Presidentti Wilsonin vastaus meidän lokakuun 5:ntenä tekemäämme
tarjoukseen saapui Berliiniin lokakuun 9:ntenä, ensin kipinätietona.
Sotilaallisessa suhteessa se asetti aselevon ehdoksi miehitettyjen
alueiden tyhjentämisen lännessä. Tähän olimme valmistuneet. Nootti
jätti tien neuvottelujen jatkamiseen auki.
Prinssi Maxin toivomuksesta matkustin Berliiniin. Olin pitkähkössä
keskustelussa hänen kanssaan kahden kesken. Tunsin jo prinssin. Hän oli
ollut kaksi kertaa suuressa päämajassa. Olimme kauan keskustelleet ja
kuunnelleet toinen toistamme mielenkiinnolla. Paljon yhteistä meillä ei
ollut. Varakansleri v. Payer piti häntä nykyään ainoana mahdollisena
kanslerina. Minä saatoin taipua tähän. Mielestäni prinssi Max oli
prinssinä ja upseerina sopiva uuden ajan aloittaja. Minä luulin, että
hän tekisi myönnytyksiä, mutta jarruttaisi myös. Kuuluihan hän vanhaan
ruhtinassukuun, joka ajatteli lämmöllä Saksan suuruutta. Hän voisi
siten hyödyttää isänmaata sen vaikeimpana aikana. Tämä toivomus ei ole
toteutunut.
Prinssi oli keskustelussa esittänyt minulle kyselykaavakkeen, johon oli
mahdoton yksityiskohtaisesti vastata, mutta joka osoitti, miten vähän
Berliinin herrat tunsivat sodan oikeata luonnetta. Vastasin niin hyvin
kuin taisin. Ilmoituksissani pysyin entisellä käsityskannallani.
Minusta ei ollut mitään syytä asettua uudelle kannalle. Wilsonin
vastaus jätti vielä sijaa toivolle, että saamme rauhan, joka ei meitä
tuhoa.
Kahden kesken pyysi prinssi Max minua tekemään pesäeron kenraali v.
Bartenwerfferin, eversti Bauerin ja everstiluutnantti Nicolain kanssa.
Minun täytyi kysyä, mistä näitä herroja syytettiin. Prinssi Max sanoi,
ettei hän oikein tiennyt mistä, hän toisti vain, mitä hänelle oli
sanottu. Pyysin, että hän antaisi minulle määrättyjä tietoja; minä
tutkisin niitä omantunnontarkasti jo näiden herrojen omankin edun
vuoksi. Mitään tietoja ei ylimmälle armeijanjohdolle annettu.
Määrättyjä syytöksiä olisin tunnollisesti tutkinut, ilkeämielisten
juorujen tai todistamattomien huhujen perusteella en voinut erottaa
omantunnontarkkoja, uskollisia miehiä. Tämä pyyntö vaikutti minuun
kiusallisesti. Tällaisia huolia oli siis Saksan hallituksella
Berliinissä näinä aikoina!
Prinssi tahtoi tiedustella tilannetta muiltakin korkeammilta
upseereilta. Mutta ylimmällä armeijanjohdolla yksin oli selvä kuva
yleistilanteesta. Jokaisessa armeijassa olivat olosuhteet erilaiset.
Yksityisen armeijan asemasta ei voinut tehdä johtopäätöksiä koko
rintamaan nähden. En suostunut tähän. Sitäpaitsi kuului vastuunalaisuus
yksinomaan kenraalisotamarsalkalle ja minulle. Hänen Majesteettinsa voi
minä hetkenä hyvänsä vaatia lausuntoja, mutta ei valtakunnankansleri.
Armeija oli vielä keisarillisen sotaherransa johdon alla. Marraskuun
alussa, minun erottuani, antoi kaksi armeijankomentajaa lausuntonsa
sotakabinetissa, heidän käsityksensä asemasta oli pääasiallisesti
sama kuin minun. Eroavaisuudet johtuivat siitä, että heillä
armeijanylipäällikköinä oli rajoitettu käsitys yleistilanteesta.
Jos armeija joutuu tappiolle, lausutaan ja kirjoitetaan aina
arvosteluja, jotka ovat paikallaan niin kauan kun niissä ei esitetä
loppupäätelmiä, joihin arvostelijalla ei ole pätevyyttä. Olosuhteet eri
osissa armeijaa meidän pitkillä rintamillamme olivat liian erilaisia,
yleistäminen on mahdotonta; jossakin kohdin saadut persoonalliset
kokemukset houkuttelevat liian helposti yleistämään. Tämä on yhtä
turmiollista kuin tyhjät iskusanat, joilla olemme myrkyttäneet
poliittisen elämämme. Tieteessä niitä pidetään puolisivistyksen
selvimpinä tunnusmerkkeinä.
Upseerit, jotka luulevat jo etukäteen nähneensä kaiken, olisivat
tehneet paremmin, jos olisivat rehellisinä miehinä tulleet ylimmän
armeijanjohdon luo, johon he kuitenkin luottivat, ja kertoneet, mikä
heitä huolestutti. Sellaisilta miehiltä sain vain harvoja kirjeitä; jos
ne ilmaisivat jotain uutta, pyysin herroja luokseni keskustellakseni
heidän kanssaan asioista. Niin kutsuin esim. kapteeni Bakhausin
78:nnesta kenttätykistörykmentistä. Hän antoi minulle arvokkaita
tietoja.
Nyt oli aika saada lopullinen selvyys siitä, tahtoiko Saksan kansa
jatkaa taistelua, jos neuvottelut vihollisen kanssa eivät johtaisi
sellaiseen rauhaan, jonka me voisimme hyväksyä. Valmistuksiin oli
ryhdyttävä. Sanomalehdistöstä ylin armeijanjohto oli saanut edullisen
käsityksen tästä mahdollisuudesta. Lokakuun 5:ntenä pitämänsä puheen
jälkeen ei prinssi Max vielä ollut tehnyt mitään toteuttaakseen silloin
ilmaisemansa käsityksen tämän tapauksen varalta. Esitin hänelle siksi
kysymyksen tässä asiassa. Minun täytyi myös tietää, mille kannalle uusi
hallitus asettui idän kysymyksiin nähden voidakseni sen mukaan
järjestää ylimmän armeijanjohdon sotilaalliset toimenpiteet.
Yleiskuvaa Venäjän tapahtumista ei uudella ministeristöllä ollut, vain
varakansleri v. Payer tunsi ne. En tiennyt, vieläkö samat näkökohdat
olivat määrääviä kuin helmikuussa. Tämän kysymyksen suunnattoman
tärkeyden tähden pidin lähempää selvittelyä tarpeellisena. Kysyin
prinssiltä, miten hallitus arvioi bolshevismin vaaran ja katsottiinko
Ukrainaa tulevaisuudessa välttämättömäksi tarveainekysymyksen tähden.
Jälkimäisen kysymyksen ratkaisemiseksi tarvittiin tarkkoja tutkimuksia
ja neuvotteluja Itävalta-Unkarin kanssa.
Samana päivänä otin osaa sotakabinetin istuntoon.
Kysymyskaavake oli keskustelun pohjana. Minäkin esitin kysymyksiä.
Kaikesta keskusteltiin niinkuin yllä olen esittänyt. Erikoisia
päätöksiä ei tehty. Myös keskusteltiin herra Walter Rathenaun
"Vossische Zeitungissa" julkaisemasta artikkelista "Levée en masse".
Sellaiset iskusanat eivät tee minuun erikoista vaikutusta. Olivathan
olosuhteet toiset kuin 1870/71. Mutta voimaa ja tarmoa oli nytkin
kansassa, se täytyi vain herättää. Oli siis kuitenkin olemassa miehiä,
jotka samoin kuin minä uskoivat, että Saksan kansa yhä, huolimatta
jättiläismäisistä teoistaan, voisi saada vielä suurempaa aikaan.
Vahinko vain, etteivät he ole aikaisemmin tuoneet tätä esiin. Se oli
minusta erikoisen huomattavaa ja täytti minut uudella toivolla, että
taistelun jatkamisen puolella oli sellaisiakin miehiä, jotka muuten
ajattelivat toisin kuin minä.
Kabinetin istunnon lopussa prinssi Max kiitti minua siitä, että olin
tullut. Kenraalisotamarsalkan suostumuksella ilmoitin lyhyessä
vastauksessa nimenomaan, että tukisimme uutta hallitusta lojaalisesti.
Kabinetti oli liian kirjava. Sillä oli kyllä sotakabinetin nimi, mutta
se ei muistuttanut missään suhteessa vihollistemme sotakabinetteja.
Illalla tuli vielä useita julkisen elämän johtavia henkilöitä hetkeksi
luokseni. He kysyivät minulta, oliko ylin armeijanjohto todella
aiheuttanut aselepo- ja rauhantarjouksen. Vakuutin erikoisen selvästi,
että niin oli tapahtunut, kuten jo olin sanomalehtihaastattelussa
lokakuun 9:ntenä antanut ilmoittaa, kun en enää pelännyt siitä koituvan
sotilaallista vahinkoa. Tällaisen selityksen olin velvollinen antamaan
prinssi Maxin hallitukselle. Mutta virkani ei velvoittanut minua
selittämään näille herroille kaikkea sitä, mitä ajattelin ja tunsin.
Vastauksen Wilsonin ensimmäiseen noottiin laativat hallitus ja ylin
armeijanjohto yhdessä. Minun onnistui vielä liittää noottiin
tiedustelu, asettuvatko Englanti ja Ranska myöskin noiden 14 pykälän
kannalle. Vastauksen sisäpoliittiseen puoleen ei ylimmällä
armeijanjohdolla ollut mitään osuutta. Se ei nytkään voinut hyväksyä
nootin sävyä. Meidän toiminnassamme osoitti sitä paitsi epäarvokasta
hätiköimistä kaiken sen hylkäämiseen, jota tähän asti olimme pitäneet
pyhänä. Hyvillään saattoi vihollinen katsella, miten me yhä enemmän
jouduimme kumouksen tielle.
Kautta koko maailman vaikeni äkkiä puhe sovintorauhasta ja sen
ihanteelliset iskusanat. Tätä ei käynyt suuresti ihmetteleminen.
Maailman sanomalehdistö totteli vihollisen propagandan pienintäkin
viittausta, eikä enää tarvinnut tätä sanaa. Entente oli propagandallaan
saavuttanut tarkoituksensa, nyt se voi heittää naamarin pois ja pyrkiä
väkivaltarauhaan. Mutta meilläkin käytettiin sopimusrauha-sanaa enää
vain arkaillen. Niillä miehillä, jotka tähän asti olivat julistaneet
näitä aatteita ja väittäneet oikeus- ja sopimusrauhan toteuttamista
hyvin mahdolliseksi ja helposti saavutettavaksi, ei ollut siveellistä
voimaa nyt selvin sanoin ilmoittaa, että he olivat erehtyneet
vihollisen tarkoitusperistä ja siten johtaneet kansaa harhaan ja
samalla myös onnettomuuteen. Osa heistä ei epäsaksalaisessa
ajatustavassaan arkaillut puhua Wilsonin 14 pykälään perustuvasta
rauhasta, kuin olisi ollut kysymys oikeusrauhasta. Näin alas olimme
jo vaipuneet. He yllyttivät räikeästi minua vastaan: minä olin
liian hätäisellä aselepotarjouksellani aikaansaanut uuden
onnettomuuden, samoin kuin ennen olin ehkäissyt rauhan saavuttamisen
kohtuuttomuudellani. Näin he käänsivät kansan ja armeijan vihan minua
vastaan. Jos kaikki ne, jotka ennen puhuivat vain sovintorauhasta,
olisivat kertoneet sodasta ja tappion kauhuista, jos he olisivat
auttaneet minua nostattamaan kansan viimeisiä voimia myöten ja
säilyttämään sitä henkisesti sotakuntoisena, niin ei minun nyt olisi
tarvinnut pyytää aselepoa. Kerran tämäkin on käyvä selväksi.
Lokakuun 12:ntena lähetettiin toinen nootti Amerikkaan: