VALOA PIMEIMPÄÄN AFRIKKAAN.

Henry Morton Stanley, Kongon tutkija.

Livingstonen löydöt olivat herättäneet kautta maailman mitä suurinta

mielenkiintoa Afrikan sisäosien tutkimiseen, ja hänen sortumisensa

menestyksen kynnyksellä oli omiaan yhä kärjistämään näitä harrastuksia.

Livingstonen hautauksen jälkeen sen vuoksi paljon puhuttiin siitä, että

olisi lähetettävä joku toinen saattamaan vainajan työtä päätökseen.

Asia kiinnitti etenkin Stanleyn mieltä, joka oli hänelle viimeisen

avun vienyt. Hän ilmoitti »Daily Telegraph» lehden omistajalle Edward

Lawsonille haluavansa lähteä Lualaban jatkoa tutkimaan, ja mainittu

sanomalehtipohatta ehdotti Gordon Bennettille, »New York Heraldin»

omistajalle, että molemmat lehdet yhdessä kustantaisivat tämän retken.

Bennett suostui ja Stanley ryhtyi viipymättä toimeen. Tuskin olisikaan

voitu uskoa tehtävää tarmokkaammalle, kokeneemmalle ja kyvykkäämmälle

miehelle.

Henry Morton Stanley oli syntynyt Walesin Denbighissä v. 1840.

Hänen oikea nimensä oli John Rowlands. Tuskin hän oli täyttänyt

kolmatta ikävuottaan, kun hänen isänsä, köyhän pienviljelijän

poika, kuoli, ja pieni John sukulaistensa toimesta ensin annettiin

maanviljelijäin luo hoitolaiseksi ja seitsenvuotiaana jonkinlaiseen

köyhäinkotiin, josta hän kuitenkin huonon kohtelun vuoksi karkasi.

Oleskeltuaan sitten milloin minkin köyhän sukulaisensa luona ja

oltuaan kauppa-apulaisenakin John Rowlands lähti merille ja saapui

passaripoikana New Orleansiin v. 1859. Siellä eräs Henry Morton Stanley

niminen kauppias hankki hänelle toimeentulon ja mielistyi häneen siihen

määrään, että otti hänet omaksi pojakseen. Kun kasvatusisä kuitenkin

äkkiä kuoli jättämättä jälkisäädöstä ottopoikansa hyväksi — uusi nimi

oli hänen ainoa perintönsä — täytyi tämän luopua kauppa-alalta, jolle

hän oli antautunut. Orjasodan syttyessä hän ensin taisteli etelävaltain

armeijassa, joutui sotavankeuteen, mutta pääsi vapaaksi, kun muutti

puolta, ja kävi sotaan pohjoisvaltain kannattajana. Keskellä sotaa

hän kävi kotikylässään Walesissa, mutta siellä äiti karkoitti köyhän,

huonosti puetun poikansa kotoaan, ja tämä tapaus jätti sangen syvät

jäljet hänen tunteelliseen luonteeseensa. Yhdysvaltain laivastossa hän

kunnosti itseään uimalla kerran puolen kilometriä kiinnittämään köyden

anastettuun höyrylaivaan kymmenen tykin luotituiskussa. Sodan jälkeen

hän oleskeli länsivaltioissa kirjeenvaihtajana ja herätti huomiota

eloisilla kuvauksillaan. Kirjeenvaihtajan ammatti pian toi hänet

valtameren tällekin puolelle. Hän koki sitten monenlaisia seikkailuja,

oli Vähässä Aasiassa rosvojen vankina, Amerikassa mukana sotaretkellä

intiaaneja vastaan ja vihdoin »New York Heraldin» kirjeenvaihtajana

sillä sotaretkeltä, jonka englantilaiset vv. 1867—68 tekivät Abessinian

negusta Teodoria vastaan. Stanley toimitti lehdelleen tiedon neguksen

pääkaupungin Magdalan valloituksesta, ennen kuin edes virallinen

viesti tästä tärkeästä tapauksesta ennätti lähimmän sähkölangan

päähän, ja tämä sanomalehtimies-suurtyö se etenkin kiinnitti häneen

»New York Heraldin» omistajan huomion. Stanley lähetettiin Kreetaan,

jossa paraillaan riehui kapina, sieltä Espanjaan, joka niinikään oli

sisällisen sodan jaloissa. Barcelonan verilöylyssä hän oli vähällä

menettää henkensä vähän ennen sitä, kuin Gordon Bennett nuorempi v.

1869 kutsui hänet Parisiin ja lähetti hänet Livingstonea etsimään.

Palattuaan tältä retkeltä hän v. 1873 oli »Heraldin» kirjeenvaihtajana

Wolseleyn johtamalla sotaretkellä Ashantia vastaan.

Tämä lyhyt selonteko miehen elämästä osoittaa, että hän oli monen

vaaran ja koetuksen karkaisema, kun hän v. 1874 lähti suurelle

löytöretkelleen mustien maanosan poikki. Sitä paitsi hän oli erittäin

perusteellisesti valmistanut itsensä tutkimalla kaiken kirjallisuuden

mitä Afrikasta siihen aikaan oli olemassa.

Stanleyn retki poikki mustien maanosan.

Stanleyn oli nyt helpompi varustaa Sansibarissa retkikunta kuin ensi

kerralla, sillä auliiden, väelleen jakamiensa palkintojen johdosta

hän, oli edelliseltä matkaltaan hyvässä muistossa. Marraskuun 13:ntena

1874 hän, 356 henkeä johdossaan, lähti matkaan. Mukanaan oli hänellä

kappaleina kuljetettava, Espanjan ketripuusta rakennettu vene, »Lady

Alice». Kolme eurooppalaista, molemmat veljekset Pocock ja Fred Barker,

oli lähtenyt hänen apulaisikseen.

Stanley oli matkallaan päättänyt saada selville muutakin kuin Lualaban

juoksun. Niilin suurin lähdejärvi, Viktoria Njansa, oli vielä tarkemmin

tutkimatta. Speke oli sen nähnyt vain muutamasta kohdasta ja muutoin

täydentänyt sen ääriviivat arabialaisten ja maanasukkaitten kertomuksen

mukaan. Hänen vastustajansa, Burton etupäässä, väittivät paikalla

olevankin monta järveä, ja v. 1873 t:ri Schweinfurthkin julkaisi suurta

huomiota herättävän kartan, jossa Viktoria Njansan paikalla on monta

pienempää järveä. Tämän ristiriidan selvittämisen Stanley otti ensi

tehtäväkseen.

Kulkien ensin vähän pohjoisempana kuin yleinen karavaanireitti,

Wamin laaksoa, Ugogoon, Stanley sieltä paljon vastuksia kokien ja

väkeä menettäen tautien, nälänhädän ja karkauksien kautta kääntyi

pohjoista kohti, saavuttaakseen Njansan eteläpään. Toinen Pocock

veljeksistä kuoli kuumeeseen. Kun Turu maassa täytyi levittää

kastuneita kankaita kuivumaan, herättivät ne asukkaitten himoja ja

syntyi tuimia taisteluita, joissa retkikunta menetti viisikolmatta

miestä. Sen sijaan se saattoi ryöstää itselleen runsaasti ruokavaroja.

Maisemat olivat kuivia, aromaisia, mutta lähempänä Njansaa oli

savanneja, joilla oli erinomaisen runsaasti kaikenlaista riistaa.

Usukuman rehevissä viljelysseuduissa mustat kantajat väleen unohtivat

kärsimyksensä ja epätoivoiset kapinahankkeensa. Helmikuun 17:ntenä

1875 retkikunta saapui Usihaan, josta Viktoria Njansan rantamaisemat

alkoivat. »Usihasta alkaa mitä kaunein, idyllisin seutu, joka päättyy

vasta Viktoria Njansan luona. Seudulle ominaisten salaperäisten

harmaakallioitten huipuilta saa nauttia näköjään äärettömän

taivaanrannan sanomattomasta viehätyksestä. Joka puolella leviää

valtavan laaja maisemapiiri, joka on täynnään omituisia, yksinäisiä

kukkuloita, mahtavia rapautuneita, särmäisiä kallioita ja maasta

pistäviä vuoren nyppylöitä. Näiden välissä kohoilee ja laskee

pitkäveteisissä aalloissa vihanta niitty, jolla tuhansia nautoja

kulkee laitumella pieniin parviin hajautuneina.» Lisäksi tässä

kauniissa maassa oli erinomaisen vieraanvarainen väestö. Hullunkurisen

väärinkäsityksen johdosta tosin oli jossain vähällä syntyä tappelu, kun

asukkaat kuulivat hoitajaansa kaipaavan aasin kiljuvan — rosvopäällikkö

Mirambolla oli ollut eräällä retkellään aasi mukanaan — mutta kun

väärinkäsitys selvitettiin, muodostuivat suhteet sitä herttaisemmiksi.

Vihdoin tuli näkyviin Viktoria Njansan rannaton ulappa kuin lakeus

sulaa hopeata ja kantajat puhkesivat riemuissaan lauluun ajatellessaan

levon ja runsauden päiviä, jotka nyt odottivat kovia kokenutta väkeä.

»Laulakaa, oi ystävät, jo päättyi matka:

Suurella äänellä laulakaa, oi ystävät, suurelle Njansalle.

Kaikki laulakaa ja ääneensä laulakaa, oi ystävät, laulakaa

suurelle järvelle;

Luokaa takaisin maihin katse viimeinen, sitten järveen kääntykää.

»Kauan on siitä kuin maastanne lähditte,

Luota vaimojen, lasten, veljein ja ystäväin;

Sanokaapa, oletteko nähnyt tämän kaltaista vettä,

Siitä kuin suurelta suolamereltä lähditte?

»Huomenna msungu vahvistaa meidät voimallisiksi

Lihalla ja oluella, viinalla ja viljalla.

Sitten hyppelemme ja leikimme päivät pitkät

Ja syömme ja juomme ja laulamme ja leikimme.»

Kuoro:

»Siis laulakaa, oi ystävät, jo päättyi matka:

Suurella äänellä laulakaa, oi ystävät, suurelle järvelle.»

Veneretki Njansan ympäri.

27:ntenä retkikunta marssi Speken lahden eteläpuolella olevaan

Kagehyin kylään, jossa se erään arabialaisen toimesta sai osakseen

ystävällisen vastaanoton. Kagehyistä tuli retkikunnan siihen asetuttua

joksikin aikaa tärkeä paikka. Joka puolelta tuli maanasukkaita kauppaa

tekemään. Njansan saarilta tuotiin kuivattua kalaa, idästä maniookkia

ja kypsiä banaaneja, etelästä härkiä, lännestä kuokkia, rautalankaa,

suolaa, bataatteja ja jamsia. Suostuteltuaan paikkakunnan päällikön

lahjoilla Stanley pani kuntoon veneensä, »Lady Alicen», otti siihen

eväitä ja kauppatavaroita, valitsi kymmenen merimiestä ja perämiehen

— kaikki pelkäsivät matkan hirmuja, niin ettei kukaan vapaaehtoisesti

ilmoittautunut — ja lähti sitten tämän valtavan järven ympäri

purjehtimaan. Se oli joka suhteessa erinomaisen urhea retki, sillä

vene ei ollut kuin 12 metrin mittainen. Oli maaliskuun 8 p., kun tämä

muistettava »periplus» alkoi.

Eräästä lahdesta Stanley sai oppaaksi kalastajan ja miesten mieli

tästä suuresti ilostui. Seuraavana päivänä puhkesi kuitenkin luoteen

kulmalta myrsky ja »maisema kävi nyt sanomattoman hurjaksi. Lähdimme

rannasta ja olimme pian raivoisain luonnonvoimain hirveässä melskeessä.

Tuuli kiidätti meitä kuohuvien aaltojen yli, 'Lady Alice' lensi kuin

opettamaton varsa ja vihuri suomi aaltoja kuohuksi ja vaahdoksi, joka

lensi miesten ja veneen yli. Vähän purjeen riekaletta meillä vain oli

levällään ja ajelimme avuttomina tuulen mukana.» Stanleylle olivat

nyt hyödyksi hänen merimieskokemuksensa. Sään tyynnyttyä kuvastuivat

komean Speken lahden jylhät vuoret ja metsäiset kummut rasvatyyneen

vedenkalvoon ja soutajat pian unhottivat ensi pelästyksensä. Maalisk.

11 p. »Lady Alice» yritti poiketa erääseen lahteen lepäämään, mutta

sen karkoitti käden käänteessä parvi virtahepoja, jotka suu ammollaan

hyökkäsivät sitä vastaan. Veneen täytyi ankkuroida muutaman kilometrin

päähän rannasta, sillä yhteentörmäys virtahepojen kanssa olisi

saattanut käydä tuhoisaksi. Speken lahden tarkkaan kierrettyään Stanley

purjehti väkirikkaan Ukerewe saaren ohi, jonka vain kapea matala

salmi erottaa manteresta. Sen rannoilla nähtiin sekä virtahepoja että

suunnattoman paljon krokotiileja. Irangaran saarien luona koko järvi

avautui näkyviin, »laajana ja aavana kuin valtameri». Kalastajat

väittivät, että järven ympäri purjehdukseen menisi kahdeksan vuotta.

Mannerrannan edustalla oli paljon kallioluotoja, jotka tähän aikaan

vuotta olivat melkein asumattomat. Ranta oli niin lahtien uurtama,

että sen tutkiminen vaati mitä suurinta tarkkuutta. Niemet enimmäkseen

kohosivat vedestä jyrkin kallioin, jotka vuoriselänteinä juoksivat

maan sisään. Sisämaan mäillä ja laaksoissa maa yleensä näytti sangen

hedelmälliseltä ja taajaan asutulta. Yöllä vasten maaliskuun 18:nnetta

äkkimyrsky oli särkeä veneen jyrkkiin kallioihin, joitten alta se oli

suojaa etsinyt, ja suurella vaivalla Stanley sai sen pelastetuksi.

Toisin paikoin kalastajat kovin nauroivat soutamista, jota he eivät

olleet ennen nähneet; heidän mielestään melominen oli paljon parempi

kulkukeino. Peräsintä he ihmettelivät, mutta kun »Lady Alicessä»

nostettiin purje, meloivat he kauhistuneina pakoon.

Rannikko kävi nyt paljon vuorisemmaksi ja autiommaksi ja asukkaat

kertoivat takamaan olevan kuivaa ja autiota; siellä oli muka

semmoisiakin vuoria, joiden huipuista nousi savua ja tulta. Takamaassa

asuivat villit masait. Järven koilliskulmassa vesi muuttui keltaisen

ruskeaksi ja Stanley päätti jonkin suuren joen laskevan sinne. Sitä hän

ei kuitenkaan löytänyt eikä pitkälle maan sisään pistävän Kavirondo

lahdenkaan suuta, jonka saaret verhosivat. Speke oli sen piirtänyt

karttaansa kuuleman mukaan, Stanley jätti sen kartastaan aivan pois.

Virtahepoja oli täälläkin paljon, ja ne olivat yhtä vihaisia kuin

Speken lahdessakin.

Maaliskuun 23:ntena »Lady Alice» oli taajaan asutun rannikon edustalla

ja Stanley kävi ankkuriin lähelle rantaa, päästäkseen väestön kanssa

puheisiin. Se olikin olevinaan ystävällistä, mutta toden teolla Stanley

oli joutua vaaralliseen väijytykseen. Purjeineen »Lady Alice» nopeaan

jätti jälkeensä tämän vaarallisen paikan, mutta seuraavana aamuna se

törmäsi vedestä nousevan virtahevon selkään, joka antoi sille semmoisen

sysäyksen, että purjehtijat luulivat aluksen kappaleiksi hajoavan.

Sukellettuaan virtahepo nousi veneen peräpuolella pinnalle ja karjui

suurella äänellä kiukkuaan, mutta nopea vene livisti kiiruimman

kautta pakoon. Järven koilliskolkassa asukkaat pitkien puheitten

jälkeen suostuivat myymään vihanneksia ja lampaan. Pohjoisrannalla oli

paljon ja suuria saaria, eikä »Lady Alice» voinut tunkeutua salmiin,

niinkuin Stanley olisi suonut. Kanootit olivat tällä puolella erittäin

sirotekoisia.

Eräänä iltapäivänä lähestyi melkoinen kanootti, jonka juopunut väki

härnäili vieraita keihäillään, linkoili heidän ylitseen kiviä ja

osoitti niin ilmeistä tappelun halua, että Stanley ampui hänen ylitseen

lentäneen kiven suuntaan muutamia revolverin laukauksia. Siitä miehet

niin säikähtivät, että suin päin hyppäsivät veteen ja uivat minkä

pääsivät rantaa kohti. Kun heidät naurulla ja hyvillä sanoilla saatiin

palaamaan, yhtyivät hekin nauruun ja matkivat revolverin laukauksia:

»bum, bum, bum». Paikalle saapui muitakin veneitä ja kun joukkoa

karttui, niin se myös kävi rohkeammaksi ja uhittelevammaksi. Kun

Stanley ei suostunut tulemaan heidän kuninkaansa luo, rupesivat he

uhkailemaan, jonka vuoksi Stanley oli suostuvinaan. Hän käski nostamaan

ankkurin ja käymään airoihin käsiksi. Sitten hän käski suuntaamaan

ulapalle päin villien kuuden kanootin seuratessa. Kun oli soudettu

kolmisen sataa metriä, käski Stanley äkkiä nostaa purjeet, ja nopeana

ja uljaana »Lady Alice» kiiti kanoottien ohi villien suurimmaksi

ihmeeksi ja hämmästykseksi.

Väestön huomio ja vihamielisyys alkoi olla huolestuttava, kun ei

tiedetty, mistä voitiin etsiä suojaa, mistä saada ruokaa.

Aurinko oli juuri laskemaisillaan ja tuntikauden purjehdittuaan Stanley

jälleen antoi laskea ankkurin. Tuuli tyyntyi, paksuja pilviröykkiöitä

alkoi taas nousta idästä päin, järvi oli rasvatyyni ja pilkkopimeä

peitti maan, metsät ja vuoret. Pian alkoi pilvistä puhjeta salama

toisensa jälkeen ja alkoi riehua niin raju äkkimyrsky, että vene oli

vähällä upota, ja pilvistä kaatui suunnaton raesade. Ilma jäähtyi 16

1/2 asteeksi C., salamoita säestivät niin ankarat ukkosen jyrähdykset,

ettei Stanley koskaan muistanut niiden vertoja kuulleensa. Miehet

ammensivat vettä veneestä, minkä suinkin kukin ennätti, muutoin sade

olisi sen täyttänyt. Vene oli ankkurissa, mutta ajautui järvelle päin.

Kaksi tuntia kesti rajuilmaa, jonka jälkeen Stanley antoi soutaa

erääseen saareen lämmintä ruokaa keittämään ja läpimärkiä vaatteita

kuivaamaan. Seuraavana päivänä ilma jälleen oli mitä ihaninta ja

onneksi tavattiin ystävällisiä maanasukkaitakin, joilta lasihelmillä

saatiin ostaa runsaasti ruokatavaroita. Ihastuneina veneväen

ystävällisestä käytöksestä alkuasukkaat kestitsivät heitä palmuviinillä

ja seurasivat purtta kanooteillaan hyvän matkaa, laulaen ja huutaen

ilosta.

Viktoria Njansan pohjoisranta on täynnään korkeita niemiä, syviä

lahtia ja saaristoja, joten ei Stanley tietenkään voinut sitäkään

kartoittaa kuin suunnilleen. Maisemat ovat sillä puolella, samoin

kuin länsirannikonkin saaristoissa, erinomaisen kauniit, jota vastoin

koillisrannikko oli lakeata ja paljasta. Korkeimmat vuoret ja yleensä

jylhimmät maisemat ovat itärannalla.

Uvuman kauniilla ja rehevällä rannikolla asukkaat koettivat

houkutella »Lady Alicen» väijytyksiin, lähestyen ensin ystävinä ja

linkoillen sitten kiviä sen päälle. Kun tämä ei auttanut, soutivat he

sotaveneillään järvelle ja koettivat sulkea purrelta tien, piirittäen

veneen niin läheltä, että pako jo näytti mahdottomalta. Stanley ampui

laukauksen ilmaan, jolloin veneet väistyivät vähän kauemmaksi, heittäen

sitten keihäänsä, jotka purren miehistö vältti laidan taa kumartaen, ja

ilkkuen näyttelivät varastamiaan helmiä. Stanley tarttui nyt pyssyyn,

ampui miehen sieltä, toisen täältä ja lopuksi räjähtävillä luodeilla

pari kanoottia puhki. Tämän jälkeen »Lady Alice» sai vapaasti jatkaa

matkaansa Napoleonin lahteen, josta Niili alkaa, muodostaen Speken

löytämän Riponin putouksen.

Ugandan rannalla.

Niilin niskasta alkoi taajaan asuttu hymyilevä Uganda, jonka

saaristojen kautta retkikunta nyt souteli edelleen. Vastaanotto oli

heti mitä ystävällisintä ja kaikkialla valkoista miestä tervehdittiin

Mtesan ystävänä. Muuan nuori päällikkö laati pidot vieraitten kunniaksi

ja lähetti paikalla Mtesalle tiedon heidän tulostaan. Samalla hän

ilmoitti ei laskevansa heitä maasta pois, ennenkuin oli saanut Mtesan

vastauksen. Lyhyin päivämatkoin »Lady Alice» siis jatkoi retkeä, tätä

vastausta odotellen, ja kaikkialla vastaanotto oli valitun kohtelias.

Keskellä erästä lahtea tuli vastaan kuusi Mtesan kanoottia, joiden

juhlapukuinen päällikkö polvea notkistaen toi Stanleylle hallitsijan

kutsun saapua hänen leiriinsä — hän oli sitä varten nimenomaan

tullut lähemmäksi järveä, sillä hänen äitinsä oli nähnyt unen, että

järveltä oli saapumassa valkoinen mies. Stanley suostui poikkeamaan

ja pidoista pitoihin kävi retki edelleen. Nuokkuvien ruovostojen

paartamilta rannoilta alkaen korkeimpien vuorien huipuille saakka

maa oli vihantaa. Vaaleanviheriän matete puun lehtipuku oli somana

vastakohtana monenlaisten viikunapuiden tummemmalle vihannuudelle,

banaanin silkinkiiltoista latvusta kattoivat tamarindin vaalean

lehdistön soutelevat oksat ja karjasta rikkaitten laidunten tumman

viheriät peitteet ulottuivat vaarain laelle saakka. Vapaina, sekavina

jonoina maalaukselliset vuoret reunustivat tätä maisemakuvaa, missä

paisuen uhkeiksi ja kyrmyniskaisiksi, missä helmaansa sulkien rehevän

banaanilehdon, missä rohkeasti kohoten jyrkiksi kalliohuipuiksi tai

leviten korkeiksi pöytämiksi.

Stanleyn ja Mtesan kohtaus.

Kun Stanley seuralaisineen oli noin kolmisen kilometrin päässä

Usawarasta, näkivät he tuhansiin nousevan ihmisjoukon viettävällä

maalla. Veneen lähestyessä ammuttiin pyssyillä. Ranmalla oleva kansa

oli asettunut kahteen riviin, rummuilla, lipuilla, huudoilla ja

pyssynlaukauksilla valkoista miestä tervehdittiin. Ugandan pääministeri

ensin puhutteli vierasta, jolle tuotiin mitä auliimmat ruokavarat, jota

varten oli rakennettu erikoinen siisti maja, ja vasta kun Stanley oli

syönyt, vietiin hänet Mtesan puheille. Stanley oli aivan hämmästynyt

juhlallisesta vastaanotosta, ja seuraavat tapaukset osoittivat,

että hän osasi pysyvästikin voittaa Mtesan ystävyyden. Iltapuolella

valkoisen miehen kunniaksi pidettiin laivastokatselmus ja Stanley

hallitsijan pyynnöstä hämmästytti kaikkia ampumataidollaan. Tämän

jälkeen Mtesa lähti pääkaupunkiinsa, jonne oli kahden tunnin matka,

ja Stanley seurasi hänen mukanaan. Siellä hän tapasi eversti Linant

de Bellefond'in jonka eversti Gordon oli lähettänyt Khartumista

tutustumaan Mtesaan ja hänen maahansa. Eversti Linant aikoi palata

Ugandasta takaisin Khartumiin, mutta matkalla bari-neekerien maassa sai

surmansa.

Mtesa tahtoi käyttää tilaisuutta laajentaakseen tietopiiriään niin

paljon kuin suinkin vieraansa avulla ja kyseli häneltä kaikki maailman

asiat, jopa usein esittäen aivan ongelmiakin, mutta Stanley osasi

kaikkiin kysymyksiin vastata niin sattuvasti, että hän saavutti Mtesan

täyden luottamuksen ja suosion.

Stanley ei kuitenkaan voinut tällä kerralla jäädä Mtesan hoviin

pitkäksi aikaa, hänen täytyi päättää ympäripurjehduksensa ja rientää

leirissä odottavan retkikuntansa luo. Mtesan kutsumuksesta hän

kuitenkin lupasi koko joukkonsa keralla palata takaisin, jos Ugandasta

lähetettäisiin kanootteja sitä noutamaan. Stanleyn mukana lähtikin

Magassa, eräs Mtesan päälliköistä, joka kuitenkin pysytteli kaukana

perässä. Kaksi alapäällikköä ja 50 miestä vain kulki hänen mukanaan.

Ugandan rajalla laski järveen Niilin suurin lähdejoki, Karagwesta

tuleva Kagera, joka kuitenkin oli niin vuolas, ettei Stanley voinut

sitä nousta veneellään. Heti rajan toisella puolella asukkaat rupesivat

vihamielisiksi, karkottaen Stanleyn rannaltaan pienelle saarelle,

joka kuitenkin luonnonkauneutensa ja suomansa levon kautta runsaasti

korvasi, mitä hän karkoituksen kautta menetti. Saaressa olevan vuoren

kukkulalta oli mitä ihanin näköala.

»Pyhäpäivän tyyneys lepäsi idässä, pohjoisessa ja etelässä järvellä

aina siihen saakka, missä sininen taivaankansi ja puhdas, hopeakirkas

vesi yhtyivät, ja niiden välistä rajaa verhosi kevyt harsomainen auer,

joka ehdottomasti sai minut ajattelemaan iäisyyttä. Majesteettisenä

kohosi kaakossa Alice-saari ja muutama maili kauempana samassa

suunnassa Bumbireh saaristo. Lännessä oli aivan edessäni parin mailin

päässä Usongoran ylänkömaan pitkäveteinen kalliorinne, jonka hitaasti

kohoavaa lakea alati vihanta banaanipuu ryhmittäin verhosi, kunnes se

häipyi autereisten sinivuorien piirtoihin. Silmä saattoi tältä paikalta

katsella esteettä Afrikan kauneimpia seutuja — satoja neliömaileja

kauniita järvimaisemia, laajalti harmaita vuorenseinämiä, joihin

pistää ihania, lehtevien banaanien puoleksi reunustamia lahtia, satoja

neliömaileja ruohoa kasvavaa ylänköä, jossa on kyliä ja banaanilehtoja

sikin sokin. Korkealta vuoreltani näen nautakarjoja tavan takaa ja

paljon valkoisia ja mustia pilkkuja, jotka eivät voi olla muuta kuin

lammas- ja vuohilaumoja. Näen myös tulista nousevat vaalean sinervät

savupatsaat ja niiden ympärillä häärivät laihat olennot. Hyvässä

turvassa korkealla valtaistuimellani voin nähdä heidän liikuntonsa

ja hymyillä julmuudelle, joka asuu noiden laihojen mustien olentojen

hurjissa sydämissä. Mikä maa heillä on! Ja entä mikä järvi!» Ja

Stanley kaipasi mielessään sitä aikaa, jolloin sivistys, höyrylaivat

ja rautatiet tuovat tämän ihanan maan ainaisiin vainoihin sovun ja

suvaitsevaisuuden.

Magassan kanootit näkyivät nyt taivaanrannalla ja Stanley laski

kauempana Njansassa olevaan Alice-saareen niitä odottamaan. Tällä

välillä molemmat alapäälliköt pienillä petoksilla hänet jättivät, eikä

Magassa koskaan tullut sen lähemmäksi. Kun järvi oli aava ja sangen

vaarallinen ja Ugandan lautakanootit siroudestaan huolimatta heikot,

oli hänen pelkonsa hyvin perusteltu. Stanley joutui kuitenkin nyt

pahaan pulaan, sillä oli mahdoton saada ruokavaroja ja nälkä alkoi

uhkaavasti ahdistaa purren pientä joukkoa. Hänen täytyi yrittää,

saisiko niitä melkoisesta Bumbirehistä, vaikkapa sen asukkaat

tervehtivätkin purtta sotahuudoillaan. Tämä yritys oli tehdä äkkilopun

koko retkestä.

Vaarallinen äkkihyökkäys.

Sotaisista mielenosoituksista huolimatta »Lady Alice» lähestyi

Bumbirehin rantaa. Alussa ystävälliset sanat näyttivät tehoavan

sotaisiin maanasukkaihin, heitä kokoontui iso joukko veneen ympärille,

mutta kun heitä oli tarpeeksi koolla, kävivät he äkkiä kiinni »Lady

Aliceen» ja vetivät sen miehineen täysineen yhtä mittaa parikymmentä

metriä korkealle kuivalle maalle. Ja kun tämä oli tapahtunut, niin

alkoi meteli, kuin olisi itse helvetti porttinsa avannut. Kuin pirut

alkoivat alkuasukkaat tepastella retkikunnan ympärillä, uhkailla

keihäillään, jännitetyin jousin, jykevillä sotanuijillaan. Stanley

oli paikalla hypännyt seisomaan, revolveri kummassakin kädessä, mutta

tilanteen sula toivottomuus esti häntä ampumasta. Kun hänen miehensäkin

säilyttivät malttinsa ja tulkki jatkoi sovinnollisia puheitaan,

talttuivat villit ensi raivostaan, kunnes uusi joukko saapui rantaan,

jolloin se puhkesi uuteen valtaan ja pari kolme Stanleyn miehistä jo

sai pahoja kolauksia. Stanley hyppäsi apuun ja kääntyi erään vanhan

miehen puoleen, joka koetti muita hillitä, näytteli helmiä, kangasta

ja vaskilankaa ja hoki Mtesan ja Antarin, Ankolen hallitsijan nimeä.

Tavarat tekivät vaikutuksen, ja vanha mies, joka oli Bumbirehin

hallitsija Shekka itse, ajoi kepillään rähisevän joukon hajalle.

Kun Shekka oli tehnyt tämän voimannäytteen, kutsui hän luokseen

puolenkymmentä miestä ja poistui joukon taa. Toinen puoli joukosta

seurasi päällikön ja hänen neuvoskuntansa mukana, mutta toinen jäi

jäljelle uhkaillen taas keihäillään ja nuijillaan. Muuan joukko kulki

veneen ympäri ja koetti kaikin tavoin ilveillään solvata Stanleytä,

jopa yksi kävi hänen tukkaansakin kiinni. Stanley tarttui äkkiä

kiinni hänen käsivarteensa ja kiersi sitä niin rajusti, että oli sen

sijoiltaan vääntää. Villi ulvoi tuskasta ja hänen toverinsa heiluttivat

keihäitään, mutta Stanley heille vain hymyili, hän kun tuskin enää

luuli puolustusta edes mahdolliseksi. Hän odotti kuolemaa joka hetki.

Stanley lähetti tämän jälkeen rohkean ja neuvokkaan tulkkinsa uudelleen

alkuasukkaitten kera neuvottelemaan ja hetken kuluttua tämä tulikin

takaisin loistavin kasvoin; saarelaiset olivat luvanneet ruokavaroja,

mutta venekunnan piti jäädä heidän luo seuraavaksi päiväksi. Mutta

Safenin juuri kertoessa näitä hyviä tietoja syöksyi kuusi villiä

veneelle ja anasti sen airot. Kova riemuhuuto tervehti tätä tekoa.

Hetken perästä tuli eräs airut pyytämään kangasta ja helmiä, ja hänelle

annettiin. Koska kuitenkin oli jo puolenpäivän aika, eikä airottomien

muukalaisten luultu pääsevän pakoon, lähtivät saarelaiset kyläänsä

vahvistamaan itseään ruualla ja juomalla. Naisilta, jotka sotilaiden

lähdettyä tulivat muukalaisia katsomaan, Stanley sitten kuuli, että

hän väkineen tapettaisiin. Ainoa pelastuksen keino oli pako tai

veriveljeys Shekan kanssa. Kello kolmen aikaan saarelaiset jälleen

ilmestyivät kukkulalle, jolla heidän kylänsä oli, kasvot mustan ja

valkoisen kirjavissa maaleissa, kilvetkin tällä kerralla mukanaan.

Ilmeistä oli, että he aikoivat hyökätä, mutta nyt oli Stanleykin

valmiina toimimaan. Hän lähetti ensin tulkkinsa viemään Shekalle helmiä

ja tarjoamaan veriveljeyttä; tämä tosin näytti hyvin toivottomalta

yritykseltä, sillä yhä enemmän sotilaita kokoontui, rumpuja

paukutettiin ja aseilla uhiteltiin. Ja tosiaan Shekka hylkäsikin

ehdotuksen. Viisikymmentä miestä samalla hyökkäsi alas mäeltä anastaen

veneen rummun, jota urotyötä toiset tervehtivät kovilla ilohuudoilla.

Tämän jälkeen ajettiin pois karja, joka kävi välimaalla laitumella,

ja ajajat ilmoittivat tappelun kohta alkavan. Stanley lähetti nyt

tulkkinsa tarjoamaan kahta kangaskappaletta ja saarelaisten huomion

ollessa niihin kiintyneinä kävi miehineen purteen kiinni. »Lady Alice»

liikahti ja alkuun päästyään liukui epätoivoisten voimanponnistusten

vaikutuksesta vesirajaan, tuota pikaa kelluakseen aalloilla. Tulkki

oli heti merkin saatuaan juossut takaisin veneeseen ja Stanleyn luoti

tapasi kaksi lähintä villiä, jotka aikoivat hänet keihäällään lävistää.

Hänen miehensä repivät irti purren lattialaudat ruveten niillä

soutamaan, hän itse ampui joukkoon vaihteeksi susihauleja, jotka saivat

sen kauhistuneena pakenemaan. »Lady Alicekin» kiiruhti pakoon, mutta

nyt kaksi virtahepoa hyökkäsi sen kimppuun kita ammollaan. Nekin saivat

Stanleyn luodista surmansa. Saarelaiset hetken aikaa neuvoteltuaan

työnsivät kanoottinsa vesille ja lähtivät takaa ajamaan. Räjähtävillä

norsun luodeilla Stanley kuitenkin ampui kaksi kanoottia upoksiin ja

kaatoi niin monta miestä, että villit noloina luopuivat takaa-ajosta.

»Lady Alice» ohjasi kohti rannatonta ulappaa, kaikki kaksitoista

miestään elossa, mutta vain neljä banaania eväinä. Seuraavana aamuna

oltiin keskellä ulappaa, eikä maata näkynyt miltään suunnalta.

Illalla pursi oli päässyt lähelle erästä saarta, mutta sitten nousi

kova myrsky, jota vastaan oli turha ponnistella; pursi oli jätettävä

aaltojen, rankan sateen ja raivoavan myrskyn valtaan. Puoliyön aikana

tuulen vaimennuttua Stanley pilkotutti tuhdon polttopuiksi ja teki

veneeseen tulen, keittääkseen eversti Linantin antaman kahvin, joka

suuresti vahvisti kaikkia. Seuraavana aamuna venekunta saavutti

asumattoman saaren, josta löydettiin vähän banaaneja, ja Stanley ampui

pari sorsaa. Kolme päivää nälkää nähneet retkeilijät olivat siten

pelastuneet pahimmasta, jonka jälkeen he veistivät itselleen uudet

airot ja jatkoivat matkaa. Täten he tulivat saareen, josta heidän

oppaansa oli kotoisin, ja sieltä saatiin lihaa, bataatteja, maitoa,

hunajaa, banaaneja, munia ja lintuja ja nälkiintyneet miehet söivät

niinkuin vain nälkiintynyt neekeri voi syödä.

Viktoria Njansa on tunnettu vaarallisista äkkimyrskyistään, ja vaikka

»Lady Alice» nyt oli saapunut lähelle lähtökohtaansa, niin yllätti sen

vielä ankara ukkosilma ja raemyrsky, joka ajeli sitä mukanaan minne

tahtoi, mutta sitten ilma asettui ja suotuisa tuuli veti veneen suoraan

leiriä kohti, johon se 57 päivää poissa oltuaan saapui. Leirissä väki

ilostui siihen määrään, että kohotti Stanleyn veneestä olkapäilleen ja

käsiään paukuttaen, hyppien ja hurraten kantoi häntä leirin ympäri.

Frank Pocock oli terveenä, mutta Fred. Barker oli sillä välin kuollut.

Paljon väkeä oli sairaana ja Stanley itsekin tuota pikaa sairastui

kuumeeseen, jonka hän kuitenkin kiniinillä karkoitti.

Retkikunnan matka Ugandaan.

Kun Mtesan lupaamia kanootteja ei kuulunut ja maatie erään välillä

asuvan kuninkaan vihamielisyyden vuoksi oli suljettu, päätti

Stanley hyvää neuvoa noudattaen hankkia kanootteja suuren Ukerewe

saaren kuninkaalta Lukongehilta. Pocock vei tälle hyvät lahjat ja

Ukerewesta saapuikin viisikymmentä kanoottia, mutta näiden määrä

oli viedä retkikunta Ukereween eikä Ugandaan. Siihen Stanley ei

voinut suostua, vaan lähti itse Ukereween. Suurilla lahjoilla hän

sai kuninkaan lähettämään Kagehyihin lähes kolmekymmentä kanoottia,

ilmoittamatta kuitenkaan venemiehille, että hän oli lahjoittanut ne

Stanleylle. Kagehyissä Stanley vedätti kanootit maalle ja kannatti

airot telttaansa, jonka jälkeen kanoottien tuojille ilmoitettiin

heidän kuninkaansa petos. Miehet, joita oli yli parisataa, suuttuivat

silmittömästi ja olisivat tappaneet Lukongehin nuoret sukulaiset,

joiden piti seurata Stanleytä Ugandaan, ellei Stanleyn väki olisi

ajanut heitä kylästä pois. Ostettuaan suuret määrät viljaa eväikseen

Stanley sitten hankkimillaan aluksilla uudelleen lähti kariselle,

myrskyiselle sisämerelle, jonka suolattomilla, kirkkailla aalloilla hän

jo oli kokenut niin monta seikkailua.

Yö uppoavissa kanooteissa.

Lukongehin kanooteista oli kuitenkin osa jo niin vanhoja — kuten

kuningas itsekin oli varoittanut — että ensi iltana, ennenkuin oli

saavuttu yöpaikaksi määrättyyn maahan, toinen toisensa jälkeen

alkoi upota ja Stanley vain suurella vaivalla sai niiden miehistön

pelastetuksi »Lady Aliceen». Hyvä pursi uudisti matkansa vielä

toisenkin kerran, ennenkuin kaikki pimeässä huutavat oli pelastettu.

Kun puhjenneet kanootit kuitenkin kantoivat kuormansa, ei tavaran hukka

ollut suuri. Viisi kanoottia tuhoutui kokonaan.

Jättäen saareen kolmannen osan miehistään ja tavaroistaan Stanley

jatkoi matkaa seuraavaan leiripaikkaan, josta lähetettiin kanootteja

jäljelle jätettyjä noutamaan. Muuan pikkukuningas piti Stanleylle

pidot ja möi hänelle neljä melkein uutta kanoottia. Sieltä retkikunta

juhannusaattona saapui saareen, jonka Stanley nimitti »Pakosaareksi»,

koska hän Bumbirehistä paetessaan oli siinä saanut rauhassa levätä.

Sen etelärannalle hän varusti vahvan leirin. Jättäen siihen osan

väestään Frank Pocockin johtoon hän itse pääjoukon kanssa palasi

Kagehyihin noutamaan sieltä kaikki ihmiset, eläimet ja tavarat, mitä

ei ensi kerralla saatu kulkemaan. Heinäkuun 11:ntenä hän näiden

kera saapui Pakosaareen. Ukerewen kuninkaan serkun, Lukanjaan

toimesta, olivat mannermaan asukkaat, ensin vihamielisiä oltuaan,

ruvenneet retkikunnalle ystävällisiksi ja ystävyys oli vahvistettu

veriveljeys-liitoilla Komehin kuninkaan Kijajun kanssa. Pakosaarella

Stanley sairasti viisi päivää.

Juhla kuutamossa Njansan saarella.

Heti hänen parannuttuaan tuli Kijaju häntä tervehtimään ja toi mukanaan

kaksi opasta matkan jatkamista varten. Viimeinen yö juhlittiin ja

kuuvalossa, kolmen kuninkaan läsnäollessa, hypeltiin suurenmoinen

karkelo. Kuninkaat itse ottivat osaa tähän ilonpitoon lapsellisen

vallattomasti. Vanha Kijaju varsinkin kunnostautui hurjilla

hullunkurisilla hypyillään ja hänen veljenpoikansa poukahteli niin

korkealle, että kaikki aivan hämmästyivät sen nähdessään. Nuori

Lukanjah kuninkaallisen sukulaisensa keralla osoitti erikoista

notkeutta ja hurjaa reippautta ja sata mannermaalta tullutta

sotilasta lauloi säestystä sellaisella keuhkovoimalla, että koko

saari kajahteli. Stanleyn väki Frank Pocockin johdolla ei ollut muita

huonompaa ja lopuksi kaikki äänensä voimalla säestivät vanhaa Kijajua,

hänen laulaessa ylistyslaulun sen päivän kunniaksi, jona hän teki

veriveljeysliiton valkoisen päällikön kanssa. Suurilla nuotiotulilla

paistettiin häränlihaa ja päälliköiden tuoma olut ja palmuviini valui

alati janoisiin kitoihin.

Kun Stanley seuraavana päivänä lähti saaresta etujoukon kanssa,

lepyttivät Kijajun antamat oppaat järveä helmiuhrilla. »Ole valkoiselle

miehelle hyvä, oi Njansa! Anna hänen onnella ja terveenä päästä suurten

vettesi yli!» Heinäkuun 21:ntenä Stanley pääsi eteläisimpään Bumbireh

saareen, Mahyigaan, joka huomattiin asumattomaksi. Saareen rakennettiin

linnoitettu leiri, jonka ympäristö raivattiin, jott'eivät alkuasukkaat

voisi sitä äkkirynnäköllä yllättää. Kauaa ei tarvinnutkaan odottaa,

ennenkuin saaren vesille alkoi ilmestyä vakoilemaan Iroban kuninkaan

lähettämiä kanootteja, joiden miehiltä saatiin kuulla Magassan todella

käyneen Mahyigassa saakka, johon Stanley nyt oli leiriytynyt; mutta

kun Bumbirehissa oli uskoteltu valkoisen miehen hukkuneen Njansaan

ja vakuudeksi annettu hänen aironsa Mtesalle vietäviksi, oli Magassa

palannut takaisin. Ensimmäiset kaksi venettä eivät osoittaneet

vihamielisyyttä, mutta kun Iroban kuninkaan seuraava vakoojavene

poistui, viskasivat sen miehet meloillaan vettä ilmaan selkänsä taa,

joka niillä seuduin, kuten lapsikin tiesi, merkitsi mitä suurinta uhmaa

ja ylenkatsetta.

Bumbirehin kurittaminen.

Eräänä aamuna Stanley jo ennen päivännousua lähetti suurimmat

kanoottinsa pimeän suojassa takaisin Pakosaarelle tuomaan sinne

jääneitä. Samana päivänä saapui taas Irobasta veneitä saarta

vakoilemaan. Stanley koetti suostutella niiden miehistöjä helmillä,

kangaskappaleilla, kuparisilla rannerenkailla ja kiiltävillä

messinkilangoilla, mutta miehet vain heittivät vettä meloillaan.

Seuraavan kerran hän uhkasi heitä, ja se näytti vähän paremmin

vaikuttavan; vakoilijat lupasivat toimittaa hänelle runsaasti

ruokavaroja, mutta se tietysti oli vain tyhjää puhetta. Heinäk.

20:ntena vartijat ilmoittivat nähneensä, että mannermaalta oli lähtenyt

joukko kanootteja suureen Bumbireh saareen, jota retkikunnan vanha

vihamies Shekka hallitsi. Stanley kiikarillaan katsoen huomasi, että ne

olivat täynnään väkeä. Hän pelkäsi nyt yöllistä hyökkäystä ja päätti

ryhtyä toimiin sen estääkseen. Hän souti ensinnäkin tiedusteluretkelle

läheiseen pienehköön Iroba saareen, jonka miehet olivat käyneet

vakoilemassa. Saaren rannalla näytti vallitsevan suuri hämminki ja

helposti Stanley pienen joukkonsa keralla pakotti Iroban kuninkaan

kahden miehensä keralla rupeamaan panttivangikseen. Lupaamalla

vangilleen vapauden hän sai tämän toimittamaan Shekan, Bumbirehin

kuninkaan panttivangikseen. Jo seuraavana päivänä Shekka kahden

päällikkönsä keralla tuotiin panttivangiksi; Stanley sai töin tuskin

hänet suojelluksi väkensä kostolta.

Shekalta Stanley kuuli, että mannerrannikon kuningas Antari, joka

oli hänen isänsä, par'aikaa kokosi Bumbirehiin suurta sotajoukkoa,

hyökätäkseen Mahyigan kimppuun. Iltapäivällä saapuivatkin Antarin

miehet kolmella suurella kanootilla vaatimaan retkikuntaa takaisin

kääntymään. Syntyi tavanmukainen sanasota, mutta Antarin lähettiläät

pysyivät kaikista vastasyistä huolimatta jäykkinä, vaikka Stanley

näytti, että Shekka oli hänen hallussaan. Stanleytä uhattiin sodalla,

ellei hän paikalla palaisi takaisin.

Iltapäivällä Mahyigaa lähestyi kuusi kaunista ruskeata kanoottia — ne

olivat Mtesan lähettämät ja niiden asiana oli hankkia tietoja Stanleyn

kohtalosta sekä noutaa Kagehyin arabialainen Ugandaan. Mtesa oli

airot saatuaan kovin pelästynyt ja todella luullut, että Stanley oli

murhattu. Mutta kun ei ollut löydetty veneen palasia, oli hän ruvennut

epäilemään. Magassa oli lähetetty maisin samalle asialle ja näiden

kuuden kanootin jälkeen vielä kahdeksan. Sabadu, Mtesan kanoottien

päällikkö, suostui mielellään palaamaan jo Mahyigasta; hän oli matkalla

kuullut, missä vaarassa retkikunta oli, ja oli ryhtynyt toimiin Antarin

suostuttelemiseksi. Seuraavana päivänä saapuivat loput Ugandan veneistä

ja muutamia tiellä heihin yhtyneitä liittolaisia, niin että Stanleylla

oli 470 miestä johdossaan. Antari lupasi jo suostua rauhaan, mutta kun

Sabadu ugandalaisten keralla lähti Bumbirehiin ruokatavaroita ostamaan,

hyökättiin heidän kimppuunsa kavalasti, liittolaispäällikkö murhattiin

ja kahdeksan miestä sai hengenvaarallisia haavoja.

Stanley ei voinut jättää tätä kavalaa tekoa kostamatta, etenkin

kun Ugandan miehet sitä lujasti vaativat. Kun samalla retkikunnan

jälkijoukko saapui Pakosaaresta, oli aika toimia. Hän päätti paremmaksi

hyökätä Bumbirehin kimppuun, kuin odottaa hyökkäystä Mahyigassa. 50

pyssymiehen ja 230 keihäänheittäjän keralla hän 18 kanootilla lähti

Bumbirehiin. Siellä olivat kaikki kukkulat täynnään väkeä ja vartijoita

oli joka paikassa. Pyssymiehet ampuivat ensin yhteislaukauksen erääseen

parveen, josta oli seurauksena, että saaren puolustajat hajaantuivat ja

etsivät suojaa. Stanley keksi sitten sen juonen, että oli aluksineen

laskevinaan rantaan maihin astuakseen. Sen estääkseen saarelaiset

satamäärin hyökkäsivät rantaan, mutta Stanley pysäyttikin äkkiä

kanootit, ja nyt hänen keihäsmiehensä nakkasivat keihäänsä. Heitto ajoi

rannalla olevat suin päin pakoon ja tämä lyhyt sota, jossa vihollinen

menetti monta miestä, masensi Bumbirehin miesten rohkeuden siihen

määrään, että he sallivat Stanleyn häiritsemättä jatkaa matkaansa.

Shekka vietiin Mtesalle, mutta pääsi Stanleyn pyynnöstä vapaaksi. Elok.

5:ntenä retkikunta varhain aamulla rumpujen päristessä ja torvien

soidessa lähti matkaa jatkamaan. Siihen kuului nyt »Lady Alice» ja 37

kanoottia ynnä 685 henkeä.

Sanoma Bumbirehin kurituksesta levisi nopeaan ja herätti Stanleytä

kohtaan suurta kunnioitusta. Pitkin matkaa päälliköt hankkivat hänen

väelleen runsaita eväitä ja pitivät pitoja. Elok. 12:ntena retkikunta

kulki Kageran suistamon ohi ja saapui Ugandan Dumoon, johon Stanley sen

jätti hyvin varustettuun leiriin, käydäkseen itse Mtesan luona. Hän

purjehti »Lady Alicella» mannermaan ja suuren Sesse saariston väliseen

salmeen, veti purtensa sitten Ntewin kylässä maalle ja kulki sieltä

ensin kanooteilla, sitten maitse Mtesan leiriin. Ntewissä hän sai

takaisin aironsa.

Niilin lähtö Njansasta.

Kulkien sitten jalan koko matkan aina Niilin niskan toiselle puolelle

saakka, hän saattoi varmasti vakuuttaa, että Ripon-putous oli Niilin

ainoa laskuväylä ja että Speke oli erehtynyt, piirtäessään niitä

useita. Myöhemmin on näitä seikkoja vielä perusteellisemmin tutkittu ja

huomattu putouksen saaneen alkunsa tulivuoren purkauksien kautta, jotka

sille kohdalle rakensivat basalttipadon Niilin laakson poikki. Tämä

pato paisutti valtavan Njansan, jonka pohjasta entiset vuorenkukkulat

nyt kohoavat saarina. Siitä saa selityksensä, miksi Viktoria Njansa on

matala. Tanganjika ja Njassa sitä vastoin ovat syntyneet suurenmoisten

maanvajoamisten kautta ja ovat sen vuoksi melkein saarettomat ja

suunnattoman syvät.

Mtesan leiri oli Ripon-putouksen toisella puolella. Ugandan hallitsija

tervehti Sfanleyta jälleen mitä sydämellisimmin, mutta kun tämä

häneltä pyysi saattojoukkoa Albert Njansalle, jonka Stanley niinikään

oli päättänyt tutkia, pyysi Mtesa häntä odottamaan, kunnes sota oli

päättynyt.

Mtesa sodassa.

Mtesa oli koonnut suunnattoman sotajoukon, jossa oli edustettuna

kansoja, pukuja ja aseistuksia kuin Xerxeen äärettömässä armeijassa.

Sen miesluku oli 150.000, jota paitsi mukana oli 100.000 naista ja

lasta. Uvumat, joiden luku oli paljon pienempi, eivät uskaltaneet

maalla kohdata Mtesan sotavoimia, heidän päämääränsä oli vain kaikin

tavoin estää häntä pääsemästä salmien poikki suureen saareensa. Sitä

varten he olivat miehittäneet Uvuman ja mannermaan välisen pienen

korkean Ingira saaren, jota oli mahdoton ilman laivastoa valloittaa.

Ugandalla tosin oli suuri laivasto, mutta siitä huolimatta ugandalaiset

itsekin myönsivät, että vavumat, vanhastaan kuulut merirosvot, olivat

heitä etevämmät vesillä.

Elokuun 27:ntenä Mtesan armeija lähti leiristään muutaman päivämatkan

kauemmaksi, Ingira saaren vastapäätä olevalle Nakaranga niemelle, jolle

tuota pikaa kohosi 30.000 ruohomajaa. Mtesan suojista rakennettiin

niemen päähän 30 metriä leveä tie, ja sen varteen varustettiin majat

Stanleylle ja hänen miehilleen. Mtesan aikomus oli valloittaa Ingira,

päästäkseen siitä suureen saareen kukistamaan kapinan juurtajaksain.

Ensimmäinen yhteentörmäys oli taistelu laivastojen välillä.

Mtesa lähetti 325 kanoottia suljetussa rivissä Ingiraa vastaan,

uvumat tulivat 100 kanootilla näitä vastaan, avasivat ylivoiman

edessä rivinsä, oikeaan ja vasempaan väistyen, ja tekivät sitten,

ugandalaisten jo luultua voittaneensa, äkkihyökkäyksen kummaltakin

sivulta, saattaen Ugandan laivaston aivan epäjärjestykseen. Mtesa tämän

huomatessaan kohotti kiukkuisena sotahuutonsa, koko suunnaton leiri,

joka oli kokoontunut rannalle taistelua katsomaan, yhtyi siihen, ja

tämä kiihotti ugandalaisia paremmin puoliaan pitämään. Uvumalaiset

neljätoista venettä anastettuaan perääntyivät väljemmille vesille,

jonne ugandalaiset eivät uskaltaneet seurata heitä.

Mtesa kysyi nyt Stanleyn mielipidettä sodan mahdollisuuksista, lausuen

itse epäilyksiään siitä, tokko hänen väkensä, joka suureksi osaksi oli

sisämaasta, eikä osannut uida, kykenisi voittamaan vesillä tottuneet

uvumalaiset. Stanley kehotti häntä rakentamaan sillan salmen poikki.

Mtesa suostui siihen paikalla, mutta hänen ministerinsä eivät olleet

yhtä taipuvaisia muukalaiselta neuvoja vastaanottamaan eikä siltaa

rakennettu kuin 130 metriä; sitten työ takeltui. Niinkin siitä oli

apua, Mtesan pikku tykit kun voitiin sille asettaa. Vastoin Stanleyn

neuvoa Mtesa sitten lähetti airuita Ingiraan, kehoittaen saarelaisia

antautumaan. Airuet paikalla murhattiin.

Sotatoimien lomassa Mtesa halukkaasti keskusteli kaikista mahdollisista

asioista, luonnon ilmiöistä, taivaan ja maan ihmeistä, kivennäisistä,

metalleista ja niiden käytännöstä sekä uskonnosta, johon Stanley kaikin

tavoin tahtoi saada yksivaltiaan mielen kiintymään. Mtesa oli jo hänen

kauttaan pyytänyt saada maahansa lähetyssaarnaajia ja Stanley oli

eversti Linantin kanssa lähettänyt Englantiin tähän suuntaan käyvän

pyynnön. Eversti Linant tosin murhattiin Bari-maassa, mutta kun hänen

ruumiinsa löydettiin, niin löytyi saappaasta Stanleyn kirje, joka

sitten voitiin perille toimittaa. Siitä olikin paikalla seurauksena

lähetyssaarnaajain toimittaminen Ugandaan.

Stanley raamatunkääntäjänä.

Kun Stanley tuli maininneeksi Mtesalle enkeleistä, tahtoi tämä

kuulla enemmän niistä. Stanley käänsi hänelle silloin raamatusta,

mitä Hesekiel ja Johannes sanovat enkeleistä. Kun Mtesa halusi

saada raamatun omalle kielelleen, niin toi Stanley hänen luokseen

Sansibarissa toimivan lähetyskoulun oppilaan, joka oli hänen mukanaan,

ja yhdessä ryhdyttiin tähän työhön ja saatiin merenrannikon murteelle

käännetyksi lyhennetty laitos protestanttisesta raamatusta.

Mtesa ja kristinusko.

Kun tämä lyhennetty raamattu oli valmiina, kutsui Mtesa kokoon kaikki

päällikkönsä ja henkivartijastonsa johtajat, ja kun kaikki olivat

kokoontuneet, alkoi hän kertoa heille olleensa, silloin kun nousi

isänsä jälkeen valta-istuimelle, pakana ja vuodattaneensa huviksensa

verta, hän kun ei ymmärtänyt paremmin, vaan seurasi isänsä esimerkkiä;

mutta kun eräs arabialainen kauppamies, joka samalla oli pappi, opetti

hänelle islamin oppia, lakkasi hän seuraamasta isänsä esimerkkiä, jonka

vuoksi teloitukset tulivat harvinaisemmiksi eikä kukaan siitä päivästä

alkaen voinut sanoa nähneensä Mtesaa juovuksissa. Mutta paljon oli,

mitä hän ei ymmärtänyt. Hän ei saattanut käsittää kaikkea islamin

opissa, koska hänen tunteensa vastusti sitä, eikä Ugandassa löytynyt

ketään, joka olisi voinut ohjata häntä. Mutta koska hän sydämensä

pohjasta halusi tulla hyväksi, toivoi hän, että Jumala ei ottaisi

huomioonsa hänen tyhmyyksiään ja että Hän antaisi hänelle anteeksi

sekä lähettäisi Ugandaan miehiä, jotka tietävät, mikä oikein on. »Nyt

on», sanoi hän, »Jumalan kiitos, eräs valkoinen mies, Stamli, tullut

Ugandaan, tuoden mukanaan erään kirjan, joka on vanhempi kuin Muhametin

koraani, ja Stamli sanoo, että Muhametti oli valehtelija ja että paljon

hänen kirjassaan on tästä otettua; tämä nuorukainen on lukenut minulle

kaikki, mitä Stamli on hänelle lukenut kirjastaan, ja minä huomaan,

että se on paljon parempi kuin Muhametin kirja. Sitä paitsi se on

ensimmäinen ja vanhin kirjoista. Profeetta Mooses kirjoitti osan siitä

hyvin kauan sitte, paljon ennen kuin kukaan oli kuullut puhuttavankaan

Muhametista, ja kirja oli jo päätetty aikoja ennen kuin Muhametti

syntyi. Nyt kehoitan minä teitä, päällikköni ja sotilaani, sanomaan

minulle, mitä minä teen. Uskonko minä Isaan (Jeesukseen) ja Musaan

(Moosekseen) vai Muhamettiin?»

Eräs heistä vastasi:

»Valitkaamme se, mikä paras on.»

Katekiro (pääministeri) vastasi:

»Me emme tiedä, mikä on paras. Arabialaiset sanovat, että heidän

kirjansa on paras — kuinka me voimme sitten tietää, kuka heistä puhuu

totta?»

Hovimarsalkka sanoi:

»Kun Mtesa rupesi Muhametin uskoon, opetti hän minua ja minä myöskin

rupesin Muhametin uskoon; jos minun herrani sanoo, saatuansa enemmän

tietoja, että hän on opettanut minua väärin, voi hän nyt opettaa

minulle sitä, mikä on oikein. Minä odotan saadakseni kuulla hänen

sanansa.»

Mtesa nauroi ja sanoi:

»Sinä puhut hyvin. Kun minä kehoitin sinua rupeamaan Muhametin uskoon,

tein minä sen sen vuoksi, että luulin sen olevan oikean. Sanotaan:

valitkaamme se, mikä on paras! Aivan niin, minä haluan sitä, mikä on

paras, ja minä tahdon omistaa totuuden kirjan; mutta katekiro kysyy:

kuinka me sitten tiedämme, mikä on tosi? ja minä tahdon vastata

hänelle. Kuulkaa mitä minä sanon: Arabialaiset ja valkoiset miehet

käyttäytyvät aivan niinkuin heidän kirjansa opettavat heille, eikö

niin? Arabialaiset tulevat tänne noutamaan norsunluuta ja orjia, ja me

olemme nähneet, etteivät he aina puhu totuuden kieltä, että he ostavat

saman värisiä ihmisiä kuin he itse ovat ja kohtelevat niitä pahoin,

sitovat ne kahleisiin ja ruoskivat niitä. Kun valkoisille miehille

tarjotaan orjia, kieltäytyvät he ottamasta niitä vastaan ja sanovat:

Tekisimmekö me veljiämme orjiksi? Ei, me olemme kaikki Jumalan lapsia.

Minä en ole vielä koskaan kuullut valkoisen miehen valehtelevan.

Speke tuli meidän luoksemme, käyttäytyi hyvästi ja matkusti takaisin

kotimaahansa veljensä Grantin kanssa. He eivät ostaneet ollenkaan

orjia, ja sen ajan, jonka he olivat Ugandassa, olivat he hyvin

hyviä. Stamli tuli tänne ja hän ei huolinut laisinkaan orjista.

Mikä arabialainen olisi, kuten nämä valkoiset miehet, kieltäytynyt

ottamasta vastaan orjia? Vaikka me pidämme orjakauppaa, ei ole yhtään

syytä, jonka vuoksi se ei voisi olla väärin, ja kun minä ajattelen,

kuinka arabialaiset ja nämä valkoiset miehet käyttäytyvät, he kun ovat

oppineita, sanon minä, että valkoiset miehet ovat arabialaisia paljoa

etevämmät, ja sen vuoksi luulen minä myös, että heidän kirjansa on

parempi kuin Muhametin, ja kaikesta, mitä Stamli on lukenut minulle

siitä kirjasta, en minä huomaa mitään sellaista, mihin minä en voisi

uskoa. Kirja alkaa maailman luomisesta, sanoo meille miten ja kuinka

monena päivänä tämä luotiin; siinä on luettavana, mitä Jumala itse,

Mooses, profeetta Salomo ja Jesus, Marian poika, ovat puhuneet. Minä

olen mieltymyksellä kuunnellut sitä, ja nyt minä kysyn teiltä: otammeko

me tämän kirjan vai koraanin johdoksemme?»

Tähän kysymykseen vastasivat kaikki epäilemättä vakuutettuina Mtesan

kristillisyyden harrastuksesta: »Me tahdomme ottaa valkoisen miehen

kirjan» kun Mtesa kuuli heidän vastauksensa, loistivat hänen kasvonsa

mielihyvästä ja ilosta.

Siten luopui Mtesa islamin opista ja kääntyi kristinuskoon. Hän

ilmoitti aikomuksensa olevan, ettei koskaan poikkeaisi uudesta

uskonnostaanᵤ lupasi rakentaa kirkon ja tehdä kaikki, mitä hänen

vallassaan oli, edistääkseen kristillisen ajatustavan leviämistä

kansaan, jonka ohessa hän tahtoi parhaan kykynsä mukaan seurata niitä

pyhiä määräyksiä, mitä raamattu sisälsi.

»Stamli», sanoi Mtesa Stanleylle, kun he lähes kaksi kuukautta sen

jälkeen erosivat, »sanokaa valkoisille miehille, kun te kirjoitatte

heille, että minä olen sen miehen kaltainen, joka on istunut pimeässä

tai ollut sokeana syntynyt, mutta että minä en nyt halua mitään

enempää, kuin että saisin opetusta, miten minun on katsottava, ja että

minä tahdon pysyä kristittynä koko elämäni.»

Syyskuun 14:ntenä Mtesa valmisteli suurta tappelua, jota ennen

hän vietti pakanallisen uskonnollisen juhlan, jossa olivat läsnä

kaikki sotapäälliköt juhlapuvuissaan, leopardinnahkat olkapäillään,

lumivalkoisia strutsinsulkia hiuksissaan. Nakaranga niemen ja

kivisillan edustalle asettui puolensataa kanoottia taistelulinjaan ja

koko vuori täyteen tuhansia ja kymmeniä tuhansia katsojia. Perä edellä

kanootit sitten verkalleen lähestyivät Ingiraa. Saavuttuaan kyllin

lähelle alkoivat ugandalaiset ampua pyssyillä saarelaisia, joilla

ei ollut minkäänlaisia ampuma-aseita. Vähän ajan kuluttua parisataa

uvumalaiskanoottia syöksyi esiin ruovostosta ja ugandalaiset verkalleen

peräytyivät kivisiltaa kohden. Tällä oli sata pyssymiestä ja neljä

pientä haupitsia, joita eräs sansibarilainen seikkailija komensi.

Lähestyessään kivisiltaa ugandalaiset kanootit äkkiä avasivat rivinsä

ja paikalla sillalla seisovat pyssymiehet ja tykit alkoivat tulen,

saaden kuitenkin aikaan verraten vähän vahinkoa. Uvumalaisten täytyi

kuitenkin peräytyä.

Mtesa alkoi nyt menettää malttinsa, vimmastua ja sättiä päälliköidensä

saamattomuutta. Näiden täytyi kiiruimman kautta tehdä uusi yritys.

»Mtesan katseista päättäen hän nyt oli kaikkea muuta kuin kristitty.

Raivon tuli hehkui hänen silmistään, hovipojat, naiset, päälliköt,

kaikki olivat kauhistuksesta mykkinä.» Syyskuun 18:ntena jyrisivät isot

sotarummut ja 230 kaunista ugandalaista kanoottia tuli Nakaranga niemen

edustalle. Kivisillalla, joka nyt oli 200 metriä pitkä, olivat jälleen

pyssymiehet ja kaupitsit. Ugandalainen laivasto teki hyökkäyksen,

alkaen jälleen tulen kiviä linkovia uvumalaisia vastaan, joiden tilanne

jo näytti vaaralliselta. Suurimman vaaran hetkellä he kuitenkin tekivät

parilla sadalla kanootilla vastahyökkäyksen, saaden taas ugandalaiset

peräytymään Nakaranga nientä kohti. Kivisillan edustalla ugandalaiset

taas avasivat rivinsä ja haupitsit alkoivat tulen, ampuen rautapultteja

sangen tuhoisalla teholla. Uvumalaisten täytyi peräytyä ja ugandalaiset

palasivat niemen rantaan vastaanottaakseen hallitsijansa ja koko suuren

joukon onnentoivotukset. »Käykää vielä kerran niiden kimppuun», sanoi

Mtesa, »ja näyttäkää niille, miten sitä tapellaan.»

Taas järjestyi taistelurintama ja jälleen uvumalaiset hyökkäsivät

ruovostosta esiin kuin ahnaat haikalat, piesten veden vaahdoksi ja

täyttäen ilman kiljun allaan. Mutta tällä ja vielä seuraavallakin

kerralla taistelu päättyi yhtä vähillä seurauksilla. Ja taistelu

uudistui vielä seuraavinakin päivinä vaihtelevalla menestyksellä,

ratkaisua tuottamatta. Mtesalta vihdoin alkoi loppua ruuti. Stanley

huomasi, että hänen täytyi puuttua asiaan, jos mieli saada sota

loppumaan, mutta tehdä se sillä tavalla, että kaikki voisivat olla

tyytyväiset tulokseen.

Mtesan vakoojat olivat saaneet vangiksi erään uvumalaisten etevimmistä

päälliköistä ja Mtesa raivoissaan aikoi polttaa hänet elävältä,

kostaakseen airueittensa murhan. Turhaan Stanley nyt koetti vedota

Mtesan ihmisrakkauteen ja uskontoon, tyranni vain kiihtyi ja käski

pyöveleitä nopeaan viemään sidotun vanhan päällikön odottavalle

risukasalle, mutta silloin Stanley puolestaan vihastui ja lausui

seuraavat sanat.

»Kuule vielä sana. Valkoinen mies puhuu vain yhden kerran. Kuule

minua viimeinen kerta. Muistatko kertomuksen Kintu'sta [Perimätiedon

mukaan pappi, Ugandan ensimmäinen kuningas, joka hylkäsi maan, kun

sen kuninkaat alkoivat juoda ja murhata toisiaan. Hän aikoi palata

takaisin, mutta kun kuningas Ma'anda, jolle hän itsensä ilmaisi,

vihapäissään surmasi uskollisen palvelijansa, niin Kintu katosi

ainiaaksi.], jonka minulle eräänä päivänä juttelit? Hän hylkäsi

Ugandan maan, koska se löyhkäsi vereltä. Samoin kuin muinoin Kintu

lähti Ugandasta, samoin minäkin lähden maastasi, enkä koskaan enää

palaa. Tänä päivänä Kintu katselee sinua henkien maasta, ja samoin

kuin hän nuhteli Ma'andaa tämän surmatessa uskollisen palvelijansa,

samoin hän minun kauttani tänään moittii menettelyäsi. Niin, surmaa

tuo vanhus raukka, niin lähden jo tänä päivänä luotasi, ellet surmaa

minuakin, ja Sansibarista Kairoon kerron jokaiselle vastaan tulevalle

arabialaiselle, mikä verenhimoinen peto sinä olet, ja kaikissa

valkoisten miesten maissa julistan isolla äänellä, minkä hirmutyön näin

Mtesan tekevän, ja kuinka hän eräänä päivänä aikoi paeta, kuullessaan

vanhan yksinkertaisen vaimon sanovan, että usogalaiset olivat tulossa

häntä vastaan. Kuinka mahtoikaan suuri Kanaania itkeä henkien maassa

kuullessaan, että Mtesa aikoi paeta. Kuinka mahtoikaan suuri Suna

huokailla, kun hän näki Mtesan vapisevan pelosta kuullessaan vanhan

akan pahaenteisen unen. Hyvästi, Mtesa! Tapa Uvuman päällikkö, jos

tahdot, mutta minä lähden, enkä jää sitä näkemään.»

Mtesan kasvoista olivat vähää ennen selvään puhuneet eläimelliset himot

ja verenhimoinen murhamieli, mutta kun hän kuuli nämä kovat sanat

esi-isistään, alkoi hän itkeä kuin lapsi, koko hovin hävetessä. Kun

Stanley poistui, kuuli hän Mtesan hiljaa sanovan: »Eikös Stamli puhunut

henkien maasta ja että Suna (hänen isänsä) on minulle vihoissaan? Hän

puhui liiankin totta. Oi isä, anna, anna minulle anteeksi!» Tunnin

kuluttua hän kutsui Stanleyn uudelleen luokseen ja sanoi armahtaneensa

sidotun päällikön. Stanley puolestaan sanoi keksineensä keinon,

miten saisi uvumalaiset voitetuiksi, ja Mtesa antoi hänelle parhaan

päällikkönsä, pelätyn Sekebobon, avuksi.

Stanleyn sotajuoni.

Stanley valitsi kolme vahvinta, parinkymmenen metrin levyistä kanoottia

ja rakensi niistä lautan ja lautan ympäri kevyen vasuaitauksen, joka

hyvin suojeli keihäitä vastaan. Toisena päivänä laitos oli valmis ja

Mtesa tuli itse rantaan sitä katsomaan. Päälliköt arvelivat, ettei se

pysyisi veden päällä, ja niin Mtesa itsekin näytti tuumailevan, mutta

hänen naisensa puolustivat »Stamlia». Tuhannen miestä työnsi laitoksen

vesille, 150 pyssymiestä meni linnoituksen sisään, ynnä 60 soutajaa.

Vaikka laitoksessa oli niin paljon väkeä, ui se kevyesti ja varmasti

aalloilla. Keksintö herätti nyt mitä suurinta ihastusta. Kun laitoksen

päälle vielä oli kiinnitetty sinisiä, valkoisia ja punaisia lippuja

liehumaan, oli se valmis ja kylläkin omiaan peloittamaan yksinkertaisia

villejä. Uvumalaisia jo etukäteen pelotettiin, että kauheata oli

tulossa. Vanha päällikkö huusi heille salmen poikki, että Mtesa lupasi

armahtaa kaikkia, jos he antautuisivat. Tämän jälkeen kaikki rummut

rupesivat mylvimään ja torvet toraamaan ja salaperäinen varustus lähti

salmen poikki, lähestyen Ingiraa 50 metrin päähän. »Puhukaa», sanoi

varustuksen sisästä julman kova ääni, »mitä teette? Suostutteko Mtesan

ehtoihin, vai sytytämmekö saaren palamaan?» Uvumalaiset säikähtivät

niin pahanpäiväisesti, että lyhyen neuvottelun jälkeen alistuivat ja

lähettivät Mtesalle norsunhampaita ja nuoria impiä veroksi. Rauhaa

tervehdittiin kummallakin puolella suurella ilolla.

Leirin palo.

Kun kaikki parin päivän kuluttua valmistautuivat paluumatkalle, syttyi

äkkiä suuri leiri sadasta paikasta palamaan ja Stanley väkineen töin

tuskin pelastui hurjan nopeasti leviävästä tulimerestä. Valtatietä

oli enää mahdoton kulkea, mutta hän pääsi väkineen kiipeämään

lähellä olevalle korkealle vuorelle, jonne jo oli sulloutunut noin

60.000 ihmistä. Kuinka paljon sairaita, naisia ja lapsia paloi tai

pakokauhun jaloissa sai surmansa, se ei koskaan tullut tunnetuksi;

liekit tuhosivat kaikki. Lieska oli niin ankara, savua niin vahvalta,

että vuorella olijat olivat tukehtua. Stanley epäili paloa Mtesan

aiheuttamaksi, mutta Mtesan päälliköt väittivät tätä aivan vääräksi

luuloksi ja sanoivat Mtesan jo vangituttaneen useita henkilöitä, joita

hän oli epäillyt syyllisiksi. Luultavasti koska tuo teko kuitenkin

olisi ilahduttanut tyrannimaista isäänsä enemmän kuin kyynelet

valkoisen miehen nuhteitten johdosta.

Sittenkin Mtesa oli toinen mies kuin Speken käydessä, jolloin

hän huvikseen teloitutti ja omin käsin surmasi naisiaan, tai jo

valtaistuimelle noustessaan, jolloin hän murhautti kaikki veljensä,

jotteivät nämä pääsisi häntä kukistamaan, ja sitten ne päälliköt, jotka

olivat hänelle vallan antaneet, koska pelkäsivät hänen rajuluontoista

veljeään, joka oli oikea vallanperijä. Kun eräs arabialainen kauppias

sai hänet kääntymään muhammedin uskoon ja luopumaan oluesta, muutti

hän tapansa ja alkoi lempeämmin kohdella alamaisiaan. Stanleyhin hän

herttaisuutensa, avomielisyytensä ja ystävällisyytensä kautta teki

mitä parhaimman vaikutuksen. Häntä Stanleyn oli yksinomaan kiittäminen

siitä, että sai Ugandassa niin vapaasti liikkua joutumatta nylkemisen

ja ryöstön alaiseksi, sillä edistyksistään ja lahjakkuudestaan

huolimatta Ugandan kohteliaat asukkaat ovat sangen ahnasta,

verenhimoista ja itsekästä rotua.

Albert Njansaa kohti.

Sotaretkeltä palattuaan Mtesa antoi Stanleylle parituhatta miestä

saattojoukoksi, jotta hän pääsisi tunkeutumaan Unjoron kautta Albert

Njansalle, jota ei Bakerin jälkeen kukaan ollut tarkemmin tutkinut.

Sansibarilaisen lähetyskoulun oppilaan Stanley jätti Ugandaan alettua

kirkkoa valmiiksi rakentamaan ja siinä jumalanpalvelusta toimittamaan.

Noudettuaan retkikuntansa pääosan Viktoria Njansan rannoilta, jossa

se oli viettänyt hyviä päiviä, hän Mtesan saattojoukon keralla

vihdoinkin pääsi lähtemään kauan toivotulle matkalleen Albert Njansaa

eli Muta Nzigea kohti. Yleisvaikutuksensa molempain Njansain välisistä

maisemista Stanley yhdisti seuraavaan kuvaukseen:

»Jos otaksumme lähtevämme matkaan suunnattomalta Viktoria-järveltä,

tulemme ensin suureen synkkään metsään, jossa päämme päällä yhteen

punoutuneiden oksien vuoksi vallitsee ikuinen yö. Jättiläismäiset

viikunapuut, pitkät sykomoorit ja lavealle leviävät kumipuut

taistelevat täällä tilasta. Niiden varjossa taistelevat samaten

vallasta vaatimattomammat puut, pensaat, ruohot, köynnökset ja

palmut. Tästä seudusta kohotessamme tulisimme täyteen päivänvaloon

ja häikäisevään auringonpaisteeseen, näkisimme avoimen aaltoilevan

maiseman, tasaisia pyöreitä kunnaita, kehämäisiä kalliomuodostuksia

ja ylängön kappaleita, joiden läpi kulkee suuria ruohoisia niittyjä

ja laaksoja pensaiden varjostamine muurahaispesineen. Puita täällä

on vähän, lukuunottamatta muutamaa tamariskia ja jotakuta akaasiaa.

Kulkiessamme jonkun tiellä olevan kunnaan päällitse näemme kauniita

ruohoisia vaaroja ja rinteitä, mäkiä, laaksoja, niittyjä ja lakeuksia,

kaikki lämpöisen ja kostean ilmakehän hengessä. Vielä kauempana

näemme hurjan luontoisia kukkuloita, suuria, paljaita, pyöristyneitä

kallioita, jotka sammalista ja jäkälistä saavat siniharmaan hohteen,

taikka valtavia paasia, jotka ovat sikin sokin kuin luonnonvoimien

hajoittamassa jätinrauniossa. Vuorien juurella on vahvalta piikiven

sekaista gneissiä ja graniittia sekä rautapitoisia kallioisia. Nämä

puoleksi tukehuttavat pienen puron, joka vallattomassa juoksussaan

pyrkii saavuttamaan alla olevan vapaan kauniin laakson yhdyttääkseen

sitten levollisen joen, jonka reunoja huojuvat ruovostot ja

papyrotiheiköt paartavat. Sitten näemme laaksojen vähitellen syvenevän

ja kunnaitten kohoavan, kunnes äkkiä kammon tunteella näemme edessämme

hämmästyttävän korkean vuoren. Kukkulain kohotessa näemme jokien ja

purojen kiiruhtavan kulkuaan, niiden tuhansilta suunnilta rientäessä

yhteiseen yhtymäpaikkaan, pääjokeen, joka vie niiden vedet Muta

Nzigeen. Ehkäpä myös tulisimme vuorien kuninkaan, Gordon Bennet

vuoren läheisyyteen, jonka lumen peittämä kukkula kohoaa pilviin ja

jota ympäröivät lukemattomat kukkulat ja selänteet. Tämän verrattoman

vuoren edessä hämmästyen pysähtyisimme, oman pienuutemme tunnustaen.

Poistuttuamme tämän ruhtinaallisen vuoren luota rientäisimme lyhyen

aikaa ruskean kuivan ylängön poikki ja sitten äkkiä pysähtyisimme

hirmuisen, noin 1100 jalkaa syvän äkkijyrkänteen partaalla. Kaukana

kuilun pohjalla uinuu sininen Muta Nzige syvässä uomassaan ja sen

kirkkaaseen veteen kuvastuvat ylängön rinteet.» —

Retkikunta yhtyi Mtesan saattojoukkoon Katonga joen laaksossa

aaltoilevilla savanneilla, joilla oli suunnattomasti kaikenlaista

riistaa — Stanley ampui keskimäärin toistakymmentä antilooppia

päivässä. Saattojoukossa oli neljä harvinaisen vaaleaihoista miestä,

jotka olivat kotoisin Muta Nzigen läheisyydessä, Gordon Bennet vuoren

juurella olevasta Gambaragara maasta. He elivät melkein yksinomaan

maidosta, jota varten heillä oli omat lehmät matkassa. Vuoren he

sanoivat portaittain kohoavan lakeudesta. Paljon könkäitä kuohui sen

jyrkillä rinteillä ja kaksi päivää kului sen kukkulalle noustaessa.

Sota-aikana kuningas ja päälliköt perheineen nousevat vuorelle, jonka

kukkulalla oli syvä hauta, haudan pohjalla järvi, järvessä korkea

kalliopatsas. Siellä oli hyvin kylmä ja lunta satoi usein. Koko vuori

oli muka huippua myöten taajaan asuttu. Stanley näki vain vilaukselta

ja kaukaa tämän vuoren, arvostellen sen korkeuden 4500 metriksi. Gordon

Bennet vuori on Runsoron esikukkuloita. Päävuoristoa Stanley ei auteren

vuoksi nähnyt, vaikka saapui aivan sen eteen; muutoin hän epäilemättä

olisi saanut aivan toisenlaisen vaikutelman.

Uudenvuoden päivänä v. 1876 retkikunta saapui Ugandan ja sen koillisen

naapurimaan, Unjoron rajalle. Maisemat kävivät yhä vuorisemmiksi,

vuoret korkeammiksi ja paljaammiksi. Unjoron puolella asukkaat olivat

paenneet kylistään ja retkikunta sai rauhassa kaivella bataatteja

heidän vainioistaan. Täällä näkyi maanalaisiakin luola-asumuksia,

jotka Unjoron eteläosissa ovat yleisiä. Ne asukkaat, joita vakoilijat

sattuivat tapaamaan, sanoivat retkikunnan kyllä saavan häiritsemättä

jatkaa matkaansa, mutta epäiltävää olisi, saisiko se palata takaisin,

ellei voisi linnun siivillä lentää. Tammikuun 9:ntenä retkikunta

tuli Ankori maahan, jossa öisin oli vain 11—12 C. astetta lämmintä.

Aamupuoli päivästä oli kostea ja sumuinen. Sumu oli niin sakeaa,

ettei nähnyt kuin 50 metriä eteensä; Stanley aivan oikein päätti

näiden tavattomain ilmanvaiheiden johtuvan edessä olevan vuoren

vaikutuksesta. Retkikunta marssi rumpujen ja torvien johdolla. Jyrkät

kosket ja könkäät ilmaisivat maan nopeaan laskevan Njansaa kohti.

Lukemattomine vuorenhuippuineen, kallioineen, kukkuloineen maisema oli

kuin afrikkalaista Sveitsiä. Matkan teko oli rasittavaa ja retkikunta

venyi niin pitkäksi ja hajanaiseksi jonoksi, että jälkipäähän

jääneet joutuivat asukasten kiukun uhriksi. Usimban väkirikkaassa ja

hedelmällisessä maassa tavattiin etsityn järven korkea rantaäyräs,

mutta järvi ei ulottunutkaan luodetta kohti, jossa suunnassa Albert

Njansa oli, vaan lounatta kohti.

Beatrice-lahti.

Stanley luuli näkemäänsä vettä Albert Njansan lahdeksi, jonka

yhteyden pääjärven kanssa Gordon Bennet vuori verhosi, ja nimitti sen

Beatrice-lahdeksi. Seuraavalla retkellään hänen oli suotu osoittaa,

että tämä vesi olikin eri järvi.

Tammik. 12:ntena retkikunta täällä sai Unjoron kuninkaan

sodanjulistuksen, joka kovasti säikäytti ugandalaista saattojoukkoa,

niinkuin luonnollista olikin, se kun oli lukumäärältään siksi pieni.

Päälliköt päättivät palata takaisin, ennenkuin vihollinen ennätti

suurilla joukoilla sulkea paluutien, ja turhaan Stanley lahjoilla

ja kauniilla puheilla yritti taivuttaa heitä jäämään. Hänen omakin

väkensä uhkasi palata saattojoukon mukana, ja lopulta Stanleyn täytyi

myöntyä ja jättää nähdyn järven tutkiminen sikseen. Neuvottelussa

hän tyhjensi kiukkuaan saattojoukkoa ja ugandalaisia vastaan, jotka

muka aina olivat valmiit pelkuruudesta pettämään, mutta epäilemättä

syyt, joilla päälliköt vaativat palaamaan, olivat pätevät. Veneiden

vienti Beatrice-lahteen olisi sitä paitsi ollut vaikea tehtävä rannan

jyrkkyyden vuoksi.

Paluumatka tapahtui alussa häiritsemättä, mutta etäämpänä tehtiin

jälkijoukon kimppuun raivoisa hyökkäys, joka kuitenkin torjuttiin.

Jos retkikunta olisi kauemmin viipynyt, olisi se luultavasti tuhottu.

Stanley ilmoitti kirjeellä ja airueen kautta Mtesalle, kuinka hänen

päällikkönsä oli käyttäytyneet, anastaen vielä kolme kantamusta

helmiäkin. Mtesa, joka sujuvasti kirjoitti arabialaista kirjoitusta,

tämän tiedon saatuaan sekä hämmästyi että suuttui, luvaten lähettää

parhaat päällikkönsä vaikka 100.000 miehen keralla saattamaan häntä

Albert Njansalle, jos hän halusi palata sinne. Stanley päätti kuitenkin

jättää yrityksen sikseen, se kun epäilemättä olisi synnyttänyt

sodan, verenvuodatuksen ja ryöstön, jota matkan tarkoitus ei olisi

oikeuttanut. Hän ilmoitti päätöksensä Mtesalle kirjeellä, kiittäen

häntä tarjouksesta, mutta ilmoittaen muuttaneensa suunnitelmaansa.

Päällikkö, joka häntä oli saattanut, menetti omaisuutensa ja

luultavasti henkensäkin, koska Stanleyn lähettiläs viimeksi näki hänet

raskaissa kahleissa.

Stanley kääntyi etelää kohti, Ugandan vasallimaahan Karagwehen, jossa

Speken hyvä ystävä Rumanika yhä hallitsi.

Stanley Karagwessa.

Helmikuun 24:ntenä hän saapui Kafurroon, joka oli arabialaisten

kauppapaikka Karagwessa. Stanley kävi sieltä Rumanikan luona

korkeammalla ylänkömaalla. Vaaroilta, joiden yli tie meni, oli

suurenmoinen näköala Kageran laakson ja Karagwen lukuisain pienten

järvien yli, etäisille vuorenharjanteille ja syviin laaksoihin.

Satakunnan kilometrin päässä luoteessa kohosi suunnattoman suuri vuori,

jonka sanottiin kuuluvan Mfumbiro vuoristoon. Näköalapaikan alla oli

vihannalla pengermällä Rumanikan kylä.

Rumanika otti Stanleyn mitä ystävällisimmin vastaan ja Stanley

puolestaan heti hänet nähdessään käsitti, miksi Mtesa niin suuresti

kunnioitti ja rakasti tätä lempeämielistä pakanaa. He eivät

tosin olleet koskaan toisiaan tavanneet, mutta Mtesan palvelijat

olivat tarkkaan kuvanneet hänelle Rumanikan, ja koska he osasivat

mestarillisesti matkia, niin oli tämän lempeä sointuisa äänikin

kuulunut Mtesan korviin melkein yhtä luontevana, kuin jos hän olisi

kuullut Rumanikan itsensä puhuvan. Kuningas oli 6 jalkaa 6 tuumaa

pitkä, eikä Stanley hänen vieressään kulkiessaan ulottunut muuta kuin

hänen olkapäihinsä. Kuninkaan kaupunki oli lähellä kaunista järveä,

johon Stanley kokosi »Lady Alicen» purjehtiakseen sen ympäri. Sitä

ennen pantiin kuitenkin toimeen kilpasoutu sen ja Karagwen kanoottien

välillä, joka kilpailu erinomaisesti huvitti sekä Rumanikaa että hänen

kansaansa.

Stanley olisi halusta samonnut täältä suorinta tietä länteen,

Tanganjikan pohjoispäitse Njangveen, Lualaban rannoille, mutta

Karagwessa saadut tiedot peloittivat moisesta yrityksestä. Heti

lännessä oli naisen hallitsema Ruanda, jonka vaaleaihoiset asukkaat

olivat niin häijyjä, ettei ainoakaan arabialainen ollut uskaltanut

lähteä heidän maahansa. Sen sai Stanleykin kokea heti ensi rajakylässä,

jossa asukkaat tulivat vastaan keihäineen ja jousineen kuin örisevät

koirat. Ilman ainaisia taisteluita hän ei olisi voinut heidän maansa

kautta kulkea. Noustuaan Kageraa melko matkan Stanley palasi Rumanikan

luo ja sai häneltä oppaat Mtagatan lämpimille lähteille, jotka olivat

maan pohjoisosassa.

Mfumbiro.

Matkalla näkyivät eräälle harjanteelle erinomaisen selvään Mfumbiron

valtavat tulivuorikeilat vaarallisten vihollismaitten takana. Mtagatan

lähteet olivat samain tuliperäisten voimain viimeisiä elonmerkkejä

sillä seudulla, niiden lämpötilat vaihtelivat 41—45 C. asteen välillä.

Ne olivat maanasukasten kesken suuressa maineessa, ja läheltä ja

kaukaa saapui niille potilaita vammojaan parantamaan. Varsinkin

ihotauteihin ne kuuluivat erinomaisesti tehoavan. Sangen omituinen oli

tämä afrikkalainen kylpypaikka alastomine kylpyvieraineen. Stanleyn

lähteillä käydessä tuli ja meni sairaita laumoittain ja pieni laakso

tarjosi mitä vilkkaimman kuvan pulikoivine, meluavine ja laulavine

ihmisineen.

Kuningas Rumanikalta Stanley sai paljon tietoja Karagwen

maantieteellisistä oloista, ja ellei kuningas itse tiennyt, lähetti

hän aina hakemaan semmoisia miehiä, joilla hän tiesi olevan kustakin

asiasta erikoistietoja.

Kivu järvi.

Stanley kirjoitti kuninkaan mielihyväksi muistiin kaikki, mitä kuuli

— muun muassa tiedon lännessä olevasta Kivu järvestä, josta veden

sanottiin juoksevan Tanganjikaän — vieläpä ne mynchhausiaaditkin, joita

hyvä kuningas silmää iskien suvaitsi lisätä vakavampien tietojensa

höysteeksi.

»Jotkut», sanoi kuningas, »ovat niissä etäisissä maissa nähneet

ihmeellisen kansan, jolla on niin pitkät korvat, että ne ulottuvat

jalkoihin asti; toista korvaa he käyttivät mattona nukkuakseen sillä,

toista suojaksi vilua vastaan kuin hienoa parkittua nahkaa. Ne miehet,

jotka heidät näkivät, kehoittivat muuatta tulemaan tänne minun

luokseni, mutta matka oli niin pitkä, että hän kuoli tiellä.»

Rumanikan mielestä hänen maansa oli maailman paras. Hän näytti

Stanleylle aarreaittansa, joka oli täynnään aseita. Muun muassa

kokoelmassa oli kuusitoista kömpelöä messinkisorsaa, kymmenen huonosti

tehtyä messinkihirveä ja kymmenen vaskista päätöntä lehmää. Sitä

parempia olivat aseet, sotakirveet, keihäät, miekat, veitset. Ruohosta

kudotut kankaat olivat niin hienoja, että ne vetivät pumpulikankaille

vertoja. Kuninkaan valtaistuin oli muovailtu pumpulipuun pölkyistä ja

erinomaisen taidokkaasti valmistettu. Seinustalla oli arabialaisten

antamia lahjoja, vaskitarjottimia ja tinaisia kansia, ja kunniasijalla

oli Speken lahjoittama pyssy. Rakennuksen ulkopuolella oli hyvässä

järjestyksessä 52 rumpua. Tutkittuaan kuukauden ajan Karagwen

vesistöjä, varsinkin Kageraa, jota maanasukkaat yleensä pitivät Jinjan

eli Niilin lähdejokena, Stanley maaliskuun lopulla v. 1876 lähti

matkaansa jatkamaan.

Siihen saakka suorittamansa työn tulokset hän yhdistää seuraavin sanoin:

»Tammikuun 17:nnestä 1875 huhtikuun 7:nteen 1876 olemme tutkineet

Niilin etäisimpiä eteläisiä lähdehaaroja, soisista lakeuksista ja

viljellyistä ylämaista, joissa ne syntyvät; aina siihen mahtavaan

vesisäiliöön saakka, joka on saanut Viktoria Njansan nimen. Olemme

purjehtineet koko tämän laajan veden ympäri, tunkeutuneet joka salmeen,

lahteen, jokeen, olemme kulkeneet satoja maileja jalan tämän järven

pohjoisrannalla edes takaisin ja vihdoin melkoisen joukon keralla

tutkineet niitä omituisia maita, jotka ovat Viktoria-järven ja Muta

Nzigen välillä; meille oli suotu nähdä tämän järven lahti, jonka

nimitin Beatrice-lahdeksi, ja juoda sen makeata vettä. Heitimme sitten

enemmät etsiskelyt sillä suunnalla ja kuljimme Kakongan suistamosta

etelää kohti sille lähdejoelle, joka tuo Viktoria Njansaan melkein

kaikki vedet lännen ja lounaan kulmilta. Tutkittuamme tarkkaan puolet

sen juoksusta täytyi meidän lähteä näistä seuduista ja kääntää kasvomme

Tanganjikaa kohti.»

Tanganjikalle.

Matkatessaan Unjamwesin luoteiskulmien poikki Stanley äkkiarvaamatta

tuli tekemisiin Mirambon kanssa. Kylässä, jossa hän majaili, syntyi

suuri pelko ja hämminki ja ryhdyttiin kiiruimman kautta sitä

varustamaan puolustuskuntoon. Stanley kiiruhti kuitenkin pois ennen

pelätyn rosvopäällikön tuloa, sillä kokemukset, joita hänellä oli

edelliseltä kerralta, olivat opettaneet häntä toiste karttamaan

maanasukkaitten keskinäisiä riitoja. Myöhemmin hän Serombassa,

eräässä Unjamwesin suurimmassa kaupungissa, tapasikin Mirambon, joka

rauhallisissa aikeissa kävi sikäläisten sukulaistensa luona. Mirambo

saapui loistavan ja hyvin varustetun seurueen kanssa ja tuli pian

Stanleytakin tervehtimään, jota hän miellytti siihen määrään, että

Stanley teki hänen kanssaan veriveljeysliiton, joka liitto auliilla

lahjoilla vahvistettiin. Vieläpä Mirambo antoi Stanleylle oppaitakin,

jotka johtivat hänet sotaisten ja verenhimoisten Watutain rajaa pitkin,

niin ettei hän joutunut tämän Tanganjikan koilliskulmilla asuvan kovin

häijyn rosvoheimon kanssa mihinkään tekemisiin.

Stanley purjehtii Tanganjikan ympäri.

Lähdettyään Serombasta toukokuun 4:ntenä Stanley jo saman kuun 27:ntenä

saapui Udjidjiin, Tanganjikan rannalle. Siellä »Lady Alice» jälleen

koottiin ja suurimman osan retkikuntaansa Udjidjiin jättäen Stanley 51

päivässä purjehti tämän järven ympäri ja korjasi sen kartan.

Stanley kiinnitti etenkin huomiota järven laskuväylän etsimiseen. Hänen

tapaamansa maanasukkaat väittivät, ettei sitä ollut ensinkään ja ettei

Lukugakaan, jonka Cameron oli löytänyt, juossut järvestä pois päin.

Rantoja pitkin edeten Stanley viimein saapui Lukugan lähtökohtaan,

eikä saattanutkaan huomata siinä minkäänlaista virtausta. Se oli

melkein kuivillaan ja ainoastaan tuulien mukaan liikkui vesi edes

takaisin. Stanley päätti, että Tanganjikan pinta ehkä on toisin ajoin

niin korkealla, että tässä kuitenkin on vettä. Myöhemmin on huomattu,

että vedenpinta tosiaan voi vaihdella neljin viisin metrin, sen

mukaan kuinka runsaat ovat vuotuiset sateet. Järven täyttymiseen ja

tyhjentymiseen kuitenkin kuluu aikoja. Stanleyn käydessä vesi näytti

nousseen jo vuosikausia. Kun Thomson v. 1879 kävi Lukugalla, oli se

nopeasti virtaava joki. Muutaman vuoden kuluttua huomattiin järven

vedenpinnan taas melkoisesti alentuneen.

Stanley tunnusteli keskellä järveä pohjaa lähes 400 metrin pituisella

luotausnuorallaan, mutta se ei riittänyt. Myöhemmin on tavattu 1277

metrin syvyys ja on luultavaa, että järvessä on vielä syvempiäkin

kohtia. Tanganjikan pohja on siis ainakin 500 metriä alempana

merenpintaa.

Udjidjissa olivat retkikunnan asiat kovin huonolla kannalla Stanleyn

sinne palatessa 51 päivää kestäneeltä onnistuneelta kiertoretkeltään.

Kylässä raivosi isorokko, johon Stanleynkin miehistä oli viisi kuollut

ja kuusi muuta sairastunut. Arabialaisten rokottamattomien orjien

kesken rutto teki kamalia tuhoja ja heistä itsestäänkin ja heidän

perheistään oli useita kuollut. Pocock oli potenut ankaraa kuumetta.

Kun Stanley kiirehti matkan jatkamista, alkoi miehiä karkailla

joukoittain, kaikki kun pelkäsivät marssittavan oikopäätä Manjeman

ihmissyöjien lihapatoihin. 42 miestä 170:stä karkasi, joten retkikunnan

miesluku oli vähentynyt 128:aan. Kymmenkunta kuitenkin saatiin kiinni

ja raippoja saatuaan he suostuivat mukaan lähtemään.

Matkalla Njangveen.

Kuljettuaan elokuun viimeisinä päivinä v. 1876 Tanganjikan poikki

Stanley lähti Manjemaa kohti. Onneksi matkan alku oli sangen lupaava.

Maisemat olivat kauniita mäkimaita, metsät täynnään hedelmäpuita,

ihmiset erinomaisen ystävällisiä, käteviä ja avuliaita. Kaikenlaisia

ruokatavaroita oli runsaasti. Vaikka tie oli arabialaisten yleinen

reitti Njangveen, herätti valkoinen mies kuitenkin hyvin suurta

huomiota. Lualabaan laskevien jokien latvoilla olivat laaksot

kerrassaan ihastuttavia, kukkuloita, jyrkänteitä, laaksoja, kuruja

ja ristiin rastiin kulkevia selänteitä mitä vaihtelevimmin. Tuhansia

pieniä kirkkaita puroja virtasi maan läpi yhtyäkseen pieneksi, Luamaan

laskevaksi joeksi. Väki möi halvalla hinnalla yllin kyllin palmuvoita,

sokeriruokoa, kauniita vuohia, lihoitettuja kanoja, bataatteja, papuja,

herneitä, pähkinöitä ja maniokkijuurikkaita, hirssiä ja muuta viljaa,

kypsiä banaaneja, pisankeja ja palmuviiniä, ja kirkasta raikasta

lähdevettä oli kaikkialla.

»Afrikan matkustajat usein kuvailevat afrikkalaisia kyliä», Stanley

kirjoittaa, »mutta olen varma siitä, että harva kotona olevista koskaan

on saanut selvää käsitystä siitä, minkälaiselta niissä todellisuudessa

näyttää. Siitä syystä aion nyt esittää seuraavan pienen kuvauksen

Uhombon kylästä. Siinä on koko joukko matalia, suippoja ruohomajoja,

jotka ovat järjestetyt pyöreän avoimen pihamaan ympärille. Pihamaan

keskelle on jätetty kolme tai neljä viikunapuuta suomaan tälle

pienelle yhteiskunnalle varjoa ja antamaan päällikölle kuorta kankaan

valmistukseen. Majain ovet ovat sangen matalat, tuskin kolmeakymmentä

tuumaa. Ruohomajain anastamalla alalla näkyy selvään maan kellervä

väri; se on niin tiiviiksi poljettua, ettei siinä kasva ainoatakaan

kortta.

»Kun ilmestyin tälle yhteiselle kävelypaikalle, houkutteli se joka

majasta ulos omistajan ja muut asukkaat, kunnes lopulta olin jotenkin

kirjavan joukon keskustana, joka puolella alastonta miestä, naista ja

suurta ja pientä lasta. Vaikka olin tullut tutkimaan Uhombon rahvasta

ja solmimaan päällikön kanssa ystävyysliiton, näyttivät kyläläiset

olevan siinä uskossa, että minä olin tullut itseäni näyttelemään muka

luonnon ihmeenä.

»Näin edessäni satakunnan ihmisolentoa, osattominta, kömpelöintä

tyyppiä, mitä ajatella saattaa. Ja vaikka liiankin hyvin tiesin, että

nämä kurjat olennot ja minä itse olimme tuhansia vuosia takaperin

samasta siinneet, valtasi minut kuitenkin vastustamatta hiipivä

epäusko, ja vielä tänä päivänä olisin valmis uhraamaan jonkun

hopealantin sen miehen hyväksi, joka auttaisi minua kumoamaan tuon

alentavan tosiasian.

»Mutta terve järkeni sanoo minulle, etten saa kiinnittää liian suurta

huomiota näiden ihmisten likaisuuteen, rumuuteen tai alastomuuteen,

vaan että minun tulee arvostella heidän oikea asemansa ihmiskunnassa

ottamalla huomioon, minkä verran he ovat Uhombossa raivanneet

viljavainioita ja puutarhoja, ja minun täytyy silloin myöntää, että

nämä kurjat ihmisraukat istuttavat ja kylvävät juuri samanlaisia

kasveja kuin minunkin täytyisi viljellä, jos minun olisi pakko itse

pitää huolta ravintoni hankkimisesta. Näen myöskin, että heidän

majansa, vaikka ovatkin ruohosta, ovat melkein niin hyvin tehdyt, kuin

ainekset myöten antavat, ja olen tosiaan nukkunut huonommissakin. Jos

heidän kanssaan puhuu heidän omalla kielellään omistuksen oikeuksista,

niin saa piankin huomata, että he ovat sangen perehtyneet näihin

oikeuksiin. Sitä paitsi ovat heillä kaikki ruumiin lihakset, kudokset

ja suonet, samoin kuin kaikki näön, kuulon, hajun ja liikkumisenkin

elimet yhtä hyvin kehittyneet kuin meilläkin. Ainoastaan omantunnon ja

suurempaan kokemukseen perustuvan arvostelun, ajatusten ilmaisun kyvyn,

sielun ja järjen viljelyksen puolesta me olemme etevämmät.

»Koetan sen vuoksi tuntea myötätuntoa karkeasti ja raa'asti

muodostuneita veljiäni ja sisariani kohtaan. Vähällä nauruun

puhkeamaisillani tilanteen hullunkurisuuden vuoksi käännyn henkilön

puoleen, jolla ikänsä vuoksi on oikeus vaatia kunnioitusta, ja sanon

tavanmukaisen tervehdyksen jälkeen:

»'Veljeni, istu viereeni tälle matolle ja olkaamme ystävät ja

jutelkaamme'; ja näin sanoessani pistän hänen käteensä parikymmentä

kauria, pientä simpukkaa, jotka käyvät maassa rahasta. Silmäys hänen

kurotettuun käteensä sai minut ajattelemaan, että sarvikuonon nahkasta

voisin leikata paljon kauniimman.

»Puhuessani katselen hänen kasvojaan, jotka muistuttavat rumaa,

jostain merkillisestä tummanruskeasta, karkeasta kankaasta huonosti

tehtyä, liioiteltua irvikuvanaamaria. Huulista selvään näkyy, kuinka

paksun nahkan luonto oli hänelle varustanut, ja kun ne itsepintaisesti

karttoivat yhtymistä, oli suun muoto kumman epämääräinen, vaikkapa

suunnaton ja varustettu täysin, hyvin säilynein hammasrivein.

»Hänen nenänsä oli niin latuska, että minä viattomana miehenä häneltä

kysyin, mistä se johtui.

»'Ah', hän sanoi, viekkaasti nauraen, 'se on äitini syy: pienenä

ollessani hän sitoi minut liian piukkaan selkäänsä kiinni'.

»Hiuksensa hän oli pakottanut noudattamaan oikullista muotia, jakaen

ne notkoihin ja harjuihin ja teräviin huippuihin, niin että ne

merkillisesti olivat Uhombon maisemien näköiset. Lieneekö sitten muoti

todella saanut alkunsa maan luonnon tarjoamien mallien tutkimisesta.

»Siirsin nyt katseeni kasvoista, jotka raakuudestaan, karkeudestaan

ja rumuudestaan huolimatta kuitenkin ystävällisen mielenlaadun ohella

kuvastivat koko joukon viekasta leikillisyyttäkin, katsellakseni

hänen alastonta ruumistaan. Päälle tuhritun keltamullan alta erotin

ihmeellisiä, oikullisesti tehtyjä ihopilkutuksia, kehiä, neliöitä

ja ristejä, ja seurailin ihmetellen niitä monia kovia piirteitä ja

poimuja, joita ikä, sää ja tuuli, pahoinpitely ja hoidon puute olivat

aikaansaaneet.

»Hänen jalkansa olivat kumman näköiset kasvannaiset, jalkapohjat kovat

kuin kavio, ja hänen sääriään peitti aina polviin saakka likakerros

likakerroksen päällä; hänen lannevaatettaan on mahdoton sanoin

kuvailla. Se oli hyvälle aistille kerrassaan kammon kapine ja ryysyisin

englantilainen kerjäläinen tai napolilainen lazzaroni on uhkeasti, jopa

ruhtinaallisesti puettu verrattuna tähän Uhombon 'kuninkaaseen'.

»Kun vanha päällikkö oli näin kamala katsella, niin miten voinkaan

inhoa herättämättä kuvata niitä halvempia veljiäni ja sisariani,

joita seisoi ympärilläni. Kun katselin tätä kasvokokoelmaa, en muuta

voinut kuin itsekseni verrata: ruma, rumempi, rumin. Kun näin heidän

alastomat, likaiset ruumiinsa, naisten tavattomat riippuvat rinnat ja

heidän alastomuutensa yleisen hävyn tunnon puutteen, niin puhkesin

sanomaan: iljettävää! yhdistäen siihen kaikki, mitä säädyllisyyden

nimessä saatoin sanoa; sana muutoin onkin kyllin kuvaava.

»Ja mitä minun tulee sanoa niistä rumista, ihmeellisistä hetaleista,

joita heidän vyötäisillään riippuu, apinannahkan tupsuista,

gorillanluun palasista, pukinsarvista, simpukan kuorista, ihmeellisistä

koristuksista ja niihin kuuluvista vielä ihmeellisemmistä

vaatekappaleista? Ja entä ne esineet, joita heillä on kaulassaan —

hiirenkallot, käärmeen nahkat ja muut? Ja kuinka ihmeellinen haju

leviää kaikista näistä hullunkurisista, ihmismäisistä olennoista jotka

seisovat tässä minuun tuijottaen! Eivät suinkaan vaieten: päinvastoin

vaihdetaan sangen innokkaasti ajatuksia valkoisen miehen ulkomuodosta,

ilmaistaan mitä suurinta uteliaisuutta siitä, mistä tulen, minne

aion ja mitä asiaa minulla tänne oli. Ja tuskin on kysymys kysytty,

kun siihen jo vastaa joku, joka luulee asian tietävänsä. Vastauksia

säestetään venyttelevin huudahduksin 'Va-a-a-antu!' (ihmisiä) ja

'Eha-a!' ja nämäkö ovat ihmisiä!'

»Ajatelkaa! Meidän valkoisten keskenämme väitellessä, ovatko nämä

neekerit, joita edessämme näemme, ihmisiä, seisovat nämä olennot tässä

ja lausuvat julki suuren epäilyksensä, mahdammeko me valkoiset olla

ihmisiä!

»Vallitsi hetken aikaa kuolon hiljaisuus, jonka aikana kaikkein naisten

alahuuli vaipui alas ja he taas huudahtivat: 'Va-a-a-a-a-antu!'

Alaleuat tosiaan vaipuivat niin alas, että kun he ikäänkuin ihmetystään

painostaen kohottivat kätensä leukaan, niin olisi voinut luulla, että

he tekivät sen nostaakseen leukansa takaisin oikeaan asentoon. Ja

tässä asennossa he punnitsivat sitä merkillistä tosiasiaa, että tässä

ihmeellisessä maailmassa tosiaan oli ihmisiä, joiden 'koko ruumis oli

valkoinen'.

»Ammottavat suut tarjosivat hyvän tilaisuuden nähdä, kuinka terveet ja

rubiinipunaiset heidän kielensä, kitansa ja ikenensä olivat ja ennen

kaikkea, kuinka ihmeteltävän tasaiset ja kiiltävän valkoiset kaikkien

hampaat.

»Pienistä syistä on usein suuret seuraukset — ja minun koettaessani

laskea, kuinka monta kubabata (kiloa) hirssiä olisi tarvittu kaikkien

näitten ammottavien suitten täyttämiseksi ja montako kauria olisi

pitänyt olla semmoisen viljanpaljouden maksamiseksi — samalla kun

koko ajan ihmettelin nuoremman polven kirmailua, sillä nuoriso näytti

kuin luonnostaan ilmaisevan rajatonta voittamatonta ihmetystään

siten, että se hyppi yhdellä jalalla, pisti peukalon suuhunsa (jonka

kautta pidätettiin ihmetyksen huudahdus) ja löi reisiensä takapuoleen

kämmeniään ikäänkuin painostaakseen jotain, jota oli mahdoton sanoin

ilmaista — Silläaikaa kuin kiinnitin huomioni tähän kaikkeen ja juuri

kun arvelin, että oli aika sanoa jäähyväiset, sattui niin, että

muuan äsken mainituista viattomista nuorukaisista, joka oli veljiään

levottomampi, kaatui puuta vastaan nojaavaan pitkään ja paksuun

paaluun. Paalu kaatui ja satutti erästä miestäni pahoin päähän. Ja

paikalla naisilta pääsi vilpitön ja sydämellinen säälin huuto ja heidän

kasvonsa ilmaisivat niin peittelemätöntä osanottoa haavoittunutta

kohtaan, että sydämeni terävämmin kuin silmäni näki lian, alastomuuden

ja keltarauhan valepuvun alta ihmissydämen, joka sykki myötätunnosta

vertaisensa tuskan nähdessään, ja silloin heidät tunsin ja heitä

tervehdin omina osattomina sisarraukkoinani.

»Tässä nyt valjenneessa uudessa valossa huomasin, että olin tehnyt

mustille sukulaisilleni vähän vääryyttä ja että olisin voinut kuvata

heidät vähemmällä ankaruudella ja vähemmällä ylenkatseella heidät

maailmalle esitellä.

»Ennenkuin lähdin tästä kylästä, saivat he minut vielä enemmän katumaan

entistä ylpeyttäni, sillä päällikkö alamaisineen lahjoitti meille koko

joukon banaaneja, kananpoikia, maissia ja palmuviiniä ja he saattoivat

minua kunnioittaen kauas kylän ja vainioitten ohi ja lopuksi minusta

erotessaan vakuuttivat, että jos vielä toiste tulisin heidän maassaan

käymään, niin tekisivät he toisen vierailuni ensi vierailua paljon

hauskemmaksi.»

Manjemassa.

Lokakuun 4:ntenä retkikunta Uhombosta saapui Manjeman rajakylään, jossa

alkoi uusi rakennusmalli. Pipomainen majan muoto vaihtui nelikulmaiseen

loivakattoiseen. Seinät olivat palmikoidut ja usein siististi savella

silatut. Luonto kävi entistä jylhemmäksi. Heinä oli pitkää ja terävää

kuin puukon nirkko, ruovot pitkiä ja sitkeitä kuin bambu, köynnöskasvit

laivantouvien vahvuisia.

Kabambaressa asukkaat vielä hartaasti muistelivat Livingstonea ja

kiittivät hänen hyvyyttään. Toisissa kylissä päälliköt koettivat

saada Stanleylta apua naapureitaan vastaan, ja kun valkoinen mies ei

suostunut sekaantumaan heidän sotiinsa, eivät he pitäneet häntä yhtä

hyvänä kuin arabialaisia. Heidän keskenäiset taistelunsa kuitenkin

enimmäkseen olivat vain turhaa uhittelua, nuolienampumista matkan

päästä ja sanasotaa, kunnes kumpikin puoli väsyi leikkiin. Vasta kun

arabialaiset sotaan sekaantuivat, siitä tuli täysi tosi ja tuho peri

sen puolueen, jota vastaan he ampuma-aseineen taistelivat. Monessa

kylässä naiset juoksivat pakoon heti retkikunnan ilmestyessä.

Manjemalaiset olivat Stanleynkin mielestä verraten kaunista väkeä,

muistuttaen Ugandan hima-ylimystöä. Retkikuntaa he pahasta maineestaan

huolimatta kohtelivat ystävällisesti. Tämä etupäässä johtui siitä,

että se oli siksi suuri ja hyvin varustettu. Jos se olisi ollut pieni

ja heikko, olisi rahvas näyttänyt verenhimoisen ihmissyöjä-luonteensa.

Livingstonea vastaan tehtiin Manjemassa hänen hyvyydestään huolimatta

neljä murhayritystä. Retkikunnan aasit herättivät ylenmäärin suurta

huomiota. Muuan niistä näytti nauttivan tästä huomiosta. Sen huuto

oli melkein kuin leijonan kiljunaa, ja huomatessaan alkuasukkaitten

aina juoksevan pakoon sen huutamaan ruvetessa, rupesi se harjoittamaan

heidän peloitteluaan urheiluna. Manjeman vaaroilta oli laajoja

näköaloja Tanganjikan ylängöltä alkavaan Luaman laaksoon, ja vihdoin

näkyi eräältä mäeltä sen lasku Lualabaan.

Lualaba.

Luama oli suustaan noin 360 metriä leveä, Lualaban leveys yli 1300

metriä. Kaikki tervehtivät Lualabaa ilohuudoin ja Stanley antoi

retkikunnan pysähtyä, voidakseen ihailla näköalaa. Salainen hurmaus

valtasi hänen sydämensä ja hän aavisti, että luonnon nyt täytyisi

luovuttaa julki salaisuutensa, jota se kautta aikain oli niin

kateellisesti varjellut. Hän päätti seurata Lualabaa mereen saakka,

olipa tämä meri sitten Välimeri tai Atlantti. Kiiruhtaen väkeään hän

samosi eteenpäin ja saapui Muana Mamban kylään, jossa kuulu Tippu Tip

otti hänet vastaan ja kohteliaalla, avuliaalla käytöksellään teki

Stanleyhin mitä parhaan vaikutuksen.

Stanley seisoi nyt saman arvoituksen edessä, jonka ratkaiseminen

oli saanut Livingstonea uhraamaan kaikki, lopulta henkensäkin, jota

Cameron oli turhaan koettanut ratkaista, jonka selvitystä koko

sivistynyt maailma, näiden molempien yrityksistä innostuneena, suurella

hartaudella odotti. Oliko tämä joki Niili vaiko Kongo? Livingstone

oli luullut sitä Niiliksi viimeiseen saakka, vaikka hän olikin joskus

heikkoina hetkinä tunnustanut, että se sittenkin saattoi olla Kongo.

Tiedemiehet luulivat Lualabaa Kongoksi, perustellen arvelunsa etupäässä

Livingstonen ja muitten ilmapuntarimittauksiin. Niiden mukaan Njangve

oli siksi matalalla, ettei Lualaba mitenkään voinut laskea Albert

Njansaan. Ainoa mahdollisuus olisi ollut, että se olisi laskenut

Niiliin Bahr-el-Ghazalin kautta, mutta sikäläisetkin suoseudut olivat

kuitenkin siksi korkealla merestä, että joella olisi Njangvesta ollut

hyvin vähän alenemisen varaa, jos se olisi sille suunnalle vetensä

vienyt ja Niiliin purkanut. Sitä paitsi oli Lualaba Cameronin mielestä

niin vetevä, ettei sen vesi olisi Niiliin mahtunut. Stanley oli

Livingstonen tavattuaan puolustanut tämän otaksumaa, mutta luultavaa

on, että sisäinen ääni hänellekin nyt kuiskasi joen olevan Kongon.

Njangvessa.

Njangve, jonne Tippu Tipin asemalta oli vain lyhyt matka, oli yhä

edelleenkin, samoin kuin Livingstonenkin käydessä, arabialaisten

etäisin asema näillä seuduin. Sitä kauempana ei kenkään ollut

käynyt edessä päin, eikä kukaan tiennyt muuta kuin huhuja siitä,

minkälaisten maitten kautta Lualaba virtasi ja mitä näissä maissa oli.

Paikkakuntalaiset väittivät siellä asuvan julmia ihmissyöjiä ja vielä

pahempia kuin nämä olivat muka kääpiöt. He eivät suostuneet millään

ehdolla lähtemään siihen maahan, eivätkä edes veneitä myymään niille,

jotka olisivat halunneet sinne matkustaa. Livingstonelta kiellettiin

veneet epäilemättä hänen onnekseen ja Cameronilta niinikään.

Arabialaiset kääpiöitten maassa.

Stanley koetti nyt taivuttaa Tippu Tipiä lähtemään kerallaan

löytöretkelle hyvää maksua vastaan ja tätä asiaa pohdittaessa hän sai

kuulla retkestä, jonka Mtagamojo niminen arabialainen oli melkoisen

joukon keralla tehnyt kääpiöiden maahan, menettäen siellä suurimman

osan väestään ja varustuksistaan. Kuljettuaan ensin Lualaban pohjoista

rantaa suunnattoman aarniometsän läpi Mtagamojo arabialaisineen ja

orjineen oli poikennut jokirantaan ja ihmissyöjiä vastaan taistellen

vihdoin kulkenut sen yli, tavatakseen sen takana vielä hurjempia

ihmissyöjiä. Eräässä paikassa he saivat tiedon vielä Lomaminkin takana

asuvista kääpiöistä, joilla sanottiin olevan suunnattoman paljon

norsunluuta, ja tätä norsunluumaata arabialaiset lähtivät saavuttamaan,

samoin kuin espanjalaiset konkistadorit aikanaan kultamaata Doradoa.

Mutta toisin kuin Doradon etsijät arabialaiset todella löysivät

norsunluumaan — kovaksi onnekseen. Kuusi päivää matkustettuaan he

saapuivat kääpiöiden maahan ja ostivat siellä kahdessa päivässä enemmän

norsunluuta kuin muualla monessa viikossa. Kääpiöitä oli lähtenyt

edeltäpäin kuninkaaltaan lupaa pyytämään, että arabialaiset saisivat

tulla hänen pääkaupunkiinsa, ja »kolmantena päivänä pikkumiehet

palasivat takaisin ja toivat tiedon, että saisimme asua kuninkaan

kylässä. Tämä kylä tietenkin oli vain pitkä katu, jonka kahden puolen

oli majoja. Meille annettiin osa kylästä asuttavaksi. Kuningas oli

ensimmäisenä päivänä ystävällinen, taikka ainakin näytti olevan,

seuraavana päivänä hän oli vähemmän ystävällinen, mutta möi kuitenkin

kosolta norsunluuta. Siitä ei ollut puutetta. Kääpiöitä saapui joka

taholta. Ah, se oli suuri maa! Ja kaikki he toivat meille norsunluuta,

kunnes meillä oli nelisensataa hammasta, isoja ja pieniä, niin paljon

kuin kantaa jaksoimme. Olimme ostaneet ne kuparilla, helmillä ja

kaurisimpukoilla, mutta kankaista ei huolittu, sillä kaikki kääpiöt

kulkivat alasti, kuninkaasta alkaen. Meidän ei ensimmäisinä kymmenenä

päivänä tarvinnut nähdä nälkää kääpiöitten maassa. Banaanit olivat

käsivarteni mittaisia ja pisangit yhtä pitkiä kuin kääpiöt itse.

Pisangissa oli miehelle koko päiväksi syötävää. Kun olimme saaneet

niin paljon norsunluuta, kuin kantaa jaksoimme, aloimme arvella, että

oli viisainta lähteä paluumatkalle. Sanoimme kuninkaalle, että aioimme

lähteä pois. Ihmeeksemme kuningas vastasi — hän ei ollut koipeani

pidempi — ett'emme me saaneet lähteä, koska se oli hänen maansa, eikä

sieltä saanut lähteä, ennenkuin hän oli luvan antanut.» Kuningas

tahtoi, että arabialaisten piti ostaa kaikki norsunluu, mitä hänellä

oli, sillä hän tahtoi enemmän kaurisimpukoita, puri hammasta ja oli

kuin vihainen marakatti. Mtagamojo nauroi, sillä kääpiö näytti kovin

hullunkuriselta; miestensä kanssa neuvoteltuaan hän päätti kahden

päivän kuluttua lähteä paluumatkalle. Mutta jo ennenkuin neuvottelu

päättyi, alkoivat kääpiöt hyökkäyksensä, ampuen ensin myrkytetyllä

nuolella erään arabialaisen orjattarista ja tuiskuttaen sitten

nuolia arabialaisten itsensä ja heidän väkensä päälle, niin että

ilma oli mustanaan. Kääpiöt kiljuivat ja rähisivät kuin marakatit.

Arabialaisten väestä moni heitti myrkkynuolen haavoittamana henkensä,

ennenkuin he edes olivat ennättäneet kokoontua, itseään puolustaakseen.

Mtagamojo joutui joka paikkaan ja hän halkoi kääpiöitä isolla kahden

käden miekallaan kuin banaaneja. Nuolet puhkaisivat monesta kohden

hänen paitansa. Moni muu taisteli yhtä urhoollisesti, mutta se ei

riittänyt. Puitten latvat, korkea ruoho olivat täynnään kääpiöitä ja

lopulta arabialaisten täytyi kaataa banaaneja, repiä huoneita ja ovia

varustukseksi leirinsä ympärille, ja jonkun tunnin kuluttua kääpiöt

kartoitettiin. Mutta pian saapui uusi kääpiöarmeija hyökkäämään, ja

he olivat niin pieniä, että heitä tuskin näki. Eivät yöllä eivätkä

päivällä he antaneet arabialaisille rauhaa. Parin päivän kuluttua

heidän täytyi miekka kädessä raivata itselleen tie joelle vettä

saadakseen ja tällöin he saivat kiinni kääpiöitä, muun muassa heidän

kuninkaansa. Muilta pää hakattiin pois ja heitettiin varustuksen

ulkopuolelle, mutta kuningas päästettiin irti, kun piirittäjät

suostuivat tekemään rauhan. Tuskin he kuitenkin olivat saaneet

kuninkaansa takaisin, kun sota alkoi uudelleen kahta rajummin, ja kun

arabialaisilta ruuti uhkasi loppua parin päivän kuluttua, päättivät

he miekalla raivata tien auki ja paeta. »Kun kaikki oli järjestetty,

hyökkäsimme pää kumarassa vihollista vastaan. Syntyipä siitä

kilpajuoksu! Kun pikkumiehet näkivät meidän juoksevan leveine pitkine

miekkoinemme, jotka olivat kirkkaat kuin lasi, juoksivat he pakoon,

ja kuin sudet me ajoimme heitä takaa pari tuntia. Ja monta, monta me

tapoimme, sillä he eivät päässeet juoksemaan yhtä nopeaan kuin me.

Sitten palasimme leiriin, kokosimme kiireellä tavaramme, otimme matkaan

puolet norsunluustamme ja riensimme metsään. Kuljimme koko sen yön

ja laskeuduimme vihdoin uupuneina makaamaan. Herra, keskellä yötä ne

taas olivat kimpussamme. Nuolia kihisi joka suunnalla ja joka minuutti

joku kaatui. Ruutimme oli loppumaisillaan. Lopulta lähdimme pakoon

nakattuamme pois kaiken muun paitsi pyssyt ja miekat. Silloin tällöin

kuulimme Mtagamojon torven puhalluksia ja seurasimme niitä. Mutta

melkein kaikki olivat nälästä ja janosta niin uupuneita, että heidän

sydämensä pakahtui juoksusta ja he kaatuivat kuolleina maahan. Toiset

laskeutuivat maahan lepäämään, mutta paikalla ne pienet ilkiöt olivat

heidän kimpussaan ja tappoivat heidät. Herra, siitä suuresta joukosta

(310 pyssystä), joka oli Njangvesta lähtenyt, palasi vain kolmekymmentä

hengissä, ja minä olen yksi niistä.»

Stanley ei näytä uskoneen tätä kertomusta, mutta myöhemmin hän

sai kylläkin katkerien kokemuksien kautta tuta, että se perustui

tosiasioihin. Kaikki tiedot, mitä arabialainen antoi edessä olevista

aarniometsistä ja niiden hirmuista ynnä sotaisista ihmissyöjistä,

olivat tosia. Paikkansa piti sekin, että Lualaba virtasi suunnattoman

kauan luodetta kohti, jatkaakseen sitten matkaa tietymättömiin.

Kauan vastustettuaan Tippu Tip lopulta suostui saattamaan Stanleyta

kuusikymmentä leirimatkaa, neljän tunnin marssi yhdeksi leirimatkaksi

lukien. Tippu Tip nähtävästi halusi laajentaa orjastus- ja

norsunluukauppa-aluettaan ja siis monella tavalla hyötyä Stanleyn

kumppanuudesta. Stanley taas lupasi palata hänen kerallaan Njangveen,

ellei matkan jatkaminen tämän jälkeen näyttäisi mahdolliselta.

Näin pitkälle päästyään Stanley ilmoitti aikomuksensa Frank Pocockille,

jota ei tarvinnut paljoa kehoittaa, ennenkuin hän oli asiaan

innostunut. Paremmaksi vakuudeksi he kuitenkin päättivät heittää arpaa.

Arpa ratkaisi joka kerta matkan jatkamista vastaan, mutta he päättivät

jatkaa sitä sittenkin, laskea Lualaban päähän saakka, olipa tämä

pää missä tahansa. Väelleen Stanley ei uskaltanut ilmoittaa, kuinka

järkähtämättömän päätöksen hän oli tehnyt, vaan lupasi palata takasin,

elleivät maanasukkaat kuudenkymmenen päivämatkan kuluttua muuttuisi

ystävällisiksi tai jollei tavattaisi muita kauppiaita. Stanley

pestasi jonkun verran uutta väkeä, niin että hänellä oli kaikkiaan

154 miestä, naista ja lasta, Tippu Tip otti mukaan 700 miestä, joista

300:n piti omin päin rosvota orjia ja norsunluuta, kun oli päästy

uusiin seutuihin. Marraskuun 5:ntenä 1876 Stanley lähti Njangvesta

matkaa jatkamaan. Hänen tarkoituksensa tällä epätoivon yrityksellä oli

»heittää tulisoihtu poikki mustien maanosan».

Lualabaa laskemaan.

Matka kävi maitse Lualaban itärantaa, Stanley kun pelkäsi joen ehkä

sille suunnalle kääntyvän Niiliin yhtyäkseen ja siten huomaamatta

karkuun pääsevän. Seudut olivat alussa avoimet, kaunista aaltoilevaa

maata, joka ennen oli ollut asuttua, nyt sitä vastoin oli kokonaan

autiona. Se kasvoi erinomaisen rehevää ruohoa ja olisi antanut

ihmeteltäviä satoja, elleivät arabialaiset ja heidän julmat kätyrinsä,

manjemat, olisi vieneet viljelijöitä orjuuteen ja tappaneet niitä,

jotka eivät olleet käypää ihmistavaraa.

Aarniometsässä.

Marraskuun 6:ntena retkikunta jätti jälkeensä avomaat ja tuli

suunnattomaan aarniometsään. Samalla alkoivat varsinaiset vaikeudet.

Tie oli kirvein raivattava, jalat upposivat liejuiseen maahan, josta

nousi tukahduttavia löyhkiä, ja kasvullisuus oli aarniometsässä niin

suunnattoman rehevä, että siinä keskellä päivääkin oli hämärä. »Emme

tienneet, oliko metsän latvoilla kirkas päivänpaiste, vai oliko taivas

pilvessä», kirjoittaa Stanley, »sillä päiväsydännä oli yhtä pimeä kuin

lauhkeissa ilmanaloissa tunti auringonlaskun jälkeen.» Kaikki olivat

päivät ja yöt märkiä kuin uitetut aarniometsän kosteuden vuoksi.

Etanamaisen hitaasti retkikunta eteni pitkässä jonossa kaitaista uraa,

jota pitkin varsinkin veneenkantajain oli ylen vaikeata saada isoja

taakkojaan eteenpäin kuljetetuksi. Oksat ja köynnöskasvit ainiaan

takertuivat niiden kulmiin. Ei koskaan Stanley ollut nähnyt metsää,

jota olisi voitu tähän verrata. Alusmetsä oli ihmeteltävän taaja:

»Sananjalkoja, keihäsruohoa, vesiruokoja ja kämmeköitä vaihteli villin

viiniköynnöksen, vankkain »Ficus elastica» lonkeroitten ja laajalle

leviäväin mimosain, akaasiain, tamarindien, liaanien, monenlaisten

palmujen kanssa, jotka kaikki keskenään kilpailivat saadakseen edes

vähän tilaa. Ne ponnistivat kohti taivasta kasvuvoimalla, joka vain

moisessa saunalöylyssä on mahdollinen.» Metsässä vilisi eläimiä,

milloin nähtiin kolmen metrin mittainen käärme, milloin myrkyllisiä

viheliäisiä kyitä, puissa kiikkui kymmenittäin valkoniskaisia apinoita,

kiljuvia babiaaneja juoksi niitten välissä ja simpansseilla oli pesänsä

korkealla oksien keskellä. Maassa mateli tuhatjalkaisia ja muurahaisia

armeijoittain, kaikkialla kihisi kaikenlaisia muita hyönteisiä.

Jo yhdentoista päivän vaelluksen jälkeen Tippu Tip tuli katumapäälle ja

sanoi, ettei hänellä sopimusta tehdessään ollut aavistustakaan tämän

metsän kamaluudesta, että sen myrkyllinen ilma tappoi hänen miehensä,

että maassa, jossa he nyt olivat, oli mahdoton matkustaa, että se oli

vain kurjain pakanain, apinain ja villipetojen asuinpaikaksi määrätty.

Hän aikoi siitä paikasta palata takaisin, mutta Stanley sai hänet

suostumaan kulkemaan vielä 20 päivämatkaa eteenpäin sillä ehdolla, että

lähdettäisiin Lualaban toiselle rannalle, jos sillä puolella olisi

parempi kulkea.

Metsämaassa, Ureggassa, oli kuitenkin kyliäkin, joista suunnaton

retkikunta sai ruokavaroja. Asukkaat olivat taitavia seppiä. Stanleyn

huomio kiintyi pääkalloihin, joita kylissä oli pari tuumaa maahan

kaivettuina pitkät rivit. Maanasukkaat sanoivat niitä sokon eli

simpanssin kalloiksi ja Stanley sai pari mukaansa. Prof. Huxley

Englannissa empimättä päätti, että ne olivat ihmisen kalloja.

Ihmissyöjät siis joko häpeästä salasivat kamalan lihanmakunsa, taikka

tekivät sen pelosta, tietäen arabialaisten inhon tätä kamalaa tapaa

kohtaan.

Seitsemäntenätoista päivänä retkikunta jälleen saapui Lualaballe.

Ylevänä vaelsi suuren, leveän ja syvän Lualaban ruskea vesi siitä ohi.

Toisellakin rannalla oli synkkä aarniometsä. Stanley käski rummunlyöjän

kutsua väen kokoon, ja se totteli, vaikka hitaasti. Arabialaiset

miehineen tulivat niinikään.

Stanley suostuttaa väkensä.

»Ystävät», Stanley alkoi, »etsimme tietä, etsimme keinoa, miten päästä

eteenpäin. Haen tietä, jota myöten pääsisin merelle. Olen sen löytänyt.»

»Ah! ah!» huudahtivat kaikki mutisten ja loivat toisiinsa kysyviä

silmäyksiä.

»Niin! Olen sen löytänyt. Katselkaa tätä valtavaa virtaa! Alusta pitäen

on se juossut niin, kuin sen näette tänäänkin juoksevan. Se on kulkenut

hiljaisuudessa ja pimeässä. Minne? Suolamereen, jonne kaikki virrat

juoksevat! Lähellä tätä suolamerta, jolla suuret alukset purjehtivat

edes takaisin, asuvat minun ja teidän ystävänne. Eikö niin?»