisiin tervehdyksiin.
Pian tultiin kuitenkin taas sotaisten heimojen keskelle. Toinen puoli
ruumista valkoiseksi, toinen mustaksi maalattuna soturit hyökkäsivät
retkikuntaa vastaan keihäitä heittäen ja nuolia ampuen.
Tähän saakka Stanley ei ollut tavannut 17 metriä pidempiä kanootteja,
mutta ne, jotka nyt hyökkäsivät, olivat mahdottoman suuria. Jokaisen
melojan vieressä seisoi sotilas täysissä sotamaaleissa, punaisen,
valkoisen ja mustan kirjavana, palaen tappelun halua. Korvia särkevien
huutojen, torventoitotuksien ja rummunpäristyksien metelissä Stanley
järjesti joukkonsa sotarintamaan, asetutti anastetut kilvet niitten
suojaksi, jotka eivät taistellet, ja pian sen jälkeen hyökkäsi isoin
kanooteista, jonka myöhemmin huomattiin olevan 28 metriä pitkä, »Lady
Alicea» vastaan. Viidentoista metrin päässä sitä kohtasi niin murhaava
kiväärituli, että kaikki kanootissa olijat suin päin syöksyivät
jokeen uidakseen toisten kanoottien luo. Vallattuun kanoottiin
asetettiin pienemmistä kanooteista 30 miestä, ja sitten jatkettiin
matkaa. Pökerryksissään hyökkääjät peräytyivät, mutta soutivat sitten
kiiruumman kautta myötävirtaan nostattaakseen aseihin jokaisen, joka
kynnelle kykeni.
Stanley-kosket.
Joki, joka tähän saakka oli ollut 2300—2700 metriä leveä, kapeni
tuntuvasti ja samalla mutkasi kallioniemekkeen ympäri koillista kohti.
Pian sitten kuului ensimmäisen »Stanley-kosken» jyminä, mutta kosken
pauhunkin voitti ulvonta molemmilta rannoilta. Ja kun ei tässä voitu
paeta virran mukana, niin ei ollut muuta neuvoa kuin ryhtyä tappeluun.
Stanley peräytyi kappaleen matkaa virtaa ylöspäin, voidakseen
huomaamatta laskea maihin osaston, jonka piti takaa päin hyökätä
vihollisen kimppuun, samalla kun hän teki hyökkäyksen edestäpäin.
Syntyi tuima taistelu ja villit pitivät sitkeästi puoliaan, peräytyen
vasta auringon laskiessa. Paikalla rakennettiin rannalle varustus ja
voitiin sitten hieman levätä huomispäivän varalle. Kello 4 seuraavana
aamuna, sokon ja lemurin vielä elämöidessä metsässä, keitettiin ruokaa,
jotta oltaisiin täysin ravittuja vihollisten alkaessa hyökkäyksensä.
Ankaria taisteluita.
Sitä ei tarvinnutkaan kauaa odottaa: toiset kävivät päälle metsästä,
toisia tuli joen poikki kanooteilla. Parilla yhteislaukauksella
puhdistettiin kuitenkin joki ja kaikki villit lähtivät metsästä päin
sotimaan. Stanley lopulta kävi hyökkäämään ja viisi tuntia kestäneen
tappelun jälkeen, jossa kaatui kaksi hänen miehistään ja kymmenkunta
haavoittui, puhdistettiin metsäkin.
Seuraavana päivänä Stanley tutki kosken, joka sulki tien. Päävirta
suistui kilometriä leveänä kaltevan kallion päällitse ja oli pari
kilometriä pitkältä kuohuina. Lopulta se syöksyi kalliota vastaan ja
muodosti sen alla kamalan pyörteen. Vasemmalla puolella oli kapea
pudas, jonka basalttikalliot erottivat pääkoskesta, ja sitä veneet
saattoivat turvassa kulkea nelisen kilometriä kauemmaksi. Mutta sitten
sekin monella portaalla laski pääjokeen, eikä voinut olla puhettakaan
siitä, että kanootteja olisi voitu niistä laskea. Ei ollut muuta
neuvoa kuin taivaltaa maitse putouksen ohi. Sitä varten oli metsän
läpi raivattava tie, villien kaiken aikaa käydessä sissisotaa. Toinen
puoli teki työtä kirvein, toinen puoli pyssyin karkoitteli väijyviä
alkuasukkaita. Kun oli kaksi päivää uupumatta ponnisteltu, voitiin
kanootit jälleen työntää kosken alla olevaan suvantoon.
Zaidin seikkailu.
Seuraavassa koskessa eräs kanootti kaatui. Kaksi niistä kolmesta
miehestä, jotka olivat kanootissa, pelastivat kuitenkin pian Manwa
Sera ja Uledi, jotka omalla kanootillaan riensivät apuun henkensä
uhalla, mutta kolmas, Zaidi nimeltään, piti kiinni kanootista, joka
rupesi kulkemaan putousta kohden, ja hänen kuolemansa näytti varmalta.
Keskellä koskea kohosi yksinäinen, terävä kallio; tätä vastaan ajautui
kanootti ja hajosi aaltojen painosta kahdeksi kappaleeksi, joista
toinen hautaantui kuohuun ja toisen pää nousi vedenpinnalle. Tähän
päähän kiipesi hätääntynyt mies ja ryömi siitä kallion nyppylälle,
jonka kahden puolen vesi kaatui putouksena kiehuvaan kuiluun. Zaidin
auttaminen oli erittäin vaikea ja vaarallinen tehtävä. Punottiin
rottingista köysi, mutta pienen kanootin, joka sillä laskettiin
niskasta hänen luokseen, virta ryösti ja vei koskeen, jossa se hajosi.
Sen jälkeen koetettiin hänelle heittää lujiin köynnöskasveihin
sidottuja seipäitä, mutta virta oli niin epätasainen ja riehuva, ettei
tämäkään onnistunut. Zaidi itse ei uskaltanut kättäkään liikuttaa, vaan
istui hiljaa ja katseli näitä turhia yrityksiä hänen pelastamisekseen.
Vihdoin otatti Stanley uuden kanootin ja kiinnitti sen etukeulaan
kolmesta tuuman vahvuisesta rottingista tehdyn köyden, jossa rottingit
olivat palmikoidut ja kiedotut yhteen telttanuorilla. Samanlainen köysi
kiinnitettiin laitaan ja kolmas perään; kukin köysistä oli noin 50
metrin pituinen. Lyhyempi, 30 metrin pituinen, kiinnitettiin kanootin
perään, ja oli sillä tarkoituksena, että se, joka menisi mukaan,
heittäisi sen Zaidille.
Kahta vapaaehtoista tarvittiin. Ei kukaan tahtonut astua esiin. Stanley
lupasi palkintoja. Ei sittenkään ilmoittautunut kukaan. Mutta kun
Stanley rupesi nuhtelemaan ja kysymään heiltä, miltä heistä tuntuisi
olla semmoisessa tilassa, yhdenkään ainoan ystävän tarjoamatta apuaan
heidän pelastamisekseen, astui Uledi, majoitusmestari, esiin ja sanoi:
»Kyllä, herra, minä menen. Mambu kwa mungu — minun kohtaloni on Jumalan
käsissä.» Eräs venepojista lausui nyt: »Kun Uledi menee, niin menen
minäkin».
Nuo kaksi vapaaehtoista saivat nyt käskyn soutaa virran poikki, niin
että perää voivat ohjata ne, jotka seisoivat maalla.
Keula- ja laitaköydet pidettiin löyhällä, kunnes kanootti oli tullut
20 metrin päähän putouksesta. Uledi koetti nyt heittää peräköyden
Zaidille, mutta hurjasti pyörteilevä virta käänsi kohta sivuun,
niin että köysi jäi ikäänkuin riippumaan vasemman haaran ruskeiden
aaltojen jyrkän laskun yli, ja niistä pyörteistä täytyi se aina vetää
takaisin kanoottiin. Viisi kertaa uudistettiin koetus; luottaen köysien
lujuuteen he vihdoin kuudennella kerralla laskivat kanootin alemma,
niin että se oli vain 10 metrin päässä Zaidista; Uledi heitti hänelle
peräköyden, niin että se koski hänen käsivarteensa. Zaidi oli tuskin
ehtinyt tarttua siihen, ennenkuin hän vierähti vaahtoavaan syvyyteen.
Kolmeenkymmeneen sekuntiin ei häntä näkynyt ja luultiin hänen jo
hukkuneen, mutta sitten hänen päänsä äkkiä sukelsikin esiin pauhaavista
aalloista. Silmänräpäyksessä annettiin käsky: »vetäkää rantaan»,
mutta ensi nytkäyksessä katkesivat keula- ja laitaköydet, ja kanootti
alkoi liukua vasemmanpuolista virranhaaraa kohden. Peräköysi katkesi
tämän jälkeen, ja kauhistuen asian päättymisestä, seisoivat kaikki
ja katsoivat, kuinka irtonainen kanootti meni varmaa perikatoansa
kohden. Mutta äkkiä se pysähtyi. Zaidi piti kiinni köydestä ja
teki saman palveluksen kuin ankkuri, ja kanootti ajaantui vieressä
olevaa kalliosaarta vastaan. Uledi ja hänen toverinsa hyppäsivät
kanootista saarelle, kumartuivat eteenpäin ja auttoivat Zaidin ylös
koskesta, jonka jälkeen heidän onnistui epätoivon ponnistuksilla vetää
kanoottikin maalle. Mutta vaikka kaikki hurrasivat ja iloitsivat tästä
onnistuneesta tempusta, oli tämä muutos vain kuin kuolemantuomion
lykkäys. Miesten ja rannan välillä oli 40 metriä leveältä hurjia
laineita ja vastustamaton vedenpaljous, oikealla puolella taas
300 metriä leveä kiehuva koski, ja alapuolella pitkän pitkä matka
pienempiä vedenputouksia, raivoisia kuohuja ja suuria pyörteitä,
huoneen korkuisia aaltoja kauhean joen keskikohdalla ja alempana julmat
ihmissyöjät.
Kahdenkymmenen turhan koetuksen jälkeen onnistuttiin kuitenkin
heittämään saarelle pieneen kiveen kiinnitetty nuora. Nuoran toiseen
päähän kiinnitettiin sitten telttaköysi, joka oli hätääntyneiden
hallussa. Tämä vedettiin rantaan ja sidottiin kiinni paksuun
rottinkiköyteen, jonka hätääntyneet vetivät luokseen ja kiinnittivät
erääseen kallioon, niin että viimeinkin, niinkuin näytti, saatiin
siltaside virran yli. Mutta koska jo alkoi hämärtää, täytyi lykätä
pelastushommat huomispäivään.
Seuraavana päivänä laitettiin vielä yksi uusi köysi yli sekä sitäpaitsi
hoikkia köysiä kiinnitettäväksi jokaisen vyötärysten ympäri. Nyt huusi
Stanley heille ja kehoitti Uledia ensimmäisenä lähtemään matkaan,
sill'aikaa kun kymmenen miestä tarttui kiinni vyötärystäköyteen.
Uledi nosti kätensä taivasta kohden ja syöksihe raivoisaan virtaan,
tarttuen kiinni siltaköyteen. Hän vajosi syvyyteen, mutta pian näkyi
hän taas ja veti itseään käsillään vuorotellen eteenpäin, sill'aikaa
kun aallot vyöryivät hänen ylitsensä, niin että hän välistä katosi
kokonaan. Voimakkailla ponnistuksilla hän tempoi ruumiinsa laineiden
päälle, kunnes tuli niin lähelle rantaa, että odottavat kädet saivat
häneen kiinni isketyksi ja pelastivat puoleksi tukehtuneen miehen.
Zaidi seurasi kohta perästä ja tuli myöskin onnellisesti maalle, jossa
häntä sydämellisesti tervehdittiin kaksinkertaisesti pelastettuna
hengenvaarasta. Nuorin tuli viimeksi, ja pidättäen hengitystään
katselivat kaikki ripeän pojan taistelua tässä kuoleman hurjassa
syleilyssä. Hän oli ehtinyt noin puolitiehen, kun aaltojen paino tuli
niin väkeväksi, että hän menetti kädestään toisen köyden, jolloin
rannalla olevilta miehiltä pääsi kauhistuksen huuto, he kun pelkäsivät
hänen epätoivoissaan aivan irti heittävän. Stanley huusi silloin
tuimalla äänellä: »Pidä kiinni, hupsu, ja näytä olevasi mies!» Kolmella
hyvällä tempauksella hän tuli niin lähelle, että pelastajat saivat
hänestä kiinni. Kaikki syleilivät ja kehuivat reipasta nuorukaista.
Stanley oli aikanaan ollut kirjeenvaihtajana monella sotaretkellä ja
näin saatu johtajakokemus oli hänelle erinomainen apu taistelussa yhä
uudistuvia hyökkäyksiä vastaan. Mestarillisesti jaellen ja lähetellen
pientä joukkoaan hän menestyksellä suoriutui pahimmistakin pälkäistä.
Asmasaaren ihmissyöjät hän petti sotajuonilla, valloitti heidän kylänsä
heidän joella ollessaan, otti vangiksi heidän vaimonsa ja lapsensa
ja anasti paljon vuohia ja lampaita. Kaikki annettiin asmalaisille
takaisin ja kiitollisuudesta he tekivät rauhan ja toivat retkikunnalle
runsaasti ruokavaroja. Heidän kylänsä olivat täynnään ihmisenluita ja
pääkalloja, kaikki ateriain jäännöksiä.
Yöksi 19:nnettä päivää vasten leiriydyttiin uusien vaivojen ja
taisteluiden jälkeen oikealle rannalle eräälle markkinapaikalle.
Seutu oli viehättävä, puut isot, metsä ennen auringonlaskua autio
ja toivottiin oltavan jo matkalla, ennenkuin aurinko seuraavana
aamuna nousisi niin korkealle, että villit ehtisivät kokoontua
markkinapaikalle.
Retkikunta verkossa.
Mutta hetken perästä tuli eräs Stanleyn miehistä murheellisen näköisenä
ja kertoi, että he olivat vangitut verkkoon.
»Verkkoon!» huudahti Stanley. »Mitä sinä sillä tarkoitat?»
»Asia on niin, herra; he ovat jännittäneet korkean verkon leirin
ympäri, lujista köysistä tehdyn verkon.»
Stanley kutsui luokseen Manva Seran ja antoi hänelle käskyn soutaa
ylös jokea jonkun matkaa ja, tunkeuduttuaan leirin takana olevaan
metsään, asettua väijyksiin lähelle jotakin toripaikalle vievistä
poluista. Tunnin verran odotettuaan, että lähetetyillä olisi tarpeeksi
aikaa ehtiä väijytykseen, Stanley käski antaa merkin raikuvalla
torventoitotuksella, ja neljä kilvillä varustettua miestä lähetettiin
leikkaamaan rikki verkkoa, sill'aikaa kun kymmenen pyssymiestä
ja kolmekymmentä keihäänheittäjää oli valmiina tappeluun tarpeen
vaatiessa. Kun verkkoa leikattiin rikki, tuli neljä tai viisi keihästä
vinkuen metsiköstä. Stanleyn miehet ampuivat umpimähkään, hyökkäsivät
esiin ja näkivät useiden miesten pikaisesti pakenevan leirin läheltä.
Pian sen jälkeen kuului kipeitä kiljauksia ja jotkut retkikunnan
miehistä huusivat verta vuotavin jaloin:
»Älkää menkö polulle! Lähtekää pois tieltä!»
Kun tarkemmin katsottiin polkua, huomattiin maanasukkaitten leikanneen
ruokojen päät hyvin teräviksi, niin että Stanleyn miehet olivat niistä
saaneet aina luihin saakka meneviä haavoja.
Kun nämä ja vielä seuraavatkin viholliset oli karkoitettu, saapui
retkikunta viimein monien taistelujen ja vaarojen jälkeen seitsemännen
ja viimeisen kosken luo.
Viimeinen Stanley-koski.
Seutu oli senkin kosken ympärillä väkirikas ja sotarumpujen jyminä
kutsui pian jokaisen yksinäisen tai viipyvän kalastajan joelta ja
jokaisen metsästäjän rannikkometsistä taisteluun. Stanley asetti
leirinsä tiheään metsään. Ampujia asetettiin puoliympyrään rintaman
eteen, sill'aikaa kun muut tarttuivat kirveisiin ja rakensivat havuista
ja pajuista korkean ja tiheän varustuksen. Tuskin oli tämä tehty,
ennenkuin villit hyökkäsivät päättäväisyydellä ja rohkeudella, joka
olisi tuottanut tuhon, jos se olisi ollut odottamaton. He yrittivät
jos kuinka monta kertaa, vaikka turhaan, tunkeutua piiloutuneiden
pyssymiesten linjan läpi. Sotatorvet, joita heillä näytti olevan
tavattoman paljon, kaikuivat metsässä valittavalla äänellä ja suuret
rummut vastasivat joka kylästä niille lähetettyihin merkkeihin.
Kun retkikunta seuraavana päivänä laski virtaa alaspäin, hyökättiin
sen kimppuun edestä ja takaa, ja melkein koko iltapäivä käytettiin
suurimmassa kiireessä tehdyn leirin suojelemiseksi. Illan tultua villit
peräytyivät.
Aamulla tammik. 28 p. ryhdyttiin jälleen työhön uudella innolla ja
aamupäivällä retkikunta sai taivaltaneeksi senkin, kaikkia edellisiä
mahtavamman kosken ohi. Kaksikymmentäkaksi päivää oli koskimatkaa
kestänyt ja koko tämän ajan hurjat ihmissyöjät olivat yöt ja päivät
retkikuntaa ahdistaneet. Retkikunnalle se oli ollut kova aika, mutta
vielä kovempi aika odotti näitä raivosisuisia ihmissyöjiä. Tippu
Tip hautoi jo tuumia toimialansa laajentamisesta valtajoen vartta
pitkin, eikä monta vuotta kulunut, ennenkuin hänen pyssynsä paukkuivat
näilläkin seuduilla.
Stanley-koskien pituus on yhteensä 100 kilometriä ja Kongo laskee
tällä matkalla 60 metriä. Putoukset eivät siis ole kovin korkeita,
mutta veden suunnattoman paljouden vuoksi ne siitä huolimatta ovat
erinomaisen mahtavat.
Stanley-koskilta Lualaba kääntyi vakaasti luodetta kohti,
päinvastaiseen suuntaan, kuin sen olisi tullut kääntyä, jos se olisi
ollut Niili. Stanleylle ei enää voinut olla paljoa epäilystä siitä,
etteikö tämä joki ollut Kongo. Kosket ja villit voitettuaan retkikunta
oli reippaalla mielellä. Venepojat lauloivat vilkkaimpia laulujaan
ja muut yhtyivät niihin intomielin. Huolta ei olisi ollut mitään,
jos olisi ollut riittävästi ruokavaroja, eivätkä maanasukkaat yhä ja
yhä olisi retkikuntaa hätyyttäneet. Mahtava joki kuljetti vaivatta
eteenpäin.
Mutta tuskin oli viimeisen kosken kohina hälvennyt, ennenkuin tappelut
alkoivat uudelleen ja monena päivänä täytyi otella aamusta iltaan.
Enimmäkseen hyökkääjät karkoitettiin lyhyen taistelun jälkeen ja kilvet
suojelivat retkikuntaa sangen tehokkaasti heidän aseitaan vastaan,
mutta toisinaan, etenkin maalla, retkikunnan jäseniä kaatuikin. Usein
saatiin tappeluissa vankeja ja näiltä kuulusteltiin maantieteellisiä
ja muita seikkoja, mikäli se oli mahdollista puuttuvan kielitaidon
vuoksi; täkäläiset villit puhuivat jo aivan vieraita kieliä. Vankien
ottamisesta oli sekin hyöty, että se näytti erikoisesti lannistavan
hyökkääjiä, nämä kun tietysti luulivat, että heidän toverinsa
lähimmällä saarella keitettäisiin ja syötäisiin. Mutta kun vangit
päästettiinkin vapaiksi ja heille vielä annettiin lahjojakin, niin
näytti tämä tuntuvasti muuttavan villien käsityksiä matkustajista.
Kongolla.
Joki alkoi yhä enemmän levetä, toisin paikoin jopa neljän kilometrin
levyiseksi, reheviä saaria alkoi olla yhä taajemmassa. Näiden
välisiin salmiin retkikunta usein piiloutui, välttääkseen ainaisia
taisteluita, jotka alkoivat sitä yhä enemmän uuvuttaa, mutta jos
vain joku yksinäinen kalastajakaan sattui huomaamaan lymyävät, niin
paikalla hän hätyytti kylät ja sotarummutus alkoi jylisten kiertää
rantoja. Kuta enemmän joki levisi, sitä enemmän rannat alenivat, eikä
enää näkynyt kauniita mäkiä, korkeita vaaroja, tummia kallioita, jotka
rehevän kasvullisuuden peittäminä olivat ylempänä somistaneet maisemia.
Seurasi vaihteeksi lyhyt jokimatka asumattomienkin seutujen kautta,
mutta pian alkoi rannalla taas lakeimmilla paikoilla näkyä joesta
viistoon kaivettuja ojia, joista korkean veden aikana pyydystettiin
kaloja. Ne ilmaisivat, että lähestyttiin asutuksia. Samanlaisia ojia
oli nähty ennenkin, samoin kuin runsaasti muitakin pyyntineuvoja,
suuria pajumertoja katiskoita, vakkoja ja suuria, ruohojen ja palmujen
kuiduista valmistettuja touveja.
Taistelu Aruwimin suulla.
Helmik. 1:senä nähtiin joella paljon pieniä kanootteja, jotka kuin
ampiaisparvi hyörivät retkikunnan ympärillä. Vasemmalta rannalta,
joka oli kolmen kilometrin päässä, lähti niinikään paljon kanootteja
torvia toitottaen ja rumpuja päristellen kauheaa kyytiä joen poikki.
Kun retkikunta lähti rannan suojasta liikkeelle, kohotettiin kaikista
kanooteista kamala kiljuna, mutta kun Stanley joen poikki mentyään
loi katseensa syrjäjoelle, joka sillä kohdalla laski pääjokeen, niin
hän näki näyn, joka sai veren tavallista hurjempaa kyytiä syöksymään
suoniin ja myös herätti mitä syvintä kauhistusta. Sieltä lähestyi
kokonainen laivasto suunnattomia kanootteja, jotka olivat suurimmat,
mitä vielä oli nähty. Niitä oli kaikkiaan 53 kappaletta. Yhtä, joka
oli kaikkia muita suurempi, souti 80 miestä. Stanley kävi ankkuriin
keskelle jokea ja järjesti joukkonsa taisteluun. Hänen täytyi nyt ase
kädessä estää joitakuita veneistään karkaamasta. Hetki oli vakava,
sillä ei koskaan ennen ollut niin suuri joukko käynyt retkikunnan
kimppuun. Sairaat, naiset ja lapset, jotka eivät voineet ottaa osaa
taisteluun, asettivat kilpiä pitkin veneiden laitoja ja keuloja, ja
näiden takaa väijyivät tarkk'ampujat. Jättiläiskanootissa, joka kulki
vihollislaivaston etunenässä, oli kaksi riviä seisovia soutajia,
neljäkymmentä kummallakin sivulla, jotka kumarsivat ja keikistivät
tahdissa, tempoessaan hurjasti laulaen alustaan esiin. Keulassa näkyi
kymmenen komeata nuorta sotilasta, punaisia ja harmaita papukaijan
sulkia tukassaan, perässä seisoi kahdeksan miestä ohjaamassa mahtavaa
alusta pitkillä airoilla, joiden kädensijat olivat koristetut
norsunluulla; kymmenen miestä, jotka näyttivät olevan päällikköjä,
tanssi edes takaisin keulasta perään. Kanootin keulassa liehui
paksu pensas palmun pitkiä, valkoisia lustoja. Rumpujen kauhea
pärinä, norsunluutorvien lakkaamattomat toitotukset ja kirkuva laulu
kahdestatuhannesta ihmiskulkusta olisivat saaneet vaikka kenen
pöyristyksiä tuntemaan.
Kun etummainen kanootti nopeasti lähestyi ja muut olivat liittyneet
sen molemmille puolille, aaltojen kuohuessa vaahdoksi ja vesipisarain
kastellessa teräviä keuloja, kääntyi Stanley ympäri luodaksensa vielä
silmäyksen väkensä yli.
»Pojat, olkaa nyt lujia», sanoi hän rohkaisten, »odottakaa siksi, kun
te näette ensimmäisen keihään lentävän ja tähdätkää sitte tarkkaan.
Älkää ampuko kaikki yhdellä kertaa. Tähdätkää aina siksi, kunnes olette
varmoja miehestänne. Älkää ajatelko pakenemista, sillä vain kiväärinne
voivat teidät pelastaa.»
Frank oli oikealla siivellä valitun miehistön kanssa mustien puukilpien
hyvän suojan takana, Manwa Sera vasemmalla siivellä ja hänen
kanoottinsa laidoista kiilsivät kiväärit sangen kokeneitten miesten
käsissä.
Jättiläiskanootti ohjasi suoraan Stanleyn venettä kohti, ikäänkuin
soutaakseen sen upoksiin; mutta 50 metrin päässä käänsi se sivuun, ja
kun se oli tullut melkein kohdalle, sinkauttivat etukeulassa olevat
soturit keihäänsä kautta ilman, ja siihen vastattiin vilkkaalla
räiskyvällä kivääritulella. Viisi minuuttia jatkettiin ampumista,
sitten vihollinen jonkun verran peräytyi.
Stanley nostatti ankkurin ja rupesi takaa-ajamaan vastavirtaan, kunnes
keksittiin heidän kylänsä erään niemen takana. Hän ohjasi suoraan
rantaan ja jatkoi kaduilla taistelua niiden kanssa, jotka olivat
astuneet maalle, kunnes kaikki karkotettiin ylös metsiin.
Temppeli.
Etevimmässä kylässä oli norsunluusta tehty tomppeli, jolla oli leveä,
pyöreä katto, kolmenkymmenen kolmen norsunhampaan kannattama; tämä
laitos oli neljän jalan korkuisen, kampeshepuun mehulla maalatun
epäjumalan päällä. Epäjumalalla oli mustat silmät, parta ja hiukset.
Kuvio oli kylläkin kömpelö, mutta miehen kuvaksi sen sentään tunsi.
Vangvanat halusivat anastaa nämä norsunhampaat ja saivatkin luvan ottaa
ne mukaansa. Sitä paitsi koottiin sata muuta norsunluun kappaletta,
kuten vaajoja, sotatorvia, jauhinsurvimia, rannerenkaita ja vasaroita,
joilla hakattiin viikunankuorta vaatteeksi.
Tämä viimeinen, Kahdeksaskolmatta niistä vimmatuista taisteluista,
joita Stanleyn ja hänen väkensä täytyi kestää näissä aarniometsissä,
sai heidät kohtelemaan epäluulolla kaikkea, mikä ihmiseltä näytti. He
tunsivat itsensä kuin metsämiesten takaa-ajamiksi riistaeläimiksi ja
alkoivat uupua. Retkikunnassa tuskin oli kolmeakymmentä henkeä, joka ei
olisi haavoja saanut.
Vastaanotettuaan tässä Aruwimin, jota Stanley luuli Schweinfurthin
Uelleksi, pääjoki laajeni tavattoman leveäksi. Ennen siinä oli
ollut oikeanpuolinen ja vasemmanpuolinen haara, joita yksi rivi
saaria erotti, mutta nyt oli haaroja kolmesta kuuteen ja saaririutat
erottivat niitä toisistaan. Kun joki oli näin suunnattoman leveä,
ei siinä tietysti voinut olla koskia. Rauhallisena suunnaton kymi
virtaili aarniorantainsa välissä, lukemattomien saariensa lomitse, yhä
paisuen ja voimistuen suurien, kummaltakin puolelta vastaanottamiensa
mahtavien lisäjokien vedestä. Stanley mielessään ihaili, mikä verraton
vesireitti se oli maan sydämeen ja mitkä verrattomat luonnonrikkaudet
se kätki laajan vesistösyvänteensä helmassa. Mutta taisteltava oli yhä
edelleenkin.
Kongon saaristoissa.
Helmikuun 6:ntena joki ensi kerran kääntyi länttä kohti. Asuttuja
rantoja vältellen retkikunta solui myötävirtaan pitkin ahtaita
virtoja, ihastuttavien palmusaarien lomitse, joiden sulotuoksut
ja keväiset värit saivat vähäksi aikaa unohtamaan kaikki vaarat.
Täällä kasvoi teak- ja pumpulipuuta, monenlaisia palmuja, korkeata
käärmemäistä rottinkipuuta kauneine riippuvine sulkamaisine lehtineen,
pensasmaista monijuurista mangrovea, pitkää kumipuuta, voipuuta,
fikus-lajeja ja tamarindeja ja erinomaisen lajirikasta alusmetsää.
Pitkin rantoja kasvoi vedessä korkeata ruovostoa, papyron vain
mainitaksemme. Matalampien saarien lomitse kiertelevissä kapeissa
salmissa oli ihmeteltävän monenlaisia vesikasveja, joiden joukossa
monenlaisia ja -värisiä lumpeita. Salmien rannoilla taas sananjalat
rehoittivat hämmästyttävän taajoina. Alusmetsässä tapasi runsaasti
maukkaita marjoja ja hienoja ryytejä. Veneitten ohi soluessa hyppäsivät
krokotiilit rannalta loiskahtaen veteen ja virtahevot loivat niihin
epäluuloisen silmäyksen karjuen kesken kisojaan, niin että autiot
rannat kaikuivat. Koskista ja pyörteistä ei täällä ollut pelkoa, mutta
sen sijaan alkoi olla vastusta myrskystä, se kun joka päivä puhalsi
vastavirtaan, kohottaen sen veden ruskeisiin raskaisiin laineisiin.
Helmikuun 7:ntenä Stanley kirjoitti päiväkirjaansa: »Myrskyinen sää.
Suuria aaltoja vyöryi vastaamme vastavirtaan, tuuli ulvoi, niin että
oikein mieltä lannisti, johon kyllä oli sitä enemmän syytä, kun
ruokatavaramme ovat loppumaisillaan. Uusien hankkiminen maksaa verta.
Illalla tulivat esimiehet minulle ilmoittamaan, että meidän täytyy
hankkia ruokaa, muu ei auta. Poikkeamme ensi kylään, jonka huomenna
tapaamme.»
Vaihteeksi ystävyyttä.
Tällä kertaa synkät aavistukset kuitenkin joutuivat häpeään. Seuraavana
päivänä keksittiin melkoinen kylä, eikä sieltä, kumma kyllä,
kuulunutkaan samaa villiä raivoa kuin muista kylistä. Stanley laski
rantaan ennen muita, toisessa kädessä banaani — viimeinen, mitä heillä
oli, toisessa hohtava rannerengas ja kimppu helminauhoja. Eleillä
ja kädenliikkeillä hän koetti selvittää, mitä vailla hän oli, ja
kyläläiset hyvin ymmärsivät hänen tarkoituksensa. Päälliköt nyökyttivät
ystävällisesti päätään, eikä muuta tarvittu, ennenkuin Stanley
seuralaistensa keralla hyppäsi maihin. Kaikki puristivat päällikköjen
käsiä, Uledi syleili vanhinta kuin omaa isäänsä, hymyiltiin ja
naurettiin ja kädenkäänteessä oli sekoitettu verta ja solmittu ikuinen
ystävyys. Kyläläisille lahjoitettiin helmiä ja kuparirenkaita ja heiltä
saatiin kaloja ja banaaneja. Läheisellä saarella, jossa retkikunnan
piti viettää yötä, pidettiin seuraavana päivänä oikeat markkinat.
Täällä tavattiin ensimmäiset myötämaasta tulleet ampuma-aseet, neljä
vanhaa portugalilaista pyssyä, jotka suuresti ilahuttivat retkikuntaa.
Ikutu ja Kongo.
Kun Stanley kysyi joen nimeä, sai hän nyt ensi kerran vastaukseksi
»Ikutu ja Kongo». Se oli hänelle suloinen sanoma, vaikkapa olikin jo
kauan ollut selvää, ettei joki voinut olla mikään muu kuin Kongo.
Seuraavassa kyläkunnassa, jossa asukkaat niinikään olivat rauhallisia,
vaikka tunkeilevampia, oli jo toistakymmentä pyssyä. Asukkaat olivat
aivan kamalan rumasti tatuoidut ja käyttivät ihmishampaista tehtyjä
kaulakoristeita. Ylähampaat olivat teräviksi viilatut, kuten näitten
ihmissyöjien kesken oli tavallista. Nämä ystävät olivat kuitenkin
pettureita ja tekivät seuraavana päivänä äkkihyökkäyksen retkikuntaa
vastaan, ampuen sitä raudanpalasilla. Syntyi tuima taistelu, johon
seuraavankin, alempana olevan kylän asukkaat sekaantuivat, mutta
lopulta retkikunta pääsi pakenemaan saarien sekaan.
Saaristoissa näkyi paljon lintuja, kuten marabuhaikaroita,
balearikurkia, flamingoja, lusikkalintuja, hanhia, sorsia,
kaakkureita, jäälintuja, hopeahaikaroita, mustaa ja valkoista ibistä
ja heinäkurppia. Niitä olisi voinut ampua kuinka paljon tahansa,
mutta yksikin laukaus olisi heti houkutellut paikalle verenhimoiset
alkuasukkaat. Sama syy esti ampumasta punaisia puhveleita, joita
saarilla oli laumoittain. Korkeammilla saarilla oli hyvin runsaasti
apinoita.
Uusia taisteluita.
Helmikuun 13:ntena retkikunta äkkiarvaamatta tuli suurien kylien
kohdalle, joissa rummut ja sotatorvet paikalla kutsuivat kaikkia
taisteluun. Sotahuutona oli täällä »Jaha-ha-ha», ja se kuului kuin
olisi suuri joukko sotaoriita kilvan hirnunut. Tavattoman nopeaan
viholliset lähestyivät kevyillä kanooteillaan. Ennenkuin aavistikaan
näki Stanley yhdeksän kiiltävää kiväärinpiippua ojennettuna
itseään kohden. Kun hän oli veneen etukeulassa voidakseen ilmaista
peränpitäjälle suunnan, tuli hän pian tähtäyspilkuksi vielä useammille,
kun nopeasti esiin rientävät kanootit puoliympyrässä lähestyivät:
Mutta kuten monessa muussakin tilaisuudessa pelastui hän nytkin sen
hämmästyksen kautta, jota hän herätti. Jos hän olisi ollut musta, olisi
hän aikoja sitten surmansa saanut, mutta nyt, kuten usein ennenkin,
oli uteliaisuus väkevämpi kuin viha ja verenhimo. Vaikka hyökkääjäin
pyssynhanat olivat viritetyt ja sormet olivat koskettamaisillaan surmaa
tuottavaan liipaisimeen vaipui vihollinen kuitenkin katselemaan tätä
hiljaista ja liikkumatonta haamua — sen valkoista ihoväriä.
Pieninkin liikahdus olisi tuottanut silmänräpäyksessä kuoleman. Ei
ollut ensinkään hauskaa istua ja tuntea ©levänsä tähtäyspilkkuna niin
monelle kiväärirluodille, mutta se oli viisainta, mitä voi tehdä.
Frank herätti samanlaista kummastusta omalla kulmallaan ja retkikunnan
aasitkin saivat kunnian tulla töllistellyiksi. Lopulta alkoi taistelu
raivota, mutta oikea silmänräpäys oli mennyt; villit voitettiin ja
ajettiin pakoon.
Joen suunta alkoi nyt kääntyä yhä enemmän lounaaseen. Retkikunta vietti
yönsä joen saaristoissa — sääskien kiduttamana — ja koetti mikäli
mahdollista välttää asutuksia taisteluineen. Siinä syy, miks'ei Stanley
voinut saada selvää Kongon vastaanottamista suurista syrjäjoista,
mikä tietenkin olisikin ollut mahdotonta muuta kuin toisella rannalla
kerrallaan. Kun jotkut saarista ovat sadankin kilometrin mittaisia,
niin erehtyi hän toisinaan luulemaan niitä kiertäviä putaita suuriksi
syrjäjoiksi.
Stanley oli kuullut paljon ylistettävän bangalain, suuren kauppakansan,
mahtia, ja toivoi heidät saavutettuaan pääsevänsä parempiin oloihin.
Helmikuun 14:ntenä retkikunta kiertelevistä salmista äkkiä tuli
tahtomattaan pienen asutuksen näkyviin, eikä muuta tarvinnut,
ennenkuin kuului kiireellisiä teräviä rummutuksia, joihin liittyi yhä
enemmän rumpuja, kunnes valtavat sotarummutkin yhtyivät muihin väkeä
aseihin kutsumaan. Stanley järjesti veneensä ja laski sitten verkalleen
myötävirtaan. Ei tarvinnut kauaa odottaa, ennenkuin edestä päin alkoi
näkyä lähestyviä kanootteja. Stanley yritti jälleen saavuttaa heidän
ystävyytensä ja souti edellä, toisessa kädessä punaista kangasta,
toisessa messinkilankaa. Villit, jotka olivat erinomaisen upeissa
tamineissa, eivät kuitenkaan viitsineet edes vastata, vaan ampuivat
Stanleyn venettä, haavoittaen kolmea miestä. Retkikunnan aluksissa
kohotettiin paikalla kilvet, jotka hyvin suojasivat rautaromua ja
kuparimalmin kappaleita vastaan, joilla villit latasivat jykevät
piilukkoiset kiväärinsä.
Epätoivoinen taistelu Bangalassa.
Syntyi tuima taistelu, ja kuta kauemmin taisteltiin, sitä enemmän
kokoontui vihollisia, kello 3 aikaan niitä oli 63 venekuntaa ja
sotahuutona oli nyt »jaha-ha-ha, ja Bangala! Ja Bangala! Ja Bangala!
Jaha-ha-ha!» Jotkut vihollisen veneistä olivat hyvin rohkeat, etenkin
erään nuoren, ylvähkön päällikön komentama, joka tuli viidenkinkymmenen
metrin päähän, mutta pian bangalat saivat kirvelevin mielin kokea,
ettei heidän rautaromunsa ollut yhtä tehokasta kuin lyijy. Lopulta
muuan luoti osui nuoreen päällikköön, joka arvokkaasti ja levollisesti
itse sitoi haavansa ja sitten poistui taistelusta. Villien ampuminen
kävi nyt heikommaksi ja kello 6 aikaan he peräytyivät raikuvien
hurraahuutojen saattamina. Tämä oli kolmaskymmenesensimmäinen taistelu
tällä hirmujen virralla ja epäilemättä sitkein kaikista.
Bangalan kohdalla purki iso Mongala niminen syrjäjoki vetensä
pääjokeen. Tämä joki oli jo kauan ollut Bankaron nimellä kartoilla;
tieto oli arvatenkin kulkenut rannikolle monen välikäden kautta,
sillä valkoisia ei täällä ollut koskaan käynyt, eivätkä bangalatkaan
kaupparetkistään huolimatta koskaan käyneet meren rannalla.
Muutoin bangalat näyttivät olevan hyvin etevää kansaa ja heidän
vaikutusvaltansa oli suuri.
Rajut vastatuulet, jotka tavallisesti alkoivat k:lo 8 aamulla ja
puhalsivat kilo 3:een j.pp., haittasivat jotenkin paljon kulkua.
Kuumuus ei ollut kovin rasittava; aikaisin aamulla lämpömittari usein
osoitti vain +18°C ja päiväsydännä se vaihteli 23 ja 29 asteen välillä,
laskeutuakseen jälleen illalla. Vaikka Stanley ja Pocock olivat niin
rasittuneet ja vaikka heidän ravintonsa oli niin vaatimatonta — raakoja
banaaneja ja maniokkia — oli heidän terveytensä jokimatkalla kuitenkin
erinomainen. Helmikuun 17:ntenä Kongo kääntyi suoraan etelää kohti.
Elintarpeiden puute kävi jälleen niin suureksi, että täytyi vaikka
millä hinnalla hankkia niitä, läntenä kuljettiin suuren etelästä
tulevan syrjäjoen suitse ja huomattiin, että sen purkama musta vesi
virtasi kauan erillään, ennenkuin sekaantui pääjoen vaaleanharmaaseen.
Tämän joen suussa mielittiin mennä maihin, mutta »jaha-ha-ha-hat!»
varoittivat ajoissa pysymään kauempana. Yritettiin päästä puheisiin
joella liikkuvain kalastajain kanssa, mutta nämä alkoivat paikalla
pyssyjään käsitellä. Ikengossa vihdoin tavattiin ystävällisempiä
ihmisiä, joiden kanssa voitiin solmia veriveljeys ja ryhtyä kauppaa
tekemään. Retkikunta saattoi pitää markkinat ja hankkia runsaat eväät.
Rauhaa ei kestänyt kauan. Irebussa, vähän ylempänä sitä kohtaa, missä
valtava Ubangi purkaa vetensä Kongoon, täytyi taas tapella. Kerrassaan
naurettavan uhkarohkeasti villit, piilukkoihinsa ja rautaromuunsa
luottaen, vain muutamalla veneellä kävivät retkikunnan kimppuun. Mutta
kun joki oli kyllin leveä, laski Stanley saarien sekaan, jotka hänen
mielestään, tsetse-kärpäsistään ja sääskistään huolimatta, olivat
suojaiset kuin paratiisin yrttitarhat. Irebun alapuolella joki laajeni
vesistön levyiseksi, mutta syytä, Ubangin siihen laskemista, Stanley ei
huomannut. Hän kyllä mainitsee Ubangin nimen, mutta luuli tätä maaksi.
Joen vesimäärä näytti tyhjentymättömältä, vaikka se oli hajaantunut
niin laajalle alalle. Saarilla oli täällä, samoinkuin ylempänäkin,
paljon suolatehtaita; suola valmistettiin eräistä ruohoista polttamalla.
Tshumbiri.
Bolobon luona joki kapeni neljän kilometrin levyiseksi, rannat
kohosivat ja saaret vähenivät. Joella oli paljon kalastajakanootteja,
mutta väki oli rauhallista. Kalastajat vastasivat kysymyksiin selvästi
ja tyynesti. Tshumbirin kuningas lähetti retkikunnalle lahjoja ja
saapui helmikuun 28:ntena itse suuren saattojoukon keralla sitä
tervehtimään. Kutsua noudattaen retkikunta lähti hänen kyläänsä
asumaan, saadakseen tietoja edessä olevista matkoista. Tshumbirissa
pidettiin markkinat ja retkikunta saattoi jälleen varustaa itselleen
runsaat eväät. Naiset olivat jotenkin kauniita; heillä oli kaulassa
toisilla kolmeakin tuumaa paksut messinkirenkaat, jotka vaimon
kuollessa otettiin pois siten, että vainajan pää katkaistiin. Kuninkaan
vaimoilla ja tyttärillä oli Stanleyn laskun mukaan noin 700 kiloa
messinkiä kaulapantoina ja muina helyinä. Kun retkikunta maaliskuun
7:ntenä lähti matkaa jatkamaan, antoi kuningas oppaat mukaan. Mutta
hänen ystävällisyydestään huolimatta Stanley oli vakuutettu siitä, että
hän oli kaikkein viekkain pikkukuningas, mitä hän oli koko Afrikassa
nähnyt.
Kongo kapeni alempana toisin paikoin vain puolentoista kilometrin
levyiseksi, mutta kävi sangen vuolaaksi. Syvyys oli paikoin 50-kin
metriä. Tällä matkalla kuljettiin syvän ja vuolaan Kuangon suistamon
ohi.
Viimeinen taistelu.
Tshumbiriläiset oppaat olivat palanneet takaisin, ikäänkuin heiltä
olisi jotain unohtunut, ja kymmenkunta kilometriä Kuangon suusta
retkikunta joutui hyökkäyksen alaiseksi, jossa toistakymmentä miestä
haavoittui. Mutta se olikin viimeinen taistelu, mitä sen täytyi kestää,
vaikka sitä alempanakin uhkailtiin. Tshumbiriläiset oppaat tavoittivat
nyt jälleen retkikunnan, jolla kuitenkin oli heistä vähän hyötyä.
Kongo virtasi nyt korkeiden metsäisten rantain välissä eikä toisin
paikoin ollut kuin kilometriä leveä. Oikealla rannalla näkyi paljon
punaisia puhveleita ja antilooppeja, mutta taistelun välttämiseksi
jätettiin metsästys sikseen.
Stanley Pool.
Maaliskuun 12:ntena joki laajeni melkoiseksi pyöreäksi suvannoksi, joka
Pocockin ehdotuksesta sai nimeksi »Stanley Pool», s.o. Stanleyn lampi.
Korkeat valkoiset törmät, joita oli oikealla rannalla, muistuttivat
Doverin kuuluja kalkkikallioita ja saivat sen mukaiset nimet.
Asukkailta, joita ilmestyi järvelle, saatiin kuulla, ettei koskille
enää ollut pitkälti; he matkivat niiden melua niin hullunkurisesti,
että koko retkikunta puhkesi suureen nauruun ja tämä nauru paikalla
voitti matkijain myötätunnon, niin että he lupasivat tulla koskille
opastamaan. Heidän päällikkönsä oli iloinen ja avomielinen mies,
hän lupasi itse tulla koskelle oppaaksi, varoittaen kuitenkin, että
sitä oli mahdoton veneellä laskea. Sanojansa hän vahvisti sangen
hullunkurisella virnistyksellä. Parin kilometrin päässä hänen kylästään
alkoi kuulua ylimmän kosken kumeata pauhua. Kuta edemmä kuljettiin,
sitä enemmän se koveni, kunnes päällikkö varoitti soutamasta
kauemmaksi. Stanley sen vuoksi laski maihin ja leiriytyi kosken
niskaan paasikkoon. Vastaisella puolella asui toinen päällikkö, Ntamon
Itsi, joka seuraavana päivänä tuli leiriin vieraaksi, tuoden paljon
tervetulleita ruokavaroja tuliaisiksi. Mutta vastalahjaksi hän vaatikin
suuren valkoisen vuohen, jonka Stanley oli tuonut Manjemasta saakka,
viedäkseen sen Englantiin eräälle naiselle lahjaksi. Ttsin apu oli
tässä keskimatkan alussa niin tärkeä, ettei Stanleylla ollut muuta
neuvoa kuin suostua. Hän koetti tarjota aasia ja Itsi ehkä olisi siihen
tyytynyt, mutta kun hänen vaimoväkensä pelkäsi, että se söisi heidät,
ei hän voinut niin vaarallista eläintä vastaanottaa.
Saavuttuaan Stanley Pooliin Stanley tähtitieteellisistä
paikanmääräyksistään hyvin tiesi, ettei hän Bomasta, Kongon suulla
olevasta kauppapaikasta, enään ollut kuin 300 kilometrin päässä
linnuntietä ja 220 kilometrin päässä Isangilasta, jonne saakka Tuckey
oli päässyt ja joka yhä oli joella ylin tunnettu kohta. Mutta sitä
hän ei näy aavistaneen, että hän vielä oli yli 300 metriä korkealla
merenpinnasta ja että jättiläisjoessa loppuosalla täytyi olla valtavia
koskia, joita oli mahdoton laskea ja melkein mahdoton maisinkin
kiertää, joki kun katkaisee Afrikan läntisen reunaylängön syvässä,
kurun tapaisessa laaksossa. Stanleyn olisi luultavasti ollut verraten
helppo kulkea loppumatka maata ja ehkä saada Bomasta apua, jos olisi
lähettänyt sinne viestin, mutta ymmärrettävistä syistä hän mieluummin
halusi kulkea tämän taipaleen veneillään, suorittaakseen tutkimustyönsä
loppuun saakka jokea kulkien ja laskeakseen muhkeammin valkoisten
ensimmäiseen siirtokuntaan. Jos putous olisi tasaisesti jakaantunut
pitkin koko loppumatkaa, olisi hänellä todella ollut verrattoman hauska
ja nopea mäenlasku meren rannalle. Mutta nyt siitä tulikin hänen
matkansa vastuksellisin osa. Heti alussa joki näytti tapansa ja turhaan
Stanley toivoi sen edempänä niitä parantavan.