Olot Berliinissä olivat sillävälin käyneet hyvin ikäviksi, taistelu
vallasta oli jälleen astunut räikeästi esiin. Edustaja Erzbergerin
hyökkäys kreivi v. Hertlingiä vastaan oli siitä ulkonaisena merkkinä ja
se oli nostattanut rajun aallokon. Keisarin elokuun 14:ntenä antamaa
kehoitusta, että hallitustoimia johdettaisiin yhtenäisesti ja lujasti,
ei seurattu. En ole saanut selvää kuvaa noiden päivien tapahtumista.
Valtakunnankanslerin asemaa en pitänyt vakavasti uhattuna. Suuren
parlamentaarisen kokemuksensa avulla oli hän tähän asti aina
selviytynyt. Berliinin tapahtumien tähden ilmoitti valtiosihteeri v
Hintze tulevansa sunnuntaina syyskuun 29:ntenä. Kreivi Limburg-Stirum
oli pyytänyt myös valtakunnankansleria saapumaan Spaahan. Tällä kertaa
en minä ollut esittänyt pyyntöä, koska minulle syyskuun alussa
selitettiin kreivin korkea ikä esteeksi, mutta otin tiedon
valtakunnankanslerin tulosta tyydytyksellä vastaan, varsinkin kun aloin
omasta puolestani päästä yhä paremmin selvyyteen siitä, mihin
toimenpiteihin oli ryhdyttävä.
Lännessä olivat sillävälin jälleen alkaneet valtavat taistelut.
Ypernin itäpuolella ryhtyi entente rynnäkköön ja tunki meidät
kaikkialla vanhalla Flanderin taistelukentällä etumaisista linjoistamme
pois ja vielä osittain tykistösuoja-asemiemmekin ohi. Huomasimme
välttämättömäksi armeijan perääntymisen selkäpuolella oleviin asemiin.
Cambrain suunnalla pääsi vihollinen syyskuun 27:ntenä ankaralla
hyökkäyksellä kanavan yli etenemään, vaikka täällä oli kaikki jo
etukäteen varustettu mitä huolellisimmin. Kauempana etelässä Vesleen
asti rintama kesti.
Champagnessa ja Maasin länsirannalla oli syyskuun 26:ntena alkanut
suuri taistelu. Ranskalaiset ja amerikkalaiset hyökkäsivät siellä hyvin
kauas viitoitetuin päämäärin. Argonnien länsipuolella olimme pysyneet
aseman herroina ja puolustautuneet loistavasti. Argonnien ja Maasin
välissä olivat amerikkalaiset murtaneet rintaman. He olivat tänne
keränneet voimakkaan armeijan. Amerikan osanotto sotaan oli tämän
kautta tullut yhä merkitsevämmäksi. Heidän rynnistyksensä
pysähdytettiin. Syyskuun 27:ntenä taistelimme etupäässä menestyksellä.
28:ntena pysytimme asemat hallussamme suunnitelmallisia
rintamanparannuksia lukuunottamatta.
Kautta koko länsirintaman olimme taas suuressa voimainmittelyssä.
Syyskuun 29:ntenä ja seuraavina päivinä jatkuivat taistelut pitäen yllä
vain tavanmukaista jännitystä. Ei mikään pakottanut tekemään
äkkipäätöksiä. Panen tälle seikalle asiain kehitystä silmälläpitäen
yhtä suuren painon kuin sille, että hallitus sitten elokuun puolivälin
ei ollut saanut mitään aikaan rauhan hyväksi. Minulle ei tässä ollut
mitään yllättävää. Pitikö ylimmän armeijanjohdon nyt odottaa, kunnes
Turkki ja Itävalta-Unkari, joita iskut ensi sijassa olivat kohdanneet,
tekisivät aloitteen. Se olisi ollut mukavaa, mutta sitä ei sallinut
minun vastuunalaisuudentunteeni. Tuliko ylimmän armeijanjohdon monien
pyyntöjen ja kiirehtimisien jälkeen toivoa, että hallitus sittenkin
vielä nostattaisi kansan tai ryhtyisi Hollannin välityksellä rauhan
hankkeeseen. Näyttikö tämä luultavalta? Velvollisuus vaati jättämään
aikaakuluttavan toimettomuuden ja tyhjät sanat. Vihollisen puoleen oli
käännyttävä ja ehdotettava rauhaa ja aselepoa. Sitä vaati
sotatilanteemme, joka liian todennäköisesti huononemistaan huononi.
Vielä ei meidän tarvinnut heittäytyä armoille. Vihollinen täytyi saada
neuvottelemaan. Tapahtuisiko se sovinnollisuuden vai väkivallan
merkeissä? Mikäli luulin tuntevani Clemenceauta ja Lloyd Georgea,
täytyi minun pelätä pahinta. Wilson taas oli usein ilmoittanut ehtonsa
tavattoman juhlallisessa muodossa. Hän ja hänen edustamansa Amerikka
tuntisivat varmaan olevansa sanoihinsa sidottuja. Amerikka oli
ratkaissut sodan Ranskassa, ilman sitä olisi entente sotilaallisesti jo
kauan sitten kukistettu, minkä vuoksi oli mahdollista, että Wilson
veisi Englannista ja Ranskasta huolimatta mitä sitovimmalla tavalla
esittämänsä päämäärät voittoon. Tähän seikkaan oli saatava selvyyttä.
Jos tämä käsitys Wilsonista saisi vahvistusta, niin voisimme hyväksyä
neuvottelujen pohjaksi hänen 14 pykäläänsä, jotka tosin olivat kovat,
mutta ainakin selvästi esitetyt; mutta jos tässä suhteessa pettyisimme,
jos vihollinen jännittäisi jousta liiaksi, jos vihollisen
sotilasjohtajat kieltäisivät meiltä sen kunnioituksen, jonka
miehuullisella kamppailullamme olimme ansainneet, silloin täytyisi
taistelun jatkua, niin tavattoman vaikeaksi kuin se kävisikin. Ehkä
silloin hallitus ja kansa saataisiin nousemaan sankarillisiin tekoihin,
kun ne vihdoinkin näkisivät, mitä tämä taistelu Saksalle merkitsi.
Juuri tässä suhteessa en voinut heittää toiveitani kotimaan rintaman
lujittumisesta. Jos vihollinen vastaisi samalla tavalla kuin
tammikuussa 1917, niin täytyisi jossain määrin riittävän johdon avulla
kansassa jälleen herätä oikea mieliala, päättäväisyys ja yksimielisyys,
jotka eivät voisi olla edullisesti vaikuttamatta sotakuntoisuuteemme ja
henkeen rintamalla. Epäilemätöntä oli, että tämä vaikuttaisi
ratkaisevasti sotajoukkoon ja koko sotatalouteen, ja sitä tehokkaammin
mitä pikemmin se tapahtuisi. Meillä olisi jälleen sotakoneisto, joka
puhuisi puolestamme voimakasta kieltä, ellei vastustajamme muuhun
tyytyisi. Nämä eivät olleet mitään utopioja. Ranska, Serbia ja Belgia
olivat kärsineet hyvin paljon enemmän kuin me ja kestivät yhä. Jos sota
lähenisi rajojamme, nousisi jokaisen rintamalla olevan sotamiehen
silmien eteen välittömänä tunne siitä, että oli suojeltava kaikkea sitä
kallista, mitä kotimaassa oli. Kun sotilas, joka tiesi, mitä
sotanäyttämö, taistelutanner, etappialuekin merkitsi, näkisi sodan koko
sen hävittävässä suuruudessa uhkaavan saksalaista maata, niin nousisi
70-miljoonainen kansamme -- näin ajattelin -- vankkana ja yksimielisenä
käyttämään niitä jättiläisvoimia, joita sillä yhä vielä oli.
Kysymyksenalaiseksi jäi myös, olisiko vertansa runsaasti vuodattanut
Ranska, joka oli kärsinyt paljon enemmän kuin me, jaksanut kestää vielä
kauan alueiden tyhjentämisen jälkeen. Missään tapauksessa ei asemamme
ollut sellainen, että kansamme ja lastemme kasvojen edessä olisimme
voineet puolustaa antautumista viholliselle; mutta joka tapauksessa,
jos suinkin kävi mahdolliseksi, oli lähdettävä rauhan tietä astumaan.
Sisäisesti taistellen olin vähitellen tullut tähän raskaaseen
päätökseen ja tunsin nyt velvollisuudekseni ja sisäiseksi pakoksi
toimia ollenkaan välittämättä siitä, mitä muut sanoisivat, jotka
tunsivat sotatilannetta vähemmin kuin minä. Olen tämän sodan kaikissa
suurissa ratkaisuissa täydellisesti tietoisena vastuunalaisuudestani
toiminut vakaumukseni mukaan. Tiesin kyllä, että minua vieläkin enemmän
herjattaisiin ja tehtäisiin vastuunalaiseksi kaikesta onnettomuudesta.
Henkilökohtaisesti kärsimäni katkeruudet eivät voineet vaikuttaa
päätösteni tekoon.
Syyskuun 28:ntena klo 6 iltapäivällä menin kenraalisotamarsalkan luo
hänen huoneeseensa, joka oli kerrosta alempana. Esitin hänelle
ajatukseni rauhan ja aselevon pyynnöstä. Asema voi Balkanin
olosuhteiden vuoksi vain huonontua, vaikka länsirintamalla voisimmekin
kestää. Meidän tehtävämme nyt oli toimia viivyttelemättä, selvästi ja
varmasti. Kenraalisotamarsalkka kuunteli liikutettuna puhettani. Hän
vastasi aikoneensa sanoa minulle samaa illalla, hänkin oli jo
pitemmän aikaa harkinnut perinpohjin asemaa ja piti tätä hanketta
välttämättömänä. Olimme yksimielisiä siitäkin, että aselepoehtoihin
tuli sisältyä vallatun alueen säännöllinen ja järjestelty tyhjentäminen
ja mahdollisuus ryhtyä sotatoimiin meidän rajoillamme. Edellinen näistä
ehdoista oli ääretön sotilaallinen myönnytys. Itärintamalla emme
aikoneet antaa perään. Luulin, että ententekin jo olisi selvillä
bolshevismin vaarasta, joka sitäkin uhkasi.
Kenraalisotamarsalkka ja minä erosimme puristaen lujasti toistemme
kättä, kuin miehet, jotka ovat kantaneet rakkaimpansa hautaan ja jotka
eivät ainoastaan elämän hyvinä vaan myös vaikeimpinakin hetkinä
tahtoivat seistä yhdessä. Liittyiväthän meidän nimemme maailmansodan
suurimpiin voittoihin. Olimme yhtä mieltä nyt siinäkin, että
velvollisuutemme oli liittää nimemme myös siihen hankkeeseen, jota
välttääksemme olimme tehneet kaiken, mitä ajateltavissa oli.