itseään vastaan nyt valitamme», hän kirjoittaa. »Se ei enää ole uljas
joki salaperäisine kauneuksineen, joka virtasi lähes yhdeksänsataa
mailia niin jalon ylevänä, tyynesti ja tasaisesti, joka alati
kiinnitti mieltämme, vaikka sen asutuilla rannoilla vallitsikin
niin paljon julmuutta. Sen sijaan näemme nyt hirmuisen virran, joka
syöksyy myötämaahan jyrkkään viettävää uomaa pitkin, jota paisuttavat
laavariutat, esiin pistävät kalliomuurit ja suunnattomat paasikot,
joen, joka mutkailee ja kiemurtelee syvien rotkojen läpi ja sitten
pitkän putous- ja koskisarjan muodostaen purkaa vetensä alempiin
seutuihin. Taajat taistelumme villien kanssa päättyivät traagilliseen
kamppailuun mahtavaa jokea vastaan siinä, missä se rajusti pauhaten
syöksyi syvien ammottavien solien kautta leveältä ylängöltä alas
Atlantin valtamereen.»
Niskakosket.
Ntamon koskissa, joilla koskien sarja alkaa, oli kolme putousta,
»Poika», »Akka» ja »Ukko», joista ensimmäinen voitiin laskea köysillä,
mutta toisen ja kolmannen ohi oli taivallettava, vetäen kaikki veneet
puolentoista kilometriä pitkäin maamatkain poikki. »Ukko» oli hurjin
virtakaistale, mitä Stanley sanoi milloinkaan nähneensä. »Kuvitelkaamme
neljää mailia pitkää ja puolta mailia leveätä merenkaistaletta,
jolla raivoo hirmumyrsky, niin saamme jotenkin hyvän käsityksen sen
tyrskyvistä aalloista.» Ensin se hyppäsi valtavan kuilun pohjaan, jonka
jälkeen suunnaton vesimäärä omasta voimastaan kohosi äkkijyrkkään
ylöspäin, kunnes se oli kokoontunut harjuksi, ponnahtaakseen äkkiä 8—10
metriä korkealle ilmaan, ennenkuin syöksyi toiseen kuiluun. Kaikkialla
näkyi vesitorneja, jotka kukistuivat vaahdoksi ja tyrskyiksi,
vimmatusti ärjyviä vesikukkuloita, taapäin ponnahtavia valleja ja
paiskovia aaltoja ja rantain valtavat paasikot hautaantuivat raivoisiin
hyökyihin. Jyminä oli hirmuinen, huumaava. Vesimäärä onkin noin sata
kertaa suurempi kuin Vuoksen. Stanley arvosteli veden nopeuden 50
kilometriksi tunnissa!
Koskien alla oli »Kattila» niminen pyörre, jonka ohi veneet
laskettiin köysillä, mutta yhden suurimmista kanooteista virta
tempasi viidenkymmenen miehen käsistä ja tuhosi. Toinenkin katkaisi
rottinkiköytensä ja sukelsi Kattilan pohjaan, ui sitten puolen
mailia vastavirtaan, sukelsi vielä kerran syvyyteen, mutta ajautui
lopulta ehjänä leirirantaan kaikkien suureksi iloksi. Kivikoihin
tottumattomille miehille sattui tuon tuostakin tapaturmia ja Stanley
itsekin putosi kahden valtavan paaden väliin kymmentä metriä syvään
rotkoon.
Kalulu-putouksen uhrit.
Kattilan alapuolella oli matka vuolasta virtaa, jonka Stanley laski
edellä ja jotkut toiset veneet perässä. Joen syvyys oli noin 40
metriä aivan rannan läheisyydessä ja nopeus 7 solmuväliä. Alapuolella
pauhasivat mahtavat Kalulu-putoukset, joiden niskaan Stanley oli
aikonut leiriytyä. Neljäs kanootti, »Krokotiili», oli lähtenyt liian
kauas virralle, jonka voimakas vauhti vei sen nopeaan kuin nuolen
putousta kohti. Kolme tai neljä kertaa ympäri kiepahdettuaan se katosi
syvyyteen, nousten pian taas pinnalle aivan pystyssä, perä edellä.
Siinä oli Kalulu, Stanleyn palvelija, ja neljä muuta miestä, ja kaikki
saivat surmansa.
Tuskin oli tämä tapahtunut, ennenkuin tuli toinen vene samaa reittiä,
tyynen virran viettelemänä, mutta ihmeen kautta tämä kanootti laski
putouksen ja molemmat siinä olevat miehet pelastuivat.
Sitten tuli saman tien vielä kolmaskin, pieni soma kanootti, jossa
oli vain yksi poika, reipas Soudi. »La il Allah, il Allah! Ei ole
kuin yksi Jumala. Olen hukassa, herra!» huutaen hän katosi pimeään
syvyyteen, kanootti kohosi jälleen kuohujen päälle, hyppi portaalta
portaalle, kieppui ympäri ja joutui kammottavien aaltojen nakeltavaksi,
kunnes se katosi niemen taa. Tämä kanootti oli muitten venepoikien
huolimattomuuden kautta päässyt ryöstäytymään. Huhtikuun 1 p:n aamuna
varhain Soudi kaikkien iloksi ilmestyi leiriin, mukanaan nekin kaksi,
jotka olivat vastakkaiselle rannalle pelastuneet ja joille oli ollut
mahdoton viedä apua. Soudi oli laskenut kaikki Kalulu-putoukset ja
vielä niiden alapuolellakin olevat kosket ja kieppunut niin monta
kertaa ympäri, että hän oli puolipökerryksissä. Hän piti kuitenkin
lujasti kiinni kanootista ja julma virta vei häntä yhä alemmaksi ja
alemmaksi, kunnes hän auringon laskun jälkeen pääsi eräälle kalliolle
ja saattoi vetää kanootin maalle. Kaksi alkuasukasta ilmestyi siihen,
sitoi hänet ja vei hänet äyrään päälle ja edelleen tunnin matkan päähän
kyläänsä. Häntä kuitenkin kohdeltiin ystävällisesti, ja kun eräs
kyläläisistä tunsi hänet valkoisen miehen väkeen kuuluvaksi, kuvaten
samalla valkoisen miehen suuria tulisilmiä, pitkiä hiuksia ja pyssyä,
joka laukeili kaiket päivää, niin kyläläiset säikähtyivät niin, että
paikalla veivät hänet kanoottinsa luo ja varustivat hänelle vielä hyvät
eväätkin mukaan. Ne molemmat miehet, jotka olivat samalle rannalle
pelastuneet, tapasivat Soudin ylimenopaikkaa etsiessään, ja vaikka joki
oli hyvin vuolas, kulkivat he kuitenkin kaikin kolmin onnellisesti sen
yli ja palasivat leiriin. Väestö muutoin oli sangen ystävällistä ja
toi retkikunnalle yllin kyllin ruokavaroja, seuraten samalla suurella
mielenkiinnolla sen taistelua koskissa.
Huhtikuun 3:ntcna laskettiin taas pari kilometriä vaarallisia
koskia ja tapahtui useita tapaturmia. Eräs kanootti kaatui ja sen
kautta menetettiin viisikymmentä norsunhammasta ja neljä miestä
olisi hukkunut, ellei sankarillinen Uledi olisi heitä pelastanut.
Stanley itse putosi päistikkaa kiven koloon ja pelastui vain vaivoin
koskeen joutumasta. Matkaa jatkettiin siten, että Frank joka aamu vei
retkikunnan maitse soveliaaseen leiripaikkaan, johon vanhemmat miehet,
naiset ja lapset jätettiin, minkä jälkeen nuoremmat miehet palasivat
kanoottien luo, kuljettamaan niitä Stanleyn johdolla uuteen leiriin,
laskien köydellä tai viilettäen, mitä laskea voi, tai taivaltaen
rakentamiansa telateitä pitkin pahimmat korvat.
Stanley vähällä tuhoutua.
»Lady Alice» koskissa oli tuho tulla sekä veneelle että Stanleylle
itselleen ja hänen parhaille miehilleen. Koskissa oli pieni
kalliosaari, joka jakoi veden ja kahden puolen lähetti korkeita
aaltoja, jotka ranta-aallot kohdatessaan muodostivat vaarallisia
tyrskyjä. Stanley lähti veneeseen viiden miehen keralla ja hoiti sen
laskua, miesten rannalla köysillä päästellessä sitä vähitellen alaspäin
solumaan. Virta oli kuitenkin niin kova, että köydet irtaantuivat
miesten käsistä ja vene kiiti keskelle koskea pauhaaviin, vaahtoaviin
tyrskyihin. Stanley, joka viime hetkessä ennätti veneeseen vetää
koskeen pudonneen miehen, seisoi keulassa, Uledi piti perää ja näin
»Lady Alice» alkoi vaarallisen matkansa. Puhetta ei kuullut pauhun
vuoksi, airoista ei ollut muuta apua, kuin että ne helpottivat
ohjaamista, hirmuista vauhtia julmat aallot kiidättivät venettä
ohi valtavien paasikoiden, jotka ahdistivat Kongon suunnattoman
vesimäärän jättiläismuuriensa väliin. »La il Allah, il Allah!», huuti
nuori Mabruki, »me olemme hukassa, niin, me olemme hukassa!» Parin
mailin päässä olisi ollut pieni satama, mutta siihen oli mahdoton
päästä. Edestä päin kuului samalla kumeata jyrinää ja virta rajusti
karkasi pystyyn, ikäänkuin olisi tulivuori ollut sen alla purkaukseen
puhkeamaisillaan. Vene kiiti tämän vesivuoren kukkulalle, mutta
nopealla soudulla se saatiin ohjattua matalammalle puolelle, ennenkuin
joutui mäen alla olevaan kuiluun ja pyörteeseen. Hypeltyään vielä
kuohuilla pienemmän kosken »Lady Alice» pääsi rantaa pitkin palaavaan
kosteeseen, joka kiidätti sen hyvän matkaa taapäin, Kongoon putoavan
ihanan pienen syrjäkönkään alle. Retkikunnan jäsenet olivat jo
luulleet, että heidän koetun johtajansa tuho oli tullut, ja sanomaton
oli ilo, kun levisi tieto kaikkien pelastumisesta.
Leiri pystytettiin Nkenkén könkään alle. »Näkyvissämme oli nyt neljä
putousta: iso joki, joka Lady Alice koskien juurella purkautui
laajaan suvantoon ja pari mailia alempana uudelleen kohosi kuohuviksi
laineiksi: eteläpuolellamme olevalta korkealta kalliolta hyppiä
kuppuroi syrjäjoki 400 jalkaa korkealta äkkijyrkältä kalliolta
valtajokeen ja oikealla puolellamme, sadan metrin päässä siitä, syöksyi
Nkenké äkkijyrkkään alas 1000 jalan korkeudesta, muodostaen tavattoman
korkean könkään. Nkenké pauhasi kuin pikajuna rautasillan poikki
kulkiessaan, putousjoki taas, joka hyppäsi 400 jalkaa aivan ilmassa,
jyrisi kuin etäinen ukkonen. Lady Alice koskien alimmat hyökyaallot ja
savuavat, tyrskyävät rannat pitivät samanlaista ääntä kuin syöksyaallot
laivan keulaa vastaan tyrskyessään ankarassa vastatuulessa myrskyisellä
merellä, ja alapuolella oleva koski lainasi kumeata pauhuaan yhtyäkseen
yhteen meteliin näitten vihaisten ja alaspäin syöksyväin jokien kanssa,
jotka täyttivät korvamme mitä kamalimmalla metelillä.
»Sangen erilainen oli tämä kuva tornimaisine kallioineen ja korkeine
vuorenseinämineen, joilta ylämaan joet pauhasivat syvyyteen, kuin
Lualaban peilikirkas pinta Usongora Menon ja Kaseran pimeissä metsissä
ja ihmissyöjäin ylemmissä maisemissa, joissa yksi ainoa väreilevä
aaltokin oli harvinainen. Nyt, kun meitä joka päivä hirmut piirittivät
emmekä nähneet mitään loppua näille putouksille, jotka tekivät tyhjiksi
kaikki toiveemme ja kiduttivat meitä samalla sekä raivoisalla että
masentavalla pauhullaan, nyt muistelimme kaipauksella noitten päiväin
pyhäistä hiljaisuutta ja uinailevaa puhtautta. Ihanaa oli silloin solua
tyynissä lahdelmissa tuoksuvien, palmuja kasvavien saarien välissä,
jossa leveälehtinen Amomum kilpaili Phryniumin riippuvain lehväin
kanssa, kumman vihanta rehevämpää, jossa Myrra ja Bidellium pensaat
levittelivät upeuttaan ja hyviä tuoksujaan villin Cassian rinnalla tai
Capsicum tulipunaisine marjoineen kohosi sankkoina lehväröykkiöinä
ja Ipomaean purppuranpunaiset nuput koristivat jonkun uljaan puun
korkeata runkoa. Ympärillämme mitä synkimmät maisemat, huumaavien,
pelottavien äänien ainiaan piirittäminä, joka puolella vastassamme mitä
toivottomimmat mahdollisuudet, olemme mielestämme jättäneet jälkeemme
Edenin yrttitarhan ja nyt joutuneet vesihelvettiin.»
Siihen jokimatkaan, jonka »Lady Alice» oli viidessätoista minuutissa
kulkenut, tarvitsivat kanootit, jotka laskettiin köysillä, neljä
päivää. Rottinkiköysien heikkouden ja joen kamalan voiman vuoksi täytyi
joka kanoottiin kiinnittää kahdeksan köyttä, kuhunkin köyteen viisi
miestä. Ja tapaturmia sattui kaikista varokeinoista huolimatta harva se
tunti. Eräänkin kanootin, jossa oli Nubi niminen mies, koski tempasi
neljänkymmenen miehen käsistä, vei alaspäin kolmisen kilometriä ja
hautasi suureen pyörteeseen. Nubi tarrasi kanoottiin kiinni, kunnes se
toisen kerran painui syvyyteen, jonka jälkeen hän ja kanootti kohosivat
pinnalle viidenkymmenen metrin päässä toisistaan, mutta kun Nubi oli
oiva uimari, saavutti hän kanootin Nkenken mutkassa ja hajareisin sen
pohjalla istuen ajoi piiriä vastavirran keralla, kunnes Uledi veljensä
Shumarin kanssa hänet pelasti. Toinen kanootti oli joutunut alempana
virran valtaan ja siinä olevat miehet olivat kauhusta saamattomina,
kunnes Stanley kiukkuisella äänellä käski heidän soutaa maihin. Siitä
vasta he havahtuivat ja pelastuivat.
Omituista oli, kuinka vähän matkaa jokilaakson asukkaat tunsivat
jokeaan. Enimmäkseen he aina vakuuttivat, että edessäpäin enää oli vain
yksi tai pari koskea, mutta tosiasia oli, että retkikunnalla tämän
jälkeen vielä oli pahimmat kosket voitettavina. Kun varastot nopeaan
vähenivät, niin näytti matkan jatkaminen hyvin synkältä, mutta tuo
ainainen puhe viimeisestä koskesta esti Stanleytä laskua keskenkään
heittämästä. Jos viimeinen koski tosiaan olisi täällä ollut, niin ei
alajuoksun laskeminen veneillä olisi ollut kuin jonkun päivän asia.
Huhtikuun 21:ntenä Basessen kalastajat taas vakuuttivat, että vain
yksi koski oli jäljellä, vaikka se tosin oli kamalan suuri, ja kun
Stanley toivoi sen vihdoinkin olevan sen, jonka Tuckey oli saavuttanut
ylämaahan tunkeutuessaan, ei hän hennonnut jättää jokimatkaa kesken.
Vaikea taivallus.
23:ntena retkikunta saapui Inkisin (Noituuden) koskelle, jossa ei tosin
ollut putousta, mutta sitä hirmuisemmat aallot, koska j©kirotko sillä
kohdalla oli vain puolta kilometriä leveä. Kosken alla oli kolmea
kilometriä pitkältä täydellinen sekamelska hurjasti raivoavaa vettä,
kiitäviä laineita, syviä kuiluja ja taistelevia vesiharjuja, jotka
räjähtelivät ilmaan ja kakistelivat toisiaan. Stanley mietti ja mietti,
miten pääsisi tämän kosken alle. Paikkakunnan asukkaat vakuuttivat,
että vain yksi pieni koski oli sen jälkeen, ja hänen mielestään
kannatti yrittää. Mutta muuta keinoa ei ollut, kuin vetää veneet 350
metriä korkean jyrkän äyrään päälle ja taivaltaa ne kosken ohi. Kun
ensimmäiset veneet olivat törmän päällä, lausuivat paikkakuntalaiset
julki ihastuksensa — heitä oli kokoontunut suuret määrät nähdäkseen
retkikunnan laskevan Inkisin kosket — ja suostuivat 600 miehen keralla
vetämään loput kanooteista koskien ohi. Kun taivallusmatka kuitenkin
oli viisi kilometriä, niin kului siihen paljon aikaa ja tämän ajan
Stanley käytti teettääkseen väellään kaksi oivaa uutta kanoottia.
Toukokuun 15:ntenä oli kaikki kanootit kuljetettu taipaleen poikki.
Näin pitkälle päästyään Stanley sai kuulla, että vähän matkan päässä
edessäpäin oli viisi suurta putousta. Kun väki oli levon tarpeessa
rasittavan taivalluksen jälkeen, oli nyt levättävä ja vasta toukokuun
25:ntenä retkikunta pääsi koskien laskua jatkamaan. Frank Pocock ja
toistakymmentä muuta miestä sairasti niin ilkeitä paiseita, ettei
heistä ollut apua.
Puutetta.
Mowan koskista veneet vietiin alas ilman sanottavia tapaturmia. Mutta
tähän aikaan tuli ilmi paljon tavaran varkauksia, joiden kautta
retkikunnan vähät varat surkeasti vähenivät, ja varkaaksi huomattiin
Uledi, Stanleyn paras mies. Toverioikeus tuomitsi hänet ruoskittavaksi,
mutta kun kaksi venepoikaa nöyrästi rukoili, että he saisivat ottaa
kumpikin puolet raipoista, annettiin rangaistus anteeksi. Tämä teki
Ulediin niin syvän vaikutuksen, että hän vannoi ei koskaan enää
varastavansa. Ruokarahojen vähentäminen oli jo vietellyt jonkun
miehistä varastamaan alkuasukkailtakin, jotka saivat varkaan kiinni
ja vain orjan hinnasta luovuttivat hänet takaisin. Myöhemmin täytyi
jättää joku varas maanasukkaitten orjaksi, kun ei ollut varoja häntä
pois lunastaa. Tavaroista ei olisi ollut puutetta, jos vain olisi ollut
varoja ostaa. Kullakin piirillä oli omat markkinansa, joille tavaroita
kulki meren rannalta, matkaten aina piiristä piiriin, siten että alempi
piiri aina möi ylemmälleen. Maan sisään vaelsi täten verkalleen suolaa,
ruutia, pyssyjä, kankaita, posliiniastioita, lasi- ja rautatavaroita,
joita vaihdettiin kaikenlaisiin maantuotteihin, norsunluuhun ja
toisinaan orjiinkin. Ruutitynnöri viipyi matkalla meren rannikolta
Bangalaan noin viisi vuotta, mutta Bangalasta ylöspäin tavaranvaihto
oli vielä paljon hitaampaa.
Babuendet, joiden maassa seuraavat suuret kosket olivat, olivat
erittäin ystävällisiä, vaikka Stanley heidän taikauskoisuutensa
vuoksi olikin vähällä menettää kaikki muistiinpanonsa. Hän oli Mowan
kylässä alkanut kirjoittaa muistikirjaansa esineitten nimiä, siten
kartuttaakseen sanavarastoaan. Mutta pian hän huomasi omituisen
liikkeen kansan keskessä, joka oli kokoontunut hänen ympärilleen, ja
kaikki juoksivat tiehensä. Hetken kuluttua kajahtelivat sotahuudot
seudussa. Pitkä jono sotilaita, jotka olivat pyssyillä varustetut,
näkyi parin tunnin kuluttua laskeutuvan kukkuloilta ja lähestyvän
leiriä. Niitä näytti olevan noin viisi- tahi kuusisataa. Stanley oli
kuitenkin saanut monen heistä ystäväkseen ja luuli varmaan voivansa
estää kahakan.
Kun he olivat ehtineet kokoontua noin kolmensadan jalan päähän leirin
edustalle, menivät Safeni ja Stanley heitä vastaan puoleen matkaan ja
istuutuivat. Noin kuusi miestä lähestyi heitä ja selitys alkoi.
»Mikä hätänä, ystäväni?» kysyi Stanley. »Miksi tulette sellaisissa
joukoissa kivääreillä varustettuina, kuin aikoisitte alkaa sodan?
Sodan? Sodan ystävienne kanssa! Mitä joutavia! Olette kai suuresti
erehtyneet.»
»Herra», vastasi muuan heistä, »kansamme on nähnyt teidän eilen tekevän
merkkejä eräälle tara-taralle (paperille). Siinä teitte hyvin väärin.
Maamme jäisi autioksi, vuohemme kuolisivat, banaanimme mätäneisivät.
Mitä olemme tehneet teille, koska tahdotte tappaa meidät? Olemme
myyneet ruokavaroja teille ja kantaneet joka päivä viiniä leiriinne.
Väkenne on saanut kuljeksia vapaasti missä ovat tahtoneet. Olemme
kokoontuneet taisteluun teitä vastaan, joll'ette suostu polttamaan
tara-taraanne tässä silmäimme edessä. Jos poltatte sen, niin menemme
tiehemme ja olemme ystäviä kuten ennenkin.»
Stanley pyysi heitä odottamaan ja jätti Safenin heidän käsiinsä
paluunsa pantiksi. Muistikirjassa oli paljon arvokkaita muistiinpanoja:
vesiputousten, salmien ja kylien karttoja, merkillisten paikkojen
kuvia, kertomuksia kansanheimoista, asioita kylliksi täyttämään kahden
niteen lehdet — kaikki suurenarvoisia asioita. Hän ei voinut uhrata
sitä tyydyttääkseen villijoukon lapsellista oikkua. Kaivellessaan
kirstuaan, jossa hän säilytti kirjojansa, löysi hän käytetyn ja
kuluneen Shakespearen, joka oli päiväkirjan kokoinen; kannetkin olivat
samanlaiset, ja jos kukaan villeistä ei vaan muistaisi päiväkirjan
muotoa kovin tarkoin, niin tämä äsken löydetty kirja aivan hyvin kävisi
sen asemesta. Hän otti sen mukaansa ja näytti sen villeille.
»Tämänkö tara-taran tahdotte poltettavaksi, ystäväni?»
»Niin, niin, se se on.»
»No, ottakaa se ja polttakaa, tahi tehkää sillä mitä tahdotte.»
»Hm. Ei, ei, ei. Emme tahdo koskea siihen. Se on noiduttu. Teidän tulee
itse polttaa se.»
»Minunko! Olkoon menneeksi. Tahdon tehdä kaikki tyydyttääkseni Mowassa
asuvia hyviä ystäviäni.»
Mentiin lähimmän valkean luo, ja Stanley jätti viattoman Shakespearen
liekkien uhriksi ja pani juhlallisen totisena enemmän puita tuleen.
»Ah-h-h!» — huokailivat puijatut villit, ikäänkuin heidän rintansa
olisi keventynyt. »Muukalainen on hyvä — sangen hyvä. Hän rakastaa
Mowassa asuvia ystäviään. Nyt vihollisuutemme on loppunut, Mowan kansa
ei ole huonoa.»
Sitte he huusivat jotakin hurraahuudon tapaista ja marssivat pois.
Tämä ei ollut ainoa samanlainen seikkailu. Seppä, jolle vietiin
kanootin rakennuksessa tarvittava kirves korjattavaksi, väitti sitä
noidutuksi, kun siihen kiinni hitsattava raudankappale lensi hänen
poikansa rintaan. Hän raivostui ja alkoi paikalla paukuttaa sotarumpua,
mutta päällikön välityksellä asia saatiin sovituksi ja jupakka
päättyi pieniin hauskoihin juominkeihin. Vaikka babuendet olivat
sangen ystävällisiä, oli matkustaja kuitenkin heidän keskuudessaan
ainaisessa vaarassa tämän taikauskon vuoksi. Jos hänen läsnäollessaan
joku asukkaista olisi saanut halvauksen tai oman huolimattomuutensa
kautta tullut turmioon, taikka kulkutauti alkanut tuhojaan tehdä, niin
paikalla olisi se pantu hänen syykseen ja sota olisi ollut valmis.
Zingan koskilla eräs mowalainen joutui tapaturman uhriksi ja paikalla
mowalaiset hyökkäsivät kostamaan zingalaisille, joiden ei auttanut muu
kuin ase kädessä nousta heitä vastaan. Pienet varkaudet kostettiin
paikalla.
Vaarallinen koskimatka.
Kesäkuun 3:ntena retkikunta viikkokauden levättyään lähti Mowasta
matkaa jatkamaan. Edessä oli nyt kolme koskea, Masesse, Zinga ja
Ingulufi, ja Stanley päätti laskea veneet vettä pitkin, vaikka aallot
ja pyörteet näyttivätkin vaarallisilta. Stanley lähti itse »Lady
Alicella» edellä, mutta pian tuli rotkolaaksossa vastaan kostevirta
niin kovin aalloin, että veneen täytyi turvautua rantaan, miesten
nousta maalle ja yrittää laskea se köydellä. Kalliot pistivät kuitenkin
niin jyrkin nokin vihaiseen kostevirtaan, että siitäkin oli luovuttava,
eikä ollut muuta neuvoa, kuin laskea kosket soutaen. Kostevirta oli
kuitenkin niin kova, että vene ajautui hirmuista aallokkoa kohti, jota
Mowan putous syyti myötämaahan. Stanley päätti silloin nopeaan kääntää
veneen päävirtaan ja laskea sen mukana, sen sijaan, että soutaen
ponnisteli rantaa pitkin palaavaa kostevirtaa vastaan. Vene ohjattiin
sen vuoksi hurjaa avovettä kohti, mutta pian huomattiin yritys liian
rohkeaksi pyörteiden vuoksi, joita oli molempien vastakkaiseen suuntaan
käyvien virtauksien välillä. Valtavirta oli kuperana selänteenä, jonka
keskeltä myllertävät taajat aallot syytivät kosolta vettä molemmille
puolille. Mutta kun kostevirtakin oli voimakas, niin kohosi molempien
virtauksien hankauskohdalle hurjat tyrskyt, jotka vuoroin karkasivat
toisiaan vastaan, vuoroin raukesivat ammottaviksi pyörteiksi, joissa
vesi kieppui rajusti ympäri, kunnes kuilu oli täyttynyt ja taas alkoi
vihaisesti kohota vesikukkuloiksi. Nämä vaihtelut toistuivat nopeaan
joka minuutti. Tuskin oli pyörre lakannut kieppumasta, ennenkuin
sen tilalle kohosi kauheasti pauhaava vesivuori. Peläten, ettei
vene enää pääsisi pakoon, Stanley riisui takin, kengät ja vyönsä,
ja käskettyään Uledia laskemaan kostevirran mukaan käski venemiehiä
soutamaan minkä jaksoivat, muutoin oli kuolema varma. Huumaava pauhu
puhui kyllin selvään, kuinka suuri vaara oli. Vene kulki myllertelevän
ja kumpuilevan veden mukana ja pääsi siten vesivuoren alle, jonka
nopea luhistuminen sisälsi suurimman vaaran, mutta sitten se takeltui
ja pysähtyi turmiota uhkaavan kuilun partaalle, joka oli avautunut
vesivuoren tilalle ja nyt kammottavana uhkasi perän takana. Epätoivon
ponnistuksilla vene kuitenkin saatiin pysymään alallaan, kunnes
tapahtui uusi vesipurkaus, jonka työntämänä se vihdoin pääsi pakoon,
palatakseen puolillaan vettä leiriin, josta se oli lähtenytkin.
Frank Pocockin kuolema.
Stanley lähti nyt maaosaston perässä, rantaa pitkin Zingan putouksen
niskaan, johon uusi leiri oli rakennettu, annettuaan Uledin toimeksi
parhaan kanootin kuljettamisen sinne vesitietä, jos se oli mahdollista;
jos yritys huomattaisiin liian vaikeaksi, niin täytyisi kaikki veneet
taas taivaltaa maan poikki. Neljä kuningasta odotti häntä Zingan
leirissä ja heidän kanssaan solmittiin tuota pikaa ystävyysliitot.
Siellä oli myös muuan mies, joka oli käynyt useassa merisatamassa,
Bomassakin, joen suulla, ja kysyi Stanleylta, oliko hän »ingiliz,
fransiis, dytchi vaiko portigeis». Merenrannan suuria hyökyaaltoja hän
vertasi Zingan aaltoihin. Kuninkaiden miehineen poistuttua ylängölle
Stanley kiikarillaan, korkealla kalliolla istuen, katsoi pitkin
jokea ylöspäin, ja näki piankin mustan pitkän esineen hyppelevän
sinne tänne Masessen hurjissa aalloissa. Se oli kumoon kääntynyt
kanootti, josta useita ihmisiä näkyi kiinni pitävän. Hän lähetti heti
toistakymmentä miestä kosken alla olevan suvannon rannalle pelastamaan
haaksirikkoisia, otaksuen kostevirran tuovan ne lähelle rantaa,
ennenkuin Zinga saisi ne niellä. Kiikarilla hän saattoi nähdä, kuinka
miehet koettivat kääntää kanoottia pystyyn. Mutta sitten he nousivat
pohjan päälle istumaan ja soutivat kaikin voimin rantaa kohti, Zingan
hirmuisen putouksen välttääkseen. Rantaa lähestyessään he hyppäsivät
veteen ja uivat rantaa kohti, jonka jälkeen kovan onnen kanootti
nuolen nopeudella kiiti hänen ohitseen Zingaan, sen alle kadotakseen.
Pian sen jälkeen tuli muuan hänen miehistään juosten kertomaan, että
yhdestätoista miehestä, jotka olivat lähteneet kanootilla koskea
laskemaan, oli vain kahdeksan pelastunut. Kolme oli hukkunut ja yksi
heistä oli »pikku isäntä» — Frank Pocock! Uledi joka samalla saapui
paikalle vettä valuvien toveriensa keralla, kertoi sitten tapauksen.
Juuri kun Uledi miehineen oli lähtenyt kanoottia viemään, oli Frank,
joka sääripaiseidensa vuoksi oli aivan rampana, ryöminyt rantaan
ja pyytänyt päästä mukaan. Uledi ei kuitenkaan tahtonut siihen
suostua, kun matka oli vaarallinen, eikä Stanley ollut antanut
mitään sentapaista käskyä. Frank kuitenkin vaatimalla vaati ja
pääsi vihdoin mukaan. Oiva kevyt kanootti — se oli saanut nimekseen
»Jason» — saatiinkin helposti kulkemaan kostevirtaa nivoihin, jotka
vaaratta laskettiin, mutta kun Masessen pauhu alkoi kuulua, laski
Uledi rantaan tutkiakseen ensin, oliko sitä mahdollinen laskea.
Yhdellä silmäyksellä hän kalliolle noustuaan näki, että se oli
tuiki mahdotonta, mutta Frank, joka oli Thamesin venemiehiä ja
käsittämättömän rohkeasti luotti koskimiestietoihinsa, soimasi häntä
ja venemiehiä niin kauan pelkuruudesta, että he lopulta suuttuneina
lähtivät uhallakin laskemaan, vaikka pitivät yritystä kaikkien tuhona.
Muutaman sekunnin kuluttua kanootti oli virran vallassa, pyrkien
vasenta rantaa kohti, jonka puolessa Frank oli nähnyt sileämpää vettä,
mutta sinne oli mahdoton päästä, vesi oli kuin rasvaista ja liukasta.
Vastustamattomalla voimalla virta kuljetti kanoottia sivuttain
putoukseen. Kun Uledi tämän huomasi, ohjasi hän rohkeasti keskeä
myötävirtaan. Hirmuisen vedenpaljouden jyrinä kasvoi kasvamistaan ja
Frank nousi seisomaan, nähdäkseen paremmin. Vasta nyt hän käsitti
tilanteen vaaran, mutta paluu oli liian myöhäistä. Päistikkaa kanootti
syöksyi putouksen kuohuihin, jotka paikalla täyttivät sen, kieputtivat
sitä ympäri kuin hyrrää ja nakkelivat sitä tyrskyvien aaltojen harjoja
pitkin alla ammottaviin pyörteihin. Frank yrirtti kiskoa villapaidan
päältään, mutta ennenkuin se onnistui, nieli pyörre kanootin kaikkineen
syvyyksiin. Kun hornankuilu oli täyttynyt, kohosi siitä suuri vesikumpu
ja kanootti kohosi jälleen läähättävine, kiinni pitävine miehineen
kirkkaaseen päivänpaisteeseen. Kun he olivat ajautuneet vähän
kauemmaksi ja vähän toipuneet, huomasivat he, että vain kahdeksan
miestä oli jäljellä, eikä näiden joukossa ollut ainoatakaan valkoista.
Mutta jälleen vesi alkoi hurjasti kiehua, kumpusi uudeksi kukkulaksi
ja sen keskellä näkyi »pikku isännän» hervoton ruumis. Miehet kuulivat
hänen huutavan ja Uledi paikalla heittäysi häntä pelastamaan, mutta
samassa uusi pyörre hautasi molemmat, ennekuin Uledi saavutti hänet.
Toisen kerran uljas Uledi kohosi aalloista väsyneenä ja hengästyneenä
eikä muuta voinut kuin nopeaan pelastua rantaan.
Tieto tästä tapaturmasta levisi nopeaan lähikyliin, joissa se herätti
suurta surua. Väkeä tuli joukoittain suruaan valittamaan ja kuninkaat
väittivät, että syynä oli Masessen kylän häijy epäjumala. Jo ennenkin
oli sen vuoksi hukkunut väkeä tähän koskeen, ja heidän mielestään oli
nyt oikeus ja kohtuus, että Masessen kansa pirullisten vehkeittensä
vuoksi perin pohjin tuhottaisiin. Kun Stanley ei tähän suostunut, eikä
sanonut ketään syyttävänsä, niin rauhoittuivat he. »Juo palmuviiniämme,
valkoinen mies, ja unhota tappiosi. Zingan palmut ovat kuulut niin
pitkältä kuin babwendeja asuu, ja markkinoillamme käy ahdinkoon asti
ostajia. Zingan viini on sinua lohduttava, etkä enää muista suruasi.»
Stanleyn miehiin tämä tapaus vaikutti lamauttavasti, niin että he
siitä pitäen olivat paljon huolimattomammat ja välinpitämättömämmät
entistään. Stanley jonkun aikaa toivoi, että Frank Pocock ehkä
lopultakin olisi pelastunut, mutta kahdeksan päivää myöhemmin hän
sai tiedon, että kalastajat alempana olivat nähneet kasvot ylöspäin
uiskentelevan valkoisen miehen ruumiin.
Tapaus koski syvästi Stanleyhin, kuten hänen päiväkirjastaan näkyy.
Mowan putoukselle jääneet miehet lisäksi tekivät kapinan, kauhistuneina
asukkaitten kummitusjutuista, mutta lopulta kanootit kuitenkin saatiin
uitetuiksi Masessen kosken sivuun, josta ne taivallettiin kosken alle
suvantoon. Kolmatta viikkoa kului tällä lyhyellä taipaleella.
Zingan putous.
Zingan putouksessa pohjakivet kohottivat vielä suurempia kuohuja kuin
edellisessä. Molemmilla rannoilla kalastettiin ahkeraan ja kalastus oli
tarkkaan säännöstelty. Zingalaiset laskeutuivat joka aamu seitsemän
aikaan ylängöltä omalle rannalleen ja vastapäätä bassesselaiset tulivat
samaan aikaan omalle puolelleen. Suuret louhikot olivat kummallakin
puolella erottaneet koskesta kuohuvia putaita ja niihin verkot
laskettiin. Zingan puolella laskettiin kolmisenkymmentä verkkoa, jotka
jonkun kuninkaan tai hänen poikainsa läsnäollessa nostettiin. Puolet
saaliista kolme kuningasta jakoi keskenään ja kullakin kuninkaalla oli
oma kallionsa, jolle hänen osuutensa ladottiin. Kun zingalaiset saivat
hyvän saaliin, ilmaisivat he sen suurin huudoin bassesselaisille, ja
nämä omalla puolellaan panivat toimeen yhtä suuren ilorähäkän, kun onni
oli heille suotuisa.
Zingan niskassa väki jälleen kapinoi, kovaan työhön, alituisiin
vaaroihin ja huonoon ruokaan tyytymättöminä — he eivät olleet pitkään
aikaan saaneet juuri muuta kuin maniookkia, koska kaikenlainen
liharuoka oli ylen kallista. Stanley uhkasi laskea veneessään koskeen
kuolemaan, kehoitti heitä ottamaan helmet ja lähtemään matkoihinsa,
ja kolmisenkymmentä miestä noudatti kehoitusta ja lähti pois. Stanley
lähetti kuitenkin päälliköille etukäteen sanan, kehoittaen heitä
pidättämään karkulaiset, ja nämä vastaanotettiinkin sotarummutuksella
ja peloitettiin palaamaan takaisin.
Zingan väen avulla kanootit taas 60 metriä korkeiden törmien yli
taivallettiin putouksen ohi. Toinen uusista kanooteista pääsi putoamaan
takaisin köysien katkettua ja syöksyi alas virtaan. Sen rakentaja
hädissään luuli sen yksin pidättävänsä, mutta kanootti vei hänetkin
mukanaan. Kun miehet huomauttivat, ettei kanoottimestari osannut uida,
niin joutui vielä Uledikin hyppäämään jälkeen ja uimalla saavuttamaan
pakenevan veneen kehoittaakseen mestaria hyppäämään jokeen, jotta hän
saisi hänet pelastaa. Mutta tämä ei uskaltanut kehoitusta noudattaa,
kun ei osannut uida, vaan joutui putoukseen, jossa pyörteet hänet
hautasivat. Uledi hädin tuskin pääsi rantaan uimaan. Kanootti kohosi
minuutin kuluttua pystyssä ylös ja mies vielä oli siinä, vieläpä kun
se toisenkin kerran sukelluksesta nousi, mutta kun se kolmannen kerran
sukellettuaan nousi ylös, oli mies kadonnut. Kanootti, »Livingstone»
nimeltään, hautaantui ainiaaksi Ingulufin kosken pyörteihin, viisi
kertaa ympäri kiepahdettuaan. Lohduttaakseen napisevaa väkeään
tilasi Stanley viiniä, rummuttajia ja soittajia runsaalla rahalla.
Kesäkuun 26:ntena, kuukausi siitä kuin oli Mowan putoukselta lähdetty,
retkikunta pääsi kaikkineen Zingan alle. Matka ei ollut viittä
kilometriä pitempi. Neljä henkeä oli tällä matkalla saanut surmansa.
Stanley Mbelon koskessa.
Ingulufin koskessa ei ollut pyörteitä, jonka vuoksi se voitiin laskea
vapaasti. Rannat olivat kosken alla niin jyrkät, että törmälle piti
nousta rottinkitikapuilla. Sitten laskettiin Mbelon kosket köysillä.
Rantakalliot olivat siellä niin korkeat, että ihmiset näyttivät
atomeilta niiden giganttisten seinämien ja metsäisten rinteitten
reunalla. Koski pauhasi kumeasti, lakkapäät ruskorintaiset aallot
olivat uhkaavan näköisiä ja jykeviä kallioita riippui äkkijyrkkinä
niiden yli. Kun »Lady Alicea» laskettiin suuren kallion ja rannan
väliseen putaaseen, katkesivat köydet taas ja vene miehineen päivineen
ryöstäytyi koskeen. »Hypimme hurjien aaltojen harjoilla, kallioiden,
paasien ja rinteitten lentäessä ohitsemme uskomattoman nopeaan.
Paitsi minua oli veneessä kuusi miestä ja Uledi seisoi peräsimessä
levollisena, kylmänä ja luotettavana.» Tottumus ja väsymys vaikuttivat,
etteivät veneessä olijat enää tunteneet samaa pelkoa kuin ennen. Kun
Mbelon koski oli laskettu, puski pienien kalliosaarien takaa enoveteen
tummanruskea uhkaava virta. Kohiseva kostevirtaus kiepautti venettä
pari kertaa ympäri ja syöksi sen aaltoilevaan, kihisevään ja kuohuvaan
kattilaan. Tuntui aivan siltä, kuin olisi joki sillä kohdalla kiehunut.
Terävän, särmäkkään kalliomuurin sivu, halki jymisevien vesien,
aaltojen, vaahtojen, ohi äkkijyrkkien harmaiden kallioitten vene kiiti
tyynempään veteen ja jälleen sen joukko oli pelastunut, vaikka rannalle
jääneet luulivat matkan olleen viimeisen. »Niin, Jumalan avulla
saavutamme meren. Näemme nyt Jumalan käden. Mutta te ette enää saa,
herra, uskaltaa itseänne petollisen virran valtoihin. Me itse teemme
sen. Paljon parempi, että me kuolemme kuin te. Ette saa lähteä enää
virralle, ennenkuin olemme putouksien alla.» Ilman tapaturmia saatiin
muutkin kanootit kuljetetuiksi kosken alle.
Vähän kauempana päättyi se kapea kalliouoma, jonka pohjalla
Kongo oli myllerrellyt aina Kahihi-putouksesta saakka ja jossa
retkikunta oli viipynyt 117 päivää. Jokilaakso väljeni melkoisesti
ja vuoret taantuivat loitommalle, siellä täällä vain pistäen jokeen
saakka jyrkkiä nokkia. Joki itsekin leveni ja sen juoksu muuttui
rauhallisemmaksi. Kivikuntakin vaihtui. Ylempänä kalliot olivat olleet
gneissiä, vaakasuoria hietakivi-kerroksia ja graniittia, tästä pitäen
sitä vastoin liuskeita, joihin joki oli kyennyt paljon paremmin
uomansa raivaamaan. Mutta ruokavarain puutteen vuoksi miehet pyrkivät
varastamaan, joutuivat kiinni ja Stanleyn täytyi maksaa kalliit
lunnaat heidän puolestaan. Toisia kuoli parantumattomiin mätähaavoihin
ja huonon ravinnon aiheuttamiin tauteihin. Toiselta puolen voitiin
kuitenkin tavarat viedä veneihin ja koko retkikunta vihdoinkin kulkea
jokea. Heinäkuun 10:ntenä Mansan koski laskettiin pudasta pitkin.
Mutta viiden metrin korkuinen Ntombo Mataka — se oli oikealla rannalla
putouksen nimi, vasemmalla rannalla sillä oli, samoin kuin ylemmilläkin
putouksilla, toinen nimi — oli laskettava köysillä ja paikkakuntalaiset
auttoivat mitä auliimmin saamaan raskaat veneet uitetuiksi kosken alle.
Nämä ihmiset Stanleyn mielestä olivat kohteliaimmat, mitä hän oli koko
Afrikassa tavannut. Tätä putousta Stanley luuli ylimmäksi Tuckeyn
mainitsemaksi.
Asukkaat muuttuivat alempana taas ynseämmiksi, eivätkä tahtoneet myydä
ruokavaroja millään hinnalla. He olivat ahkeria kalastajia, istuen
kaiket päivää suurien kivien takana kyyryssä, suunnattomat verkot
vieressään ja vihellyksellä kaloja maanitellen. Heti kun he huomasivat
kalaparven olevan tulossa, uivat he ulos jokeen ja muodostivat parven
uintisuuntaan nähden vinolinjan verkollaan. Kun kalaparvi oli saatu
verkkoon, uivat he rantaan ja kerskuen, ilakoiden ja karkeata pilaa
tehden tyhjensivät saaliinsa laakealle kalliolle.
Yksi maniookkia varastanut mies oli jätettävä alkuasukkaiden vangiksi,
kun ei ollut varoja maksaa sovittajaisia, ja pian tuli sama kohtalo
toisenkin osaksi. Heinäkuun 25:ntenä laskettiin Itunziman kosket
köydellä. Vasta täällä alkoi Jellalan, Kongon alimman putouksen nimi
olla tunnettu, samoinkuin Isangilankin, jonka Stanley otaksui Tuckeyn
»Sangallaksi». Wangwanat tulivat liikutetuiksi, kun Stanley saattoi
heille ilmoittaa, ettei meri ollut kaukana. Yksi puhkesi itkuun ja
juoksi syleilemään Stanleyn polvia, sanoen: »Ah herra! El hamd ul
Illah! Olemme saavuttaneet meren! Olemme kotona! Olemme kotona! Meitä
eivät enää kiduta tyhjä vatsa ja inhottavat villit! Minä juoksen
koko matkan merelle kertomaan veljillenne, että te tulette!» Stanley
luuli hänen kiihkoaan vain hermostuneeksi iloksi, mutta mies otti
papukaijansa, pani sen olkapäälleen ja juoksi metsään. Stanley piankin
huomasi, että hän oli tullut mielipuoleksi ilosta ja lähetti paikalla
kolme miestä häntä takaisin tuomaan, mutta neljä tuntia etsittyään nämä
palasivat tyhjin toimin, ja sille tielle raukka jäi. Uhkaava nälänhätä
esti häntä kauempaa etsimästä.
Riutunut retkikunta.
Koskia ja kovia virtoja oli edelleenkin, mutta ne eivät olleet sen
pahempia, kuin että ne voitiin laskea täysineen. Matka olisi ollut
hupainenkin, ellei uupumus olisi ollut niin perinpohjainen. »Se
elämänhalu ja tunteen lämpö, jotka minulla oli ollut Intian mereltä
lähtiessämme, olivat tähän aikaan melkein kokonaan pois kuluneet.
Kuumeet olivat riuduttaneet ruumiini, ylenpalttiset huolet sieluni
väsyttäneet, nälkä jäseneni näivettänyt ja tuska mieleni syövyttänyt.
Mieheni valittivat ääneensä; heidän kuoppiinsa painuneet silmänsä ja
kuihtuneet ruumiinsa olivat minulle elävä omantunnon soimaus; heidän
voimansa olivat menneet, vaikka heidän uskollisuutensa olikin kaiken
epäilyksen yläpuolella; heidän polvensa olivat heikkoudesta koukussa,
eivätkä heidän selkänsä enää olleet suorat nuoruuden voimasta, elämästä
tai tulisesta innosta. Sisään painuneille silmillemme, kalpeina
ja riutuneina, sanomattoman kurjina ulkomuodoltamme, nöyrryimme
vihdoin kaikkikäskevän luonnon edessä ja ajattelimme vain sitä, miten
pääsisimme eteenpäin, vielä kerran nähdäksemme sinisen valtameren.»
Kilolon luona väki melkein mielipuolena kalvavasta nälästä varasti
maniookkia ja papuja, josta hyvästä heitä ammuttiin rautaromulla ja
kolme otettiin vangiksi. Näitä ei voitu pelastaa, mutta yksi heistä
pääsi aikain perästä karkaamaan ja saapui mitä runsaimpien seikkailujen
jälkeen kotiinsa Sansibariin.
Isangilan putous.
Heinäkuun 30:ntenä alkoi edestäpäin kuulua suuren putouksen peloittavaa
jyrinää ja näkyä ilmaan kohoavaa usvaa. Tämä vihdoin oli Isangilan
putous, josta alkaen joki oli tunnettu. Bomaan sanottiin olevan vain
viiden päivän matka. Kun ei enää ollut syytä seurata jokea, jossa
oli alempana useitakin suuria putouksia ja paljon koskia, ilmoitti
Stanley miehilleen, että retkikunta siitä lähtisi maitse Bomaan. Väki
kiitti äänekkäillä huudoilla Allahia. »Lady Alice» vedettiin korkealle
kalliolle ja sai jäädä siihen lahoamaan, 11,000 kilometriä vakoiltuaan
Afrikan tuntemattomia sisävesiä.
Rommia, rommia!
Mutta vaikkei jäljellä oleva matka ollut sen pitempi, oli tuho
tulla ennen sen päättymistä. Alkuasukkaat olivat ynseitä, eivätkä
ruokatavarain hinnaksi huolineet mitään muuta kuin — rommia, jota
retkikunnalla ei tietenkään ollut. Lopulta Uledinkin kärsivällisyys
loppui ja hän löi muuatta rommia kerjäävää kuningasta suulle, niin että
tämä kierähti kellolleen. Kuningas kiiruhti nostamaan väkensä sotaan,
mutta retkikunta ei jäänyt sitä odottamaan. Lopulta Stanleylla ei ollut
muuta neuvoa kuin lähettää neljä parasta miestään Bomaan apua hakemaan,
antaen näiden mukaan seuraavan kirjeen:
»Jokaiselle englantia puhuvalle gentlemannille Bomassa! — Olen tullut
Sausibarista, kerallani 115 sielua: miehiä, naisia ja lapsia. Olemme
suurimmassa nälänhädässä. Maanasukkaat eivät tahdo meille mitään
myydä, he nauravat kankaillemme, metallilangallemme ja helmillemme.
Emme sitäpaitse voi hankkia ruokatavaroita muuta kuin toripäivinä,
eivätkä ihmiset, jotka ovat nälkään kuolemaisillaan, voi niitä
odottaa. Olen sen vuoksi rohjennut lähettää kolme nuorta miestäni ja
Robert Feruzin, pojan, joka on kasvatettu Sansibarin englantilaisessa
lähetyslaitoksessa, pyytämään teiltä tällä kirjeellä apua. En teitä
tunne, mutta olen kuullut, että Bomassa asuu eräs englantilainen, ja
koska olette kristitty ja gentlemanni, niin pyydän teitä, ettette jätä
anomustani huomioon ottamatta. Robert poika voi paremmin kuin minä
kirjeessä kuvata surkean tilamme. Olemme mitä suurimmassa hädässä,
mutta jos apunne saapuu ajoissa, niin voin päästä Bomaan neljän päivän
kuluttua. Tarvitsen 300 kangaskappaletta teidän myymäänne tavaraa,
joka on paljon parempaa kuin meidän, mutta kaikkien parasta olisi,
jos saisin kymmenen tai viisitoista kantamusta riissiä tai vehnää
tyhjiä vatsojamme varten. Ellen saa kahden päivän kuluessa apua, niin
odottaa minua kamala aika kuolevien ihmisten keskellä... Jos teillä
olisi minun persoonallista tarvettani varten ylellisyystavaroita,
kuten kahvia, teetä, sokeria ja keksiä, niin pyydän minulle hieman
lähettämään.
Henry M. Stanley.
P.S. Ellette sattuisi nimeäni tietämään, niin olin se minä, joka v.
1871 löysin Livingstonen. H.M.S.»
Miehet lähtivät ja retkikunta seurasi perässä, saaden vielä vähältä
tappelunkin niskoilleen, kun ei voinut jollekulle pikkukuninkaalle
veroa maksaa.
Elokuun 6:ntena, retkikunnan epätoivoisena levätessä erään kylän
ulkopuolella, kuului äkkiä pienen pojan kimakka huuto: »Ah, minä näen
Uledin ja Katshetshen tulevan mäkeä alas ja heidän perässään tulee
paljon ihmisiä.» Kaikki hyppäsivät pystyyn katsomaan: »Niin, se on
totta! Se on totta! La il Allah il Allah! Jaa, el hamd ul Illah! Jaa,
me saamme ruokaa, ruokaa! viimeinkin ruokaa! Ah sitä Uledia! Hän
tosiaan on leijona! Me olemme pelastetut, Jumalan kiitos!»
Wangwanat ottivat sangen avuliaasti uupuneilta ja hikisiltä kantajilta
heidän kuormansa ja tempasivat erinomaisella voimalla ruokatavarat —
riissin, kalan ja tupakan — maahan, lukuunottamatta suurta rommiastiaa,
jota he käsittelivät erikoisen varovaisesti, nimittäen sitä »pombeksi».
Ruokakuntain johtajien repiessä auki ja jakaessa ruokavarat yhtä
suuriin osiin, alkoi Murabo niminen venepoika ihanan, ylevän
voittolaulun, laulaen suurista putouksista, ihmissyöjistä, pakanoista
ja nälästä, laajoista erämaista, ahnaista villeistä ja kuinka matka nyt
oli päättynyt, kuinka jo tuntuivat länsimeren tuulahdukset, ja kuinka
heidän herransa veljet olivat pelastaneet heidät »nälän helvetistä».
Joka värsyn lopussa muut kovalla ja kirkkaalla äänellä lauloivat
kertosäkeet:
»Laulakaa, ystävät, laulakaa, sillä matka on päättynyt,
»Laulakaa kovasti, oi ystävät, laulakaa tälle suurelle merelle.»
»Jo riittää — tänne!» huuti Manwä Sera, jonka rahvas nyt melkein
puristi hengettömäksi. Joka esiliinaan, maljaan ja astiaan johtajat
minkä kerkesivät ammensivat täysin mitoin riissiä, bataatteja ja
kaloja. Nuoremmat miehet ja naiset hoipertelivat vettä hakemaan, toiset
hajaantuivat polttoaineita hakemaan, niin että äskeisen epätoivon
sijasta koko leirissä nyt vallitsi paljasta vilkasta elämää. Moni ei
jaksanut odottaa, kunnes ravinto oli keitetty, vaan söi sen raakana.
Lopuksi jokainen sai hyvän rommiryypyn. Mutta Stanleylle palanneet
lähettiläät teltan pimennossa latoivat niin paljon hyviä herkkuja
oluesta, viineistä ja sylteistä alkaen, ettei hän voinut kyllin
kiitoksella muistella lähettäjää ja sitä jaloa maanosaa, josta kaikki
tämä hyvyys oli kotoisin. Aterian jälkeen vaatemytyt avattiin ja
kaikki väki puettiin uusiin kankaihin. Ennenkuin retkikunta saapui
Bomaan, tuli sieltä vastaan toinen lähetys ruokavaroja ja vihdoin
viimeisellä taipaleella pitkä jono riippumattoja, joissa Boman herrat —
enimmäkseen portugalilaisia, mutta joukossa myös joku englantilainen,
hollantilainen ja ranskalainenkin — saapuivat odottamatonta vierastaan
vastaanottamaan, ja Stanleynkin täytyi kaikista vastusteluistaan
huolimatta kulkea lopputaival riippumatossa. Boman maalaispiirin
»kuningas» oli rajakylässä kunniatervehdyksellä ja lopun lopuksi Kongon
suistamon pieni portugalilainen kaupunki — maa kuului silloin vielä
Portugalille — valitsi Stanleyn kunniaporvarikseen.
Levättyään jonkun aikaa Kabindassa, merenrannikolla, jossa useat
retkikunnan jäsenistä kuolivat omituiseen unitautiin, Stanley vei
väkensä laivalla Kapkaupunkiin, joka suurenmoisesti juhli häntä ja
hänen seuralaistaan, ja sieltä edelleen Sansibariin, jossa hän erosi
paljon kokeneesta väestään.
Tämä matka »poikki mustain maanosan» oli kieltämättä sekä
maantieteellisten että valtiollisten tulostensa puolesta tärkein
kaikista Afrikassa tapahtuneista löytöretkistä. Koko Sisä-Afrikka oli
sen kautta yhdellä iskulla selvinnyt. Vaikkapa ei tunnettukaan muuta
kuin valtavan päävirran laaja kaareva juoksu, niin voitiin samalla
likimain arvata, kuinka tämän joen kaikki isot syrjäjoet juoksevat.
Ja tieto niistä tuhansista kilometreistä laivalla kuljettavia
vesimatkoja, mitä oli Kongon koskien päällä, osoitti paikalla,
kuinka mainion tien se tarjosi äärettömän laajan troopillisen maan
luonnonrikkauksien hyödyntämiseksi. Tämä matka antoi siten aihetta sekä
Kongo-valtion perustamiseen että muutoinkin entistä tarmokkaampiin
siirtomaahankkeisiin Afrikassa, kunnes koko mustain maanosa tuli
Euroopan valtain kesken paloitelluksi. Matkakertomus, jonka Stanley
julkaisi, käännettiin monelle kielelle, herätti suurenmoista huomiota
ja sai suunnattoman paljon lukijoita.
Kongo-valtion perustaminen.
Stanley oli suuren matkansa tehdessään vielä Yhdysvaltain kansalainen,
eikä mikään Euroopan maa sen vuoksi voinut löydön perustuksella vaatia
itselleen Kongon avattua vesistösyvännettä. Portugal, joka omisti
rannikon, vaati tietenkin sen perustuksella takamaatakin, mutta
huomioon ottaen Portugalin muittenkin siirtomaitten rappiotila ja huono
hallinto, täytyi moisen vaatimuksen kohdata yleistä vastarintaa.
Kansainvälinen Afrikan seura.
Niiden miesten joukossa, jotka näihin aikoihin omistivat huomionsa
Afrikalle ja sen tutkimukselle, oli ehkä vaikutusvaltaisin Belgian
kuningas Leopold II. Jo ennen valtaistuimelle nousemistaan hän oli
koettanut maassaan herättää halua siirtomaayrityksiin, mutta kun siihen
ei Belgiassa ollut riittävää harrastusta, asetti hän toimintansa
laajemmalle kansainväliselle pohjalle. Stanleyn paraillaan ollessa
suurella matkallaan hän kutsui etevimmät Afrikan matkustajat Brysseliin
neuvottelemaan kansainvälisistä toimista Afrikan tutkimiseksi ja
avaamiseksi kaupalle ja sivistykselle. Afrikan rannat olivat silloin
vielä enimmäkseen ja sisämaa kokonaan Euroopan valtain anastamatta
jo avoinna yksityisten yritteliäisyydelle. Kokouksessa, jossa olivat
läsnä Nachtigall, Rohlfs, Schweinfurth, Grant, Cameron, Duveyrier,
de Compiegne, kaikkiaan neljättäkymmentä henkeä, päätettiin ryhtyä
kansainväliseen varain keruuseen Afrikan avaamiseksi kaupalle
ja yritteliäisyydelle. Ensi työ oli oleva asemien perustaminen
Sansibarista lähtien. »Kansainvälisen Afrikan seuran» asemilla piti
jokaisen matkustajan ja kauppiaan, oli hän mitä kansallisuutta tahansa,
saada apua ja suojelusta. Seuran ensimmäiset toimet eivät kuitenkaan
kehittyneet kovin suurisuuntaisiksi, voitettavat vastukset olivat niin
suuret, varat verraten vähäiset, kokemusta harvalla, mutta Tanganjikan
rannalle kuitenkin perustettiin pari asemaa. Länsirannikolta
ranskalaiset ja saksalaiset tekivät sisämaahan lyhyitä matkoja,
mainitaksemme vain luonnontutkijan Paul du Chaillun, jonka kuvauksia
Ogoven seutujen uhkuvasta luonnosta pidettiin lievimmin sanoen
liioiteltuina.
Kongon pohjoispuolella oleva merenrannikko oli aikoinaan Portugalin
parhaita orjastusmaita, mutta yhdeksännentoista vuosisadan alkupuolella
olivat ranskalaiset hankkineet jalansijan tällä rannikolla, anastaen
Gabunin lahden laivastonsa väliasemaksi. Useita lyhyitä matkoja he
tekivät sisämaahankin, mutta vasta meriupseeri Savorgnan de Brazza
tunkeutui siirtokunnan takamaihin saakka.
De Brazza Ogovella ja Kongolla.
De Brazza, joka kansallisuudeltaan oli italialainen, mutta Ranskassa
kasvanut ja Ranskan alamaiseksi ruvennut, lähti hallituksen
kustannuksella ennen Stanleyn paluuta Kongon retkeltään tutkimaan
Ogovea, jota vetevyytensä vuoksi arveltiin Livingstonen Lualabaksi.
Hän nousi jokea aina sen lähteille saakka, kulki vedenjakajan poikki
ja löysi Aliman, joka virtasi koillista kohti ja jota hän suunnan
vuoksi ei osannut arvata Kongon syrjäjoeksi — ei kukaan silloin vielä
tiennyt Kongon suuresta mutkasta pohjoista kohti — ennenkuin v. 1878
rannikolle palattuaan ja kuultuaan Stanleyn suuresta matkasta. Brazza
laski Alimaa, kunnes maanasukkaat muuttuivat vihamielisiksi ja estivät
häntä Kongoa saavuttamasta. Polveten sitten pohjoista kohti hän löysi
Likonan, toisen Kongon syrjäjoen, mutta sitten hänen varansa loppuivat
ja hänen täytyi palata Gabuniin.
Seuraavana vuonna hän palasi, jälleen Ranskan hallituksen varustamana,
laiminlyöntiänsä korjaamaan, perusti Ogoven latvoille Franceville
nimisen aseman ja samosi sitten maan poikki Kongolle, tehden
päälliköitten kanssa sopimuksia, joitten kautta he luovuttivat maansa
Ranskan suojeluksen alaiseksi. Stanley Poolin rannalle, Kongon alisten
koskien niskaan, hän joen oikealle rannalle perusti Brazzaville nimisen
aseman. Palatessaan sitten Kongoa pitkin merimaahan hän Isangilan
koskilla tapasi jokea nousevan Stanleyn, joka ei suinkaan ollut
kohtauksesta hyvillään, sillä de Brazza oli tuottanut pahan kolauksen
niille suurille tuumille, joita hän paraillaan toteutti Belgian
kuninkaan toimesta.
Kun Stanley oli palannut retkeltään ja julkaissut sen tulokset, niin
käsitti Leopold II paikalla, mikä oiva tilaisuus nyt oli avautunut
hänen siirtomaapuuhilleen. Hän viipymättä kutsui Stanleyn luokseen
ja kehoitti häntä palaamaan Afrikkaan seuran asiamiehenä. Levättyään
ja matkakertomuksensa julkaistuaan Stanley suostui kuninkaan
esitykseen ja palasi jo alussa v. 1879 takaisin Afrikkaan. Varat hänen
suurisuuntaisiin toimiinsa hankki kuninkaan perustama »Ylä-Kongon
tutkimuskomitea», jonka johtaja hän itse oli.
Stanley palaa Kongolle.
Stanley pestasi Sansibarista valioväkeä, suureksi osaksi entisiä
seuralaisiaan, joihin hän saattoi luottaa, ja saapui Kongon suulle
meritietä kaksi vuotta sen jälkeen, kun hän oli samaan paikkaan
tullut vastakkaiselta puolelta. Toistakymmentä valkoista oli hänellä
apumiehinä, pieniä höyrylaivoja, huoneenkappaleita ja kaikenlaisia
muita tarpeita asemien rakentamiseksi. Jellala-putouksien alapuolelle,
jonne saakka jokea voitiin nousta höyrylaivoilla, perustettiin Vivin
asema. Sieltä täytyi Isangilan putouksille rakentaa 80 kilometriä
pitkä tie kautta kallioisen maan, poikki syvien rotkolaaksojen, halki
aarniometsien, joita kaikilla alemmilla paikoilla kasvoi.
»Bula matadi».
Yksitoista kuukautta kesti tätä tietä rakentaa. Kallioita särjettiin,
suuria höyrykoneen kappaleita kuljetettiin uutta tietä ylämaahan. Nämä
suuret työt, joitten vertoja ei oltu nähty Keski-Afrikassa ennen,
tekivät neekereihin syvän vaikutuksen, ja Stanleylle annettiin nimi
»Bula Matadi», »kallioiden murtaja», jolla nimellä hän sitten tuli
tunnetuksi kautta Kongo-laakson. Isangilasta, johon rakennettiin asema,
voitiin seuraavalle, Manjangan asemalle, kulkea 140 kilometriä jokea,
vaikkapa joki tällä välillä onkin täynnään kareja ja pyörteitä ja
virtaus on niin kova, että laiva- ja veneliike oli sekä vaarallista
että kovin vaivalloista.
Työn rasituksien vuoksi Stanley sairastui ja oli jonkun aikaa kuoleman
kielissä, mutta virkosi jälleen.
Manjangasta oli koskien niskaan 130 kilometriä — välillä on alisen
Kongon suurin putous, Ntombo Mataku — ja neljä kuukautta retkikunta
viipyi tällä taipaleella, mutta sittenpä olikin kaksi vuotta
kestäneitten ponnistusten jälkeen Stanley Pool saavutettu ja valtava
Kongo kaikkine suurine syrjäjokineen oli avoinna kuljettavaksi tuhansia
kilometrejä pitkältä eri suunnille.
Ensimmäinen höyrylaivamatka keskisellä Kongolla.
Stanley Poolin rannalle perustettiin Leopoldville niminen asema,
ja Stanley saattoi nyt lähteä kappaleista kootulla höyrylaivalla
nousemaan Kongoa. 150 kilometrin päähän Leopoldvillestä hän perusti
Msuata nimisen aseman lähelle sitä kohtaa, jossa Kwa niminen syrjäjoki
laskee Kongoon. Tästä suurenmoisesta jokivesistöstä, johon kokoontuu
viuhkan tavoin suuria syrjäjokia Sambesin ja Kongon väliseltä
vedenjakajalta, alueen pohjoisreunalta, Stanley löysi suuren Leopold II
järven, alavarantaisen, aarniometsäin paartaman, matalan selän, jonka
ympäristöt tulvien aikana ovat laajalti veden alla. Myöhemmät tutkijat
ovat näistä rämeistä löytäneet vesielefantin, elefanttia pienemmän
nisäkkään, joka elää suureksi osaksi vedessä, mutta on niin arka, ettei
sen elämänlaadusta vielä ole saatu täyttä selvyyttä. Leopold-järvi
on vain pieni jäännös paljon suuremmasta järvestä, joka väheni sitä
myöten, kuin Kwa joki uurti suupuolessaan olevaa hietasärkkää.
Stanley ei joutunut tällä kertaa enempää tutkimaan Sankuru-Kassain
jokiverkkoa, jossa on laivalla kuljettavia matkoja tuhansia
kilometrejä, vaan palasi Stanley Pooliin käydäkseen lopulla vuotta
1882 Euroopassa terveyttään hoitamassa. Saatuaan kuitenkin tiedon,
että Ranskassa varustettiin suurta retkikuntaa, hän kolmisen kuukauden
kuluttua palasi takaisin, jatkaen asemien perustamista.
Nyt hän ensi työkseen ryhtyi torjumaan de Brazzan suunnitelmia. De
Brazza oli tutkinut Kwilu joen, joka laskee mereen 250 kilometriä
Kongon suusta pohjoiseen, ja huomannut sen tarjoavan paremman reitin
Stanley Pooliin kuin pääjoki itse. Stanley päätti empimättä käyttää
tätä reittiä omiin tarkoituksiinsa, lähettäen sekä Kwilun suulta että¹
Isangilasta retkikuntia tutkimaan Kwilua ja perustamaan sen rannalle
asemia. Näiden kautta maa tuli tarkemmin tunnetuksi, mutta suurta
käytännöllistä merkitystä niillä ei ollut, koska Ranska piti Kwilun
laakson ja Portugal suurimman osan merenrannikkoa.
Stanley nousee Kongoa.
Elokuussa 1883 Stanley lähti pienellä siipilaivalla »En avant'illa»
Stanley Poolista nousemaan Kongoa, ottaen vähän ylempää vielä kaksi
potkurilaivaakin ja valaanpyyntiveneen samaan matkaan. Kwan suuhun
perustettiin asema, joka sai ruotsalaisen päällikön, sitten syyskuun
lopulla päiväntasaajan seuduille. »Tulikanootit» herättivät joella
suunnatonta huomiota, kuten arvata saattaa, ja päälliköt vähäksi
aikaa unohtivat ihmislihan ja tappelemisen tullessaan näitä ihmeitä
katsomaan. Eivät edes bangalat, jotka niin kiivaasti olivat Stanleyta
ahdistaneet hänen veneillään ensi kerran jokea laskiessa, muistaneet
hirnua jah-hah-hahiaan, vaan suostuivat paikalla ystävyyteen niin
ylenluonnollisen mahtavan päällikön kanssa. Vieläpä he pyysivät häntä
perustamaan maahansa asemankin.
Mahdistaan huolimatta Stanley pelonsekaisin tuntein lähestyi Aruwimin
suuta, jossa ihmissyöjät olivat häntä suurilla kanooteillaan
ahdistaneet. Sotarummut alkoivat nytkin siellä jytynsä ja kaksi
kanoottia tuli vakoilemaan, palaten kuitenkin tuota pikaa takaisin.
Mutta kun ei kuulunut sen enempää, lähestyi Stanley liehuvin lipuin
ja välkkyvin viirein kyliä täydellä konevoimalla, osoittaen muiden
valkoisten miesten keralla viittomalla, että matkan tarkoitus oli
rauhallinen. Ihmissyöjät nämä ihmeet nähtyään hämmästyivät sanattomiksi
ja päättivät viisaimmaksi suostua ehdotettuun rauhaan. Stanley nousi
sitten Aruwimia 400 kilometriä, kunnes tuli eteen niin suuria koskia,
etteivät laivat päässeet niiden päälle. Pitkin matkaa asukkaat pysyivät
rauhallisina.
Arabialaiset vastassa.
Palattuaan sitten pääjoelle Stanley lähti sitä nousemaan
Stanley-koskille, joiden laskemisessa ja taivaltamisessa oli
ensi matkalla ollut niin suunnaton työ, etenkin kun oli kaiken
aikaa täytynyt taistella vimmattuja asukkaita vastaan. Toisiksi
olivat nyt olot käyneet, se kävi selväksi, ennenkuin laivat vielä
olivat perillekään päässeet. Joella tuli vastaan suunnattoman
suuri venelaivasto, jossa Stanleyn arvion mukaan oli ainakin
toistatuhatta kanoottia, niin että se oli kuin uiva kylä. Haluamatta
tappelua kanootit jatkoivat matkaansa myötävirtaan, ja yhtä vähän
vihamielisyyksien halua oli niillä pienemmillä laivastoilla, mitä
seuraavina päivinä tavattiin. Ilmeisestikin ne olivat pakenevia ja
tästä saattoi päättää, että ylemmillä vesillä oli tapahtunut jotain
erinomaista. Pian alkoivatkin poltetut kylät ja hävitetyt palmu- ja
banaanilehdot, murhatut asukkaat todistaa, mitä laatua nämä tapahtumat
olivat olleet. Arabialaiset olivat Stanleyn jälkiä seuraten saapuneet
näille seuduille kamalaa ammattiaan harjoittamaan, ryöstäen tuhansia
orjia ja surmaten ihmisiä vielä paljon enemmän. Stanley oli liian
heikko heille mitään tehdäkseen, hänen oli tyytyminen ystävyyteen, jota
orjakauppiaat jälleen hänelle tarjosivat, kuten ennenkin, mutta nämä
verekset tihutyöt eivät voineet olla jokaista mukana olevaa valkoista
vakuuttamatta siitä, että orjastus oli hävitettävä niin pian kuin
suinkin oli mahdollista.
Joulukuun alussa Stanley saapui hänestä nimensä saaneille koskille,
jotka pysäyttivät hänen laivainsa kulun ja samalla olivat koko retken
ylin päätekohta. Hän perusti aseman joen taajaan asutulle saarelle
ja solmi asukkaitten kanssa ystävyysliittoja. Täältä hän niinikään
lähetti Njangven kautta sanoman asemalle, jonka Kansainvälinen Afrikan
seura oli Tanganjikan rannalle perustanut, ilmoittaen sille näistä
uusista läntisistä naapureista. Lähdettyään sitten joulukuun 20:ntenä
paluumatkalle retkikunta tammikuussa 1884 saapui takaisin Stanley
Pooliin, jossa Leopoldville jo saattoi tarjota jotakuinkin tyydyttävän
lepopaikan rasittuneelle retkikunnalle.
Lähes puolen vuotta tämän jälkeen Stanley vielä hoiti yrityksen johtoa,
mutta sitten hän heikontuneen terveytensä vuoksi jätti työn uusien
voimien jatkettavaksi ja palasi Eurooppaan.
Kongo-valtio.
Nuoren yrityksen kansainvälistä asemaa uhkasi suuri vaara, kun toiselta
puolen Ranska levitteli vaikutusvaltaansa Kongo-joelle, toiselta
puolen Portugal, jonka kannan Englanti hyväksyi, vaati itselleen
koko rannikkoa. Ruhtinas Bismarck kutsui vallat v. 1884 Berliiniin
asiasta neuvottelemaan, ja Berliinin neuvottelun johdosta sekä »Kongon
vapaavaltion» rajat että kansainvälinen asema määriteltiin. Portugal
luovutti sille joen suistamon ja Ranska tyytyi vasempaan rantaan
Manjangasta Ubangin laskukohtaan saakka. Uusi vapaavaltio takasi
alueellaan täydellisen kauppavapauden kaikille kansoille. Orjakauppa
kiellettiin. Kwilun laaksoon perustetut 14 asemaa uusi vapaavaltio
menetti Ranskalle.
Kongon vesistösyvänteen tutkiminen jatkui uupumatta Stanleyn luovuttua.
Suurimman työn suorittivat saksalaiset, joiden retkien kautta suurin
osa Kassai-Sankurun jokiviuhkasta tuli tunnetuksi.
Löytöretkiä.
Luutnantti Hermann v. Wissmann lähti t:ri Poggen kanssa Kongovaltion
kustannuksella Loandasta poikkimaisin Lualaballe. Matkalla he siis
kulkivat melkein kaikkien niiden jokien poikki, jotka yhtyvät
Kwa'han, ennenkuin se Kongoon laskee. Kassain metsistä he löysivät
keltaisenruskean kääpiökansan, batwat, joiden miehistä harva oli
neljää jalkaa pitempi. Batwat olivat mainioita metsämiehiä, jotka
pelotta kävivät elefanttienkin kimppuun, ja myrkkynuoliensa vuoksi
he olivat yleiseen pelätyt. Sankurun latvoilta retkeilijät löysivät
Munkamba järven, jota oli mainittu hyvin suureksi, vaikka se tuskin
oli viittä kilometriä pitkä. Basongo neekerit, jotka asuvat Sankurun
yläjuoksulla, ottivat retkikunnan hyvin vastaan, vaikka heitä oli
kuviteltu kovin julmiksi. He olivat erinomaisen käteviä ammattilaisia,
varsinkin rauta- ja kupariseppiä. Njangvesta Wissmann matkusti edelleen
Tanganjika järvelle ja Udjidjista yleistä karavaanitietä Sansibariin.
Tanganjikan itäpuolella Wahhat aikoivat ryöstää hänet, mutta kun hän
paljasti käsivartensa ja arpea näyttäen sanoi »Mirambo», niin hänet
paikalla jätettiin rauhaan. Wissmannin matka Afrikan keskustan poikki
herätti varsinkin Saksassa suurta huomiota ja valmisti maaperää
tämän valtakunnan maananastusharrastuksille. Pogge palasi takaisin
Kassain laaksoon ja perusti Luluan rannalle Luluaburg nimisen aseman.
Rannikolle saavuttuaan hän kuoli.
Wissmann palasi samoille maille, joiden tutkimisen hän niin hyvällä
menestyksellä oli alkanut. Hän nousi v. 1884 Kassalta ja tämän
syrjäjokea Luluaa Poggen perustamalle asemalle, josta retkikunnan
jäsenet retkeilivät eri tahoille, palaten samaa tietä takaisin.
Lähetyssaarnaaja G. Grenfell ja useat muut jatkoivat samaa työtä
selvitellen Kwan jokiviuhkan lukuisien muitten syrjäjokien juoksua.
Kuangokin, jokiviuhkan läntisin suuri syrjäjoki, samoihin aikoihin
kartoitettiin. Useimmat näistä matkoista tehtiin vesitse; jotkut toiset
tekivät matkoja joiston poikkikin, löytäen täten yhä uusia syrjäjokia,
joita myöten he sitten laskivat pääjokeen.
Luapulan ja Lualaban välisen maan tutki retkikunta, joka v. 1880 lähti
Sansibarin rannikolta ja Tanganjikan kautta tunkeutui Moero järvelle
ja sieltä edelleen Katangaan. Ainoastaan yksi, Paul Reichardt, pääsi
hengissä takaisin palaamaan.
Ranskalainen Victor Giraud samaan aikaan paljon seikkailuja kokien
retkeili Njassan ja Bangweolon välisillä seuduilla, piirtäen
viimemainitun järven ääriviivat aivan toisin kuin Livingstone.
Bangweolo muutteleekin matalain rantainsa ja vaihtelevan
vedenkorkeutensa vuoksi tuon tuostakin muotoaan.
Lualaban ja Luapulan välisiä seutuja tutki myös lähetyssaarnaaja Arnot
vuosina 1881—88.
Englantilainen Thomson retkeili jo v. 1878 Uruassa, Moero järven
luoteispuolella, ja löysi Tanganjikan eteläpään itäpuolelta Rukwa
järven, joka sen jälkeen on paljon kuivunut.
Kongon suuren pohjoisen syrjäjoen Ubangin latvaosan, Uellen, löysi
jo Schwcinfurth, kuten olemme kertoneet. Hän luuli sen juoksevan
Tshad järveen, mutta Junker, joka laski jokea aina Mbornuun saakka,
osoitti sen kuuluvan Kongon vesistöön. Ubangin suun, joka oli jäänyt
Stanleyltä huomaamatta hänen Kongoa höyrylaivallakin noustessa,
löysi v. 1885 lähetyssaarnaaja Grenfell, joka nousi jokea Zongon
koskille, jokihöyryliikkeen nykyiseenkin päätekohtaan. Muutama vuosi
myöhemmin belgialainen A. van Géle tutki sen kappaleen, mikä vielä oli
tuntematonta.
Ubangin syrjäjoen Mbornun, joka suustaan saakka on belgialaisen Kongon
pohjoisena rajana, löysi pohjoisesta tullen kreikkalainen t:ri P.
Potagos ja Junker tutki jonkun matkaa sen yläjuoksua.
Stanleyn retki Emin pashan avuksi.
Viimeiselle löytöretkelleen Keski-Afrikkaan Stanley lähti maaliskuussa
1887 pelastaakseen Emin pashan, joka eversti Gordonin kaatumisen ja
Khartumin kukistuksen jälkeen oli tullut erotetuksi Egyptin yhteydestä.
Emin pasha, Saksan juutalainen, oikealta nimeltään Edward Schnitzler,
oli egyptiläisen »Päiväntasaajan maakunnan» maaherra. Khartumin
valloitettuaan mahdi uhkasi tulla hänetkin kukistamaan ja suurella
huolella Euroopassa seurattiin asiain kehitystä, mikäli tietoja
voitiin saada. Pelättiin hänen ampumavarojensa loppuneen. Aikaisemmin
oli saapunut kirjeitä, joissa hän pyysi apua, mutta sitten lakkasi
kirjeidenkin tulo. Tie itärannallekin oli suljettu. V. 1886 onnistui
t:ri Junkerin kuitenkin Eminin luota päästä rannikolle, ja häneltä
saatiin kuulla, millä kannalla asiat olivat. Englannissa muodostettiin
komitea Eminin auttamiseksi. Egyptin kediivi maksoi osan yrityksen
kuluista ja Belgian kuningas lupasi Kongo-valtion puolesta sitä
edistää. Yrityksen johto uskottiin Stanleylle, joka apulaisikseen otti
9 englantilaista. Retkikunta varustettiin Sansibarissa, josta oli
helpoin palkata kantajia, mutta varsinaisen matkansa se alkoi Kongon
suusta. Stanley otaksui Aruwimi-Iturin, Kongon suuren syrjäjoen,
tarjoavan helpon tien Albert Njansalle, jonka pohjoispuolella
Wadelaissa Emin pashan pääkortteeri oli. Mukana kulki aluksi Tippu
Tipkin, jo Livingstonen ajoilta tuttu orjakauppias, jonka Kongo-valtion
hallitus Stanleyn ehdotuksesta oli nimittänyt Stanley-koskien luona
olevan aseman päälliköksi ja joka nyt Kongoa nousten palasi asemalleen.
Tippu Tip oli luvannut hankkia retkikunnalle 600 kantajaa.
Kongon suistamosta retkikunta ensin matkasi Stanleyn rakentamaa
tietä pitkin suupuolisten koskien ohi Stanley Poolin rannalle, josta
laivoilla noustiin Aruwimin suulle ja vielä tätä syrjäjokeakin pitkin
Jambujaan saakka. Sinne jätettiin jälkijoukko majuri Barttelotin
komentoon, odottamaan lisää tavaroita ja Tippu Tipin lupaamia kantajia,
jonka jälkeen sen piti seurata pääjoukon jäljessä.
Aarniometsän uumeniin.
Kesäkuussa etujoukko, johon kuului 389 miestä, lähti Jambujasta
Aruwimin rantoja pitkin ylämaahan tunkeutumaan. Kolonnan etupäässä
kulki 50 valiomiestä, joilla oli vesurit ja kirveet tien raivaamista
ja puiden pilkoittamista varten. Etujoukon tuli sitä paitsi rakentaa
jokien poikki sillat ja tehdä illalla risuista ja oksista aitaus
leiripaikan ympärille. Nämä työt oli toimitettava ripeästi, muutoin
kantajat raskaine taakkoineen helposti menettivät malttinsa. Välkkyvine
terävine kirveineen, pystyvine vesurineen etujoukko leikkasi luolan
kaltaisen ontelon aarniometsän taajan aluskasviston läpi kohti
tuntematonta päämäärää. Ei ainoakaan koko retkikunnassa tuntenut
päivämatkan vertaakaan sitä seutua, jonka kautta oli matkattava.
Oltiin toden teolla »pimeimmän Afrikan kynnyksellä. Oli kesäkuun 28:s
päivä, ja aina joulukuun 5:nteen päivään saakka, yhteensä 160 päivää,
kesti metsää, tiheiköitä ja metsistyneitä rämeitä, emmekä tällä ajalla
nähneet ruohokenttää, emme kamarin lattiankaan laajuista.»
Tämä metsäinen seutu ei kuitenkaan ollut asukkaita vailla. Tuskin oli
asema ennättänyt kadota näkyvistä, ennenkuin joelle alkoi ilmestyä
kymmenittäin ja sadoittain kanootteja, jotka pilkkasivat kolonnaa,
milloin sitä vain näkyi. Metsään he olivat raivanneet lyhyen leveän
tien, mutta Stanleyn miehet olivat liian viisaita sille varomattomasti
astuakseen, ja se olikin täynnään maahan pistettyjä teroitettuja
teikkejä, jotka oli lehvillä huolellisesti peitetty. Samalla tuli
ensimmäinen nuolituiskukin, johon vastattiin yhteislaukauksella. Tikut
noukittiin pois ja tultiin kylään, jonka asukkaat olivat sytyttäneet
palamaan. Kylän itäpää oli kuitenkin säilynyt tulelta ja siilien
retkikunta leiriytyi. Kaiken yötä kiljuivat villit metsässä ja ampuivat
leiriin myrkytettyjä nuolia ja heittivät sinne keihäitään.
Seuraavana päivänä löydettiin polku ja tultiin suurelle
maniookkivainiolle ja tämän jälkeen tavattiin useitakin kyliä. Mutta ne
olivat kaikki äsken rakennettuja, mikä osoitti Tippu Tipin heimolaisten
hiljakkoin käyneen täälläkin kamalaa ammattiaan harjoittamassa.
Edelleenkin oli jokirannassa sitten samanlaisia kyliä, joitten välillä
oli hyvät polut. Pitkin tietä oli kuoppia suuren riistan pyydystämistä
varten. Pienemmän riistan surmaksi oli viritetty jousia. Joka kylän
läheisyydessä oli maahan isketty teräviä puikkoja, joita vastaan ei
saappaanpohjakaan ollut riittävä suoja. Toisten kylien luona oli tien
poikki kaadettu suuria puita aina viidenkymmenen metrin päähän, ja
niistä varsinkin oli paljon haittaa.
Mitä yön hiljaisuudessa tapahtui.
Eräänä yönä retkikunta heräsi kiljunaan ja raikuviin
torventoitotuksiin. Sitten torvet vaikenivat ja kuului kaksi miehen
ääntä. Heidän sanansa kuuluivat yön pimeydessä niin selvään, ikäänkuin
olisivat he vieressä olleet: