VII.

Ensimmäisessä suuressa valtiopäiväpuheessaan lokakuun 5:ntenä,

kosketellessaan taistelun jatkamisen välttämättömyyttä siinä

tapauksessa, ettei rauhanehtoja voitaisi hyväksyä, asettui prinssi Max

samalle kannalle kuin kenraalisotamarsalkka ja minä.

Prinssi Max sanoi: "Me olemme lujasti ja täynnä luottavaa uskoa

voimaamme päättäneet kunniamme, vapautemme ja tulevien sukupolvien

onnen vuoksi kantaa vieläkin raskaampia uhreja, jos se ei ole

vältettävissä", ja

"Olkoonpa rauhantarjouksen tulos mikä tahansa, tiedän, että Saksa on

lujasti päättäväisenä ja yksimielisenä käyvä joko rehelliseen rauhaan

tai lopputaisteluun elämästä ja kuolemasta, mihin meidän kansamme on

valmis, jos se siihen pakotetaan. En tunne epävarmuutta ajatellessani,

että tulos voisi olla tuo toinenkin, sillä tunnen niiden valtavien

voimien hengen, joita kansassamme vielä nytkin on, ja tiedän, että

ehdoton tietoisuus siitä, että jokainen taistelee elämämme puolesta,

kaksinkertaistuttaa nuo voimat."

Valtiopäivien puhemies puhui samaan henkeen:

"Samoin kuin jokainen yksityinen sotamies rintamalla, on jokainen

saksalainen kotimaassa valmis kantamaan mitä uhreja tahansa isänmaansa

hyväksi, jos niin vaaditaan."

Nämä olivat kauniita, mieltäylentäviä sanoja, jotka saivat minussa

lujittumaan uskon, että valtakunnankanslerin, valtiopäivien ja ylimmän

armeijanjohdon kesken vallitsi täydellinen yksimielisyys taistelun

jatkamisesta äärimäisessä tapauksessa. Mutta valtakunnankansleri ja

valtiopäivät eivät olleet vakuutettuja siitä, että jokainen saksalainen

jo -- vuodesta 1914 -- taisteli elämänsä puolesta ja että tämä taistelu

olemassaolosta vaati meitä jokaista uhraamaan kaikkemme. Niistä

tuhansista erilaisista iskusanoista, joilla kansamme sielu koti- ja

ulkomaan taholta oli myrkytetty, oli elävä tietoisuus tästä

vähitellen kuoleutunut. Vasta toukokuussa 1919 ennenkuulumattomien

rauhanehtojen tunnetuksi tultua imeytyi tämä tietoisuus kansaan ja

kansalliskokoukseen. Jälleen puhui sama presidentti kauniita,

liikuttavia sanoja, jotka näyttivät vaativan välitöntä toimintatarmon

nousua; näitä ei sähkölennättimellä uskallettu levittää julkisuuteen.

Mutta tälläkin kertaa jäivät sanat vain sanoiksi. Hetki oli tullut,

jolloin heidän olisi tullut nostattaa isänmaa toimintaan.

Noina päivinä kuljin lujana raskasta tietäni eteenpäin. Kun minulle

myöhemmin Wilsonin toisen nootin saavuttua täydellisesti selvisi, että

Wilson ei kyennyt eikä tahtonutkaan viedä perille mielipiteitään, vaan

että Clemenceau ja Lloyd George olivat voimakkaammat, että meidät

tehtäisiin orjiksi, silloin oli minusta hetki tullut, jolloin ajatukset

kamppailun jatkamisesta oli muutettava teoiksi eikä tyydyttävä

onttoihin sanoihin. Odotin prinssi Maxin ja hänen hallituksensa

täyttävän vakuutuksensa, sitten kun he ja koko Saksa olivat huomanneet,

että oli haudattava kaikki toiveet sopimusrauhasta.

Kenties olisin menetellyt oikeammin ja viisaammin, jos jo lokakuun

alussa olisin jyrkästi asettanut hallituksen vastattavaksi kysymyksen,

johon sen kuitenkin täytyi vastata: tahtooko Saksan kansa jatkaa

taistelua kunniansa puolesta, tahtooko hallitus kutsua viimeisenkin

miehen aseisiin ja vielä kerran lietsoa kansaan pyhää, vakavaa

innostusta. Mutta luulen vielä tänäänkin, että isänmaalle kohdistettu

herätyshuuto noina päivinä olisi kaikunut kuuroille korville. Olihan

vieläkin neljä vuotta kestäneestä sodasta huolimatta, kuten lokakuun

5:ntenä pidetyistä puheista selvisi, epäselvyyttä tämän sodan

todellisesta luonteesta, hallitus ja kansa eivät vieläkään olleet

oivaltaneet tilanteen valtavaa vakavuutta. Vielä ei ollut vihollinen

paljastanut tuhoamisaikeitaan, jotka jo Wilsonin toisessa nootissa

selvisivät jokaiselle.

Prinssi Max arveli, että olisi ollut edullisempaa lähettää nootti noin

viikkoa myöhemmin, kun hän ensin olisi laatinut yksityiskohtaisen

ohjelman sodan tarkoitusperistä, mikä ohjelma olisi koko maailmalle

osoittanut, että asetuimme presidentti Wilsonin periaatteiden kannalle

ja olimme valmiit näiden periaatteiden hyväksi tekemään raskaitakin

kansallisia uhrauksia.

Me olimme jo lokakuun 5:ntenä ottaneet Wilsonin kannan

lähtökohdaksemme. Mitä muuta saattoi nyt myöhemmin tapahtua?

Se seikka, että minä mitenkään julkisesti esiintymättä kehoitin

valtakunnankansleria nopeaan ja tarmokkaaseen toimintaan, kun elokuun

keskivaiheilta asti ei oltu mitään aikaansaatu, ei ole pahentanut

yleistä tilannettamme, sen sijaan on se seikka, että nyt julkisesti

kerrottiin ylimmän armeijanjohdon tahtoneen aselepoa ja kiirehtineen

sitä, vahingoittanut asiaa yhtä paljon, jollei enemmänkin, kuin nuo

vääristellyt esitykset majuri vapaaherra v. dem Buschen tiedonannoista.

Uskooko prinssi Max ja luulevatko samoin ajattelevat todellakin, että

tätä samaa toimenpidettä lokakuun keskivaiheilla olisi katsottu

yksinomaan jalon inhimillisyyden ilmaukseksi, joka olisi ententen

taholla otettu erikoisen ystävällisesti vastaan? Tällaiseen seisoivat

vihollisemme liian reaalisella ja liian kansallisella pohjalla. Ne

olivat myös liian viisaita menetelläkseen niin. Ne näkivät sodan

yleistilanteen yhtä hyvin kuin Saksan ylin armeijanjohto. Ne tunsivat

olosuhteet Saksan armeijassa ja Saksassa sekä Itävalta-Unkarin armeijan

heikkouden Italiassa ja tilanteen Itävalta-Unkarissa. Lukuisista,

valitettavasti usein liiankin yksityiskohtaisista vankien kertomuksista

olivat ne varmaan muodostaneet selvän kuvan siitä, kuinka pieni

miesluku pataljoonissamme oli ja kuinka monta divisioonaa ylin

armeijanjohto oli hajoittanut. Ei niiltä myöskään ollut pysynyt salassa

kansan ja sotajoukon henkinen rappeutuminen. Berliinistä ne saivat

tietää kaiken. Ne odottivat vain meidän sisäistä romahdustamme niinkuin

aikanaan Bulgaarian kukistumista. Ne huomasivat epäilemättä paljon

tarkemmin kuin me, että se tapa, millä Hänen Majesteettinsa tiedonanto

kreivi Hertlingille syyskuun 28:ntenä saatiin aikaan, merkitsi

astumista vallankumouksen tielle.

Myöskään ei rauhantarjous ilman aselepotarjousta olisi tehnyt mitään

vaikutusta vihollisen tuhoamishaluun. Sen osoittavat meidän aikaisemmat

tarjouksemme, joita ympärysvaltain puolelta väitettiin epärehellisiksi

ja vilpillisiksi, sen osoittaa kreivi Burianin aloite. Kun vihollinen

kerran oli tällä kannalla, saattoi ainoastaan aselepotarjous pakottaa

sen uskomaan että me todella halusimme rauhaa. Pelkkä rauhantarjous

edellytti vihollista, joka rakentaisi meille kultaisia siltoja, ja

mahdollisuutta päästä sen kanssa sovintoon läheisessä tulevaisuudessa.

Oliko unohdettu, miten pitkälle Brestin ja Bukarestin neuvottelut

venyivät. Nyt oli kaikki vielä paljoa monimutkaisempaa. Saattoihan

ennakolta arvata, että neuvottelut tulisivat kestämään loputtomiin.

Pitikö armeijan koko tuon pitkän ajan hyödyttömästi vuodattaa vertaan

ilman minkäänlaista tukea kotoapäin? Entä jos meidän sotilaallinen

asemamme huononisi näiden pitkällisten neuvottelujen kestäessä: eikö se

taas vaikuttaisi melkoisesti rauhat lopulliseen muotoon?

Vain aselepoa tarjoamalla saattoi nopeasti nähdä, olivatko ne oikeassa,

jotka pitivät kunniallista rauhaa mahdollisena, mistä minä olisin

iloinnut, vai odottiko meitä väkivaltarauha, jonka täytyi kannustaa

meitä uusiin tekoihin. Aikaa ei meillä ollut hukata, armeija kaipasi

voimainlisäystä kotoa.

Ententen täytyi tunnustaa väriä ja meidän oli sen mukaan toimittava.

Nyt ei enää ole olemassa mitään epäilyksiä vihollisen todellisista

aikeista. Myöntävätkö ne, jotka väsymättä ovat puhuneet ihmiskunnan

sovinnollisuudesta ja sopimusrauhasta, nyt vihdoin rehellisesti, että

heillä on ollut väärä käsitys vihollisesta ja, vallankumouksen kulusta

päättäen, myös yleensä ihmisistä, ettei maailma vielä ole kypsä

sellaisille opeille?

Vieläkö uskomme, että entente-valtain työläiset kulkevat käsi kädessä

niiden kanssa, jotka ovat uskoneet sopimusrauhaan ihmiskunnan

sovintoajatuksen täyttymyksenä?

Saksan kansa oli ollut pitkäaikaisessa hämäryydessä. "Vorwärts

kirjoitti helmikuun 5:ntenä 1919, kun hallituksen joukot olivat

Bremenissä päässeet voitolle:

"Sosiaalidemokraatteina valitamme suuresti, että on täytynyt ryhtyä

väkivaltaan. Luonnollisesti vastustamme kaikkea väkivallan käyttöä.

Mutta väkivallan vastustaminen ei ole samaa kuin vastustelematta

hyväksyä jokainen vastapuolen väkivallanteko. Rauhanrakkaus voi

menestyä vain siellä, missä siihen vastataan samalla tunteella. Se,

joka periaatteessa kammoo niin väkivallankäyttöä, ettei ryhdy

vastustamaan toisten väkivaltaa, se lopulta lujittaa vastapuolueen

väkivaltahallitusta."

"Vorwärts" palasi täten sille kannalle, millä se oli ollut vuoni 1914.

Se ilmaisi saman katsantokannan, jota minä koko elämäni olin edustanut.

Ei tuota kenellekään iloa käyttää sisäistä tai ulkonaista väkivaltaa.

1914 täytyi meidän tarttua aseisiin taistellaksemme väkivaltaa vastaan,

jonka uhreina nyt olemme sortuneet.

Teoria on toista kuin käytäntö.