Tapahtumat kehittyivät lokakuun lopusta lähtien huimaavaa vauhtia.
Lännessä siirrettiin Saksan armeija marraskuun 4:ntenä hyvässä kunnossa
Antwerpen--Maas-asemiin vihollisen ahdistaessa Verdunistä päin.
Elsass-Lothringenin rintama odotti hyvässä järjestyksessä vihollisen
rynnäkköä.
Itävalta-Unkarin armeija meni Ylä-Italian taisteluissa lokakuun 24:nnen
ja marraskuun 4:nnen välillä täydelleen hajalle.
Vihollisen joukkoja työntyi Innsbruckia kohti. Ylin armeijanjohto
ryhtyi laajoihin toimenpiteisiin Baierin etelärajan turvaamiseksi.
Balkania vastaan pysyttiin Tonavalla.
Olimme yksin maailmassa.
Marraskuun alussa puhkesi riippumattomien sosialidemokraattien
valmistama vallankumous ensiksi meriväen keskuudessa. Prinssi Maxin
hallituksella ei ollut voimaa tukahuttaa ituunsa aluksi vain
paikallisia, venäläiseen malliin syntyneitä kumousliikkeitä. Se kadotti
kaiken johdon; se antoi asiain mennä omaa kulkuaan.
Marraskuun 9:ntenä klo 12 päivällä ilmoitti valtakunnankansleri prinssi
Max omavaltaisesti keisarin luopumisen. Vanha hallitus antoi armeijalle
käskyjä, jotka merkitsivät samaa kuin aseidenkäyttökielto. Heti sen
jälkeen se hävisi näyttämöltä.
Keisari huomasi olevansa valmiin tosiasian edessä. Spaan suuren
päämajan neuvosta hän lähti Hollantiin. Kruununprinssi seurasi häntä,
sitten kun Berliinissä oli hyljätty hänen tarjouksensa, jossa hän ilman
minkäänlaisia ehtoja tarjoutui edelleen palvelemaan maataan.
Liittoruhtinaat luopuivat vallastaan.
Marraskuun 9:ntenä Saksa luhistui kokoon ruhtinaansa menettäneenä kuin
korttirakennus, kun sitä ei mikään luja käsi, ei mikään tahto ohjannut.
Kaikki, jonka puolesta me olimme eläneet, jonka puolesta olimme taas
neljä raskasta vuotta vertamme vuodattaneet, kaikki se meni menojaan.
Meillä ei ollut enää isänmaata, josta olisimme voineet ylpeillä.
Valtiollinen ja yhteiskunnallinen järjestys tuhottiin. Ei ollut enää
mitään arvovaltaa. Kaaos, bolshevismi ja terrori, sekä nimeltään että
olemukseltaan epäsaksalaisia, tekivät tuloaan isänmaahamme. Työ- ja
sotamiesneuvostoja oli kotimaassa valmisteltu ja luotu pitkäaikaisella,
järjestelmällisellä maanalaisella toiminnalla. Tätä varten oli olemassa
miehiä, jotka rintamalla olisivat voineet hankkia Saksan kansalle
toisenlaisen sodanlopun, mutta joita tähän asti oli pidetty "tuiki
tarpeellisina", tai jotka olivat suorastaan karkureja.
Suurin osa täytejoukko-osastoista, joissa kumousajatus oli jo kauan
rehoittanut, meni vallankumouksellisten puolelle.
Etappiosastot, m.m. miehitettyjen itäisten ja läntisten alueiden
joukot, joiden keskuudessa samoin kumousta oli hyvin valmistettu,
unohtivat kaiken kurin ja järjestyksen; ne tunkeutuivat ryöstäen
hurjassa sekasorrossa kotimaata kohti. Romaaniasta ja Tonavalta
marssivat joukot pois Unkariin joutuakseen täällä kiinni.
Taistelevalla länsirintamalla ruvettiin kiireimmän kaupalla perustamaan
sotamiesneuvostoja esivallan suostumuksella.
Uudet vallanpitäjät ja heidän porvarilliset kannattajansa luopuivat
kaikesta vastarinnasta ja olematta siihen oikeutettuja allekirjoittivat
antautumisemme, jonka kautta jouduimme leppymättömän vihollisen
armoille.
Lännen sotajoukot kulkivat vielä järjestyksessä rajan yli Reinin taakse
joutuakseen nekin puolestaan hajaannuksen valtaan. Niitä laskettiin
liian kiireisesti hajalle ja ne joutuivat välittömään kosketukseen
kotoisten kumousahjojen kanssa.
Miehet, jotka olivat vihollisen edessä käyttäytyneet moitteettomasti,
uhrasivat näiden päivien hermojännityksessä armeijansa ja isänmaansa ja
ajattelivat vain itseään. Upseerejakin oli joukossa, jotka unohtivat
kutsumuksensa velvollisuudet ja historiallisen tehtävänsä. Saimme nähdä
semmoista, mitä ei yksikään preussilainen olisi pitänyt mahdollisena
vuoden 1806 jälkeen. Sitä korkeammaksi on arvosteltava niiden
upseerien, aliupseerien ja sotamiesten uskollisuus, jotka vielä
uusissakin olosuhteissa entisin mielin palvelivat isänmaataan.
Kaikkialla tuhlattiin armeijan omaisuutta, ja isänmaan puolustusvoima
tuhottiin perinpohjin. Äärettömiä arvoja menetettiin.
Ylväs saksalainen armeija, joka oli neljä vuotta tehnyt voitokkaasti
vastarintaa ylivoimaiselle viholliselle, joka oli saanut aikaan
historiassa kuulumatonta ja suojellut kotinsa rajoja, oli nyt mennyttä.
Voittoisa laivasto luovutettiin viholliselle. Kotoiset viranomaiset
armahtivat heti muitta mutkitta karkurit ja muut sotilasrikoksien
tekijät sekä samalla osittain itsensä ja lähimmät ystävänsä.
He ja sotamiesneuvostot työskentelivät innolla ja varmalla
tarkoituksellisuudella kaiken sotilaallisen elämän tuhoamiseksi. Se oli
uudistuneen kotimaan kiitos niille saksalaisille sotamiehille, jotka
miljoonittain olivat vuodattaneet vertaan ja uhranneet henkensä sen
puolesta. Saksalaisten toimeenpanema maan puolustuslaitoksen hävitys
oli rikos ja se oli traagillisempaa kuin mitä maailma on koskaan
nähnyt. Hyökyaalto oli vyörynyt Saksan yli, mutta ei luonnonvoiman
pakosta, vaan valtakunnankanslerin edustaman hallituksen heikkoudesta
ja ohjauksetta jätetyn kansan lamaannuksesta.
Ne, jotka vuosikymmeniä olivat himmentäneet kansan katsetta, antaneet
tunnottomia lupauksia, jotka yhtä kauan olivat harjoittaneet
kiihoitustyötä valtion ja armeijan arvovaltaa vastaan ja nyt tuhonneet
sen, huomasivat pian olevansa pakotetut luopumaan tähänastisista
periaatteistaan. Uusi arvovalta täytyi perustaa, uusi sotajoukko
muodostaa, jotta nyt voitaisiin taistella sisäistä väkivaltaa vastaan,
mikä ei milloinkaan ennen ollut tarpeen. Vallankumouksen joukot eivät
pelasta isänmaata, sen tekevät vapaaehtoiset joukot, joita elähyttää
1914 vuoden armeijan henki ja kuri -- valopilkku tänä kohtalokkaana
aikana --; ihmiskunta ei vielä ollut kypsynyt ottamaan vastaan
vallankumouksen luultua siunausta. Mitä se luulee saavuttaneensa, se
olisi voitu saavuttaa laillistakin tietä, meidän ei olisi tarvinnut
tuhota itseämme. Se oli ennenkuulumattoman rikollista peliä, ja sitä
sai kokea Saksan kansa vaikeimpana hetkenään. Saksa saa nyt maksaa
tämän suunnattoman rikkomuksen elämällään ja ihanteillaan.
Maailma katsoi tätä kaikkea ihmetellen; se ei voinut käsittää tätä
kuulumatonta ihmettä, tätä ylvään ja mahtavan Saksan valtakunnan,
vihollistensa kauhun, kukistusta. Entente pelkäsi vielä meidän tuhottua
voimaammekin ja käytti kaikin tavoin hetken suotuisuutta heikontaakseen
meitä sisäisesti yhä edelleen propagandallaan ja pakottaakseen meidät
orjarauhan tekoon.
Saksa on itse syypää syvään nöyryytykseensä. Se ei enää ole mikään
suurvalta, ei enää itsenäinen valtio. Sen olemassaolo ja tulevaisuus
ovat vaarassa.
Kaikin tavoin heikontuneena ja pienentyneenä se astuu tästä
maailmantaistelusta; siltä on ryöstetty alueita ja osia sen kansasta,
jotka jo useita miespolvia ovat kuuluneet sille. Se menettää
siirtomaansa.
Sen puolustusvoima on siltä riistetty. Saksalainen on kadottanut
oikeutensa palvella isänmaataan ase kädessä.
Saksan kauppalaivasto häviää maailmanmeriltä. Sen taloudellinen voima
on murrettu; mitä siitä on jäljelle jäänyt, on asetettu voittajan
valvonnan alaiseksi. 70 miljoonan saksalaisen elämä on horjuvalla
pohjalla.
Sotakorvaukset, jotka on sälytetty hartioillemme, ovat mahdottomat
suorittaa.
Vallankumouksen syyllisyys ei rajoitu tähän rauhantekoon. Se tekee sen
raskaan ikeen, jota Saksan kansan on orjuudessaan pakko kantaa,
ehdottomasti musertavaksi.
Se edistää haluttomuutta työhön ja hävittää tietoisuuden siitä, että
työnteko antaa enemmän kuin raha-ansio. Se ehkäisee luovien voimien
syntymistä ja hävittää kaiken persoonallisen. Se asettaa tilalle
joukkovallan ja keskinkertaisuuden. Valtiollisen ja taloudellisen
elämän uudelleen rakentamisen käyttövoima on epätietoinen, ehkä
pitkiksi ajoiksi kokonaan kuollut.
Rauhan heikentämä isänmaa ei voi näin ollen enää elättää väestöään.
Saksassa vuotaa veljesveri. Saksalaista omaisuutta hävitetään. Valtion
varoja haaskataan ja käytetään itsekkäisiin tarkoituksiin, valtakunnan,
yksityisten valtioiden ja kuntien raha-asiat joutuvat päivä päivältä
yhä pahempaan rappiotilaan. Kansan painunut moraali ajelehtii
ryhdittömänä vallankumouksen "vapaudessa"; ihmisen alhaiset vaistot
pyrkivät hillittöminä purkautumaan. Kaikkialla vallitsee epäjärjestys,
työn kammo, petos ja nylkemishalu, sen rinnalla monin paikoin mitä
vastenmielisin nautinnonhimo -- miljoonien isänmaansa puolesta
kaatuneiden hautojen vierellä ja niiden monien silvottujen silmäin
edessä, joita katseemme kohtaa. Saksan elämä on kaameata ja alhaista
näytelmää, joka herättää sanomatonta surua jokaisessa saksalaisesti
tuntevassa sydämessä, mutta vihollisessa ja puolueettomissa
halveksimista.
Saksalaiset ryhtyvät vihollisen edessä syyttämään Saksaa luulotelluista
häpeän töistä miellyttääkseen vihollistaan ja kerjätäkseen siltä
lempeyttä. Saksalaiset miehet, jotka ovat uskollisesti isänmaataan
palvelleet, luovuttaa oma hallitus viholliselle sen voittokulkua
koristamaan. Tämä oli meidän alentumistilamme syvin kuilu, joka
saattaa häpeämään ja inhoamaan Saksan kansaa.
Vallankumouksen kautta ovat saksalaiset alentuneet pariasluokaksi
kansojen parissa, heistä ei ole enää liittoon ulkovaltojen kanssa, he
ovat helootteja vieraiden ja ulkomaisen pääoman palveluksessa, omissa
silmissään kunniattomuuteen vajonneita.
"Kahdenkymmenen vuoden kuluttua kiroaa Saksan kansa niitä puolueita,
jotka kerskuvat toimeenpanneensa vallankumouksen." Arvaamattoman
painava totuus, jonka eräs sosiaalidemokraatti lausui tovereilleen
toisessa neuvoston kokouksessa Berliinissä huhtikuussa 1919.
* * * * *
Rauhanteko on ratkaissut Saksan kansan nykyisen kohtalon. Pimeänä on
tulevaisuus edessämme. Kirkkaana loistaa sinne vain Scapa Flow'n
miesten teko!
Kaikki ilvekuvat ovat särkyneet, joukkosuggestio alkaa hävitä. Me
katsomme tyhjyyteen. Meitä ei auta itsepetos. Puheet, luottamus toisiin
tai haaveisiin, tyhjät sanat, jotka etsivät lohtua tulevaisuudesta, tai
heikkous nykyisyydessä, eivät meitä auta eivätkä meitä milloinkaan
auttaneet.
Muuta me tarvitsemme:
Vaaditaan jokaiselta yksityiseltä pelkäämätöntä ajattelua, miehekästä
toimintaa ja kuitenkin epäitsekästä alistumista ja oman minän
taivuttamista kansalliseen kuriin. Ne yksin voivat antaa meille jälleen
kansallisen arvomme, jonka takaisinsaavuttaminen on saksalaisen
ylösnousemuksen ensi ehto. Tämä on ensimmäinen käsky!
Rakkaus maankamaraan ja ammattiin, rakkaus työhön ja väsymätön
luomisinto, rautainen ahkeruus, vapaa toiminta talouselämän alalla
yhtyneenä lähimmäisen kunnioittamiseen, köyhän ja rikkaan käden ja pään
luottamuksellinen yhteistyö, työvelvollisuudessa ruumiillistuneena, ja
vapaus kunnialliseen työhön ovat saksalaisten arvojen perusteet ja
uuden nousun edellytys. Tämä on toinen käsky meille!
Saksalaisen täytyy tulla jälleen velvollisuudelleen uskolliseksi,
rehelliseksi ja luotettavaksi, rohkeaksi, siveellisen vakavuuden
läpitunkemaksi. Tämä on kolmas käsky. Fichten lauseen, että saksalainen
ja luja luonne ovat ehdottomasti synonymeja, tulee taas pitää
paikkansa. Vain tämä saattaa meidät jälleen kunnioittamaan itseämme ja
hankkii meille myös toisten arvonannon.
Kansallisessa kokoomuksessa ja kasvatuksessa, saksalaisessa
toimeliaisuudessa, ankarassa työssä ja inhimillisessä arvokkuudessa,
katse selvänä näkemään vajavaisen, lohduttoman tulevaisuutemme karua
todellisuutta, tulee saksalaisten ja saksalaisen löytää tie omaan
itseensä. Sellainen toiminta auttaa meitä jälleen ansaitsemaan
itsellemme isänmaan, saa meidät jälleen entisen epäitsekkään
isänmaanrakkauden hengen läpitunkemiksi, joka tekee meidät kykeneviksi
elämään ihannearvojemme, saksalaisen olemuksen ja saksalaisen kodin
menestyksen, turvallisuuden ja voimistumisen hyväksi, ja jos kohtalo
niin vaatii, kuolemaan sen puolesta, niinkuin tämän jättiläistaistelun
sankarit ovat tehneet!
Valtavia olivat kansamme suoritukset neljän sotavuoden aikana; ne
todistavat kaunopuheisesti meissä asuvista voimista, jotka vallankumous
on haudannut alleen. Kansalla, joka on sellaista saanut aikaan, on
oikeus elää. Saakoon se nyt voimaa, jolla se pudistaa päältään
saksalaiseen kerääntyneen kuonan, löytäköön se keskuudestaan miehiä,
jotka johtavat sitä voimakkaalla ja lujalla tahdollaan, päättäväisinä,
niinkuin päälliköt sodassa, miehiä, jotka puhaltavat uutta ja
voimakasta henkeä masentuneeseen elämään, miehiä, joita maan parhaat
luottamuksella seuraavat ja jotka saavat yhtymään kansalliset luovat
voimat rakentamistyöhön.
Tulkaamme tämän syvän lankeemuksen jälkeen, muistaen Saksan suuruuteen
luottavina kaatuneita sankareitamme, joita isänmaa nyt niin kaipaa,
jälleen saksalaisiksi ja oppikaamme olemaan ylpeitä siitä, että olemme
saksalaisia!
Jumala sen suokoon!