Vastatessaan meidän toiseen noottiimme ei Wilson antanut meille mitään;
hän ei myöskään sanonut, asettuiko entente noiden 14 pykälän kannalle.
Hän vaati sukellussodan lopettamista, esitti meidän sodankäyntimme
länsirintamalla kansainvälistä oikeutta loukkaavaksi ja sekaantui
jälleen epäselvin sanoin syvälle meidän sisäpoliittiseen elämäämme.
Minkäänlainen epätietoisuus vihollistemme tarkoituksista ja Clemenceaun
ja Lloyd Georgen vaikutuksen määräävyydestä ei enää ollut mahdollinen.
Wilson ei halunnut vastustaa Ranskan ja Englannin pitkälle meneviä
vaatimuksia. Me olimme raskaan ratkaisun edessä. Meidän oli nyt
selvästi ja yksinkertaisesti päättäminen, tahdoimmeko antautua ententen
armoille tai pitikö hallituksen nostattaa kansa viimeiseen epätoivon
kamppailuun. Meidän täytyi vastata noottiin arvokkaasti ja lujasti,
meidän oli vielä kerran tehostettava rehellistä pyrkimystämme
aselepoon, mutta samalla oli meidän lämpimästi puolustettava
urhoollisen armeijamme kunniaa. Sukellussodan tarjoamaa asetta emme
saaneet heittää kädestämme. Sillä olisimme jo astuneet antautumisen
tielle.
Nootin johdosta neuvoteltiin sotakabinetin istunnossa lokakuun 17:ntenä
Berliinissä. Eversti Heye ja minä olimme läsnä. Olin pyytänyt myös
kenraali Hoffmannin saapumaan sinne. Rintamalla taisteli 18:s armeija
tänä päivänä ankaraa taistelua.
Valtakunnankansleri asetti jälleen eri kysymyksiä ja esitti aluksi
minuun kääntyen suunnilleen seuraavaa: Wilsonilta oli saapunut uusi
nootti, joka sisälsi lisäyksiä hänen vaatimuksiinsa. Wilson oli
ilmeisesti ulkoapäin tulevien vaikutusten johdosta joutunut vaikeaan
asemaan. Hän näytti toivovan, että me suostuisimme jatkamaan
neuvotteluja ja toivoi meidän voittavan sotaan-yllyttäjien
vastustuksen. Ennenkuin noottiin voitiin vastata oli selvitettävä, mitä
Saksan sotilaallinen asema vaati.
Minulla oli toinen käsitys vihollistemme ajatustavasta. Minä näin nyt
yksinomaan vihollisen tuhoamishalun uhkaavan meitä.
Niihin moniin kysymyksiin, joita minulle tehtiin, asetuin periaatteessa
seuraavalle kannalle:
"Minulle on jo aikaisemmin esitetty joukko kysymyksiä, joihin
on aivan mahdotonta vastata tarkalleen. Sota ei ole matemaattinen
tehtävä. Sodassa tulee eteemme joukoittain todennäköisyyksiä ja
epätodennäköisyyksiä. Kukaan ei tiedä, mitä lopulta tapahtuu. Kun me
elokuussa 1914 tulimme Itä-Preussiin ja annoimme määräykset
Tannenbergin taisteluun, ei kukaan tiennyt, kuinka kävisi, marssisiko
Rennenkampf vai ei. Hän ei marssinut, ja voitto saavutettiin.
Sodankäynti riippuu sotaonnesta. Ehkä Saksakin saa sen takaisin.
"Voin sanoa teille vain vakaumukseni. Vastuunalaisuuden siitä, mitä
sanon, kannan ja olen sitä kantanut neljä pitkää, raskasta vuotta."
Lähemmin punnittiin kysymystä, voisiko siirtämällä kaikki divisioonat
idästä länteen, tai ainakin osan niistä, vahvistaa länsirintaman niin
lujaksi, että se voisi kestää pitemmän ajan. Tätä varten täytyi minun
tietää, mitä ylin armeijanjohto saattoi saada idästä. Hallituksen oli
siksi vastattava minun kysymyksiini bolshevismin vaarasta ja Ukrainan
merkityksestä meille. Jos hallituksen kanta oli toinen kuin
helmikuussa, niin täytyi sen ilmaista se. Meillä oli nyt idässä --
Venäjällä ja Romaaniassa -- 26 divisioonaa, joissa oli vain 35 vuotta
vanhempia ikäluokkia. Pataljoonain miesluku oli pieni. Liettuassa oli
siihen aikaan yksi sotamies 18 neliökilometriä kohti. Sitä vastoin oli
lännessä 185 divisioonaa. Useita oli täytynyt hajoittaa. Ne
divisioonat, jotka oli äskettäin tuotu idästä länteen, eivät olleet
uusissa oloissa tehneet tehtäväänsä hyvin. Kuulin niistä hyvin
epäedullisia arvosteluja. Huolimatta suuresta väenpuutteesta otettiin
idän joukoista saatu lisäys usein sangen vastahakoisesti vastaan. Se
toi mukanaan huonoa henkeä ja vaikutti haitallisesti tovereihin.
Kenraali Hoffmannin kertomusten mukaan olivat ne viettelykset, joiden
alaisina idän joukot olivat, juutalaiskauppiaiden harjoittaman
lahjomistoiminnan ja bolshevikkipropagandan vuoksi -- jälkimäistä
levisi myös kotimaasta käsin -- turmelleet näiden henkeä. Kuinka
syvältä maaperää oli muokattu, selvisi vasta marraskuun alussa.
Kenraalin käsitys idässä olleiden divisioonain käyttökelpoisuudesta
vastasi minun saamiani kokemuksia. Näiden divisioonain avulla emme
sotatilanteessa saisi aikaan sellaista muutosta, että vihollinen
taipuisi rauhaan. Niillä ei ollut sitä taistelutarmoa, jota lännessä
tarvittiin. Kaikkiin idän tehtäviin, myös neuvostojoukkojen hyökkäyksen
torjumiseen, näyttivät ne tähän aikaan vielä olevan täysin kykeneviä.
Meidän sulkumme bolshevikkeja vastaan oli jo nyt hyvin ohut ja tuskin
enää riittävä. Kenraali Hoffmann ja minä ilmoitimme bolshevismivaaran
hyvin suureksi ja pidimme tätä rajaketjua välttämättömänä.
Hallitus semmoisenaan ei näyttänyt asettuvan millekään varmalle
periaatteelliselle kannalle bolshevismiin nähden. Se ei nytkään
lausunut mielipidettään selvästi ja määrätysti. Se oli valtakunnan
sotaoikeuden presidentin kenraali v. Lynckerin vastalauseesta
huolimatta vapauttanut Liebknechtin kuritushuoneesta; se oli edelleen
pelkkänä katselijana, kun herra Joffe Berliinissä jakeli rahoja ja
kirjasia ja valmisti vallankumousta. Meidän varoituksemme, myös
rajamaiden ylikomennon, olivat kaikuneet kuuroille korville. Kenraali
Hoffmann näyttää suhteensa kautta herra Solfiin näinä päivinä saaneen
avatuksi vihdoinkin muutamain hallituksen jäsenten silmät.
Enemmistösosialistit puolueena tunnustivat bolshevismin suuren vaaran.
Mutta kun "Vorwärts" toisaalta varoitti siitä, edisti se sitä toisaalta
pysyvästi arvovaltaa vastaan tähdätyillä hyökkäyksillään ja luokkavihan
lietsonnallaan. Lokakuun lopulla karkoitettiin Joffe lopultakin. Näin
jouduimme uudelleen sotatilaan Venäjän kanssa. Suojaustoimenpiteiden
välttämättömyys bolshevikkeja vastaan sai tämän vuoksi vankan perustan.
Istunnossa viittasin myös itärintaman ylipäällikön alueen äärettömään
sotataloudelliseen merkitykseen.
Kysymystä, oliko Ukraina tyhjennettävä, ei voitu ratkaista, kun ei
mihinkään alustaviin keskusteluihin ollut vielä ryhdytty.
Kädenkäänteessä ei tätä kysymystä juuri käynyt päättäminen. Kreivi
Roedern oli valmis jättämään Ukrainan. Siviiliväestö hyötyi siitä liian
vähän.
Valtiosihteeri Solf tehosti Ukrainan suurta merkitystä, hän tahtoi
pitää sen miehitettynä inhimillisyyssyistäkin. Tässä minä asetin
määrääväksi: mitä Saksan hyöty vaatii?
Valtiosihteeri v. Waldow ei luonut asiaan suurempaa selvyyttä.
Mutta selvyyteen meidän lopultakin täytyi päästä. Minä tein
valtakunnankanslerille pyynnön, että kysymys otettaisiin perinpohjaisen
käsittelyn alaiseksi. Ylin armeijanjohto lähetti yksissä neuvoin
hallituksen kanssa joukkoja Ukrainaan, koska se piti tätä sisimmästä
vakaumuksestaan välttämättömänä ei yksin bolshevismivaaran, vaan myös
neliliiton elintarvehankinnan vuoksi. Itävalta-Unkari oli kesän yli
pysytellyt hengissä Ukrainan avulla. Meille Ukraina oli antanut karjaa,
hevosia ja useita raaka-ainelajeja, joskaan ei viljaa niin paljoa kuin
olimme toivoneet. Sotaa käytiin vielä; Romaaniassa oli tullut
täydellinen kato. Varhaispuinnin avulla olimme jälleen eläneet
etukäteisviljalla. Me ja muut neliliiton valtiot voimme ainoastaan
Ukrainasta saada ne elintarvelisäykset, jotka meille oli ehdottomasti
tarpeen. Ilman niitä me olisimme keväällä 1919 joutuneet pahaan pulaan.
Hallitus ei enää syksyllä 1918 tutkinut kysymystä, mikä arvo Ukrainalla
on. Jos me nyt olisimme ryhtyneet tyhjentämään maata, mikä olisi
vaatinut hyvin pitkän ajan, niin olisimme vähitellen saaneet kokoon
kymmenen divisioonaa, jotka eivät olleet taistelukuntoisia. Edut eivät
olisi korvanneet haittoja, joita tämän kautta olisimme hankkineet
itsellemme.
Olen vakuutettu, ettei idässä käytetyissä joukoissa ollut yhtään miestä
liikaa.
Neuvottelussa ryhdyimme nyt selvittämään tärkeintä kysymystä: mitä voi
ja tahtoo kotimaa uhrata armeijan hyväksi? Tästä riippui kaikki muu.
Olin toivonut, että hallituksen keskuudessa oltaisiin selvillä tästä.
Mutta niin ei ollut laita. Uusi sotaministeri antoi minulle parempia
toiveita varaväkikysymyksessä kuin minulla tähän asti oli ollut. Hän
uskoi voitavan saada 60,000 miestä. En voinut tarkastaa, oliko luku
paikkansapitävä. Minuun teki erittäin syvän vaikutuksen, että
käytettäväkseni annettiin heti 60,000-70,000 miestä kotimaan
sotavoimista. Miksi ei niitä annettu aikaisemmin? Sanoin: jos nyt saan
luvatun lisävoiman, niin katson luottamuksella tulevaisuuteen. Mutta
sen täytyy tapahtua pian. Ministeri lupasi olla hukkaamatta päivääkään.
Siirryin sitten esityksessäni armeijassa ja kotimaassa vallitsevaan
henkeen ja mielialaan, lausuin siitä samaa, mitä niin usein tässä
teoksessa olen maininnut. Tehostin sitä, että sotajoukko juuri nyt
tarvitsi tukea.
Valtakunnankanslerin toivomuksesta tuli kolmen läsnäolevan
parlamentaarisen valtiosihteerin lausua mielipiteensä mielialasta.
Valtiosihteeri Gröber ei vastannut välittömästi tähän kysymykseen.
Valtiosihteeri Scheidemann teki mielipiteestään selkoa hyvin vakavasti.
Hän oli kyllä valmis uskomaan, että voimme saada liikekannalle vielä
satojatuhansia miehiä, mutta petytään, jos luullaan noiden
satojentuhansien parantavan armeijan henkeä. "Työmiehet tulevat yhä
enemmän siihen sanomaan: mieluummin kauhea loppu kuin loppumaton
kauhu". Valtiosihteeri Scheidemann selitti tämän niin valitettavan
mielialan johtuvan elintarvepulasta, jonka hän yhdisti vaunujen
puutteeseen. Lupasin heti ryhtyä kaikkiin toimenpiteisiin tämän
puutteen poistamiseksi, mikäli se minulle oli mahdollista. Muuten
sisälsi hänen lausuntonsa raskaan syytöksen hallitustamme vastaan. Se
oli antanut 1914 vuoden hengen kokonaan turmeltua. Valtiosihteeri
Scheidemannin sanat sisälsivät sen politiikan vararikkotuomion, jota
valtiokansleri ja enemmistöpuolueet sisäpolitiikassaan olivat
noudattaneet.
Valtiosihteeri Haussmann uskoi, että vetoaminen kansaan vaikuttaisi
voimakkaasti.
Valtiosihteeri Erzberger oli poissa. Hän oli näinä päivinä menettänyt
poikansa, joka myös tahtoi palvella isänmaatansa.
Varakansleri v. Payer ei pitänyt mielialaa niin huolestuttavana kuin
valtiosihteeri Scheidemann; hän lausui aivan minun mielipiteitteni
mukaisesti jokseenkin seuraavaa:
"Kun Wilsonin toinen nootti saapui, luhistui mieliala kokonaan, ja
havaittiin, että oli kysymys elämästä, mutta tämäkin mieliala vaihtui
toiseksi. Huomattiin, että meidät aiottiin kansakuntana ennen kaikkea
taloudellisestikin tuhota. Nyt harkitsee jokainen, onko meidän sitä
siedettävä. Jos me sanomme ihmisille: on vieläkin yksi mahdollisuus,
jos kestätte loppuun asti. Mutta jos ette kykene enää paria viikkoa
kestämään, niin saatte valmistua siihen, että Saksa puolittain
pyyhkäistään pois kansakuntien joukosta. Teidät kuormitetaan
sotakorvauksilla, jotka musertavat meidät -- silloin voisi ehkä saada
kansan vielä nousemaan.
"Jos meidän onnistuu laatia nootti, josta kansa tulee vakuutetuksi,
että vaikka olemmekin vaikeassa asemassa, emme saa heittää kirvestä
kaivoon -- silloin ei vielä kaikki ole hukassa."
Valtiosihteeri Friedberg puhui samaan suuntaan ja arveli: "Joka
tapauksessa on toimittava nopeasti."
Täyteväen ohella oli vielä kysymys henkisestä joustavuudesta, ja siitä
riippui kaikki; miksi herrat, jotka tämän tunsivat, eivät ole
aikaisemmin siihen vedonneet? Tämä on minulle selvittämätön, onneton
arvoitus.
Suuresta sotilaallisesta tilanteesta en voinut sanoa mitään uutta.
Toistin länsirintamasta lokakuun 10:ntenä antamani lausunnon:
"Länsirintaman murtumista pidän mahdollisena, mutta en todennäköisenä.
Jos vetoatte omaantuntooni, voin ainoastaan vastata: en pelkää sitä."
Muutos pahempaan päin oli aina mahdollinen. Mitään yllätystä eivät
viime taistelut olleet tuoneet. Rintama ei kestänyt paremmin eikä
huonommin kuin tähän asti. Meidän joukkomme suorittivat sen, mitä ylin
armeijanjohto oli niiltä odottanut. Mutta minusta näytti vihollisen
hyökkäysvoima vähenevän.
Neuvottelut Wilsonin kanssa eivät tähän mennessä olleet johtaneet
mihinkään tulokseen. Me olimme joka suhteessa vapaat tekemään
päätöksiä, voimme jatkaa neuvotteluja tai katkaista ne. Kumpaankin
suuntaan oli meillä vapaat kädet. Onko rikos varustautua taisteluun,
kun mitä vilpittömimmin tahtoo rauhaa eikä saa sitä? Onko rikos luopua
sovinnosta, johon rehellisesti on pyrkinyt, jos vastustaja vaatii
enemmän kuin voidaan antaa? Onko miltään taholta moitittu Trotskia
epälojaalisesta menettelystä, kun hän helmikuun alussa ei
allekirjoittanut rauhaa? Meidän rehellistä rauhanrakkauttamme ei kukaan
voinut epäillä. Toisaalta oli meillä täysi oikeus puolustaa elämäämme
ja kunniaamme viimeiseen asti. Hallitus oli Saksan kansaa kohtaan
velvollinen käyttämään kaikkia keinoja, jottei sen esiintyminen
rehellisesti toivottuun sopimukseen ententen kanssa pyrittäessä olisi
liian ponnetonta. Tämä oli yksinkertaisin järjen vaatimus; mitä
voimakkaampia me sotilaallisesti olimme, sitä paremmat edellytykset
meillä oli neuvotteluihin.
Lisäksi muuttui nyt taistelun jatkaminen velvollisuudeksi, jos emme
tahtoneet antautua vihollisen armoille, jolta emme enää voineet odottaa
mitään. Toiminta voi parantaa asemaamme, ei missään tapauksessa
huonontaa. Sotajoukon parhaat ainekset, hyvin suuri osa kansaa odotti
tätä.
Saksan kansa voi ja tahtoi suurimmaksi osaksi uhrata vielä viimeiset
voimansa armeijalle. Hallituksen velvollisuus oli muuttaa tämä tahto
teoiksi. Näin ajattelin ja ilmaisin ajatukseni. Puhuin samaan
tapaan kuin valtakunnankansleri lokakuun 5:ntenä ja asetin
harkinnanalaiseksi kansanedustaja Ebertin, sosiaalidemokraattisen
puolueen johtajan asettamisen johtavaan asemaan, jotta kansan
vastustuskyky kohoaisi hänen vaikutuksestaan ja sodankäynti siten saisi
uusia voimia. Yksissä neuvoin amiraali Scheerin kanssa pidin
sukellussodasta luopumista mahdottomana. Se jäyti tuntuvasti koko ajan
Englannin voimia. Pahemmin ei voisi heikkouttaan tunnustaa kuin
heittämällä vihollisen käskystä aseen pois kädestään. Se nostaisi
varmasti vihollisen ahneuden rajattomiin.
Valtiosihteeri Solf syytti minua nyt kannanmuutoksesta. Hämmästyin,
sillä olihan hallituskin tahtonut jatkaa taistelua äärimäisessä
tapauksessa. Ja jos minä nyt puhuin luottavaisemmin kuin ennen, niin
voi valtiosihteeri vain iloita siitä, että saatoin arvostella
tilannetta edullisemmaksi, se kun teki hänelle neuvottelut helpommaksi.
Sitäpaitsi en ajatellut neuvottelujen keskeyttämistä heti, vaadin vain
selvyyttä ajatuksiimme ja lopulliseen päämäärään nähden. Keskitin
lausuntoni vielä kerran seuraaviin sanoihin:
"Yhä edelleen olen sitä mieltä, että meidän täytyy koettaa päästä
aseleponeuvotteluihin, jos se suinkin on mahdollista. Mutta me saamme
hyväksyä vain sellaiset aselepoehdot, jotka sallivat meidän järjestyksessä
viedä pois joukkomme vallatulta alueelta. Tähän tarvitaan vähintään
kaksi kolme kuukautta. Myöskään emme saa suostua mihinkään, mikä tekisi
sotatoimien aloittamisen uudelleen mahdottomaksi. Nootin pohjalla
täytyy olettaa, että juuri tämä on vihollisen tarkoitus. Ehtojen
tarkoitus on tehdä meidät taistelukyvyttömiksi. Ennenkuin antaudumme
mihinkään selvittelyihin, täytyy vihollisen ilmaista, mitkä sen ehdot
oikeastaan ovat. Me emme tahdo tuota pikaa keskeyttää keskusteluja
Wilsonin kanssa. Meidän täytyy päinvastoin esittää kysymys: sanokaa
kerrankin, mitä meidän on tehtävä! Mutta jos haluatte loukata meidän
kansallista kunniaamme, tehdä meidät taisteluun kykenemättömiksi,
silloin vastaamme tietysti: ei! Tällä en luovu tähänastisesta
kannastani."
Koskettelin sitten vielä niitä hävityksiä, joita me ententen tietojen
mukaan peräytyessämme teimme.
"Olemme tunnollisesti tehneet kaikkemme rajoittaaksemme hävitykset
siihen määrään, mitä sotilaalliset edut vaativat. Talojen jättäminen
hävittämättä ei ole puolustettavaa. Majapaikoista koituu viholliselle
suurta apua. Myöhemmin on vihollinen kuitenkin hävittänyt talot.
Lillessä jätimme sähkövalon, vesijohdon, raitiotien ehjiksi, mutta
hävitimme sähkölennättimen, puhelimen ja rautatien. Pahimpia ovat
englantilaiset kanuunat ja lentäjät.
"Armeija ei ole edesvastuussa yksityisistä raaoista henkilöistä. Minä
taistelen sellaista raakuutta vastaan. Pyydän tehostamaan tätä
Wilsonille lähetettävässä nootissa, sillä armeijalla on oikeus siihen."
Tähän päättyi istunto. Valtiosihteerit Gröber ja Haussmann, jotka
istuivat vieressäni, ilmaisivat ilonsa siitä, että olin rohkaissut
heitä. Täynnä luottamusta lähdin takaisin Spaahan.
Istunnossa oli myös ollut puhetta katastroofista, jota ylin
armeijanjohto muka oli syyskuun lopulla ja lokakuun alussa ennustellut.
Kun muistin tässä yhteydessä valtiosihteeri Solfin väitteen, että olin
muuttanut kantani, katsoin tarpeelliseksi vielä kerran puhua majuri
vapaaherra v. dem Buschen kanssa hänen selonteostaan lokakuun alussa.
Nytkään hän ei voinut muuta kuin viitata muistiinpanoihinsa. Ei
myöskään eversti v. Haeften milloinkaan ole puhunut siihen suuntaan.
Mieliala Berliinissä pysyi korkealla lokakuun 19:nnen keskipäivään
asti. Silloin tuli käänne. En tunne tapahtumia lähemmin. Miksi
valtiosihteerit, jotka olivat 17:ntenä puhuneet niin suurella
luottamuksella, eivät vaatineet ryhtymistä toimeen? Tiesiväthän he,
mistä oli kysymys! Ja kun valtiosihteeri Konrad Haussmann toukokuun
12:ntena 1919 myrskyisten suosionosoitusten keskeyttämänä lausui: "Jos
meidän armeijamme, jos meidän työläisemme marraskuun 5:ntenä ja 9:ntenä
olisivat tienneet, että rauha näyttäisi sellaiselta, niin armeijamme ei
olisi heittänyt aseitaan, se olisi kestänyt loppuun asti" jää tämäkin
minulle taas aivan käsittämättömäksi. Mitä tapahtui, oli odotettavissa
lokakuun 17:ntenä. Tämä pysyy historian järkkymättömänä tosiasiana. Me
olimme varoittaneet antautumisesta. Eihän tarvinnut muuta kuin asettua
todellisuuden pohjalle. Täytyi vain lakata pettämästä itseään ja
kansaa, täytyi tehdä päätös toimintaan ryhtymisestä, niinkuin ylin
armeijanjohto oli tehnyt.
Lokak. 20:ntenä meille lähetettiin Spaahan uuden vastauksen luonnos.
Sukellussodasta luovuttiin, astuttiin antautumisen tielle, joka vei
kaikkiin onnettomiin seurauksiin. Kenraalisotamarsalkka ja minä
viittasimme vielä tähän ja kohotimme vielä kerran varoittavan äänemme.
Ehdotimme vetoamista kansaan. Me torjuimme kaiken osallisuuden tähän
luonnokseen. Sotakabinetti oli kiihtynyt tästä. Syytä siihen en tiedä.
Me olimme miehiä, joilla oli omat mielipiteet, ja kuljimme sitä tietä,
jota pidimme oikeana ja jota aina olimme seuranneet.
Vastaus Wilsonille lähetettiin lokakuun 20:ntenä. Sukellussota
uhrattiin. Tämä myönnytys Wilsonille koski mitä kipeimmin sotajoukkoon,
etupäässä meriväkeen. Mielialan masennus meriväen kesken oli varmaan
suunnaton. Kabinetti oli heittänyt kirveensä kaivoon.
Mikään ei muuttunut, vaikka valtakunnankansleri lokakuun 22:sena
selitti: "Se, joka rehellisesti asettuu sopimusrauhan pohjalle, se on
samalla sitoutunut siihen, ettei taistelutta taivu väkivaltaiseen
rauhaan. Hallitus, joka ei tätä oivalla, ansaitsisi taistelevan ja
työtätekevän kansan halveksimisen." Nämäkin sanat jäivät pelkiksi
sanoiksi. Ei tehty mitään mielialan kohottamiseksi kotimaassa ja
armeijassa. Prinssi Max lausui oman ja työtoveriensa tuomion.
Ainoastaan sotaministeri teki työtä täyteväen hankkimiseksi. Mutta
tämäkin raukesi tyhjiin, osa täyteväestä ei enää tahtonut lähteä
rintamalle. Hallitus taipui!