Lokakuun 23:ntena ja 24:ntenä saapui Wilsonin vastaus. Se oli oikea
vastaus meidän ponnettomuuteemme. Hän lausui nyt selvästi, että
aselepoehdot saattoivat olla vain sellaiset, että ne tekivät
mahdottomaksi sotatoimien aloittamisen uudelleen Saksan puolelta ja
että ne antoivat liittoutuneille valloille rajattoman vallan määrätä
Saksan hallituksen hyväksymän rauhan yksityiskohdatkin. Tämän jälkeen
ei minun mielestäni kukaan saanut epäillä, että nyt täytyi tapella.
Uskoin varmasti lokakuun 17:nnen istunnossa saamieni vaikutelmain
perusteella, että kansa taipuisi siihen, vaikkakin jälleen kalliita
päiviä oli kulunut hukkaan.
Lännessä kehittyivät tapahtumat tästä päivästä alkaen seuraavaan
tapaan:
4:s armeija sai suoritetuksi perääntymisensä Hermann-asemiin ollen mitä
lähimmässä kosketuksessa ja alituisissa taisteluissa jäljessä seuraavan
vihollisen kanssa. Brügge, Thielt, Kortrik tyhjennettiin lokak.
19:ntenä. Lokak. 20:ntenä taisteltiin Lysin varrella, vastustaja sai
Deinzen luona haltuunsa joen itärannan. Ankarasti puristaen Lysin ja
Schelden välillä se koetti työntää meidät pois Lysiltä. Lokak. 25:ntenä
kehittyivät ottelut jälleen suuremmaksi taisteluksi, jossa vihollinen
Scheldeen päin Gentin--Oudenaarden suunnalla pääsi hitaasti etenemään.
Taistelu levisi Lysin ja Schelden välissä ottaen piiriinsä myöskin
6:nnen armeijan. 6:s ja 7:s armeija olivat lokak. 17:ntenä luovuttaneet
Lillen ja Douain, ja 4:nnen armeijan yhteydessä pysyen perääntyneet
Deulen kanavan taakse Avelgemin--Tournain ja Valenciennesin suunnalle.
Vihollinen lähestyi lokak. 20:ntenä näitä kaupunkeja. Siviiliasukkaat
ottivat jälleen osaa taisteluihin.
17:nnen armeijan eteläinen siipi, 2:nen ja 18:s armeija taistelivat
ankaria taisteluja. Vihollinen hyökkäsi kiivaasti lokak. 17:ntenä ja
18:ntena Le Cateaun ja Oisen välillä. Olimme pakotetut siirtämään
rintaman Sambren--Oise-kanavan taakse Landreciesin lounaispuolella
olevalta seudulta Oiseen asti. Lokak. 10:ntenä sattuneen pysähdyksen
jälkeen laajenivat vihollisen hyökkäykset lokak. 20:nnestä alkaen
pohjoiseen päin. Vihollinen tunkeutui Solesmesin ja Le Cateaun kautta
Landreciesiin päin. Taistelut tulivat meille kalliiksi. Joukot eivät
taistelleet joka paikassa hyvin. Toiset taas saivat aikaan ihmeitä.
Aina sama ilmiö.
Saksan kruununprinssin armeijaryhmä oli toistaiseksi jättänyt 18:nnen
armeijan vasemman siiven Oise-virran varrelle La Fèreen asti.
Vihollisen yritykset kulkea Oise-virran yli torjuttiin. Lokak. 20:ntenä
asetuttiin Hermann-asemiin Oisen ja Serren välillä. Vihollinen hyökkäsi
kiivaasti niitä vastaan. Täälläkin kehittyi nyt ankaria taisteluita.
7:ttä ja 1:stä armeijaa vastaan tehtiin rynnäkkö Serren ja Aisnen
välillä. Ne pitivät yleensä kaikkialla hyvin puolensa. Lokak. 25:ntenä
ne löivät verisesti takaisin vihollisen suuren hyökkäyksen.
Aisnen varrella Vouziersin--Grandprèn linjalle asti, Airen laaksossa ja
Maasin vasemmalla rannalla olevilla harjanteilla ahdisti vihollinen
edelleen ankarasti. Kamppailut olivat sitkeitä ja voimiakuluttavia,
mutta eivät johtaneet mihinkään olennaiseen rintamamme muutokseen. Ne
laajenivat, kuten ennenkin, Maasin itärannalle, ilman että asema
täälläkään muuttui. Täältä kaakkoon Sveitsin rajalle asti vallitsi
rintamalla hiljaisuus.
Lokak. 25:nnen iltana oli länsirintamalla ankara jännitys. Taistelu
ulottui Hollannin rajalta Verduniin asti. Armeija ei saanut kotimaasta
mitään. Ei mitään rohkaisua kuulunut. Oli ihme, että se taisteli niin
urhoollisesti.
Tyhjentämistoimenpiteet jatkuivat. Kuljetustilanne rautateillä oli
erittäin vaikea.
Antwerpen--Maas-asemien rakentaminen edistyi hitaasti. Niihin alettiin
tuoda aseita. Ylimmän armeijanjohdon oli tarpeen vaatiessa siirrettävä
rintama sinne marraskuun alussa lyhentääkseen vieläkin puolustuslinjaa.
Tietysti oli tästä vihollisellekin etua. Ratojen hävitysten tähden
täytyi vihollisen hyökkäyksen pohjoisessa heiketä. Nyt pidimme
luultavana sen hyökkäystä Lothringeniin.
Italiassa alkoi italialaisten hyökkäys lokak. 24:ntenä. Se suuntautui
aluksi vuoristorintamaa vastaan. Vasta 26:nnesta alkaen se kohdistui
koko voimallaan Piaven rintamaan. 25:nnen iltana ei ollut vielä mitään
merkittävää tapahtunut. Itävalta-Unkarin rintama kesti vielä. Pidin
kuitenkin luultavana, että Itävalta-Unkari tekisi pian rauhan. Baierin
sotaministeriön kanssa sovittiin lähimmistä suojaustoimenpiteistä
Tirolin rajalla.
Serbiassa oli kenraali v. Kövescin pakko antaa joukkojensa peräytyä
Tonavan taakse. Tonavaa pitkin kulkevalla Romaanian rajalla ja Serethin
toisella puolella Romaanian armeijan kohdalla ei asema ollut muuttunut.
Tilanne siellä oli aivan häilyvä.
Saksan kansan innostuksen leimahdus olisi joka tapauksessa parantanut
asemaamme. Kuinka kauan me olisimme jaksaneet taistella, sitä ei tiedä.
Vihollisen psyykeä emme voineet tarkoin tuntea. Helposti ei suurta
kansaa murskata, jos se vain on lujasti yksimielinen. Sen oli Ranska
1870/71 ja myös buurit kamppailussaan Englantia vastaan osoittaneet!
Winston Churchill arvostelee ententen sotatilannetta "Sunday
Pictorialissa" tammikuun 12:ntenä 1919 seuraavasti:
"Pieni lisä vielä, ja sukellussota kauppalaivastoa vastaan olisi
pakottanut meidät nälkäkeinoin ehdottomaan antautumiseen, sen sijaan
että se toi Amerikan liittolaiseksemme...
"Samaa kilpajuoksua se oli loppuun asti. Mutta lopulla suoriuduimme
onnellisesti, kun koko kansakunta teki järkkymättä yhteistyötä...
"Mitä enemmän saamme tietoja kamppailusta, sitä selvemmin huomaamme,
miten pienen, ohuen hiuskarvan varassa voittomme oli." --
Kenraalisotamarsalkka ja minä esitimme mielipiteemme Hänen
Majesteetilleen lokakuun 25:ntenä Berliinissä, jonne taas olimme
lähteneet. Meidän täytyi jatkaa taistelua. Siviilikabinetin uusi
päällikkö v. Delbrück oli läsnä. Hän oli, vaikkakin pidättyi
ilmaisemasta omia mielipiteitään, kokonaan prinssi Maxin kannalla.
Hämmästykseksemme huomasimme, ettei hänkään tiennyt, että me jo elokuun
puolivälissä olimme valtakunnankanslerille puhuneet rauhasta. Hänen
Majesteettinsa ei ryhtynyt mihinkään ratkaisuun, mutta hän osoitti
minua kohtaan täyttä luottamusta. Hän neuvoi kenraalisotamarsalkkaa ja
minua kääntymään valtakunnankanslerin puoleen. Tämä oli sairaana.
Valtiosihteeri v. Payer otti meidät vastaan ja amiraali Scheer kello 9
illalla. Edellisen persoonallinen suhtautuminen oli torjuvaa,
päinvastoin kuin aikaisemmissa neuvotteluissa. Hän tiesi kai, että
kabinetti vaati minun eroani, minä kun vaadin, että taistelua oli
jatkettava! Saapuvilla oli myös sotaministeri, joka ei valtiopäivillä
eikä hallituksessa ollut asettunut keisaria ja sotajoukkoa
puolustamaan; muussa tapauksessa hänen olisi pitänyt jättää paikkansa.
Hetki muodostui erittäin surulliseksi; kävi ilmi, ettei hallitus
tahtonut enää jatkaa sotaa. Sen mielestä oli kaikesta luovuttava.
Kuuliko se jo marraskuun 9:nnen päivän vallankumouksen humun? Toivoiko
se voivansa pelastaa siitä isänmaan ulospäin tapahtuvalla
antautumisellaan? Puhuin vakavasti ja liikutettuna. Varoitin
antautumasta vihollisen tuhoamishalun uhriksi, varoitin asettamasta
toivoa Wilsoniin.
Varoitin kotimaan bolshevismista ja kiihoituksesta upseeristoa vastaan,
joka nyt juuri levisi suuresti. Se oli Venäjälläkin tullut
ratkaisevaksi käännekohdaksi.
Varoitin järkyttämästä Hänen Majesteettinsa arvovaltaa armeijassa.
Hänen Majesteettinsa oli ylin sotapäällikkömme; armeija näki hänessä
korkeimpansa. Me olimme vannoneet hänelle uskollisuutta. Näiden
arvioimattomien tekijäin merkitystä ei saanut vähäksyä. Ne olivat
meillä lihassa ja veressä ja yhdistivät meidät lujasti keisariin. Mikä
koskisi keisaria, se koskisi myös armeijan koossapysymistä.
Oli äärettömän lyhytnäköistä horjuttaa upseeriston ja korkeimman
sotapäällikön asemaa nyt, kun armeija oli joutunut suureen ja vakavaan
koetukseen. Se oli ankarin isku järjestystä vastaan sotajoukossa ja
valtiossa aikana, jolloin armeijan tuli olla valtiollisen järjestyksen
vartiana. Tämä on myöhemmin höllentänyt kuria armeijassa paljon enemmän
kuin Reinin vasemmalla puolella olevien maiden liian hätäinen
tyhjentäminen, mihin alistuimme.
Samaan suuntaan puhuin marraskuun alussa muutamille
sosiaalidemokraattisen puolueen johtajille. Hekään eivät voineet
ymmärtää, mitä keisari merkitsi armeijalle, ei ainoastaan meille
vanhoille upseereille, vaan jokaiselle rivissä olevalle sotamiehelle.
Useat esimerkit ovat marraskuun 9:nnen jälkeen vahvistaneet minun
käsitystäni.
Varakansleri v. Payerin kanssa en ryhtynyt puheisiin siitä, mitä oli
aamupäivällä sattunut valtiopäivillä ja koski ylintä armeijanjohtoa.
Olin saanut siitä vain ilmoituksen, jota en voinut ymmärtää. Lokak.
24:nnen iltana, vähää ennen lähtöäni Spaasta, sain seuraavan
kenraalisotamarsalkan jo allekirjoittaman päiväkäskyn armeijalle
kolmannen Wilson-nootin johdosta. Se vastasi suuressa päämajassa
vallitsevaa käsitystä. Oli välttämätöntä, että ylin armeijanjohto, joka
ei voinut hyväksyä hallituksen kantaa, ilmaisisi asenteensa tähän
noottiin estääkseen sen hajoittavaa vaikutusta sotajoukkoon.
Sähkösanoma armeijalle kuului:
"Tiedonanto kaikille joukoille.
Wilson sanoo vastauksessaan ehdottavansa liittolaisilleen
aseleponeuvotteluihin ryhtymistä. Mutta aselepo tekisi Saksan
sotilaallisesti niin turvattomaksi, ettei se enää kykenisi
tarttumaan aseisiin. Rauhasta hän suostuisi neuvottelemaan
Saksan kanssa ainoastaan, jos Saksa taipuisi täydelleen
liittolaisten vaatimuksiin maan sisäistä järjestystä koskevissa
kysymyksissä; päinvastaisessa tapauksessa oli Saksan ehdottomasti
antauduttava.
Wilsonin vastaus vaatii sotilaallista antautumista. Siksi
me sotamiehet emme voi hyväksyä sitä. Se osoittaa, että
vihollistemme tuhoamishalu, joka 1914 sai sodan syttymään,
yhä vielä on sama. Se osoittaa edelleen, että kun vihollisillamme
on kielellänsä sana "oikeusrauha" niin tahdotaan pettää meidät
ja murtaa meidän vastustuskykymme. Sentähden voi Wilsonin
vastaus olla meille sotilaille vaan kehoituksena jatkamaan
vastarintaa viimeisin voimin. Kun viholliset huomaavat, ettei
Saksan rintamaa voida murtaa kaikista uhreista huolimatta,
taipuvat ne rauhaan, joka turvaa Saksan tulevaisuuden nimenomaan
kansan syville riveille.
Rintamalla lokakuun 24:nnen illalla klo 10.
v. Hindenburg."
Minä olin ollut niin kiinni työssä, että majuri, jonka toimena oli
laatia sähkösanoma, siihen nähden, että pian oli lähdettävä junalle,
vei sen ensin kenraalisotamarsalkalle ja sitten vasta minulle. Muuten
sain allekirjoittaa asiakirjat ennenkuin kenraalisotamarsalkka ne
varmensi. Käskykirje ei ollut sopusoinnussa lokakuun 20:ntenä
Wilsonille lähetetyn vastauksen kanssa. Hämmästyneenä kysyin majurilta,
oliko käskykirjeen tarkoitus todella hallituksen katsantokannan
mukainen. Hän vastasi minulle myöntävästi. Tiedonanto oli muka niiden
selitysten mukainen, joita ulkoasiainvirastossa eversti v. Haeften ja
salaneuvos v. Stumm olivat antaneet sanomalehdistön edustajille.
Tunsin taas iloisten toiveiden heräävän ja kirjoitin nyt minäkin nimeni
alle. Myöhemmin kävi ilmi, että otaksuma sähkösanoman sisällön
yhtäpitäväisyydestä hallituksen kannan kanssa ei ollutkaan oikea.
Eversti Heye esti tiedonannon pääsemisen julkisuuteen. Kownosta, jossa
vallankumoukselliset järjestöt jo siihen aikaan kontrolloivat
puhelinyhteyttä, pääsi julistus riippumattomien sosialidemokraattien
tietoon ja sitä tietä valtiopäiville. Sitäpaitsi se joutui kuten
tavallista sanomalehdistön edustajain tietoon. Valtiopäiväin
keskusteluissa keskipäivällä lokak. 25:ntenä purkautui suuttumuksen
myrsky ylintä armeijanjohtoa vastaan. Hallitus ei nostanut sormeaankaan
sen puolustukseksi, vaikka sillä vielä tällä hetkellä oli arvovaltaa
valtavan suuressa sotajoukossa. Minä sain vasta myöhään 25:nnen illalla
tiedon tästä tapahtumasta. Muuten olisin neuvotellut siitä varakansleri
v. Payerin kanssa. Myöhemmin esitettiin käskykirjeen syntymishistoria
kokonaisuudessaan hallitukselle. Sillävälin oli tosiasiain vääristely
saavuttanut tarkoituksensa; minä olin saanut eroni.
Neuvottelu sisäasiainvirastossa lokak. 25:ntenä kesti 1 1/2-2 tuntia.
Eteisessä odottivat minua kenraali v. Winterfeldt ja eversti v.
Haeften. Syvän mielenliikutuksen vallassa kykenin sanomaan heille
ainoastaan: "ei ole mitään toivoa enää, Saksa on hukassa!" Nämäkin
herrat olivat järkytettyjä.
Saksan lokakuun 27:ntenä päivätyssä nootissa myönnyimme antautumiseen.
Lokak. 26:nnen aamulla klo 8 kirjoitin vielä edellisen illan
mielialassa erohakemukseni. Lähdin siitä, että eilisessä
keskustelussani varakansleri v. Payerin kanssa olin tullut
vakaumukseen, ettei hallitus enää innostuisi toimimaan. Hänen
Majesteettinsa, isänmaa ja armeija joutuivat tämän kautta huojuvaan
asemaan. Minua pidettiin sodan pitkittäjänä, hallituksen suhteessa
herra Wilsoniin oli minun eroni nyttemmin vain helpotuksena Saksalle.
Siksi pyysin Hänen Majesteettiaan armossa suostumaan minun erooni.
Kenraalisotamarsalkka tuli 26:nnen aamulla klo 9 kuten tavallista
luokseni. Olin työntänyt erohakemukseni syrjään, koska olin päättänyt
ilmoittaa siitä hänelle vasta sitten kun erohakemus jo oli Hänen
Majesteetillaan. Kenraalisotamarsalkka tiesi itse mitä hän päätti, en
tahtonut vaikuttaa häneen. Mutta hän näki paperini. Sen muoto herätti
hänen huomiotaan. Hän pyysi, etten lähettäisi sitä. Minun piti jäädä.
En saisi nyt jättää keisaria ja sotajoukkoa. Pitkän sisäisen taistelun
jälkeen myönnyin. Tulin vakuutetuksi, että minun täytyi pysyä
paikallani, ja ehdotin kenraalisotamarsalkalle, että yritettäisiin
vielä kerran puhua prinssi Maxin kanssa. Tämä ei ottanut meitä vastaan.
Hän oli vielä sairaana. Odottaessani tietoa tästä eversti v. Haeften
ilmoitti, että hallitus oli saanut Hänen Majesteettinsa erottamaan
minut, ulkonaisena syynä oli käytetty yllämainittua armeijan
päiväkäskyä. Hänen Majesteettinsa kutsuttaisi minut heti Bellevuen
linnaan. Minua ei hämmästyttänyt enää mikään, eikä minulla ollut mitään
epätietoisuutta itseni suhteen. Kun vielä keskustelin eversti v.
Haeftenin kanssa, kutsuttiin meidät äkkiä hänen Majesteettinsa luokse
näin omituiseen aikaan.
Matkalla yleisesikunnan talosta Bellevuen linnaan kerroin
kenraalisotamarsalkalle, mitä juuri olin kuullut. Myöhemmin sain
tietää, että prinssi Max oli Hänen Majesteetilleen ilmoittanut
ministeristön eroavan siinä tapauksessa, että minä jäisin paikalleni.
Edelliseen päivään verraten oli keisari kuin muuttunut toiseksi, hän
puhui vain minuun kääntyen etupäässä 24:nnen iltana päivätystä armeijan
päiväkäskystä. Seuraavat hetket olivat elämäni katkerimpia. Sanoin
Hänen Majesteetilleen kunnioittavalla tavalla, että olin surukseni
huomannut kadottaneeni hänen luottamuksensa ja pyysin siksi
alamaisimmasti eroani. Hänen Majesteettinsa suostui siihen.
Ajoin takaisin yksin. Hänen Majesteettiaan en nähnyt enää tämän
jälkeen. Palattuani yleisesikunnan taloon sanoin upseereille, m.m.
eversti v. Haeftenille syvän surun valtaamana, että meillä kahden
viikon kuluttua ei enää olisi keisaria. Hekin olivat siitä selvillä.
Marraskuun 9:ntenä olivat Saksa ja Preussi tasavaltoja.
Kenraalisotamarsalkka tuli vielä hetkeksi luokseni, huoneeseeni. Näytin
hänelle vain erohakemustani, jonka lähettämisen hän kolme tuntia sitten
oli ehkäissyt. Tämän jälkeen erosimme.
Jätin heti toimeni. Lähetin erohakemuksen, jonka aamulla olin
kirjoittanut; nyt olisi minun täytynyt laatia se toiseen sanamuotoon.
Lokak. 26:nnen illalla matkustin takaisin Spaahan sanoakseni
jäähyväiset virkatovereilleni, joiden kanssa pitkien vuosien kuluessa
olin jakanut ilot ja surut, ja järjestääkseni yksityiset asiani.
Päivällä lokak. 27:ntenä olin suuressa päämajassa, iltapäivällä otin
jäähyväiset. Olin liikutettu. Minusta oli järkyttävää jättää upseerit
ja armeija tänä vaikeana hetkenä. Mutta käsitykseni suhteestani
upseerina kaikkein korkeimpaan päällikkööni pakotti minut toimimaan
niinkuin tein, niin äärettömän vaikeata kuin se minulle olikin.
Sotilaselämässäni olen kulkenut vain yhtä tietä, velvollisuuden suoraa
tietä. Vain yksi suuri ajatus on toimintaani ohjannut, rakkaus
isänmaahan, armeijaan ja perinnölliseen hallitsijasukuun. Niitä varten
olin näinä viimeisinä neljänä vuotenakin elänyt. Yksinomaisena
pyrkimyksenäni oli murtaa vihollisen tuhoamishalu ja turvata Saksan
tulevaisuus vihollisen uusilta hyökkäyksiltä.
Lokakuun 27:ntenä päätin Spaassa täysissä miehuuden voimissa
sotilasurani, joka oli antanut minulle äärettömän toiminta-alan, mutta
myös tuonut kannettavakseni niin suuren vastuunalaisuuden, että
sellainen on tullut vain harvojen ihmisten osaksi.
Illalla lähdin Spaasta. Aachenissa menin ensimmäiseen sotilasasuntooni.
Muistelin Liègeä. Siellä olin tulikokeeni kestänyt, enkä senjälkeen
ollut muuttunut. Lihakseni jännittyivät. Palasin kotimaahani.