Valtiosihteeri v. Hintzen ja minun välisten neuvottelujen
perusteet olivat muodollisestikin selvinneet keskustelussani
kenraalisotamarsalkan kanssa syyskuun 28:ntena. Neuvottelut tapahtuivat
29:ntenä klo 10 aamupäivällä Britannique-hotellissa. Eversti Heye oli
läsnä.
Lyhyen tervehdyksen jälkeen alkoi valtiosihteeri v. Hintze selittää
sisäistä tilannetta ottamatta ollenkaan huomioon ulkonaisia
olosuhteita. Hän piti kreivi v. Hertlingin asemaa niin horjuvana, ettei
tämä enää voisi pysyä paikallaan, eikä hänen omakaan asemansa ollut
enää vahva. Berliinissä oli sisäisen tilanteen tähden tapahtuva
täydellinen järjestelmän muutos ja parlamentaarisen ministeristön
muodostaminen. Hän puhui myös vallankumouksen mahdollisuudesta. Tähän
hetkeen asti olin luullut, että ylimmän armeijanjohdon tuli yhdessä
silloisen valtakunnankanslerin ja ulkoasiainviraston valtiosihteerin
kanssa pohtia kysymyksiä, joita se piti tilanteen vaatimina. Vaihdokset
näissä viroissa ja tällä hetkellä vaikuttaisivat ehdottomasti
haitallisesti, mullistavasti ja hidastuttavasti kaikilla aloilla.
Asioiden yhtäjaksoisuus katkeaa aina joksikin aikaa näin
syvällekäyvissä muutoksissa. Mihin päätökseen Hänen Majesteettinsa
tulisikin, ylin armeijanjohto pitäisi hallitusta uusien miesten
edustamana ja uudelleen järjestettynäkin aina hallituksena. Uusien
miesten tulisi tuntea vastuunalaisuutensa, jos he tässä tilanteessa
ottaisivat hallitusvallan käsiinsä. Ylimmän armeijanjohdon tuli esittää
oma kantansa samalla lailla uudelle kuin vanhallekin hallitukselle ja
pitää huolta siitä, ettei armeijalle hallituksen muutoksen tähden
koituisi vaurioita siinä tapauksessa, että voitaisiin saada aikaan
kunniallinen aselepo.
Valtiosihteeri v. Hintze piti huolimatta minun vastaväitteistäni
tarpeellisena koko hallitusjärjestelmän muuttamista. Hän ei pitänytkään
uudistusta niin vaikeana. Minä en voinut arvostella tätä asiaa, kun en
täysin tuntenut Berliinissä vallitsevia olosuhteita.
Valtiosihteeri v. Hintze ilmoitti edelleen, että Alankomaiden
kuningattaren puoleen ei oltu käännytty eikä muihinkaan toimenpiteisiin
ryhdytty rauhanasian ajamiseksi. Mitään positiivista ei siis oltu
tehty.
Nyt vasta kenraalisotamarsalkka ja minä esitimme tilanteen ja
mielipiteemme aselepoehdoista. Valtiosihteeri v. Hintze piti
oikeimpana kääntyä presidentti Wilsonin puoleen aselevon ja rauhan
pyynnöllä. Sveitsin lähettiläs Washingtonissa oli uudelleen puhunut
hallituksellemme Wilsonin korkeista ihanteista. Oli selvää, että
kiertotie Washingtonista Pariisiin ja Lontooseen hidastuttaisi asian
kulkua ja ettei yhtäkkiä tätä tietä voitaisi saavuttaa aselepoa, vaan
vasta pitemmän ajan kuluttua. Tämä ei kuitenkaan sotinut sitä käsitystä
vastaan, joka kenraalisotamarsalkalla ja minulla oli asemasta. Yhdyimme
valtiosihteeri v. Hintzen ehdotukseen, vaikkakin kehoitimme
samanlaisella nootilla kääntymään myös Englannin ja Ranskan puoleen.
Neuvottelun jälkeen ajoimme heti Hänen Majesteettinsa luo, joka oli
Kasselista saapunut Spaahan. Valtiosihteeri v. Hintze esitti
samanlaisen lausunnon sisäpoliittisesta tilanteesta, liittäen siihen
nyt rauhan- ja aselepoehdotuksen, jolla oli käännyttävä Wilsonin
puoleen. Kenraalisotamarsalkka kuvasi sitten sotilaallista tilannetta,
minä vain lyhyesti vahvistin hänen sanojaan. Hänen Majesteettinsa oli
tavattoman rauhallinen. Hän selitti suostuvansa siihen, että
käännyttäisiin Wilsonin puoleen. Iltapäivällä jätettiin valtiosihteeri
v. Hintzen toimesta kaikkein korkein määräys sillävälin saapuneelle
valtakunnankanslerille parlamentaarisen järjestelmän luomisesta
Saksaan. Ylin armeijanjohto sai tiedon siitä vasta sen julkaisemisen
jälkeen; kreivi v. Hertling ei luullut voivansa toteuttaa sitä ja pyysi
eroa. Berliinissä alettiin nyt etsiä uutta parlamentaarista
valtakunnankansleria. Se tapahtui sangen omituisella tavalla, sillä
kruunu jätti kaiken aloitetoimen käsistään.
Kysyin valtiosihteeri v. Hintzeltä, milloin uusi hallitus
muodostettaisiin ja olisi päätösvaltainen ja milloin uudesta nootista
voitaisiin sopia liittolaistemme kanssa, jotta se voitaisiin lähettää.
Hän vastasi minulle, että se saattoi tapahtua tiistaina, lokakuun
1:senä.
Toistaiseksi pidin kiinni tästä ajasta.
Valtiosihteeri kreivi v. Roedernin toivomuksesta, joka myös oli tullut
Spaahan ja jonka, samoin kuin varakanslerin, piti neuvotella
parlamentaaristen johtajien kanssa, lähetti ylin armeijanjohto majuri
vapaaherra v. dem Buschen Berliiniin vielä syyskuun 20:nnen iltana.
Hänen piti siellä valtiopäivillä antaa selityksiä sotilaallisesta
tilanteesta, jos hallituksen johto piti sitä tarpeellisena.
Kenraalisotamarsalkka päätti myöhemmin minun pyynnöstäni seurata Hänen
Majesteettiaan Berliiniin syysk. 30:nnen iltana edustaakseen siellä
samalla henkilökohtaisesti ylintä armeijanjohtoa. Minun oloni Spaassa
oli sotatilanteen tähden valitettavasti tuiki välttämätön.
Majuri vapaaherra v. dem Busche oli jo lokakuun 1:sen illalla yhdessä
varakansleri v. Payerin kanssa lyhyessä keskustelussa Berliiniin
sillävälin saapuneen Badenin prinssi Maxin kanssa. Siinä hän esitti
samaa kuin seuraavana aamuna valtiopäivillä puolueiden johtajille.
Samat ajatukset hän esitti myös varakansleri v. Payerille heidän
ollessaan kahden kesken.
Kreivi v. Roedernin ehdotuksen, että majuri vapaaherra v. dem Busche
puhuisi myös herrainhuoneessa, ylin armeijanjohto hylkäsi. Minusta se
olisi tehnyt sen vaikutuksen, kuin olisi tahdottu tällä vaikuttaa
Preussin sisäiseen politiikkaan. Välittömän painostuksen kautta
tahdottiin saada herrainhuone luopumaan siitä kannasta, mikä sillä
tähän asti oli ollut Preussin valtiomuotokysymyksessä.
Lokakuun 2:sena kello 9 aamulla varakansleri v. Payer vei majuri
vapaaherra v. dem Buschen esittämään tilannetta valtiopäiväin
kokoontuneille puolueenjohtajille. Varakansleri oli läsnä
neuvotteluissa. Majuri vapaaherra v. dem Busche tunsi minun
mielipiteeni ja tarkoitukseni. Hän oli merkinnyt näitä muistiinkin
ennen esitystään. Hänen esityksensä oli kauttaaltaan asiallinen. Hän
kuvasi Bulgaarian luopumisen jälkeen Balkanilla muodostuneen
sotatilanteen ehkä liian edulliseksi, olosuhteet länsirintamalla
luottamusta herättäviksi. Joukkoja hän kiitti. Kuten ehdottomasti
tulikin, kuvasi hän täyteväkikysymyksemme hyvin vakavaksi ja viittasi
siihen, että me emme enää kyenneet peittämään tappioitamme. Miesten
lukumäärä pataljoonissa oli vähentynyt 540:een, ja tämäkin luku voitiin
pysyttää ainoastaan hajoittamalla 22 divisioonaa, s.o. 66
jalkaväkirykmenttiä. Henki varaväessä oli huono.
Majuri vapaaherra v. dem Busche tuli seuraaviin ponsiin:
"Me voimme vielä jatkaa sotaa jonkun aikaa, tuottaa vastustajalle
ankaria tappioita, jättää jälkeemme autioksi hävitettyä maata; voittaa
emme tällä enää voi.
"Tietoisuus tästä ja tapausten kulku ovat kypsyttäneet herra
kenraalisotamarsalkassa ja kenraali Ludendorffissa päätöksen ehdottaa
Hänen Majesteetilleen, että taistelu lopetettaisiin, jotta Saksan kansa
ja sen liittolaiset säästyisivät uusilta uhreilta.
"Samoin kuin meidän suuri hyökkäyksemme heinäkuun 15:ntenä
keskeytettiin heti, kun sen jatkaminen ei enää ollut oikeassa suhteessa
sen vaatimiin uhreihin, samoin oli nyt päätettävä luopua sodan
toivottomasta jatkamisesta. Tämä voidaan vielä tehdä. Vielä on Saksan
kansa tarpeeksi voimakas pidättämään vastustajaansa kuukausimääriä,
saavuttamaan paikallista menestystä ja vaatimaan ententelta uusia
uhreja. Mutta jokainen päivä vie vastustajan päämääräänsä lähemmäksi ja
tekee sen vähemmän taipuvaiseksi kanssamme solmimaan rauhan, joka on
meille siedettävä.
"Siksi ei ole yhtään hetkeä hukattava. Jokainen vuorokausi voi
huonontaa tilannetta ja suoda vastustajallemme tilaisuuden nähdä vielä
selvemmin, miten heikkoja me nyt olemme.
"Tällä voisi olla mitä onnettomimmat seuraukset rauhantoiveisiin ja
sotilaalliseen asemaan nähden. Ei armeija eikä kotimaa saa ryhtyä
mihinkään, joka osoittaisi heikkoutta. Samaan aikaan kuin rauhantarjous
tehdään, täytyy kotimaassa muodostua yksimielinen rintama, josta käy
ilmi, että järkähtämättömästi vaaditaan sodan jatkamista, jollei
vihollinen suostu minkäänlaiseen tai ainoastaan nöyryyttävään rauhaan.
"Jos näin kävisi, niin riippuisi armeijan kestävyys ratkaisevasti
kotimaan lujuudesta ja siitä hengestä, joka kotoapäin virtaa
armeijaan."
Esityksessään ilmitoi majuri vapaaherra v. dem Busche minun
ohjelmani ja myös minun mielipiteeni. Hän ei puhunut ainoastaan
valtiopäivämiehille, vaan myös sille uudelle hallitukselle, joka näiden
riveistä oli astuva esiin. Soturi, joka jo neljän vuoden ajan on saanut
käydä mitä vaikeinta taistelua puutteellisin apukeinoin, tylsistyy
vaaroja vastaan. Toisin on sen laita, joka äkkiä näkee kirkkaassa
valossa niin suunnattoman suuret vaikeudet.
Kahden vuoden ajan olin kirjoittanut hallitukselle varaväen puutteesta.
Siviiliasevelvollisuuslaki, pyrkimykseni saada siihen muutoksia,
ponnisteluni saada naiset yhä enemmän puolustustyöhön osallisiksi,
kehoitukseni piileskelijöiden ja karkurien ahdistamiseksi kotona olivat
syvästi oikeutettuja ei yksistään Hindenburg-ohjelman vuoksi, vaan
siksikin, että rintamalle tarvittiin väkeä. Kaikki aloitteet, joita
olin tehnyt Saksan kansan taistelukyvyn kohottamiseksi, olivat
sodankäynnille äärettömän tärkeitä kysymyksiä, joiden ratkaisusta
valtakunnankansleri oli vastuussa koko kansalle. Kaikki oli kiinteässä
yhteydessä keskenään; jos mieliala oli luja, niin pidätettäisiin
kyllä piileskelijät ja karkurit rintamalla; lykkäystä saaneita
vapautettaisiin kotimaasta halukkaammin; täyteväen puute ei kävisi niin
huutavaksi; taistelun sielulliset vaikutukset voitettaisiin helpommin.
Valtakunnankanslerit eivät esittäneet näitä ajatuksia valtiopäiville,
jotka edustivat Saksan kansaa, vaikka ylin armeijanjohto oli nimenomaan
pyytänyt heitä niin tekemään. Kaikki tämä oli todellisuudessa salattu
valtiopäiviltä, samoin kuin käsitykseni sodan- ja rauhan
mahdollisuuksista elokuun 8:nnen jälkeen. Muuten ei tilanteen
nurinkurinen käsitys Berliinissä ole ymmärrettävissä.
Olin majuri vapaaherra v. dem Buschen esityksen vaikutuksesta niin
hämmästynyt, että vielä kerran kysyin häneltä hänen palattuaan, oliko
hän sanonut muuta kuin mistä olimme neuvotelleet. Hän antoi minulle
lausuntonsa kirjoitettuna, jota hän oli sananmukaisesti seurannut. Nämä
muistiinpanot ovat edessäni kun kirjoitan näitä rivejä. En tiedä, oliko
majuri vapaaherra v. dem Buschen esitystapa, hänen aina syvää
vakavuutta huokuva persoonallisuutensa syventänyt hänen sanainsa
vaikutusta kuulijoihin, inhimillisesti ymmärrettävää se olisi ollut.
Myös oli majuri vapaaherra v. dem Busche huomannut kansanedustajissa
voimakasta mielenliikutusta.
Hänen arvokkaanvakavat sanansa esityksen lopulla siitä, mitä me
ehdottomasti tarvitsisimme, kaikuivat kuuroille korville. Luulen, ettei
niitä yleensä käsitetty oikein suuren mielenliikutuksen vallitessa.
Anteeksiantamatonta on, että se, mitä majuri vapaaherra v. dem Busche
oli sanonut, heti pääsi julkisuuteen, vielä lisäksi tavalla, joka oli
ehdottomasti vahingoittava meitä suuresti. Selvemmin ei heikkoutemme
voinut joutua vihollisen tietoon kuin se nyt joutui.
Suuressa määrin arveluttavaa oli, että tähänastinen hallitus ei
huomauttanut majurille, että hänen kuulijainsa joukossa oli myös
puolalainen. Hallituksen täytyi tietää, että tämä heti levittäisi
kaiken, mitä kuuli, sekä kotimaahan että ulkomaille.
Ollen siinä käsityksessä, että hallitus voitaisiin muodostaa lokakuun
1:seen päivään mennessä ja tuntien velvollisuuteni armeijaa kohtaan
olin Spaassa vielä syyskuun 30:ntena ja lokakuun 1:senä neuvotteluissa
valtakunnankanslerin ja ulkoasiainviraston edustajain kanssa, samalla
kehoitin yhdessä ylisotamarsalkan kanssa majuri vapaaherra v. dem
Buschea tekemään kaikkensa, jotta nootti lähetettäisiin lokakuun
1:senä, viimeistään puolenpäivän aikaan lokakuun 2:sena.
Toimintani pääasiallisena kannustimena oli ihmishenkien säästäminen.
Otin myös huomioon, että asemamme neuvottelujen alkaessa olisi sitä
edullisempi, kuta pikemmin ne aloitettaisiin. Vaikka tilanne ei
nykyhetkellä olisikaan uhkaava, niin voisi kuitenkin parin kolmen
viikon kuluttua ratkaisevasti vaikuttaa asioihin, saisiko Saksan
armeija aselevon vuorokautta aikaisemmin vai myöhemmin tai, siinä
tapauksessa että meidän täytyisi jatkaa taistelua, kotimaasta henkistä
kannustusta. Tähän katsoen oli anteeksiantamatonta viivyttää
hallituksen muodostamista valtiosihteeri v. Hintzen tarpeelliseksi
katsomaa aikaa pitemmälle. Usein keskustelin tästä upseeritoverieni
kanssa ja vain tämä vakaumus ohjasi toimiani. Muuten menettelin sen
mukaan, mitä olin lausunut valtiosihteeri v. Hintzelle ja mitä majuri
vapaaherra v. dem Busche esityksessään oli tuonut ilmi. Tämä antaa
yhtenäisen kuvan. Aivan käsittämätöntä on, miten on syntynyt luulo,
että minä olisin sanonut: "aselepo on tehtävä 24 tunnin kuluessa,
muuten särkyy rintama pirstaleiksi." Syyskuun 29:nnen neuvottelujen ja
majuri vapaaherra v. dem Buschen lokakuun 2:sena antaman lausunnon
välillä, jotka käyvät samaan henkeen, ei ole mitään sotatapahtumia,
jotka olisivat sanottuna aikana horjuttaneet mielipiteitäni.
Olin tuontuostakin pyytänyt, että valtiosihteeri v. Hintze pysyisi
valtiosihteerintoimessaan, jos uusi valtakunnankansleri sitä toivoisi,
jotta työssä säilyisi jonkinmoinen yhtenäisyys. Mutta se oli ollut
turhaa. Yleisesikunta oli myös lokakuun 1:sen ja 2:sen välisenä yönä
helpottanut Hänen Majesteettinsa ja Badenin suurherttuan yhteyttä
asettamalla puhelinjohtonsa heidän käytettäväkseen, siten
jouduttaakseen prinssi Maxin nimitystä. Minä toimin koko ajan samaa
periaatetta seuraten: kun raskas päätös kerran oli tehty, oli
toimittava sen mukaan. Ei saanut menettää päiviä, vielä vähemmän antaa
kaiken mennä hukkaan, niinkuin usein oli tapahtunut. Vielä kerran
tehostan, ettei tässä ollut kysymyksessä saada heti paikalla aselepo,
oli ensin päästävä yhteyteen vihollisen kanssa. Sillä ei vielä aselepo
ollut solmittu, sen tiesin minä parhaiten, sillä olin paremmin selvillä
vihollisen ajatustavasta kuin uusi hallitus. Minä rauhallisine,
raskaine ajatuksineni pysyin vieraana Berliinin tapahtumille ja selitin
ne siten, että kansanedustajat, jotka eivät aikanaan olleet saaneet
tietoa asioista, nyt tuskallisessa mielenkuohussaan, jota yllätys
tietenkin oli tavattomasti lisännyt, olivat käsittäneet väärin majuri
vapaaherra v. dem Buschen. Mielestäni ei myöskään prinssi Maxilla eikä
uudella hallituksella ollut niin selvää kuvaa asioista, että he
olisivat voineet täysin ymmärtää niiden välisen yhteyden.
Myöhään lokakuun 1:senä ja lokak. 2:sen kuluessa soitti eversti v.
Haeften minulle usein ja kuvasi niitä vaikeuksia, joita uuden
hallituksen muodostaminen ja samalla myös nootin lähettäminen tuotti.
Syyskuun 30:ntenä olin ilmoittanut hänelle mitä Spaassa oli päätetty ja
neuvoin häntä kehoittamaan hallitusta nopeaan ja tarmokkaaseen
toimintaan, kuten käsitykseni mukaan oli tehtävä. Hänen ei kuitenkaan
pitäisi "hoputtaa", mutta kyllä viitata niihin suuriin vaurioihin,
joita jokainen päivä voi saada aikaan, jos vitkastellaan tai ollaan
toimettomia. Myös eversti v. Haeftenille oli valtiosihteeri v. Hintze
syyskuun 30:nnen iltapäivällä vakuuttanut, että uusi hallitus
muodostettaisiin viimeistään lokakuun 1:sen iltapuolella ja että
rauhantarjous voitaisiin lähettää illalla.
Keskusteltuani eversti v. Haeftenin kanssa lokakuun 1:sen iltana
huomasin selvästi, että se, mitä valtiosihteeri v. Hintze oli
edellyttänyt, ei toteutuisi. Neuvoin nyt eversti v. Haefteniä pitämään
huolta siitä, ettei mitään tarpeetonta viivytystä syntyisi, mutta
alistuin nootin lähettämisen lykkäämiseen, kun otin huomioon
Berliinissä vallitsevan tilanteen.
Lokakuun 3:ntena oli uuden ministeristön istunto, jossa
kenraalisotamarsalkka edusti ylintä armeijanjohtoa; hän puhui samaan
tapaan kuin olimme puhuneet valtiosihteeri v. Hintzelle syyskuun
29:ntenä ja esitti vielä kerran ylimmän armeijanjohdon käsityksen
valtakunnankanslerille osoitetussa kirjelmässä, jonka minä puolestani
olin hyväksynyt:
"Ylin armeijanjohto pysyy maanantaina syyskuun 29:ntenä tänä
vuonna tekemässään vaatimuksessa, että vihollisillemme on heti
tehtävä rauhantarjous.
Makedonian rintaman murtumisen ja siitä välittömästi johtuneen
länsirintaman reservijoukkojen vähentämisen vuoksi ja koska on
mahdotonta korvata viime päivien taisteluissa syntyneitä
melkoisia menetyksiä, ei inhimillisen arvioinnin mukaan enää
ole olemassa toiveita, että voisimme pakottaa vihollisen
rauhantekoon.
Vastustaja puolestaan tuo yhä uusia, vereksiä reservijoukkoja
taisteluun.
Vielä seisoo Saksan armeija liitoksissaan lujana ja torjuu
voitokkaasti kaikki hyökkäykset. Mutta tilanne kärjistyy päivä
päivältä ja voi pakottaa ylimmän armeijanjohdon raskaisiin
päätöksiin.
Nämä seikat tekevät välttämättömäksi taistelun lopettamisen,
jotta Saksan kansalta ja sen liittolaisilta säästyisi hyödyttömät
uhrit. Jokainen hukkaan mennyt päivä maksaa tuhansien urhoollisten
sotamiesten hengen.
v. Hindenburg."
Kenraalisotamarsalkka on yllämainittuun syyskuun 29 päivän
rauhanvaatimukseen lisännyt omakätisen huomautuksen, että siinä
ajateltiin vain kunniakkaan rauhan hankkimista.
Lokakuun 4:ntenä palasi kenraalisotamarsalkka Spaahan. Lokak. 5:ntenä
lähetettiin ensimmäinen nootti Wilsonille.
Nootin laatimiseen ja poliittisen toiminnan kulkuun ei ylin
armeijanjohto enää ole vaikuttanut. Minä en pitänyt ilmaisumuotoa
kyllin täsmällisenä ja ehdotin käytettäväksi miehekkäämpää kieltä,
mutta minua ei kuultu. Valitettavasti oli selvää, että meidän täytyi
asettua Wilsonin 14 pykälän pohjalle. Ne lähentelivät Saksassa
syntynyttä sosiaalidemokraattista maailmankatsomusta ja vastasivat
lukumäärään nähden Itävalta-Unkarin Serbialle heinäkuun lopulla 1914
antaman nootin 14 pykälää.
Lokakuun 2:sena lähettämässäni sähkösanomassa tehostin sitä, että
Wilsonin nootin 14 pykälää olisi rauhanneuvottelujen perustana, mutta
ei vihollisen asettamina ehtoina. Kenraalisotamarsalkka oli Berliinissä
asettunut samalle kannalle, mutta ei ollut saanut ymmärtämystä
läsnäolleiden valtiosihteerien puolelta. Ainoastaan varakansleri v.
Payer yhtyi kenraalisotamarsalkkaan. Myöhemmin annettiin minulle
seuraava selitys: kaikki valtiosihteerit olivat sitä mieltä, että
vaikka Elsass-Lothringenin ja Puolan kysymys nyt olivat muuttuneet
kansainvälisiksi, niin ei tähän kuitenkaan ilman muuta sisältynyt se,
että Elsass-Lothringen ja suuria alueita idässä oli luovutettava.
Aselepoehtojen valmistelua varten kutsuttiin Spaahan komitea.
Puheenjohtajana toimi kenraali v. Gündell, valtakunnankansleria edusti
valtiosihteeri v. Hintze. Muina jäseninä siihen kuuluivat kenraali v.
Winterfeldt, majuri Brinckmann ja meriväen kapteeni Vanselow.
Armeijalle annettavien tiedonantojen avulla koetettiin lieventää
aselepo- ja rauhantarjouksen lamauttavaa vaikutusta.
Syyskuun 20:nnen jälkeen keskustelin useiden päälliköiden kanssa
rauhantarjouksesta. Ne herrat, jotka oivalsivat yleistilanteen, pitivät
sitä oikeana, rauhallisissa olosuhteissa elävät eivät kyenneet näkemään
sen välttämättömyyttä. Tyydytyksekseni huomasin, että luottamus minuun
ei silloin ollut horjunut.