Kirjoittaessani tämän osan, joka on »Maantieteen ja löytöretkien»
viimeinen, on minulla yleisten tietokirjain lisäksi ollut
käytettävänäni seuraavat teokset:
R. Brown, The Story oF Africa and its Explorers.
Daniel Bruun, Afrika.
G.F. Scott, the Romance oF Australian Exploring.
Ch. Morris, heroes of Discovery in America.
A.W. Greely, handbook of Arctic Discoveries.
F.A. v. HWllwald, Im Ewigen Eis.
S. Günther, A. v. Humboldt.
Daniel Bruunin esitys pohjoisnapatutkimuksista.
D.G. Hogarth, The Penetration of Arabia.
H. Clifford, Further India.
H.R. Mill, The Science of the South Pole.
Stanleyn, Hedinin, Pearcy, Shackletonin, Scottin ja Mawsonin
matkakertomukset ynnä Nordenskiöldin kertomus »Vegan» matkasta.
Teos on paisunut näin laajaksi, koska tarkoitukseni on enemmän ollut
helposti luettavan ja kiinnosiavan, kuin tosiasioita esittävän teoksen
kirjoittaminen.
Esitys maantieteen kehityksestä, ja varsinaisista tieteellisistä
retkistä jälkeen yhdeksännentoista vuosisadan alun on täytynyt jättää
pois sekä siitä syystä, että kirjani on paisunut niin laajaksi, että
myös alaa käsitteleväin teosten puuttumisen vuoksi.
Maantiede on yhdeksännentoista vuosisadan alusta kehittynyt niin
valtavasti joka suuntaan, että sen kehityshistoria vaatii oman
teoksensa.
Hakemistossa ovat vain löylöretkeilijäin nimet jotenkin täydellisesti
mainitut. Maantieteellisiä nimiä olen siihen ottanut vain mikäli ne
välittömästi edustavat maantuntemuksen laajenemista.
Saateltuani löytöretkihistorian tällä osalla päätökseen haluan vielä
mainita muutamia täydennyksiä, jotka olen jälkeenpäin selville
saanut. Ne koskevat maanosamme vanhimpia, historiallisia ja
esihistoriallisiakin aikoja, osalta myös keskiaikaa.
I osassa sivulla 10 on mainittu Gutien maa, jolla sanotaan tarkoitetun
Armeniaa. Mieleeni juolahti, että siinä ehkä tapaisimme »goottien»
vanhimman maininnan. Sen mukaan mitä myöhemmin olen lukenut gutun
kansasta, joka, hallitsi Assyriaa noin v. 2500 e.Kr., se tuskin
kuitenkaan saattoi olla sama kansa kuin pohjolan gootit — gutua
pidetäänkin nykyjään seemiläisenä kansana.
Mutta toiselta puolen osoittavat Skandinaavian muinaislöydöt, että
pohjolassa jo hyvin varhaisina aikoina on ollut sangen kehittynyt
sivistys. Tämä seikka itsessään jo viittaa siihen, että pohjolalla myös
on täytynyt olla yhteyttäkin etelän sivistysmaitten kanssa. Yleensä on
otaksuttu tämän yhteyden olleen kaupallista laatua, mutta on se myös
voinut johtua valloitusretkistä. Jo roomalaisten aikana mainittiin
svealaisten suuria laivastoita (I, s. 206), joita varmaankaan ei
huvin vuoksi pidetty, mutta sitä paitsi oli pohjan miehillä Suomen
lahden eteläpuolelta myös avoinna jokireitit aina vanhan maailman
sydänosiin saakka. Dnjepr varsinkin tarjosi vapaan matkan, koska sen
rannoilla tuskin saattoi olla niin voimakasta asutusta, että se olisi
voinut estää suurella joukolla kulkevaa jokilaivastoa. Etelä-Venäjän
arot olivat myöhään uuden ajan viimeisille vuosisadoille saakka
kuljeskelevain arokansain hallussa ja osan vuotta jokireitit sen vuoksi
olivat aivan vapaat. Dnjeprin suusta ei ollut soutuveneillä vaikea
päästä Tonavaan, eikä Tonavasta Thrakiaan, Makedoniaan ja Adrian meren
rannoille, taivaltamalla lyhyitten maakannasten poikki. Semmoisen
retken muistoa ehkä ovat jo pronssikautiset kalliopiirrokset, joita on
tavattu Etelä-Ruotsista, Dnjeprin varsilta ja Pon varsilta Italiassa.
Pon yläjuoksulta ei ollut pitkä taival Välimeren rannalle.
Jos pohjolan kansat tätä tietä käyttivät, olivat varmaan Itämeren
maakunnat niiden vallan alaiset ja luultavaa on, että niissä oli
heimolainen asutuskin. Siihen viittaa niiden nimistökin. Sopisi siis
odottaa, että esimerkiksi Herodotoksen historiateoksessa tapaisi ne
mainittuina Skyytian kansain joukossa. Budinit ja agathyrsit voisivat
hyvinkin olla germaaneja, neurit taas, jotka »käärmeet» (drakar) (I,
63) ajoivat maastaan, saattoivat olla slaaveja. Heidän nimessään tuntuu
piilevän Dnjeprin nimi, joten lienevät asuneet tämän joen rannalla.
Ehkäpä itse skyyttienkin joukossa oli germaaneja. Herodotoksen kertomus
skyyttien sotajumalasta käy hyvin yhteen Eddan tietojen kanssa Vidar
jumalasta.
Miks'eivät pohjan miehet olisi voineet olla mukana jo Troian sodassa,
arvelin. Eddan mainitsema »Ida vallen», jolla aasat rakensivat
temppeleitä, ja oppivat takomaan, voisi olla Troian kenttä, eikä
mikään ihanteellinen »ahkeruuden kenttä», joksi se on käsitetty. Eddan
kuvaus ensimmäisestä sotatappelusta, mitä milloinkaan oli tapeltu,
voisi olla muisto Troian sodasta. Odin, joka heitti keihästä, olisi
silloin Troian Zeus, s.o. fryygialaisten Attis, ja Gullveig jumalatar,
»kolmekertaisesti syntynyt», joka roviolla poltettiin temppelissä,
ehkä tarkoittaisi Troian palladiumia, Pallas Atheenan, »Tritogeneian»,
puista kuvaa. Voisi ajatella, että Iroialaiset mieluummin polttivat
palladiuminsa, kuin jättivät sen kreikkalaisille.
Mutta mahdollista on myöskin, että, pohjan miehet ovat olleet mukana
jollain myöhemmällä sotaretkeltä, esimerkiksi kimmeriläisten mukana,
kun he seitsemännen vuosisadan keskivaiheilla e.Kr. samosivat Vähään
Aasiaan ja hallitsivat sitä satakunnan vuotta, tehden edelleen
sotaretkiä Palestiinaan saakka. Nimistä on päätetty kimmeriläisten
olleen iraanilaista kansaa, mutta se ei estäisi, etteikö heillä
mukanaan olisi voinut olla pohjan miehiä. Profeetta Hesekiel
mainitsee Gogin, joka kävi valloitusretkellä Palestiinassa saakka
ja jonka sotajoukkoon myös kuului Ros-kansa. Eikö tämä liene ollut
sama Rusin kansa, josta Nestorin kronikan mukaan Novgorod sitten sai
hallitsijansa, toisin sanoen pohjolan skandinaaveihin kuuluva heimo.
Vähässä Asiassa asuessaan nämä valloittajat tutustuivat Fryygian
uskontoihin ja myös Foinikian ja Palestiinan, ja omaksuivat ne.
Fryygian kuulusta jumal-äidistä, Kybelestä eli Frygiasta, tuli Eddan
Frigga ja ehkä Freijakin, Attiksesta Odin ja Ottar, Baalista Balder,
Astarte Innannasta Balderin puoliso Nanna, ukkosen jumalasta Hadadista,
joka surmaa Baalin, Eddan Hod, joka ampui Balderin. Samoin kuin
Foinikiassa Baalin ja Astarten kuvat työnnettiin merelle palavassa
laivassa, samoin pohjolan sadussa Balder surman saatuaan Nannan kanssa
kannetaan laivaan, joka sitten poltetaan.
Erikoista huomiota ansaitsevat aasat, joista Eddassa kerrotaan, että
he Idan lakeudella rakensivat temppeleitä, kuten »Voluspa» runossa
sanotaan (lainaus Braten ruotsalaisesta käännöksestä):
Asarne möttes
på Idavallen
timrade höga
tempel och altar:
smedjor byggde,
smycken gjorde,
skaffade sig tänger
och skapade verktyg.
Kreikkalainen eepillinen runoilija Hesiodos, joka eli kahdeksannella
vuosisadalla e.Kr., mainitsee, Pliniuksen säilyttämän tiedon mukaan,
että »Idan daktylit» olivat ne, jotka Kretassa opettivat sulattamaan
ja karkaisemaan rautaa. Kretassa nämä haltiat liittyivät Rhean
palvelukseen, Vähässä Aasiassa Kybeleen palvelukseen ja niistä
näyttävät aasat perineen tämän taidon, joka varmaan näytti sotaisista
pohjanmiehistä kaikkia -muita tärkeämmältä.
Asmund on Skandinaavian saduissa raudan valmistaja ja K. Krohn otaksuu
suomalaisen kansanrunon Osmosen ja Kalevaisen, jonka Lönnrot on
Aino-runossa vaihtanut Väinämöiseen, johtuvan hänestä. Yllä kerrotun
valossa tekisi mieli luulla, että myös juutalaisten Asamoneus ja
makkabealaisten, s.o., vasaramiesten suku, jonka esi-isä Asamoneus
oli, kuuluu samaan käsiteheimoon, ja ehkäpä vielä »kylfingit» ja
»kolbjaagitkin», joista Islannin ja Venäjän vanhat tarustot ovat
muiston säilyttäneet. Foiniikialaisten Eshmun, elinvoiman jumala,
muistuttaa Thoria.
Vähästä-Aasiasta karkoitettuina rosit näyttävät asettuneen Thrakiaan
siksi hallitsevaksi ylimysluokaksi, josta Herodotos mainitsee, ja joka
epäilemättä oli eri kansallisuuttakin kuin varsinaiset thraakialaiset.
Herodotos kertoo Ihraakialaisten Salmoksis (toisilla vanhoilla
kirjailijoilla Samolksis) eli Gebeleizes haltijasta, jonka luo
getat lähettivät airuita siten, että heittivät valitsemansa -miehen
keihäänkärkiin, joissa hän heitti henkensä. Haltijan otaksuttiin asuvan
maan alla huoneessa. Mieleeni johtui, että tämä muistutti Väinämöisen
tietoa Vipusessa käynnistä, jonne
yksi olisi juoni juostaksesi
miesten tapparain teriä,
toinen torkutellaksesi
naisten nieklojen neniä.
Vipusen nimen todella voisi otaksua johdetuksi sanoista vi = pyhättö ja
bo = asua: se joka asuu pyhätössä.
Teiman kivessä (Maant. ja löytör. IV, s. 430), jonka Huber ja Enting
löysivät Teiman keitaasta, Midianin takamaasta, Arabiassa, on kuvattuna
Salm-jumala ja hänen allaan hänen ylimmäinen pappinsa, jonka nimi
vastaa Salmoksista. Kahdenkertainen pyhättö, jossa he asuvat, on
hyvinkin samanlainen kuin abessinialaisten liitonarkki. Erehtymättä
voinee otaksua, että tämä Salm on juutalaisten Jahve Shalom ja
Thraakian Salmoxis siis sama kuin juutalaisilla Jahven ylimmäinen
pappi, toisin sanoen Mooses. (Gebedizes nimen alkuosa, joka on sama
kuin arabian »gebel» vuori, muistuttaa sekä Mooseksen kuolemaa ja
hautausta Pisgan vuorella että hänen lainsäädäntötointaan Sinain
vuorella. Midianin maastahan hän apeltaan sai opetusta kansansa
sisällisten olojen järjestämiseksi.) Skandinaavian muinaistarustossa
on Freyr, joka myöskin haudattiin maanalaiseen huoneeseen ja jonka
uskottiin siinä edelleen elävän, hänen vastineensa. Ja -meidän Sampomme
kirjokansineen (Salmin asunto) voisi vastata liitonarkkia, jonka
kannen niinikään tiedämme olleen kauniisti kirjaillun. Näyttää siltä,
kun aasoilla olisi ollut mukanaan liitonarkki takaisin pohjolaan
samotessaan ja ehkä lakitaulutkin kultaan piirrettyinä, vaikka nämä
taulut hukkuivat, kuten Völuspassa lauletaan. Jahvea itseään palveltiin
Thraakiassa Sabazius nimellä, joka ei ole mikään muu kuin Zebaoth,
sotajoukkojen johtaja. Klassillisessa kirjallisuudessa hän siksi
mainitaankin — häntä muutoin palveltiin Roomassakin jo paljon ennen
kuin kristinusko sinne levisi. Mutta pohjan miehet sekoittivat Jahven
palveluksen Fryygiassa Kybeleen ja Attiksen palvelukseen hurjine
menoineen, ja tästä sekoituksesta kreikkalaiset muodostivat Dionysoksen
palveluksensa.
Lienevätkö pohjanmiehet sitten Thraakiasta tuoneet mukanaan Väinämöisen
laulunkin? Kreikkalaiset siellä saivat Orfeuksen, eikä myyteistä ole
vaikea löytää heimouspiirteitä.
Pohjolan germaaneilla näyttää Thraakiasta Moldaun ja Puolan kautta
olleen yhtämittainen kansayhteys Itämeren rannoille saakka, mutta sitä
paitsi he olivat vallanneet Donin suistaman ja Kaukason välisen maan,
vanhan Kolkkiin eli Aian, ja sieltä käsin saapui Odinin ja aasain
palvelus pohjolaan, kuten Snorre Sturlason kertoo Ynglingasaagassa.
Viro näyttää aluksi olleen kultin päämaa — Rääveli-nimi on yksi Odinin
nimiä — sieltä se kulki Saksaan ja Skandinaaviaan. Silloin purki jo
Neva Laatokan vedet Suomenlahteen.
Jordanes, jonka lyhyt supistelma itägoottien kuninkaan Theodorik
Suuren ministerin Cassiodoruksen historiateoksesta on säilynyt meidän
aikoihimme, kertoo itägoottien sekä sotineen Dareiosta vastaan,
käyneen Aasiassa valloitusretkillä jo Assyrian mahtiaikoina, että,
olleen mukana Troian sodassakin. Ainakin osaksi tämä käsitys johtuu
vanhain klassillisten lähteitten väärinkäytöstä, mutta se perustuu
myös goottien vanhoihin sankarirunoihin, jotka ulottuvat sangen kauas
muinaisuuteen. Ainoastaan pohjolaa koskevista, tiedoista voimme olla
varmat, että ne olivat goottien itsensä säilyttämiä. Niissä mainitaan
heimon alkukotina se maa, jossa Vagus suunnattomasta järvestä lähtien
purkaa aallokkaana vetensä mereen. Vagus ei voi olla muu kuin Vuoksi,
joka siis vielä purkautui Suomen lahteen, kun gootit heimolaistensa
vandaalien ja gepidien keralla lähtivät liikkeelle, kulkien ensin
Göölan maalle ja sitten Itämeren itärannalle. Vaihtelevain kohtaloiden
jälkeen he vihdoin koituivat siihen osaan Skyytiaa, jota sanoivat
Oiumiksi ja joka näyttää olleen juuri kreikkalaisten Aia. Jos lähtö
tapahtui noin 1000 e.Kr., niin saattoivat he kylläkin jo ottaa osaa
kimmeeriläisten sotaretkeen Vähään-Aasiaan. Samaan aikaan, jona heidät
Vähästä-Aasiasta karkoitettiin, alkoi pohjolassa rautakausi.
Nämä ovat vain hajanaisia pääpiirteitä, niistä uusista seikoista, joita
avarammalta uralta löytyy. Klassillista kirjallisuutta, näiden johtojen
mukaan seuloen ja muinaistieteen apuun turvautuen voidaan tietojamme
pohjolan suhteista Välimeren itäpään vanhoihin sivistysmaihin varmaan
paljon laajentaa moneen suuntaan.
Tilanpuutteen vuoksi täytyy minun tekemästäni vaatimattomasta alusta
jättää suuri osa mainitsematta, mutta pohjolan kansain keskiaikaisista
suhteista kaukaiseen länteen sallittanee minun vielä lausua muutama
sana.
Tiedot Viinimaan löydöstä perustuvat Punaisen Eirikin saagaan ja n.s.
»Flateyar bokiin», joka sisältää Islannissa säilyneitä muistitietoja
(I, s. 237). Näitä molempia lähteitä on mahdoton saada sopusointuun.
Tutkijat ovat tulleet siihen johtopäätökseen, että Eirikin satu on
luotettavampi, kuten luonnollista onkin, koska se on suoranaisen
perintätiedon säilyttämä. Flateyar saaga, joka on kulkenut Islannissa
suusta suuhun, on tosin säilyttänyt paljon kuvaavia yksityisseikkoja,
mutta tapausyhteys on sekaantunut.
Että niin todella on, sen osoittaa Eirikin sadun tarkka soveltuminen
maantieteellisiin oloihin.
Palatessaan Viinimaa-matkaltaan Grönlantiin Karlsevni sai käsiinsä
alkuasukkaita, joiden viittauksista hän älysi ulkona meressä olevan
sillä kohdalla suuren maan, jota hän ei kuitenkaan päässyt itse
näkemään, eikä se maa voinut olla muu kilin Newfoundland. Tämä saari
oli Karlsevnille siis _tuntematon_, eikä siis Leifkään liene sitä
nähnyt. Jos tämän oletuksen perustuksella koetamme luoda itsellemme
kuvan Pohjois-Amerikan varhaisimmasta löytöhistoriasta, huomaamme
Punaisen Eirikin saagan sangen hyvin soveltuvan maantieteellisiin
tosiasioihin.
Saagan tiedon mukaan Leif Norjasta Grönlantiin palatessaan ajautui
niin kauas etelään, että hän siellä tapasi viiniköynnöksiä, uhkeita
metsiä ja kylvämättä kasvavaa vehnää. Hän oli siis ajautunut
Newfoundlandin ohi ehkä Bostonin seuduille tai sitäkin kauemmaksi.
Aavalta valtamerellä hädin tuskin pelastuttuaan hän ei tietenkään nyt
mielellään eronnut rannasta, vaan seurasi sitä matkatessaan pohjoista
kohti Grönlantiin. Näin hän tuli kiertäneeksi St Lawrence lahden eikä
nähnyt Newfoundlandista muuta kuin kapean pohjoisniemen, josta ei
voinut arvata sen olevan osa suurta maata. Labradorin rantaa ja sen
jälkeen Baffinin maan rantaa hän purjehti edelleen pohjoista kohti,
kunnes tuli jääkenttiä vastaan, joitten turvissa hän saattoi kulkea
Baffinin lahden poikki Grönlantiin.
Leifin veli Thorstein, joka sitten isänsä Eirikin kanssa lähti
löydettyä maata tutkimaan, päätti luultavasti purjehtia sinne
Grönlannista suoraan veljensä osoitusten mukaan. Mutta Grönlannista
myötäisellä tuulella lähdettyään hän luultavasti lähempänä Läbradoria
kohtasikin länsituulen — länsituulet ovat Amerikan itärannalla
vallitsevat — joka ajoi hänet ulos Atlantille, niin että hän lopulta
oli lähellä Irlantia.
Thorfinn Karlsevni, joka lähti Viinimaahan uutta siirtokuntaa
perustamaan ja siis vei paljon väkeä, karjaa ja tavaraa mukanaan, ei
voinut antautua samanlaiseen epävarmuuteen, vaan purjehti Viinimaahan
samaa väylää, jota Leif oli kulkenut tullessaan. Hän tuli siis ensin
Baffinin maahan, jonka hän nimitti Hellulandiksi, koska rannalla, oli
hyviä laakakiviä talonrakennukseen — Grönlannissa talot rakennettiin
laakakivistä — vaikka se muutoin olikin mitätöntä maata. Labradorin
Karlsevni kutsui Marklandiksi, metsämaaksi, ja sen rantaa St.
Lawrence-lahden pohjaan purjehdittuaan laski lahden poikki Uuteen
Skotlantiin, jonka pohjoiskärki, Kap Breton, on hänen Kjalarnesinsä.
Rantaa hän edelleen purjehti Fundy-lahteen, joka on saagan Straumfjord,
ja vietti talven jollain tämän lahden saarella, koska talvi lahden
pohjassa oli liian ankara karjalle, kuten se todenteolla onkin. Kuinka
kauas hän täältä etelään purjehti, sitä lienee mahdoton tarkkaan
arvata, mutta mahdollisia on, että hän kävi Carolinassa saakka.
Newfoundlandiin Grönlannin norjalaiset näyttävät vasta myöhemmin
tutustuneen. Luultavasti se on se »Frislanti», jonka keskiaikaisilla
kartoilla tapaamme kaukana valtameressä.
Islantilaisen Sigurd Stefanssonin kartta v:lta 1590 on yllä olevan
käsityksen kanssa sopusoinnussa.
_I. K. Inha_.